"Ensiksi", kapteeni alkoi, "meidän on jatkettava matkaa, sillä takaisin emme voi kääntyä. Jos minä käskisin kääntämään, niin he tekisivät heti kapinan. Toiseksi meillä on aikaa — ainakin siksi kunnes aarre on löydetty. Kolmanneksi on laivassa uskollisiakin miehiä. Kapinoitsijoihin meidän on iskettävä ennemmin tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me käytämme tilaisuutta hyväksemme ja iskemme silloin kuin he sitä vähimmän aavistavat. Luullakseni me voimme luottaa teidän omiin palvelijoihinne, herra Trelawney?"
"Niinkuin minuun itseeni", junkkari vakuutti.
"Siis kolme", laski kapteeni, "ja meidän kanssa yhteensä seitsemän, kun Hawkins otetaan lukuun. Kutka sitten olisivat miehistöstä uskollisia?"
"Luultavasti Trelawneyn omat miehet", tohtori sanoi, "ne, jotka hän pestasi ennenkuin tapasi Silverin."
"Ei, ei", junkkari vastasi, "Hands oli yksi heistä."
"Luulin kuitenkin voivani Handsiin luottaa", kapteeni lisäsi.
"Ja ajatelkaapa sitten, että he kaikki ovat englantilaisia!" junkkari huudahti. "Minun tekisi mieli, herrani, räjäyttää ilmaan koko laiva."
"No niin, herrani", kapteeni puhui, "pitkälle eivät parhaimmatkaan neuvoni vie. Meidän täytyy pysyä aloillamme, ja pitää silmät auki. Se kysyy kärsivällisyyttä. Mutta muuta emme voi, ennenkuin tunnemme miehemme. Odottakaahan rauhassa, se on minun neuvoni."
"Tämä Jim veikkonen", tohtori virkkoi, "voi auttaa meitä enemmän kuin kukaan muu. Miehet eivät häntä epäile, ja Jim on nokkela poika."
"Hawkins, minä luotan sinuun rajattomasti", junkkari lisäsi.
Asemani alkoi tuntua jo minusta vallan tukalalta, sillä minä olin mielestäni aivan avuton; ja kuitenkin kaikitenkin, kohtalon oikusta pelastus sittenkin tuli minun kauttani. Oli miten oli; kaikista arvailuista huolimatta me emme voineet luottaa useampaan kuin seitsemään kuudestakolmatta. Ja näistäkin seitsemästä yksi oli vain poikanen, joten aikuisia miehiä meidän puolellamme oli kuusi yhdeksäätoista vastaan.
Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, oli saaren ulkomuoto kokonaan muuttunut. Vaikka tuuli olikin tyyntynyt, me olimme kuitenkin yön kuluessa päässeet hyvän matkan eteenpäin ja keinuimme nyt tyynessä vedessä puolen mailin päässä kaakkoon päin saaren matalasta itärannasta. Harmahtava metsä peitti siitä suuren osan. Alavammilla paikoilla keltaiset hiekkasärkät pistivät esiin tästä yhtäläisestä värisävystä, ja yksinäisinä tai ryhmissä kasvavat männyt kohottivat latvojaan muun metsän yläpuolelle; mutta yleinen väritys oli yksitoikkoinen ja synkkä. Kukkulat kohosivat metsän keskestä selväpiirteisinä, kaljuina ja louhikkoisina huippuina korkeutta kohti. Kaikki ne olivat kummallisesti muodostuneita ja Tähystäjä, joka kohosi kolme- tai neljäsataa jalkaa muita korkeammalle, oli samalla myös piirteiltään kummallisin, melkein kaikilta puolin äkkijyrkkä ja tasapäinen kuin kuvapatsaan jalusta.
Hispaniolakeinui vahvasti valtameren mainingeilla. Raakapuut riuhtoivat köysiään, peräsin löi puolelta toiselle ja koko alus rutisi ja ratisi kuin paras työpaja. Minun täytyi pidellä tiukasti parduunista ja koko maailma alkoi pyöriä silmissäni, sillä vaikka olinkin vallan kelvollinen merimieheksi purjehtiessa, niin tällaista samassa paikassa kellumista en koskaan tottunut sietämään ilman kuvotuksia, etenkään en aamulla tyhjin vatsoin.
Ehkä oli mielentilaani syynä tämä seikka, taikka saaren ulkomuoto, sen harmaa alakuloinen metsä ja karut louhikkokukkulat, taikka nuo tyrskyt, joiden sekä näimme että kuulimme vaahtoisina jymisten lyövän jyrkkiä rantoja vasten — mutta vaikka aurinko paistaa helotteli kirkkaana ja kuumana ja rantalinnut kaikkialla ympärillämme kirkuen tapailivat kaloja, ja vaikka olisi luullut, että ken tahansa olisi mielikseen noussut maihin niin pitkän merimatkan jälkeen, niin sittenkin sydäntäni kouristi. Ja siitä hetkestä saakka minä koko ikäni vihasin Aarresaaren muistoakin.
Meillä oli ikävä työ edessämme, sillä tuulesta ei ollut toivoakaan. Veneet olivat laskettavat vesille ja laiva oli miesvoimalla hinattava saaren niemekkeen ympäri kapeaan kanavaan, joka johti ankkuripaikkaan Luurankosaaren taakse. Minä menin vapaaehtoisesti yhteen veneistä, jossa minulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä. Kuumuus oli vallan sietämätön ja miehet murisivat työtään. Andersson oli minun venheeni päällikkönä, ja sen sijaan että olisi pitänyt järjestystä hän murisi kilpaa toisten kanssa.
"No niin", hän virkkoi kiroten, "eihän tätä ikuisesti kestä."
Minusta tämä oli hyvin huono enne, sillä siihen saakka miehet olivat reippaasti ja alttiisti tehneet tehtävänsä. Yksistään jo saaren näkeminen oli kuria höllyttänyt.
Pitkä John seisoi koko matkan perämiehen vieressä ohjeita antaen. Hän tunsi väylän tarkalleen, ja vaikka luotaaja aina ilmoittikin veden syvemmäksi kuin kartalle oli merkitty, niin hän ei hetkeäkään epäröinyt.
"Vuorovesi käy tässä väkevänä virtana", hän selitti, "ja tämä kanava on tavallaan kuin lapiolla kaivettu."
Me ankkuroimme juuri siihen paikkaan, johon ankkurin kuva oli kartalla piirretty, kolmannesmailin päähän kummastakin rannasta. Mannermaa oli toisella, Luurankosaari toisella puolen meistä. Pohja oli puhdasta hietaa. Ankkurimme polskahdus veteen sai sankat parvet lintuja pyrähtämään kirkuen metsästä lentoon; mutta vajaassa minuutissa ne jälleen laskeutuivat alas ja kaikki oli taas hiljaista.
Paikkaa ympäröi metsäinen maa joka puolelta, puita kasvoi aina tulvaveden rajaan saakka, rannat olivat yleensä matalia ja yksinäiset kukkulat kohosivat suuressa kaaressa ympärillämme. Kaksi pientä jokea tai oikeammin hetteikköä laski tähän altaaseen, ja puiden lehdillä oli sillä suunnalla omituinen, myrkyllisen kirkas väri. Laivasta emme nähneet mitään taloa tai hirsimajaa, sillä ne olivat kokonaan puiden peitossa; ja jollei karttaa olisi kajuutassa ollut, niin olisimme luulleet olevamme ensimmäiset ihmiset, jotka tänne laskivat ankkurin, aina siitä saakka kuin saari oli noussut meren sylistä.
Ei tuulen henkäystäkään tuntunut ilmassa, eikä hiljaisuutta häirinnyt mikään muu ääni kuin tyrskyjen jyminä puolisen mailin päässä rantoja ja kalliokareja vastaan. Omituinen tukahduttava haju tuntui satamassamme — mädänneiden lehtien ja lahoavien puunrunkojen haju. Minä huomasin tohtorin nirpistelevän nenäänsä aivankuin olisi maistellut pilaantunutta munaa.
"Aarteista en ole varma", hän virkkoi, "mutta siitä panen pääni pantiksi, että täällä asustavat kuumetaudit."
Jos miesten käytös veneissä oli ollut epäilyttävä, niin muuttui se suorastaan uhkaavaksi kun he olivat jälleen laivassa. He vetelehtivät kannella alinomaa keskenänsä murahdellen. Pieninkin käsky sai osakseen vihastuneita katseita ja työ sujui hyvin vastahakoisesti ja veltosti. Uskollisiinkin miehiin näytti toisten mielentila tarttuneen, sillä he eivät olleet toisia parempia. Päivän selvää oli, että kapina uhkasi meitä kuin ukkospilvi. Emmekä me vain yksin tajunneet vaaraa. John Silver oli kuumeentapaisessa puuhassa, kulki miesryhmästä toiseen ja lausui iloisen sanan kullekin, eikä parempaa esimerkkiä muille olisi voinut vaatiakaan. Jos käsky mikä tahansa annettiin, niin Pitkä John, vastaten mitä iloisimmasti "Ymmärrän herra", oli tuossa tuokiossa valmis sen täyttämään. Ja kun ei ollut muuta tekemistä, niin yritti hän laulun toisensa perästä, aivankuin muiden tyytymättömyyttä siten peittääkseen.
Koko tuon synkän iltapäivän synkistä ilmiöistä tämä Pitkän Johnin silminnähtävä hätä oli meistä pahin enne.
Me pidimme neuvottelun kajuutassa.
"Hyvät herrat", kapteeni puhui, "jos minä uskaltaisin vielä yhden käskyn antaa, niin saisimme heti koko laivan miehistön niskaamme. Itsekin näette, että niin ovat nyt asiat. Minä saisin tylyn vastauksen, eikö niin? Jos silloin antaisin sanan sanasta, niin teräs siinä tuokiossa välkähtäisi. Jos taas antaisin myöten, niin Silverissä heti heräisi epäluulot ja koko pelimme olisi menetetty. Vain yhteen ainoaan mieheen voimme nyt turvautua."
"Kehen sitten?" junkkari kysyi.
"Silveriin, herrani", kapteeni vastasi. "Hän haluaa yhtä hartaasti kuin mekin asettaa kaikki kohdallensa. Kaikki on vain pahan tuulen purkausta; hän pian puhuttelisi heidät järkiinsä, jos vain saisi siihen tilaisuuden, ja minä juuri ehdottaisin, että me antaisimme hänelle sellaisen tilaisuuden. Sallikaamme miehistön lähteä maihin iltapäiväksi. Jos he menevät kaikki, niin me puolustaudumme laivassa. Jos ei kukaan heistä lähde, niin puolustaudumme kajuutassa, ja jumala auttakoon silloin asiaamme. Jos taas vain jotkut lähtevät, niin — pankaa sanani mieleenne — Silver tuo heidät takaisin lempeinä kuin lampaat."
Sillä oli asia päätetty; ladatut pistoolit jaettiin kaikille varmoille miehille, Hunter, Joyce ja Redruth saivat tiedon salaisuudesta, ja ottivat vastaan uutisemme tyynemmin ja rohkeammin kuin olimme toivoneetkaan. Sitten kapteeni meni kannelle ja puhui miehistölle:
"Hyvät miehet", sanoi hän, "meillä on ollut kuuma päivä ja kaikki ovat väsyneitä ja huonolla tuulella. Pieni retki maihin ei vahingoita ketään — veneet ovat vielä vesillä. Te saatte ottaa laivaveneet ja mennä maihin iltapäiväksi. Minä laukaisen kanuunan puolen tuntia ennen auringonlaskua."
Minä luulen, että miesparat kuvittelivat saavansa kahlata aarteissa heti kun pääsivät maihin, sillä tuossa tuokiossa kaikki ilmestyivät kannelle ja kajahuttivat ilonhuudon, niin että kaukaisetkin kukkulat kaikuna vastasivat ja linnut uudelleen pyrähtivät kirkuen lentoon.
Kapteeni oli liian viisas viivytelläkseen. Hän poistui heti ja jätti retken Silverin järjestettäväksi. Ja parasta se luullakseni olikin. Jos hän olisi jäänyt kannelle, ei hän olisi enää voinut edes teeskennellä tietämättömyyttä. Asema oli päivän selvä. Silver oli kapteeni ja kauhean kapinallinen miehistö hänellä olikin. Uskollisten miesten — ja pian sain olla todistajana siitä, että sellaisiakin vielä oli laivassamme — täytyi olla perin typeriä, taikka oli ehkä asema oikeammin niin ymmärrettävissä, että kaikkiin miehiin oli johtajien tyytymättömyys tarttunut — toisiin vain vähemmän, toisiin enemmän — ja että joitakuita, jotka yleensä olivat kunnon miehiä, ei saatu vietellyksi eikä pakotetuksi pitemmälle. Voi kyllä olla laiska, mutta kokonaan toista on anastaa laiva ja murhata joukko viattomia miehiä.
Lopulta oli osat kuitenkin saatu jaetuksi. Kuusi miestä jäi laivaan ja muut kolmetoista, Silver niihin laskettuna, alkoivat laskeutua venheisiin.
Silloin pisti päähäni ensimmäinen niistä mielettömistä ajatuksista, jotka niin tuntuvasti auttoivat pelastumistamme. Jos Silver kerran jätti laivaan kuusi miestä, niin oli selvää, etteivät meikäläiset kyenneet anastamaan laivaa ja puolustamaan sitä; ja koska vain kuusi jäi sinne, niin oli yhtä selvää, etteivät ystäväni juuri tarvinneet minun apuani. Päähäni pisti lähteä maihin. Tuossa tuokiossa minä pujahdin lähimmän veneen keulaan, ja samassa se jo läksi liikkeelle.
Ei kukaan kiinnittänyt minuun erityistä huomiota; etuairoa hoitava mies vain virkkoi: "Sinäkö siellä olet, Jim? Paina pääsi alas." Mutta silloin Silver toisesta venheestä loi minuun terävän katseen ja kysyi ankaralla äänellä, olinko minä todellakin siellä. Siitä hetkestä saakka aloin katua tekoani.
Miehet soutivat kilpaa rantaa kohti; mutta kun vene, jossa minä olin, oli alun pitäen hyvän matkan edellä ja sitäpaitsi toisia kepeämpi, jätti se muut kauas jälkeensä. Sen keula oli jo työntynyt rantapuiden sekaan ja minä olin jo saanut kiinni muutamasta oksasta ja hypännyt rannalle tiheimpään metsikköön, kun Silver ja muut olivat vielä satakunnan metrin päässä rannikosta.
"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.
Mutta minä, kuten arvannette, en huudoista välittänyt, vaan hyppien ja pujotteleutuen juoksin umpimähkään suoraan eteenpäin niin kauan kuin jalat kannattivat.
Minä olin niin iloissani, kun olin päässyt livahtamaan Silverin käsistä, että rupesin nauttimaan vapaudestani ja katselemaan mielenkiinnolla tuota ihmeellistä seutua, johon olin joutunut.
Minä olin juossut halki rämeikön, jossa kasvoi sankka pajukko, kaislikkoa ja kummallisia, minulle tuntemattomia puita, ja olin nyt saapunut kumpuilevan, hiekkaperäisen ahon reunaan. Se oli noin mailin pituinen ja siinä kasvoi muutamia mäntyjä ja joukko mutkikkaita puita, jotka varreltaan muistuttivat tammea, mutta lehdiltään olivat vaaleita, pajun tapaisia. Aukeaman toisessa päässä kohosi yksi kukkuloista ja sillä oli kaksi omituista, louhikkoista huippua, jotka loistivat monivärisinä auringon paisteessa.
Ensi kerran tunsin nyt tutkimusmatkailijan iloa. Saari oli asumaton; laivatoverini olin jättänyt jälkeeni, ja edessäni ei ollut muita olentoja kuin järjettömiä elukoita. Minä samoilin sinne tänne puiden lomitse. Siellä täällä kasvoi minulle outoja, kukkivia kasveja; näin myös käärmeitä, ja muuan niistä kohotti kallion kielekkeelle päätään ja sähähti minulle kuin mikäkin hyrrä. En osannut aavistaakaan, että se oli minulle verivihollinen ja että tuo ääni oli kuuluisan kalkkarokäärmeen.
Sitten saavuin laajaan, noiden tammimaisten puiden muodostamaan tiheikköön — kuulin jäljestäpäin, että ne olivat pajutammia nimeltään — jossa ne kasvoivat matalina kuin orjantappurapensaat, oksat omituisesti käpertyneinä ja lehvät tiheinä kuin paras kaislakatto. Tiheikkö alkoi erään hietakummun laelta ja laajeni ja kävi vähitellen korkeammaksi, kunnes se yhtyi leveään kaislikkoiseen luhtaan, jonka halki lähin edellämainituista pienistä puroista kiemurteli satama-altaaseemme. Rämeikkö höyrysi kuumassa auringonhelteessä ja Tähystäjän ääripiirteet häämöttivät väräjävän sumuverhon takaa.
Äkkiä syntyi kuhinaa kaislikossa; villihanhi hypähti kaakattaen lentoon, sitä seurasi toinen, ja pian kierteli rämeen kohdalla kokonainen parvi erilaisia lintuja kirkuen ja kaakattaen. Minä päätin siitä, että joku laivatovereistani varmaankin lähestyi pitkin rämeikön laitaa, sillä pian kuulin kaukana ihmisäänen hyminän, joka tarkkaavaisesti kuunnellessani alati läheni ja koveni.
Tästä pahasti pelästyneenä ryömin lähimmän tammipuun alle piiloon ja kyykötin siellä, korvat horössä, hiljaa kuin hiiri.
Toinen ääni vastasi; sitten ensimmäinen ääni, jonka nyt tunsin Silverin ääneksi, rupesi uudelleen puhumaan ja jatkoi kotvan aikaa hyvin ankarana. Silloin tällöin vain toinen hänet keskeytti. Äänensävystä päättäen he puhelivat vakavasti, melkeinpä vihaisesti; mutta korvani eivät erottaneet yksityisiä sanoja.
Viimein tuntuivat puhelijat pysähtyvän, taikka olivat he sitten istuutuneet; sillä äänet eivät enää lähenneet, ja sitäpaitsi linnutkin alkoivat rauhoittua ja laskeutua jälleen rämeikköön.
Nyt rupesin tuumimaan, että minähän unhotin velvollisuuteni, että minun, koska kerran olin ajattelemattomuudessani lähtenyt noiden hurjimuksien kera maihin, piti vähintäin olla heidän keskustelunsa kuuntelijana, ja että minun selvä ja eittämätön velvollisuuteni oli ryömiä pensaston suojassa niin lähelle kuin suinkin mahdollista.
Minä voin määrätä jotenkin tarkkaan paikan, jossa puhelijat olivat, sillä ohjeenani ei ollut vain heidän äänensä vaan myöskin muutamat linnut, jotka vielä levottomina kaartelivat heidän kohdallaan.
Nelinkontin ryömien lähestyin heitä hitaasti mutta varmasti siksi kunnes muutamassa aukosta lehvien välissä saatoin nähdä pieneen, näreikön laidassa olevaan ja tiheän metsän ympäröimään notkelmaan, missä Silver ja eräs laivamiehistä seisoivat vastatusten puhelemassa.
Aurinko paistoi heihin täydeltä terältään. Silver oli heittänyt hattunsa nurmikolle ja hänen leveät, sileät ja vaaleat kasvonsa olivat, kuumuudesta hohtavina, käännetyt toisen puoleen, aivan kuin olisi hän tahtonut saada tämän jostain vakuutetuksi.
"Toveri", hän puhui, "minä tein tämän vain siksi, että minulla on sinusta kultaiset ajatukset — kultaiset ajatukset, kuuletko! Jos en olisi sinuun kiintynyt kuin terva tappuraan, niin luuletko, että seisoisin tässä sinua varoittamassa? Kaikki on menetettyä — sinä et voi parantaa etkä pahentaa asiaa; minä puhun sinulle vain pelastaakseni kaulasi, ja jos vain yksikään niistä hurjimuksista tämän tietäisi, niin mihin minä joutuisin, Tom — sanopa nyt, mihin minä joutuisin?"
"Silver", toinen vastasi — ja minä huomasin, että hän ei vain ollut kasvoiltaan punanen kuin kukko, vaan että hänen äänensäkin oli käheä kuin korpin ääni ja vapisi kuin pingoitettu köysi — "Silver" — lausui hän, "sinä olet vanha ja sinä olet rehellinen, taikka ainakin sinua sanotaan rehelliseksi; sinulla on myös rahaa, osa, jota köyhällä merimiehellä ei ole, ja sinä olet rohkea, ellen aivan pahasti erehdy,ja sinä koetat uskotella minulle, että sinä antaisit moisen lauman johtaa itseäsi harhaan! Ei, ei se ole sinunlaistasi! Niin totta kuin Jumala minut näkee, niin antaisin minä ennemmin käteni. Jos minä petän velvollisuuteni..."
Tässä keskeytti hänet äkkiä meteli. Minä olin löytänyt uskollisista miehistä — ja samassa sain tiedon toisesta. Kaukaa rämeiköstä kuului äkkiä ääni, aivan kuin vihainen karjahdus, sitten toinen ja sen jälkeen kauhea, pitkä tuskanhuuto. Tähystäjän kalliot sitä kertasivat, rämeikön lintulaumat pyrähtivät taivaan pimentäen jälleen lentoon, ja kotvan aikaa senkin jälkeen, kun hiljaisuus jo oli valtakuntansa valloittanut ja vain takaisin laskeutuvien lintujen lepatus ja etäisten tyrskyjen kohina häiritsi illan uneliaisuutta, tuo kuolinhuuto kaikui korvissani.
Tom oli sen kuullessaan hätkähtänyt kuin kannustettu hevonen, mutta Silver ei silmääkään räpäyttänyt. Hän seisoi liikahtamatta, nojaten vähän sauvaansa ja tarkastaen toveriaan kuin hyökkäämään valmis käärme.
"John!" mies virkkoi kätensä ojentaen.
"Kädet alas!" huudahti Silver hypähtäen takaperin yhtä ketterästi ja varmasti kuin tottunut voimistelija.
"Saman tekevä, John Silver", toinen virkkoi. "Se on paha omatuntosi, joka sinut saa minua pelkäämään. Mutta taivaan tähden, selitä minulle, mikä tuo huuto oli."
"Tuoko?" Silver vastasi myhäillen, mutta entistäänkin enemmän varuillaan ja silmät leveässä naamassaan pieninä kuin neulannupit, mutta kiiluvina kuin hiottu lasi. "Tuoko? Taisi olla Alan."
Silloin Tom parka julmistui kuin sankari.
"Alan!" hän huudahti. "Silloin rauha olkoon hänen sielulleen, sillä hän oli rehti merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä kauan ollut toverini, mutta et ole enää toverini tästä lähtien. Vaikka ehkä kuolenkin koiran kuoleman, niin kuolenhan velvollisuuteni täyttäen. Sinä olet murhannut Alanin, vai kuinka? Murhaa minutkin jos voit. Mutta minä halveksin sinua."
Näin sanoen tuo urhea mies käänsi empimättä selkänsä kokille ja läksi astumaan rantaa kohti. Mutta kauas ei hänen oltu sallittu päästä. Karjahtaen tempasi John puunoksan, pudotti sauvan kainalostaan ja lähetti tuon kömpelön heittoaseen suhisten toveriaan kohti. Se sattui, pää edellä, keskelle Tom-paran selkää hartioiden väliin. Hänen kätensä heilahtelivat ylös, hän parahti hiljaa ja kaatui.
Ei kukaan ole saanut koskaan tietää vahingoittuiko hän pahasti tai lievemmin. Äänestä päättäen hänen selkärankansa lienee kuitenkin taittunut. Mutta hän ei saanut aikaa toipumiseen. Silver, yksijalkaisena ja ilman sauvaansakaan ketteränä kuin apina, oli tuossa tuokiossa hänen päällään ja työnsi puukkonsa kahteen kertaan kahvaa myöten tuohon avuttomaan ruumiiseen. Piilopaikastani kuulin hänen ääneensä ähkäisevän kummallakin iskulla.
En tiedä miltä pyörtyminen oikeastaan tuntuu, mutta tiedän, että silloin maailma hetkiseksi häipyi sumuksi edessäni; Silver ja linnut ja Tähystäjän korkein huippu pyörivät sekavina silmissäni ja kaikenmoiset kellot ja etäiset äänet kaikuivat korvissani.
Kun jälleen tulin tajuihini, oli hirviöllä jo sauva kainalossaan ja hattu päässään. Hänen jalkojensa juuressa makasi Tom liikkumattomana ruohikossa; mutta murhaaja ei hänestä vähääkään välittänyt, kuivaili vain veristä puukkoaan ruohotukkoon. Kaikki muu oli ennallaan, aurinko yhä säälittä paahtoi höyryävää suota ja vuoren korkeata huippua; ja vain vaivalla sain vakuutetuksi itseni siitä, että murha todellakin oli tehty ja ihmiselämä julmalla tavalla katkaistu vain hetki sitten tuossa silmieni edessä.
Mutta nyt pisti Silver käden taskuunsa, veti esiin pillin ja puhalsi siitä jakson ääniä, jotka kaikuivat kauas kuumenneessa ilmassa. Minä luonnollisesti en ymmärtänyt merkin tarkoitusta, mutta se herätti minussa heti pelkoa. Pian saapuisi kai useampia miehiä. Minut voitaisiin huomata. He olivat jo surmanneet kaksi uskollista miestä; eikö minun vuoroni voisi tulla Tomin ja Alanin jälkeen?
Viipymättä aloin ryömiä takaisin metsän aukeamalle puolelle niin nopeasti ja hiljaa kuin vain voin. Samassa jo kuulin Silverin ja hänen toveriensa huutelevan toisilleen ja nämä vaaraaennustavat äänet lisäsivät kiirettäni. Heti kun olin päässyt tiheiköstä, läksin juoksemaan minkä jalat kannattivat, ollenkaan ajattelematta mihin suuntaan pakenin, kunhan vain pääsin kauemmaksi murhaajista. Ja juostessani kasvoi pelkoni kasvamistaan, kunnes minä olin kuin järkeni menettänyt.
Ja voiko todella ajatellakaan toivottomampaa asemaa kuin missä minä nyt olin? Kuinka uskaltaisin, kun kanuuna paukahtaisi, mennä veneille noiden hirviöiden pariin, joiden rikoksen kautta äsken vuotanut lämmin veri vielä höyrysi? Eikö heistä ensimmäinen, joka vain näki minut, vääntäisi niskani nurin? Eikö toiselta puolen taas viipymiseni todistaisi, että olin peloissani ja siis tiesin mitä tiesin? Kaikki on hukassa, ajattelin. HyvästiHispaniola, hyvästi junkkari, tohtori ja kapteeni! Minun ei auttanut muu kuin joko kuolla nälkään tai joutua kapinoitsijoiden murhattavaksi.
Koko ajan olin, kuten sanoin, herkeämättä juossut ja huomaamattani joutunut sen kaksihuippuisen, pienen kummun juurelle. Olin nyt saapunut siihen osaan saarta, jossa pajutammet kasvoivat harvemmassa ja olivat kasvultaan ja kooltaan enemmän tavallisten puiden näköisiä. Näiden seassa seisoi siellä täällä joitakuita mäntyjä, joista jotkut olivat viisikymmentä, muutamat aina seitsemänkymmentä jalkaa korkeita. Ilmakin tuntui raittiimmalta kuin alhaalla suon seuduilla.
Ja täällä uusi yllätys pani minut läpättävin sydämin pysähtymään.
Kukkulan rinteeltä, joka sillä kohdalla oli jyrkkä ja kivinen, irroittui sorakasa ja vieri rapisten ja hyppelehtien puiden lomitse. Katseeni kääntyi vaistomaisesti sinne päin ja minä huomasin jonkun olennon hyvin sukkelasti juoksevan männyn taakse. Oliko se karhu, ihminen vai apina, jäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Tummalta ja pörröiseltä se vain näytti, muuta en tiennyt. Mutta tuon uuden ilmiön synnyttämä pelko pani minut pysähtymään.
Minusta näytti nyt siltä kuin olisin joutunut kahden tulen väliin: takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo minua pälyilevä selittämätön olento. Heti alkoi minusta tuntua paremmalta antautua tiettyyn vaaraan ja väistää tätä tuntematonta. Itse Silverkaan ei minusta ollut niin kammottava kuin tämä metsän asukas, ja minä pyörähdin ympäri ja vilkuillen alinomaa olkani yli läksin juoksemaan veneille päin.
Silmänräpäyksessä olento jälleen ilmestyi ja läksi suuressa kaaressa kiertämään eteeni. Olin jo väsyksissä, mutta vaikka voimani olisivat olleet virkeimmilläänkin, niin turhaa olisi ollut, sen nyt huomasin, kilpailla nopeudessa sellaisen vastustajan kanssa. Rungolta rungolle vilahti olento vikkelästi kuin hirvi, juosten kahdella jalalla kuin ihmisetkin, mutta kuitenkin eri tavalla siinä suhteessa, että se juostessaan piti ruumistaan melkein kaksin kerroin taivutettuna. Ihminen se sittenkin oli, sitä en nyt enää voinut epäillä.
Minä aloin nyt muistella ihmissyöjistä kuulemiani kertomuksia, ja vähällä oli etten jo huutanut apua. Mutta se tosiseikka, että olento oli ihminen, vaikkakin villi, oli vähän tyynnyttänyt minua, ja Silverin pelko kasvoi samassa suhteessa. Minä pysähdyin ja rupesin miettimään jotain keinoa, jolla pelastuisin pälkähästä. Siinä miettiessäni muistin äkkiä pistoolini. Heti kun huomasin, etten ollut aseeton, palasi rohkeuteni ja minä käännyin päättäväisesti saaren asukkaaseen päin ja läksin nopeasti astumaan häntä kohti.
Hän oli tällöin erään puun takana; mutta nähtävästi hän oli tarkasti pitänyt minua silmällä, koskapa hän, heti kun olin alkanut häntä lähestyä, tuli esiin piilostaan ja astui askeleen minua vastaan. Sitten hän näytti empivän, perääntyi, tuli uudelleen lähemmäksi ja viimein hän suureksi hämmästyksekseni heittäytyi polvilleen ja kohotti rukoilevasti kätensä.
"Kohotti rukoilevasti kätensä.""Kohotti rukoilevasti kätensä."
Silloin minä heti pysähdyin.
"Ken olet", kysyin.
"Ben Gunn", hän vastasi ja hänen äänensä kahisi soinnuttomana kuin ruostunut lukko. "Olen Ben Gunn raukka, ja kolmeen vuoteen en ole puhutellut kristittyä ihmistä."
Minä näin nyt, että hän oli valkoihoinen kuten minäkin ja että hänen kasvonpiirteensä olivat milteipä miellyttävät. Hänen ihonsa, missä se vain oli paljaana, oli auringon paahtama, huuletkin olivat mustuneet ja hänen kauniit silmänsä näyttivät perin omituisilta tuossa mustassa naamassa. Kaikki kerjäläiset, joita olin nähnyt tai mielessäni kuvitellut, hän voitti repaleisuudessa. Pukuna hänellä oli purje- ja öljykankaan riekaleita ja koko tätä ryysykasaa piti koossa mitä erilaisimmat ja omituisimmat kiinnittimet, metallinapit, puutikut ja tervaiset seisinkisolmukkeet. Vyöllä hänellä oli vanha messinkisolkinen nahkavyö, ainoa kokonainen kapine koko vaatetuksessa.
"Kolme vuotta!" huudahdin. "Kärsitkö haaksirikon?"
"En, toveri", hän vastasi — "maihin jättivät."
Minä olin kuullut puhuttavan maihin jättämisestä ja tiesin, että se oli kauhea rangaistus, jota merirosvot hyvinkin usein käyttivät. Rangaistava jätettiin jollekin autiolle saarelle ja hänelle annettiin vain vähän ampumatarpeita avukseen.
"Kolme vuotta sitten minut jätettiin maihin", hän jatkoi, "ja siitä lähtien olen elänyt vuohista, marjoista ja simpukoista. Olipa mies missä tahansa, sanon minä, niin aina hän toimeen tulee. Mutta, toveri hyvä, kristityn ruokaa minä kipeästi kaipaan. Eihän sinulla satu olemaan juuston nokaretta taskuissasi? Vai ei! Minkäpä sille! Monena pitkänä yönä olen uneksinut juustosta — paistetusta enimmäkseen — ja kun sitten olen herännyt, niin kuola on vain suupielistä juossut."
"Jos minä vain pääsen takaisin laivaan", minä lupasin, "niin saat juustoa vatsamäärältä."
Hän oli koko ajan tunnustellut takkini liepeitä, silitellyt käsiäni, tarkastellut kenkiäni ja yleensä puheensa lomassa osoittanut lapsellista iloa ihmistoverin läsnä olosta. Mutta viimeiset sanani kuultuaan hän säpsähti ja katsoi minuun samalla kertaa hämmästyneen ja ovelan näköisenä.
"Jos vain pääset takaisin laivaan, sanot?" hän puhui. "Kukapa sinua siinä estäisi?"
"Et ainakaan sinä, ellen erehdy", vastasin.
"Et erehdykään", hän huudahti. "Mutta kuulehan nyt — mikä sinun nimesi on?"
"Jim", vastasin.
"Jim, Jim", hän hoki nähtävästi mielissään. "Kuulehan nyt, Jim; minä olen viettänyt täällä niin raakaa elämää, että sinä häpeäisit kuullessasikin. Ethän sinä, esimerkiksi, voisi uskoa että minulla on ollut hurskas äiti — kun nyt katselet minua?"
"No, enpä oikein", vastasin.
"Niinpä niin", hän puhui, "ja sitten minulla on ollut —hyvinhurskas. Ja minä olin siivo, hurskas poika ja osasin katkismukseni ulkoa kannesta kanteen. Ja tällainen minusta on tullut, Jim, ja se alkoi nappipelillä hautausmaalla! Sillä se alkoi, mutta minä lankesin paljon syvemmälle. Miten äitini minulle puhuikaan ja ennusti mihin vielä päätyisin, se hurskas nainen! Mutta kohtalo se minut tänne heitti. Täällä autiolla saarellani olen nyt kaikkea mietiskellyt ja ruvennut jälleen hurskaaksi. Sinä et näe minun tuon vertaa rommia maistelevan, pikkuruikkusen vain menestykseni kunniaksi heti kun saan siihen tilaisuuden. Minä olen lujasti päättänyt tehdä parannuksen ja keinokin siihen on tiedossani. Kuule, Jim", — lisäsi hän vilkaisten ympärilleen ja alentaen äänensä kuiskaukseksi — "minä olen rikas."
Nyt minusta oli selvää, että mies parka oli yksinäisyydessään menettänyt järkensä; ja arvatenkin ilmaisi kasvojen ilme ajatukseni, koska hän hyvin kiivaasti uudelleen vakuutti:
"Rikas, rikas, sanon minä! Ja minä sanon sinulle: minä teen sinusta miehen, Jim. Ah, Jim, vielä sinä kiität onneasi, kun ensimmäisenä minut kohtasit."
Samassa hänen kasvonsa äkkiä synkkenivät ja hän tarttui lujemmin käteeni ja kohotti uhkaavasti sormeansa.
"Kuule, Jim, sano minulle totuus: onko tuo Flintin laiva?" hän kysyi.
Silloin pälkähti onnellinen ajatus päähäni. Minä aloin ymmärtää, että olin löytänyt liittolaisen ja vastasin empimättä:
"Flintin laiva se ei ole — Flint on kuollut; mutta minä sanon sinulle totuuden, kuten pyysit — muutamia Flintin miehiä on laivassa, sen pahempi meille muille."
"Ei kai eräs — yksijalkainen?" hän kysäsi.
"Silverkö?" kysyin.
"Niin, Silver!" hän sanoi, "se oli hänen nimensä."
"Hän on kokkina ja samalla kapinoitsijain johtajana."
Hän piteli yhä kädestäni, ja kuultuaan vastaukseni hän oli vähällä vääntää ranteeni sijoiltaan.
"Jos Pitkä John on sinut lähettänyt", hän virkkoi, "niin olen mennyttä miestä. Mutta mikähän sinun kohtalosi nyt onkaan, poika?"
Minä tein nopean päätöksen ja vastaukseksi kerroin hänelle matkamme vaiheet alusta alkaen ja sen pulan, johon olimme joutuneet. Hän kuunteli minua hyvin tarkkaavaisena ja lopetettuani taputti minua päälaelle.
"Sinä olet kunnon poika, Jim", hän virkkoi, "ja pahassa pulassa olette te kaikki, toden totta. Mutta luota vain Ben Gunniin — Ben Gunn kykenee auttamaan. Luulisitkohan, että junkkari olisi hyvinkin antelias, jos apua saisi — hänhän on pinteessä hänkin, kuten huomannet?"
Minä vakuutin, että junkkari oli anteliain ihmisistä.
"Mutta ymmärräthän", Ben Gunn vastasi, "etten tarkoita, että hän antaisi minulle portin vahdittavakseni ja kiiltonappisen kauhtanan puvukseni ja niin edespäin; se ei ole tarkoitukseni, Jim. Minä tarkoitan, että luuletko sinä hänen olevan niin anteliaan, että antaisi minulle esimerkiksi tuhat puntaa rahoista, jotka jo ovat melkein kuin minun omaisuuttani?"
"Aivan varmaan", vastasin. "Alun pitäen oli sovittu, että jokainoa mies saisi osansa."
"Jakotimatkan?" hän lisäsi hyvin ovelan näköisenä.
"Johan sanoin", minä huudahdin, "että junkkari on rehti mies. Ja, sitäpaitsi, jos me pääsemme niistä toisista vapaiksi, niin tarvitsemme hyvinkin sinua avuksi kotimatkalle."
"Aivan oikein", hän sanoi nähtävästi rauhoittuneena,
"Nyt minä kerron sinulle jotain", hän jatkoi. "Kerron vain vähän, enkä sanaakaan enempää. Minä olin Flintin laivassa silloin kun hän hautasi aarteen, hän ja kuusi miestä mukanaan — kuusi väkevää merimiestä. He olivat maissa melkein viikon päivät ja me risteilimme sillä aikaa vanhallaWalrusilla. Eräänä kauniina päivänä näkyi merkki, ja Flint yksinään tuli takaisin pienessä veneessä, päässään sininen kääre. Aurinko teki parhaillaan nousuaan ja Flint näytti aivan kuolon kalpealta. Mutta siinä hän vain tuli, ja ne kuusi olivat kaikki kuolleita — kuolleita ja kuopattuja. Miten hän oli menetellyt, sitä ei kukaan laivalla saanut tietää. Tappelu, murha ja äkillinen kuolema siellä ainakin oli tapahtunut — ja hän yksin kuutta vastaan. Billy Bones oli perämies ja Pitkä John aliperämies ja he kysyivät häneltä, missä aarre oli. 'Voittehan', hän vastasi, 'mennä saarelle ja jäädä sinne; mutta mitä laivaan tulee' hän sanoi, 'niin se, totta totisesti lähtee uusia keräämään!' Niin hänen sanansa kuuluivat.
"Kolme vuotta myöhemmin minä olin toisella laivalla ja me saimme tämän saaren näkyviin. 'Pojat', sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre: lasketaan maihin ja etsitään se käsiin'. Kapteenia se ei miellyttänyt, mutta laivatoverini olivat yksimielisiä ja niin noustiin maihin. Kaksitoista päivää he sitä etsivät ja jokaisena päivänä he yhä pahemmin minua sadattelivat, kunnes he eräänä kauniina aamuna menivät kaikki laivaan. 'Mitä sinuun tulee, Benjamin Gunn', he sanoivat, 'niin tässä on musketti', sanoivat he, 'ja lapio ja kuokka. Sinä saat jäädä tänne ja etsiä yksinäsi Flintin rahat', he sanoivat."
"Kolme vuotta olen nyt täällä ollut, Jim, enkä ole kertaakaan sillä ajalla kristittyjen ruokaa maistanut. Mutta katsoppa nyt minua. Näytänkö minä tavalliselta matruusilta? Et, sanot sinä. Enkä ollutkaan, sanon minä."
Näin sanoen hän vilkutti silmää ja nipisti minua poskesta.
"Ja nyt sinä kerrot junkkarillesi seuraavat sanat, Jim", hän jatkoi: "Eikä hän ollutkaan tavallinen matruusi — pitää sinun sanoa. Kolme vuotta hän oli saaren asukkaana, pimeät ja valoisat ajat, sateet ja poudat, ja toisinaan hän kai muisteli rukouksia (sanot sinä) ja toisinaan hän taas lienee muistellut vanhaa äitiään, vaikkei tämä enää olisi elossakaan (sinun pitää sanoa); mutta suurin osa Gunnin ajasta (tämä on sinun sanottava) — suurin osa hänen ajastaan kului toiseen tehtävään. Ja sitten sinun pitää nipistää häntä poskesta, tällä tavalla."
Ja hän nipisti minua mitä salaperäisimmän näköisenä.
"Sitten sinä jatkat ja sanot näin: — Gunn on kunnon mies (sanot sinä), ja hän luottaa äärettömän paljon enemmän — äärettömän paljon, muista se — synnynnäisiin herrasmiehiin kuin noihin onnenonkijoihin, joihin hän itsekin kuulunut on."
"Suoraan sanoen", minä virkoin, "minä en ymmärrä sanaakaan kaikesta tuosta. Mutta vähät siitä, sillä onhan kysymys nyt siitä, miten minä pääsisin laivaan."
"Niin vain, siinähän se pulma totta tosiaan onkin", hän vastasi. "Mutta minulla on vene, jonka olen tehnyt näillä omilla käsilläni. Se on sen valkean kallion juurella. Jos kaikki menisi hullusti, niin voisimme sillä yrittää pimeän tultua. Hui!" hän huudahti, "mikä se oli?" Sillä juuri silloin, vaikka auringonlaskuun oli vielä tunti tai pari, jyrähti tykinlaukaus, ja koko saari siihen kaikuna vastasi.
"Nyt ovat alkaneet taistella!" minä huudahdin.
"Seuraa minua."
Ja minä rupesin juoksemaan satamaamme kohti, kaiken pelkoni unhottaen, ja tuo vuohennahkoihin puettu erakko hölkytteli kepeästi rinnallani.
"Vasemmalle, vasemmalle", puhui hän; "enemmän vasemmalle, Jim-toveri! Puiden suojaan, joutuin! Tuossa minä ensimmäisen vuoheni tapoin. Ne eivät enää tule tänne alas; ne pysyttelevät ylhäällä noilla kukkuloilla, pelkäävät Benjamin Gunnia. Kas tuossa on hautausmaa. Näethän kummut? Tänne minä silloin tällöin tulin rukoilemaan, kun arvelin olevan sunnuntain. Eihän se ollut mikään kappeli, mutta vähän juhlallisemmalta se sentään tuntui; ja sitten sinä sanot, että Ben Gunn oli avuton — ei pappia eikä raamattua eikä edes lippua, sanot sinä."
Näin hän minun juostessani puheli, odottamatta tai saamatta vastausta.
Kotvan ajan kuluttua seurasi tykin jyrähdystä pienempien aseiden pauke.
Uusi hiljaisuus, ja sitten minä näin, tuskin neljännesmailin päässä edessäni, kansallislippumme liehuvan ilmassa metsän yläpuolella.
Kello oli puoli kaksi — kolmannella vuorolla merimiesten ajanlaskun mukaan — kun venheet läksivät maihinHispaniolasta. Kapteeni, junkkari ja minä keskustelimme kajuutassa asemasta. Jos tuulta olisi vähänkin ollut, olisimme hyökänneet laivaan jääneiden kapinoitsijain kimppuun, nostaneet ankkurin ja purjehtineet ulapalle. Mutta tuulta ei ollut, ja pulaamme täydentääkseen tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim Hawkins oli pujahtanut veneeseen ja mennyt muiden mukana maihin.
Meille ei juolahtanut mieleenkään epäillä Jim Hawkinsia, mutta me olimme levottomia hänen kohtalostaan. Kun miehet olivat sellaisessa mielentilassa, niin oli meistä pojan pelastuminen aivan sattuman varassa. Me juoksimme kannelle. Pihka tirskui liitoksissa, paikan ilkeä haju etoi sydäntäni, ja jos missään ilma oli täynnä kuumetta ja punatautia, niin oli se siinä kirotussa satamassa. Ne kuusi roistoa istuivat, keskenään muristen, keulakannella purjeen suojassa; rannalla näimme veneet vedettyinä maalle puron suuhun ja kussakin istui yksi miehistä. Muuan heistä vihelteli jotain laulunpätkää.
Odottaminen kävi kiusalliseksi, ja me päätimme, että Hunter ja minä lähtisimme jollilla tiedusteluretkelle.
Laivaveneet olivat laskeneet maihin oikealle; mutta me sousimme suoraan sinne, missä kartta osoitti paaluvarustuksen olevan. Vahtiin jätetyt kaksi miestä näyttivät vähän hämmästyvän meidät huomatessaan; vihellys lakkasi, ja minä näin heidän tuumivan mitä nyt oli tehtävä. Jos he olisivat menneet ilmoittamaan Silverille, olisi kaikki voinut käydä toisin; mutta arvatenkin heille oli annettu tarkat ohjeet ja he päättivät jäädä aloilleen ja jatkaa vihellystänsä.
Ranta teki tässä pienen mutkan ja minä ohjasin niin, että niemeke jäi väliimme. Siten me kadotimme heidät näkyvistä jo ennenkuin saavuimme rantaan. Minä hyppäsin maihin ja läksin astumaan niin nopeasti kuin vain pidin turvallisena, suuri silkkinen nenäliina hatun alla suojana kuumuutta vastaan ja pistoolipari valmiina puolustukseen.
En ollut kulkenut sataakaan metriä, kun jo löysin paaluvarustuksen.
Erään kummun laella pulppusi kirkasvetinen lähde. Kummun huipulle, ja niin että lähde jäi myös seinien sisään, oli rakennettu tukeva hirsimökki, johon tiukan tullen voi mahtua parisenkymmentä miestä, ja jonka seinissä oli ampumareikiä joka suunnalle. Ympäristöstä oli metsä hakattu puhtaaksi ja varustuksen täydensi kuusi jalkaa korkea paaluaita, jossa ei ollut minkäänlaista porttia tai muuta aukkoa ja joka oli siksi vahva, ettei sitä hevillä voinut murtaa, mutta samalla siksi harva, ettei siitä ollut piirittäjille suojaa. Hirsimajassa olijat voivat pitää heitä silmällä joka suunnalle ja kaikessa rauhassa majassaan istuen ampua heidät kuin peltokanat. Kun heillä vain oli ruokavaroja ja he pitivät huolellisesti vahtia eivätkä antaneet itseään yllättää niin voivat he puolustautua vaikka kokonaista rykmenttiä vastaan.
Erittäinkin lähde minua miellytti. Sillä vaikka meillä olikin hyvä ollaHispaniolassa, jossa oli runsaasti aseita ja ampumatarpeita, paljon ruokaa ja erinomaisia viinejä, niin yksi oli unohdettu — meillä ei ollut vettä. Minä mietiskelin parhaillaan näitä seikkoja, kun saarelta kaikui ihmisen raju kuolinparahdus. Äkillinen kuolema ei ollut minulle outo — minä olin palvellut hänen kuninkaallista korkeuttaan Cumberlandin herttuaa ja itse haavoittunut Fontenoyn luona — mutta minä tunsin että vereni jähmettyi. "Jim Hawkins on mennyttä miestä", oli ensimmäinen ajatukseni.
On jotakin, kun on ollut vanha soturi, mutta vielä enemmän, kun on ollut lääkäri. Meidän toimessamme ei ole aikaa siekailuun. Niinpä minä nyt tein nopean päätöksen, palasin silmänräpäystäkään tuhlaamatta rannalle ja hyppäsin jolliin.
Onneksi Hunter oli vankka soutaja. Lentäen kiidimme pitkin vedenpintaa ja pian oli venhomme laivan sivulla ja minä laivassa.
Minä tapasin heidät kaikki tyrmistyneinä. Junkkari istui liikkumatta ja kalpeana kuin palttina, ajatellen turmaa, johon hän meidät oli johtanut — se kunnon mies! — ja muuan kuudesta matruusistamme ei ollut paljon paremmassa mielentilassa.
"Tuossa on", kapteeni virkkoi mieheen viitaten, "tähän toimeen tottumaton mies. Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan. Vielä pieni tyrkkäys peräsimeen, niin se mies yhtyy meihin."
Minä selitin suunnitelmani kapteenille, ja yhdessä me sitten sovimme yksityiskohdittain sen toteuttamisesta.
Me asetimme Redruth-vanhuksen kajuutan ja keulahuoneen väliseen käytävään suojanaan kolme ladattua muskettia ja patja. Hunter kierrätti venhon takaportin kohdalle ja Joyce ja minä ryhdyimme lastaamaan siihen ruutinelikoita, pyssyjä, korppulaatikoita, silava-astioita, tynnyrin konjakkia ja minun välttämättömän rohdoslaatikkoni.
Junkkari ja kapteeni jäivät kannelle ja viimeksimainittu huusi timperiä, joka oli lähin mies arvossa.
"Herra Hands", hän sanoi, "te näette meidät tässä ladatut pistoolit käsissämme. Jos yksikään teistä kuudesta antaa merkin minkä tahansa, niin hän on kuoleman oma."
He näyttivät kaikki pahasti ällistyvän, ja hetkisen neuvoteltuaan he juoksivat kaikki alas keulahuoneeseen, epäilemättä aikoen hyökätä meidän selkäämme. Mutta kun he näkivät Redruthin odottamassa tukitussa käytävässä, niin pyörsivät he takaisin ja muuan pisti päänsä luukusta esiin.
"Alas roisto!" kapteeni karjasi.
Pää hävisi takaisin kannen alle ja ne kuusi jänishousua merimiehiksi jättivät meidät toistaiseksi rauhaan.
Me olimme heitelleet venheeseemme tavaroita minkä ennätimme, ja nyt oli siinä lastia niin paljon kuin uskalsimme ottaa. Joyce ja minä laskeuduimme sitten alukseen ja läksimme taas soutamaan rannalle minkä jaksoimme.
Tämä toinen matkamme oli rantavahtien mielestä jo liiaksi. Vihellys keskeytyi uudelleen, ja vähäistä ennen kuin me katosimme niemen taakse, toinen heistä hyppäsi maihin ja hävisi. Mieleni jo teki muuttaa suunnitelmaani ja tuhota heidän venheensä, mutta pelkäsin, että Silver tovereineen ehkä oli aivan lähellä ja kaikki voisi helposti mennä myttyyn jos liiaksi uskaltaisimme. Pian olimme päässeet maihin samaan paikkaan kuin äskenkin ja ryhdyimme kantamaan varustuksia hirsimajaan. Ensimmäisen matkan teimme me kaikki kolme suuret kantamukset mukanamme ja heitimme ne vain paaluaidan toiselle puolen. Jätettyämme Joycen niitä vartioimaan — yksin kyllä, mutta puolen tusinaa musketteja käytettävänään — Hunter ja minä sitten palasimme veneellemme ja otimme uudet taakat. Samaa menoa jatkoimme levähtämättä, kunnes veneen koko lasti oli linnoituksessa. Molemmat palvelijat asettuivat sitten hirsimajaan ja minä sousin voimieni takaa takaisinHispaniolansivulle.
Että me uskalsimme yrittää toista veneellistä, näyttänee vaarallisemmalta kuin se itse asiassa olikaan. Kapinoitsijat olivat luonnollisesti miesluvussa meitä väkevämmät, mutta meillä oli väkevämmät aseet. Ei kenelläkään saarella olijoista ollut muskettia, ja ennenkuin he pääsisivät niin lähelle, että voisivat pistoolejaan käyttää, niin olisimme me lähettäneet heistä ainakin puolen tusinaa toiseen maailmaan.
Junkkari odotti minua peräluukun ääressä kokonaan tyyntyneenä. Hän otti vastaan heittonuoran, kiinnitti sen laivaan ja me ryhdyimme lastaamaan venettä, minkä ennätimme. Silavaa, ruutia ja korppuja oli lastinamme ja aseista otimme ainoastaan musketin ja lyömämiekan kullekin. Loput ruudista ja aseista me heitimme mereen, puolen kolmatta sylen syvyyteen, jossa me näimme kirkkaan teräksen nyt kimmeltävän auringon paisteessa puhtaalla hiekkapohjalla.
Tähän aikaan oli luode jo alkanut ja laiva kääntyi hiljakseen ankkurissaan. Kaukana laivaveneiden suunnasta kuului hoilauksia, ja vaikka ne ilmaisivatkin, että Joyce ja Hunter olivat turvassa, he kun olivat idässä päin, niin kiiruhtivat ne meitä poistumaan.
Redruth jätti paikkansa käytävässä ja laskeutui veneeseen, jonka me sitten kuljetimme keskiportin luo, jotta kapteeni Smollettin olisi mukavampi siihen päästä.
"Hoi miehet", virkkoi hän, "kuuletteko mitä sanon?"
Keulahuoneesta ei kuulunut mitään vastausta.
"Sinulle, Abraham Gray — sinulle minä puhun."
Ei vieläkään vastausta.
"Gray", kapteeni jatkoi vähän äänekkäämmin, "minä aion lähteä tästä laivasta ja minä käsken sinua seuraamaan kapteeniasi. Minä tiedän, että sinä olet kunnon mies pohjaltasi, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan teistä muistakaan ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minulla on kello kädessäni; annan sinulle kolmekymmentä sekuntia päätöksen tehdäksesi."
Seurasi hiljaisuus.
"Joudu nyt, mies hyvä", kapteeni jatkoi, "äläkä niin kauan epäröi. Jokainen sekunti voi maksaa minulle omani ja näiden kunnon herrasmiesten hengen."
Silloin syntyi keulahuoneessa mellakka, iskuja annettiin ja puukonhaava poskessaan syöksähti Abraham Gray ylös ja juoksi kapteenin luo kuin koira vihellyksen kuultuaan.
"Minä seuraan teitä, herrani", hän virkkoi.
Samassa he jo olivat venheessä ja me työnsimme sen irti laivasta ja läksimme soutamaan.
Me olimme nyt päässeet laivasta; mutta emme olleet vielä maalla hirsimajassa.
Tämä viides retki erosi kokonaan edellisistä. Ensiksi tuo turhan pieni vene, jossa olimme, oli liian raskaassa lastissa. Viisi aikuista miestä, ja kolme niistä — Trelawney, Redruth ja kapteeni — yli kuusi jalkaa pitkiä, oli jo enemmän kuin vene oli aiottu kantamaan. Lisäksi tulivat vielä ruuti, silava ja leipäsäkit. Peräparras oli aivan veden rajassa. Useaan kertaan saimme vettä sisään ja housuni ja takkini liepeet olivat pian likomärät.
Kapteeni käski meitä vähän siirtymään, niin että saimme veneen asennon tasaisemmaksi, mutta tuskin sittenkään uskalsimme siinä edes hengittää.
Toisekseen oli luode nyt alkanut — voimakas, lainehtiva virta kulki länteen läpi satama-altaan ja sitten etelään ulos merelle samojen salmien kautta, joista aamulla olimme tulleet. Jo laineetkin olivat vaaralliset liiaksi lastatulle veneellemme, mutta pahinta oli se, että virta kantoi meitä oikeasta suunnasta ja ohi sen paikan niemen takana, jossa meidän piti nousta maihin. Jos annoimme virran viedä meitä mielensä mukaan, niin olisimme joutuneet rannalle laivaveneiden viereen, jonne merirosvot voisivat ilmestyä minä hetkenä hyvänsä.
"Minä en voi pitää keulaa paaluvarustusta kohti", virkoin kapteenille. Minä näet olin peräsimessä ja hän ja Redruth, molemmat rasittumattomina, hoitivat airoja. "Vuorovesi painaa venettä alas. Ettekö voisi soutaa vähän kovemmin."
"Enkä voi upottamatta venettä", hän vastasi. "Teidän täytyy ohjata ylemmäksi, jos sallitte minun neuvoa, niin paljon ylemmäksi, että voitatte virran."
Minä koetin, ja huomasin että vuorovesi lakkasi meitä kantamasta länteen käsin vasta sitten kun minä ohjasin keulan suoraan itään eli siis jotenkin suoraan sivulle siitä suunnasta, jonne meidän piti päästä.
"Tällä tavalla emme ikinä pääse rannalle", minä virkoin.
"Jos tämä on ainoa suunta, johon voimme ohjata, niin meidän täytyy se suunta pitää", kapteeni vastasi. "Meidän täytyy pyrkiä vastavirtaan. Ymmärrättehän", hän jatkoi, "että jos me kerran joudumme maallenousupaikan alapuolelle, niin on aivan epätietoista, missä pääsemme maihin, ja sitäpaitsi voisimme joutua laivaveneitten kanssa tekemisiin. Kun me taas ohjaamme tähän suuntaan, niin virran täytyy heikentyä ja sitten me voimme hiipiä takaisin pitkin rantaa."
"Virta on jo heikompi, herrani", virkkoi Gray, joka istui keulassa; "te voitte laskea hiukan alemmaksi."
"Kiitos, mies hyvä", minä vastasin, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, sillä kukin meistä oli itsekseen päättänyt kohdella häntä kuin toveria.
Äkkiä huudahti kapteeni mielestäni vähän levottomana:
"Tykki!"
"Olen sitä ajatellut", minä vastasin, luullen hänen tarkoittavan linnoituksemme pommittamista. "Eivät he ikinä saa tykkiä maihin tuoduksi, ja jos saisivat, niin eivät kykenisi kuljettamaan sitä metsän läpi."
"Katsokaa taaksenne, tohtori", kapteeni vastasi.
Me olimme kokonaan unhottaneet pitkän laivatykin ja kauhuksemme näimme nyt roistojen laivassa parhaillaan kiskovan irti sen takkia, joksi he nimittivät tykin suojana merellä käytettyä paksua kangaspeitettä. Samassa vielä juolahti mieleeni, että tykin kuulat ja ruuti olivat jääneet laivaan, ja että nuo hirtehiset saisivat ne käsiinsä muutamalla kirveen iskulla.
"Israel oli Flintin tykkimies", Gray huomautti käheällä äänellä.
Mistään välittämättä me ohjasimme nyt veneen suoraan maihinnousupaikkaa kohti. Tällöin olimme jo päässeet siksi kauas väkevimmästä virrasta, että vene totteli peräsintä, vaikka olimmekin pakotetut hiljaa soutamaan, ja minä voin pitää oikean suunnan. Pahinta oli, että me nyt tulimme kääntäneeksiHispaniolallekoko sivun perän asemesta ja siten tarjosimme heille melkein ladon oven kokoisen maalitaulun.
Minä kuulin ja näin, miten tuo pöhönaamainen roisto, Israel Hands, jymäytti tykinkuulan kannelle. "Kuka meistä on paras ampuja?" kapteeni kysyi. "Herra Trelawney epäilemättä", vastasin. "Herra Trelawney, tahdotteko olla niin hyvä ja minun laskuuni pudottaa yhden noista miehistä? Handsin, jos vain voitte", virkkoi kapteeni.
Trelawney oli tyyni kuin jäätynyt vesi. Hän tarkasteli pyssynsä sankkiruutia.
"Käsitelkää varovasti asettanne, herrani", kapteeni huudahti, "ellette tahdo venettä kaataa. Kaikki muut pitävät sitä tasapainossa kun hän tähtää."
Junkkari kohotti pyssynsä, soutu lakkasi ja me nojauduimme sivulle venettä vakaannuttaaksemme. Kaikki onnistui niin erinomaisesti, ettemme saaneet pisaraakaan vettä sisään.
He olivat nyt saaneet käännetyksi tykin asentoon ja Hands, joka käsitteli lataustukkia tykin suussa, oli sen vuoksi enimmän näkyvissä. Onni ei meitä kuitenkaan suosinut, sillä samassa kun Trelawney laukasi, Hands kumartui alas, ja kuula lensi hänen ylitsensä kaataen yhden hänen tovereistaan.
Huutoa, jonka hän päästi, eivät toistaneet ainoastaan laivassa olijat, vaan myöskin suuri miesjoukko saarella. Vilkaistessani siihen suuntaan minä näin toisten merirosvojen juoksevan esiin metsästä ja heittäytyvän paikoilleen veneissä.
"Täällä tulevat laivaveneet", minä huomautin.
"Soutamaan sitten", kapteeni huudahti. "Nyt ei auta kaatumista varominen, jos emme pääse rannalle, niin olemme hukassa."
"Vain toinen veneistä lähtee liikkeelle, kapteeni", minä lisäsin. "Toisen miehistö on varmaankin lähtenyt maitse kiertämään eteemme."
"Kyllä he silloin saavat juosta", kapteeni vastasi. "Tiedättehän mihin merimies maalla kykenee. En minä heistä välitä, vaan tykistä. Vaimoni piikatyttökään ei voisi ampua ohi. Sanokaa, junkkari, kun näette sytyttimen, niin me huopaamme."
Me olimme sillä välin, liiallisesta lastistamme huolimatta, päässeet hyvän matkaa eteenpäin ilman että veneemme oli sen pahemmin ryyppäillyt. Olimme jo aivan lähellä rantaa; kolme- tai neljäkymmentä aironvetoa olisi vienyt meidät maihin, sillä pakovesi oli jo paljastanut kaistaleen puiden alapuolella. Laivaveneestä ei ollut enää pelkoa; pieni niemeke oli jo välillämme. Pakovesi, joka niin säälimättä oli meitä viivästyttänyt, maksoi nyt velkansa ja viivästytti vihollisiamme. Ainoastaan tykki oli meille vaarallinen.
"Jos uskaltaisin", kapteeni virkkoi, "niin pysähtyisin pudottamaan vielä yhden noista veikkosista."
Mutta he olivat selvästi päättäneet, ettei mikään saisi estää heitä laukaisemasta. He eivät olleet edes vilkaisseet kaatuneeseen toveriinsa, vaikka hän ei ollut kuollut; minä näet näin hänen koettavan ryömiä pois toisten jaloista.
"Valmiit!" huudahti junkkari.
"Huopaa!" kapteeni kaikuna komensi.
Hän ja Redruth huopasivat niin voimakkaasti, että koko perä painui veden alle. Samassa silmänräpäyksessä jymähti laukauskin. Tämä oli ensimmäinen ääni, jonka Jim oli kuullut, junkkarin pyssyn pamahdus kun ei ollut kuulunut hänen luokseen asti. Ei kukaan meistä tarkalleen tiennyt, mistä kuula kulki, mutta luullakseni se meni ylitsemme ja ilmanpaine siten oli suurena syynä onnettomuuteemme.
Oli miten oli, veneen perä painui kolme jalkaa syvälle ja kapteeni ja minä jäimme seisomaan vastatusten veteen. Toiset kolme heittivät täydellisen kuperkeikan ja ilmestyivät sitten vedestä läpimärkinä ja suutaan ja sieraimiaan päristellen.
Toistaiseksi ei siis meille ollut pahempaa vahinkoa tapahtunut. Kaikki olivat hengissä ja me voimme vaaratta kahlata rannalle. Mutta kaikki varustuksemme olivat meren pohjassa ja, mikä pahempi, ainoastaan kaksi pyssyä viidestä oli käyttökelpoisessa kunnossa. Omani minä olin siepannut polviltani ja vaistomaisesti nostanut pääni yläpuolelle. Kapteeni taas oli kantanut pyssynsä hihnassa olallaan, lukko ylöspäin, kuten ajatteleva mies ainakin. Muut kolme olivat menneet veneen kera pohjaan.
Ja jotta asemamme kävisi vielä tukalammaksi, kuulimme nyt äänien jo lähenevän rannikkoa reunustavassa metsässä. Sitten uhkasi meitä vaara joutua puolittain avuttomassa tilassamme eristetyiksi paaluvarustuksesta, ja sitäpaitsi me pelkäsimme, että Hunter ja Joyce, jos puolikymmentä miestä kävisi heidän kimppuunsa, eivät ehkä ymmärtäisi pysyä lujina paikoillaan. Me tiesimme, että Hunter oli horjumaton, mutta Joycesta emme olleet varmoja — hän oli hauska ja kohtelias mies palvelijaksi, mutta sotamiehen ammattiin hän ei oikein sopinut.
Näissä mietteissä me kahlasimme rannalle niin nopeasti kuin kykenimme, jättäen jollin ja runsaasti puolet ruoka- ja ampumavaroistamme meren pohjaan.
Me kiiruhdimme mahdollisimman joutuisasti sen metsäkaistaleen poikki, joka meidät vielä erotti paaluvarustuksesta; ja joka askeleelta, jonka otimme, me kuulimme merirosvojen äänet yhä lähempää. Pian kuulimme heidän askeleensakin ja oksien ryskeen, kun he juosten tunkeutuivat tiheikön läpi.
Minä huomasin nyt, että vakavaa ottelua ei voitu välttää, ja tarkastelin senvuoksi asettani:
"Kapteeni", minä virkoin, "Trelawney on varma ampuja. Antakaa hänelle pyssynne, hänen aseensa ei ole käyttökunnossa."
He vaihtoivat aseita ja Trelawney, joka kamppailun alusta asti oli ollut yhtä vaitelias ja tyyni, pysähtyi silmänräpäykseksi tarkastaakseen että kaikki oli kunnossa. Huomattuani samalla, että Gray oli aseeton, annoin hänelle lyömämiekkani. Meistä kaikista tuntui oikein hyvältä, kun näimme hänen sylkäisevän kämmeneensä, rypistävän otsaansa ja suhauttelevan ilmassa asettaan. Jokainen piirre hänessä todisti, että uusi avustajamme oli miesten miehiä.
Vielä nelisenkymmentä askelta, ja me olimme metsän reunassa ja näimme paaluvarustuksen edessämme. Me jouduimme aitauksen eteläsivun keskipalkoille, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seitsemän kapinoitsijaa — puosu Job Anderson etunenässä — ilmestyi lounaiseen kulmaukseen.
He pysähtyivät nähtävästi hämmästyneinä, ja ennenkuin he siitä tointuivat ennätimme sekä junkkari että minä ja myöskin Hunter ja Joyce ampua. Laukauksemme paukahtelivat kyllä eri aikoina, mutta niiden vaikutus oli kuitenkin hyvä: yksi vihollisistamme kaatui ja toiset pyörähtivät kiireimmän kautta pakoon.
Ladattuamme uudelleen pyssymme me kävelimme aitauksen ulkopuolitse kaatunutta tarkastamaan. Hän oli kuollut — kuula oli lävistänyt sydämen.
Aloimme juuri kiitellä onneamme, kun pensaikosta kuului pistoolin laukaus, kuula vonkui korvani ohi ja Tom Redruth parka horjahti ja kaatui hervottomana maahan. Sekä junkkari että minä vastasimme laukaukseen; mutta kun vihollinen ei ollut näkyvissä, lienee se ollut vain ruudin haaskaamista. Sitten me latasimme uudelleen ja käänsimme huomiomme Tom-poloiseen.
Kapteeni ja Gray olivat jo tarkastamassa hänen haavaansa ja minä näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli mennyttä miestä.
Luullakseni meidän nopeutemme vastatessamme laukaukseen oli uudelleen ajanut kapinoitsijat pakosalle, koskapa me saimme rauhassa nostaa palvelijavanhuksen aitauksen yli ja kantaa hänet ähkyvänä ja vertavuotavana hirsimajaan.
Vanhusparka ei ollut aina vastustemme alusta asti kertaakaan avannut suutaan hämmästystä, moitetta, pelkoa taikka edes tyytymättömyyttä ilmaistakseen. Vasta nyt kun laskimme hänet hirsimajan lattialle kuolemaan, hän näytti saaneen takaisin puhelahjansa. Hän oli vartioinut käytävää patjan suojassa kuin mikäkin troijalainen, hän oli täyttänyt kaikki käskyt vaieten, kuuliaisesti ja täsmällisesti, hän oli parikymmentä vuotta meitä muita vanhempi, ja juuri hänen, tuon hiljaisen, uskollisen palvelijavanhuksen täytyi nyt kuolla.
Junkkari laskeutui polvilleen hänen viereensä ja itkien kuin lapsi suuteli hänen kättään.
"Onko loppuni tullut, tohtori?" hän kysyi.
"Tom, toverini", minä vastasin, "sinä pääset kotia."
"Kunpa vain olisin ensin saanut heitä pyssylläni hyvästellä", hän virkkoi.
"Tom", junkkari sanoi, "kuule, annathan minulle anteeksi?"
"Osoittaisinko sillä tavalla kunnioitustani teille, junkkari?" kuului vastaus. "Kuinka hyvänsä, tapahtukoon tahtonne, amen!"
Hetkisen oli kaikki hiljaista ja sitten hän ehdotti, että joku lukisi rukouksen. "Onhan tapa sellainen", lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen. Tuokion kuluttua hän vaipui viimeiseen uneen.
Sillävälin oli kapteeni, jonka pullottavaa takkia ja taskuja olin kummastellut, latonut esiin joukon kaikenlaista tavaraa — Englannin lipun, raamatun, nipun tukevaa nuoraa, kynän, mustetta, laivan päiväkirjan ja suuren varaston tupakkaa. Hän oli löytänyt pitkän, valmiiksi kaadetun ja oksitun männynrungon paaluaidan sisäpuolelta, ja Hunterin avulla hän oli sitten pystyttänyt sen hirsimajan nurkkaan. Katolle kiiveten hän oli sitten omin käsin kiinnittänyt kansallislippumme tangon huippuun.
Tämä näytti tuntuvasti keventävän hänen mieltään. Hän tuli takaisin, majaan ja ryhtyi laskemaan varastojamme, aivan kuin ei pahaakaan hätää olisi ollut kysymyksessä. Mutta siitä huolimatta hän piti silmällä Tomin kuolonkamppailua, ja kun kaikki oli ohi, toi hän toisen lipun ja levitti sen kunnioittavasti ruumiin päälle.
"Älkää surko", hän virkkoi junkkarin kättä puristaen. "Hän on hyvässä satamassa; ei ole syytä surkutella merimiestä, joka kaatuu täyttäessään velvollisuutensa kapteeniaan ja isäntäänsä kohtaan. Se ehkä ei ole aivan oikeaoppista, mutta niin se kuitenkin on."
Sitten hän vei minut vähän syrjään.
"Tohtori Livesey", hän virkkoi, "kuinka monen viikon kuluttua te ja junkkari odotatte avustajien tänne saapuvan?"
Minä selitin hänelle, etteivät viikot, vaan kuukaudet olleet kysymyksessä; että jos me emme saapuisi takaisin elokuun lopussa, niin vasta silloin, ei ennemmin eikä myöhemmin, Blandly lähettäisi retkikunnan meitä etsimään. "Sen mukaan voitte itse ajan laskea", lisäsin.
"Kyllä kai, totta totisesti", hän vastasi korvallistaan raapien, "tiukalle ottaa, vaikka luonto meitä antimillaan runsaasti siunaisikin."
"Mitä tarkoitatte? kysyin.
"Tarkoitan vain, että oli ikävä juttu, kun sen toisen veneellisen menetimme", hän vastasi. "Ruutia ja kuulia on meillä riittämään asti. Mutta ruoka-annokset ovat niukat, hyvin niukat — niin niukat, tohtori, että oli ehkä hyvä, kun tuo suu ei ole lisänä syömässä."
Näin sanoen hän viittasi lipulla peitettyyn vainajaan.
Samassa vonkui tykin kuula korkealta mökin katon yli ja putosi kaukana meistä metsään.
"Ohoo!" kapteeni huudahti. "Ampukaa vain! Vähät ovat ruutivaranne ennestäänkin, poikaseni."
Toinen laukaus oli paremmin tähdätty ja kuula putosi aitauksen sisäpuolelle heittäen ilmaan paksun hiekkapilven, mutta ei saanut sen suurempaa vahinkoa aikaan.
"Kapteeni", junkkari virkkoi, "mökkiä ei näy laivaan. Varmaankin he tähtäävät lippuamme. Eikö olisi viisaampaa ottaa se alas?"
"Laskeako lippuni!" kapteeni huudahti. "Ei, herrani, minä en ainakaan sitä tee"; ja heti kun hän oli nuo sanat lausunut, olimme luullakseni mekin yhtä mieltä hänen kanssaan. Se näet ei vain ollut osoitteena pelottomasta, rehdistä merimiehen mielestä, vaan näytimme me myöskin siten vihollisillemme, ettemme piitanneet heidän tykkitulestaan.
Koko illan he jatkoivat ampumistaan. Kuula kuulan perästä lensi yli tai uupui matkalle taikka pölähytti hiekkaa aitauksen sisäpuolelle. Heidän täytyi tähdätä niin korkealle, että kuulat putoilivat maahan voimattomina ja kaivautuivat hietikkoon. Meidän ei tarvinnut pelätä niiden ponnahtelevan maasta takaisin, ja vaikka eräskin kuula tulla tupsahti läpi katon majaamme ja sieltä ulos oviaukosta, niin totuimme pian mokomaan hevosenleikkiin, joka ei ollut meille tavallista pallopeliä vaarallisempi.
"Yksi hyvä puoli tällä kaikella kuitenkin on", kapteeni huomautti — "metsikkö on edessämme varmaankin puhdas. Laskuvettä on kestänyt jo hyvän aikaa, ja varustuksemme pitäisi olla kuivilla. Ken tarjoutuu noutamaan tänne silavan?"
Gray ja Hunter olivat ensimmäisinä valmiit. Hyvin asestettuina he hiipivät ulos aitauksesta; mutta retki oli turha. Kapinoitsijat olivat rohkeampia kuin luulimmekaan, taikka luottivat he enemmän Israelin taitavuuteen tykkimiehenä. Neljä tai viisi heistä oli parhaillaan kantamassa pois varustuksiamme. He kahlasivat taakkoinensa veneelle, jota toiset harvakseen vastavirtaan soutaen pysyttivät lähistöllä. Silver oli perätuhdolla päällikkönä ja jokaisella oli nyt aseena musketit, jotka he olivat kaivaneet käsiin jostain salaisesta säilytyspaikastaan.
Kapteeni istuutui nyt kirjoittamaan päiväkirjaansa, ja näin alkavat muistiinpanot: —
"Aleksander Smollett, päällikkö; David Livesey, laivan lääkäri; Abraham Gray, laivan puuseppä; John Trelawney, omistaja; John Hunter ja Richard Joyce, omistajan palvelijoita, englantilaisia — ainoat uskolliset koko laivueesta — mukanaan ruokavaroja niukasti kymmeneksi päiväksi, tulivat maihin tänään ja nostivat Englannin lipun hirsimajaan Aarresaarella. Thomas Redruth, omistajan palvelija, englantilainen, kaatunut kapinoitsijain kuulasta; James Hawkins, laivapoika —"
Samaan aikaan minäkin mietiskelin poloisen Jim Hawkinsin kohtaloa.
Kuului huuto maan puolelta.
"Joku huutaa meille", virkkoi Hunter, joka oli vahdissa.
"Tohtori! junkkari! kapteeni! Halloo, Hunter, tekö siellä olette?" kuuluivat huudahdukset.
Ja minä juoksin ovelle parhaaksi nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja reippaana kapuavan paaluaidan yli.
Samassa kuin Ben Gunn huomasi lipun, hän pysähtyi, tarttui käsivarteeni ja laskeutui istumaan.
"Katsos nyt", hän virkkoi, "tuolla ovat epäilemättä toverisi."
"Paljon luultavammin siellä ovat kapinoitsijat", minä vastasin.
"Tuollako!" hän huudahti. "Tuollaisessa paikassa, jonne vain onnenpojat osuvat, Silver nostaisi rosvojen lipun liehumaan, siitä voit olla aivan varma. Ei, ei — ystäväsi siellä ovat. He ovat tapelleet ja toverisi ovat päässeet voitolle. Siellä he nyt ovat maissa siinä vanhassa hirsimajassa, jonka Flint monen monta vuotta sitten rakensi. Ah, sillä miehellä oli päätä, sillä Flintillä! Rommin juonnissa ei hänen vertaistaan ole nähty. Hän ei pelännyt ketään, ei kerrassaan ketään; Silveriä vain — Silver oli sellainen poika."
"Olipa miten oli, samantekevä", minä virkoin. "Sitä suurempi syy on minulla kiiruhtaa toverieni luo."
"Ei, toveri", vastasi Ben, "ei vielä kiirettä. Sinä olet kunnon poika, ellen vallan pahasti erehdy; mutta sinä olet sittenkin vain poikanen. Mutta Ben Gunn on arka. Ei rommikaan houkuttelisi minua sinne, minne sinä olet lähdössä — ei edes rommikaan, ennenkuin tapaan toverisi, sen jalosyntyisen herran, ja saanut hänen kunniasanansa. Ja sinä et saa unhottaa sanojani: 'Äärettömän paljon (niin sinun on sanottava), äärettömän paljon enemmän hän luottaa' — ja sitten sinä nipistät häntä."
Ja hän nipisti minua kolmannen kerran yhtä ovelan näköisenä kuin ennenkin.
"Ja kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedät missä hänet tavataan, Jim. Juuri siellä, missä hänet tänään tapasit. Ja sillä, joka hänen luokseen tulee, pitää olla valkoinen merkki kädessä, ja hänen pitää olla yksin. Niin! ja sitten sinun pitää sanoa, että Ben Gunnilla on omat syynsä!"
"Luulenpa jo ymmärtäväni", sanoin minä. "Sinulla on joku ehdotus tehtävänä ja sinä olet tavattavissa samassa paikassa, missä minä sinut kohtasin. Onko siinä kaikki?"
"Mutta mihin aikaan? kysyt kai", hän lisäsi. "Puolenpäivän tienoista kuudenteen vuoroon saakka."
"Hyvä on; ja nyt kai saan lähteä?"
"Ethän vain unhota!" hän hätäisesti kysäsi. "Äärettömän paljon ja omat syynsä, muistathan! Omat syynsä, se on pääasia. Nyt taidat saada lähteä", hän jatkoi pidellen yhä minua kiinni. "Ja jos sinä, Jim, tapaat Silverin, niin ethän petä Ben Gunnia? Ethän vaikka hevosvoimalla sinusta tietoja puristettaisiin? Et, sanot sinä? Ja jos rosvot majailevat maalla, Jim, niin mitä sanoisit, jos aamulla olisit korpin ruokaa?"
Tässä hänet keskeytti järeä pamahdus, ja tykin kuula tulla rytisi metsän läpi ja putosi maahan tuskin sadan metrin päässä meistä. Silmänräpäyksessä hypähdimme juoksuun, kumpikin eri suunnalle.
Runsaan tunnin jatkui tykin jymähtelyä ja kuulat ryskivät metsässä. Minä hiivin suojapaikasta toiseen ja nuo kauheat esineet näyttivät aina vain minua vainoavan. Mutta pommituksen loppupuolella alkoi jo rohkeuteni palata, vaikka en vielä uskaltanutkaan lähestyä paaluvarustusta, jonne kuulat tiheimmin putoilivat. Minä tein pitkän kierroksen itäänpäin ja hiivin sitten rannikkoa reunustavaan metsikköön.
Aurinko oli juuri mennyt mailleen, merituuli humisi metsässä ja röyhelsi satamamme harmaata vedenpintaa. Pakovettä oli jo kauan kestänyt ja hietikkoranta oli pitkät matkat kuivilla. Ilma tuntui päivän kuumuuden jälkeen kolealta.
Hispaniolaoli samassa paikassa, johon sen olimme ankkuroineet, mutta, toden totta, siellähän liehui merirosvojen musta lippu maston huipussa. Sitä katsellessani välähti taas laivalla punainen salama, kuului uusi kumea pamahdus ja tykin kuula vonkui taas ilmassa. Se olikin viimeinen.
Minä viivyin jonkun aikaa paikoillani seuraten toimintaa, joka sitten seurasi. Miehet rikkoivat kirveillään jotakin hietikolla lähellä paaluaitaa. Se oli jolli-poloisemme, kuten jälestäpäin sain tietää. Loitommalla, lähellä joen suuta, loimusi suuri nuotio puiden keskellä, ja laivan ja sen väliä kulki lakkaamatta toinen laivaveneistä; ja miehet, jotka äsken olin nähnyt niin synkkinä, remusivat nyt soutaessaan iloisina kuin pienet lapset. Mutta heidän ilossaan tuntui rommin vaikutus.
Viimein minä katsoin voivani lähestyä paaluvarustusta. Minä olin jotenkin kaukana matalalla hiekkaniemekkeellä, joka idässä rajoittaa satamaa ja joka matalan veden aikana yhtyy Luurankosaareen. Kun nyt nousin seisaalleni, huomasin kauempana niemekkeellä jotenkin korkean ja omituisesti valkeavärisen kallion kohoavan yksinäisenä matalan pensaikon sisästä. Juolahti mieleeni, että tuo kai olikin se valkea kallio, josta Ben Gunn oli puhunut. Jos nyt jonain kauniina päivänä venettä tarvittaisiin, niin tietäisin mistä sitä oli etsittävä.
Sitten minä kiiruhdin metsään ja saavuin paaluvarustuksen edustalle eli rannan puolelle, jossa uskolliset toverukset pian ottivat minut avosylin vastaan.
Vaiheeni olivat pian kerrotut, ja minä rupesin katselemaan ympärilleni. Koko hirsimaja — seinät, katto ja lattia — oli rakennettu veistämättömistä rungoista. Lattia oli useassa paikassa jalkaa tai puoltatoista korkealla maanpinnasta. Oven edessä oli pieni katos ja sen alla pulppusi pieni lähde sangen eriskummaiseen altaaseen — suureen laivan rautakattilaan, jonka pohja oli rikottu, ja joka siten oli, kapteenin sanan mukaan, "partaitaan myöten" upotettu santaan.
Majassa ei ollut jäljellä paljon muuta kuin paljaat seinät, mutta eräässä nurkassa oli lietenä käytetty laakea paasi ja tulipesäksi vanha ruostunut rautakouru.
Kummun rinteiltä ja koko aitauksen sisäpuolelta oli puut hakattu puhtaiksi rakennustarpeiksi, ja kannoista näki, että komea metsä siinä olikin kaadettu. Ruokamullasta oli suurin osa metsän poistettua huuhtoutunut pois tai hautautunut hietaan; ainoastaan siellä, missä pieni puronen luikerteli kattilasta alaspäin, kasvoi tiheä sammalkerros ja muutamat sananjalat ja pienet hymyilevät pensaat vihannoivat. Heti paaluaidan toisella puolen — liian lähellä varustuksen puolustajille, sanoivat miehet — metsä vielä rehoitti korkeana ja tiheänä. Maan puolella se oli pelkkää männikköä, mutta rannan puolella kasvoi myös runsaasti pajutammia.