— Jumalan kiitos, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka iloisella muodolla, missä hän on?
— Se on, ei Dubrovskij, vaan eräs hänen joukostaan. Hän tuodaan tänne kohta. Hän voi olla meille apuna itse päällikön vangitsemiseen. No, kas tuossa hän jo onkin.
Ispravnikka, joka oli odottanut näkevänsä hirveän rosvon, kummastui suuresti nähdessään tuon heikon kolmentoistavuotiaan pojan. Epäröidessään kääntyi hän Kirila Petrovitschiin odottaen selitystä. Kirila Petrovitsch alkoi selitellä mainitsematta kuitenkaan aamullista kohtaustaan Maria Kirilovnan kanssa.
Ispravnikka kuunteli tarkkaan luoden tuontuostakin silmänsä pieneen rosvoon, joka, tottunut kun oli lurjusmaiseksi, ei vähääkään välittänyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
— Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, puhella kahdenkesken kanssanne, sanoi vihdoin ispravnikka.
Kirila Petrovitsch vei ispravnikan toiseen huoneesen ja sulki oven.
Puolen tunnin perästä tulivat he taas saliin, jossa vanki odotti kohtalonsa päättymistä.
— Herra tahtoi lähettää sinut kaupungin ojennuslaitokseen piiskattavaksi, sanoi ispravnikka pojalle ja sitten lähettää johonkin uudisasukaspaikkaan, mutta minä puolustin sinua ja pyysin anteeksi puolestasi. Irroittakaa köydet!
Poika päästettiin köysistä.
— Kiitäppä nyt herraa, sanoi ispravnikka.
Poika meni Kirila Petrovitschin luo ja suuteli hänen kättään.
— Mene kotiisi, sanoi Kirila Petrovitsch, äläkä enää varasta vatukoita puun koloista.
Poika meni alas, hyppäsi iloissaan alas rapusta ja lähti juoksemaan yli pellon Kistenevkaan taakseen katsomatta. Tultuaan kylään koputti hän ensimmäisen rappeutuneen majan ikkunaan. Vanha akka tuli ikkunaan.
— Leipää, akka! huusi poika, aamusta asti en ole mitään syönyt, kuolen vallan nälkään.
— Äh, se olet sinä, Mitja, missä olet ollut lurjus? vastasi akka.
— Kerron sitten, akka, Jumalan tähden leipää!
— No, tule sisään.
— En ennätä, minun täytyy vielä juosta erääsen paikkaan. Leipää,Kristuksen tähden, leipää!
— Oh, sinä levoton, mutisi akka, tuossa on sinulle palanen, ja pani samalle ikkunalle palasen ruisleipää.
Poika purasi ahneesti sitä ja meni kävellen eteenpäin.
Alkoi jo hämärtää. Mitja kulki riihien ja yrttitarhojen sivuitse Kistenevkan metsään. Tultuaan kahden männyn luo, jotka olivat siinä ikäänkuin metsän etuvartijoina, seisahtui hän, katsoi ympärilleen, päästi kimakan vihellyksen ja alkoi kuuntelemaan. Hiljainen pitkä vihellys kuului vastaukseksi. Joku tuli metsästä ja lähestyi poikaa.
Kahdeksastoista luku,
Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin salinsa laattialla ja vihelsi tavallista kovemmin lauluaan. Koko talon väki oli liikkeellä, palvelijat juoksivat ja häärivät. Pihalla oli paljon kansaa. Naisten pukuhuoneessa koristeli eräs nainen palvelijattarien avulla peilin edessä Maria Kirilovna-raukkaa, joka oli vallan liikkumaton. Maschan pää kumartui heikkoudesta alas noitten raskaitten hohtokivikoristeitten painosta, hän huokaili hiljaa, kun varomattomasti tultiin häntä pistäneeksi, mutta oli kuitenkin vaiti katsellen mielettömästi peiliin.
— Joko pian on valmis? kuului ovelta Kirila Petrovitschin ääni.
— Heti paikalla, vastasi nainen. Maria Kirilovna nouskaa ja katsokaa, onko hyvä.
Maria Kirilovna nousi eikä vastannut mitään. Ovi avattiin.
— Morsian on valmis, sanoi nainen Kirila Petrovitschille, käskekää tuoda vaunut.
— Jumala olkoon kanssamme, vastasi Kirila Petrovitsch ja ottaen pyhäinkuvan pöydältä jatkoi vapisevalla äänellä, tule luokseni, Mascha, minä siunaan sinut,
Tyttö-raukka lankesi isänsä jalkoihin ja nyyhki,
— Isä … isä! huusi hän itkien, mutta ääni tukahtui.
Kirila Petrovitsch siunasi hänet kiireesti. Hän nostettiin ylös ja melkein kantamalla vietiin vaunuihin. Hänen kanssaan istui niihin eräs nainen äidin sijaiseksi ja eräs palvelijatar. Ajettiin kirkolle. Siellä sulhanen jo odotti heitä. Hän tuli morsiantaan vastaan ja hämmästyi nähdessään tämän vaaleat ja kummalliset kasvot. Yhdessä menivät he kylmään, tyhjään kirkkoon. Ovet suljettiin heidän mentyään sisään. Pappi tuli alttarilta ja alkoi heti. Maria Kirilovna ei kuullut eikä nähnyt mitään, hän oli yhtä asiaa vaan ajatellut aamusta asti: hän odotti Dubrovskija, toivomatta ei hän ollut hetkeäkään. Mutta kun pappi kysyi häneltä tuon tavallisen kysymyksen, niin hän vavahti ja meni tajuttomaksi, mutta sittenkin vielä viivytteli ja vielä odotti. Pappi ei odottanut hänen vastaustaan, vaan sanoi itse nuo vastattavat sanat.
Vihkimys päättyi. Mascha tunsi tuon armottoman puolisonsa kylmän suutelon, hän kuuli läsnäolevain imartelevaiset onnentoivotukset eikä sittenkään voinut uskoa, että hän oli ijäksi pantu kahleihin ja ett'ei Dubrovskij tulisikaan vapauttamaan häntä. Ruhtinas puhutteli häntä hellillä sanoilla, mutta hän ei niitä ymmärtänyt. He tulivat kirkosta. Esipihassa oli Pokrovskojen talonpoikia. Mascha tarkasti nopealla katseella heidät kaikki ja taas näkyi hänessä entinen tunnottomuus. Vastanaineet istuivat yhdessä vaunuihin ja ajoivat pois. Kirila Petrovitsch oli mennyt edeltäpäin saadakseen ottaa vastaan nuorta paria.
Ollessaan kahden nuoren vaimonsa kanssa, ei ruhtinasta vähääkään liikuttanut tämän kylmä katse. Hän ei myöskään alkanut ikävystyttää tätä vastenmielisillä selityksillään ja naurettavalla ilollaan; hänen sanansa olivat yksinkertaiset ja vaativat vastausta. Tällä tavalla olivat he ajaneet noin kymmenen virstaa, hevoset juoksivat nopeasti epätasaista kylätietä ja vaunut olivat melkein keinumatta englantilaisilla linjaaleillaan. Äkkiä kajahti huuto takaapäin, hevoset seisahtuivat, ja joukko aseellisia miehiä piiritti vaunut. Mies, jolla oli puolinaamari silmillä, veti vaunun oven sivulle ja sanoi Maschalle:
— Te olette vapaa, tulkaa ulos.
— Mitä tämä merkitsee, huusi ruhtinas, kuka sinä olet?
— Hän on Dubrovskij, vastasi ruhtinatar.
Ruhtinas ei kadottanut mielenmalttiaan, hän otti taskustaan matkapistoolin ja ampui naamioittua rosvoa. Ruhtinatar kiljasi ja peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Dubrovskij tuli haavoitetuksi olkapäähän. Ruhtinas ei kadottanut hetkeäkään, hän otti toisen pistoolin. Mutta hänelle ei annettu aikaa laukaista. Ovet reväistiin pois ja muutamat väkevät kädet tarttuivat häneen, vetivät hänet vaunuista ja väänsivät pois pistoolin. Puukot jo välähtelivät hänen päällään.
— Älkää koskeko häneen, huusi Dubrovskij ja nuo synkät toverit poistuivat.
— Te olette vapaa, sanoi Dubrovskij ruhtinatar-raukalle.
— En, vastasi tämä, nyt on jo myöhäistä! Minä olen vihitty, minä olen ruhtinas Vereiskijn vaimo.
— Mitä te puhutte, huusi Dubrovskij epätoivossa, ei, te ette ole hänen vaimonsa, teitä pakotettiin, te ette koskaan voinut suostua…
— Minä suostuin, minä vannoin, vastasi Mascha päättävästi. Ruhtinas on mieheni. Käskekää päästää hänet vapaaksi ja jättää minä hänen kanssaan. Minä en ole pettänyt, minä odotin teitä viimeiseen silmänräpäykseen asti … mutta nyt, minä sanon sen teille, nyt on myöhäistä. Päästäkää meidät.
Mutta Dubrovskij ei enää kuullut mitään. Kipu ja kova mielenkiihko veivät hänen voimansa. Hän kaatui vaunujen viereen, rosvot ympäröitsivät hänet. Hän sanoi heille vielä jonkun sanan. Rosvot panivat hänet hevosen selkään. Kaksi heistä tuki häntä, kolmas talutti hevosta. He menivät metsään, jättäen vaunut, valjaista riisutut hevoset ja sidotut miehet keskelle maantietä, mutta eivät ryöstäneet mitään eivätkä vuodattaneet pisaraakaan verta kostaakseen päällikkönsä puolesta.
Yhdeksästoista luku.
Synkän metsän keskellä, vähäisen lammen partaalla oli pieni multavarustus valleineen ja hautoineen, joitten takana oli muutamia telttoja ja turvemajoja. Ulkona söi päivällistä joukko miehiä, joitten monenlaisista puvuista ja aseista voi heti tuntea heidät rosvoiksi. He istuivat veljellisessä sovussa kattilan ympärillä. Vallilla, pienen tykin vieressä istui vahtimies jalat ristissä. Hän paikkaili pukuaan, käyttäen neulaa yhtä taitavasti kuin oppinut räätäli sekä ehtimiseen katsellen ympärilleen.
Vaikka kuppi oli jo kiertänyt miehestä mieheen muutamia kertoja, niin kuitenkin kummallinen hiljaisuus vallitsi koko joukossa; rosvot vaan söivät; toinentoisensa jälkeen nousi joku ja luki ruokalukunsa. Muutamat menivät telttoihinsa, toiset hajaantuivat metsään ja panivat maata aterian jälkeen venäläisten tapaan.
Vahtimies lopetti työnsä, pudisteli pukuaan, ihaili paikkaustaan, pisti neulan hihaansa, istui hajareisin tykille ja alkoi täyttä kurkkua laulaa tuota suruvoittoista vanhaa laulua:
"Sinisalo, sinisalo, älä humaja — —".
Samassa aukeni erään teltan ovi ja valkeaan huiviin sekä muuten siistiin mustaan pukuun puettu eukko ilmaantui kynnykselle.
— Piisaa jo, Stepka, sanoi hän vihaisesti, herra makaa ja sinä kehtaat rääkyä. Ei sulla ole omaatuntoa, eikä sääliä!
— Anteeksi, Petrovna, vastasi Stepka, hyvä on, en minä enää … olkoon herra rauhassa ja levätköön sekä tulkoon terveeksi.
Akka poistui ja Stepka alkoi kävellä vallilla.
Teltassa, josta akka tuli, makasi esiripun takana haavoitettu Dubrovskij kylmällä vuoteellaan. Hänen edessään pöydällä olivat hänen pistoolinsa ja miekat riippuivat päänpuolessa. Teltassa oli laattialle levitetty kallisarvoisia mattoja; nurkassa oli hopeapuitteinen naisten toalettipeili sekä trymo. Dubrovskijlla oli kädessä avattu kirja, mutta hänen silmänsä olivat kiinni, ja akka, joka katseli häntä esiripun takaa, ei voinut tietää, nukkuiko hän, vai oliko hän vaipunut ajatuksiinsa.
Dubrovskij havahtui äkkiä. Varustuksessa tuli hälinä ja Stepka pisti päänsä sisään ikkunareijästä.
— Isä, Vladimir Andrejevitsch, huusi hän, meidän merkkimme kuuluu, meitä haetaan.
Dubrovskij hyppäsi vuoteeltaan, otti aseensa ja tuli ulos teltasta. Ulkona häärivät rosvot meluten. Dubrovskijn tullessa syntyi synkkä hiljaisuus.
— Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij.
— Kaikki muut, paitsi vahdit, vastattiin.
— Paikoillenne! huusi Dubrovskij, ja rosvot asettuivat kukin paikalleen.
Samassa tuli kolme vahtia juosten porteille. Dubrovskij meni heitä vastaan.
— No, mitä nyt? kysyi hän.
— Sotamiehiä on metsässä, meitä piiritetään, vastasivat nämät.
Dubrovskij käski sulkea portit ja meni itse tykin luo. Läheneviä ääniä kuului metsästä. Äänettöminä odottelivat rosvot. Äkkiä näkyi kolme, neljä sotilasta metsästä, mutta nämät menivät heti takaisin antaen laukauksilla tiedon tovereilleen.
— Valmistaukaa taisteluun, huusi Dubrovskij, ja supinaa alkoi kuulua rosvojen seasta.
Lähestyvien komentosanat alkoivat kuulua, aseet välkkyivät puitten välistä ja puolitoistasataa sotilasta hyökkäsi esiin metsästä lähestyen kiljuen vallia. Dubrovskij asetti sytyttimen; laukaus onnistui — eräältä vei luoti pään sekä haavoitti kahta. Sotilaat peljästyivät, mutta upseeri hyökkäsi eteenpäin. Sotilaat seurasivat häntä ja juoksivat vallihautaan. Rosvot ampuivat heitä pyssyillään ja pistooleillaan ja rupesivat kirveet kädessä puolustamaan vallia, jolle raivostuneet sotilaat kiipesivät, jättäen vallihautaan noin kaksikymmentä haavoitettua toveriaan. Käsirysy alkoi. Sotilaat olivat jo valleilla, ja rosvot alkoivat peräytyä. Mutta silloin lähestyi Dubrovskij upseeria, tähtäsi pistoolillaan hänen rintaansa ja laukasi. Upseeri kaatui selälleen. Muutamat sotilaat ottivat hänet syliinsä ja veivät kiireesti metsään, toiset peräytyivät kadotettuaan päällikkönsä. Innostuneet rosvot käyttivät hyväkseen tätä hämmennystä. He potkivat sotilaita ja ahdistivat ne vallihautaan — piiritetyt voittivat. Kiljuen ajoivat rosvot sotilaita takaa. Voitto oli varma. Kun Dubrovskij luuli, että vihollinen oli jo lopullisesti kukistettu, peräytti hän miehensä, sulkeutui linnoitukseensa ja määräsi vahdit sekä kielsi kenenkään poistumasta. Hän käski myös auttaa haavoitettuja.
Viimeiset tapahtumat käänsivät jo oikein todenteolla hallituksen huomion Dubrovskijn rosvouksiin. Hänen asemastaan koottiin tietoja. Koko osasto sotilaita lähetettiin ottamaan häntä kiinni joko elävänä tai kuolleena. Muutamia miehiä hänen joukostaan saatiinkin vangiksi, mutta niiltä saatiin tietää, ett'ei Dubrovskij ollutkaan heidän joukossaan. Muutamia päiviä senjälkeen kokosi Dubrovskij kaikki seuralaisensa ja ilmoitti heille, että aikoi jättää heidät ainaiseksi sekä kehoitti heitä parantamaan elämänsä.
— Te olette tulleet rikkaiksi minun johdollani, jokaisella teistä on sellainen muoto, että vaaratta voitte mennä johonkin etäisempään kuvernementtiin ja viettää siellä lopun elämäänne kunniallisissa toimissa ja ylellisyydessä. Mutta te olette kaikki rosvoja ja luultavasti ette tahdo jättää ammattianne.
Puheensa loputtua jätti hän heidät ottaen yhden mukaansa. Kukaan ei tiedä, mihin hän meni.
Alussa epäiltiin, oliko tuo rauhallisuus todellista — rosvojen rakkaus päällikköönsä oli tunnettu — luultiin, että he koettivat pelastaa hänet, mutta se oli kuitenkin todellista. Hirveät vierailut, palot ja ryöviöt loppuivat, maantiet tulivat turvallisiksi. Toisten tietojen mukaan saatiin kuulla, että Dubrovskij oli mennyt ulkomaille.
End of Project Gutenberg's Aatelisrosvo Dubrovskij, by Alexander Pushkin