"Ehlertiltä on varastettu", juteltiin naapuristossa muutamia minuutteja virkamiehen saapumisen jälkeen. "Epäillään Schornia", lisättiin puoliääneen ja epävarmasti.
"Schornia?" Se oli kuulumatonta.
"Kyllä", sanoi Ehlertin talon kolmannen kerroksen asukas kauppiaalla kadun kulmassa. "Kyllä, olen nähnyt poliisin juuri kulkevan isäntäni kera sinne — Schornia epäillään." — "Se on kuulemma suuri summa", lisäsi toinen, ja "kuningasmielinen" Antonius Pätzoldtin kuningashuoneesta, joka juuri saapui, väitti, että oli tehty oikein murtovarkaus, hänen "rakas" miehensä oli sen sanonut, ja myöskin sen, että Schorn oli tosiaankin varas.
Samalla loisti oikea vahingonilo pitkän, muumiomaisen olennon vetisistä silmistä.
"Mutta minä en tahdo sanoa mitään", lisäsi hän kohta. "Oh, en minäkään —" — "En minäkään —" kuului kuorossa, mutta se ei kuitenkaan estänyt näitä herttaisia sieluja pistämästä päitään yhteen ja antamasta kotona palaa päivälliskeiton pohjaan.
Mitä kaikkia juttuja taasen tuotiinkaan esiin!
Rouva Schorn, jos olisit kaiken kuullut, olisi vajonnut häpeästä maan alle!
Schorn oli kotiin saavuttuaan mennyt suoraa päätä työpajaansa. Kello oli tuskin kaksitoista, ja hänellä oli vielä niin paljo mitattavaa, järjestettävää ja puuhattavaa, ettei hän voinut suoda itselleen lyhyttäkään lepoa päivällisille asti. Hän riisui takkinsa kuten tavallisesti ja pani sen tavalliseen paikkaansa ikkunan viereen.
Sitte meni hän hetkiseksi puotiin ja kertoi vaimolleen avaimesta, jonka "luultiin" kadonneen, ja siitä peljästyksestä, joka hänet sen johdosta oli vallannut.
"Ajatteles vain, Hannaseni! Pulpetissa oli rahaa ja minä olin koko ajan yksin saapusalla. Kylmät väreet karmivat luitani ja ytimiäni. Sellainen voi saada rehellisimmänkin epäluulon alaiseksi, mutta luojan kiitos — kaikki on tullut jälleen kuntoon."
Ja kunnon Schorn pyyhki taskuliinallaan otsaansa, ikäänkuin sillä olisivat vielä hikipisarat.
Sitte kysyi hän Rassmannia.
"Hän on istunut parisen tuntia ylhäällä kirjottamassa", vastasi Hanna huolettomasti; ja nuori mestari sanoi jälleen:
"Ah — tiedän, tiedän — hänellä on tärkeää työtä. Silloin en tahdo häntä häiritä."
Näin sanoen palasi hän työpajaansa.
Rassmann ei ollut poistunut huoneestaan sen jälkeen kuin oli sinne hiipinyt. Mitä hän tällaikaa teki, ei hän tiennyt itsekään.
Jokainoa minuutti meni hän ikkunan luo ja silmäili työpajaan, voisiko hän jo nähdä Schornia. Ja jokainen silmänräpäys oli hänelle pitkä kuin iankaikkisuus.
Hän oli luullut helpommaksi näytellä tätä levollisuutta kuin se todellisuudessa oli. Joka kerta, kun hän kuuli alhaalta liikettä tai askeleita, vävähti hän ja värisi. Pelko, sietämätön pelko lamautti hänen jäseniään. Jos hänetkuitenkinoli nähty, jos oli huomattu hänen hyppäävän ikkunasta, jos Schorn ei olisi ollutkaan poissa huoneesta vaan jonkin huonekalun taakse piiloutuneena olisi katsellut hänen kurjaa tekoaan, jos — Rassmann ei tiennyt, mitä kaikkea hän ajatteli. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän roistomaisesti aikoessaan päästä ympäristönsä omistajaksi oli kokonaan unhottanut Samuel Hirschin uhkauksen.
Hän tulisi kahden aikaan esittämään vekselin Schornille, itselleen. Tuhattulimainen! Se oli tuhoova pyyhkäys laskujen ylitse! Toveri saattaisi olla ensimäinen epäilemään kotiystäväänsä! Jos hänet olisi vielä nähty Ehlertin talossa, silloin kohtaisivat pahan ilman linnut toisensa, ja hänen toiveensa vaimoon ja taloon nähden olisivat lopussa.
"Retkaleesta" olisi silloin tullut rikoksellinen.
Rassmannista oli kuin huoneen katto vierisi hänen päänsä ylitse hänet musertaakseen; hänestä oli kuin ilma äkkiä kuumentuisi ja vaikeuttaisi hänen hengityksensä, kuin täytyisi hänen huudahtaa raivosta, vihasta ja pelosta. Hän toivoi olevansa sadan peninkulman päässä, yhden ainoan minuutin vuoksi, joka toisi hänelle varmuuden.
Silloin kuuli hän Schornin tulevan. Hän sen täytyi olla, hänen askeleensa ne olivat. Hän meni työpajaansa ja kuului sieltä kohta palaavan puotiin.
Etuhuoneesta veivät portaat suoraan puodin viereiseen huoneeseen. Rassmann meni sinne ja kuuli, kuinka Schorn kertoi vaimolleen jutun kadonneesta avaimesta ja että "kaikki oli jälleen kunnossa".
Nämä sanat tuntuivat hänestä epäselviltä. Mutta hän tuumi itsekseen, ettei varkautta oltu vielä keksitty, sillä Schorn ei tiennyt siitä mitään, ainoastaan, että avaimen otaksuttiin kadonneen.
Sitte kuuli hän, kuinka toveri kysyi häntä ja puhui hänestä yhtä viattomasti kuin ennenkin. Tämä oli nyt sentään jonkinlainen lohdutus hänelle ja vahvisti ehdottomasti hänen rohkeuttaan. Mutta Ehlert ei ollut voinut huomata varkautta, koska, kuten Schorn tuumi, kaikki oli kunnossa. Mutta olkoonpa — hän saattoi malttaa mielensä ja — miettiä edelleen.
Niin kului tunti, silloin kuuli agitaattori toistamiseen askeleita eteisessä. Jälleen hiipi hän portaihin. Kauppias kysyi rouva Schornilta hänen miestään. "Hän on työpajassaan, herra Ehlert", vastasi tämä; sitte tervehti hän huolettomalla äänellä:
"Ah — hyvää päivää, herra komissarius, mikä suuri kunnia. Näkeekö teidät kerran —"
Mutta Rassmann vapisi kuumeisesti; hän tiesi, että nyt tuli ratkaisu, sillä Ehlert oli tullut poliisin kera.
"Pois!" Hän ei tahtonut kuulla enempää. Arasti hiipi hän takaisin huoneeseensa. Hän sulki ikkunan, istuutui pöydän ääreen ja tukki korviaan. Ei, ei, hän ei tahtonut kuulla mitään.
Oli kulunut parisen minuuttia, kun hän kuuli alhaalta vihlaisevan huudon, jollaisen täytyy päästää sen, joka ei löydä sanoja häntä kohdanneen iskun johdosta, mutta jonka täytyi kuitenkin ahdistetusta rinnastaan päästää jokin ääni.
Silloin kaikui kuin puoleksi rukoileva avunhuuto hänelle:
"Gustav, Gustav, missä olet. Kuules toki! Minä muka olen varas. Gustav,Gustav!"
Rassmann avasi jälleen ikkunan. Uteliaisuus kuulla omaa häpeäänsä pakotti hänet ottamaan selvää tekonsa seurauksista.
Niin hänen nojatessaan ikkunasta ulos, valtasi hänen pirullinen levollisuus. Schornin ensimäinen tuskanhuuto oli ohitse: sekuntti, jota ajatellessaan hän oli vavissut. Ja talo ei ollut horjahtanut, se seisoi vielä vanhalla paikallaan.
Toistamiseen kuuli Rassmann Schornin huutavan kuten mielipuolen:"Gustav, Gustav, missä olet?! — Minä muka olen varas!"
Silloin temmattiin ovi auki hänen takanaan; Hanna syöksähti sisään kalman kalpeana ja huusi:
"Gustav, Jumalan tähden, tule alas, Vilhelmiä epäillään, että hän olisi Ehlertillä varastanut — tulkaa minua auttamaan. En tiedä, mitä minun on tehtävä. Luulen, että hän tulee mielipuoleksi tai tapahtuu jokin onnettomuus!"
Ei, hän ei ollut huono, tämä kaunis rouva Schorn. Hänen itkusta punertuneet silmänsä, todellinen tuska, joka muutamissa minuuteissa oli vääristänyt hänen piirteensä, hänen solakan vartalonsa vapiseminen, itse kädetkin, jotka olivat ristiytyneet kuin rukoukseen — kaikki puhui hänen puhtaudestaan.
Rassmannista oli hän niin hurmaavan kaunis. Ja Rassmann osasi mainiosti teeskennellä.
"M—itä, mitä on tapahtunut?"
"Taivaan tähden, tulkaa!"
Hanna tarttui Rassmannin käsivarteen, ikäänkuin tahtoisi vetää kotiystävän pois.
He menivät alas, suuri toveri tuntien, että nyt riippui koko hänen elämän onnensa hänen levollisuudestaan.
Takahuoneessa nojasi Schorn kalpeana seinään, puoleksi murtuneena, kuten ruoko, johon äkillinen myrskyn puuska on sattunut.
Schorn, kovan työn mies, joka oli aina ollut sama eikä koskaan menettänyt levollisuuttaan, oli sinä hetkenä, jona hänen kunniaansa rohettiin epäillä, tullut heikoksi kuin lapsi.
Ettäuskalsivatkin!
Kun Ehlert ja poliisi esittivät hänelle hellävaroen asian, ei hän löytänyt järkevää sanaa: ainoastaan hirveä huuto, jonka Rassmann oli kuullut, pääsi hänen rinnastaan. Sitte huusi hän äänekkäästi toveriaan apuun, täytyi olla joku, joka suojeli häntä tässä musertavassa tilaisuudessa, puhui hänen puolestaan, ja se saattoi olla vain ystävä, sellainen hyvä, rakas ystävä ja puoluetoveri kuin Rassmann, jolla oli samallainen käsitys elämästä kuin hänelläkin, joka ajatteli kuten hän, tunsi kuten hän.
Schorn katsoi toveriinsa.
"Gustav, Gustav, suojele minua — kuules toki, minä olen muka varas —"
Rassmann ei puhunut sanaakaan. Hän katsoi ympärilleen ja silmäili toisia, ikäänkuin hänen täytyisi ensin saada selitys.
Ja Ehlert, luullen, ettei Schornin liiketoveri tiennyt vielä mitään, kertoi kaikessa lyhykäisyydessä tapahtuman liikkeessään. Rassmann kuunteli sellaisella hämmästyksellä kuin ei voisi selvitä kummastuksestaan.
Huonekalukauppias kääntyi sitte jälleen Schorniin, häntä viihdyttääkseen, poliisi puhutteli häntä samoin ystävällisesti ja sanoi:
"Herra Schorn, mieleni on paha, mutta laki vaatii sen ja velvollisuuteni samoin. Minun täytyy pitää teillä kotitarkastus ja samoin tarkastaa vaatteenne. Uskon teidän olevan syytön, niin totta kuin tunnen teidät rehelliseksi mieheksi, mutta minuntäytyy. Älkää vaikeuttako virkani tehtäviä, pyydän sitä."
Schorn puhtaine ominetuntoineen tunsi näiden hyvää tarkettavien sanojen johdosta itsensä rohkeammaksi.
Hän nousi pystyyn ja sanoi nopeasti, iloisesti liikutettuna:
"Kyllä, kyllä — etsikää talon jokainen nurkka, mutta ensiksi pukuni. Odottakaas, tuolla riippuu vielä työpajassani takkini, joka minulla oli samoin mukanani siellä, käyn sen noutamassa."
Ja kiireisesti poistui hän huoneesta, kuin sähkön elvyttämättä. Virkamies seurasi häntä. Sitte astuivat molemmat jälleen sisään, Schorn takkinsa kädessään.
Rassmann tarttui muutamaan tuoliin, nojatakseen siihen. Hän oli luullut että rahat olivat jo löydetyt, ja hirmuinen hetki oli vasta nyt tuleva — tämä ajoi hien hänen otsalleen.
Jos Schorn olisi pitänyt nippua tavallisena paperituppuna ja viskannut pois? Silloin olisi paholainen vasta oikein pitänyt hänen kanssansa peliään ja hän, hienostunut ihmiskunnan onnellistuttaja, olisi joutunut yksin narriksi pelissä.
Schorn penkoi läsnäolijain nähden vielä liikutuksesta vapisevin käsin takkinsa ulkotaskut. Samalla sanoi hän:
"Tässä, tässä — nähkääs, katsokaa tarkoin, herra komisarius, ei mitään.Ja katsokaas, rintataskussa samoin —"
Hän pysähtyi. Nurin käännetystä taskusta putosi kokoonpuristettu paperitukku.
"Ainoastaan vanha, arvoton sanomalehden kappale", sanoi Schorn jälleen, välittämättä paperista. Mutta virkamies kumartui, nosti tupun ylös, levitti sen auki ja setelit tulivat näkyviin.
"Luulen sentään, etteivät nämä ole mitään arvottomia sanomalehden kappaleita", sanoi hän, ja tällä kertaa ei hänen äänessään kuulunut sääliä.
Samalla katsoi hän terävästi nuoreen mestariin, ikäänkuin tahtoisi lukea hänen sielunsa syvyydet. Oliko Schorn tiennyt, että setelit olivat siellä ja tarkotuksella antanut paperin pudota aivan arvotonna lattialle? Virkamies, joka kiinnitti tarkkaavaisuutensa tähän kysymykseen, tahtoi jotakin sanoa, mutta Schorn oli jo huomannut rahat.
"Olen syytön, niin totta kuin Jumala tietää kaiken", sai hän suustaan korisevalla äänellä. Samalla horjui hän kuin juopunut. Kaikki hänen ympärillään oli sumussa, hän näki vain setelit, joihin hänen silmänsä jäykkinä tuijottivat.
Ja samassa päästi hänen vaimonsa huudon; hänkin oli nähnyt rahat.
Rassmann seisoi vielä liikahtamatta syrjässä. Mitä oli hänen sanottava?Näytelläkseen oikeaa hämmästystä oli hänen oltava vaiti.
Ehlert katsoi milloin Schorniin, milloin virkamieheen, joka yhä pitäen rahoja kädessään kääntyi nyt häneen:
"Niitä on täsmälleen kaksisataa viisikymmentä markkaa. Eri setelien suuruus sopii myös yhteen, ja — odottakaas, tahdon verrata — noin — nähkääs, setelien numerot samoin. Ei epäilemistäkään, varastetut rahanne ovat löytyneet."
Ja Ehlertillä ei ollut siihen mitään vastattavaa, hän vain nyökäytti päätään; mutta virkamies sanoi lyhyesti:
"Herra Schorn — pyydän teitä seuraamaan minua. Lain nimessä vangitsen teidät todistettuna syylliseksi varkauteen."
"Hyvä, hyvä — seuraan teitä, herra komissarius — olen syytön, niin totta kuin Jumala elää."
Schorn, kalmankalpea Schorn, tuli jälleen vanhaksi maltilliseksi mieheksi, joka aina osasi taipua välttämättömyyteen. Mutta Hanna huudahti vielä kerran, sitte lyhistyi hän kokoon ja kaatui Rassmannin syliin. Lapset syöksyivät sisään ja alkoivat äänekkäästi itkeä, niin että Schorn kumartui alas heidän puoleensa ja sanoi kumpaakin suudellen:
"Olkaa rauhalliset, olkaa rauhalliset. Isä palaa pian ja tuo lahjan tullessaan."
Oi, hän uskoi niin vuorenlujasti pian palaavansa. Ja suureen toveriin kääntyen lisäsi hän:
"Pidä kaikki kunnossa, Gustav — vanha Jumala elää vielä, rangaistakseen sen lurjuksen, joka on tehnyt minulletämän."
Ja vihdoin puhkesi hän kuumiin kyyneliin, joita oli niin kauvan pidättänyt, heittäytyi Hannan syliin ja nyyhkytti:
"Oi, vaimoparkani — oi, te lapsiparkani, tulen niin kunniallisena ja puhtaana takaisin kuin tekin olette." Ja he menivät.
Rassmann näki tämän, kuuli tämän, tunsi kaiken, mutta hän ei syössyt esiin tunnustamaan syyllisyyttään.
Hän tunsi nuoren vaimon lämpimän ruumiin sylissään, hän näki hengessään tämän pikku paratiisin ilman herraa ja vaikeni.
Hän oli lähellä päämääräänsä.
Kun Ami, koira, näki kuinka agitaattori piti hänen emäntäänsä sylissään, syöksähti se jälleen ikenet irvillään pöydän alta kotiystävän kimppuun. Vinkuen pakeni se takaisin.
Kun Schorn saattajineen kulki puodin lävitse kadulle, olivat naapurit jo paikoillaan, tyydyttääkseen uteliaisuutensa kurkistelemalla ovien raosta ja ikkunoista uutimien takaa.
Tämä oli tapaus, joka jo oli puhumisen arvoinen!
Marat toinen viiruili samoin parturituvastaan ja tirskui itsekseen: "Oikein, oikein — nyt saat nähdä, mitä huono seura on — mutta minä en sano mitään, en yleensä tiedä mitään. Jopahan, hihihi –"
Hän nauroi yksikseen ja tarttui pulloonsa.
Kaupunki oli kovasti kuohuksissaan.
Schornista, tähän asti niin nuhteettomasta, niin arvossa pidetystä Schornista, oli tullut varas. Kuka olisi sitä kuunaan ajatellut, kuka olisi yleensä uskaltanut, huolimatta kaikista juoruista, jotka jo kuukausia olivat kierrelleet huonosta taloudesta nuoren mestarin talossa, epäillä kuunaan hänen persoonallista rehellisyyttään.
Ja kuitenkin oli hän varas, todellinen varas. Hänethän oli pidätetty, setelit oli löydetty häneltä.
Lisäksi tulivat ne tosiasiat, että hän vielä pari päivää aikaisemmin oli tarvinnut rahaa, kuten sanottiin, maksaakseen vekselin, joka oli varkauspäivänä lankeava, mutta ettei hän ollut voinut saada niin paljoa kuin sillä hetkellä tarvitsi. Tämä kaikki kulki väestön kesken suusta suuhun ja leimasi hänet satunnaiseksi varkaaksi, sillä suurilla joukoilla on tällaisissa oloissa tapana hörhistää korviaan, ymmärtää kaikki väärin, mutta itserakkaudessaan lisätä yhä enemmän huhuun, kunnes vihdoin alkuperäinen kirppu on onnellisesti kasvanut elefantiksi.
Mutta kuinka olisi Schorniin nähden voinut toisin ollakaan.
Oi, nämä viisaat, he olivat kaiken tienneet edeltäpäin!
Tämä oli seuraus kommunistisesta yhteiselämästä. Siitä ei voinut tulla mitään hyvää, kun mies sallii, että hänen vaimonsa hänen omien silmiensä edessä — sen täytyy kaiken viedä perikatoon. Sanaa "kommunistinen talous" käytettiin nyt jokaisessa tilaisuudessa, milloin vain Schornin nimeä mainittiin.
"Pidä kaikki kunnossa", oli Schorn sanonut toverilleen, kun hänet vangittiin, ja Rassmann tiesi menetellä sen mukaan.
Rouva Schorn oli jälleen toipunut ja istui ylhäällä etuhuoneessa muutamalla nojatuolilla; molemmilla puolillaan lapset, jotka eivät voineet lakata itkemästä.
"Mitä tästä tulee, Gustav?" sanoi Hanna, "Olen niin heikko, että voin tuskin pysyä pystyssä. Ymmärrykseni pysähtyy, kun koetan ajatella, että mieheni tosiaankin — mutta ei, ei, niin ei voi olla — hänen viattomuutensa täytyy tulla selville."
Rassmann koetti lohduttaa, sitte sanoi hän:
"Hanna, te tiedätte, että olen ystävänne, miehenne on poissaolonsa ajaksi jättänyt kaiken minun käsiini. Meidän täytyy sentähden olla avomieliset. Ihminen on ikuinen arvoitus. Emme tiedä, mitä miehenne sielussa on tapahtunut. Puhutaan yleensä, että Vilhelmillä oli tänään joku vekseli lunastettavana, ja niin tosiaankin on, hän on sen minulle sanonut. Kahden aikaan piti hänen maksaa suurempi summa Samuel Hirschille alhaalla torin varrella. Velka täytyy meidän suorittaa tai ainakin saada aikaan joku sopimus. Tiedättekö, onko vielä rahaa kassassa?"
Rouva Schorn ojensi hänelle heti avaimen.
"Tässä katsokaa — luulen, että siellä on vielä kaksisataa taalaria. Jollei muu auta, otamme viimeisetkin — maksakaa te. On vielä joukko laskuja perittävänä, niistä saamme taas pian rahaa."
Rassmann tarttui avaimeen, jonka saamista haltuunsa hän jo oli odottanut, ja viimeinenkin pula oli voitettu, ilman että hänen arvonsa oli siitä kärsinyt. Kun herra Samuel Hirsch täsmälleen kahden aikaan, aavistamatta vielä Schornin vangitsemisesta, saapui esittämään vekseliään, sai hän rahansa penniä myöten.
Miten syvän kumarruksen hän tekikään!
"Jos milloin joudutte pulaan, herra Rassmann —"
Agitaattori välitti hänestä viisi. Hän saattoi nyt maksaa samalla mitalla, sillä hänellä oli nyt kädessään valtikka, jota hän oli niin monina unettomina öinä kaihonnut.
Kaksi viikkoa oli kulunut Schornin vangitsemisen jälkeen. Tutkinto oli toimitettu ilman että mitään vapauttavaa esiintyi hänen hyväkseen. Kaikki puhui häntä vastaan: hänen olonsa yksin huoneustossa, hänen paikantuntemuksensa, se tosiasia, että tarvitsi rahaa ja ennen kaikkea se seikka, että rahat oli löydetty häneltä. Piirioikeuden yleinen syyttäjä antoi julkisen kehotuksen henkilöille, jotka tiesivät jotakin asiaan, ja muutamia kaupungin asukkaita ilmottautuikin. Ilmottautui Schornin kelpo kilpailija, jolta tämä oli pyytänyt kuuttasataa taalaria. Hän kertoi siitä tuiki tarkkaan, ja arveli (haluten näytellä jutussa pääosaa), että Schorn oli ollut hirveän kiihottunut, ja oli tehnyt häneen sen vaikutuksen kuin täytyisi hänen joutua epätoivoon, jollei saisi rahoja.
Sitte tuli Schornin liikeystävä Pitkäkadulta, hän, jolta Schorn oli saanut rahat vekseliä vastaan. Mutta ainoastaan viisisataa taalaria. Hän tarvitsi siis vielä varmaan sata taalaria.
Schorn kielsi kaiken.
"Olen viaton, niin totta kuin Jumala sen tietää", sanoi hän yhä ja niin pyhällä vakavuudella, että jokainen, joka nämä sanat kuuli, läksi sieltä järkytettynä ja uskoi häneen.
Häneltä kysyttiin, mitä hän sitten oli tehnyt saamillaan rahoilla, hänen oli näytettävä, kenelle hänellä oli vekselivelka maksettavana. Schorn vaikeni, hänentäytyivaieta. Pettäisikö hän oman puolueensa? Paljastaisiko hän Rassmannin sosiaalidemokraattiseksi agitaattoriksi? Oliko hänen sanottava, että viisisataa taalaria tarvittiin agitatsioonitarkotuksiin Rassmannin valtiopäivämiesvaalin hyväksi? Oliko hänen ja Rassmannin siten antauduttava alttiiksi poikkeuslaille ja kärsittävä sen määräämä rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Ei, ei, se ei käynyt. Itse olisi kyllä voinut rangaistuksen kärsiä, häntä ei olisi puolue kaivannut, mutta Rassmann, Rassmann olisi ollut puolueelta mennyt mies; aivan katsomatta siihen, että koko puolueen järjestö olisi mahdollisesti saanut tuntuvan iskun. Ei, vielä kerran ei, mieluummin oli pysyttävä vaiti tai jätettävä oikeus siihen uskoon, että hänellä oli tosiaankin ollut vekselisitoumuksia.
"Niin", sanoi hän sitte tutkintatuomarille, "se on totta, minulla on ollut ahdistavia vekselisitoumuksia, mutta minä en sano kenelle, ja vaikka kiduttaisitte minua, herra tuomari, en sano sittekään. Mutta minä vannon Jumalan vanhurskauden nimessä — en ole varas."
Tuomari pudisti päätänsä. Hänen kävi sääliksi, mutta hän ei päässyt tästä miehestä selville. Sitte kysyi hän Schornilta kadonnutta avainta, sama vastaus kuin ennenkin!
Sitte ilmottautui eräänä päivänä muuan peltomies, tuoden mukanaan jo puoleksi ruostuneen avaimen, se tunnettiin Ehlertin omaisuudeksi. Mies oli sen löytänyt pellolta Schornin puutarhan takaa.
Mestari oli sen siis heittänyt sinne — kentiesi puutarhansa aidan ylitse? Tämä oli viimeinen todistus, joka sulki ketjun Schornin ympärille. Nyt ei käynyt enää kieltäminen. "Niin paatunut ihminen", sanoivat rakkaat lähimmäiset. "Kuka olisi sitä uskonut, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."
Itse oikeus ja poliisi alkoivat nyt horjua mielipiteessään Schornin hyväksi, ja virkamiehet katsoivat häneen toisilla silmin kuin tähän asti. Jos hän olisi heti kaiken tunnustanut, olisivat tuominneet lempeämmin, mutta vetää heitä siten nenästä! Tämä ärsytti heitä.
Ja kuitenkin tunnettiin kaupungissa osanottoa Schornin kohtaloon ja uskottiin hänen viattomuuteensa. Eihän voitu vieläkään käsittää! Nähtiin yhä silmien edessä tämä aina ystävällinen, hyväntahtoinen mies sinisine esiliinoineen, joka ei voinut kärpäsellekään tehdä pahaa ja kymmenen kertaa mieluummin kärsi itse vahinkoa kuin teki kenellekään väärin, tai ketään vahingoitti.
"Oikeus kyllä huomaa hänen viattomuutensa, siitähän se lopulta riippuu", sanoivat uskovaiset ja rauhottuivat siihen.
Rassmannin oli muutamia kertoja sallittu puhutella Schornia vankilassa virkamiehen läsnäollessa. Luonnollisesti ei Rassmann sitä tehnyt mielellään, mutta hänen täytyi se tehdä, vanki oli häntä halunnut tavata. Hanna tahtoi myös nähdä miestään, mutta Rassmann osasi sen estää, sanoen: "Vilhelm käski sanoa nimenomaan, ettette tulisi — hänenhän täytyy kuitenkin muutamain päiväin kuluttua päästä vapaaksi".
Oi, hän oli lujasti vakuutettu, että toveri kyllä tuomittaisiin.
Muutaman kerran heidän keskustellessaan sai Schorn myös tilaisuuden kysyä hiljaa: "Kuinka on vaalisi laita?" — "Hyvin, hyvin, oivallisesti", vastasi Rassmann, "niin pian kuin olet vapaa, lähden matkalle. Kymmenen päivän kuluttua on ratkaisu. Minut on yksimielisesti asetettu ehdokkaaksi ja pääsen lävitse. Siinä ei ole epäilemistäkään."
Se oli lohdutus Schornille yksinäisyydessään.
"Pidä kaikki kunnossa ja sano Hannalle, että sinä saat kaikkia asioita hallita ja vallita kuten tahdot. Kun ei minua ole siellä, olet sinä herra talossa. Onhan sinulla valtakirjani, ja mikä minun on, se on sinun, sen tiedät jo aikoja sitte. Mutta odotas", lisäsi hän nopeasti, "kirjotan sen mieluummin itse Hannalle, tiedäthän, millaisia naiset ovat —"
Ei ollut vaikea saada paperia ja kirjottaa se heti. Ja kun avoimessa kirjeessä ei ollut mitään epäiltävää, saattoi Rassmann ottaa sen mukaansa.
Nyt oli hänellä mustaa Valkosella — hän oli herra.
Oi, kuinka hän osasikaan kotona näytellä murheellista ja sanoi Hannalle kymmenen kertaa tunnissa, ettei hän voinut olla onnellinen liikettä johtaessaan. Oi, kuinka hän yhtenä minuuttina surkutteli ystävätään, ja toisena valoi pisaroittain myrkkyä nuoren vaimon mieleen, että tämän täytyi uskoa miehensä syyllisyyteen.
Kun Hanna sitte sanoi: "Mutta, Gustav, minä en voi sitä uskoa, se. olisi ikuinen häpeä nimellemme", — niin oli Rassmannilla vanha reseptinsä, joka kuului aina samoin: "Mutta me olemme kaikki ihmisiä, Hanna, ja voimme tehdä syntiä. Vilhelmillä on salaisuudessa täytynyt olla paljo velkoja, mihin hän muuten olisi tarvinnut viisisataa taalaria? Kenties ei liike ole viime aikoina käynyt niin hyvin — hänen on täytynyt tehdä se epätoivossaan —"
Tämän sanoi hän niin usein ja sellaisella valittavalla äänellä, että usko miehensä syyllisyyteen täytyi piintyä rouva Schornin mieleen.
Samalla ei Rassmann koskaan unhottanut, että hänellä kotiystävänä ja sosialistina oli aina vanha oikeutensa sosialistirouvaa kohtaan. Hän kietoi käsivartensa rouva Schornin vyötärölle, aivan kuin tämä olisihänenvaimonsa, jota hän lohdutteli, eikä erään toisen.
Mutta hänellähän oli oikeus siihen, sillä: "Toverin vaimo oli myös hänen vaimonsa".
Oikeuden istuntopäivä tuli. Kaupungissa sellaisessa kuin X oli tämä tapaus, joka piti mieliä kiihkossa.
Oikeussaliin eivät mahtuneet kaikki uteliaat, jotka virtailivat saapuville katsoakseen Schornia kasvoista kasvoihin.
Syytöskirja luettiin, todistajat, jotka kaikki puhuivat Schornia vastaan, tekivät valansa, ja hän — kielsi kaiken. Se oli vanha juttu.
Hänen äänensä kuului rauhalliselta, vaatimattomalta ja kohteliaalta kuten aina.
Hän ei tiennyt, miten rahat olivat tulleet hänen taskuunsa. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan, mutta hän oli viaton, sen tiesi parhaiten hänen omatuntonsa. Jumala tuomitsisi kyllä kerran ne, jotka hänet tuomitsevat tänään.
Kun hän oli tämän sanonut lujalla äänellä, värisi jokainen, ikäänkuin olisi sen totuudesta vakuutettu; mutta kuka voi syytettyä auttaa? Ei kukaan.Yksisentään. Takana istui nurkkaan kyyristyneenä, tuskin näkyvissä pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja Pätzoldt yhteenpuristetuin huulin. Hän olisi voinut astua esiin ja kertoa kuinka oli nähnyt Rassmannin hyppäävän ulos ikkunasta, ja koko asiankäsittely olisi silloin saanut toisen käänteen. Mutta Marat toisen viha porvaristoa kohtaan ja erittäin tätä miestä, joka oli hänestä käyttänyt sanoja "huono seura", oli suurempi kuin hänen oikeudenrakkautensa. Todellinen syyllinen sai pikemmin olla vapaalla jalalla kuin tämä Schorn. Rassmann kyllä saisi katua tekoaan! Siihen oli Pätzoldtilla suunnitelmansa valmiina. Mutta ensin täytyi Schornin kaatua.
Ja kenpä tiesi pitäisikö Schorn siitä, jos Rassmann tehtäisiin epäluulon alaiseksi? Siitä saattoi pieni kähertäjä pian saada todistuksen.
Oikeus tahtoi juuri vetäytyä neuvotteluun, kun tuomarit vielä kerran panivat viisaat päänsä yhteen. Syntyi yleinen liike. Viime hengenvedossa oli vielä ilmottautunut uusi todistaja. Muuan Ehlertin naapuri luuli nähneensä varkauden aikana "herra Rassmannin, Schornin liiketoverin", kuinka tämä poistui Ehlertin talosta ja meni yli kadun. Hän luuli voivansa tuntea aivan varmasti mainitun herran, ja tahtoi mennä siitä valalle.
Katsojain puolelta kuului äänekästä hälinää. Ilmoittautui vielä eräs rouva, joka samoin luuli nähneensä "herra liiketoverin" samaan aikaan.
Rassmann, joka istui rouva Schornin rinnalla todistajain penkillä, tuli kalmankalpeaksi. Äkkiä kuuli hän, kuinka hänen naapurinsa kuiskutti: "Mutta ettehän te ollut poissa kotoa koko siihen aikaan."
Nämä sanat riittivät antamaan Rassmannille vanhan varmuutensa. Hän tiesi, että kaikki riippui hänen rauhallisuudestaan.
Agitaattoria kuulusteltiin heti.
Kovalla äänellä, puoleksi hymyillen, sanoi hän:
"Hyvät herrat, tunnen omantuntoni liian puhtaaksi, ryhtyäkseni vastaamaan juuri herätettyyn epäluuloon. Molempien todistajain lausunnot voivat perustua ainoastaan näköhäiriöön. Tässä kaupungissa on useampia ihmisiä, joiden ulkonäkö muistuttaa minua. Sitä paitsi voi rouva Schorn ja hänen palvelustyttönsä todistaa, että kymmenen aikaan palattuani eräiltä liikeasioilta en enää poistunut huoneestani koko aamupäivän kuluessa. Mutta varkauden on täytynyt tapahtua kymmenen tienoilla."
Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja vakuuttavasti kuin olisi hänestä naurettavaa, jos joku vielä epäilisi hänen sanojaan.
Rouva Schorn todisti ne. Oikeus päätti kutsua myös palvelustytön, kuusitoistavuotiaan orvon, heti kuulusteltavaksi.
Tyttö oli epävarma. Hän ei voinut tarkoin sanoa, oliko Rassmann tosiaankin ollut koko ajan kotona. Tämä lisäsi uutta jännitystä. Mutta ei ollut lainkaan ajateltavissa, että Rassmann olisi tehnyt teon. Mitä syytä olisi ollut sivistyneellä miehellä leimata ystävänsä varkaaksi?
Puheenjohtaja itse painosti tätä ja kehotti molempia todistajia harkitsemaan, eivätkö he olleet erehtyneet, kun luulivat nähneensä Rassmannin. Nämä pysyivät lausunnossaan. Rassmann vapisi koko ruumiiltaan.
Puheenjohtaja selitti siinä tapauksessa täytyvänsä määrätä uuden tutkimuksen ja lykätä käsittelyn toistaiseksi. Rassmann silmäili kuin apua rukoillen Schorniin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Schorn ymmärsi tämän katseen.
Jos Rassmann nyt joutuisi tutkittavaksi tällaisessa jutussa, silloin olisivat ainaiseksi lopussa hänen toiveensa päästä valtiopäiville. Ja hänet toki täytyi säilyttää puolueelle! Kuinka uskalletuinkaan hänen paras ystävänsä asettaa epäiltäväksi moisesta teosta?
Rehellisen Schornin sydän kuohui.
Eikö edes voitu uskoa hänen vaimonsa sanoihin? Ja hän oli ne sentään vahvistanut valallaan. Ei, mieluummin antoi hän itsensä tuomita syyllisenä kuin saattaa onnettomuutta rakkaimmilleen.
Schorn taisteli muutamassa minuutissa itsekseen hirvittävän taistelun. Huomattiin, että syytetty tahtoi vielä kerran puhua. Hänelle myönnettiin sananvuoro. Tuli haudanhiljaisuus.
Ja Schorn sanoi puolimurtuneella äänellä, mutta selvästi:
"Nyt, kun näen että syyttömiä koetetaan tehdä epäiltäviksi, en tahdo enää kieltää. Tunnustan tehneeni varkauden — — tarvitsin rahaa maksaakseni vekselin ja jouduin kiusaukseen — antakoon Jumala minulle anteeksi — hän tietää —"
Hän ei päässyt pitemmälle, vaan kaatui maahan. Todistajain penkiltä kuului vihlaiseva naisen huuto — Schornin vaimon. Seurasi hälinä ja käsittämätön mielten hämminki. Noudettiin vettä ja vietiin Schornin vaimo ulos.
Tuomarit vetääntyivät pois. Puolen tunnin kuluttua langettivat he tuomion. Schorn tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen.
Uteliaat virtailivat ulos, kiintyneinä äänekkääseen mielipiteiden vaihtoon. "Sääli häntä", sanoi muuan. "Niin paatunut!" sanoi toinen.
Rassmannia onniteltiin, ja niitä kahta todistajaa, jotka esiintyivät häntä vastaan, nimitettiin "kurjiksi panettelijoiksi".
Mutta Marat toinen silmäili ivallisesti agitaattoriin ja kuiskasi hänelle kiviportaissa:
"Kansalainen Rassmann — olette tällä kertaa päässyt kolhulla, mutta katsokaa eteenne, ettette ensi kerralla juostessanne kompastu". Ja samalla hän nauroi vanhan kiirityksensä.
Agitaattori kuuli tuskin sitä, mutta pieni kähertäjä hieroi käsiään.Hänellä olivat, kuten sanottu, omat suunnitelmansa.
Schorn oli viety Sonnenbergin kuritushuoneeseen. Ensin oli suostuttu hänen viimeiseen pyyntöönsä, että hän saisi vielä kerran puhutella liiketoveriaan Rassmannia. Hänelle sanottiin, että hänen vaimonsa samoin tahtoi häntä vielä kerran puhutella, että hänen lapsensa ikävöivät häntä. — Schorn pudisti päätänsä. Hän tahtoi puhutella vain liiketoveriaan. Kun hän nyt puhui, ei hän enää kohottanut katsettaan, ei katsonut ketään kasvoihin. Hän ei enää, hymyillyt kuten ennen, hänellä ei ollut sama hyväntahtoinen ilme kasvoillaan — hänen kasvonsa olivat jäykät, hänen liikkeensä olivat vielä kulmikkaammat kuin ennen, hänen niskansa vielä kumarampi kuin konsanaan: hän näytti ukolta, jolle kohtalo oli hänen elämänsä kukoistusaikaan antanut musertavan iskun. Takanaan näki hän onnen sillan olevan poikki, edessään haudan portit avoinna.
"Olen häväisty", sanoi hän Rassmannille. "Niin kauvan kun nimessäni on vielä tahra, ei vaimoni eivätkä lapseni saa minuun koskettaa, en tahdo heidän huuliaan saastuttaa. Ja kuitenkin olen minä niin puhdas, oi, Gustav, Gustav —"
Hän heittäytyi toverinsa rintaa vasten, mutta ei voinut itkeä. Hänen sydämensä oli luja, vaikka se olikin niin hellä. Mutta Rassmann pysyi vaiti, vaikkakin hänellä oli sentnerin paino omallatunnollaan.
"Uskotko sinä, että olen viaton?" kysyi Schorn sitte.
"Kyllä", vastasi agitaattori lujasti ja varmasti eikä mikään oikeuden enkeli tullut ja reväissyt tällä hetkellä naamiota hänen kasvoiltaan.
"Pidä kaikki kunnossa, Gustav", sanoi tuomittu jälleen, kuten ennen niin usein. "Suutele vaimoani ja lapsiani minun nimessäni ja sano heille, että ajatuksissani olen aina heidän luonansa. Olet nyt herra talossa, isännöi hyvin, vuosi menee, ja minä luotan ikuiseen tuomariin. Päivä tuo totuuden esille."
Hän halusi kuulla jotakin valtiopäivävaalin kulusta, mutta he eivät olleet kahden kesken.
Hän sanoi vain, edellyttäen Rassmannin ymmärtävän.
"Ja asiasi käy hyvin?"
"Oivallisesti, huomenna tulee ratkaisu", kuului valheellinen vastaus.
"Tämän vien parhaana lohdutuksena mukaani", sanoi Schorn viimeiseksi sanakseen. —
Rassmann oli tosiaankin herra talossa, hänellä oli valtikka kokonaan käsissään. Hän ei ollut enää ainoastaan unelmissaan tämän pienen paratiisin omistaja, hän oli sitä valveilla, täydellä tajullaan. Jokainen askel, jokainen toimenpide, mihin hän ryhtyi, vahvisti häntä siinä tietoisuudessa.
Mutta hänen isännöimisensä!
Rassmann ei ymmärtänyt mitään liikeasioista: se oli ensi kivi raunioon. Liiketuttavat huomasivat sen parhaiten; seuraus siitä oli, että he vähitellen rajottivat tilauksiaan, vaikkakaan eivät niitä kokonaan lakkauttaneet myötätuntoisuudesta rouva Schornin onnettomuutta kohtaan. Lisäksi tuli, ettei Rassmann voinut omin käsin ryhtyä työhön, mutta esiintyi sitä mahtavampana kisällejä kohtaan. Ennen olivat he työpajassaan harvoin suuttuneet, nyt ei kulunut ainoakaan viikkoa, ettei joku työntekijöistä olisi mieluummin muuttanut kuin enää jäänyt epävarmuuteen.
Seuraus siitä oli, että ne työt, jotka vielä saatiin, lyötiin laimin eivätkä valmistuneet oikeaan aikaan.
Niin poistui tilaaja toisensa jälkeen; ja lopuksi oli puusepän työssä ainoastaan yksi mies eikä hänelläkään työtä riittämään. Sorvaustyö oli jo aikoja sitten lakannut, kun Schorn, tämän ammatin ainoa etevä edustaja kaupungissa, oli poissa ammattitaitoineen.
Niin jäi pääasialliseksi tulolähteeksi puotiliike.
Mutta ikäänkuin olisi Schornin tuomion jälkeen kohdannut kirous koko taloa, niin kohdistuivat koko talon ikävät ilmiöt myös valmiiden tavarain kauppaan. Ostajat vähenivät vähenemistään, ja nekin, jotka tulivat, tulivat enemmän uteliaisuuttaan tyydyttääkseen. Mihin Hanna katsoikin, ei hän kohdannut avointa, vapaata katsetta, ei henkilöä, jolle olisi voinut uskoa luottamuksensa. Lopulta jäi hänelle vain Rassmann, joka osasi hänen surulliset kasvonsa kirkastaa.
"Kaikki tulee jälleen paremmaksi", sanoi tämä vain jotakin sanoakseen. "Koskeeko syyllisyys sitte tosiaankin meitä molempia? Emmekö koeta parastamme? Pää pystyyn, Hanna, olenhan minä luonanne."
Oi, niin, ystävä oli hänen luonaan. Sen huomasi hän uudistuneesta hellyydestä, jolla tämä hänet hulvasi. Ja jokaisessa sellaisessa tilaisuudessa halasi tämä ystävä hiljaa, mutta järjestelmällisesti vanhaan puuhaansa: hän koetti vaimon rinnassa tukahduttaa jokaisen ajatuksen miestään kohtaan.
"Hanna", sanoi hän sitte, "mitä siitä sitte tulee, kun Vilhelm palaa? Vannon teille, että olen teidän totinen ystävänne, mutta juuri siksi täytyy minun katsoa tulevaisuuteen teidän puolestanne. Miehenne on ainaiseksi kunniaton mies, ja vaikkei tänään kukaan voi sälyttää hänen rikostaan teidän eikä lastenne hartioille, niin tehdään se silloin, kun hän on jälleen luonanne, Hanna, teidän täytyy —"
Nuori vaimo hypähti pystyyn ikäänkuin hänen eteensä olisi astunut valoisa olento, joka varotti häntä tähän hurmahenkeen nähden; mutta seuraavana hetkenä tunsi hän jälleen olevansa Rassmannin vallassa.
Hän sanoi tosin: "Mutta taivaan tähden, mitä teillä on oikein mielessänne, Gustav!" — mutta heti osasi Rassmann viedä ajatukset eteenpäin.
"Hanna", alotti hän uudelleen, "kommunismin lakien mukaan ei teidän tarvitse enää elää miehenne kanssa yhdessä. Tahdotteko silloin iät kaiket käydä kuritushuonevangin rouvasta? Vilhelm on itse sanonut minulle, ettei hän enää vapaaksi päästyään tahdo koskaan käydä miehestänne. Ette tee mitään rikosta, vaikkakin hänestä eroatte — nyt vasta olette sopimattomat toisillenne. — Ettekö näe joka päivä, kuinka luonnottomat ja sietämättömät nykyiset olosuhteet ovat? Olettekotetehnyt kenellekään mitään pahaa? Olettekotevastuunalainen miehenne teoista? Ette. Ja kuitenkin karttavat teitä kaikki, vetääntyvät pois luotanne. Jokainen on valmis teitä loukkaamaan, sälyttämään häpeän niskoillenne, tärvelemään perintönne, saattamaan teidät häviöön."
Tämän käsitti rouva Schorn. Hänen povessaan aaltoili, ja hän sanoi nyreissään:
"Niin, Gustav, olette oikeassa, en ole tehnyt kenellekään mitään, mutta minua halveksitaan, ja kaikki on mieheni syy. Mutta minä teen samoin: vastaan halveksimalla."
Tämä oli vain hetkellistä katkeruutta; mutta kuinka Rassmann ottikaan heti tämän nuoren rouvan mielialan täydestä! Kuinka ymmärsi hän suloisesti imarrella, näytellä uhrautuvaisuutta, vaimon mieltä yhä hullaannuttaa!
Mutta milloin kaupungissa puhuttiin Schornin talosta, puhuttiin siitä kuin pahennuksen pesästä. Äidit ja isät katsoivat samalla huolissaan ympärilleen, olivatko heidän tyttärensä saapuvilla.
"Onko sitä enää pidettävä säällisenä rouvana", sanottiin sitte, "joka ei häpeä asua vieraan miehen kanssa saman katon alla, vaikka kaikki tietävät että hän on naimisissa ja hänen miehensä kuritushuoneessa?"… "Voiko sellaista vaimoa enää pitää arvossa? Voiko sellaisen olennon kanssa enää olla tekemisissä?"… Ja sitte seurasivat vanhat puheenparret sosialistisesta yhteiskunnasta… Niinhän oli aina, villi avioliitto oli aina ollut sosialistin toive; tässä se taas nähtiin selvästi j.n.e.
Niin kuluivat kaksi ensimäistä kuukautta, Schornin ollessa poissa. Juttelu rouva Schornista ja hänen rakastajastaan, kuten Rassmannia yleensä nimitettiin, kulki entistä uraansa, yhteyttä heidän kanssaan vältettiin samalla tarkkuudella kuin ennenkin. Liike meni yhä enemmän alaspäin. Rassmann koetti saada ulkona olevat saatavat perityksi niin pian kuin mahdollista, se oli hänen pääasiallinen työskentelynsä.
Talvi oli saapunut kaikessa ankaruudessaan, ja pureva pakkanen kutsui houkuttelevammin kuin koskaan viivähtämään kapakassa. Rassmann tunsi eräänä päivänä vanhan kaipauksensa sinne. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, päivät olivat niin lyhyet, että maksoi tuskin nousta vuoteestaan — mikä oli silloin parempaa kuin viettää iltansa kapakassa ja pitää suurta suuta.
Nyt vasta voi agitaattori oikein lyödä täyteen rahakukkaroonsa, nyt vasta tahtoi hän kaikille näyttää, mitä hän oikeastaan oli, ja vaikkapa kunnialliset ihmiset kääntyivätkin hänestä pois, kuten ihmisestä, joka petti oman ystävänsä — niin oli sentään aina elukoita, jotka kumarsivat rahan kilinälle kuten ennenkin ja kohottivat hattuaan. Ainakaan ravintolan isännällä ei ollut mitään syytä kieltää kunnioitustaan vanhalta vieraaltaan, jota hänen oli kiittäminen niin monesta kirkkaasta taalarista.
Lopulta, kun Rassmannin oli uudelleen onnistunut koota joukko syöpäläisiä ympärilleen, istui hän juopottelemassa aamusta iltaan kuten ennenkin.
Hannalle osasi hän selittää sellaisen elämänsä sanomalla, että hänen täytyi koettaa houkutella vanhat liiketuttavat takaisin.
Sellainen elämä luonnollisesti maksoi rahaa! Ja liikkeen tulot vähenivät päivästä päivään. Mutta Rassmann ei koskaan huolehtinut huomisesta; nyt vielä vähemmin kuin ennen; Kultaisessa leijonassa kuuli hän eräänä iltana jutun, että herra Antonius Pätzoldtilla, joka nyt oli kokonaan vajonnut viinapulloon, olisi seuraavana päivänä ryöstö, jonka jälkeen hänen "salonkinsa" todennäköisesti sulettaisiin.
Tämä juttu olikin totta.
Marat toisen liike oli mennyt alaspäin vielä nopeammin kuin Schornin. Kaksi hänen entistä apulaistaan olivat sijottuneet lähistöön ja vakavuudellaan vieneet entisen esimiehensä vieraat aivan hänen nenänsä edestä. Hän oli alituiseen juovuksissa ja alkoi kohta riidellä jokaisen uuden apulaisensa kanssa, niin ettei kukaan enää tahtonut tulla hänelle työhön. Häneltä itseltään eivät kansalaiset taasen tahtoneet palvelusta, sillä silloin olivat he vaarassa joutua jonakin onnetonna minuuttina pienen kähertäjän uhriksi sitä enemmän, kun tämä hirmuinen mies silloin tällöin humalapäissään päästeli suustaan epäiltäviä sanoja, jotka puhuivat joukkotelotuksista, giljotiinista ja vallankumouksellisista tuomioistuimista.
Niin kävi että tilavassa salongissa pistäytyi ainoastaan sattumalta joku vieras, joka ei kuitenkaan "kuningasmielisten" mielestä "kaalia rasvottanut".
Niin tuli sitten ratkaisu. Vuokraansa ei aviopari ollut maksanut jo neljännesvuoteen. Kaikkialle oli heillä velkoja, leipurille, teurastajalle, kauppiaalle, yksinpä saippuankeittäjällekin; vaikkei oikeastaan ollutkaan mitään saippuoitavaa.
Kaikki ahdistivat, kaikki olivat jo jättäneet saamisensa oikeudellisesti haettavaksi. Oli odotettavissa, että jonakin päivänä ulosottomies täyttäisi samalla kertaa velvollisuutensa kaikkia valittajia kohtaan.
Ahdingossaan pieni kähertäjä mietti omia tuumiaan samalla heittäen tuhoavia katseita kadun ylitse Schornin taloon.
Rassmann oli jo usein ihmetellyt, että hänen entinen kapakkatoverinsa väistyi tykkänään hänen tieltään. Agitaattori oli usein salaa toivonut päästä Pätzoldtin kera entisiin suhteihin, ollakseen varma hänen ystävyydestään kaikkien tapausten varalta. Mutta juoppoa tuskin enää sai nähdäkään.
Ja kuitenkin olivat Pätzoldtin ajatukset aina Rassmannin luona, ja ne suunnitelmat, joita hän salassa takoi, olivat kerran saattavat agitaattorin hänen käsiinsä.
Ja tuumiaan hauteessaan haki hän vanhaan tapaansa lohdutustaan pullosta.
Niinpä niin — hänellä olikin syytä huumata omaatuntoaan. Eikö hän ollut nähnyt, kuinka Rassmann varkauspäivänä oli hypännyt ikkunasta?
"Jos tämä porvari sen tietäisi", olisi silloin kuullut pienen kähertäjän usein puhuvan, "mitä hän tarjoisikaan jos minä pitäisin suuni kiinni —"
Tämä oli se Marat toisen suunnitelma. Hän oli usein ajatellut tätä kiristyskoetta, nähdessään kuinka puotikassa pysyi yhä tyhjänä ja velat lisääntyivät, mutta ensin tahtoi hän nähdä saiko agitaattori tosiaankin valtikan käsiinsä.
Ja nyt oli aika tullut, nyt oli hätä kynnyksellä, nyt oli joko taivuttava tai taituttava. Nyt sai tämä porvari vetää kassansa esiin, kuten hän kerran oli imenyt Schornia kaikella hienostuneella viekkaudellaan.
"Kuritushuoneeseen tulee hän sentään kyllin aikaiseen", täten koetti herra Pätzoldt puolustaa attentaattiaan, jonka hän oikeastaan teki Schornin omaisuutta vastaan.
Kultaisen leijonan eräässä nurkassa nähtiin pitkistä ajoista jälleenRassmannin ja hänen entisen ystävänsä istuvan yhdessä.
Mitä herra Antonius Pätzoldt kertoi, siitä ei ollut kellään aavistusta, ainoastaan sen olisi saattanut huomata, että agitaattori näytti kalpealta kuin seinä ja joka kerta, kun pieni kähertäjä oli ampumaisillaan yli maalin, kuiskutti hänelle: "Ei niin kovaan, ei niin kovaan. Voivathan muut kuulla kaiken. Saatte kyllä, mitä tahdotte."
Sinä iltana ei Rassmann jäänyt kauvaksi ravintolaan. Hän hiipi ulos, aivankuin kummituksia istuisi hänen niskallaan.
Sepäs vielä puuttui, että häneltä nyt riistettäisiin ihanat päivät! Nyt kun hän puhetaiteellaan oli saanut asiat niin pitkälle, että hänen lemmittynsä oli taipuvainen ennen pitkää myymään talon ja tavarat, lähteäksensä hänen kanssansa Ameriikkaan. Ja tämän kurjan kääpiön täytyi kaikkialle tulla hänen tielleen. Mutta hänen turpansa täytyi tukkia, sitte sai toistaiseksi olla rauhassa.
Niiden parin päivän kuluessa, jotka Pätzoldt oli agitaattorille myöntänyt rahan hankkimista vasten, esitti myöskin Schornin liikeystävä kolmikuukautisen viidensadan taalarin vekselinsä.
Rassmannille ei tullut tämä vekseli odottamatta, mutta hän pyysi neljän kolmatta tunnin lykkäystä. Ne hänelle myönnettiin.
Niin paljo rahaa? Mistä ne olivat otettavat?
"Meidän täytyy ottaa kiinnityslaina taloamme vastaan, Hanna", sanoi hän, "ja sitte koetettava myydä talo niin hyvin kuin mahdollista —"
Rouva Schorn sanoi vaan pari sanaa, käskien hänen tehdä miten hyväksi katsoo. Hän jätti jo kotiystävälle vapaat kädet.
Niin päätettiin ottaa kiinnityslaina. Seuraavana päivänä löytyi kaupungista rahamies, joka suostui antamaan tuhat taalaria ensimäistä kiinnitystä vastaan.
Suuri vekseli lunastettiin, Pätzoldtin lurjus tyydytettiin.
Nyt oli jälleen elämää Marat toisen kodissa. Kuningasmielinen tuli jälleen miehelleen hyväksi, lapset saivat leivoksia syödäkseen ja herra Antonius Pätzoldt otti päivän kunniaksi kaksinkertaisen annoksen kuminaviinaa.
Oi, että hänelle onnistuisi tämä ensimäinen kepposensa, sitä ei hän ollut uskonut itsekään. Eikö tässä ollut oivallinen lähde, jota saattoi käyttää useamminkin hyväkseen.
Herra Antonius Pätzoldt tuli pian siihen. Partaveistään tarvitsi hän yhä vähemmän. Hän eli humussa ja sumussa.
Marat toiselta ei rahapula enää koskaan loppunut, ja aina kävi hän Rassmannin kimppuun. Milloin vaati hän pienempiä, milloin suurempia summia. Ja vaikkakin Rassmann raivoissaan puri huultansa — Pätzoldtin uhkaukset saivat hänet lannistumaan ja — maksamaan edelleen.
Rassmann tunsi yhä suurempaa halua talon myymiseen, mutta niin usein kuin Hanna suostuikin, ei löytynyt sopivaa ostajaa. Onnettomuus kasaantui onnettomuuden päälle. Pieni Villy tuli äkki sairaaksi ja kuoli muutaman viikon jälkeen. Tämä oli hirvein suru rouva Schornille. Ensi kertaa pitkistä ajoista tunsi hän pienokaisen kirstun ääressä, kuinka häneltä puuttui mies, jonka lemmikki Villy oli. Rassmann ei huolehtinut hautajaisista, hän istui mieluummin "Kultaisessa leijonassa".
Jättiläissuuren, uhkaavan nyrkin tavoin nousi äkkiä nuoren vaimon mieleen ajatus, mitä hänen miehensä sanoisikaan, kun palaisi rangaistuslaitoksesta ja näkisi miten kaikki oli mennyt alaspäin. Ja hän — eikö hän ollut hyvällä tiellä unhottaa miehensä?
Mutta hurmahenki Rassmann seisoi jälleen hänen takanaan ja kuiskutti: "Kuka on kaikkeen syypää? Miehenne — hän on tullut rikokselliseksi, hän ei ole enää teidän arvoisenne."
Ja sitte ahdisti häntä hurja pelko ajatellessaan hetkeä, jona hänen miehensä palaisi — kulmikas, mutta rehellinen Schorn, jonka sydän oli täynnä altista rakkautta ja lapsellista uhrautuvaisuutta.
Kun hän sellaisena seisoisi hänen edessään ja sanoisi: "Hannaseni, oletko pysynyt minulle uskollisena?" — mitä olisikaan hänellä silloin vastattavaa? Nuori vaimo vapisi. "Mieluummin paeta maailman ääreen", tuumi hän sitte.
Rassmannia vastaan ei hänen oma mielipiteensä enää merkinnyt mitään — hän oli myynyt tälle sielunsa kuin paholaiselle. Agitaattori hallitsi kuin isäntä. Samalla jatkoi hän vanhoja tapojaan, istui aamusta iltaan kapakassa. Ja yhä oli hänellä rinnallaan verenimijänsä, herra Antonius Pätzoldt.
Saapui päivä, jolloin täytyi ottaa toinen kiinnitys, ainoastaan saadakseen rahaa välttämättömiin menoihin ja Marat toisen tyydyttämiseen. Lisäksi tuli, ettei puotiin tahdottu saada luotolla valmiita tavaroita myytäväksi, vaan entisistäkin laskuista vaativat saamamiehet suoritusta.
Kaikilta tahoilta ahdistivat velkojat, ja oli lähellä se mahdollisuus, että talo myytäisiin julkisella pakkohuutokaupalla, jollei viime hetkessä saataisi ostajaa omasta alotteesta.
Rassmann ponnisteli ponnistelemistaan, hän ilmotti sanomalehdissä kerta toisensa jälkeen — ei ilmestynyt ketään, joka olisi maksanut vaaditun summan. Aika kului, Schornin vapautuksen päivä oli tuleva — ja yhä olivat olot ennallaan. Rassmann selvisi enää humalastaan yhtä vähän kuin pieni parturikaan; hän joi vain itsensä huomatakseen.
Hänen täytyi miettiä rohkeimpia suunnitelmia saadakseen käteistä rahaa;vähitellen oli hän myynyt rouva Schornin tietämättä enimmät työkalut.Jos hän liikutteli kapakassa suuria rahoja, kävi herra AntoniusPätzoldt kimppuun vaatien puolet.
"Mikä on minun, on sinun", tuli nyt näiden juopporenttujen kesken täyteen voimaan.
He jakoivat rehellisesti; mutta kuten kaksi varasta, joista toinen ei luota toiseen.
Istunut kuritushuoneessa, istunut syyttömästi kuritushuoneessa — kuinka pian se on sanottu, ja kuinka vaikea sitä on ymmärtää!
Orja, joka tuntee ajajansa ruoskaniskut selässään, hän kestää kivun murisematta, sillä häntietääolevansa orja ja taipuu kohtaloonsa. Maankulkuri, joka maantieltä otetaan kiinni ja viedään korjuuseen, seuraa vastustelematta, sillä häntietää, että hän on siellä ulkona hyödytön ja hän tyytyy siihen. Vieläpä äitikin, köyhä äiti, joka nälkäisenä harhailee kadulla, kerjäten leipää lapsilleen, ja jokaisella toisella ovella saa kirouksia almun sijaan — hänkin kantaa osansa hymyillen, sillä hän tietää kärsivänsä lastensa puolesta. He kaikki kärsivät vakuutettuina, ettei heillä ole oikeutta murinaan; mutta mies tuolla, joka vilusta väristen ja sateesta valuen huhtikuun hämärässä astuu kuraista maantietä, joka vie X:ään, hän vain ei tiedä miksi hän vuosikauden on kantanut pahantekijän polttomerkkiä, miksi hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi, miksi on hänet puettu vanginpukuun.
Tämä mies on Vilhelm Schorn.
Kurja, mitään sanomaton sana on tämä "miksi", kun sen huutaa maailmaan koko sielunsa tuskalla ja kaiku on ainoa vastaus. Niin, tämä kysymys se sai Schornin öisin puristamaan kätensä nyrkkiin, kunnes hän unhotti rukoilemisen ja nousi omaa jumalaansa vastaan. Sitte itki hän, kunnes kyyneleet kuivuivat, ja miksi, miksi? —
Päivästä päivään oli hän toivonut sanomaa, että todellinen syyllinen olisi ilmottautunut, ja hän oli vapaa ja edelleen sama verraton mestari Schorn, joka kohotti kunniallisen nimensä kaiken muun ylitse — mutta tunnit, päivät, kuukaudet olivat kuluneet — hän oli yhä numeroitu rangaistusvanki: ilman oikeutta kunnioitukseen ja pääsemiseen ulkopuolella olevain nauravain ihmisten rinnalle.
Mutta vapautuksen päivä oli tullut, päivä, jona hän vapaana miehenä sai oleskella vapaiden ihmisten seurassa, keinuttaa lapsiaan polvellaan kuten ennenkin, itkeä kyllikseen vaimonsa ja ystävänsä rinnalla.
Mutta eikö hän yhä kantanut kunniattomuuden merkkiä?
Ei, ei — vaikkapa kaikki ihmiset pitäisivät häntä syyllisenä, niin ei varmaan hänen vaimonsa. Eikö Rassmann ollut pitänyt häntä viatonna? Ja ajattelisiko hänen vaimonsa toisin? Oi, jo ajatuskin, että se voisi olla mahdollista, näytti hänestä rangaistavalta.
"Oi, Hanna, oi, Gustav, oi, Villy, oi, Liisu!"
Niin ylimaailmallisen huokaavasti kuin Schorn lausui nämä rakkaidensa nimet ristissä käsin yön tummaa taivasta kohden ei konsanaan ole kaikunut kaihonhuuto kurjuuden ruoskimasta ja kuitenkin toivon läpitunkemasta ihmissielusta.
Oi, lämmin huone kotona, uskollinen ystävä, rakastava vaimo, nauravat lapset, oi kuinka tämä kaikki viittoikaan häntä vastaan iloisia tulotervehdyksiä.
Sade pieksi Schornia vasten kasvoja, huhtikuun inha tuuli vinkui hänen päänsä ympärillä — hän ei niitä huomannut. Hän olisi nyt voinut kulkea kuinka pitkälle tahansa, tiesihän hän, että hänellä oli jälleen päämäärä. Hän ei palattuaan tahtonut enää kauvemmaksi jäädä kaupunkiin. Vaimonsa, lastensa ja ystävänsä kera tahtoi hän etsiä uuden kotiseudun, missä häntä ei tunnettu, ei tiedetty mitään hänen entisyydestään.
Rassmann oli varmaan pitänyt liikkeen kunnossa, olihan hän siihen jo aika hyvin perehtynyt ja oli niin nokkela ja varustettu monenlaisilla tiedoilla.
Ja sitten valtiopäivävaali — oikein, hänet oli aikoja sitte täydytty valita edusmieheksi. Oi, mitä suuria asioita olikaan täytynyt tapahtua näinä hirveinä kahtenatoista kuukautena. Varmasti oli silloin niin paljo kerrottavaa, juteltavaa ja kyseltävää, että pahat muistot pian häipyivät menneisyyteen. Oi, kuinka he ottaisivat hänet vastaan, kun ovi aukenisi ja hän astuisi sisään. —
Schorn kuuli jo hengessä vaimonsa riemuhuudon, lastensa ilakoimisen, ystävänsä sydämellisen tervehdyksen. Eikö hän toki ollut heitä kaikkia valmistanut tuloonsa, kirjottamalla heille muutamia päiviä sitte.
Olisipa hän vain tiennyt, ettei Rassmann ollut kirjettä Hannalle lainkaan näyttänyt, vaan kironnut ja toivonut hänen ainaiseksi häipyvän!
Niin astuessaan tietään hengessään maalaillen näitä suloisia kuvia tunsi Schorn jo lämmittävän hengähdyksen, joka herätti hänet uuteen elämään ja kannusti hänen voimiaan. Sadekin lakkasi ja ilma tuli puhtaammaksi ja läpinäkyvämmäksi. Loitompaa pilkkui jo valoja näkyviin. Schornilla oli jo päämääränsä, vanha kotinsa, silmiensä edessä. Tuolla näki raatihuoneen tornin ikäänkuin äänettömän tunnusmerkin, lähellä sitä kohosi kirkon torni taivasta kohden; ensimäinen katu kaupungin puistikosta, jonka pensaat ja puut ojentelivat paljaita, vettävaluvia oksiaan häntä vastaan, oli jo se, jonka varrella hänen talonsa, hänen vanha paratiisinsa sijaitsi.
Oi, kuinka sykkikään hänen sydämensä, kuinka hänen verensä melkein pysähtyi autuaasta hämmennyksestä!
Kadulta ei hän tahtonut astua taloon, ei, kuten varas tahtoi hän hiipiä puutarhan aitovartta pitkin, kaikkien näkemättä, tuntematta, ensin seistä kotvan aikaa mykkänä, kädet ristissä kotiaan katsellen; rukoilla Jumalalta rohkeutta seuraavaa hetkeä varten.
Schorn näki jo maantien loppuvan edessään, hän oli jo kulkenut tullihuoneen ohitse ja aikoi kulkea puistomaan lävitse, kun hän kuuli muutamasta haudasta vasemmalta ihmisäänen; kuului siltä kuin puhuisi jokin juopunut sekamelskaa.
Mutta sitte näytti siltä kuin mies ähkyisi pääsemättä paikaltaan.
Schorn meni paikalle. Hän näki pienen, huolestuneelta näyttävän miehen, joka, istuen puoleksi kuraisessa haudassa, puoleksi nojaten muutamaan poppeliin, edelleen koetti nousta pystyyn, mutta aina kaatui takaisin. Samalla hän viittilöi käsillään ja puhui kaikenlaista, ikäänkuin hänen edessään seisoisi joku, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.
Schorn tunsi Pätzoldtin. Hän oli ravassa ylhäältä alas ja näytti perin juopuneelta.
"Se ei ollut huonosti", kuuli hän Marat toisen puhuvan yksikseen. "Mokoma lurjus sanoo, ettei hänellä muka ole enää rahaa, että kaikki on luistanut tiehensä. Tämä roisto näyttelee nyt suurta porvaria ja — minun kotiväkeni — no, minun puolestani, he voivat nähdä nälkää. Minulla ei ole enää, mitään!!" huusi herra Pätzoldt sitte äkkiä äänekkäästi yöhön, ikäänkuin hänellä olisi tuhansia piruja manattavana.
Sitte jatkoi händelirium tremens-monologiaan: "Mutta minä olen — minä olenkuitenkinnähnyt, kuinka hän — hän silloin hyppäsi ikkunasta, kun Schorn-parka oli Ehlertillä työssä — — niin, niin, olen sen kuitenkin nähnyt", huudahti pieni mies raivoissaan, heristäen nyrkkiään. "Niin, niin, sanon minä! Hän se oikeastaan oli varas, tämä Rassmann, hän toimitti Schornin kuritushuoneeseen, hänen vaimonsa, hänen talonsa tähden — niin sanon minä, ja jos minua vielä niin kovin mulkoilette — olkaa hiljaa, sanon minä, kansalainen, kuuletteko? — Konventti on koolla — sanon, hänet täytyy viedä giljotiinille! Tämä petturi, tämä porvari nimeltään Rassmann on saattanut Schorn-paran perikatoon."
Herra Antonius Pätzoldt koetti nousta jälleen; samalla alkoi hän laulaa lallattaa jotakin laulua. Sitte kaatui hän jälleen takaperin ja sanoi uudelleen, kuten tyytyisi kohtaloonsa: "No, se ei ole pahoin — odottakoon — mutta hän ei tahtonut antaa enää rahaa, no, minun puolestani – – he voivat kuolla nälkään, sanon minä! Kellä on mitään sitä vastaan väittämistä?! Vaietkaa vain, ymmärrättekö, älkää vain puhuko mitään!"
Hän päästi päänsä vaipumaan ja murisi yksikseen.
Schorn oli kuullut joka tavun.
Hän ei voinut uskoa, mitä oli kuullut, tai —? Hän ei voinut selvästi ajatella, hänen ohimoissaan kihisi ja kiehui.
Mutta koura, joka seuraavana hetkenä tarttui Marat toiseen, oli raudanluja. "Sinä valehtelet, kautta Jumalan, sinä valehtelet, rappiolle joutunut mies", tiuskui Schorn ja nosti istuvan jaloilleen.
"Kuka — mitä—?" enempää juopunut ei voinut saada suustaan, sillä tuskin oli silmännyt seisovaa kasvoihin, kun hän päästi suustaan sekavan, valittavan huudon.
Sitte vikisi hän kuin olisi purskahtamaisillaan itkuun. Seuraavassa hengenvedossa lankesi hän maahan Schornin eleen ja höpisi edelleen: "Kyllä hän se oli, herra Schorn — minä — näin hänen hyppäävän ikkunasta, hän on minulle jälkeenpäin tunnustanut kaiken. Hän yksin on varas. Niin, niin, olen oikeassa! Hän on keinottelija — koko kaupunki puhuu siitä — hän elää villissä avioliitossa —"
Schorn sai äkkiä tempauksen, jotta hän kaatui pitkäkseen maahan.
Schorn teki vääristyneine piirteineen kummituksen vaikutuksen. Hänen jokainen hermonsa vapisi.
Mutta Pätzoldt jatkoi juopuneen tapaan:
"Varmasti — sanon minä, se on totta — teillä ei ole mitään sanottavaa — kaikki on ollut huijausta, valtiopäivävaali, kirjojen osto, kaikki, — kellä on sanottavaa sitä vastaan?! Rosa on saanut kaiken, viisisataa taalaria myös, tiedän sen — hän on oikea porvari, kuten kaikki muut."
Mitä Schorn vielä kuuli, se oli pöyristävää. Kymmenen kertaa oli Schorn kohottanut kätensä tuhotakseen elukan edessään yhdellä iskulla, mutta inho pidätti hänet siitä.
Hän ei voinut sitä uskoa, ei, ei ikinä!
"Valehtelija, selviä ensin —" Näin sanoen kääntyi hän ja poistui; mutta hän horjui pehmeässä maassa sinne ja tänne.
Kadun kulmatalon edessä, juuri kuin hänen piti poiketa avonaiselle pellolle, jäi hän hetkiseksi seisomaan. Tässä oli muutamalle taululle kiinnitetty ilmoitus, jonka hän luki lyhdyn valossa: "Huomenna, perjantaina, aamupäivällä 10 aikaan myydään julkisella huutokaupalla Schornin avioparin talo siihen kuuluvine irtaimistoineen täkäläisellä raatihuoneella, huone n:ro 4…"
Schorn ei voinut lukea pitemmälle. Kirjaimet tanssivat hänen silmiensä edessä, kaikki meni hänessä mullinmallin. Hänestä tuntui kuin se kivinen jättiläiskuva, johon hänen kotinsa häpeä liittyi, olisi hänen muserrettava jättiläisvoimin.
Niin, nyt uskoi hän kaiken, mitä hulttio maantiellä oli hänelle kertonut.
Schorn näytti äkkiä muuttuneelta toiseksi olennoksi.
Suomukset, jotka tähän asti olivat sokaisseet hänen silmänsä, olivat pudonneet.
Kello löi juuri 8, kun hän seisoi talonsa edessä.
Pilvet olivat hajonneet ja kuu tuli kirkkaana näkyviin. Kaikkialla näki hän taloissa valoa, omassaankin. Hän hyppäsi yli aidan, oikeastaan tietämättä, mitä aikoi tehdä. Hän kulki puutarhan lävitse eteiseen. Katuovi oli avoinna. Ovella oli sama ilmotus kuin nurkallakin. Hän meni takaisin pihaan ja katsoi työpajaan. Mikäli hän saattoi nähdä oli se tyhjä. Hän vihelsi hiljaa Amille, koiralle — hän ei saanut mitään vastausta. Hän hiipi portaita ylös, avasi oven käytävään, kenenkään häiritsemättä. Hän meni lastenkamariin — kirkkaassa kuutamossa näki hän kaksi tyhjää kehtoa. Olihan Pätzoldt hänelle sanonut, että myös Liisu, suloinen valkotukka Liisu, oli seurannut pikku veikkoaan iäisyyteen.
Syvästi liikutettuna jäi Schorn seisomaan molempain pikkuvuoteiden eteen.
Silloin säikäytti hänet viereisestä huoneesta kuuluva heleä nauru.
Schorn kuunteli painaen korvansa ovea vasten.
"Hanna" — "Gustav" — "sinä" ja "sinä" kuuli hän.
Hän sysäsi oven auki. Kuului kaksinkertainen kauhun huuto.
Schorn ei ollut enää ihminen.
Hänen vaimonsa toverin sylissä —?
Tuokioksi hän jähmettyi paikoilleen. Sitte ei hän enää tiennyt mitä teki. Mihin hän katsoikin, näki hän sumua, joka kietoi hänen mielensä.
Hän teki hyppäyksen. Ja hän ulvahti kamalasti tuskasta.
"Vapaus, tasa-arvoisuus — roisto!!" huusi hän, ja tämä sulki silmänsä.
Ja kädet irtautuivat jälleen ja kouristuivat toisen kerran — tällä kertaa hänen oman vaimonsa kurkkuun, vaimonsa, joka oli vaipunut polvilleen vavisten ja ristissä käsin, kuin armoa rukoillen.
Mutta Schorn ei nähnyt enää mitään. "Takaisin kuritushuoneeseen!" kaikui hänen mielessään. "Siellä on todellinen yhdenvertaisuus."
Kuinka olikaan hän kerran sanonut? "Asia näyttää läheltä katsoen toiselta kuin ainoastaan ajatellessa!" Tässä oli ollut hänen ainoa filosofiansa.
* * * * *
"Murhaaja, apuun!" kajahti alhaalta kadulta.
"Schorn on murhannut vaimonsa!" kuului toinen ääni. "Kaksoismurha se on!" puuttui taasen toinen ääni sekaan. Ikkunat kilisivät, ovet narisivat, nuoria ja vanhoja riensi paikalle. Poliisi lähestyi, miehiä kaikenlaisissa aseissa. Kaikki ympäröivät taloa, mutta kukaan ei uskaltanut tulla lähelle. Silloin ovi sysättiin auki ja muuan mies astui ulos vaalein kasvoin, paita revittynä auki rinnalta. Hän puristi rintaansa kuin olisi pakahtumaisillaan.
Hän näytti mieheltä, joka on tehnyt tilin elämänsä kanssa.
Kaikki astuivat takaperin ja pakenivat.
Schorn ojensi kätensä. "Sitokaa minut, olen murhaaja. Olen, kuristanut vaimoni ja ystäväni — älkää peljätkö."
Ja kun poliisit astuivat hänen luoksensa, sanoi joku katsojain joukosta: "Siitä nähdään, että kun on varas, voi tulla murhaajaksikin." — Ja toinen lisäsi: "Ken on kerran istunut kuritushuoneessa, hän palaa aina sinne takaisin. Kukin etsii vertaisiaan."
Talon kiviportailta kuului koiran haukuntaa. Seurasi ystävällistä vinkunaa, ja Ami hyppi häntäänsä heiluttaen Schornia vasten. Tämä katsoi ympärilleen.
"Oi, päästäkää minut vielä tuokioksi", sanoi hän. Ja hän kumartui alas eläimen puoleen ja puristi sitä hartaasti rintaansa vasten. Ja samalla sanoi hän hiljaa. "Oisinpa tehnyt kuten sinäkin, niin olisi nyt toisin."
Hän painoi suukkosen koiran päähän ja seisoi kotvan vaiti, yksin tuskissaan.
Mutta Ami nuoli hänen kasvojaan. Joukon jaloissa liikkasi se sitte herransa jälkeen.