Vorre-kartanossa, 20:s päivä elokuuta.
Ainoa rakkahin tyttäreni!
Ehkä arvelet, etten viime aikoina ole kirjoittanut sinulle niin usein, kuin minun hellänä isänä olisi pitänyt; mutta tiedätkö, Aadaseni, että rupean käymään vanhaksi, ja silloin päätökset ja ajatukset tulevat hitaasti. Niin, todella, olihan minulla ennenkin ikää, mutta, ei enempää kuin pari vuotta sitten sanoin Bögille: tunnen itseni usein vallan nuoreksi. Mutta nyt en enää voi sitä sanoa, eikä toimita mitään valehdella itselleen ja muille. Me istumme, Bög ja minä, paljon yhdessä ja juttelemme sinisessä huoneessa. Siellä on hyvin lämmin talvella ja hyvin vilponen kesällä. Kapteeni Krusehan on jättänyt meidät. Hänet syrjäytettiin aivan vääryydellisesti viime viranylennys-aikana. Hän oli ollut itsenäisempi mies kuin mitä monet sietävät. Bög ja minä koetimme lohduttaa häntä lausumalla tämän toden sanan; mutta eipä ole niin helppoa lohduttaa sellaisissa tilaisuuksissa. Sillä on kyllä totta, että hyvä omatunto on mainio asia; mutta vääryys on hyvin katkera, ja hyvin katkeralta tuntunee nähdä itsensä syrjäytetyksi elämänsä ehtoona, kun koko elämänsä on tehnyt ei ainoastaan sitä, minkä velvollisuus, vaan myös minkä ankara omatunto vaatii. Vaikkapa ei omantunnon vaatimus ole sopusoinnussa eräiden pienten salaisten puustavien ja merkkien kanssa, jotka määräävät, mitä menettelytapaa pitää noudattaa. No, sanalla sanoen, Kruse ei jaksanut sulattaa tätä syrjäytystä. Hän kävi katkeraksi ja käytti ivallisia sanoja, ja hän otti heti eron ja on nyt matkustanut synnyinkaupunkiinsa, missä nyt elää hiljaa ja syrjässä, muistellen lapsuutensa ja nuoruutensa päiviä. Bög on viime aikoina muuttunut heikkonäköiseksi, ja hänen jalkansa kantavat huonosti. Hän kulkee sauva kädessä, ja minä tuen häntä usein toisesta käsivarresta. Täten kävelemme lehtokujassa ja puistossa, ja nyt kun kesän viimeiset kukat kukkivat ja syksy pian tulee, me nautimme myöhäisten kukkien kauneudesta, ja iloitsemme vielä usein siitä, minkä Herra on luonut. Rakas Aadani, kuinka puhumme sinusta, kuinka paljon me molemmat sinua rakastamme, ainokainen lapseni. Bög käy vallan surumieliseksi ja itkee, kun hän palauttaa mieleeni yhtä ja toista, eikä ole helppoa pysyä kyyneltymättä niin vanhan isän sellaisina hetkinä.
Muuten ei ole mitään erikoista kerrottavaa Vorre-kartanosta kuin että ajat ovat maamiehelle huonoja. Tämän seudun talonpojat saavat kovaa kokea niukan toimeentulonsa tähden. Eikä Vorre-kartanokaan tuota suuria rikkauksia. Usein on pelkkää sattuman kauppaa olla maanviljelijä. Niin paljon seikkoja voi ilmaantua, jotka kumoavat kyvykkään ja kokeneenkin maanviljelijän laskelmat.
Miten elätte sitten sinä itse ja Carsten ja pikku Alf — niin nyt hän kai jo on iso poika. Toivon, että ainakin ensi kesänä tulet tänne, niin että saan jälleen nähdä sinut ja Alfin ja Carstenin, tervehdi häntä minulta moneen kertaan.
21:nen päivä elokuuta.
Pysähdyin tähän eilen, rakas tyttäreni, enkä silloin tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Mutta minusta tuntuu nyt, etten liioin tahdo sinulta salata, mikä minulle tapahtui noin vähän toista viikkoa sitten. Sillä kun silloin astuin tietä pitkin, olin ollut tavallisella kävelylläni, niin maa äkkiä katosi jalkojeni alta, ja sydämeni pysähtyi sykkimästä, lyhyesti, minä pyörryin, niin, suoraan sanoen, minut kouristi lievänlainen sydänhalvaus. Ja minä tulin taas tajuihini vasta kun makasin vuoteessani, tosin ilman hengenvaaraa, mutta vielä hyvin heikkona ja pää hyvin raukeana ja väsyneenä. Olin vuoteen omana muutaman päivän, ennenkuin toinnuin. Nyt olen, Jumalan kiitos, jälleen voimissani, mutta en kiellä, että tämä äkillinen ja raivokas pahoinvointi — niin tuo täydellinen tajuttomuuden tila, tuotti minulle tuskallista levottomuutta, että levottomuuden jyvä vielä piilee ruumiissani ja tekee, etten ole vallan entiselläni. Oi, kuinka usein ihmisen henki riippuukaan heikosta rihmasta!
Mutta, rakas tyttäreni, älä ollenkaan ole huolissasi! Ajattelin, että kun nyt todella olen terve, en ollenkaan olisi sitä sinulle maininnut; mutta miksi en sitä mainitsisi? Tiedänhän, että niin varmasti kuin minä, ollessani vahva ja voimakas mies ja sinä heikko lapsi, ajattelin sinua, yhtä varmasti et sinä tahdo, joka nyt olet vuorostasi rohkea ja vahva, olla ajattelematta minua, vanhaa ja heikkoa isääsi. Sentähden kirjoitan kaikesta, niin kuin se on, samalla pyytäen sinua muistamaan, että sinä ennen kaikkea olet vaimo ja äiti. Meidän vanhojenhan joka tapauksessa pian on lähteminen täältä. Mutta jos sinä, ilman että se haittaa taloasi, voisit tulla luokseni lyhyeksi aikaa, niin tuottaisit minulle suuren ilon. Niin, ehkä silloin tulisin vahvaksi, että vielä kerran voisin olla vahvempi, ja voisin, vaikka en olekkaan nainen, tuudittaa sinut uneen ja rukoilla hyviä enkeleitä seuraamaan jälkiäsi. Monet terveiset lähettää sinulle uskollinen isäsi.
Sakarias Wilde.
Samana päivänä päätettiin, että Aada oli matkustava Vorre-kartanoon. Carsten ei voinut lähteä mukaan. Juuri niinä päivinä oli kaksi kanuunaa asetettava paikoilleen ja koeteltava. Carsten käveli edestakaisin lattialla (niinkuin aina teki, kun oli innoissaan) ja sanoi valittavansa, ettei voinut lähteä tervehtimään appiukkoansa, »rakastettavinta ja hienointa miestä, minkä koskaan oli kohdannut».
— Mutta toinen seikka, hän jatkoi hetken kuluttua, joka onneksi ei ole mahdoton, on, että otat Alfin mukaasi sinne. Hän ei mielestäni näytä oikein terveeltä, ja luulen, että hän ottaa tämän koulunkäyntinsä liian vakavalta kannalta. Hän istui eilen ja luki ääneensä koko tunnin. Menenpä johtajan luo ja selitän hänelle koko asian… sitten matkustatte molemmat appiukon luo ja viivytte siellä viikon tai pari. Tervehdi häntä sydämellisesti minulta ja sano, että hyvin kernaasti matkustan sinne. Mutta se on mahdotonta… Toivota hänelle hyvää terveyttä.
Aada ja Alf matkustivat Vorre-kartanoon seuraavana päivänä. Kyytipoika seisoi takana kaksivaljakko-kääseissä ja puheli kaikesta, mitä näki. Lopulta hän rupesi laulamaan, ja monet kohdat hänen laulussaan kuuluivat niin sukkelilta, että Aada nauroi, vaikka hän sisimmässään oli alakuloinen siitä, että nyt oli jälleen näkevä isänsä sairaana ja heikkona.
Hevonen oli tavattoman vahva ja kestävä, minkä vuoksi he saapuivatVorre-kartanoon jo seuraavana päivänä päivällisaikaan. SakariasWildessä herätti heidän tulonsa vilpitöntä iloa; olihan hänaavistanutkin, että he oikein pian tulisivat.
Oikeastaan ei häntä nyt mikään vaivannut.. Hän näytti jotenkin terveeltä. Tosin oli hänen tukkansa tullut ohuemmaksi, ja vaalean värin oli harmaa melkoisesti syrjäyttänyt; mutta hän liikkui vielä vahvasti jaloillaan, ja hänen naurunsa oli olennaisesti sama kuin ennen. Aada käsitti, että hänen isäänsä oli lohduttanut, mitä lääkäri samana päivänä oli sanonut: ettei hänen ollenkaan tarvinnut huolestua tuosta pyörtymyksestä; hän saattoi elää vielä monta vuotta vahvana ja terveenä.
Aada kirjoitti Carstenille ja kertoi hänelle millä kannalla asiat olivat ja lisäsi jäävänsä vielä joksikin aikaa Vorre-kartanoon. Kaksi päivää myöhemmin hän sai Carstenilta kirjeen, jonka sisällys eräässä suhteessa oli hänen vaikea ymmärtää.
— Rakas Aadani! Kiitos kirjeestäsi, niin, tuhannen kiitosta. Vaikka sydämeni pohjasta ikävöin sinua, rakas vaimoni, toiselta puolen ihailen uhrautuvaa tyttärenrakkauttasi, ja vaikka sydämeni on pakahtua kaihosta levätä lähellä sinua, niin täytyy minun kuitenkin suostua siihen, että viivyt poissa luotani ja isäsi tykönä vielä jonkun aikaa. Rakas Aadani! Rakastathan minua nyt yhtä voimakkaasti kuin ennen? Minusta tuntui kuin viime kirjeesi olisi ollut kylmä, ja se tuotti minulle surua!
Tervehdi isääsi ja Alfia minulta. Mutta lämpimimmin sinua tervehtii sinua iäti rakastava
Carsten Stahl.
Kuinka kummallisesti tämä kirje vaikutti häneen. Tulihan siitä esille lämpimiä sanoja, mutta mikähän kaikissa näissä sanoissa vaikutti, että Aada tunsi olevansa niin kaukana hänestä.
Mutta eräänä yönä hänellä oli uni. Carsten oli hänen luonaan, ja he olivat onnelliset yhdessä. Suudelmat ja hyväilyt, joita vaihtoivat, olivat, kuten joskus unissa, polttavat, valtaavat. Kun Aada aamulla mieli vielä täynnä tuota unta, jälleen luki kirjeen, se tuntui hänestä kauniilta ja todelta. Ja kun hänen isänsä edelleen oli levollinen ja terve, meni Aada saman päivän puolisen aikaan hänen luokseen ja sanoi, että hänen kai nyt oli matkustaminen, hän kun luuli, että Carsten häntä kaihosi, ja hän itsekin ikävöi häntä…
Mutta jouluksi, isä, siis kolmen kuukauden kuluttua, tulemme luoksesi kaikki kolme.
Hänen puheensa matkustamisesta herätti suurta mielipahaa — ei ainoastaan Sakarias Wildessä, vaan myöskin pikku Alfissa, jota ei ollenkaan haluttanut niin pian palata kouluun. Kaikessa salaisuudessa isoisä ja pojanpoika tekivät liiton, ja ennen illan tuloa täytyi Aadan suostua siihen, että Alf sai jäädä vielä joksikin aikaa… Hän aikoi kysyä Alfin opettajalta, kauanko hän vielä sai viipyä.
Seuraavan päivän iltapäivänä Aada läksi Vorre-kartanosta, isänsä ja poikansa seisoessa korkeilla portailla ja viitatessa jäähyväisiä…
Aada ikävöi nyt Carstenin luo, ja hän ikävöi mieli rauhoittuneena… olihan hänen isällään hyvä olla, ja eihän talvi ollut kaukana, jolloin hän oli uudelleen käyvä häntä tervehtimässä Carstenin kanssa ja näkevä jälleen Alfin terveenä ja punaposkisena.
Paluumatkalla hän moneen kertaan luki Carstenin kirjeen — oliko hänen Carstenille kirjoittamansa kirje todella ollut kylmä?… sitä hän ei nyt muistanut. Hän oli kirjoittanut, että isänsä hänen mielestään tosin oli vanhentunut, mutta sangen terve, että hän oli levollisempi ja rohkeampi, sittenkuin lääkäri oli häntä rohkaissut, ja että aikoi viipyä siellä maalla vielä jonkun aikaa. Sen hän oli kirjoittanut…
No niin, jos hän oli ollut harvasanainen kirjeessään, niin voi ja tahtoi hän sen taas hyvittää, jälleen nähdessään Carstenin. Hän ikävöi suuresti hänen luoksensa!
Hän saapui kaupunkiin seuraavan päivän iltana, tai oikeammin, kun alkoi hämärtää. Hän astui ylös talon kiviportaita ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Hänen avaimensa olivat pienessä käsilaukussa, oli vaikeata saada se avattua… Hän veti kellonuoraa ja hämmästyi: kello ei soinut. Nuora oli irroitettu, kuten oli tapana heidän ollessa poissa kotoa… Hänen ensi ajatuksensa oli, ettei Carsten ollut kotona, että äkillinen tärkeä matka oli pakoittanut hänet lähtemään pois… odottamaton virkamatka…
Mutta sitten hän huomasi, lopulta löydettyään avaimensa ja aikoessaan avata, että avain oli lukossa sisäpuolella. Kaikki kävi hänestä nyt yhä selittämättömämmäksi.
Vastenmielistä hänelle oli herättää huomiota kolkuttamalla ovelle. Hitaasti hän meni paria taloa kauemmaksi, missä tiesi sepän asuvan. Hän tapasikin sepän — pienen puolisokean miehen, jolla oli naurettavan isot luusankaiset lasit nenällä — ja sanoi hänelle, että portti oli tiirikalla avattava. Mies kokosi työkalunsa, otti pari rengasta täynnä tiirikkoja mukaansa ja seurasi Aadaa.
Sitä porttia, josta Aada tahtoi mennä sisälle, ei melkein koskaan avattu, niin että sen lukkoa, johon kuului suunnattoman suuri avain, oli vaikeata tiirikalla avata. Seppä puhisi ja ähki, kumartui ja mutisi joukon kirouksia. Sitten lukko viimeinkin antoi perään. Aada löysi muutaman kolikan, jotka antoi sepälle. Ja tämän hitaasti palatessa kotiansa, missä taas ripusti tiirikat seinälle, Aada riensi pitkän, jotenkin ahtaan porttikäytävän läpi, ihmetellen koko ajan. Eteisestä hän tuli kyökkiin, missä ei ollut ketään; sieltä palvelijattarien huoneeseen; nämä epäilemättä olivat kaupungilla. Heidän päällysvaatteensa ja hattunsa, jotka aina riippuivat isossa oven pielessä olevassa vaatenaulassa, olivat poissa. Hän meni sisälle ensin toiseen, sitten toiseen huoneeseen.
Sisemmässä näistä hän näki hämärässä, että pöydällä oli viiniä. Ja nyt hän tunsi omituista lemua… missä hän ennen olikaan tuntenut tuon saman hajuveden tuoksua?… sitä ei ennen ollut ollut täällä, se oli tuotu tänne, se liiteli ilmassa, se oli noita voimakkaita raskaita hajuaineita, mutta sitä tunsi täällä vaan ilmassa.
Silloin äkkiä jotain pisti hänen silmäänsä. Naisen, hattu, jota koristi iso kamelikurjen sulka… Rouva Ornen, hän tunsi sen!… Hän jäi siihen seisomaan ja tuijoitti näihin esineisiin. Nyt hän äkkiä näki harsonkin…
Hän meni hitaasti ruokasaliin, missä ei ollut ketään. Ja hän aukaisi makuuhuoneen oven.
Huuto kajahti häntä vastaan. Samassa silmänräpäyksessä kaksi ihmishahmoa kavahti ylös. Hän näki miehensä ja tunsi rouva Ornen. Hän näki, että molemmat olivat alasti. Hän näki heidät, ja nähtyään heidät, hän meni hitaasti ulos huoneesta. Hän meni ruokasalista molempien huoneiden läpi käytävään. Hän kulki vallan vaistomaisesti, sitä huomaamattaan. Hän seisattui, sitä huomaamattaan.
Äkkiä hänen ajatuskykynsä tuli merkillisen selväksi, hän ajatteli asiaa uudelleen, ja nyt hän näki sen selväpiirteisempänä, nyt vasta hän sen käsitti. Viimein hän näki, hatun, harson, pitkät hansikkaat, huoneessa liitelevän kevyen lemun, hän tunsi makuuhuoneen raskaan tuoksun, nuo molemmat alastomat, hajalla olevat vaatekappaleet, sikin sokin kaikkialla, jopa lattiallakin. Hän oli kompastunut mustaan silkkihameeseen, jonka kiillon nyt vasta oikein näki.
Hän jäi seisomaan. Äkkiä alkoi hänen povensa nousta ja laskea, hänen silmänsä sulkeutuivat puoleksi, hän puri hampaansa yhteen, hänen hienot sieramensa värisivät, vastustamaton viha ponnistelihe hitaasti esiin hänestä. Hän puristi nyrkkejänsä ja oli valmis karkaamaan esiin. Jokin valtasi hänet — oliko se voima, jonka oli saanut haltuunsa Vorre-metsän huminasta, laajojen kenttien tuulahduksesta ja Lo-tunturin väkevyydestä? — Hän tahtoi kouristaa nuo kaksi siellä sisällä. Hän tahtoi lyödä rikki jotain heissä, joiden vihollinen oli. Tuossa riippui punottu ratsupiiska, olihan se vallan hänen kätensä kohdalla; hän tarttui sen varteen ja tunnusteli letkua, hän kiljahti äkkiä — kirkui kuin hurja kotka raivoissaan, kun sitä haavoittaa lymyävän miehen luoti. Hän hyökkäsi sisään rientäen läpi huoneiden, piiska sojossa ja huiskien ympärilleen, niin että suhisi; hän kirkaisi ajan, päästi lyhyitä vihanhuutoja, jotka vihloivat kuin tuskanhuudot ainakin. Hän saapui makuuhuoneeseen, hänen miehensä tuli häntä vastaan, kirvelevä piiskanlyönti raapasi tämän kasvoja, voimakkaan käden suuntaama. Hän huusi kovemmin, lyödä läimäsi pari kertaa ilmassa, niin että piiska vinkui ja hän tavoitteli miestään kokonaista kolme kertaa, niin että tämä kääntyi pois. Hän meni edelleen melkein alastoman naisen luo, joka vielä istui hänen vuoteessaan, siinä vuoteessa, missä Carsten oli käynyt häntä tervehtimässä morsiusyönä, missä hän senjälkeen oli ollut hänen omansa, missä hän oli lapsensa synnyttänyt. Täällä hän taas kirkaisi, ei mitään vaikeroimista, ei mitään surua, taaskin nuoren kotkan terävä tuskanhuuto, mutta vihan purkamana, vaikka tuska onkin kuollettava. Hän raastoi tuon vieraan naisen vuoteesta lattialle, ja hän löi häntä kerran toisensa jälkeen, tarttui hänen tukkaansa ja löi sitten taas, toisen sillä aikaa väännellessä itseään hänen käsissään ja lopulta puolustautuessa.
Silloin nauroi Aada lyhyesti ja kiljasi äänekkäästi kuin ivaten molempia. Hän kääntyi ja meni ulos taas, näki pienen käsi-matkalaukkunsa siinä, otti sen ja poistui, tietämättä minne.
Hän kulki tietä pitkin hetken, kääntyi sitten ja palasi samaa tietä.Hän aikoi mennä Margrethe Lydersin luo.
Mutta astuttuaan hetken, hän pysähtyi. Mitä hän toimittaisikaanMargrethen luona nyt?… Kertoisiko tämän?… Sitä hän ei voinut.
Hän meni saman ajurin luo, joka viime kerralla oli antanut hänelle kyyditsijän Vorre-kartanoon. Hän ymmärsi, että tämä myöhäinen hetki herätti ihmettelyä. Kotvan kuluttua hän lähti matkaan kääseissä. Puoliyön aikaan hän tuli taloon, jonka oven edessä riippui lyhty. Hän kuuli kyytipojan sanovan, että sieltä kyllä sai huoneen yöksi. Ja äkkiä hän tunsi tarvetta päästä sisälle huoneeseen ja saada olla, missä ei ketään ollut, päästä vuoteeseen, sammuttaa tulen ja loikoa pimeässä.
Hän käski kyytipojan tiedustella, saiko hän sieltä huoneen yöksi. Poika meni auliisti naputtamaan ikkunalle, jonka sisäpuolelta hohti valoa. Hetken kuluttua tuli ulos mies ja sitten vaimo. Kyytipoika puhui muutaman sanan heidän kanssaan. He ottivat Aadan hyvin vastaan ja pyysivät häntä pitämään hyvänään, mitä oli tarjottavana. Tultuaan huoneeseensa hän kuuli avoimesta ikkunasta, että mies ja kyytipoika kiistelivät siitä, missä hevosen piti olla yötä. Heidän äänensä kaikuivat niin vierailta hänen korviinsa.
Hän sai, mitä ei ollut uskonut, unta tuona ensimäisenä yönä, ja herätessään aamulla hän ensi hetkellä luuli olevansa Carstenin luona. Mutta sitten vyöryi koko totuus hänen ylitsensä. Tuska kouristi hänet, syvä ja kauhea — kuin kuolontuska.
Tuntia myöhemmin hän matkusti eteenpäin. Silloin tällöin hän katseli ympärilleen; mutta enimmän ajan hän istui hiljaa. Poika oli sama, joka viime kerralla oli kyydinnyt hänet Vorre-kartanoon ja sanoi monta kertaa: — Rouva oli paremmalla tuulella viime kerralla. Hän ei siihen vastannut. Lopulta poika alkoi laulaa samoja lauluja kuin silloin, ja jotka silloin olivat herättäneet hänessä hilpeyttä; mutta hän huomasi, etteivät ne nyt olleet paikallaan, ja vaikeni kerta kaikkiaan.
Kun Aada saapui Vorre-kartanoon, täytyi hänen paneutua vuoteeseen. Hän oli muutaman päivän hyvin heikko. Lääkäri tuli ja antoi hänelle vahvistavia lääkkeitä. Kuudentena päivänä hän nousi vuoteelta ja saattoi taas kävellä talossa, puistossa ja Vorre-kartanon lehtokujassa.
On päivä, jolloin taivas ei ole yhtä korkea kuin ennen, jolloin se lepää synkkämielisenä, mutta silti sinisenä. Päivä, jolloin kukat eivät säteile kuten ennen, jolloin ei kevät tule tuoden mukanaan elämäniloa, ja jolloin kesän loisto tuntuu rasittavalta. Päivä, jolloin jotain on poistunut, mikä ei koskaan palaa.
Ihana, kalpea syksy! Olet kaunis, sillä kuolosi on lempeä. Jo kauan on syyskesä ennustanut tuloasi lyhyemmin päivin ja pimeämmin öin. Viimeiset kukat ovat kukkineet, puiden lehdet ovat kellastuneet, tutut tähtikihermät ovat nousseet merestä — silloin tulee kuura hiljaisena yönä ja punoo metsät ja puistot hienoihin hopearihma-verkkoihinsa, ja lehdet varisevat.
Ihana, äänetön rauha vanhalla miehellä ja vaimolla, jotka katsovat eteensä ja odottavat viisasta Kuolemaa, joka oikeimmiten tahtoo heidän parastansa.
Mutta usein syksy saapuu liian aikaisin, usein tulee myrsky ja kuolema keskellä kukoistavaa kesää. Usein kohoaa taivasta kohti liian kovan tuskan nostama huuto…
Aada käveli Vorre-kartanossa. Yksi ainoa polttava suru. Hän ei huomannut hetkien kulumista, ei aamua eikä iltaa. Hän kulki tietä pitkin päivä päivältä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä oli tapahtunut.
Niin täydesti hän oli antautunut hänelle, jota rakasti. Päivin hän oli antanut hänelle hymynsä, naurunsa ja ajatuksensa. Öisin hän oli antanut hänelle kaiken rakkautensa, kaiken hellyytensä. Ei hän edes ollut peittänyt ruumistaan häneltä. Olihan hän ollut kokonaan hänen omansa.
Nyt hän kumarsi päänsä maata kohti, ja hänet kouristi tuska, jota ei voinut kantaa…
Kun tavallinen karkea kivi saa kolhauksen, se pysyy koossa melkein samanlaisena kuin ennen. Kun kristalli saa iskun, se murtuu palasiin. Iloiset varpuset ja ohdakekasvit ovat sitkeähenkisiä; mutta syvältä metsässä lentelee lintuja, jotka levittävät höyheniään auringonnousun aikana; nämä kaatuvat niin helposti pyssyn laukauksesta ja vuodattavat verensä kuiviin.
Niin, nyt kuoli Aadassa se, mikä oli kirkasta, mikä oli pehmeää. Lapsen sävy, joka aina oli ollut vahva hänessä, haihtui. Ja samassa kuoli hänessä se elämä, joka nostaa katseensa taivasta kohti ja riemuitsee. Hitaasti kuolonväristys tuli hänen ylitsensä. Lopulta hän käveli ajatellen, että kerran kaikki oli oleva ohi, että häneltä kerran olivat raukeavat kaikki tunteet.
Sakarias Wilde ei sanonut paljoa; mutta tämä seikka koski häneen sanomattoman kipeästi. Hän alkoi tylsyä tämän jälkeen. Silloin tällöin hän nousi ja pusersi nyrkkiään ja mutisi, että tahtoi lähteä lyömään Carsten Stahlia.
Kerran Wilden ollessa kävelemässä, tuli päällikkö Bög hiljaa ja kertoi avuttomana ja kyynelsilmin Wilden käyneen hänen luonaan ja soimanneen häntä siitä, että hän muka oli kehunut Stahlia. Wilde oli sanonut: — Sinä kehuit häntä, vaikka tiesit, että valehtelit! Mutta mitä olikaan tämä? Saihan se mennä, kun Wilde sanoi, että hän valehteli… aikaisemmin se ei olisi käynyt päinsä… mutta eihän hän, Bög, ollut Carstenia kehunut… eihän hän ollut häntä kehunut, hän oli sanonut: — Aadan pitää saada toinen.
Tiedän sen, setä, sanoi Aada tyynesti, antakaa anteeksi isälle, onhan hän vanha ja suruissaan.
Nyt päällikkö itki vielä enemmän:
— Rakas lapsi, eivätkö välit voi tulla hyviksi taas? Muistahan, kuinka aina olen pitänyt paljon sinusta, eivätkö välit vielä voi tulla hyviksi? Jos hän vastaisuudessa on uskollinen. Muista, että me kaikki olemme heikkoja olentoja, ja tuo nainen… usko minua, Carsten rakastaa yksistään sinua… Aada, ole lempeä.
— Rakas setä, en voi sinulle vastata. Mahdollisesti voi sanoa paljon siitä, minkä Carsten on tehnyt… voiko sen antaa anteeksi, vai eikö sitä voi antaa anteeksi. Sinä saat arvostella sitä, niin kuin sinusta näyttää, ja toiset saavat arvostella sitä taas oman käsityksensä mukaan. Minä tiedän vaan itsestäni, etten ole kuin ennen…. Kyllä minä koetan tuntea toisin, setä Bög, mutta olen niin heikko. En tiedä, miten laitani on.
Hän nojasi päänsä käsiinsä; kotvan kuluttua hän jatkoi:
— Olen viime päivinä ajatellut, että laitani on niin, kuin sanoin. Niin, vaikka nyt saisin tietää, että kaikki… kaikki, minkä näin sinä päivänä, oli unta… Jos saisin tietää, ettei se ollutkaan totta… jos saisin tietää, että Carsten koko tuon ajan oli ollut minun… että hän koko sen ajan oli ollut minun, niinkuin minä hänen, niin iloitsisin kyllä… mutta en kuitenkaan voisi iloita niin kuin ennen. En olisi kyllin vahva siihen… Ei, ei, en saata koskaan tulla samanlaiseksi kuin ennen… Ei, setä Bög, luulen, että tämä on kuristanut kuoliaaksi jotain sisälläni.
Ja äkkiä tuntui, kuin näiden sanojen totuus olisi ollut ilmielävänä hänen edessään, ja ensi kerran koko tällä ajalla hän itki… niin, hän nyyhkytti niin, että koko ruumiinsa värisi.
* * * * *
Kun hän illalla meni huoneeseensa, hän istui kauan, ennenkuin riisui vaatteensa, ja yöllä hän loikoi vuoteessaan saamatta unta, ja vaipui vähitellen horrostilaan, joka ei ollut unta, vaan kuolonväsymystä, jonka alaisena hän kuitenkin eroitti erityisiä ääniä: hän kuuli hiiren nakertelevan seinässä, kukon kiekuvan — kummallista kaikua yössä.
Usein hän avasi silmänsä ja heräsi kokonaan, kavahti istumaan vuoteeseen ja katsoi kelloa. Tai katsoi hän ikkunaan päin, nähdäkseen alkoiko päivä jo valjeta.
Kun kuutamoyöt tulivat, hän loikoi katsellen valkeita kuvioita, jotka muodostuivat lattialle kuun säteistä. Ne siirtyivät hitaasti lattialla. Joskus hän loikoi tuijottaen niihin, kunnes hänen silmiinsä koski.
Silloin tällöin hän ajatteli kuluneita öitä, jotka oli viettänyt aistihuumauksessa. Hän ajatteli niitä jonakin etäisenä, jonakin käsittämättömänä, toisen maailman menneenä ilmestyksenä. Hän ei enää niitä himoinnut; sillä hirveä tuska oli kukistanut hänen valoisan hehkunsa. Suru oli painanut hänen elinhalunsa maahan ja tukahuttanut sen.
Aada olisi voinut löytää paikkoja, missä olisi voinut itkeä onnenaikojen muistoja. Hän tekikin sen muutaman kerran; mutta kun huomasi, miten muistot tekivät hänet pehmeäksi, kun ne palautettiin kyynelin, oli hänellä kylliksi voimaa vastustaa antaumusta niiden tuuditeltavaksi. Hänen sisimmässään oli jotain — oliko jotain sen voiman tapaista, minkä oli saanut avaroilta mailta, Bö-tunturilta ja Vorre-metsästä? — sellaista, mikä käski hänen pysähtyä ja kohtaamaan muistoja ja katselemaan niitä silmät auki ja ilman kyyneliä. Ja hän kohtasi ne, ja ikäänkuin kysyi niiltä, mitä ne hänestä tahtoivat. Alussa hän tosin oli heikko, mutta joka kerta hän tuli vahvemmaksi, kun tällaisessa mielentilassa ollen jälleen kohtasi nuo muistot. Ja ne lauloivat joka kerta heikommin hänen korvaansa. Ja totta puhuen hän tappoi muistot yksitellen.
Niin oli se pian täytetty, ja se päivä tuli, jolloin hän sai työnsä valmiiksi. Jolloin kaikki pehmeät sanat ja kaikki väririkkaat muistot olivat karkoitetut. Siitä Aadasta, joka oli säteillyt, oli nyt jälellä nainen, jonka hartiat olivat kapeat ja jonka silmät olivat väsyneet. Yksi niistä, joilta säteilevä rakkaus on kuollut; mutta jotka sensijaan ovat saaneet hiljaisen hellyyden, mikä uskollisen käden tavoin suojelee niitä, jotka ovat sille rakkaita.
Itseään unhoittava tytär tuki nyt raihnaista isäänsä, ja kalpea, vaaleatukkainen äiti helli poikaansa.
Tähän aikaan Aada sai kirjeitä Carstenilta. Hän luki ne ja niissä olevat selitykset, eikä löytänyt mitään vastattavaa. Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka vieras hän oikeastaan oli hänelle.
Hän sai niinikään kirjeitä ainoalta ystävättäreltään, Margrethe Lydersiltä; mutta vieraaksi hän tunsi itsensä häneenkin nähden. Tuo myöntyminen, joka aina oli piillyt hänen sanoissaan, nuo silmät, jotka aina olivat leveästi hymyilleet, suun ollessa tunteellisen pehmeänä…
Aada meni joskus talon ylikertaan ja katsoi ulos ikkunasta, ja silloin hän tunsi, että kernaimmin tahtoi olla täällä Vorre-kartanossa, vaikkapa yksinkin. Ihmiset tuolla ulkona maailmassa olivat hänelle vieraat…
Sellaisina hetkinä hän rupesi rakastamaan tätä taloa, missä olivat asuneet hänen kaltaisensa esi-isät, ja missä hän itse oli elänyt niin monta vuotta. Tämä iso, vanhoista tammi-palkeista kyhätty talo, joka ei antanut hänen olla koditon, nuo palkit jotka vielä tulivat kantamaan häntä monta vuotta — — —
Seuraavana aikana tapahtui oikeastaan niin vähän. Silloinkin, kun päällikkö Bög kuoli, liikkuivat vaan muutamat muistot, tuotiin muutamia kukkia ja seppeleitä hänen paareilleen, laulettiin virsiä ja vuodatettiin kyyneliä — sitten kului aika taas kuin ennen.
Sakarias Wilde sanoi lähinnä seuraavina päivinä:
— Onhan Bögin kuolema viittaus minulle… ja jonkun päivän hän kulki ikäänkuin odottaen lähempää sanaa.
Mutta ei tullut mitään sanaa. Se pyörtymys, joka tuonoin oli häntä pelästyttänyt, ei enää toistunut. Usein hän virkkoi:
— Niin, niin, ihmiset usein turhaan surevat! Jos silloin olisin tietänyt, että olin elävä niin monta vuotta ilman kipuja, olisin kyllä ollut paremmalla tuulella näinä kuluneina vuosina.
Muuten näyttäytyi varmoja merkkejä siitä, että hän oli elänyt aikansa. Hänen muistinsa petti ja silloin tällöin hän oli jotenkin itsepäinen. Mutta toiste hän taas oli mitä rakastettavin, ja silloin hän kyllä tunsi, ettei aina ollut, niin kuin olisi pitänyt olla. Koko hänen menettelynsä oli noina hyvinä päivinä anteeksi pyyntiä.
Aada oli joka päivä hänen kanssaan kävelyllä. Hän vei hänet jollekin lähistössä olevalle penkille, niissä ilman ollessa suotuisa, istuivat keskustellen. Tapahtui tällöin että Wilde kutsui luokseen ohikulkijoita ja puheli heidän kanssaan hetken, vaikka ei heitä tuntenutkaan. Usein ne olivat vanhoja talonpoikia, joilla oli ryppyinen iho, puoliavoin suu, vaaleahkot silmät. Heidän siinä seisoessa puhelemassa, niin tyyneinä, niin valmiina kaiken suhteen, Aada äkkiä huomasi, mitä ei koskaan ennen onnenpäivinään ollut nähnyt, nimittäin ettei tämä rahvas elänyt hyvissä oloissa.
Jos ohikulkija oli Vorre-kartanon alustalaisia, pysäytti Sakarias Wilde hänet aina ja kyseli hänen toimeentuloaan. Varsinkin hän mielellään ajomies Iisakin kanssa puheli säästä.
— Tänään on mainio ilma metsälintujen ampumista varten, saattoi Iisakki sanoa. Auringonnousunaika tulee olemaan kirkas.
(Tämä puhe metsälinnuista oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin SakariasWilde ja kapteeni Kruse olivat metsästäjiä, ja jolloin he kysyivätIisakilta neuvoa ilmaan nähden.)
Tai saattoipa Iisak sanoa:
— Tänään ei kannata lähteä metsälle, sillä lähestyvätpä ilmat, jotka tulevat viipymään kauan. Sillä tulen juuri Böhrig-harjulta, ja mustaa on lännessä ja lähemmäksi se tulee. Aloin jo huomata sitä eilen illalla.
— Mutta eilen oli kaunis ilma.
— Niin oli. Mutta tähdet tuikkivat ihanasti, ja monet liekehtivät keltaisina, punaisina ja sinisinä… ja se merkitsee myrskyä yläilmoissa… ja kohta se on täällä, sillä se laskeutuu alemmaksi…
Näin kuluivat päivät ja vuodet.
Mutta eräänä kevätpäivänä — Sakarias Wilde kävi silloin kahdeksattakymmenettä — hän läksi kävelemään päivällisaikaan, ilman että Aada oli mukana, ja kun aurinko paistoi hyvin lämpimästi, hän riisui takkinsa ja istuutui lepäämään kivelle tien laitaan. Mutta talvi piili tuossa isossa kivessä, ja talven jäätävä viima liikkui niinikään tuulessa, joka silloin tällöin puhalsi, kun aurinko meni pilviin.
Vanha mies tunsi äkkiä jäätävää kylmyyttä… häntä paleli, niin että värisi ja että hampaat kalisivat.
Hän luuli itse, että se vaan oli yleistä pahoinvointia. Mutta seuraavana aamuna hän oli hyvin sairas. Lääkäri noudettiin ja hän selitti heti, että Wildellä oli keuhkokuume, ja että oli hyvin epäilyttävää, oliko hän voittava tämän taudin.
Näyttäysikin ennen pitkää, että tauti johti kuolemaan. Vaaleaverinen Sakarias Wilde, joka aina oli kovin pelännyt kuolemaa, sama mies makasi nyt ja odotti sitä sangen levollisena. Näytti siltä, kuin olisi hän iloinnut tästä kuolemasta, tuosta hitaasta solumisesta toiseen maailmaan…. Tuntui siltä, kuin olisi hän iloinnut siitä, ettei halvauskohtaus sentään ollut saanut häntä nujerretuksi.
Kuolinpäivättään hän sanoi Aadalle, joka seisoi hänen vuoteensa ääressä:
— Kuten tiedät, tyttäreni… täytyy meidän kerta lähteä täältä…
— Täällä tulee ilo ja täällä tulee suru.
— Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa.
Hetken kuluttua, Aadan polvistuessa vuoteen luo, hän jatkoi:
— Koti on onni… Ilman kotia ei mitään onnea…
— Katso, että annat lapsellesi kodin… anna pojallesi koti…
— Katso, onko Carsten Stahl muuttunut… onnettomuuden jälkeen.
— Onko hänestä tullut toinen… Koeta antaa pojallesi isä…
Aada vastasi:
— Teen kaiken, mikä on vallassani… antaakseni pojalleni kodin. Ja tehdäkseni hänet onnelliseksi. Olen tutkiva itseäni ja ponnisteleva tehdäkseni kaiken… Ja kun sen teen, olen muistava, mitä sinä olet sanonut.
Sakarias Wilde oli hetken ääneti. Sitten hän virkkoi, ääni kaikuen kaukaiselta ja rasittuneelta:
— Älä väärinkäsitä minua… Tee se, jos voit sen tehdä… vahingoittamatta sieluasi…
— Ilman että sinun tarvitsee nöyrtyä, ilman että sinun tarvitsee polkea sitä ylpeyttä, joka sinussa on kaunis ja tosi.
Myöhemmin illalla Sakarias Wilden ääni kävi hyvin heikoksi. Hän puhui usein sellaista, mitä ei voitu ymmärtää, mutta väliin tuli selviä sanoja:
— Nyt pitää kaikkien ihmisten nukkua.
Mutta äkkiä hän sanoi jotenkin ääneensä:
— Onpa merkillistä… katsokaa käsiäni… ne eivät ole puhtaat… Aada, tahdon vettä… pestäkseni itseäni… En voi… ymmärtää tätä.
Aada huomasi, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuten sen ainakin, jota kuolema lähestyy ja melkein koskettelee. Ainoastaan silmät elivät, ja nämä tuijoittivat järkähtämättä käsiä. Aada katsoi niihin: ensin hän ei nähnyt siinä mitään erityistä; olivathan ne sangen valkeat. Mutta sitten hän huomasi, että kynnet olivat kauttaaltaan sinertävät… Ja nämä siniset kynnet eivät jättäneet häntä rauhaan.
Aada toi vettä ja pesi hänen kätensä. Hän tunsi nyt, että isän sormenpäät olivat jääkylmät ja jäykät, ja hän käsitti, että kuolo teki tuloaan, ja että se kai teki kynnet tummiksi.
Kun hän näki, että tuo tumma väri pysyi, tahtoi hän, että hänen kätensä uudelleen pestäisiin. Mutta sitten hän äkkiä taas vaikeni ja kuiskasi:
— Voihan se jäädä… huomiseen. Mene kotia, Aada, ja pane maata.Nukkukaamme… kaikki tyyni.
Sitten hän ummisti silmänsä ja kuoli helposti ja hiljaa. Kylmä viima kulki samassa huoneen läpi.
Aada tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi isänsä kuoltua. Hän istuutui vuoteen ääreen, missä vainaja makasi vanhana ja harmaana, vaikkakin harmaiden hiusten joukossa oli useita keltaisia. Kahtena viimeisenä päivänä ennen hautajaisia hän istui tunti tunnilta ruumiin ääressä, ja hän joutui omituisten tunteiden valtaan. Vanhus vainajan ummistuneet silmät, äänetön lepo, joka peitti hänen kasvonsa, nosti hänessä voimakkaan levon kaihon, syvän, pitkällisen unen, jopa kuoleman ikävän.
Kerran hän nukahti, ja hän tuntui nyt liikkuvan paikoilla, missä kaikki oli rauhoitettua, missä ei aurinko paahtanut taivaalta. Missä himmeä valo lepäsi kaikkialla — ikäänkuin toisesta valonlähteestä kuin auringosta lähteneenä.
Hautauspäivä tuli. Mustiinpuetut ihmiset, jotka lauloivat, pappi, joka puhui, vahva kukkaistuoksu… kaikki teki, että hän yhä pysyi siinä omituisessa ilmapiirissä, missä oli ollut viime päivinä.
Kirkkomaan kulmassa oli ison kalliolohkareen luona paikka, missä oli malmiaitauksen ympäröimänä Wildein vanhat perhehaudat. Kesäisin sinne ryhmittyi kauniita kukkia, ja syksyisin oli kivi punaisen hohtava auringon laskiessa, ja talvisin kasaantui lunta kiven ympärille kuin hohtava torni ikään. Tämä kiven läheinen hautauspaikka — viisi kyynärää leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä, oli Wilden perheen oma, eikä sitä koskaan voitu riistää heiltä eikä heidän vainajiltaan. Sillä kun eräs ensimäisiä Wildejä myi ahon kirkkomaaksi, hän meni ja aitasi tuon paikan lähellä kalliota ja sanoi:
— Kaiken muun saatte, mutta tätä paikkaa en myy. Se on oleva minun ja jälkeläisteni, siihen asti, kuin kivi on vajonnut maahan. Suostutteko siihen?
Ja he suostuivat, he kun olivat saaneet ahon halvalla. Mutta kun kauppa oli pantu paperille ja allekirjoitettu, lisättiin nämä hänen sanansa ja vahvistettiin nimikirjoituksilla.
Tähän haudattiin Sakarias Wilde, vaalein Wilde suvun jäsenistä. Uusi risti hakattiin isoon kiveen, ja siihen liitettiin hänen nimensä, syntymä- ja kuolinvuotensa.
Alf ei edistynyt koulussa, mistä Aada ei ottanut huolestuakseen. Eihän Alfin tarvinnut oppia monta kirjaa ja luetteloa. Eihän hänestä pitänyt tulla virkamiestä. Ollen vanhan maanomistajasuvun jälkeläinen ei Aada sanottavasti ihaillut virkamiehiä, joita hän katsoi valtion konttoripalvelijoiksi, mitkä kuljeskelivat kaupungista kaupunkiin. Ei, Alfin oli määrä tulla Vorre-kartanon isännäksi isoksi vartuttuaan.
Kun siis Alf oli ulkona toverien kanssa koko iltapäivän ja kun hän tuli kotia, väsyneenä ja hengästyneenä pitkiltä soutoretkiltä aavalta mereltä, tai kun tuli kotia vaatteet repaleina kiivettyään puissa tai nenä verissä tapeltuaan, ei Aada häntä torunut; sillä hän luuli, että tuo alituinen samoileminen, nämä soutoretket ja tappelut tuottivat hänelle hyötyä. Näin hän kaiketi oli varttuva ja tasaantuva.
Koko joukon pieniä ilkivaltaisuuksia hän teki, ja ne äiti sitten sai hyvittää. Vallesmanni, joka asui puolen neljänneksenmatkan päässä, tuli kokonaista kolme kertaa valittamaan, että Aadan poika kolmen toverin kanssa huusi ja riehui maantiellä hänen talonsa edustalla kuin »villipedot». Toisetkin tulivat valituksineen, mutta kaikki, minkä johdosta he valittivat, oli pelkkää vallattomuutta, joka pohjaltaan oli viatonta laatua eikä sisältänyt pahan ituja.
Mutta eräänä päivänä tuli kiukkuinen harmaapartainen mies ylös Vorre-kartanoon ja kertoi, että Alf ja hänen toverinsa olivat polttaneet poroksi pienen kalastajamökin eräällä saarella. Kuullessaan tämän, Aada kauhistui. Hän vei Alfin syrjään, kun hän tuntia myöhemmin tuli kotia, ja tekipä hän sen tavalla, joka näytti poikaa ihmetyttäväni Tuskin hän uskoi, että äitinsä saattoi olla sellainen.
Mutta hänen mielensä keveni, kun Alf oli kertonut koko asian:
Hän ja kolme toveria olivat olleet retkellä merellä. He olivat loikoneet saarella ja sytyttäneet valkean. Lähtiessään saarelta päivän sarastaessa ja tultuaan taas merelle, he näkivät, että vanha maja (jossa muuten ei kukaan asunut) alkoi palaa. He palasivat saareen ja koettivat sammuttaa tulen, mutta eivät saaneet sitä tukahutetuksi. Nyt tuli äreä harmaapartainen mies esiin ja sanoi, että he muka olivat sytyttäneet mökin palamaan, sanoi edelleen tietävänsä, kutka he olivat, ja että he saivat vastata teostaan, sillä maja oli hänen. Kun he vastasivat, etteivät olleet sytyttäneet majaa, hän ärjäsi, että he kyllä tiesivät sen tehneensä. Jos eivät suorastaan olleet sitä omin käsin sytyttäneet, niin olivat kipinät heidän nuotiovalkeastaan sen sytyttäneet… he saattoivat luopua enempää puolustautumasta. Ja sitten he olivat menneet tiehensä; mutta toisilta he olivat saaneet kuulla, ettei se mies ollut suurenarvoinen… hän oli puoleksi maankulkija. Kun kerran venäläisiä oli soutanut saaren suojaan, eräiden, jotka aikoivat siinä kalastaa, ampui heitä siinä joku suolalla vastakkaisella puolella olevalta tunturilta… Ja se oli varmaankin tämä mies.
— No, mutta miksi et ole tätä aikaisemmin kertonut?
— Sentähden… että pelkäsin, etten useammin saisi lähteä sinne retkille.
Aada käski Alfin tuomaan mukaansa toverinsa siltä retkeltä. Sen Alf teki, ja he selittivät jotenkin samaa. He olivat kaikki vihoissaan tuolle harmaapartaiselle miehelle; mutta he eivät liioin rohjenneet väittää, etteivätkö säkenet nuotiosta olleet sytyttäneet majaa.
Välttääkseen enempiä rettelöitä, Aada maksoi miehelle majan hinnan.
Vuosien kuluessa mainitsi Alf usein sanan, joka osoitti, että hän vähimmin kaikista ajatteli ruveta maanviljelijäksi. Retket tuntureille ja metsälle kävivät yhä harvemmiksi. Ainoa, mikä hänelle kelpasi, oli soutu ja purjehtiminen — sisällä lahdissa tai aavalla merellä. Loma-ajoilla hän usein oli niin kauan ulkona, että Aada oli hyvin levoton hänen tähtensä, kun nousi kova myrsky.
Mutta aina hän palasi takaisin ja nauroi niin turvallisena, kun äitinsä kertoi hänelle, miten levoton oli ollut hänen tähtensä. Eräänä iltana Alf sanoi kotia tullessaan:
— Katso minua, äiti! Minulle ei koskaan voi tapahtua mitään merellä.
Äiti katsoi häneen katsomistaan. Tavallaan hän häntä ymmärsi, mutta sanoi kuitenkin:
— Mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Alf?
— Niin, onpa ihmisiä, jotka voivat lähteä merille, mutta joista ei kuitenkaan koskaan tule merimiehiä; mutta toiset taas tulevat siksi luonnostaan. Ei mikään onnistu heille huonosti. Pahinkin kapteeni leppyy heille. Eivätkä he koskaan huku merellä… he aina selviytyvät, kävi, miten kävi. Sellainen merimies olen minä, äiti! Kapteeni Fjelde, hän, jota sanovat »Sudeksi», sanoi sen minulle tänään.
— Se- on hyvin kummallista, vastasi Aada, että sinä niin paljon pidät merestä. Minä pidän enemmän tasangosta ja metsästä. Olen harvoin ollut merellä.
Muutaman päivän kuluttua Aada sanoi hänelle:
— Rakas Alf… olet jo niin iso, että sinun pitäisi ajatella tulevaisuuttasi. Koulussa on käynyt huonosti; mutta olethan sinä kuitenkin osoittanut, että sinulla on älyä ja hyvät voimat. Rakas Alf! olen aina ajatellut, että sinä ottaisit Vorre-kartanon johdon… En voi ajatella, että kartano on siirtyvä vieraisiin käsiin.
— Teen, niinkuin sinä tahdot. Jään sinun luoksesi, äiti, vastasi Alf.
Nämä sanat, jotka hänen poikansa tässä lausui, olivat muutamia niistä monista, hänen viime aikoina sanomistaan, joiden äänenpaino pani äidin kuuntelemaan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä äänenpaino ilmaissut hänelle, että poika tiesi, mikä oli syy siihen, että hänen äitinsä ja hän nyt asuivat täällä, kun sillävälin hänen isäänsä ei koskaan näkynyt, vaikka tämä eli.
— Teen, mitä tahot… tahdon jäädä sinun luoksesi, äiti.
Ja siinä piili samalla salainen äidin menettelyn hyväksyminen, ja samalla kiitollisuuttakin näiden sanojen sävyssä.
Vähän myöhemmin alkoi Alf harjoittautua maanviljelyksessä. Hän pani aikaisin maata, nousi varhain ja otti usein osaa kaikkein kovimpaan maatyöhön. Hän hankki itselleen myös ne kirjat, jotka käsittelivät maataloutta, ja hän matkusti pääkaupunkiin hankkimaan paraita koneita.
Mutta lyhyesti: hän ei siinä viihtynyt. Silloin tällöin hän huomaamattaan mutisi itsekseen:
— Niin, nyt kuluu aika.
Tämä oli lausuttu yleisenä sananpartena, mutta sen alla piili jotain, mitä eivät sanat ilmaisseet, mutta minkä hän sisällään tunsi.
Aada huomasi koko asianlaidan. Ja eräänä päivänä hän sanoi Alfille:
— Rakas Alf, ihmisellä pitää olla lupa ruveta siksi kuin mitä itse tahtoo. Luulen, että sinulla on ruumiissasi merille-lähdön halu, mistä sinun pitää vapautua, ennenkuin viihdyt elämään rauhassa kotona… Oikein pitkä merimatka, ja sitten näet, miten iloisena asetut tänne lepoon. Joudu siis merille, Alf, ennenkuin tulet liian vanhaksi… Sinun täytyy saada tuo intosi tyydytetyksi. Sillä ellet pääse siitä vapaaksi, on mahdollista, että se jää vereesi koko elinajaksesi, ja silloin sinä ehkä lähdet toisille kaukomatkoille… jotka voivat olla pahempia.
Alf halasi häntä ja sanoi:
Saanko matkustaa kauas pois, äiti?
— Tahdotko todella kauas, Alf?
— Tahdon, olen aina halunnut päästä oikein kauas. Kaupunkeihin… jotka ovat merkittyinä etäällä merikartalla… keskellä isoja meriä… kummallisen nimisiä saaria… jonnekin seutuun, mitä ei kukaan tunne…
Aada näki, miten pojan silmät tuijoittivat eteensä, ikäänkuin olisivat nähneet edessään haamoittavan niiden etäisten seutujen, joista puhui.
— Matkusta siis niin kauas, Alf… mutta älä unhoita äitiäsi… tule takaisin… eikö totta, tulethan takaisin?
Alf vastasi:
— Tulen… en koskaan… voi unhoittaa äitiä.
Aada oli kyllä suruissaan siitä, että Alf matkusti, mutta hän oli kuitenkin tyyni. Se suru, joka hänellä oli ollut elämässä, oli tehnyt hänet hieman kiihkoiseksi. Eihän onni ja onnettomuus riippunut ulkonaisista seikoista.
Sentähden hän levollisempana katseli Alfin matkaa, kuin mitä moni äiti olisi tehnyt. Ja kuitenkin rakkaus tähän hänen ainoaan poikaansa oli suurempi kuin useiden äitien.
Kun Alf oli matkustanut, hänelle selvisi, että hän nyt todella oli yksin. Olihan hänellä paljon tointa Vorre-kartanon hoidossa, ja olihan työ hyvä… mutta kuitenkin…. ihminen kaihoaa muuta, kuin satunnaista tointa. Hän ikävöi jotakin, mihin silmänsä kohdistuisi, hän ikävöi henkilöä, jolle voisi sanoa: — katso nyt se on pian valmista! — katso, nyt se on täytetty!
Miksi hän nyt vaivasi itseään? Jos nyt Alf valitsi merimiesuran… jos hän oli, kuten sanoi, syntynyt merimieheksi?… Sellaisia usein oli mahdoton saada asumaan maalla. Hän oli nähnyt sellaisia aito merimiehiä, jotka kulkivat mailla sangen vaivaloisesti ja kasvoissaan ja silmissään ilme, joka viittasi siihen, etteivät täällä olleet kotonaan. Eiköhän Alfilla ollut jotain sellaista eriskummallista luonnossaan?… Epäilemättä hänellä se oli! Hänen viime päivinään kotona Aada oli nähnyt jotain sellaista askaroituvan esille hänestä, hänessä oli huomannut sisäistä ponnistelua ja se oli ilmaissut itseään vaikenemisen muodossa, samoin kuin linnussa, joka on ääneti sinä hetkenä, jolloin se valmistautuu koettelemaan voimakkaita siipiään.
Toiste Aada luuli varmasti, että hän oli palaava kotia ja jäävä sinne asumaan. Ja iloiten hän ajatteli hänen tulopäiväänsä ja niitä päiviä, kun he yhdessä tulivat kulkemaan vanhoja tuttuja teitä ja jolloin hän oli sanova äidilleen: — nyt olen iloinen siitä, että taas olen kotona.
Kuukauden päivät Alfin lähdön jälkeen Aada odottamatta sai vieraakseen rouva Lydersin. Hän oli matkalla veljensä, rovasti Bjelken luo, joka asui noin kymmenen peninkulmaa kauempana laaksoseudussa… eikä hän voinut kulkea Vorre-kartanon ohi tervehtimättä rakasta ystävätärtään. Mutta miksi ihmeessä he eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen vuoteen? Kuinka kummallista se oli, he kun kuitenkin asuivat niin lähellä toisiaan! Aada epäilemättä oli elänyt hyvin yksinäisenä. No, olihan se hänen tapaistaan. Oli, niinkuin eräs herra pitkän aikaa sitten oli sanonut eräässä seurassa, missä Aada oli läsnä: — hänessä on jotain samantapaista kuin vanhassa perityssä maassa… niin, hän ei todella koskaan ollut voinut sekoittua säälittäviin porvarisieluihin… Mutta joka tapauksessa… olisi ollut niin hyvä, jos he olisivat tavanneet toisensa noina ensimäisinä kymmenenä vuotena… viime aikoina hän, rouva Lyders, oli ollut niin paljon matkoilla.
Rouva Margrethe Lyders oli vielä hyvin kaunis nainen, ja hänellä oli tavattoman sievä esiintyminen. Hymy hänellä vielä oli tarjona, ja se vaikutti sangen miellyttävältä; mutta kaikki nuo pienet lempeät sanat, jotka olivat vaikuttaneet niin kiehtovasti, kun niitä käytti tuo nuori nainen, olivat nyt tuon nelikymmenkuusi-vuotiaan naisen suussa muuttuneet hieman häiritseväksi sanatulvaksi.
Hetken kuluttua Margrethe Lyders siirtyi vakaviin asioihin:
— Rakas Aada! Sinä ja Carsten Stahl olette eräässä suhteessa käyttäytyneet hienosti ja järkevästi siinä, että ette ole tehneet asiaanne julkiseksi avioeron ja sentapaisen huomion herättämisen muodossa. Sillä huomiotahan se herättää, kun moista tekee. Kuinka tuo onneton juttu on valunut hiekkaan! Vielähän moni Sandbyssä kulkee siinä luulossa, että rouva Stahl asuu isänsä luona, hän kun ei siedä meri-ilmaa. Ja että hänen miehensä käy häntä tervehtimässä, kun hänellä on aikaa… sillä Carsten Stahl matkustelee joskus… Mutta (hän hiljensi äänensä) rouva Orne on poissa… Herra tietää minne hän on joutunut. Orne on silloin tällöin kaupungissa. Hän matkustelee paljon.
Kaiken tämän puheen aikana valtasi Aadan jokin seikka, jonka kanssa hän ei halunnut yhteyttä. Vastahakoisesti hän tahtoi kuulla enempää. Hän sanoi sentähden pian:
— Rakas Margrethe… muista, etten minä ole tottunut puhumaan näin paljon täällä maalla. Olemme jutelleet niin kauan. Levätkäämme nyt vähän.
— Tietysti, olet oikeassa, Aada, olet oikeassa, rakkaani. En minäkään pidä liiasta puhelemisesta… ohhoh, minulla usein on niin kova hengenahdistus.
Hän painoi, samoin kuin Aadan viimeksi ollessa hänen seurassaan, valkean kauniin kätensä povelleen. Hän teki sen tavalla, joka osoitti, että hän tiesi tämän liikkeen pukevan häntä.
Molemmat ystävättäret menivät aikaisin levolle. Seuraavana aamuna rouvaMargrethe Lyders matkusti eteenpäin.
Pieni tumma höyrylaiva liikutti rattaitaan varovasti. Se ei ollut turvallinen: sillä sen kulkuväylässä — se oli Sandbyn itäisen satamansuun puolella — oli monta pientä salakaria, ja sumu oli sinä päivänä tullut mereltä päin ja oli tehnyt ilman sakeaksi ja pimeäksi, vaikka kello ei mela ollut muuta kuin viisi iltapäivällä.
Kapteeni, joka oli vakava ja tunnollinen mies, huusi alas putkeen: — Puolivauhti! Ja hän puhkui rasittuneena ja tuijoitti eteensä, kääntäessään peräsinratasta milloin toiselle, milloin taas toiselle puolelle. Vihdoin saapui perämies, joka juuri oli ollut lippuja myymässä, ja tuli hänen sijaansa. Ja nyt molemmat seisoivat vieretysten ja katsoivat, missä Kynsin valotorni, »kaupungin varoittaja» pisti esiin sumusta.
Tämä höyrylaiva oli oikeastaan lastialus. Matkustajia ei ollut monta. Muutamia talonpoikia ja ruotsalaisia kalastajia; viimemainitut paksut iislantilaiset takit yllä, seisoivat etukeulassa, ja kannella kulki edestakaisin kaksi kaupunginpukuista herraa. Muita ei ollut.
Ilma kävi pimeämmäksi ja kylmemmäksi. Useimmat talonpojista ja kalastajista jäivät seisomaan paikoilleen; mutta molemmat herrat menivät kajuuttaan, jota ensiluokan matkustajat käyttivät tupakkahuoneena. Siinä he istuutuivat. Ohuen lautaseinän läpi virtasi sisään lämpöä pannuhuoneesta. He nojasivat molemmat tätä seinää vastaan ja pudistelivat itseään täynnä mielihyvää. Sitten he sytyttivät sikaarinsa ja puhelivat yhdessä. Tasaisesti ja tyynesti tulivat sanat, kuten on laita, kun keskustelijat ovat hyviä ystäviä ja tyytyväisiä oloonsa. Ensin he puhuivat yksityisasioista, mistä ilmeni, että toinen oli tullivirkamies, toinen asianajaja-apulainen, molemmat sillä haavaa asuen läheisellä satamapaikalla; lisäksi, että asianajaja-apulainen oli syntyisin Sandbystä ja sitten että he nyt olivat matkalla kaupunkiin ottaakseen osaa juhlaan, jota vietettiin samana iltana, sen johdosta, että klubi-seuran perustamisesta oli kulunut puolisataa vuotta.
— Naurettavaa, sanoi asianajaja-apulainen nauraen, että noiden molempien vanhusten pitää olla mukana… Muuten luulen, että kaikki on hyvin onnistunutta… mutta että nuo vanhukset on kutsuttu… ja vielä lisäksi kunniavieraina… se on totisesti nurinkurista.
— Nuo molemmat vanhukset? Kutka ne ovat?
— Kaksi ukkoa. Vallan nuorina he olivat mukana perustamassa klubia. Ne ovat lihan-vientimies… entinen suolalihan-vientimies Smuk ja eräs vanha herra Grunck… myöskin joku entinen… luullakseni viinikauppias.
— No… mitä muuta merkillistä heissä on?
— Toista, lihan-vientimiestä Smukia… sanotaan ystävien kesken Yorkshir-siaksi. Sen nimen hän sai monta vuotta sitten. Muuan teurastaja Sandbyssä oli ostanut mustan yorkshir-sian, joka loikoi laatikossa ja jota monet kävivät katsomassa. Silloin tuli taidemaalaaja; hän oleskeli ulkopuolella kaupunkia ja maalasi Otto Ullgaardin talon kuvan — sitten hän tuli ja kurkisti alas laatikkoon ja sanoi:
— Mutta tuossahan makaa lihanvientimies… Hyvää huomenta, Smuk!
Ja silloin kaikki luonnollisesti nauroivat, niin että heitä hikoitti.No, ei se ollut hullummin sanottu. Onhan mies jotenkin sennäköinen.
— Entä toinen, jatkoi apulainen, ja nauroi vielä kovemmin, hän on totisesti kuin piru itse!… se on viinikauppias Grunck. Hänet saatiin hinatuksi alas siitä huoneesta, missä hän viimekuluneena kymmenenä vuotena on istunut ja päästänyt ääniä… käsität, minkälaatuisia. No, ei hän sille mitään mahda; se on kivulloisuutta hänessä, ja tohtori mainitsee sitä latinalaisella nimellä. Ja voihan hän siitä huolimatta olla kunniallinen porvari. Mutta… mitä? Esittää sellaista juhlalliselle seuralle? Tietysti… kun tuo kivulloisuus mainittiin toimikunnalle, jolta kysyttiin, mitä aiottiin tehdä, jos nuo äänet kuuluisivat juhlassa, niin herrat kynsivät korvallistaan ja päättivät jättää miehen kotia. Mutta eihän silloin liioin käynyt laatuun pyytää Yorkshir-sikaa… eihän hänkään ollut mikään loistokappale. No hyvä, molemmat pyyhittiin luettelosta. Mutta eipä se vaan käynyt niin helposti. Sillä Yorkshir-sika pitää hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja kun hän vainusi, ettei puolisatavuotis-juhlaa vietetä ilman kumpaakaan, niin… niin hän meni klubin johtokunnan luo ja nosti suuren melun siitä, ettei häntä oltu kutsuttu. Ja lopuksi sekä hän että tuo toinen äänekäs herra sai kutsun.
— No… ketä muita siellä vielä tulee olemaan? Enhän minä tunne melkein ketään.
— Ei se tee mitään. Kyllä sinä tulet tutuksi. Niin, ketä siellä onkaan?Siellä on esimies, konsuli Sparr, jonka sinäkin tunnet… ja kapteeniTambs ja kandidaatti Rick, hyvin tunnettu mies kaupungissa… niin jasittenhän siellä on kapteeni Stahl.
— Kapteeni Stahl? Kuinka? Onko hänkin siellä?
Hän oli komentajani kun harjoittelin kesäkentällä. Minusta tuntuu… kuin olisi hän, miten sanoisin? kylmän näköinen. Oletko sinä nähnyt hänet? Pane merkille ne silmät; ne ovat totisesti kylmät. Melkeinpä tahtoisin sanoa: salakavalan kylmät.
— Niin, se on kyllä totta.
— Muistan, kuinka hän kerran näki sotamiehen pyörtyvän. Niin, mies kaatui pitkäkseen maahan. Silloin huusi Stahl, niin kuin huudetaan koiralle: ylös siitä! Ei mitään kujeita! Ei mitään ilveilyä!… no ei se ollut ollenkaan ilveilyä… Sotamiehellä oli sydänvika… kuoli parin päivän päästä.
— No niin… sellaista tulee helposti sanoneeksi, vaikka ei niin pahaa tarkoita. Hän on pohjaltaan uljas mies… hän on kyllä elämöinyt hurjasti aikoinaan.
— Niin… mutta voinpa kertoa, ettei hänen elämöimisensä aina ole ollut iloista laatua. Kuuluu kyllä olevan jotain epäselvää, lievimmin sanottuna epäselvää hänen oloissaan. Mutta, jumalparatkoon, onhan hän monessa suhteessa kelpo soturi, ja taitaapa olla hyvissä kirjoissa esimiestensä tykönä, mikäli olen kuullut… Hän osaa kyllä olla hieno ja ystävällinen sopivaan aikaan. Näin hänet kerran, kun hän puhui komentavan kenraalin kanssa… no, se vasta oli keskustelua. Niin, kyllä kai häntä monessa suhteessa pidetään helpossa kurissa.
He istuivat hetken puhumatta. Äkkiä joku laivaväestöstä tuli sisälle ja sytytti lampun. Molemmat herrat kysyivät: — Kuinka pitkällä ollaan? Ja merimies vastasi: — olemme niemen kohdalla.
— No, huusivat molemmat. He nousivat ja menivät ulos kannelle. Sumu oli harventunut, tai sitä ei ollut niin lähellä rantaa: taivas oli melkein selkeä, ja kaupunki lyhtyineen näkyi sangen lähellä.
* * * * *
Muutamat klubin jäsenistä alkoivat juhlanvieton jo kello kolme iltapäivällä, mutta varsinainen juhla alkoi kello seitsemän. Mitä hilpein mieliala vallitsi pian kaikissa. Kaikki olivat saapuvilla: molemmat vanhukset, viinikauppias Grunck ja lihan-vientimies Smuk istuivat kumpikin erikseen keskustellen parin klubin vanhemman ja huomatun jäsenen kanssa.
Istuuduttiin pöytään hymyillen ja pakinoiden. Esimies kumarsi molemmille vanhuksille ja asetti heidät istumaan pöydän yläpäähän juhlatoimikunnan keskelle.
Ryyppyä tarjottiin ja senjälkeen lohta, joka oli loistavan punainen ja hyvin lihava. Sen kera juotiin paljon Bordeaux-viiniä, hyvää Leoville-lajia. Se tasoitti mielialan, asetti ikäänkuin tahtipuikon ilmaan ja soinnutti seuran yhteiseen rauhalliseen innostukseen. Se teki, ettei raa’asti räyhätty; naurettiin maltillisesti ja juotiin toisten maljoja.
Mutta ruokalajit kulkivat yli pöydän toisten viinien seuraamina, ja tunnelma kohosi. Vastaiseksi kaikki kävi hyvin sopusuhtaisesti. Silloin kajahti äkkiä kova ääni eräästä pöydästä. Mitä se oli?… no, se oli talonpoikais-upseeri Halvor Flaaland, joka pahoin morkkasi pöytäviinejä ja tahtoi jotain väkevämpää. Ja hän saikin sitten käsiinsä pienen ruskean rommi-pullon ja maisteli sen sisällystä ahkerasti. Mutta siihen hänen ei olisi pitänyt kajota viinien jälkeen; sillä se ei vaikuttanut hyvää. Alussa paljon naureskeltuaan ja iloittuaan hän kävi vallan mykäksi. Ja vähitellen hän tuli kalpeammaksi — kunnes nousi ja meni ulos, ja vanha tanskalainen tarjoilija Gulland meni hänen jälkeensä ja pudisti hymyillen päätänsä:
— Pullo soodaa, herra luutnantti… tarvitsette soodavettä… Pitäkää nyt vaan pahoinvointianne aisoissa, luutnantti Flaaland… ei täällä sisällä luutnantti Flaaland… ei täällä sisällä.
Klubin illatsut ja juhlat olivat tunnetut koko levottomiksi. Tämä puolisatavuotis-juhla näytti käyvän hyvin rauhattomaksi, huolimatta rauhallisesta alusta. Niin, kun jälkiruoka ja samppanja tuli, pääsi aika ajoin naurun remahdus valloilleen, niin että seinät paukkuivat. Puheltiin kaksittain, ja puheltiin innokkaasti. Kaksi kapteenia piti kiinni toisensa takin rinnusliepeistä ja väitteli siitä, oliko pari patteria asetettava rannikkosaarelle vai kaupungin lähistöön. Toinen huudahti monasti keskeytettynä:
— Mutta mitä nyt sanotte… mitä nyt sanotte… se ei pidä paikkaansa… siitä muistuu mieleeni… mies, jonka piti saada uusi satula… satula… ja hän sai sen satulasepältä… mutta sitten hän sanoi satula… sepälle: mutta katsokaa, tämä satula ei ole tehty minun pääni mukaan… niin satulaseppä vastasi: — ei se olekaan tehty… teidän päänne, vaan peränne mukaan.
Toinen kapteeni vaipui pohtimaan tätä, ja samassa kumpikin unhoitti molemmat patterit ja minne ne oli asetettava.
Kauttaaltaan viini vaikutti. Muutamat niistä monista puheista, jotka pidettiin, päättyivät täydelliseen sekamelskaan. Mutta usein se seikka, että puheita tulvi liiaksi esiin, oli omansa saattamaan niitä vielä kiihkeämmiksi, ja puhujat huitoivat kädellään ja jatkoivat loruilemistaan — kunnes joku tuuppasi heitä niskaan, niin että he pudottivat lasinsa, tai kolhaisi heitä takaa polviniveleeseen, niin että he kaatuivat kumoon.
Muutamat selväpäiset, järkevät miehet kulkivat ympäri ja pudistivat päätään: Kun oltiin sivistyneitä ihmisiä, ei pitäisi elämöidä tällä tavalla. Mutta ei auttanut, että he pudistivat päätään. Melu ei siitä vähentynyt; täällä lauloi joku, tuolla oli toinen kymmenennen kerran noussut pöydälle, mistä kaikin mokomin tahtoi pitää puheen Iislannnille. Kaikki kävi vielä laatuun, niin kauan kuin oltiin ystäviä. Mutta tuollahan jo seisoi vastatusten lattialla kaksi nuorta miestä, jotka luettelivat toisilleen ansioitaan, molemmat viime muodin mukaan puetut, toisella ruusu napinlävessä. Äkkiä satoi alas korvapuusti ja seuraavassa tuokiossa he karkasivat toistensa kimppuun. Koetettiin eroittaa heitä, mutta oli mahdotonta saada heitä irti toisistaan. Ja kun he kopsahtivat kumoon ja kaatoivat pöydän sekä juopuneen miehen, joka oli tahtonut välittää rauhaa, niin heidät muitta mutkitta heitettiin ulos.
Luultiin, että he pian hellittäisivät. Mutta hetken kuluttua näkivät muutamat sisään tulevan miehen, jota ensin eivät tunteneet, mutta jonka sitten huomasivat toiseksi riitapukareista. Hänen tilansa oli nyt surkuteltava. Hän ei ainoastaan ollut menettänyt ruusunsa, mutta kauluksensakin, valkean kravattinsa ja toisen hännystakin liepeensä. Nyt hän kulki tirkistellen vaivoin toisella käyttökuntoisella silmällään; sillä toinen oli turvonnut kiinni. Kaksi tarjoilijaa tarttui häneen ja hautoi hänen ohimoitaan, ja monet juopuneet herrat tulivat paikalle ja käskivät heidän (he puhuivat kuin olisi toinen ollut läsnä) olla ihmisiksi. Hieman myöhemmin toinen tuli sisälle, ja hänetkin he ottivat hoitoonsa; sillä ei hänkään ollut sen vähäisemmän hävityksen alainen. Äskeiset riitapukarit näyttivät nyt katuvaisilta, ja kaikki luulivat, että he olivat tulleet järkiinsä. Mutta vahvistettuaan itseään, he vielä kerran kohtasivat toisensa käytävässä, missä ei kukaan heitä nähnyt. Ja kävivätpä he totisesti kolmannen kerran toisiinsa käsiksi. Tietysti. Pitkän aikaa he loikoivat ja vääntelivät itseään ja pieksivät toisiaan, ja kun tanskalainen Gulland ja toinen tarjoilija sattumalta kulkivat siitä, he näkivät siinä jotain loikovan ja liikkuvan, mikä havaittiin noiksi molemmiksi riitaveljiksi, jotka nyt olivat sennäköiset, että tuskin saattoi tuntea heidän kasvojaan.
Hieman erikseen toisessa salissa istuivat kapteeni Tambs ja kapteeni Stahl. He olivat olleet yhdessä pitkällä ratsastusretkellä iltapäivällä ja olivat saapuneet juhlaan ylen nälkäisinä. Ja he olivat syöneet vahvasti ja juoneet yhtä vahvasti. Molempien pää punoitti, ja Carsten Stahlin silmät hieman verestivät. Kuten aina, juotuaan paljon, hän nytkin puhui vähän epäselvästi, ikäänkuin ei kokonaan olisi hallinnut kieltänsä.
He näyttivät alussa ilkkuvan sitä juopumusta, joka hitaasti levisi ympäri salia, ja sitä mieshukkaa, minkä se aiheutti. Itse he samalla istuivat täynnä viiniä ja väkevämpiä juomia, mutta sangen liikkumattomina.
Äkkiä sanoi Stahl vaiettuaan kauan aikaa:
— Sanoiko Orne tulevansa tänne tänä iltana?
— Sanoipa kyllä, että aikoi tulla.
— Eikö hän vielä ole tullut?
— Ei, en ole häntä nähnyt.
Carsten Stahl kaatoi itselleen täyteen ison lasin konjakkia ja tyhjensi sen. Hänen päänsä alkoi vähän enemmän punoittaa. Hieman myöhemmin hän sanoi:
Tahtoisinpa saada hänet oikein katseltavakseni, tuon kurjan aisankannattajan.
Ja sitten hän lisäsi:
— Ha haa! Viime kerrallahan ivasimme häntä. Hänhän tuli liian naurettavaksi, ja se teki häneen vaikutuksen, että me niin vähän välitimme siitä, että hän sen huomasi. Käytimmehän häntä vartijanvirkaan, mitä? Ha, ha, haa.
— No, eipä hän oikeastaan taida olla varsin urhoollinen.
— Urhoollinen, ei totisesti, sitä hän ei ole. Se oli meidän suurin… meidän kaikkein suurin huvimme, että hän sen huomasi. Tuo nainen oli viehättävä… oh, hän oli kerrassaan hurmaava! Ei kukaan ole hänen kaltaisensa… Otin hänet usein vallan miehen nenän alta… kokonaista neljä kertaa.
Tambs istui taapäin nojaten ja silmät puoleksi ummessa. Hän näytti miettivän asiaa. Sitten hän sanoi:
— Minua ei miellytä, että sinä siitä ylpeilet… Sitä et olisi tehnyt, jos hän olisi ollut minun vaimoni.
— Sinähän olet humalassa, mutisi Carsten Stahl ja vilkaisi ystäväänsä.— Mitä sinä tarkoitat… sinun vaimosi?
— Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinä et olisi ylpeillyt, jos olisit ollut rakastunut minun vaimooni.
— Oletko hullu?… Tahdotko verrata itseäsi Orneen?… Olethan sinä mies.
— No, eikö siis Orne ole mikään mies; sinun ei tarvinnut häntä pelätä. Sinä olit yksinkertaisesti… niin tahdonpa kerrankin saada sanotuksi sen! (hän käänsi päänsä Carsten Stahlin puoleen ja tuijoitti häneen). Sinä olit yksinkertaisesti raukkamainen ja paheinen ja julma, kun teit tuon tekosi… Noita kolmea ominaisuutta sinulla aina on ollut vähän pohjalla, niin sinähän… no, kun olit oikein nuori, ei kukaan olisi sitä uskonut.
Vielä kapteeni Tambsin puhuessa Carsten Stahl käänsi päänsä hitaasti ja tuijoitti taas kapteeni Tambsiin. Molemmat istuivat hetken ylen punoittavina vastatusten. Lopulta Stahl hymyili ja mutisi:
— Älkäämme nyt tulko naurettaviksi. Olemmehan juovuksissa. Minä muuten luulen, että sinä varmasti olet paljoa juopuneempi kuin minä. Olethan sinä tuntenut minun oloni niin hyvin, että tiedät… että minulla… on ollut tarpeeksi teko… kainoutta ja akkamaista haaveilua elämässäni… ja sentähden panen arvoa luon… luonnollisuuteen.
Silloin nauroi kapteeni Tambs:
— No onhan… erilaisia luonteita maailmassa.
Sinä hetkenä tuli kolme herraa siihen ja istuutui heidän luokseen. Näillä oli monta pikkutapahtumaa kerrottavana. Yleensä oli tämä riemujuhla hyvin onnistunut. Olivathan monet tosin hyvin hillittömiä, mutta vähät siitä. Eihän joka vuosi vietetty puolisatavuotis-juhlaa.
Äkkiä kuului kovaäänisiä naurunhohotuksia eräästä viereisestä huoneesta. Se oli sellaista naurua, joka tietää, että jotain erityistä on tekeillä. Nuo viisi herraa nousivat ja menivät sisälle huoneeseen, missä nauru vallitsi. Se ei koskaan tahtonut loppua. Oli helppo nähdä, että naurettiin viinikauppias Grunckille, sillä kaikki katselivat häntä, joka seisoi keskellä huonetta nojaten pöytään. Itse hän ei nauranut, pikemmin hän näytti hämmästyneeltä. Viimein nauru herkesi; hänelle huudettiin:
— Jatka! Hyvä! Eläköön!
Vanhus huusi, ääni rasittuneena:
— Puhuin ensimäisestä keilanheitto-tilaisuudesta, hyvät herrat! Mutta sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole naurunaihetta!… Sillä on hetkiä, jolloin on sopimatonta… sopi… ma… tonta nauraa. Ja monet muistot, jotka saattavat nostaa kyyneliä silmiin, liittyvät vanhaan keilirataan, jota ei nyt enää ole olemassa. Mutta kun on vanha ja voi sanoa, että on ollut iloinen elämässään… niin, sanon minä, onko onnella määrää?
Nyt kuului vanhuksesta äkkiä jotain, mikä heti paikalla nosti uuden naurunremahduksen, ja keskellä meteliä kuului:
— Siinä on kunnialaukaus! Siinä on torventoitotus!… Onko onnella mitään määrää!
Ja nauru tarttui enemmän ja vähemmän juopuneisiin. Juomatoverit syleilivät toisiaan ja ulvoivat. Muutamat puristivat nyrkkejään ja huusivat:
— Paiskatkaa hänet maahan, tuo vanha raato! Antakaa hänelle potku takapuoleen!… Tänne raakoja munia!
Ja äkkiä eräs otti täyden lasin punaviiniä, ja sen hän paiskasi vanhan puhujan kasvoille.
Hurjaa räyhinää jatkui:
— Polttakaa hieman suitsutusta sen otuksen ympärillä!… polttakaa paperia!… ikkunat auki.
Hänen jälkeensä heitettiin kaikenlaista: omenia, viinilaseja, pullon tulppia, sokeroituja luumuja…
Vasta kun monet olivat hajaantuneet, tuli rauhallisempaa, mutta vielä kaikui huminaa ja naurua joka taholla.
Vanha loruilija tietysti oli raivoissaan. Hän vapisi kiivaasta vihanpurkauksesta. Hän puhkui ja polki lattiaa. Hän hyökkäsi sinne tänne ja uhkasi joka taholle puristetuin nyrkein: