Miehet olivat neuvotelleet jonkun aikaa, kun muuan heistä palasi takaisin majaan, ja tehden entiseen tapaan kunniaa, vaikka minun mielestäni nyt vähän ivallisesti, pyysi saada hetkeksi lainata soihtua. Silver lupasi, ja lähettiläs poistui jälleen jättäen meidät kahden kesken.
"Sieltä tulee tuulta, Jim", virkkoi Silver, joka nyt puheli minulle perin ystävällisesti ja tuttavallisesti.
Minä käännyin likimmälle ampumareiälle ja katsoin ulos. Suuren nuotion jätteet olivat jo palaneet niin lopuilleen ja valaisivat niin himmeästi, että minä käsitin, miksi liittolaiset soihtua tarvitsivat. He olivat asettuneet puolitiehen aukeata rinnettä yhteen ryhmään; muuan piteli soihtua ja toinen oli polvillaan joukon keskessä. Viimeksimainitun kädessä näin puukon välähtelevän monivärisenä kuun ja soihdun valossa. Kaikki muut istuivat hiukan kumarassa aivan kuin seuraten hänen puuhiaan. Samalla huomasin, että hänellä oli paitsi puukkoa, myöskin kirja käsissään. Siinä vielä ihmetellessäni, miten näissä oloissa niin omituinen esine oli heidän käsiinsä joutunut, polvistunut mies nousi jälleen pystyyn ja koko seurue läksi yhdessä tulemaan majaa kohti.
"Siellä ne nyt tulevat", minä virkoin ja vetäydyin entiseen asentooni, sillä en katsonut arvolleni sopivaksi, että he majaan palatessaan tapaisivat minut heitä tarkastelemasta.
"Anna heidän vain tulla — anna vain tulla", Silver keveästi vastasi. "Minulla on vielä yksi pommi heitä varten säilössäni."
Ovi aukeni ja kaikki viisi miestä seisahtuivat ensin oven suuhun kuin pelästyneet lampaat ja tyrkkäsivät sitten yhden joukostaan esiin. Toisissa olosuhteissa olisi ollut perin hassunkurista katsella miten hän hitaasti eteni, empien jokaisella askeleella, mutta pitäen aina nyrkkiin puristettua oikeata kättään edessään.
"Marssi päälle, mies", Silver huudahti. "En minä sinua elävältä syö. Anna tänne se, nahjus. Minä tunnen säännöt, lähettiin en koske."
Näistä sanoista rohkaistuneena mies sai vauhtia askeleihinsa ja annettuaan kädestä käteen jotain Silverille, luikki vielä nopeammin takaisin toveriensa luo.
Kokki katsahti esineeseen, jonka oli saanut.
"Musta merkki! Arvasinhan sen", hän virkkoi. "Mistä te olette paperia saaneet? Hoh — halloo! kas niin — tämä ei onnea tuota! Te olette ottaneet ja leikanneet tämän raamatusta. Kuka hullu on raamattunsa repinyt?"
"Siinä sen nyt kuulette!" Morgan puhui — "siinä sen kuulette! Enkös jo sanonut? Enkös sanonut, ettei siitä hyvä seuraa."
"Kas niin, kylläpä te nyt olette kohtalonne sangen varmaan naulinneet", Silver jatkoi. "Luulenpa totisesti teidän nyt hirteen menevän. Kuka maitosuu se raamattua viljelee?"
"Dick se oli", muuan virkkoi.
"Vai Dick! Silloin on Dickin parasta turvautua rukouksiin", Silver puhui. "Hän on onnensa turmellut, on kuin onkin."
Mutta nyt se talisilmäinen miehenroikale puuttui puheeseen.
"Säästä lorusi, John Silver", hän virkkoi. "Tämä miehistö on antanut sinulle mustan merkin vakavassa tarkoituksessa aivan sääntöjen mukaan; käännä nyt vain sen toinen puoli, kuten säännöissä sanotaan, ja katso mitä siihen on kirjoitettu. Sitten voit puhua."
"Kiitos, George", kokki vastasi, "sinä olet aina ollut rivakka toimissasi, ja säännöt sinulla on selvillä kuin kämmenelle kirjoitettuina, George. No niin, katsotaanpa mitä tässä sanotaan! Ahaa! 'Erotettu' — niinhän tässä on, vai mitä? Ja oikein koreasti kirjoitettuna, aivan kuin präntättynä, totta totisesti! Sinunko koukeroitasi, George? Niinpä vain, sinä olit pääsemässä aivan tämän miehistön päsmäriksi. Pian sinusta kai tulee kapteeni, luulen mä. Mutta oleppa hyvä ja ojenna tuota soihtua tänne päin. Tämä piippu ei ota palaakseen."
"Hillitse kielesi", George virkkoi, "et sinä enää tätä miehistöä nenästä vedä. Sinä olet sukkela mies, ainakin olet olevinasi, mutta nyt on aikasi ohi ja sinä tahdot ehkä nyt laskeutua alas tuolta tynnyriltä ja ottaa osaa vaaliin."
"Etkös sinä sanonut tuntevasi sääntöjä", Silver nuhtelevaisesti vastasi. "Jos sinä et tunne niitä, niin tunnen ainakin minä. Minä odotan tässä —muista näet, että olen vieläkin kapteeninne — siksi kuin olette syynne selittäneet ja sitten minä vastaan. Sitä ennen ei musta merkkisi ole laivakorpunkaan arvoinen. Sen jälkeen — sittenpähän näemme."
"Oho!" George vastasi. "Ei sinun tarvitse ollenkaan olla epätietoinen;meolemme kaikki selvillä asiasta. Ensiksi, sinä olet ajanut koko tämän matkamme kantoon — olet perin paksuniskainen mies, jos sen uskallat kieltää. Toiseksi sinä päästit vihollisemme syyttä pakotta vapaaksi tästä satimesta. Miksi he halusivat pois täältä? Minä en syytä tiedä, mutta selvää on vain, että he halusivat pois. Kolmanneksi, sinä et sallinut meidän hyökätä heidän kimppuunsa kun he poistuivat. Kas niin, me ymmärrämme yskäsi, John Silver; sinä tahdot pelata kaksinkertaista peliä, siinä sinun kieroutesi on. Ja sitten neljänneksi, tuossa on tuo poika."
"Siinäkö kaikki?" Silver rauhallisesti kysäsi.
"Se riittäneekin", George vastasi. "Me joudumme kaikki nuoran jatkoksi sinun hutiloimisesi vuoksi."
"No, kuule sitten, minä vastaan kaikkiin noihin neljään syytökseen, kuhunkin erikseen minä vastaan. Vai ajoin minä matkamme kantoon? Tehän kaikki tiedätte mitä minä tahdoin; ja te kaikki tiedätte, että jos niin olisi tehty, niin olisimme me kaikki olleetHispaniolassatuona yönä, jok'ikinen sorkka ilmielävänä ja iloisina ja vatsat pullollaan sulia herkkuja ja aarre laivan uumenissa! Mutta kuka asettui tielleni? Kuka pidätti kättäni, joka oli laillisen kapteenin käsi? Kuka työnsi minulle mustan merkin samana päivänä kuin maihin nousimme, ja alkoi tämän tanssin? Ah, kaunista tanssia tämä onkin — siinä olen yhtä mieltä teidän kanssanne — aivankuin rakkopillin tanssia köyden päässä tuomiopihassa Lontoon kaupungissa! Mutta kuka tämän kaiken on aikaan saanut? Eikö se ollut Anderson ja Hands ja sinä, George Merry! Ja sinä olet viimeinen hengissä oleva tuosta rähisevästä koplasta; ja sinulla on otsaa asettua kapteeniksi minun yläpuolelleni — sinulla, joka koko laivueen karille ajoit! Kautta vuoressa istuvan — tämä jo vie mahdin luisevimmaltakin kädeltä!"
Silver vaikeni, ja Georgen ja hänen toveriensa naamoista näin, etteivät nämä sanat jääneet vaille vaikutusta.
"Siinä vastausta ensimmäiseen pykälään", Silver jatkoi pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän näet oli puhunut voimalla, joka pani koko mökin tutisemaan. "Totta totisesti, sydäntäni vallan etoo, kun teille täytyy puhua. Teillä ei ole järkeä eikä muistia, ja minä ihmettelen mitä teidän mammanne ajattelevat, kun sallivat teidän merelle lähteä. Merelle! Onnenpoikia! Kraatareiksi teitä luulisi!"
"Jatka, John", Morgan virkkoi. "Mitäs muihin pykäliin sanot?"
"Vai muihin pykäliin!" John vastasi. "Mokomatkin pykälät! Te sanotte, että matkamme on hutiloitu. Tuhat tulimmaista, kunpa käsittäisittekin,mitenpahasti se on hutiloitu, niin avautuisivat silmänne! Me olemme niin lähellä hirsipuuta, että niskani vallan jäykistyy, kun sitä ajattelen. Olettehan niitä nähneet: riimussa roikkuvat, lintuja ympärillä, merimiehet sormellaan osoittelevat, kun vuoksen mukana ohi kulkevat. 'Kuka tuo on?' muuan kysyy. 'Tuoko? Sehän on John Silver. Tunsin miehen hyvinkin', toinen vastaa. Ja sinä kuulet vielä riimun kalisevan, kun jatkat matkaasi ja joudut toisen pojan luo. Siinä nyt ollaan joka sorkka, kiitos siitä hänelle ja Handsille ja Andersonille ja teille muille aaseille. Ja jos nyt tahdotte kuulla vastaukseni neljänteen pykälään, tuosta pojasta, niin kautta puukoipieni, eikö hän ole lunnaamme? Pitäisikö meidän lunnaamme tuhota? Ei miehet, en ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi meidän vihoviimeinen pelastuksemme. Tappaako tuo poika? En minä ainakaan, toverit! Ja kolmas pykälä.
"Ehkä te ette panekaan siihen mitään arvoa, että oikea oppinut tohtori käy teitä katsomassa joka päivä — sinua, John, muserrettuine kalloinesi — ja sinua, George Merry, jota vielä muutama tunti kuume kouristeli, ja jonka silmät vielä tänä hetkenä ovat kuin talinapit. Ja ehkäpä ette sitäkään tiedä, että tulossa on avustusretkikunta? Mutta tulossa se on eikä kauan viivykään, ja sittenpähän näemme kuka on mielissään, kun on lunnaat tarjottavana. Ja mitä tulee toiseen pykälään, eli siihen, minkä vuoksi minä sopimuksen tein, niin — tehän itse polvillanne ryömien pyysitte minua sen tekemään — polvillanne ryömien te luokseni tulitte, niin pelästyneitä olitte — ja te olisittekin nälkään kuolleet, ellen olisi sopimusta tehnyt — mutta sehän on pikku seikka! Katsokaa tuota —siinä on selitys!"
Ja hän heitti lattialle paperin, jonka heti tunsin — saman, keltaiselle paperille piirretyn, kolmella punaisella ristillä varustetun kartan, jonka olin löytänyt öljykangaskääröstä kapteenin arkun pohjalta. Miksi tohtori sen oli Silverille antanut, sitä en kyennyt itselleni selittämään.
Mutta jos se oli minulle selittämätön, niin näytti kartan ilmestyminen olevan miehille aivan uskomaton ilmiö. He hyökkäsivät sen kimppuun kuin kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen, ja päättäen niistä voimasanoista ja huudahduksista ja lapsellisesta naurun rähäkästä, jolla he sen tutkimista säestivät, niin olisi voinut luulla, etteivät he ainoastaan itse aarretta hypistelleet, vaan myöskin olivat jo aarteineen turvassa merellä.
"Katsokaa", muuan puhui, "tuo on Flintin käsialaa, totta totisesti. J.F. ja koukero alla ja viiva koukeron poikki, aivan niin kuin hän aina piirsi."
"Kovin hauskaa tuo kaikki", George virkkoi, "mutta miten me aarteen pois kuljetamme, kun ei ole laivaa?"
Silver hypähti nopeasti seisaalleen ja tukien kättänsä seinään huudahti:
"Nyt minä sinua varoitan, George! Vielä sanakin lorujasi, niin joudut minun kanssani tekemisiin. Mitenkö? Tietäisinkö minä! Sinun pitäisi se tietää — sinun ja niiden toisten, jotka asioihin sekaantumalla hävititte minulta kuunarin, senkin vietävät! Mutta te ette kykene neuvoa keksimään, sillä teillä ei ole älyä enempää kuin torakoilla. Mutta kohteliaasti sinä osaat puhua, ja sinun täytyy, George Merry; paina se mieleesi!"
"Se on selvää", ukko Morgan virkkoi.
"Selvää! Luulisinpä todellakin!" kokki jatkoi. "Te hävititte kuunarin; minä löysin aarteen. Kummalla on siinä ansiot puolellaan? Ja nyt minä, hitto vieköön, eroan! Valitkaa nyt kapteeniksenne kenen haluatte; minä olen saanut siitä jo tarpeekseni!"
"Silver!" miehet huusivat. "Barbecue aina ja alati! Barbecue kapteeniksi!"
"Vai sellainen on ääni kellossa?" kokki huudahti, "George, luulenpa, että sinun täytyy odottaa toista tilaisuutta, toveri; ja kiitä onneasi, etten ole kostonhimoinen. Mutta se ei ole tapaistani. Ja nyt, toverit, mitä tällä mustalla merkillä nyt tehdään. Sillä ei ole nyt paljon virkaa, vai mitä? Dick on turmellut onnensa ja repinyt raamattunsa, siihen taitaa kaikki supistua."
"Kyllä kai se sentään suudeltavaksi kelpaa, vai mitä?" mutisi Dick, joka nähtävästi oli levoton kirouksesta, jonka teollaan oli ansainnut.
"Revitty raamattu!" Silver vastasi ivallisesti. "Vielä mitä. Sillä ei ole virkaa enempää kuin arkkiveisulla."
"Eiköhän sentään?" Dick huudahti melkeinpä ilostuneena. "No niin, parempihan sekin on kuin ei mitään."
"Tuossa, Jim, sinulle harvinaisuus", Silver virkkoi antaen lapun minulle.
Se oli muodoltaan ympyriäinen. Toinen sivu oli painamaton, lappu kun oli viimeisestä lehdestä; toisella puolen oli värssy tai pari Ilmestyskirjasta — muiden muassa seuraavat sanat, jotka erityisesti muistiini painuivat: "Ulkopuolella ovat koirat ja murhaajat." Painettu puoli oli mustattu noella, joka jo alkoi karista pois ja noeta sormiani. Toiselle puolen oli samalla aineella kirjoitettu yksi ainoa sana: "Erotettu." Tuo harvinaisesine on nyt edessäni, mutta kirjoituksesta ei paperissa enää näy minkäänlaista muuta jälkeä kuin pieni naarmu, joka on kuin kynnellä vedetty.
Siihen loppuivat sen yön seikkailut. Kukin sai kulauksen viinaa, ja pian olimme kaikki asettuneet jälleen levolle. Silverin kosto rajoittui siihen, että pani George Merryn vahdiksi ja uhkasi häntä kuolemalla, jollei hän velvollisuuttaan täyttäisi.
Kesti kotvan ennenkuin minä uneen vaivuin, ja taivas tietää, että minulla olikin riittävästi ajattelemisen aihetta miehestä, jonka olin surmannut, perin vaarallisesta asemastani ja ennen kaikkea siitä merkillisestä pelistä, johon Silverin näin antautuneen. Hänhän piti toisella kädellään kapinallisia koossa ja toisella tavoitteli kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja hieroakseen sovintoa ja pelastaakseen kurjan henkensä. Hän nukkui nyt rauhallisesti, kuorsaten äänekkäästi; mutta niin kelvoton mies kuin hän olikin, tunsin sääliä häntä kohtaan ajatellessani niitä peloittavia vaaroja, jotka häntä ympäröivät, ja häpeällistä hirsipuuta, joka häntä odotti.
Minut herätti — tai oikeastaan meidät kaikki herätti, sillä minä näin yksin vahdinkin hierovan silmiään — sointuisa, ystävällinen ääni, jonka kuulimme huutavan meille metsän reunasta.
"Hirsimaja, o-hoi! Täällä on tohtori!"
Ja tohtori siellä olikin. Vaikka äänen kuuleminen minua ilostuttikin, niin ei iloni ollut vallan sekoittamatonta. Levottomana muistelin sopimatonta ja salakähmäistä menettelyäni; ja kun nyt näin, mihin se minut oli vienyt — minkälaisten toverien pariin ja minkälaisiin vaaroihin — niin minua hävetti katsoa häntä kasvoihin.
Hän oli nähtävästi lähtenyt jo liikkeelle pimeän aikaan, sillä päivä oli juuri valjennut; ja kun katsahdin ulos ampumareiästä, niin näin hänen, kuten Silverin kerran ennen, seisovan puolisääreen sumussa.
"Tekö, tohtori! Koreinta — huomenta teille, sir!" Silver huudahti vastaan, silmänräpäyksessä virkeänä ja hyvää tuulta loistavana. "Aina virkku ja varhainen, mutta niinpä sanotaankin, että aamuhetki kullan kallis. George, heilutapa koipiasi, poikaseni ja juokse auttamaan tohtori Livesey yli aidan. Kaikki voivat komeasti, nämä teidän potilaanne — kaikki ovat terveitä ja iloisia."
Niin hän puhui, seisten kummun laella, sauva kainalossa ja toisella kädellään majan seinään nojaten — kiireestä kantapäähän entinen John, tapoineen ja puheineen.
"Meillä on täällä teille eräs yllätyskin, sir", hän jatkoi. "Muuan vieras — he, he! Uusi asukas ja täyshoitolainen, terhakka kuin kissanpentu; nukkui kuin lastauspäällysmies, aivan Johnin rinnalla —perä perää vasten, koko yön!"
Tohtori Livesey oli päässyt aitauksen yli ja lähelle majaa, joten minä selvästi kuulin muutoksen hänen äänessään, kun hän kysäsi:
"Eihän vain Jim?"
"Jim juuri, ihka elävänä", Silver vastasi.
Tohtori pysähtyi sanaakaan virkkamatta ja kului kotvan, ennenkuin hän näytti saavan takaisin liikuntakykynsä.
"Vai niin, vai niin", hän viimein virkkoi. "Työ ensin, sitten huvi, kuten te itsekin sanoisitte, Silver. Katsastakaamme potilaitanne."
Hetken perästä hän saapui majaan, ja nyökäyttäen välinpitämättömästi päätään minulle, hän ryhtyi sairaita vaalimaan. Hän ei näyttänyt vähintäkään levottomalta, vaikka hän epäilemättä tiesi, että hänen henkensä näiden salakavalien roistojen parissa riippui hiuskarvasta. Hän jutteli potilailleen aivan kuin olisi ollut tavallisella sairaskäynnillä rauhallisessa perheessä. Hänen käytöksensä epäilemättä vaikutti miehiinkin, sillä he käyttäytyivät hänen seurassaan aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut — aivan kuin hän yhä olisi ollut laivan lääkäri ja he uskollisia merimiehiä.
"Te edistytte erinomaisesti, ystäväiseni", puhui hän miehelle, jolla oli pää kääreissä, "ja jos kenellä on pelastuminen ollut täpärällä, niin oli se teillä. Teidän kallonne taitaa olla vähintäin raudasta. No George, kuinkas teidän laitanne on? Naama on toden totta komea; teidän maksanne, mies kulta, on nähtävästi aivan ylösalaisin. Otitteko sitä lääkettä? Ottiko hän lääkettä, miehet?"
"Otti, otti, aivan varmaan", Morgan vastasi.
"Näettekös, miehet; kun minä nyt kerran olen kapinallisten tohtori, taikka vankien tohtori, kuten minä mieluummin sanon", Livesey puhui kaikkein herttaisimmalla tavallaan, "niin pidän aivan kunnia-asianani saada jokainoa mies säästetyksi Yrjö kuninkaalle — Jumala häntä siunatkoon — ja hirsipuulle."
Rosvot katsahtivat toisiinsa ja nielivät vaieten tuon kirpeän pistopuheen.
"Dick ei voi oikein hyvin, sir", muuan virkkoi.
"Vai ei!" tohtori vastasi. "Tulepa tänne, Dick, ja näytä kieltäsi. Siinä se, en ihmettelekään, ettei hän voi hyvin! Miehen kieli säikäyttäisi ranskalaisenkin. Yksi kuumesairas entisten lisäksi!"
"Kas niin", Morgan virkkoi, "sen nyt sai, kun raamattunsa pilasi."
"Sen se nyt sai — teidän sanaanne — kun oli oikea aasi", tohtori vastasi; "ja kun ei ollut älyä sen vertaa, että olisi kyennyt erottamaan puhtaan ilman myrkystä ja kuivan maan haisevasta ruttorämeestä. Minä pidän aivan varmana — vaikka se luonnollisesti onkin vain olettamus —että te kaikki saatte veronne maksaa, ennenkuin saatte malarian ruumiistanne. Laittaapa leirinsä rämeeseen! Silver, te aivan lyötte minut hämmästyksellä. Te olette muita vähän viisaampi hullu; mutta ei teillä näytä olevan aavistusta edes terveyssääntöjen alkuperusteistakaan."
"Kas niin", hän lisäsi kun oli kaikkia hoidellut ja miehet olivat kuunnelleet hänen määräyksiään niin hassunkurisen nöyrinä, kuin olisivat he olleet köyhäinkoululaisia eikä verivelkaisia kapinoitsijoita ja merirosvoja — "kas niin, nyt riittää täksi päiväksi. Ja nyt minä tahtoisin vaihtaa sanan pari tuon pojan kanssa, jos sallitte."
Hän nyökkäsi huolimattomasti päätään minuun päin.
George Merry seisoi ovella syleksien ja noituen jotain pahan makuista lääkettä; mutta kuultuaan ensimmäiset tohtorin sanat hän tulipunaiseksi karahtaen pyörähti ympäri ja karjasi kiroten: "Ei!"
Silver iski kämmenensä tynnyriin.
"Vaiti!" hän ärjäsi ja loi mieheen leimuavan katseen. "Tohtori", hän jatkoi tavalliseen ääneensä, "minä ajattelin tässä samaa asiaa, kun tiesin miten paljon te pojasta piditte. Me olemme kaikki täällä kiitollisia teille ystävyydestänne ja luotamme teihin, juoden rohtojanne kuin mitäkin rommia. Ja minä luulen keksineeni menettelytavan, joka kaikkia tyydyttää. Hawkins, lupaatko minulle kunniasanallasi aatelismiehenä — sillä aatelismies sinä olet, vaikka köyhänä syntynyt — lupaatko kunniasanallasi, ettet pötki pakoon?"
Minä annoin mielelläni pyydetyn lupauksen.
"Nyt, tohtori", Silver puhui, "te kapuatte aitauksen tuolle puolen ja sinne päästyänne minä tuon pojan sisäpuolelle. Luulisin teidän voivan pakista paalujen lomitse. Hyvästi, sir, ja parhaimmat tervehdyksemme junkkarille ja kapteeni Smollettille."
Tyytymättömyys, jonka vain Silverin hurjat silmäniskut olivat saaneet tukahdutetuksi, puhkesi ilmiliekkiin heti kun tohtori oli poistunut majasta. Silveriä syytettiin kaksinkertaisesta pelistä — yrityksistä hankkia itselleen yksityistä suosiota — kanssarikollistensa etujen syrjäyttämisestä — sanalla sanoen juuri niistä juonista, joita hän parhaillaan sommitteli. Asema näytti minusta niin päivän selvältä, etten uskonut hänen kykenevän myrskyä asettamaan. Mutta hän oli toisia kaksin verroin voimakkaampi, ja hänen viimeöinen voittonsa oli hankkinut hänelle tavattoman vaikutusvallan miesten mieliin. Hän nimitteli heitä aaseiksi ja pässinpäiksi, selitteli miten tärkeätä oli antaa minun puhutella tohtoria, heilutteli karttaa heidän nenänsä edessä ja kysyi, oliko heillä varaa rikkoa sopimus juuri samana päivänä kun heidän piti lähteä aarretta etsimään.
"Ei, tuhat kertaa ei!" hän huusi, "me kyllä sopimuksen rikomme, kun aika tulee, mutta sitä odotellessa minun täytyy petkuttaa tuota tohtoria, vaikka olisi minun hänen saappaitaan viinalla voideltava."
Sitten hän käski heitä sytyttämään nuotion ja kompuroi sauvoineen olkapäähäni nojaten ulos majasta, jättäen miehet vallan hämilleen. Hän oli pikemmin saanut heidät puhetulvallaan vaikenemaan kuin itse asiasta vakuutetuksi.
"Hitaasti, poika, hitaasti", hän kuiskasi. "He voivat tuossa tuokiossa juosta niskaamme, jos näkevät meidän kiirehtivän."
Hyvin hitaasti me nyt kahlasimme hietikossa tohtoria kohti, joka odotti meitä paaluaidan toisella puolen, ja heti kun olimme hyvän kuulomatkan päässä, Silver pysähtyi.
"Panettehan tämänkin muistiin, tohtori", hän puhui; "ja poika kertoo teille, miten minä hänen henkensä pelastin ja jouduin senvuoksi virkaheitoksikin, uskokaa se! Kuulkaas, tohtori, kun mies laskee niin liki tuulta kuin minä nyt, ja panee alttiiksi ruumispahansa viimeisenkin jäntereen — niin ettehän pitäne liikana, jos puhutte jonkun hyvän sanan puolestani! Pitäkää ystävällisesti mielessänne, että nyt ei ole kysymys vain minun hengestäni — tämän pojan henki on kysymyksessä kaupan päälliseksi. Sanottehan minulle jonkun hyvän sanan, tohtori, ja annatte minulle sääliväisyyden nimessä rohkeutta jatkaa tätä peliä?"
Silver oli kuin toinen mies, heti kun hän oli ulkona ovesta ja selin tovereihinsa ja hirsimajaan. Hänen poskensa näyttivät painuneen kuopalle ja ääni vapisi.
"Mitäs nyt, John! Ettehän ole peloissanne?" tohtori Livesey kysäsi.
"Tohtori, minä en ole mikään pelkuri — en tuon vertaa!" vastasi hän sormiaan näpsäyttäen. "Ja vaikka olisinkin, niin en sanoisi. Mutta minä tunnustan koristelematta: hirsipuu minua pöyristyttää. Te olette hyvä mies, ja rehti mies; parempaa miestä en ole tavannut! Ette varmaankaan unhota, mitä hyvää minä olen tehnyt, ette unhota sitä enemmän kuin pahoja tekojanikaan. Nyt minä vetäydyn syrjään — kas näin — ja jätän teidät Jimin kanssa kahden kesken. Panettehan senkin muistiin, vai mitä, sillä tilini on pitkä, totisesti!"
Näin sanoen hän perääntyi sen verran, ettei kuulisi puheluamme, istuutui kannolle ja rupesi viheltelemään. Tuon tuostakin hän vähän käännähti kannoillaan nähdäkseen milloin meitä milloin taas levottomia tovereitaan, jotka kulkivat edestakaisin nuotion ja majan väliä, sytytellen nuotiota ja kantaen majasta silavaa ja leipää aamiaiseksi.
"Vai täällä sinä, Jim, nyt olet", tohtori alakuloisesti puhui. "Mitä olet kylvänyt, sitä sinun on niitettävä. Taivas tietäköön, ettei sydämeni salli minun sinua moittia. Mutta sen verran minä sinulle sanon, olipa se hyvästi tai pahasti: kun kapteeni Smollett oli terve, niin et olisi uskaltanut poistua; ja kun hän oli sairas, eikä voinut sitä estää, niin — kautta pyhän Yrjön, se oli surkean pelkurimaista!"
Minä tunnustan, että siinä minulta pääsi itku. "Tohtori", sopersin, "säästäkää minua. Olen jo tarpeeksi itseäni soimannut; elämäni on joka tapauksessa mennyttä, ja jo aikoja sitten olisin surmani saanut, jollei Silver olisi minua suojellut. Ja uskokaa minua, tohtori, minä uskallan kuolla — ja myönnän sen ansainneenikin — mutta kidutusta minä pelkään. Jos he rupeavat minua kiduttamaan..."
"Jim", tohtori keskeytti, äänessään aivan toinen sävy, "Jim, tätä minä en voi sallia. Hyppää ylös, niin juoksemme henkemme edestä."
"Tohtori", vastasin, "minä annoin sanani."
"Tiedän, tiedän", hän huudahti. "Sitä emme enää voi muuksi muuttaa. Minä otan kaikki syykseni, torat ja porut, häpeät ja häväistykset — mutta tänne en voi sallia sinun jäävän, Jim! Hyppää! Yksi ainoa hyppäys, niin me olemme tiessämme ja juoksemme kuin kauriit."
"Ei, tohtori", minä vastasin; "te tiedätte vallan hyvin, ettette te itse tekisi, ette te, ei junkkari, eikä kapteeni; enkä minäkään tahdo sitä tehdä. Silver luotti minuun, minä annoin sanani, ja takaisin minä menen. Mutta te ette antanut minun puhua loppuun, tohtori. Jos he rupeavat minua kiduttamaan, niin saattaisi tapahtua, että tulisin ilmaisseeksi missä kuunari on, sillä minä sain kuunarin käsiini, osaksi onnenkaupalla, ja se on nyt Pohjoissatamassa, sen etelärannalla aivan nousuveden rajassa. Veden puoliväliin laskeuduttua se on aivan kuivalla maalla."
"Kuunariko!" tohtori huudahti.
Minä kerroin hänelle nopeasti seikkailuni ja hän kuunteli minua vaieten.
"Näyttää kuin olisi kohtalon sormi tässä mukana", hän virkkoi lopetettuani. "Aina se olet sinä, joka henkemme pelastat, ja luuletko sinä, että me ehdolla millään sallimme sinun joutuvan surman suuhun? Se olisi huono palkinto, poikani. Sinä keksit salaliiton; sinä löysit Ben Gunnin — paras löytö mitä koskaan olet tehnyt tai tulet tekemään, vaikka kymmeniä yhdeksän eläisit. Ah, kautta Jupiterin — Ben Gunnista muistuu muutenkin mieleeni! Siinä se yllätys on ilmielävänä! Silver", hän huusi, "Silver! — Minä annan teille pienen neuvon", jatkoi hän, kun kokki oli tullut lähemmäksi; "älkää pitäkö liian kiirettä sen aarteen suhteen."
"Ymmärrän, sir; teen voitavani, mikä ei ole paljon", Silver vastasi. "Luvallanne sanoen minä voin pelastaa omani ja pojan hengen vain aarretta etsimällä, pitäkää se mielessänne."
"Vai niin, Silver", tohtori virkkoi, "jos niin on asian laita, niin annan vielä yhden neuvon: huutakaa, kun sen löydätte!"
"Näin meidän kesken sanoen, sir", Silver vastasi, "tuo on liian paljon ja liian vähän sanottu. Mitä teillä on mielessä, miksi te jätitte hirsimajan, miksi te annoitte minulle sen kartan — tästä kaikesta minulla ei ole aavistustakaan; ja kuitenkin olen minä noudattanut määräyksiänne silmät ummessa ja saamatta sanaakaan toivon elvyttämiseksi! Mutta tämä ei käy, tämä on jo liiaksi. Jos te tahdotte sanoa suoraan, mikä teillä on mielessä, niin sanokaa se. Minä jätän silloin peräsimen."
"En sano", tohtori myhäillen virkkoi, "minulla ei ole oikeutta sanoa enempää. Se ei ole minun salaisuuteni, nähkääs Silver; muuten minä, totta puhuen sanoisin kaikki. Mutta minä menen teidän suhteenne niin kauas kuin uskallan mennä, ja vielä hiukan kauemmaksikin, sillä jos kapteeni ei minua siitä höyhennä, niin silloin minä pahasti erehdyn! Ensiksi minä annan teille vähän toivoa: Silver, jos me molemmat pääsemme hengissä tästä sudenkuopasta, niin teen minä parhaani pelastaakseni teidät väärää valaa tekemättä."
Silverin kasvot loistivat ilosta.
"Totisesti te ette voisi puhua koreammin, herrani, vaikka olisitte oma äitini", hän huudahti.
"Se on ensimmäinen myönnytykseni", tohtori jatkoi. "Toinen on neuvova: Pitäkää poika aina vieressänne, ja kun apua tarvitsette, niin huutakaa. Minä menen nyt sitä teille etsimään, ja apuni on itse osoittava, etten turhia puhu. Hyvästi, Jim."
Tohtori Livesey puristi kättäni paalujen lomitse, nyökäytti päätään Silverille ja poistui nopein askelin metsään.
"Jim", Silver virkkoi heti kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin sinun henkesi, niin pelastit sinä minun, ja sitä minä en unhota. Minä näin tohtorin kehoittavan sinua karkaamaan — toisella silmäni nurkalla sen näin; ja minä näin sinun kieltäytyvän, näin sen yhtä selvään kuin olisin sen kuullut. Jim, siinä on yksi ansiosi. Nyt on minulle vilahtanut ensimmäinen toivon kipinä aina siitä saakka kuin hyökkäyksemme meni myttyyn; ja se on myös sinun ansiotasi. Ja nyt, Jim, meidän on lähdettävä sitä aarretta etsimään, vielä suljetuin määräyksin, mistä minä en pidä. Meidän on pysyttävä tiukasti yhdessä, selkä selkää vasten; siten pelastamme kumpikin kaulamme, vaikka itse hitto olisi irti."
Samassa muuan miehistä huusi meille nuotiolta ilmoittaen, että aamiainen oli valmis, ja pian istuimme kaikki hietikolle laivakorppujen ja kärvennetyn silavan kimpussa. Miehet olivat laittaneet nuotion, jolla olisi paistanut vähintäin härän, ja nyt se kuumensi niin tavattomasti, ettei sitä voinut lähestyä muualta kuin tuulen yläpuolelta ja sieltäkin vain varovaisesti. Samaan tuhlaavaan tapaan he olivat ruokansakin valmistaneet, luullakseni ainakin kolme kertaa enemmän kuin jaksoimme syödä, ja aterian jäännöksen heitti muuan miehistä nauraa hohottaen tuleen, joka tästä tavattomasta polttoaineesta räiskähti hulmuaviin liekkeihin. En ollut vielä ennen nähnyt miehiä, jotka olisivat vähemmän huomisesta huolehtineet. Kädet suuhun, siten parhaiten kuvaan heidän menettelyänsä. Ruoan tuhlauksen nähtyäni ja nukkuvia vartioita muistaen minä huomasin heidät pitempiaikaiseen taisteluun kerrassaan mahdottomiksi, vaikka he yksityisissä otteluissa olivatkin pelottomia.
Ei edes Silver, istuessaan siinä murkinoimassa Kapteeni Flint olkapäällään, lausunut ainoatakaan moitteen sanaa heidän ajattelemattomuudestaan. Ja tämä kummastutti minua sitäkin enemmän, kun hän mielestäni oli juuri osoittanut entistä suurempaa älykkäisyyttä.
"Nähkääs, toverit", hän puhui, "te voitte kiittää onneanne, että teillä on täällä Barbecue ajattelemassa puolestanne tällä pääkopallansa. Minä sain kuin sainkin selville sen mitä halusin. Laiva on heidän hallussaan, se on varmaa. Minne he sen ovat piiloittaneet, sitä en vielä tiedä; mutta kun ensin olemme löytäneet aarteen, niin lähdemme kiertomatkalle ja etsimme sen käsiimme. Ja silloin, toverit, kun meillä on laiva, niin lienee meillä myös sananvalta."
Näin hän jutteli, suu täynnä silavaa, ja kohotti siten toisten toivoa ja luottamusta sekä samalla, luullakseni, rohkaisi itseään.
"Mitä lunnaaseemme tulee", hän jatkoi, "niin oli tuo hänen viimeinen pakinansa niiden kanssa, joita hän niin rakkaina pitää. Minä olen saanut tarvitsemani tiedot, kiitos siitä hänelle, mutta nyt olemmekin kuitit. Minä kuljetan häntä nuorassa mukanani, kun lähdemme aarretta etsimään, sillä meidän täytyy toistaiseksi säilyttää häntä kaikkien mahdollisuuksien varalta tarkasti kuin kultamunia. Kun sitten sekä aarre että laiva ovat käsissämme ja me kynnämme laineita kuin iloiset veikot konsanaan, niin sitten me puhelemme Hawkinsista, ja annamme hänelle osansa kaikesta hänen ystävällisyydestään."
Ei ollut ihmeellistä, että miehet olivat hyvällä tuulella. Minä puolestani olin aivan masennettu. Jos tuo suunnitelma, jonka hän nyt oli esittänyt, olisi toteutettavissa, niin Silver, joka jo oli kaksinkertainen petturi, aivan varmaan ei empisi panna sitä täytäntöön. Hänellä oli vielä jalka kummassakin leirissä; eikä ollut epäilemistäkään, ettei hän mieluummin valitsisi rikkauksia ja vapautta merirosvojen parissa kuin hirsipuusta pelastumista, joka meidän tahollamme oli hänellä ainoana toivona.
Ja vaikkapa asiat niin kääntyisivätkin, että hänen täytyisi pysyä tohtori Liveseylle antamassaan lupauksessa, niin mitkä vaarat meitä silloin uhkasivat! Mikähän meitä odotti silloin kun hänen toveriensa epäilykset toteutuivat ja hänen ja minun täytyy ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta — hänen raajarikkoisen, ja minun, poikasen —viittä väkevää ja häikäilemätöntä merimiestä vastaan!
Lisätkää näihin huoliini vielä tuo salaperäisyys, joka yhä verhosi ystävieni menettelyä; heidän selittämätöntä poistumistaan hirsimajasta, käsittämätöntä menettelyään kartan suhteen ja tohtorin vielä ihmeellisempää varoitusta Silverille: "Huutakaa kun sen löydätte" —niin helposti ymmärrätte, ettei aamiainen minulle maistunut ja etten vallan rauhallisena lähtenyt seuraamaan miehiä aarteen etsintään.
Perin kummalliselta matkueelta me olisimme näyttäneet, jos olisi joku ollut meitä näkemässä: kaikki likaisissa merimiesvaatteissa ja, minua lukuunottamatta, hampaisiin asti asestettuina. Silverillä oli kaksi kivääriä — toinen selässä, toinen rinnalla — ja lisäksi suuri lyömämiekka kupeella ja pistooli kummassakin leveäliepeisen kauhtanansa taskussa. Tämän omituisen ulkoasun täydennyksenä istui Kapteeni Flint vielä hänen olkapäällään ja lasketteli merimiesten tavallisia voimasanoja loppumattomiin. Minulle oli köysi sidottu vyötäisiin, ja kuuliaisena seurasin kokkia, joka piteli köyden toisesta päästä milloin vapaalla kädellään milloin taas tukevilla hampaillaan. Minua kuljetetaan totta tosiaan aivan kuin tanssivaa karhunpenikkaa.
Toisilla miehillä oli taakkana mitä milläkin, muutamat kantoivat kuokkia ja lapioita — sillä ne olivat miehet kaikkein ensiksi tuoneen maihinHispaniolasta— toiset taas silavaa, leipää ja viinaa päivällisvaroiksi. Minä huomasin, että kaikki ruoka-aineet olivat peruisin meidän varastostamme, ja käsitin samalla miten totta Silver oli eilisiltana puhunut. Ellei hän olisi tehnyt sopimusta tohtorin kanssa, niin olisi hänen tovereineen täytynyt, laivan menetettyään, tulla toimeen vedellä ja sillä metsänriistalla, jonka he itse saivat hankituksi. Vesi ei olisi ollut herkkua heille; merimies on tavallisesti huono pyssymies; ja sitäpaitsi päättelin, että koska heillä ruokavarat olivat niin vähissä, niin ei heillä lienee ollut liiaksi ruutivarojakaan.
Näin varustettuina läksimme nyt kaikki liikkeelle — yksinpä käärepäinen mieskin, jonka totta tosiaan olisi pitänyt pysyä varjossa — ja taivalsimme peräkanaa purolle, jossa laivaveneet olivat. Näihinkin olivat rosvot juovuspäissään lyöneet leimansa. Toisesta oli tuhdot rikottu ja molemmat olivat savessa ja muutenkin kurjassa kunnossa. Varmuuden vuoksi otettiin kumpikin vene mukaan, ja jakautuen tasaväkisesti molempiin me jatkoimme matkaa sataman tyyntä pintaa pitkin.
Soutaessa oli kartta keskustelun aiheena. Punainen risti oli luonnollisesti aivan liian suuri ohjeeksemme, ja kartan takapuolella oleva määrittely ei myöskään ollut semmoisenaan selvästi käsitettävissä. Se kuului, kuten lukija muistanee, seuraavasti:
"Suuri puu, Tähystäjän ulkonemalla, yksi aste pohjoiseen pohjoiskoillisesta.
"Luurankosaari itäkaakosta itään.
"Kymmenen jalkaa."
Suuri puu oli siis pääasiallinen merkki. Edessämme rajoitti satamaa parin kolmen sadan jalan korkuinen tasanko, joka pohjoisessa yhtyi Tähystäjän loivaan eteläiseen rinteeseen. Etelään käsin tasanko taas nousi vähitellen tuoksi louhikkoiseksi kukkulaksi, jota nimitettiin Mesaanimastoksi. Tasangon yläosassa kasvoi runsaasti erikokoisia mäntyjä. Siellä täällä joku erityinen puu kohosi neljä- tai viisikymmentä jalkaa naapureitaan korkeammalle, ja mikä näistä nyt oli tuo kapteeni Flintin "suuri puu", se voitiin saada selville vasta paikalle tultua kompassin avulla.
Tästä huolimatta oli joka mies valinnut nimikkonsa ennenkuin oltiin edes puolimatkassa rantaan. Silver yksin kohautti vain olkapäitään ja kehoitti miehiä odottamaan siksi kunnes perille päästiin.
Silverin määräyksen mukaisesti soutelimme hiljakseen välttääksemme ennenaikuista rasittumista, ja kotvan kuluikin ennenkuin pääsimme maihin tuon toisen puron suussa, joka juoksi metsäistä rotkoa pitkin Tähystäjän rinteeltä satamaan. Sieltä me vasemmalle kallistuen läksimme nousemaan rinnettä ylös tasangolle.
Pehmyt, liejuinen maaperä ja sankka suokasvullisuus hidastutti alussa kulkuamme, mutta vähitellen alkoi rinne käydä jyrkemmäksi, maaperä kivisemmäksi ja metsä muuttua laadultaan toisenlaiseksi ja kasvultaan harvemmaksi. Me lähestyimmekin saaren hauskinta osaa. Väkevätuoksuinen kanerva ja monenlaiset kukkivat pensaskasvit olivat melkein kokonaan tunkeneet ruohon tieltään. Vihreitä muskottipähkinäpensastoja kasvoi siellä täällä punertavien mäntyjen varjossa, ja edellisten voimakas maustehaju sekoittui viimemainittujen terveelliseen pihkan tuoksuun. Ilma täällä sitäpaitsi oli raikas ja virkistävä ja vaikutti meihin kohtisuorien auringonsäteitten lämmittämänä erittäin elähyttävästi.
Seurue hajaantui kaarevaan ketjuun, huudellen ja juosten edestakaisin. Ketjun keskipaikoilla ja hyvän joukon toisia jäljempänä etenimme me Silverin kanssa — minä köytettynä ja hän huohottaen ja penkoen peräänantavaa sorokkoa sauvallaan. Tuontuostakin minun suorastaan täytyi häntä tukea estääkseni häntä tuupertumasta päistikkaa alas rinteeltä.
Olimme taivaltaneet puolen mailin verran ja lähestyimme tasangon reunaa, kun kauimpana vasemmalla kulkenut mies alkoi huutaa aivan kuin jotain pahasti pelästyneenä. Hän päästi huudon toisensa perästä ja toiset alkoivat juosta häntä kohti.
"Ei kai hän vaan ole aarretta löytänyt", Morgan virkkoi kiiruhtaessaan ohitsemme, "sillä eihän siellä honkia ole."
Kokonaan toista laatua hänen löytönsä olikin, kuten me perille päästyämme näimme. Kookkaan männyn juurella, vihreän köynnöskasvin ympäröimänä, makasi maassa ihmisen luuranko ja vieressä muutamia kankaan siekaleita. Luullakseni tunsi joka mies kylmien väreiden karmivan selkäpiitään.
"Hän oli merimies", virkkoi George Merry, joka muita rohkeampana oli lähestynyt löytöä ja tutki kankaan jätteitä. "Ainakin on tämä hyvää siniverkaa."
"Niinpä vain", Silver virkkoi, "sangen luultavaa; et kai luullut piispaa täältä löytäväsi. Mutta mikä ihmeellinen asento tuolla luurangolla on? Se ei ole luonnollinen."
Uudelleen luurankoon katsahtaessa ei sen asentoa todellakaan voinut pitää luonnollisena. Huomioonottamatta muutamia pieniä eroavaisuuksia (jotka ehkä johtuivat haaskalintujen käsittelystä, taikka hitaasti kasvavan köynnöskasvin vaikutuksesta) makasi mies aivan suorassa —jalat yhtäänne ja suoraan pään yläpuolelle käännetyt kädet päinvastaiseen suuntaan.
"Minäpä olen saanut erään ajatuksen tähän vanhaan aivokoppaani", Silver virkkoi. "Tässä on kompassi — tuolla pistää Luurankosaaren korkein kohta selvänä esiin. Katsokaapas nyt, missä suunnassa luuranko makaa!"
Suunta määrättiin. Ruumis osoitti suoraan saarta kohti ja kompassi näytti tarkalleen itäkaakosta itään.
"Arvasinhan minä sen", kokki huudahti. "Tämä tässä on osviitta. Suoraan tuonne pitää meidän kurssimme iloisten dollarien luo. Mutta hitto vieköön! Selkäpiitänihän karmii tuota Flintiä ajatellessani. Tämä on varmasti yksihänenkujeitaan. Hän oli täällä yksin kuuden miehen seurassa; hän surmasi jok'ikisen ja yhden heistä hän sitten kuljetti tänne ja asetti kompassin avulla tähän asentoon! Luusto on ollut pitkän miehen ja tukka on ollut kellertävä. Saattaisi olla Allardyce. Muistathan sinä kai Allardycen, Tom Morgan?"
"Kyllä hyvinkin hänet muistan", Morgan vastasi. "Hän oli velassa minulle ja puukkoni hän otti mukaansa maihin."
"Puukoista puhuessamme", muuan virkkoi — "miksi ei tässä näy hänen puukkoansa? Flint ei ollut niitä miehiä, jotka kopeloivat merimiesten taskuja; ja lintujenkin luulisin sen jättävän aloilleen."
"Tuhat tulimmaista, sinä olet oikeassa!" Silver huudahti.
"Täällä ei ole tavaraa minkäänlaista", virkkoi Merry, joka yhä tutkisteli luita, "ei kuparikolikkoa eikä tupakkamassia. Tämä ei minusta ole luonnollista."
"Ei totta totisesti tämä ole luonnollista", myönsi Silver; "ei luonnollista eikä hauskaakaan, sanot sinä. Tuli ja leimaus, toverit! Jos Flint olisi elossa, niin tämä olisi kuuma paikka sekä teille että minulle. Kuusi oli heitä ja kuusi on meitä; ja nyt heistä on vain luut jälellä."
"Minä näin hänen kuolleena aivan näillä valoaukoillani", Morgan puhui. "Billy vei minut sisään. Siellä hän makasi kuparirahat silmien päällä."
"Kuolleena — niin kylläkin, kuollut hän on ja kuopattu", käärepäinen mies virkkoi; "mutta jos konsaan vainajat kummittelevat, niin kummittelisi Flint. Siunatkoon sentään — hän kuoli pahan kuoleman, se Flint!"
"Pahan kylläkin", toinen lisäsi; "toisinaan hän raivosi, toisinaan huusi ja välillä lauloi. 'Viistoista miestä' oli hänen ainoa laulunsa, toverit; ja minä sanon teille, etten enää koskaan senjälkeen ole oikein pitänyt siitä viisusta. Oli hirveän kuuma päivä, ikkuna oli auki, ja minä kuulin sen laulun kaikuvan niin selvänä, niin — ja mies jo korahteli kuoleman kielissä."
"Riittää jo", Silver virkkoi, "lopettakaa moinen puhe. Hän on kuollut eikä kummittele, sen minä tiedän; ainakaan ei hän päivällä kummittele se on varmaa. Pelko vie mieheltä tarmon. Eteenpäin nyt vaan kultakolikolta hakemaan!"
Me läksimme kyllä liikkeelle, mutta kirkkaasta päivänpaisteesta huolimatta miehet eivät enää juoksennelleet hoilaten kukin tahollansa, vaan pysyttelivät yhdessä ja puhelivat hiljaisella äänellä. Kuolleen merirosvon kammo oli heidän mielensä vallannut.
Osaksi äskeisen pelästyksen herpaisevasta vaikutuksesta, osaksi Silverin ja sairaiden miesten lepuuttamiseksi koko seurue istahti hetkiseksi heti kun oli päästy tasangolle.
Tasanko kun jonkun verran aleni länteen käsin, oli meillä lepopaikaltamme laaja näköala. Edessämme näimme puiden latvojen ylitse rantatyrskyjen ympäröimän Metsäniemen. Takanamme näkyi satama ja Luurankosaari ja idässä — niemekkeen ja suomaiden ylitse — avara meren ulappa. Tähystäjä kohosi jyrkkänä yläpuolellamme, paikoittain yksinäisten mäntyjen kirjaamana, paikoittain taas äkkijyrkänteiden tummentamana. Ei kuulunut ääntä minkäänlaista muuta kuin kuohujen kohina rannoilta ja lukemattomien hyönteisten surina pensastoista. Meren ulapalla ei näkynyt alusta ei purjetta. Näköalan avaruus sinänsä lisäsi meissä yksinäisyyden tunnetta.
Silver määräsi siinä istuessaan kompassin avulla muutamia suuntia.
"Tuolla on ne kolme 'isoa puuta'", hän virkkoi, "kutakuinkin oikeassa linjassa Luurankosaaresta. 'Tähystäjän ulkonemaksi' arvelisin tuota matalampaa nyppylää tuolla. Tavaran löytäminen on nyt leikin tekoa. Minua melkein haluttaisi murkinoida ensin."
"Minulle ei ruoka maistu", Morgan murisi. "Ajatellessani Flintiä —tuntuu minusta aivankuin — se olisi minulle tapahtunut."
"Kas niin, poikaseni; kiitä onneasi, että hän on kuollut", Silver virkkoi.
"Hän oli itse ilkeä piru", muuan miehistä huudahti väristen. "Naamassakin sillä oli sellainen sininen väri!"
"Sellaisen se rommi hänestä teki", Merry lisäsi. "Sininen, totta totisesti, siinä sanoit sanan. Sininen hän oli!"
Aina siitä alkaen kuin he olivat luurangon löytäneet ja vaipuneet nykyisiin ajatuksiinsa, olivat he ruvenneet puhelemaan yhä hiljaisemmalla äänellä. Nyt heidän puhelunsa oli vaimennut melkein kuiskaukseksi, joka tuskin häiritsi metsän hiljaisuutta. Äkkiä edessämme metsän syvyydessä heikko, kimakka, vapiseva ääni aloitti tuon tutun laulun:
"Viistoista miestä arkulla vainaan —Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
"Viistoista miestä arkulla vainaan —Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
En vielä ole koskaan nähnyt ihmisten kamalammin säikähtävän kuin rosvojen silloin. Kaikkien kasvoilta pakeni veri kuin loihdittuna; toiset karahtivat pystyyn, toiset tarttuivat kiinni naapureihinsa; Morgan painoi kasvonsa maahan.
"Se on Flint, kautta...!" Merry parahti.
Laulu oli loppunut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin — katkennut keskellä säveltä, aivan kuin joku olisi kädellään tukkinut laulajan suun. Kaikuen niin kaukaa kirkkaassa aurinkoisessa ilmassa vihannoitsevien puiden lomitse, oli se minusta kuulunut kauniilta ja lempeältä. Sen vaikutus seuralaisiini oli minusta senvuoksi sitäkin kummallisempi.
"Ei", Silver sai tuhkanharmaiden huuliensa välitse sanotuksi, "tämä ei käy laatuun. Valmiit kääntämään! Tämä on ihmeellinen retki! Äänelle en kykene nimeä antamaan, mutta joku siellä on kujehtimassa ylimmillä ristipuilla — joku, joka on lihaa ja verta, siitä olen varma!"
Hänen rohkeutensa oli palannut hänen puhuessaan ja kasvotkin saivat jo vähän väriä. Toisetkin alkoivat jo kallistaa korvaansa hänen rohkaiseville sanoilleen ja tointua pelästyksestään, kun sama ääni uudelleen kajahti — tällä kertaa ei lauluun, vaan heikkoihin, kaukaisiin huudahduksiin, jotka entistään heikompina kaikuivat Tähystäjän onkaloissa.
"Darby M'Graw!" se ulisi — se sana parhaiten kuvaa ääntä — "Darby M'Graw! Darby M'Graw!" yhä uudelleen, ja sitten vähän kovemmin ja karkeasti kiroten: "Tuo perältä rommia, Darby!"
Rosvot seisoivat kuin maahan naulittuina, silmät suurina. Kotvan äänen vaiettuakin he vielä tuijottivat äänettöminä eteensä.
"Tuo varmentaa asian", eräs sai sanotuksi. "Lähdetään pois!"
"Ne olivat hänen viimeiset sanansa tässä maailmassa."
Dick oli saanut esiin raamattunsa ja rukoili kiihkeästi. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ennen merille lähtöään, mutta joutunut sitten huonoon seuraan.
Mutta Silver oli yhä voittamaton. Minä kuulin hampaiden kalisevan hänen suussaan, mutta vielä hän ei ollut lannistunut.
"Ei kukaan tällä saarella ole kuullut Darbysta", hän mutisi, "ei kukaan, meitä tässä lukuunottamatta." Sitten hän rajusti ponnistaen voimiaan jatkoi: "Toverit, minä olen tullut tänne noutamaan ne kolikot, enkä minä salli en ihmisten enkä paholaisten itseäni siinä estävän. En koskaan pelännyt Flintiä hänen eläessään, enkä, tuhat tulimmaista, aio väistyä häntä vainajanakaan. Tuolla on seitsemänsataatuhatta puntaa vajaan neljännesmailin päässä. Onko kukaan onnenpoika kääntänyt selkäänsä edes samalle määrälle dollareita muutaman koppavan sininaamaisen merimiesrääsyn vuoksi — joka lisäksi vielä on vainaja!"
Mutta hänen tovereissaan ei näkynyt pienintäkään merkkiä palaavasta rohkeudesta; paremminkin näytti heidän kammonsa päinvastoin lisääntyvän hänen halveksivien sanojensa johdosta.
"Hillitse kieltäsi, John!" Merry varoitteli. "Älä suututa aaveita."
Muut olivat liian kauhuissaan saadakseen sanaa suustaan. Kukin heistä olisi mielellään pötkinyt pakoon jos olisi uskaltanut; mutta pelko piti heitä yhdessä joukossa, piti heitä Johnin ympärillä ikäänkuin hänen uskalluksensa olisi heitä turvannut. John puolestaan oli melkein täydelleen vapautunut säikähdyksestään.
"Aaveita? Vaikkapa niinkin", hän puhui. "Mutta yksi seikka minulle on epäselvä. Minä kuulin kaiun. Ei kukaan liene nähnyt aaveita, jotka synnyttävät varjon; mitähän niillä silloin olisi kaiun kanssa tekemistä? Se totisesti ei ole aivan kohdallaan."
Tämä perustelu tuntui minusta perin heikolta. Mutta vaikea on arvata, mikä taikaluuloisiin vaikuttaa, ja ihmeekseni George Merry huomattavasti rauhoittui. "Niin se onkin", hän puhui. "On sinulla päätä ja älyä sittenkin, John. Päin tuuleen, toverit. Luulenpa melkein, että tämä laivue on väärällä hangalla. Kun nyt ajattelen asiaa, niin muistutti se Flintin ääntä, sen myönnän, mutta ei se sittenkään ollut aivan samanlainen. Se muistutti enemmän jonkun toisen ääntä, — se muistutti —"
"Tuhat tulimmaista, Ben Gunnia!" huudahti Silver.
"Aivan niin", Morgan huudahti polvilleen kohoutuen. "Ben Gunnin ääni se olikin!"
"Vaikuttaakos se sitten mitään asiaan?" Dick kysäsi. "Ben Gunn ei ole täällä elävänä enempää kuin Flintkään."
Mutta toiset vain halveksivasti hymähtivät hänen huomautukselleen.
"Eihän toki kukaan välitä Ben Gunnista", Merry virkkoi, "olipa hän kuollut tai elävä."
Vallan ihmeellistä oli, miten pian heidän rohkeutensa palasi ja kasvot samalla saivat jälleen väriä. Tuossa tuokiossa he juttelivat jo keskenään, väliin kuitenkin vaieten kuuntelemaan; mutta kun ei mitään erityistä enää kuulunut, he pian heittivät työaseet hartioilleen ja läksivät jatkamaan matkaansa. Ensimmäisenä kulki Merry pitäen Silverin kompassin avulla huolta oikeasta suunnasta. Hän oli lausunut kaikkien mielipiteen: Ben Gunnista ei kukaan välittänyt, olipa hän elävä tai kuollut.
Dick yksin vielä hypisteli raamattuansa ja pälyili pelokkaana ympärilleen; mutta kukaan ei hänestä välittänyt sen enempää, ja näkipä Silver hyväksi häntä vähän ivaillakin.
"Johan minä sanoin sinulle", hän sanoa tokaisi — "johan sanoin, että sinä pilasit raamattusi. Jos se ei kerran kelpaa valan välineeksi, niin mitäpä kummitukset siitä piittaisivat! Ei tuon vertaa!" ja hän näpsäytti sormiaan pysähtyen hetkeksi sauvansa varaan.
Mutta Dick ei siitä tyyntynyt; ja pian minulle selvisi, että mies parka oli sairas; kuumuuden, rasituksen ja äskeisen säikähdyksen vaikutuksesta tohtori Liveseyn ennustama kuume kehittyi silmin nähtävästi pitkin askelin.
Täällä ylhäällä tasangolla käveli mielikseen; kuljimme alamäkeä, sillä tasanko, kuten olen maininnut, laskeutui loivasti länteen käsin. Männyt, niin suuret kuin pienetkin, kasvoivat harvassa ja muskottipähkinä- ja azaleapensaikkojen välissä esiintyi avaroita, aurinkoisia aukeamia. Kun kulkusuuntamme yli saaren oli jotenkin suoraan luoteiseen, jouduimme me yhä lähemmäksi Tähystäjän rinteitä ja samalla saimme yhä avaramman näköalan yli läntisen lahdenpoukaman, jolla minä kerran olin korakelissani keinunut.
Saavutimme sitten ensimmäisen niistä kolmesta isosta puusta, mutta kompassi osoitti meidän erehtyneen siitä. Samoin oli toisenkin laita. Kolmas kohosi parisensataa jalkaa korkealle ympärillä kasvavasta matalasta metsiköstä. Se oli oikea metsäin jättiläinen, punertava runko ympärimitaltaan hyvän mökin veroinen, ja varjo niin avara, että komppania sotamiehiä olisi sen siimeksessä voinut harjoituksiaan pitää. Se näkyi kauas merelle sekä itään että länteen, ja sen olisi voinut empimättä piirtää kartalle purjehdusmerkiksi.
Mutta seuralaisiini ei sen mahtava suuruus nyt vaikuttanut, vaan ainoastaan tieto siitä, että seitsemänsataatuhatta puntaa kullassa oli kätkössä jossain sen siimeksessä. Kullan himo tukahdutti heissä viimeisenkin pelon tunteen puuta lähestyessämme. Heidän silmänsä paloivat, askeleet kävivät joutuisammiksi ja keveämmiksi, koko heidän sielunsa oli kiintynyt tuohon aarteeseen ja niihin mielinmääräisiin huvituksiin ja nautinnoihin, jotka heitä sen mukana odottivat.
Silver penkoi möristen maata sauvallansa; hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät; hän sadatteli aivan mielettömästi, kun kärpäset ahdistivat hänen hikistä ja punoittavaa naamaansa; hän kiskoi nuoraa, jossa hän talutti minua, ja tuon tuostakin heitti hän minuun tuikean katseen. Hän ei tosiaankaan enää salannut tunteitaan ja minä luin ne kuin kirjasta. Kullan välittömässä läheisyydessä oli kaikki muu unhotettu; hänen lupauksensa ja tohtorin varoitukset kuuluivat kaikki menneisyyteen, eikä minulla ollut pienintäkään epäilystä siitä, että hän toivoi saavansa aarteen käsiinsä, löytävänsä ja valloittavansaHispaniolanyön varjossa, ja surmattuaan jokaisen rehellisen ihmisen saarella, pääsevänsä alkuperäisen suunnitelmansa mukaan purjehtimaan matkaansa rikoksineen ja rikkauksineen.
Ei ollut kumma, etten tällaisten synkkien ajatusten rasittamana oikein kyennyt seuraamaan nopsajalkaisia aarteenhakijoita. Vähän väliä minä kompastuin, ja juuri silloin Silver niin säälimättömästi riuhtoi kytkyttäni ja heitti minuun nuo kiehuvaa vihaa kertovat katseensa. Dick, joka oli jäänyt meidän jälkeemme ja kulki siten matkueen viimeisenä, höpisi yhä ankarammaksi käyneen kuumeen kourissa itsekseen rukouksia ja sadatuksia. Tämä vielä lisäksi pahensi onnetonta tilaani ja loppujen lopuksi kiusasivat minua mielikuvat siitä murhenäytelmästä, joka tällä tasangolla oli näytelty silloin kuin tuo sininaamainen jumalaton merirosvo — sama, joka oli kuollut Havannassa laulaen ja rommia huutaen — oli täällä omin käsin surmannut kaikki kuusi toveriansa. Tässä metsikössä, joka nyt oli niin rauhallinen, lienevät tuskanhuudot silloin kaikuneet; ja minä olin ne nyt selvästi kuulevinani, kun näytelmää mielessäni kuvittelin.
Me olimme nyt metsikön reunassa.
"Hurraa, toverit, kaikki tänne!" Merry huudahti ja matkueen ensimmäiset miehet karkasivat juoksuun.
Mutta äkkiä näimme heidän pysähtyvän. Kuului hiljaisia huudahduksia. Silver lisäsi vauhtiansa kaksinkertaisesti heiluttaen sauvaansa kuin paholaisen ajamana, ja seuraavassa tuokiossa mekin pysähdyimme kuin ukkosen lyöminä.
Edessämme oli suuri kuoppa, ei aivan eilispäiväinen, koska ruohoa kasvoi pohjalla. Kuopassa näkyi katkennut kuokka ja hajalleen heitettyjä laatikkojen lautoja. Muutamassa näistä laudoista näin poltinraudalla painetun nimenWalrus— Flintin laivan nimen.
Kaikki oli päivän selvää. Kätkö oli keksitty ja ryöstetty — ne seitsemänsataatuhatta puntaa olivat sen tiessään!
Ällistystä suurempaa ei voi kuvitella. Miehet seisoivat kuin ukkosen iskeminä. Mutta Silver tointui iskusta melkein silmänräpäyksessä. Koko hänen sielunsa oli jännittynyt tuon yhden ainoan päämäärän, aarteen saavuttamiseen; yhdellä iskulla oli kaikki mennyttä; mutta sittenkin hän ei joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti rohkeutensa ja muutti suunnitelmansa, ennenkuin toiset olivat ennättäneet edes täysin tajuta pettymyksensä koko laajuuden.
"Jim", hän kuiskasi, "ota tämä ja ole valmis otteluun."
Ja hän pisti käteeni kaksipiippuisen pistoolin.
Samassa hän astui muutamia askeleita pohjoiseen muuttaen asentoamme niin, että kuoppa jäi meidän ja toisten miesten välille. Sitten hän katsahti minuun ja nyökäytti päätänsä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Tässä on nyt meillä tiukka paikka läpäistävänä", mitä minäkin juuri ajattelin. Hänen katseensa oli nyt perin ystävällinen, ja minua nämä alituiset muutokset niin hämmästyttivät, etten voinut olla hänelle kuiskaamatta: "Vai olet taas puoluetta muuttanut."
Hänelle ei jäänyt aikaa vastaamiseen. Miehet alkoivat huudahdellen ja sadatellen toinen toisensa perästä hyppiä kuoppaan ja penkoa sen pohjaa käsillään heitellen lautoja syrjään. Morgan löysi kultarahan. Hän kohotti sen näppiensä välissä korkealle ja herkesi kauheasti sadattelemaan. Se oli kahden guinean raha ja kulki nyt miesten tunnusteltavana kädestä käteen.
"Kaksi guineaa!" karjahti Merry heristäen rahaa Silveriä kohti. "Siinäkö sinun seitsemänsataa tuhatta puntaasi ovat, hä? Sinähän olet miesten miehiä kaupan teossa, vai mitä? Sinähän olet se, jota ei koskaan ole nenästä vedetty, mokoma aasinratsastaja!"
"Penkokaa pojat", Silver virkkoi pilkallisen kylmästi, "ehkä te löydätte jonkun multasienen."
"Multasienenkö?" Merry karjahti. "Toverit, kuuletteko, mitä hän sanoo? Minä sanon teille, että tuo mies on tiennyt tämän koko ajan. Katsokaa hänen naamaansa niin uskotte."
"Kas vain, Merry", Silver virkkoi, "joko taas olet kapteeni olevasi? Sinä olet toden totta kova poika."
Mutta tällä kertaa jokainen asettui Merryn puolelle. He alkoivat kavuta ylös kuopasta heitellen hurjia silmäyksiä Silveriin. Yhden, meille edullisen seikan minä huomasin: he kapusivat kaikin päinvastaiselle puolelle kuoppaa.
Siinä nyt seisoimme, kaksi yhdellä ja viisi toisella puolen kuoppaa, eikä kukaan ollut vielä halukas heittämään ensimmäistä kiveä. Silver ei hievahtanutkaan; hän seisoi suorana sauvansa varassa ja tarkasteli miehiä järkähtämättömän tyynenä. Sillä miehellä oli päätä!
Viimein Merry näytti arvelevan, että pieni puhe ehkä auttaisi asiassa.
"Toverit", hän virkkoi, "tuossa he seisovat kahden; toinen on raajarikko ukko, joka meidät hankki tänne ja veti meitä nenästä aina tähän asti; toinen taas on tuo nulikka, jonka verta minä himoitsen. Nyt, toverit..."
Hän kohotti kätensä hyökkäyksen alkaakseen. Mutta samassa — pang! pang! pang! — kolme laukausta pamahti pensaikosta. Merry horjahti suin päin kuoppaan, käärepäinen mies teki kuperkeikan ja kaatui maahan kuolleena, ja muut kolme pyörähtivät pakoon, minkä jalat kannattivat.
Silmänräpäyksessä Pitkä John laukasi pistoolinsa molemmat piiput kuopassa kieriskelevään Merryyn, ja kun tämä viimeisessä kuolonkamppailussaan käänsi katseensa häneen, virkkoi hän: "Taisin tehdä lopputilin kanssasi, George."
Samassa tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat pyssyt kädessä ilmestyivät pensaikosta vierellemme.
"Eteenpäin!" tohtori komensi. "Pian, pojat. Meidän täytyy ennättää ennen heitä venheille."
Ja me läksimme juoksemaan hyvää kyytiä, tunkeutuen toisinaan läpi pensaikkojen, jotka ulottuivat meille rintaan asti.
Minä vakuutan, että Silver pani parhaansa pysyäkseen meidän kintereillämme. Ne ponnistukset, jotka hän kesti hyppiessään sauvallansa niin että olisi luullut rintalihasten repeytyvän, olivat voimannäyte, jota täyskuntoinenkaan mies tuskin olisi suorittanut; se on myöskin tohtorin mielipide. Saapuessamme ylängön reunalle hän kuitenkin oli kolmisenkymmentä metriä meistä jäljessä ja aivan menehtymäisillään.
"Tohtori!" hän huusi, "katsokaas tuonne! Ei ole kiirettä!"
Eipä tosiaankaan meillä näkynyt olevan kiirettä. Muutamalla ylängön aukeamalla näimme henkiin jääneiden miesten yhä juoksevan samaan suuntaan, johon alussa pakenivat, s.o. suoraan Perämastokukkulaa kohti. Me neljä istuuduimme senvuoksi huoahtamaan ja pitkä John linkutti, hikeä kasvoiltaan pyyhkien, luoksemme.
"Suuret kiitokset, tohtori", hän virkkoi, "Te saavuitte luullakseni aivan viime hetkessä minun ja Hawkinsin avuksi. Kas, sinäkö se oletkin, Ben Gunn!" lisäsi hän.
"Oletpa sinä, totta vie, hieno mies!"
"Ben Gunn olenkin", erakko vastasi hämillään ruumistaan väännellen, "Ja", lisäsi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, — "kuinkas voitte, mr Silver? — Oikein hyvin, kiitos, vastaatte kai."
"Ben, Ben", Silver mutisi, "mitä kaikkea sinä olet minulle tehnytkään!"
Tohtori lähetti Grayn takaisin kuopalle noutamaan kuokkaa, jonka rosvot paetessaan olivat unohtaneet, ja laskeutuessamme sitten hiljakseen alas rinnettä venheitten luo, tohtori lyhyesti kertoi meille asiain kulusta. Se oli kertomus, joka tavattomassa määrässä kiinnitti Silverin mieltä, ja Ben Gunn, tuo puolihullu erakko, oli siinä sankarina alusta loppuun.
Ben oli, yksinään saarta risteillessään, löytänyt luurangon — hän se oli sen rosvonnutkin; hän oli keksinyt aarteen; hän oli kaivanut sen esiin (hänen kuokkansa varsi se oli, jonka näimme kuopassa katkenneena); hän oli kuljettanut aarteen selässään, tehden lukemattomat vaivalloiset matkat suuren hongan juurelta kaksihuippuisella kummulla saaren koillis-kulmassa olevaan luolaansa ja siellä se oli ollut turvassa jo pari kuukautta ennenHispaniolantuloa.
Kun tohtori oli rynnäkön jälkeisenä iltana saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa ja seuraavana päivänä huomannut laivamme kadonneen, niin oli hän mennyt Silveriä tapaamaan, antanut tälle nyt hyödyttömäksi käyneen kartan, luovuttanut ruokavarastomme — sillä Ben Gunnin luolassa oli runsaasti erakon itsensä suolaamaa vuohenlihaa — antanut sanalla sanoen kaikki, päästäkseen tovereineen turvassa muuttamaan paaluvarustuksesta Ben Gunnin luolaan malarialta turvaan ja aarretta vartioimaan.
"Mitä sinuun tulee, Jim", hän virkkoi, "niin kävit sinä säälikseni, mutta minä tein niin kuin parhaaksi näin niihin nähden, jotka olivat uskollisina pysyneet. Kenen oli syy siihen, ettet ollut heidän joukossaan?"
Kun hän ennen kerrottuna aamuna oli huomannut, että minäkin joutuisin osalliseksi siihen kauheaan pettymykseen, jonka hän rosvoille oli valmistanut, niin oli hän juossut koko matkan hirsimökiltä luolalle, ja jätettyään junkkarin kapteenin turvaksi, ottavat Grayn ja Ben Gunnin seurakseen ja juossut halki saaren kuopalle ollakseen siellä tarvittaessa läsnä. Pian hän kuitenkin oli huomannut, että meidän seurueemme oli edellä. Silloin hän oli lähettänyt Ben Gunnin, joka oli tavattoman nopea juoksija, edeltäpäin paikalle koettamaan yksin tehdä mitä tehtävissä oli. Tälle oli silloin pälkähtänyt päähän käyttää hyväkseen entisten laivatoveriensa taikauskoisuutta ja siinä hän onnistuikin niin hyvin, että Gray ja tohtori ehtivät paikalle ja piiloon pensaikkoon, ennenkuin aarteenkaivajat saapuivat.
"Saanko siis kiittää onneani", Silver virkkoi, "että Hawkins oli mukanani. Te olisitte jättänyt John-vanhuksen palasiksi revittäväksi, sen enempää asiasta piittaamatta, tohtori."
"Vallan varmasti", tohtori Livesey vastasi naurahtaen.
Olimme nyt saapuneet venheille. Tohtori tuhosi niistä toisen kuokallaan, ja sitten nousimme me kaikki toiseen venheeseen lähtien soutamalla kiertämään Pohjoislahdelle.
Matkaa oli kahdeksan tai yhdeksän mailia. Silver pantiin muiden kera soutamaan, vaikka hän olikin lopen väsynyt, ja pian kiidimme hyvää kyytiä pitkin tyyntä satamanpintaa. Tuokion kuluttua olimme päässeet läpi salmien ja sivuuttaneet saaren kaakkoisniemen, jonka ympäri neljä päivää sitten olimme hinanneetHispaniolansatamaan.
Soutaessamme kaksihuippuisen kummun ohi näimme Ben Gunnin luolan mustan aukon ja sen edessä muskettiinsa nojaavan miehen seisomassa. Se oli junkkari. Me heilutimme nenäliinoja ja huusimme hänelle tervehdyksiä, joihin Silver yhtyi yhtä sydämellisesti kuin me toisetkin.
Kolme mailia kauempana, Pohjoislahteen vievän salmen sisäpuolella, me tapasimmeHispaniolan— ominpäinsä purjehtimassa. Viime tulvavesi oli kohottanut sen irralleen, ja jos tuulta olisi ollut enempi tai virta vuoroveden vaihtuessa voimakas kuten eteläisessä satamassa, niin emme olisi enää alustamme nähneet tai olisimme sen tavanneet auttamattomasti maihin ajautuneena. Nyt ei vahinko ollut suuri, isopurje oli vain turmeltunut. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin puolentoista sylen veteen. Sousimme sitten takaisin Rommilahteen, josta Ben Gunnin asunnolle oli lyhyin tie, ja Gray palasi yksin venheelläHispaniolaan, jonne hän jäi yövahdiksi.
Lahden rannasta nousi rinne loivana luolan aukolle. Perillä oli junkkari meitä vastassa. Minua kohtaan hän oli ystävällinen ja kohtelias ja karkaamisestani hän ei virkkanut sanaakaan, ei moittivaa eikä kiitettävää. Mutta Silverin kohtelias tervehdys nosti punan hänen kasvoilleen.
"John Silver", hän virkkoi, "te olette inhoittava roisto ja petturi —katala petturi, herraseni. Minua on pyydetty olemaan vetämättä teitä hirteen. Minä olen nyt siihen suostunut. Mutta teidän uhrinne, herraseni, riippuvat myllynkivinä kaulassanne."
"Suuret kiitokset, herra", Pitkä John vastasi tehden uudelleen kunniaa.
"Minä kiellän teitä kiittämästä minua", junkkari karjasi. "Myönnytykseni on paha rikos velvollisuuttani vastaan. Pois näkyvistäni!"
Sitten me kaikki menimme luolaan. Se oli avara ja ilmava, ja pieni, sanajalkojen ympäröimä lähde poreili sen pohjalla. Permanto oli hietaa. Suuren nuotion ääressä makasi kapteeni Smollett, ja eräässä etäisessä nurkassa, jota nuotio vain heikosti valaisi, näin suuria rahakasoja ja kultakangeista rakennettuja nelikulmioita. Siinä oli Flintin aarre, jota me niin kaukaa olimme saapuneet etsimään ja joka jo oli maksanut seitsemäntoistaHispaniolanmiehen hengen. Kuinka monen hengen sen kokoaminen oli maksanut, miten paljon verta ja tuskaa, montako syvyyteen upotettua hyvää alusta, miten paljon häpeää, petosta ja julmuutta se oli vaatinut — sitä ei kukaan voi sanoa. Oli kuitenkin tällä saarella kolme miestä — Silver, Morgan-vanhus ja Ben Gunn — jotka kaikki olivat osallisia noihin rikoksiin ja jotka olivat turhaan toivoneet pääsevänsä saaliista osalle.
"Käy sisään, Jim", kapteeni virkkoi. "Sinä olet hyvä poika laatuasi, Jim; mutta minä luulen, että emme toista kertaa lähde yhdessä merelle. Sinussa on liian paljon onnensuosikkia ollaksesi minun mieleiseni. Sinäkö siellä olet, John Silver? Mikä sinut tänne tuo, mies?"
"Palaan takaisin palvelukseen, kapteeni", Silver vastasi.
"Ahaa!" oli kapteenin ainoa vastaus.
Minkälaisen illallisen sitten nautinkaan, ympärilläni kaikki toverini ja ruokana Ben Gunnin suolaamaa vuohenlihaa jaHispaniolastatuotuja herkkuja sekä pullo viiniä! Olen vakuutettu, ettei iloisempia ja onnellisempia ihmisiä ollut maailmassa. Siellä istui Silverkin, tosin syrjässä ja melkein pimeässä, mutta syöden hänkin erinomaisella ruokahalulla ja aina valmiina palvelukseen, kun jotain tarvittiin, ja toisinaan yhtyen meidän nauruummekin — tuo entinen sileänaamainen, kohtelias ja kuuliainen merimies omassa persoonassaan.
Seuraavana aamuna me ryhdyimme aikaiseen työhön, sillä tuon suuren kultamäärän kuljettaminen ensin mailin verran maitse lahden rantaan ja sieltä kolme mailia veneelläHispaniolaanei ollut varsin helppo tehtävä niin vähille miehille. Saarta vielä samoilevista kolmesta merirosvosta emme paljon välittäneet; yksi vartija kummun laella mielestämme riitti turvaamaan meidät äkillisestä yllätyksestä, ja arvelimme sitäpaitsi heidän jo saaneen tarpeeksensa taisteluista.
Me sen vuoksi työskentelimme herkeämättä. Gray ja Ben Gunn sousivat edestakaisin laivan ja rannan väliä ja muut kantoivat aarretta rannalle. Kahdesta kultakangesta oli taakkaa tarpeeksi aikuiselle miehelle —taakka, jota kantaja mielellään hitaasti kuljetti. Koska kantajana en kyennyt paljon auttamaan, sain viettää päiväni luolassa sullomassa rahaksi lyötyä kultaa leipäsäkkeihin.