"Mitä hullua?"
"Niin, me teemme niitä hienosta posliinista. Ja se homma lyö leiville, sen minä sanon. Niistä saa hyvän hinnan — eräästäkin maksettiin äskettäin 300 puntaa. Se taisi todellakin olla oikea, mutta ihan varma ei siitä tietysti voi koskaan olla. Aika tarkkaa työtä se on, ja sitten ne täytyy laittaa pölyisiksi, sillä ei kukaan, jolla on hallussaan sellainen kallisarvoinen muna, uskalla puhdistaa sitä. Sievä juttu. Jos joku epäilisikin munan alkuperää, ei hän tohtisi tutkia sitä kovin tarkoin. Se on siihen liika haurasta pääomaa.
"Ette tiennyt, että taiteemme on saavuttanut näin korkean kannan? Hyvä ystävä, se on saavuttanut vielä korkeammankin. Minä olen kilpaillut luonnon omien teosten kansa. Yhden niistäoikeistaisoista ruokeista" — hänen äänensä aleni kuiskaukseksi — "yhden niistäoikeistaisoista ruokeista olen minä tehnyt.
"Nähkääs, täytyy opiskella lintutiedettä ja omin päin tuumia, miten asia on järjestettävä. Ja vielä enemmänkin: muutamat liikemiehet ovat kehottaneet minua varustamaan jonkun noista Uuden Seelannin pohjois-saaren edustalla olevista tutkimattomista kallioluodoista muutamilla tuollaisilla linnuilla. Ja sen minä ehkä teenkin jonakin kauniina päivänä. Mutta juuri tällä hetkellä on minulla eräs toinen pikku asia käsillä. Tiedättekö mikädinornison? Se on jättiläislintu, joka hiljattain on kuollut sukupuuttoon Uudessa Seelannissa. 'Moa' on sen nimi nykyään. Ei ole enää yhtään moaa maailmassa.
"No te kai ymmärrätte? Sen luita on löydetty jostakin suosta, vieläpä sulkiakin ja kuivia nahanpalasia. Ja nyt minä paraikaa teen — mitäpä sitä kannattaisi koettaa salata — täydellistä, täytettyä moa-Iintua. Tunnen erään sikäläisen miehen, joka on valmis vannomaan löytäneensä sen hautautuneena jonkinlaiseen mätänemistä ehkäisevään mutaan ja olleensa pakotettu täyttämään sen oitis, jottei se olisi mennyt hajalle. Sulat ovat erikoisia, mutta olen keksinyt keinon valmistaa niitä kärvennetyistä strutsin sulista. Petosta ei voi huomata muuten kuin mikroskoopilla, mutta kukaan ei arvatenkaan halua sitä varten kyniä rikki hienoa kappaletta. Nähkääs, tällä tavoin minäkin puolestani hiukan niinkuin avitan tieteen edistystä.
"Mutta tämä kaikki on ollut pelkkää luonnon jäljittelemistä. Olen minä sentään tehnyt enemmänkin. Olen — voittanut luonnon. Olenluonutlintuja", sanoi hän hiljentäen ääntänsä. "Uusia lintuja, parannettuja. Toisenlaisia kuin kaikki tähän asti nähdyt linnut."
Seurasi paljon puhuva hiljaisuus.
"Olen, oikeammin sanoen, rikastuttanut maailmankaikkeutta. Muutamat tekemistäni linnuista olivat uusia mesilintu-lajeja, erittäin sieviä pikku olentoja, mutta toiset olivat kerrassaan merkillisyyksiä. Ihmeellisin oli luullakseni eräs 'Anynsalopteryx Jejuna'. Jejuna — se merkitsee 'tyhjä' — oli sen nimenä siksi, ettei siinä todellakaan ollut mitään sisällä. Typö tyhjä lintu — vartavasten luotu täytettäväksi. Ukko Javvers omistaa sen nyt, ja hän on siitä yhtä ylpeä kuin minäkin. Se on kerrassaan mestariteos, muodoton kuin pelikaani, hävyttömän näköinen kuin papukaija, nälistyneen kömpelö kuin flamingo ja väriltään ihmeellisen kirjava kuin kiinalainen ankka. Ajatelkaas, sellainen lintu! Minä sen rustasin haikaran luurangosta, tukaanin nokasta ja jos jonkinlaisista höyhenistä. Sellainen konserveeraustaide on sulaa huvia sille, joka rakastaa ammattia.
"Mitenkö tulin sen tehneeksi? Se kävi yksinkertaisesti kuten kaikki suuret keksinnöt. Joku niistä nuorista neroista, jotka kirjoittelevat tieteellisiä artikkeleita sanomalehtiin, sai käsiinsä saksalaisen vihkosen, jossa puhuttiin Uuden Seelannin linnuista. Hän käänsi osan siitä sanakirjan ja selvän järkensä avulla ja sekoitti nykyaikaisen apteryxin erääseen ammoin kuolleeseen lintuun, kertoi linnusta, joka on viisi jalkaa korkea, harvinainen, arka, elää Pohjois-saaren metsissä ja on erittäin vaikea pyydystää ja niin edespäin. Javvers, joka on keräilijäksi merkillisen tietämätön, sattui lukemaan nämä rivit ja vannoi, että hänen täytyi saada tuollainen lintu hinnalla millä hyvänsä. Ahdisti kaikkia linnunkokoojia kysymyksillään. Ja tapaus osoittaa, mitä mies saa aikaan sitkeydellä ja tahdonlujuudella. Eräs kokooja vannoi, että hänellä oli lintu semmoinen, jota ei ole enää missään ja jota ei ole koskaan ollutkaan ja joka häveten nöyryyttävää rumuuttaan ei luultavasti olisi tahtonutkaan olla olemassa, jos sen mieltä olisi kysytty. Ja hän sai sen.Hän sai sen." —
Tämän jälkeen konservaattori vielä jatkoi juttua kertoen minulle, miten hän kerran valmisti viehättävän merenneidon, jonka eräs kiertävä pappi kuitenkin löi rikki pitäen sitä epäjumalankuvana tai vielä pahempana. Mutta koska tämä kohtaus teoksen luojan ja hävittäjän välillä on tuiki sopimaton julkaistavaksi, täytyy minun jättää se tässä kertomatta.
Lukija, joka ei tunne kokoilijan vaikeuksia, on kenties taipuvainen epäilemään konservaattorini puheita, mutta ainakin mitä ruokinmuniin ja täytettyyn lintuhirviöön tulee, tiedän minä, että etevien lintutieteilijäin lausunnot tukevat hänen sanojaan. Ja uutinen uusseelantilaisesta linnusta oli eräässä hyvin arvossapidetyssä aamulehdessä, sen tiedän varmasti, sillä konservaattorilla on jäljennös siitä ja hän on näyttänyt sen minulle.
End of Project Gutenberg's Aarnihauta ja muita juttuja, by H. G. Wells