— Aivan niin… ei kotia sellaista kuin muilla.
— Mutta eikö teillä sitten ole ollut sukulaisia… ja ystäviä…?
— On tämä, vastasi hän hyväillen koiraansa, joka tyytyväisenä heilutti häntäänsä.
— Onko se ollut ainoa ystävänne?
— On.
— Entä vanhempanne?
— Hän, joka itsensä isäkseni kutsui, on kuollut.
— Entä äitinne?
— Äitini?… Koskaan en ole tuntenut äidillistä rakkautta.
Hetken olivat kumpikin ääneti. Vihdoin sanoi metsästäjä ajatuksiinsa vaipuneena:
— Sanokaa… muistatteko äitiänne?
— Muistan. Mutta miksi sitä kysytte?
— Oh!… En tiedä.
Hitaasti loi Aune katseensa häneen, mutta katsahti jälleen maahan. Silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Hyvin hän käsitti seuralaisensa ajatukset, mutta hän ei raahtinut kysyä enempätä eikä herättää eloon katkeria muistoja.
Hän poimi kanervia ja sidottuaan pienen, sievän vihkosen, ojensi hän sen metsästäjälle lausuen:
— Tahdotteko vastaanottaa nämä kukat muistona tästä päivästä?
Hän katsahti Anneen. Kovin kalpea oli hän ja katseensa oli arka, miltei hämmentynyt.
— Ovatko ne minulle?
— Ovat.
Hän otti sekä kukat että Aunen käden. Mutta samassa nousi tämä ja teki lähtöä.
Vaieten kävivät he toistensa rinnalla ja polun luona he erkanivat. Hyvästi jättäessään huomasi Aune, että seuralaisensa käsi oli polttavan kuuma ja että hän ainoastaan vaivalla saattoi hymyillä hyvästi jättäessään.
Aune kulki miltei tiedotonta tietänsä rinnettä myöten. Kappalen matkaa kuljettuaan, kääntyi hän katsomaan toveriaan. Tämä oli jo saapunut suolle, jonka reunaa hän seurasi. Hänen päänsä ylä-puolella lekuttelivat sirriäiset ja auringon laskun tummanpunaiset pilvet levisivät suon yli.
Aune seurasi häntä; silmillään, kunnes hän katosi vuoren taakse. Silloin loi hän lämpimän, hellän katseen hänen jälkeensä, mikä selvemmin suin mitkään sanat, sanoi:
— Minä rakastan sinua!
Äkkiä säpsähti hän kuullessaan kaikuvaa naurua. Hän kääntyi ja näki tumma-hapsisen tytön pitkällä, paljaalla kaulalla seisovan mättäällä vähän matkan päässä kädet puuskassa; tämä seisoi ja katseli häntä pistävästi, vihaisesti.
Aune tunsi heti tytön samaksi, jonka oli nähnyt metsän sisässä olevassa mökissä.
— Noh, näytäänpä osattavan suuteloita pistää ynnä muuta sellaista…Kaunista kylläkin papin tyttäreltä.
Aune rypisti suuttuneena kulmakarvojaan ja lausui:
— Mitä sanotte?
— Kyllä me olemme nähneet, miten te olette käyneet täällä ja viritellyt ansoja kreiviä vangitaksenne. On meilläkin, hyvä kyllä, silmiä, me…
— Ketä varten? Kreiviäkö? Oletteko mieltä vailla?…
— Ah, älkää teeskennelkö! Tunnette hyvinkin asian laidan. Ette te ole niin viatoin kuin olette olevinaan. Ettekö seisoneet siinä ja töllistelleet hänen jälkeensä? Omin silmin näin teidän tulevan kreivin seurassa aivan kuin kihloissa olevat. Kauniisti tosiaankin papin tyttäreltä! Mutta voitte olla huoletta…
Aune ei kuullut enempätä. Nuolena oli kreivin nimi iskenyt hänen sieluunsa… Hän kuuli ainoastaan tytön iva-naurun yhä loitommalta.
Myöhään illalla naputti joku kuusikossa olevan metsämökin ovea.
Punertava valo loisti pienistä ikkunoista pimeyteen, missä yksinäinen olento seisoi, jalka kynnyksellä, odotellen. Ovi avautui hiljaa sisäpuolelta ja porstuaan astui puoleksi puettu vanha nainen kynttilä kädessä.
— No, mutta, nähkääs kreiviä! virkkoi hän puoli-ääneen astuen askeleen sivulle. — Harvinaisia vieraita!
Vastaamatta astui kreivi hänen ohitsensa huoneesen, jossa kynttilä paloi sohvan edessä olevalla pöydällä. Sohvassa istui tumma-hapsinen tyttö ja ompeli. Hän loi puoleksi levottoman, puoleksi viekkaan katseen ovea kohti ja tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen kreivin astuessa sisälle. Mutta hän ei noussut tervehtiäkseen ja vastasi tuskin kuuluvasti kreivin lyhyeseen tervehdykseen.
Näyttipä kuin hän olisi odottanut kreiviä tulevaksi. Tämä istuutui tuolille pöydän toiseen päähän ja koiransa ryömi vanhalle paikalleen uunin eteen.
Vanha nainen, joka jälleen oli sulkenut oven varovaisesti, luotuaan ensin vakoilevan katseen huoneen ympäristöön, astui kynttilöineen myöskin huoneesen. Askaroidessaan yhtä ja toista ikkunan luona, josta hän silloin tällöin salaa tarkasteli pöydän luona istuvia aivan kuin ei kreivin tulo olisi häntä ensinkään ihmetyttänyt, sanoi hän vihdoin ivallisella äänenpainolla:
— Pitkä aika on siitä, kun meillä oli kunnia nähdä kreivi luonamme, mutta kreivillä on tietenkin ollut muuta ajateltavaa, luulen minä. Kuinka myöhään kreivi tulee tänäpänä! Isä on jo mennyt nukkumaan ja itse olen jo niin riisuutunut, että tulisi hävetä. Mutta me emme voineet odottaa niin harvinaisia vieraita. Kaikessa tapauksessa tahdomme teitä palvella. Haluatteko lasin olutta eli saanko keittää kahvia?
Hän vastasi lyhyesti "ei." Näytti kuin olisi vaimo ymmärtänyt kreivin tarkoituksen, sillä hän otti muutamia vaatteita, mitkä olivat kuivamassa, sytytti lyhtynsä ja meni juomakeittiöön.
Kun vaimo oli oven sulkenut, katsoi kreivi ensi kerran tyttöön, joka ei koko aikana ollut liikuttanut itseään. Hänen katseensa oli synkkä ja äänensä levoton lausuessaan:
— Sinä olet käynyt hakemassa minua metsänvartijan luona; hän kertoi, että olit kysynyt minua iltapäivällä. Mitä tahdot minusta?
Tyttö nojasi kyynärpäillään pöytään, kätki kasvonsa työhönsä ja purskahti itkuun.
— Kuinka voitkaan sitä kysyä! Kuukauteen en ole sinua nähnyt ja kun olen etsinyt sinua, en ole koskaan löytänyt — tietysti sentähden, että kätkeydyt minulta. Eikö minulla siis ole syytä olla onneton?
— Sinullako? sanoi hän ivallisesti hymyillen. — Älä nyt pane ilveilyä toimeen! Tiedät, että minä tunnen sinut liian hyvin. Puhukaamme sen sijaan vakavasti. Tulin sanomaan sinulle, että me nyt kohtaamme toisemme viimeisen kerran.
— Mitä sanot? virkkoi tyttö katsoen häntä kyynelettömin silmin. —Kohtaammeko toisemme viimeisen kerran?
— Kyllä niin. Sinä et saa käydä kysymässä minua — et metsästäjämajassa etkä muuallakaan… ymmärrätkö?
Tyttö katsoi häneen vaanien. Hänen pukunsa oli avoinna; hiuksensa oli hän äskettäin sukinut ja koristellut itseään korvarenkailla.
— Vai niin, sitenkö ovat asiat, sanoi hän äänellä, mikä ei hyvää ennustanut ja ryhtyi jälleen ompeluunsa. — Hyvinkin olen huomannut, että ajatuksesi on olleet aivan toisaalla. Sitä paitse tiedän aivan hyvin, mitä viime aikoina olet toiminut.
Kreivi katsahti häneen kysyen:
— Mitä tarkoitat?
— Noh, enhän ole sokea. Etkö luule nähneeni, kuinka olet mielistellyt pientä pappilan tytärtä, joka kerran kävi täällä tietä kysymässä. Aivan hyvin tunnen teidän pakopaikkanne ja usein olen nähnyt pienen teeskenteli|ä-neidin käyvän vaanimassa teitä.
Kreivi punehtui. Viimeisiä sanoja kuullessaan, hypähti hän seisaalleen lyöden nyrkkiään pöytään niin että tuvassa humisi.
— Pidä suusi… tai käy sinulle huonosti, sen vannon! huusi hän väristen kiukusta.
Tyttö painot päänsä alas ja istui vähän aikaa yhtä hiljaisena kuin rotta ollessaan väijymässä; näytti siis siltä, kuin hän olisi peljännyt kreiviä.
Sitten pani hän ompeleensa pois, heitti esiliinan päänsä yli ja alkoi taas itkeä.
— Voi, Jumalani, Jumalani! — sellainenko onnettomuus minua kohtaisi! Mihinkä nyt joudun? Mitä ajatellaankaan köyhästä tyttö raukasta, jota moinen häpeä on kohdannut? Sinun ei tulisi unohtaa, kuinka olet minua kohdellut ja että sinä, vasten tahtoani, otit minut lemmitykseksesi.
Kreivi istui ajatuksiin vaipuneena, mutta kuullessaan viimeiset sanat, katsahti hän ylös ja sanoi katkerasti:
— Minusta sinä jo kyllin kauan olet saanut nauttia siitä jutusta, Elsa. Tiedä, etten enään mene mihinkään pauloihin. Sinä olit asiaan hyvinkin myöntyväinen vaikka, viisaasti kylläkin, annoit sille toisen muodon ja värin. Kauan olit koettanut viekotella minua. Poikana ollessani, et sinä voinut nähdä minua täällä vuorilla, tulematta juosten avojaloin ja riettaine tapoinesi luokseni ja aivan hyvin tiesit, mitä teit, senkin heittiö!
— Mitä? sanoi tyttö katsoen häneen loukattuna. Mitä syytöksiä tuot minua vastaan? Oletko kenties unohtanut illan, jolloin linnassa oli isot tanssijaiset ja sinä tapasit minut lehdossa? Et tahtonut mennä kotiin luultavasti pelosta, että hienot naiset nauraisivat sinulle, kun et osannut tanssia. Tuotit silloin koston tyttö-raukalle, joka koskaan ei ollut sinulle mitään tehnyt, Sanoit tahtovasi naida minut ja paljo muutakin, jota nyt en voi muistutella, Sittemmin ymmärsin hyvinkin, että tahdoit siten kostaa kotona oleville, koska he enemmän suosivat veljeäsi kuin itseäsi. Nyt hylkäät meidät, jotka kaikki olemme rakastaneet sinua ja jotka olemme koettaneet sinua kaikin tavoin huvittaa muiden ollessa häijyjä ja tehdessä kiusaa sinulle. Tiedän myöskin, että ainoastaan täällä viihdyt pelatessasi isän kanssa tai leikitellessäsi kissojen seurassa. Niin olet itse usein sanonut.
— Niin, sanoi hän surullisesti hymyillen — niin viihdyinkin, vaikkakin tiesin, että te valehtelitte ja petitte minua sekä olitte kavala kohtaani.
— Mitä sanotkaan! Jumalani! onko tosiaan sinulla sydäntä puhua tuollaista?…
— Älä puhu enempätä! sanoi kreivi äkkiä ja nousi tuolilta. Hän paloi halusta päästä tästä paikasta ja puhdistaa tomun jaloistaan. — Ei kannata puhua siitä enempätä. Tunnet nyt aikomukseni ja olen tullut tänne tänä iltana jättääkseni sinulle hyvästit! Minusta me voimme erota sovussa. Sano, mitä vaadit minulta — ja anna minun sitten olla rauhassa!
Samassa avautui ovi hiljalleen — kuten tänne kutsuttuna — astui äiti huoneesen ja katseli heitä tarkkaavasti pienillä, vakoilevilIa silmillään. Mielistelevällä hymyllä kysyi hän, mitä oli tapahtunut ja tytär kertoi nyyhkien kaikki.
— No, etkö ymmärrä, Elsa, että kreivi laskee leikkiä — sanoi hän viekkaasti ja sammutti lyhtynsä. — Kreivi ei voi kuvitellakaan, miten tyttö on viime aikoina ollut aivan kuin mieletön. Lapsi rukka on kaiket yöt itkenyt, niin että isä ja minä olemme sen seinän lävitse kuulleet. Eikö ole kauheata? Hänen sekä sielunsa että sydämmensä on niin kiintynyt kreiviin, että luulen hänen mieluummin kuolevan suin luopuvan teistä. Tietysti toruin häntä, sillä hänen tuli ymmärtää, ettei kreivi, joka monasti puhui hyvin kauniisti köyhistä ja onnettomista, tällä tavalla jättäisi tyttö parkaa onnettomuuteen… varsinkin kun se oli tapahtunut luvattomilla teillä, vaan että kreivi kyllä tulisi takaisin… Kreivi tietää varsin hyvin — sanoin minä — että moinen juttu, kun se tunnetuksi tulee, tuottaa paljo ikävyyksiä. Mutta niin kauan kuin ystävyyttä on olemassa, ei kannata siitä puhua… Muissa tapauksissa saa asia toisen käänteen… toisissa olosuhteissa… eikö totta?
Äänensä, joka alussa oli ystävällinen ja mielistelevä, oli vähitellen muuttunut ivalliseksi, ja viimein miltei uhkaavaksi, kun huomasi, ettei sanansa saavuttaneet tarkoitettua vaikutustaan. Kreivi oli asettunut ikkunan luo, selkä huoneesen päin ja vasta vaimon lopetettua, kääntyi hän katsellen toista ja toista vaimoista halveksien ja inhoten.
Elsa oli jälleen tarttunut työhönsä, mieli muka hyvin loukkaantuneena. Äiti sitävastoin seisoi yhä vielä ovella ja vastasi kreivin katseesen hävyttömästi ja sotaan valmiina.
Kreivi koetti voittaa vastenmielisyytensä ja läheni jälleen pöytää, synkkänä lausuen:
— Kuulkaa, mitä sanon teille. Olen tullut tänne erotakseni teistä sovinnossa. Muutamista syistä, joita en saa lähemmin teille selittää, tahdon, ettei synny mylläkkätä. Ymmärrättekö?… Te ette tule puutetta kärsimään. Pyytäkää, mitä tahdotte ja koetan tehdä kaikkea, mitä voimassani on, teidän hyväksenne… Vastapalkkana vaadin että te — jos… Siinä tapauksessa… että minä sitä toivon — heti jätätte paikkakunnan ja ettette koskaan tule tänne takaisin sekä että huone hävitetään perustuksia myöten. Ymmärrättekö?
Nuori tyttö yhä vaan ompeli silmäillen salamiten silloin tällöin äitiä, joka painoi päänsä alas ja alkoi nyyhkiä aivan kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaau. Hän nosti esiliinakulmansa silmien yli ja katseli kädessään olevata kynttilätä.
— No, sehän on toinen asia… Koska kreivi tahtoo maksaa hyvitystä meille… niin emme saa valittaa. Köyhät ihmiset eivät voi muuta pyytääkään, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä heille annetaan ja olla kiitolliset. Mutta tuottaahan se häpeätä nuorelle tytölle ja kun ajattelee, mitä kaikkea Elsa on saanut kärsiä, niin on aivan luonnollista, että hänen äitinsä itkee! Onhan lapsi raukan elämä miltei häväisty nyt…
Kreivi keskeytti hänen puheensa ja huusi koiraansa.
Vähän jälkeenpäin jätti hän mökin ja astui nopein askelin rinnettä alas. Kuun hopeanhohtava valo levisi seudun yli, ja pienessä lehdossa, mistä tyttö oli puhunut, oli miltei yhtä valoisata kuin päivällä. Mutta hän sulki silmänsä ja kiiruhti askeleitaan, kuten ainaiseksi olisi tahtonut poistaa kuluneen ajan synkät muistot. Hänessä oli yksi ainoa ajatus ja tunne; veri kuohui suonissaan ja sydämmensä tykytti niin ankarasti, että hänen silloin tällöin täytyi seisahtua ja painaa kasvonsa käsiään vastaan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Huomenna tahtoi hän selittää kaikki. Ennenkuin aurinko seuraavana päivänä menisi mailleen, tietäisi Aune kaikki — tulkoon mitä seurauksia tahansa.
Tenhottomana kulki hän Vejrhöjniin johtavata tietä ja kun hän astui pieneen laaksoon, jossa oli elämänsä onnellisimmat hetket viettänyt ja jossa kiviroukkion ja topograafillisen merkin varjo levisi rinteen yli aivan kuin fantastillinen riimukivi, valtasi hänet ankara mielenliikutus. Voimakkaasti painoi hän kätensä silmilleen ja hänestä tuntui, kuin olisivat elämänsä kahleet katkenneet ja raskaat pilvet haihtuneet.
Oi, olisipa se vaan todellisuus! Silloin hymyilisi hän kaikelle ivalle ja vääryydelle sekä nauraisi ääneen suruilleen ja kärsimyksilleen! Silloin salit kotona linnassa laitettaisiin kuntoon juhlallisuutta varten ja tulisoihdut palaisivat vuorilla niin, että hänen onnensa tulisi tunnetuksi koko maailmalle… Tai matkustaisivat he pois vieraasen maahan, asuisivat rannalla olevassa mökissä, eläisivät siellä kahden ja rakastaisivat toisiaan. Kenkään ei tuntisi heitä, ei kukaan.
Hän löi nyrkillään otsaansa.
— Unelmia!… pelkkiä unelmia! mutisi hän tyytymättömänä ja kulki hitaasti suota kohti.
* * * * *
Kahtena päivänä odotti hän Aunea heidän tavallisella yhtymäpaikallaan, mutta turhaan; kun tätä ei kolmantenakaan päivänä kuulunut, ymmärsi hän, että Aune jo tiesi kaikki. Hän kirjoitti silloin kirjeen, missä pyysi Aunea seuraavana päivänä tulemaan tavalliselle yhtymäpaikalle, hän tahtoi kumminkin ilmoittaa, minkä tähden ei ollut ennemmin sanonut, ken hän oli. Sanottuna päivänä seisoi hän Vejrhöjnillä ja katseli Nörrekjaeriä kohti, kunnes aurinko laski suon taakse.
Mutta kukaan ei tullut.
Samana iltana istui kreivitär hämärissä yksinään kammiossa. Aune oli vastikään jättänyt hänet. Hän istui käsi poskella ja tirkisteli tuleen, jonka hehkuva valo valaisi huoneen. Katsantonsa oli synkkä ja miettiväinen. Sivu-ovi avautui ja neiti astui kuulumattomin askelin matolla sytyttääkseen lamput. Mutta silloin katsahti kreivitär ylös ja sanoi:
— Odottakaa hetkinen… Tahdon mielelläni puhua kanssanne vähäsen, neiti Leidersdorff. Tulkaa istumaan.
Neidin kääpiömäinen ruumis värisi. Varovaisesti lähestyi hän, laihat kätensä ristissä ja korvat höröllään. Harvoin seurasi mitään hyvää, kun hänen armonsa pyysi häntä istumaan.
— Sanokaa, alkoi kreivitär vihdoinkin, kun neiti oli istuutunut häntä vastapäätä olevan tuolin äärimmäiselle reunalle — ettekö ole huomanneet muutosta neiti Thorbjörnsenissä viimeisinä päivinä?… Tarkoitan, että hänen ulkomuotonsa näyttää kuin puuttuisi häneltä jotakin. Voitteko aavistaa mitä?
— Kyllä, teidän armonne… Neidillä on ollut kova hampaan- ja päänpakoitus, sanoi neiti, joka aina kreivittären läsnä ollessa käytti valittuja lauseparsia.
— Vai niin, mutta täytyypä löytyä toinenkin syy. Sanokaa, onko luultavata, että joku linnasta tai joku muu, jonka kanssa hän on ollut tekemisissä, ei ole ollut ystävällinen tai on jollakin tavoin loukannut häntä?
— Ei, mahdotonta, sanoi neiti varmasti.
— Sanon teille, miksi sitä kysyn. Muutama minuutti sitten pyysi hän lupaa saada lähteä täältä hakeakseen muuta tointa.
— Jumalani, virkkoi neiti.
— Kysyin syytä siihen, mutta sitä en saanut tietää. Hän vaan uudisti pyyntönsä ja selvästi huomasi, että jotakin vakavampaa laatua oli asia, joka saattoi hänet moista ajattelemaan… Ettekö todella aavista mitään syytä?
Neiti punehtui hieman, yskähti ja vastasi vihdoin:
— Kyllä… jos teidän armonne suvaitsee, että puhun suoraan, peittelemättä, niin kenties…
— Puhu!
— Teidän aronne muistaa kai, ettei neiti Thorbjörnsenin isä — Jumala armahtakoon minua — oikein ollut muitten ihmisten kaltainen. Teidän armonne luonnollisesti ei puutu sellaisiin asioihin, mutta olen kuullut ihmisten sanovan, että hän monesti saarnastuolistaankin lausui ankaria sanoja linnasta ja kreivi-vainajasta. Luulenpa, että neiti Thorbjörnsenissä on vähän samaa vikaa.
— Onko teillä tukea luulollenne?
— On. Nähkääs, teidän armonne, kun me iltasin istumme tuolla sisällä, kuten teidän armonne tietää, juttelemme milloin mistäkin; silloin kerron välistä elämästä ja oloista linnassa menneinä aikoina, jolloin kreivi-vainaja vielä eli. Luonnollistahan oli, että kerroin, sillä luulin sen huvittavan häntä. Ennen en ole mitään huomannut, hiljaa kuin hiiri on hän istunut ja kuunnellut. Mutta tuonoin — toissapäivänä — nousi hän aivan kalpeana ja puhui asioita, joita en voi kertoa edes teidän armollenne. Selvään huomasi, että isän kauheat opetukset olivat juurtuneet tytössä ja tehneet hänet aivan poissa suunniltaan, jotta minäkin jo säikähdyin.
— Mahdollista kyllä, sanoi kreivitär hajamielisesti. — Mutta sanokaa… Ei suinkaan hän ole nähnyt kreiviä? Ei suinkaan poikani ole ollut kotona neiti Thorbjörnsenin täällä olo-aikana?
Tarkkaavaisesti ja tuskastuneena katsahti hän neitiin tämän vastatessa:
— Ei, teidän armonne, ainoastaan neiti Thorbjörnsenin sairauden ensi päivinä.
— Vai niin, sanoi hän katsellen ympärilleen huoneessa — kysyn vaan sentähden, että tuntuu vähän kummalliselta, että hän tahtoo jättää linnan, vaikkei ole nähnytkään kreiviä. Mutta kenties on hän sattumalta tavannut kreivin;… onhan hän hyvin paljon kävellyt näillä seuduilla — ja välistä viipynyt retkillään hyvinkin kauan, niin että minusta on aivan luonnollista, että hän on kohdannut poikani.
— Ei, ihan varma on, ettei hän tunne kreiviä.
— Kuinka voitte olla asiasta niin varma, neiti Leidersdorff? sanoi kreivitär äänellä, minkä tuli ilmaista välinpitämättömyyttä.
— Tiedän sen siitä, että hän pari päivää sitten kysyi, millainen kreivi on, onko hän pitkä vai lyhyt, vaalea vai tumma, sekä paljo muuta hän tiedusteli kreivistä…
— No niin, olkoon asian laita kuinka hyvänsä, keskeytti häntä kreivitär kärsimättömästi, — niin on kaikki jo päätetty. Tietysti en ole voinut kieltää häntä lähtemästä. En halua pitää talossani ketään, joka ei täällä viihdy. Itse asiassa en mielelläni luovu hänestä. Olin ruvennut pitämään hänestä. Hän on niin kaunis, ja avomielinen on hän, sekä olentonsa on miellyttävä… Nyt voitte sytyttää lamput, neiti Leidersdorff! —
Suurta hämmästystä herätti linnassa tieto, mikä samana iltana levisi, nimittäin, että Aune jättää linnan. Kreivitär ei ollut ainoa, joka oli ruvennut pitämään kauniista lapsesta, joka itse ei koettanut ketään miellyttää ja oli kuitenkin aikaa myöten tullut kaikkien suosikiksi, palvelusväki oikein kilpaili, kuka heistä vaan saisi häneltä ystävällisen hymyn tai sanan. Jokaista heistä oli huolestuttanut silminnähtävä muutos, mikä hänessä viime päivinä oli tapahtunut ja jota ei kukaan voinut olla huomaamatta vaikka hän kaikin tavoin koetti salata mielentilaansa. Turhaan kokivat he miettiä mikä oli häirinnyt heidän suosikkinsa mielenlepoa.
Muutamat palvelustytöistä luulivat, että hän oli sairas; toiset arvelivat, että hän oli uskonhäiriössä, koska hänellä, papin tyttärenä ollen, luonnollisesti oli moniaita kiusauksia ja muuta senkaltaista. Sitäpaitse oli kiharahiuksinen kamarineitsyt huomannut, että Aunen uusi testamentti oli viime aikoina aina ollut avoinna hänen pöydällään; kerran, kun hän oli tavannut Aunen portaissa, oli vimmattu tuska kuvastunut hänen katseessaan, aivan kuin näkymätön olento olisi häntä seurannut tai kuin olisi häneltä ollut omantunnonvaivoja.
Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että kreivi mahdollisesti olisi häirinnyt hänen mielenlepoaan — ei kukaan, ainoastaan neiti Leidersdorff ja hänkin nyt yht'äkkiä.
Keskustelusta kreivittären kanssa oli hän saanut asiassa vähä valoa, jonka loisteessa hän alkoi huolellisesti seurata kutoman erilaisia lankoja — ja ihmeellistä kylläkin, moni pieni, mitätön asia, jota hän ennen ei ollut minään pitänyt, saivat tässä valossa toisen muodon.
Hän huomasi nyt, että Aune usein viime aikoina oli kysynyt kreivistä. Ensi kerralla oli hän hyvin tarkkaan tiedustellut kreivin ulkomuotoa. Sen jälkeen oli Aune säännöllisesti joka ilta ruvennut samasta asiasta puhumaan ja häntä, joka ennen oli ollut niin väliäpitämätön linnan henkilöistä ja oloista, häntä innostutti nyt kaikki, vanha kreivi, Maunu kreivi ja elämä linnassa muinaisaikoina, mutta ennen kaikkea halusi hän kuulla nuoresta kreivistä, hänen lapsuudestaan, ensimmäisestä nuoruuden ajastaan ja kaikesta, mikä vaan häntä koski. Viimein oli hän aivan suoraan kysynyt, oliko tosiaankin totta, että kreivi oli pitänyt yhteyttä metsämökissä asuvan tytön kanssa ja oliko elämänsä ollut hurjaa ja kelvotonta. Nyt muisti neiti, että hän kerran, tästä puhuttaissa, oli katsahtanut Auneen ja oli tämä silloin ollut luonnottoman kalpea sekä ummistanut samassa silmänsä aivan kuin olisi taistellut sanomattoman tuskan kanssa. Neiti oli ensi hetkessä luullut hammastaudin kiusaavan häntä, mutta heti sen jälkeen oli Aune äkisti noussut paikaltaan ja ankarassa mielenliikutuksessa ollen, oli hän kironnut linnaa ja koko kreivillistä perhettä niin, että neiti oli ollut pyörtyä kauhistuksesta.
Hänellä oli jo omat ajatuksensa Aunen mielentilasta ja hän oli päivitellyt isää, joka lapseensa oli istuttanut turmiollista oppia, mutta siitähän syystä olivatkin kaikki kunnon ihmiset pitäneet häntä houkkapäisenä. Hän käsitti nyt aivan hyvin levottomuuden, minkä kolmenkymmenenvuotisella kokemuksellaan oli helpostikin huomannut piilevän välinpitämättömyyden naamion takana, johonka kreivitär oli itsensä pukenut.
Oliko se mahdollista? Oliko hän tosiaan tavannut kreivin? — Olihan se aivan luonnollista. Mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko kreivi puhellut hänen kanssaan ja kenties houkutellut häntä johonkin pahaan tahi oliko vielä kauheampata tapahtunut? Tässäkö syy hänen lähtöönsä?
Tarkemmin asiata mietittyään, ei neiti Leidersdorff sitä kuitenkaan voinut uskoa.
Hän muisti pientä kohtausta edellisenä iltana, johon hän ei silloin huomiotansa juuri kiinnittänyt, mutta joka nyt näytti kummalliselta. He olivat jälleen — neiti ei tietänyt minkä johdosta — ruvenneet puhumaan kreivistä ja hän oli kertonut, että kreivitär monasti oli ajatellut saada kreivin julistetuksi ala-ikäiseksi sekä asetetuksi holhun-alaiseksi, koska koko seudun väki häntä pelkäsi; sekä että niin oli jonakin päivänä käyvä, jos vaan hänen hillitsemätön luonteensa johti hänet tekoihin, jotka voivat tulla yleisön tietoon. Aune oli — kuultuaan tämän — tullut hyvin liikutetuksi, kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä ja vihdoin oli hän moittinut kreivitärtä, Maunu kreiviä ja koko perhettä, oli sanonut, että he aina olivat kreiviä solvaisseet ja tehneet hänelle vääryyttä sekä sen kautta olleet syynä hänen onnettomuuksiinsa. Vasta sitten, kun oli huomannut neidin kummastelevan katseen, oli hän yht'äkkiä vaiennut, käynyt tulipunaiseksi sekä heti jälkeenpäin aivan kalpeaksi. Sitten pani hän työnsä kokoon ja meni huoneesta.
Tämä osoitti aivan toista tuulta tuin mitä kreivitär oli tarkoittanut — arveli neiti.
Mutta olisiko hän tosiaan rakastunut kreiviin — kreivi Fredrikkiin!
Moinen ajatus oli neiti Leidersdorffin mielestä niin naurettava, että heti hylkäsi sen. Hän ei vielä ollut nähnyt sitä ihmistä, joka olisi rakastunut kreivi Fredrikkiin. Hän päätti siis vastaiseksi pysyä alkuperäisessä ajatuksessaan. —
Samaan aikaan istui Aune huoneessaan. Hän oli niin väsynyt mietiskelemiseen, niin uupunut sisällisistä taisteluista, että oli painanut päänsä käsiinsä ja näytti nukkuvan. Mutta sydämmensä tykytti ankarasti ja ajatukset, joita hän ei saanut poistetuksi, pyörivät hänen aivoissaan.
Kuten takaa ajettu metsänotus oli hän edellisenä päivänä, kohdattuaan vieraan vaimon, tullut kotiin linnaan ja varkaan tavoin oli hän — pysyäkseen salassa — hiipinyt pihan poikki ja sitten huoneeseensa, jossa oli miltei tunnottomana vaipunut tuolille. Niin kauan kuin mahdollista oli, koetti hän olla uskomatta vaimon sanoja. Hän ei ymmärtänyt, kuinka kukaan saattaisi niin teeskennellä itseään. Mutta kun hän vihdoin sai selvyyttä asiassa, kun sitä ei kauemmin sopinut epäillä, silloin valtasi häntä tuska ja häpy, niin suuri, että kokonaan tahtoi piilottaa itsensä koko maailmalta. Moisen ihmisen kanssa oli hän puhellut! Moinen mies oli ollut hänen ystävänsä! Hänelle oli hän hymyillyt; hänen tähtensä kaunistanut itseään kukilla!
Suomukset putosivat hänen silmiltään. PelvoIIa huomasi hän, miten kauas oli poikennut isänsä tieltä; kuinka linnassa vallitseva syntinen ilma oli hänenkin mielensä myrkyttänyt.
Katuen heittäysi hän isänsä jalkain juureen, rukoillen hänen apuaan ja anteeksi antaumustaan. Tuskissaan koetti hän mieleensä johtaa isänsä muistoa, hakea turvapaikkaa hänen rakkauden siipeinsä suojassa ja imeä lohdutusta niistä vahvistavista, kehoittavista sanoista, joita isä sinne tänne raamattuunsa oli kirjoittanut ja joiden kautta hän vielä nytkin, haudan tuolta puolen, puheli tyttärensä kanssa ja joita sanoja Aune ei viime aikoina ollut paljo kuunnellut. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui niiden lukemiseen, kunnes hän tunsi ikäänkuin isänsä olevan lähellä ja tunsi sielussaan samallaisen siunauksen rauhan, kuin oli tuntenut silloinkin, kun isä tapasi ottaa hänen päänsä isojen käsiensä väliin, suudella hänen otsaansa ja sanoa: "Lapseni, sulje sydämmesi maailman pahoilta himoilta, älä kallista korvaasi sen houkuttelevalle äänelle, ummista silmäsi sen pettävää loistoa vastaan! Etsi onnesi taivaassa ja ilosi kieltäymyksessä. Silloin Herra sinun Jumalasi siunaa sinua ja sinä tulet muille siunaukseksi!"
Mutta hän ei ollut kyennyt tukehuttaa sydämmensä ääntä. Vaikkakin hän päivät ja yöt oli kokenut riistää pienimmänkin kipinän, vieläpä syntisen rakkautensa muistonkin, jatkoi tämä alati houkutustaan ja kiihoitustaan, jopa uhkasi rusentaa sydämmensäkin.
Vähitellen oli kaikki selvennyt hänelle. Neidin kertoessa oli hän vähitellen syventynyt kipeään, haavoitettuun sieluun, joka oli saattanut hänen oman sydämmensä pelkäämään ja värisemään; hän oli kärsinyt ja kaivannut yhdessä kreivin kanssa ja ajatuksissaan oli hän kulkenut kreivin yksinäistä, onnetonta tietä. Hän oli nähnyt, kuinka hän kasvoi kenenkään häntä ymmärtämättä, väärin tuomittuna ja ylenkatsottuna, samalla kuin turhamainen, mielistelevä veljensä — komea narri, jolla oli ylpeiltävänä ainoastaan koiristaan ja hyvin hoidetusta parrastaan — kaikkialla tapasi hymyilyä ja helliä katseita ja jonka tähden kaikkein naisten sydämmet sykki. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä katkerata vihaa, hurjaa uhkamielisyyttä, mikä päivä päivältä kasvoi ja joka oli vienyt hänet epätoivon tielle, missä hän kokonaan oli menehtynyt.
Hirmuisesti oli Aune kärsinyt ja kun kaikki nyt oli mennyttä, tunsi hän, kuinka sanomattomasti hän rakasti kreiviä, kuinka jokainen veripisara hänessä ikäänkuin huusi kreivin perään ikävöimisellä, himolla, mikä miltei musersi hänet.
Eräänä yönä oli hän nähnyt unen tahi näyn.
Edellisenä iltana oli hän kreivittärelle lukenut kappaleen munkin ja nunnan kertomuksesta. Koko ajan oli hän koettanut estää kyynelien vuotamista, kun luki molemmista rakastuneista, jotka — kun heidän rikoksensa tuli ilmi ja he ajettiin luostarista — elivät onnellisina kuten kaksi taivaan enkeliä, pienessä, vuorten välillä, ruusujen keskellä olevassa majassa ja jotka hymyilivät sekä kirkon kiroukselle että maailman ylenkatseelle samalla kun he suudellen ja syleillen toisiaan nauttivat onnesta ja autuudesta, jonka taivas oli ollut kieltää heiltä.
Rintansa puristui kokoon kuten tukehtumaisillaan olevan, lukiessaan heidän rakkaudesta rikasta elämäänsä; yöllä oli hän sitten uneksinut olevansa silkkipukuun puettu morsian päässään valkoinen liljankiehkura. Linnan salit loistivat valosta ja pauhaava soitto kuului ihmisäänien ja maljojen kilinän keskeltä. Ylt'ympäri linnan paloi vallihaudoilla sauhuavia tulisoihtuja, joiden pitkät tulikielet nousivat tähtikirkasta taivasta kohti. Itse tanssi hänhänenkanssaan isossa salissa, jonka seinillä olevat alastomat naiset ojensivat käsiään häntä kohti toivottaen häntä tervetulleeksi. Onnesta ja rakkaudesta hurmaantuneena leijaili hänhänensivullaan jahänkumartui hänen ylitsensä kuiskaten morsiameni, hempeä morsiameni! — Silloin avautui seinässä oleva ovi, soitto taukosi ja keskellä hälinätä näkyi jättiläisolento puettuna kalpeaan, ruskeaan kaapuun, partansa oli pitkä ja harmaa; Aune oli tuntenut isänsä. Vakavin, hitain askelin meni tämä Aunea kohti, kasvonsa olivat kalpeat kuten kuolinvuoteella maatessaan, katseensa synkkä ja surullinen. Häntä seurasi joukko repaleisia ja nälkääntyneitä olentoja, suomökkien köyhiä asujamia, jotka vihaisin katsein ja uhkaavin liikkeisin huusivat: petturi! petturi! Mutta isä viittasi kädellään ja joukosta astui mustahapsinen nainen, jonka kasvonpiirteet olivat hurjat ja uhkaavat. Isä otti naista kädestä ja talutti häntä Aunen luo ja sanoi: "Katso, tämä nainen on Jumalan edessä kreivin puoliso, jonka hän on hyljännyt tehdäkseen sinut rakastetukseen. Hänen kyyneleensä ja valituksensa on vuodattava myrkkyä teidän ilonne maljaan ja puolisosi rikos on oleva kirouksena teidän elämällenne'" Aune aikoi huutaen heittäytyä isänsä jalkoihin — — mutta samassa hän heräsi.
Koko seuraavan päivän oli hän ollut sanomattomassa tuskassa. Kaikkialla oli hän näkevinään tuon uhkaavan joukon ja kuulevinaan isänsä äänen.
Kun hän aamupäivällä vastaanotti kreivin kirjeen, oli hän taistellut viimeisen, ratkaisevan taistelunsa. Heti tiesi hän, että kirje oli kreiviltä, vaikkakin käsi-alaa oli koetettu muutella. Luettuaan hänen kirjeensä, josta aivan hyvin kävi selville mitä hän tahtoi sanoa, vajosi Aune tuolille kätkien päänsä käsiinsä.
Kauan istui hän tässä asennossa liikkumatta. Näytti, kun hän ei olisi uskaltanut katsahtaa ylös, ikäänkuin olisi peljännyt omaa huonettaan, puiston puita, joiden latvat ulottuivat hänen ikkunainsa yläpuolelle, kaikkea komeutta, mikä oli kreivin omaa ja jota hän tahtoi hänen kanssaan jakaa. Häntä värisytti, mutta pontevuudella, voimalla poisti hän kaikki kiusaukset ja nousi äkisti. Eipä kannattanut asiata enempätä ajatella. Hän ei voinut elää isänsä kirouksen alaisena ja kantaa koko maailman ylenkatsetta. Hänen täytyi päästä pois — pois täältä, ennenkuin sortui taistelussa.
Iltapäivällä teki hän jo ennen mainitun päätöksen, josta kreivitär oli neidille puhunut.
Jo seuraavana iltana, pimeän tultua, seisoivat vanhanaikaiset, kreivittären omat häävaunut linnanpihalla pääkäytävän edustalla viedäkseen Aunen Nörrekjaeristä. Vaikkakin taivas oli pilvetön, istui vanha kuski nytkin kummitakki korviin saakka vedettynä, niin että ainoastaan punanen nenä, äyriäissaksien tavoin, pistäytyi takin kauluksen nipujen välistä. Silloin tällöin huiski hän maltittomasti piiskaa tavalla, josta hyvin saattoi käsittää, ettei tälläkään kertaa kreivillisen perheen jäseniä hänen huostaansa uskota.
— Kirotut naiset, jotka eivät koskaan saa ajoissa itseään kuntoon! mutisi hän.
Viimeinkin tuli Aune portaille ja häntä seurasi neiti sekä kiharahiuksinen kamarineitsyt. Hän oli aivan kalpea ja näytti kuin pyörrytys olisi häntä kohdannut astuessaan portaita alas.
Neiti jäi ovelle seisomaan, josta vielä kerran katseli Aunea uteliaasti ja vakoilevasti. Kamarineitsyt sitä vastoin seurasi kyynelsilmin vaunuille, kääri liikuttavalla huolellisuudella vaipan Aunen jalkojen ympäri ja pani kaikki hänen tavaransa paikoilleen. Eroaminen neidistään liikutti häntä niin, että, kun hänen piti sulkea vaunujen oven, hapuroi ja hapuroi hän lukkoa, kunnes kuskinpaikalla istuvaa ukkoa suututti.
— Kirotut naiset! mutisi hän jälleen. — Eiväthän he, hemmetissä, voi oveakaan sulkea!
Ajaessaan portin kautta, ummisti Aune silmänsä —
Ajatuksissaan jätti hän hyvästi tämän pienen maailman, jota hän ei koskaan enää tulisi näkemään. Vähitellen vaipui hän vaununnurkkaan vanhojen ajoneuvojen hitaasti vieriessä miltei alastonta lehtikäytävää; surusta, sisällisestä taistelusta ja mielenliikutuksesta väsyneenä joutui hän jonkunlaiseen tiedottomuuteen, josta silloin tällöin peljästyneenä havahtui.
Kuluneena yönä ei hän ollut hetkeäkään nukkunut. Hän ei ollut uskaltanut laskea päätään patjalle, sillä hän tiesi hyvinkin, että heti, kun hän ummistaisi silmänsä, saisivat entiset ajatukset vallan hänessä ja hän tahtoi koettaa poistaa ne. Koko pitkän yön oli hän istunut vuoteellaan kasvot käsissään. Seinällä riippuva isänsä kuva oli pimeässä ikäänkuin saanut elämän ja hän tunsi, että isä taukoamatta rankaisevasti ja moittivana häntä katseli; isän katse häntä kokonaan rusenti. Viimein oli hän tuskissaan menettää järkensäkin; vasta päivän valjettua ja kun hän huomasi ihmisiä olevan liikkeellä, oli hän tullut tuntoihinsa.
Heti aamiaisten jälkeen jätti hän kreivittären hyvästi, joka halusi viettää päivän loppupuolen yksinäisyydessä. Kreivitär oli lyhyesti ja jokseenkin kylmästi sanonut jäähyväisensä, josta Aune oli iloinen. Hän halusi jättää jälkeensä niin vähän hyviä muistoja kuin mahdollista paikkaan, jota hän tästälähin tulisi muistelemaan. Mutta kun hän etehisessä näki pienen villakoiran, joka iloisena ja huoletonna juoksi häntä vastaan tullakseen hyväillyksi, hyrähti hän itkuun; ja kun ei kukaan nähnyt, otti hän pikku toverinsa syliinsä ja suuteli sitä intohimoisesti.
Viime hetkeen saakka oli hän heikosti toivonut vielä kerran näkevänsähänet. Koko päivän oli hän sykkivin sydämmin seisonut huoneensa ikkunassa ja katsellut Vejthöjnillä olevata kiviroukkiota. Joka kerta, kun kuuli linnanpihalta lähestyviä askeleita tahi ääniä etehisestä, säpsähti hän luullen kreivin tulevan. Mutta päivä meni ja pimeys alkoi; — ja vaunujen vieriessä portista, lähetti hän ajatuksissaan viimeiset jäähyväisensä hänelle.
Tulevaisuus oli synkkänä hänen edessään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hän nyt oli matkalla parin peninkulman päässä olevalle rautatie-asemalle, jossa hänen tuli odottaa yö-junaa, joka veisi hänet vanhojen tätiensä luo; heidän luonaan aikoi hän asua kunnes saisi uuden paikan. Kotiseudulla olevien ystävien luo ei hän tahtonut palata. Omituisella pelvolla muisteli hän vanhoja, tuttuja paikkoja ja isänsä hautaa. Pois täytyi hänen päästä, kauas pois kaikesta, seutuun, jossa ei kukaan häntä tunne ja jossa hän särjetyin sydämmin voi vetäytyä yksinäisyyteen.
Hän muisteli iltaa, jolloin hän surusta ja murheesta runneltuna tuli ajaen linnaan. Hän ei käsittänyt, että oli vasta kuukausi kulunut mainitusta illasta. Kaikki oli kuin unta vaan. Tuntui, kuin olisi hän elänyt koko pitkän elämän siitä ajasta ja jälellä oli nyt ainoastaan tyhjyyttä, pimeyttä, ja pitkällinen, tuskallinen kuolema.
Hän huomasi, että tie teki käänteen ja vähän jälkeenpäin näkyivät valot suomajoista. Siinä ne olivat samassa kurjassa rivissä, seinät sisäänpäin vaipuneina ja ikkunat puoleksi peitettyinä, joiden repaleitten yli hän voi nähdä köyhien kotiin ja joiden puute ja hätä oli saattanut veren hänen suonissaan nopeammin virtaamaan.
Mutta muistellessaan, mitä kreivi oli lausunut näistä "elämän lapsipuolista", huomasi hän, että hän oli oikeassa. Ei ainoatakaan ollut heidän joukossaan, jonka kanssa hän ei olisi tahtonut vaihtaa, ei ainoatakaan niin köyhää, kun hän tällä hetkellä.
Puron yli johtavan sillan luona pysähtyivät vaunut yht'äkkiä; kuski huusi jotakin ja pari ääntä vastasi yht'aikaa aivan lähellä.
Aune huomasi, etteivät asiat olleet oikein. Hän avasi heti akkunan ja näki koko joukon ihmisiä, — miehiä, vaimoja ja lapsia — joita oli kokoontunut mustan ruumiin ympärille, joka makasi pitkänään maassa liikkumattomana kuten kuollut. Pari miestä kumartui ruumiin ylitse ja Aune kuuli, kuinka he kiukussaan monta kertaa lausuivat kreivin nimen.
Aunea pöyristytti.
Samassa sattui lyhdystä tuleva valo makaajan kasvoille ja hän näki pitkän, punertavan huuliparran, josta hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka oli tavannut lehtokujassa ja luullut kreiviksi.
— Kuinka, hemmetissä, on noin käynyt? kysyi vanha kuski.
— Kuinkako on käynyt? mutisi moni. — Niin, niin, tiedustelkaa "tuolta ylhäältä."
— Kuka on syyllinen?
— Tuhat tulimmaista! huusi mahtava sankari, joka avopäin paidan hihat ylös käännettyinä valmisteli muutamista laudanpätkistä ja purjekangas kappaleesta paareja. — Eihän sitä tarvitse kysyä; luonnollisesti on teidän mielipuoli kreivinne huvitellut itseään. Mutia nyt onkin — s—i soikoon — tuleva loppu leikistä; sen olemme vannoneet.
— Niin, niin! totta se! lisäsi toinen.
— Meitä ei suinkaan haluta odottaa kunnes hän lyö meidät kaikki työhön kykenemättömiksi. Sitä aiomme estää. Ellei "hänen armonsa" tästälähin tahdo hänestä vaaria pitää, niin kyllä me — tuhat tulimmaista — pidämme huolta, että hän pysyy aisoissaan. Joskin minä jälestäpäin kadottaisin sekä jalkani että käteni, aion kuitenkin opettaa herraselleni ihmisten tapoja. Me, työväki ja köyhempi kansa, emme saa olla vähänkään pyöröpäisiä, jos olemme, pannaan meidät heti salpojen ja lukkojen taa. Mutta kreivi — Jumala varjelkoon — hän saa lyödä ihmisiä niin, että tulevat kenties koko elinajakseen työhön kykenemättömiksi, joskin hän on hurjan hullu. Mutta niin ei enään tapahdu, siitä saatte olla varmat. Hänestä kylläkin pidetään huolta nyt — sen olemme vannoneet.
Hyvä-huuto seurasi hänen sanojaan.
— Mutta kuinka, hitto vieköön, on tämä tapahtunut? kysyi vanhus uudelleen.
Eräs vaimo tuli hänen luokseen ja kertoi tapauksen tärkeimmät kohdat.
Kreiviä ei ollut näkynyt sitte kuin edellisenä päivänä suolla ja kun metsänvartija kuuli, ettei hän ollut linnassakaan käynyt, tuli hän levottomaksi. Pimeän tultua aikoi hän mennä kreiviä etsimään, sillä kreivitär oli antanut käskyn etsiä häntä, jos hän sattui viipymään tavallista kauemmin. Mutta hän ei ollut vielä ovea edemmäksi kerjennyt, kun näki jo kreivin tulevan vuorelta. Jo etäälle näki hän, että kreivi astui horjuen ja jalkansa kävivät ristiin; ja kun hän meni häntä vastaan ja nosti hattuaan, seisoi kreivi kauan sanaakaan puhumatta ja katseli häntä kummallisesti hymyillen. Mutta yht'äkkiä tuli hän kuolon-kalpeaksi, ja löi nyrkillään metsänvartijata kasvoihin, niin että tämä, joka ei kerjennyt puolustaa itseään, kaatui tunnottomana maahan murtaen toisen jalkansa.
Puoli tuntia sitten oli tämä tapahtunut. Kun metsänvartija tuli tuntoihinsa, oli kreivi kadonnut eikä metsästyskojussa ollut ketään apuun kykenevätä, sillä vanha Anna, joka hoiti taloutta, oli vähän varemmin mennyt linnaan, missä vietti yönsä. Hän oli silloin ruvennut huutamaan apua, kunnes työstä palaava mies sen kuuli ja haki muita ihmisiä apuun.
Heti lähetettiin sana Nörrekjaeriin, sillä päivän selvää oli, että kreivi oli tullut rutihulluksi. Kymmenkunta suomökkien asujamia lähti häntä etsimään viedäkseen hänet linnaan. Muutenhan täytyi peljätä mitä hyvänsä tapahtuvaksi, kun hän noin hurja oli. Olihan hän jo kerran aikonut tappaakin itseään ja nyt oli parasta ajoissa koettaa estää mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia. Pieni poika oli nähnyt hänen menevän vuorille ja koska nyt oli kuutamo, luulivat he piankin löytävänsä hänet.
Vaunuissa istui Aune ja kuuli kaiken tämän ja veri jähmettyi hänen suonissaan.
Mutta pian tuli hän tajuntaansa. Ei, tätä hän ei voinut kestää. Hän ymmärsi kaikki. Nyt tiesi hän, kuinka suuresti kreivi oli häntä rakastanut ja hän itse oli syyllinen kaikkeen. Tulkoon mitä tuleekin — hänen täytyi, hän tahtoi pelastaa kreivi.
Aavistus sanoi hänelle, että kreivi oli Vejrhöjnillä; ajattelematta avasi hän hiljaan vaunujen oven siltä puolen, missä ei kukaan häntä nähnyt ja hiipi ulos. Kaikkein huomio oli kiintynyt metsänvartijaan, joka jo vähän liikutti itseään, eikä kukaan huomannut hänen pakoaan. Hengästyneenä saapui hän vähän ajan perästä Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon.
Täällä oli tyhjää ja hiljaista.
Silloin muisti hän pienen metsäkojun, missä oli ensi kerran kreivin nähnyt. Mitään ajattelematta, miltei tietämättä, mitä teki, riensi hän samaa leveätä polkua, jota olivat ensi päivänä yhdessä kulkeneet.
Jo kauas kuuli hän suurta huutoa, laulua ja melua kojusta. Pelkäämättä meni hän lähemmäksi ja katseli akkunasta tupaan.
Tupa oli täynnä väkeä. He olivat kokoontuneet puusohvan edessä olevan pöydän ympärillä, jossa oli olutpulloja sekä iso viina-astia. Köyhää kansaa oli täällä koossa ja Aune tunsi monta heistä. Täällä loistivat heidän silmänsä elämän halusta ja ilosta. Isäntä itse, vanha, puolisokea ukko, istui sohvakulmassa, ja hymyili houkkamaisesti. Toiset kilistelivät pullojaan ja lauloivat, uunin edessä istuva puolikasvuinen poika soitteli käsi-urkuja. Pimeässä nurkassa istui mustahapsinen tyttö. Hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan — eikö se ollut? — —
Aune oli huutamaisillaan.
Mutta samassa huomasi hän, ettei se ollutkaan kreivi, vaan joku toinen nuori, vaaleaverinen mies suomajoilta. Hän näytti päihtyneeltä ja intohimoisesti he suutelivat toisiaan.
Hän riensi pois.
Miltei tiedotonta kävi hän kaikkia polkuja, joissa he tapasivat kävellä ja haki kaikki rotkot ja laaksot. Hänen täytyi — hän tahtoi löytää kreivi ennen tuin oli myöhäistä. Ajottain oli hän kuulevinaan takaa-ajavien ääniä ja tuskissaan ollen, näki hän, kuinka he heittäytyivät kreivin yli, taistelivat hänen kanssaan ja viimein veivät hänet sidottuna pois. Se ei saanut tapahtua!… Kun hän vaan kykenisi huutamaan! Vieläkin oli hän vakuutettu kreivin täällä olosta, että hän oli hakenut juuri tämän paikan…
Samassa näki hän edessään olennon, joka liikkumattomana istui kasvot käsissään.
Se oli kreivi.
Aune seisahtui kuten maahan naulattuna. Mutta kreivi oli kuullut hänen askeleensa, otti kätensä kasvoiltaan ja asettui vastustusasentoon.
Kuutamo valaisi häntä. Hän oli avopäin, vaatteensa olivat revityt, katsantonsa hurja ja miltei tuntematon.
Aune oli vaipunut kanervikolle peittäen kasvonsa. Kreivi ei tuntenut häntä, vaan huusi hänelle asioita, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt. Aune huomasi, että hän oli aivan raivoissaan ja uhkasi häntä nyrkillään. Silloin Aune nousi äkisti ja sanoi äänellä, joka värisi pelosta ja tuskasta:
— Jumalani!… Ettekö tunne minua?… Voi, kuulkaa minua!
Mutta hän seisoi yhä liikkumattomana, huusi ja pui nyrkkiä.
Aune painoi käsillään rintaansa. Oli kuin sydänmensä olisi haljennut.
Sitten nosti hän kätensä uhkaavasti taivasta kohti huutaen:
— Isä… isä! ja vaipui polvilleen.
Samassa oli hän taas kuulevinaan takaa-ajavien äänet. Hän väänteli käsiään ja ojensi ne rukoilevasti kreiviä kohti:
— Kuulkaa!… ah, kuulkaa minua! Teidän täytyy paeta!… kiiruhtakaa!… Ettekö kuule heidän tulevan?… He aikovat ottaa teidät kiinni. Jumalan tähden, paetkaa, paetkaa! Katsokaa minua… ettekö tunne minua?… Minä olen Aune Thorbjörnsen…
Nimeä kuullessa värisi hänen ruumiinsa. Hän astui askeleen taaksepäin ja tähysteli häntä, kuten näkisi hän näyn.
— Tunnen… luulen… sanoi hän tuskin kuuluvasti. — Kuinka olette tulleet tänne?
— Kuulin, mitä aiottiin tehdä teille. Tointukaa, Herran tähden! He löytävät teidät pian, ellette pakene… Muistatteko korkeitten vuorten välissä olevan pienen tuvan vanhaa akkaa — häntä, jonka luona hiljattain olimme?… Menkää sinne… Sieltä ei kukaan etsi teitä… mutta rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä!
Mutta hän ei kuullut Aunen sanoja. Hän oli astunut lähemmäksi ja he seisoivat vastakkain. Huulensa liikkuivat ja silmistään loisti heikkomielisyyden tuli. Aune kääntyi paetakseen; mutta samassa tarttui kreivi suonenvedontapaisesti häneen ja veti häntä sellaisella voimalla luokseen, että hän vaipui tunnottomana hänen rinnalleen.
* * * * *
Tyhjät vaunut vierivät hiljalleen maantietä pitkin kahden peninkulman päässä olevalle rautatien-asemalle, ne pysähtyivät kestikievari-talon eteen, jossa joukko talonpoikia istui ja joi. Tallirenki tuli ja avasi vaunujen oven, jonka jälkeen hän sanoi kuskille:
— Mitä tavarata te tänäpänä kuljetatte?
— Voitte kai nähdä, murisi hän.
— En, totta tosiaan.
— Mitä se on?
Mutta kun vanhus oli kavunnut kuskinistuimelta ja katsonut vaunuihin, kalpeni hänen äyriäissaksensakin ja hän tähysteli säikähdyksestä mykkänä avaruuteen.
Oli leuto, kaunis ilta, muutama kuukausi myöhempään.
Sevillan laakealla katolla, nojaantuneena massiivisen kehyksen yli, jossa oli tomaatteja ja kasviksia isoissa, punaisissa savi-astioissa pitkin muuria, seisoi nuori nainen valkeassa puvussa ja katseli torilla olevata ihmishälinätä.
Aurinko oli vast'ikään mennyt mailleen sinertävien vuorten taakse lännessä ja samassa värittänyt toisen puolen taivasta karneoolinpunaiseksi. Kaupungin monista kirkoista ja luostareista, joiden lukemattomat pienet huiput olivat muita rakennuksia ylempänä, muistuttaen kyyhkyislakkaa, kuului rukouskellojen ihmeen kaunis soitto; kukista ja hedelmistä levisi ilmaan suloinen tuoksu.
Torilla, jossa pian tuli pimeä, oli puhuvia, nauravia ja laulavia ihmisiä, joita tulvi kapeista kujista saadakseen hengittää raitista ilmaa. Joukko kaasulyhtyjä sytytettiin katujen käytävillä ja torilla paloi iso rovio, jonka ympärille kansaa kerääntyi nokisten miesten viereen, jotka tulella paahtoivat papuja mataloissa rautapannuissa. Siellä ja täällä näkyi vedenkantajia, isot savi-astiat olalla, ja pienten vesimyymäläin edustalla tungeskeli nuorukaisia ja neitosia iloiten ja riemuiten. Ei kukaan paheksinut, että rakastunut nuorukainen painoi palavan suutelon valittunsa kaulalle tai povelle. Vanhatkin hymyilivät tyytyväisinä, vieläpä lausuivat kehoittavia sanoja nuorille, pienet aasit kuljettivat raskaita positiiveja ja muulta taholta kuului kitarrin lumoavat äänet. Soiton innostuttamina rupesi pari siellä, toinen täällä tanssimaan.
Nuori nainen valkoisessa puvussa — Aune — katseli maailman hyörinätä ja pyörinätä, ajatuksensa kiitivät kotiinsa, sumupeitteisiin soihin kaukana pohjoisessa, jossa kylmyys ja pimeys vallitsee. Hän muisteli yksinäistä, pientä majaa korkeitten vuorien välissä ja kyssäselkäistä vanhaa vaimoa, jonka luona hän ja ystävänsä olivat pimeänä syys-yönä löytäneet suojaa rakkaudelleen ja turvapaikan itselleen. Pienissä, yksinkertaisissa huoneissa, joiden pieninkin omituisuus oli jäänyt hänen muistoonsa, olivat sumumaiset pilvet poistuneet heidän mielistään. Täällä oli hän jälleen tullut täyteen tajuntaansa ja kun he seuraavana yönä jättivät vanhuksen hyvästi paetakseen maasta, oli heidän taivaansa sininen; ainoakaan pilvi ei sen jälkeen ollut heidän onneaan pimentänyt.
Ensi aikoina oli Aune tosin — etenkin unissa — nähnyt isänsä uhkaavana edessään. Mutta rakastettunsa suutelo poisti sen heti. Oli kuin tuo isän varjo ei oikein viihtyisi etelän valon ja kukkain joukossa ja nyt se ainaiseksi katosi hautaan.
Hänen onnensa oli täydellinen, kun kreivittäreltä, joka viimeinkin oli saanut tietoja heidän olinpaikastaan, tuli kirje. Hänen ihmeekseen ei kirje sisältänyt ainoatakaan nuhtelevaista sanaa, sitä hän vaan suri, ettei poikansa eikä Aunekaan ollut sanallakaan ilmoittaneet salaisuuttansa hänelle. Hän oli varmasti vakuutettu, että pojalleen oli onneksi, mitä oli tapahtunut; kaikesta päättäen, ei hän hetkeäkään epäillyt, että poikansa oli löytänyt juuri sen, joka kykenee palauttamaan häntä huonoilta teiltään. Tosin olisi hän toivonut, että he toisella tavalla olisivat yhtyneet liittoon; ja vaikkakin hän omasta puolestaan piti rakkauden siteen ainoana sitovana, pyysi hän kuitenkin, että he tulevaisuutta varten antaisivat kirkonkin vahvistaa liittonsa. Hartaasti toivoi hän myöskin, että he pian tulisivat kotiin; hän tunsi loppunsa lähestyvän ja tahtoi mielellään kerran vielä nähdä heidät ennen kuolematansa.
Aune, tuossa seisoessaan, muisteli kirjettä ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Silloin huomasi hän käden hiljaa laskettavan hänen vyötäreilleen. Mutta hän ei kääntynyt; aivan hyvin tunsi hän tämän käden. Huulensa hymyilivät ja päänsä painui sivulle päin, kunnes se löysi luonnollisen lepopaikkansa toisen hartioilla. Molemmat kätensä pani hän sitte kädelle, joka oli hänen vyötäreillään ja tuntiessaan pitkän, hellän suudelman otsallaan, ummisti hän silmänsä ja nojautui lujemmasti ystäväänsä.
Näin seisoivat he kauan liikkumattomina. Torilla tuli vähitellen hiljaista. Ihmisjoukot hajaantuivat ja pimeys peitti kaupungin. Viimein sammutettiin lyhdytkin ja ainoastaan kirkkaat tähdet pilkistivät taivaalta alas molempiin rakastuneihin.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi kreivi poistaen kädellään hiukset hänen otsaltaan.
— Sinä et koskaan voisi sitä arvata.
— Eihän sinulla vain ole ikäviä ajatuksia? Minusta sinä olit itkenyt, kun minä tulin.
— Mutta en surusta.
— No, silloin on kaikki hyvin.
— Muistelin päivää — muistatkohan sinä sen? — kun me istuimme alapuolella Vejrhöjniä. Kuulimme silloin vanhan Jaakko-paimenen laulavan, ja kun minä kysyin, miksi siellä kotona oli niin monta heikkomielistä, sanoit sinä syyn olevan sen, että linnassa kummitteli. Mitä oikeastaan sillä tarkoitit? Sitä en koskaan saanut tietää.
— Etkö koskaan siellä kotona mitään huomannut?
— Mitä?
— Etkö koskaan nähnyt punasilmäistä kissaa ja miestä, jonka hampaat kalisivat? Etkö myöskään kuullut koiraa, joka itkee kuten ihminen, tai kanaa, joka laulaa joka juhannus-yö — kaikki tapahtuu suolla?
— Mitä oikeastaan tarkoitat?
— Sitä on vaikea selittää, ellet itse ole mitään huomannut. Mutta, etkö tosiaankaan ole kuullut kanojakaan, jotka laulavat?… Etkö nytkään… kun olet omani?…
Aune katsahti ylös ja hymyili punastuen, Sitten pani hän molemmat kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä intohimoisesti.