Tällä tapaa iltapäivä saatiin kulumaan. San Francisko oli jo aikoja sitten jäänyt taakse, Hunter's Point kierretty, ja paraillaan purjehdittiin San Mateon rannan sivuitse. Kerran Joe erotti vilahdukselta joukon pyöräilijöitä, jotka livahtivat esiin San Bruno tien mutkasta, ja hän muisti ajan, jolloin hän oli omalla pyörällään kiitänyt pitkin samaista rataa. Siitä oli vain kuukausi tai pari, mutta oli kuin olisi siitä kulunut vuosikausia, sillä niin paljon oli ennättänyt sen jälkeen tapahtua.
Kun illallinen oli syöty ja astiat pesty, he olivat ennättäneet kauas lahdelle, sille kohdalle rämemaita, jonka takana sijaitsee Redwood City. Päivän laskiessa tuuli oli lientynyt, jaSalamaeteni vain verkalleen. Tällöin he havaitsivat aluksen, joka suuntausi heitä kohti heikkenevän tuulen kuljettamana. Friskon poika tunsi sen hetiPeuraksi, ja sen totesi Ranskan Pekkakin asiata perinpohjin tutkittuaan. Kohtaus tuntui olevan hänelle erinomaisesti mieleen.
— Sitä johtaa Puna-Nelson, Friskon poika ilmotti Joelle. — Ja siinä vasta on kamala mies. Minua aina pelottaa, kun hän saapuu lähistölle. Niillä on varmaan jotain suurempaa merrassa täällä päin, ja sitten ne tulevat aina Ranskan Pekkaa hakemaan avuksi. Saatpa nähdä, että hänellä on jotain vihiä asiasta.
Joe nyökkäsi ja tarkasteli uteliaana tuota lähenevää alusta. Se oli tosin hiukkasen isompiSalamaa, mutta muuten rakennettu samaan tapaan — toisin sanoen, ennen kaikkea mahdollisimman nopeakulkuiseksi. Isopurje oli niin laaja, että se soveltui pikemmin kilpapurjehdusalukseen, ja siihen oli varattu kokonaista kolme reiviä rajusäätä varten. Kannella ja mastoissa oli kaikki mitä parhaimmassa kunnossa, ei näkynyt mitään tarpeetonta tai kelvotonta. Köydet, taljat, purjeet, kaikki todistivat, että aluksella vallitsi perinpohjainen järjestys ja hyvä kuri.
VerkalleenPeuraläheni yhä tummenevassa hämärässä ja laski ankkurin kivenheiton päähän. Ranskan Pekka seurasi esimerkkiä ja lähti sitten veneessään vierailulle naapurin luo. Pojat laskeutuivat pitkälleen kajuutan katolle odotellen siinä häntä palaavaksi.
— Pidätkö sinä tästä elämästä? Joe tiedusteli katkaisten äänettömyyden.
Toinen kääntyi kyynärpäänsä varaan. — Niin että pidänkö? Kyllähän minä tuota, mutta en sentään aina. Raikas ilma ja suolavesi ja muu sellainen ja sitten tämä vapaus — kyllä ne ovat poikaa. Mutta ikävää minusta on olla — tuota noin —. — Hän vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kieli olisi kieltäytynyt toimimasta, ja töytäisi sen jälkeen esiin: — Varas.
— Miksi et sitten jätä koko hommaa? Joe uteli, ja toveri miellytti häntä enemmän kuin hän uskalsi itselleen tunnustaa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa käännytysinnon valtaan.
— Sen teenkin heti, kun voin ryhtyä johonkin muuhun.
— Mutta miksi et tee sitä heti paikalla?
Nyt on otollinen aika, kaikui Joen korvissa, ja jos kerran Friskon poika haluaisi lähteä tiehensä, niin olipa vahinko, ettei hän tehnyt sitä — ja viipymättä.
— Minne minä voisin lähteä? Mitäs minä voisin tehdä? Ei ole koko maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka minua auttaisi — ei ole tähänkään asti ollut. Kerran koetin, mutta siitä opin toki niin paljon, etten yritäkkään uudelleen ensi vilauksessa.
— Mutta minäpä lähden kotiin, kun pääsen tästä leikistä. Isä taisi sittenkin olla oikeassa. Enkä minä oikein ymmärrä — tuota noin, mikset sinä voisi tulla minun kanssani? Hän esitti tämän ehdotuksen ajattelematta, äkillisen mielijohteen tuomana, ja Friskon poika älysi sen.
— Sinä et tiedä, mitä puhut, hän vastasi. — Ettäkö minä lähtisin sinun kerallasi? Mitäs sinun isäsi siihen sanoisi — ja — ja kaikki muut? Mitäs luulet hänen ajattelevan minun kaltaisestani? Ja mitäs luulisit hänen tekevän?
Joen sydäntä viilsi pahasti. Hän tajusi hetken innostuksen valtaamana esittäneensä kutsun, jonka hän tiesi järkevämmin ajatellessaan mahdottomaksi toteuttaa. Hän koetti kuvitella, kuinka isä ottaisi vastaan Friskon pojan kaltaisen ventovieraan — ei, se oli aivan mahdotonta. Unohtaen sitten oman pulansa hän alkoi vaivata päätään miettimällä toista keinoa, jonka avulla Friskon pojan voisi pelastaa nykyisestä tilasta.
— Hän jättäisi minut ehkä poliisin kynsiin, toveri jatkoi, ja lähettäisi minut vielä kasvatuslaitokseen. Mutta ennen minä kuolisin kuin alistuisin sellaiseen. Ja enhän minä sitä paitsi olekkaan samaa maata kuin sinä, Joe, ja kyllä sinä sen hyvin tiedät. Minä olisin kuin kala kuivalla maalla, niin on minulle outoa sinun maailmasi. Ehei, kyllä kai minun täytyy vielä odottaa vähän, ennenkuin pötkin täältä. Mutta sinun taas on parasta päästä suoraa päätä kotiin. Toimitan sinut maihin aivan ensi tilassa, ja sitten kyllä selvitän Ranskan Pekalle.
— Siitä ei tule mitään, Joe keskeytti kiihkeästi. — Minä en aio jättää sinua pulaan, kun kerran lähden. Niin että ei sinun kannata koettaakkaan mitään sellaista. Älä pelkää, minä pääsen kyllä tieheni, ja kun keksin hyvän keinon, niin tahtoisin saada sinut mukaan. Taikka tule mukaan joka tapauksessa, kyllä asia sitten selviää itsestään. Mitäs siihen sanot?
Friskon poika pudisti päätään, ja tuijottaen tähtien kirjailemaan taivaaseen hän antautui uneksimaan elämästä, jota hän olisi kernaasti viettänyt, mutta jonka ovet tuntuivat pysyvän hänelle armottomasti suljettuina. Joe tunsi sydämessään elämän vakavuuden entistään syvemmin, ja hän makasi äänetönnä, ankarasti mietiskellen.Peuraltakuului karkeiden äänten sorinaa; ja maalta päin kajahti ulapan poikki kirkon kellon juhlallinen sointu, kun kesäinen yö verkalleen verhosi heidät leppeään hämäräänsä.
XIV luku:
Osterisärkkäin äärillä.
Aika ja ympäristö haihtuivat hämärään, kunnes Ranskan Pekan karkea ääni herätti heidät unesta, johon he olivat vaipuneet.
— Alkaka jouttu! hän karjui. — Sinä, Shoe! Päästä irti seissingi!Jouttun! Jouttun! Hej, Poikka, laita kuntton klyyvari!
Joe toimi kömpelösti pimeässä, hän ei tuntenut kojeiden nimiä eikä tiennyt, mistä niitä etsisi. Mutta hän suoriutui lopulta verraten hyvin, ja heitettyään seisingit kannelle, hän sai määräyksen auttaa isoapurjetta nostettaessa. Tämän jälkeen ankkuri kiskottiin merestä ja halkaisija pantiin paikoilleen. Sitten kierrettiin kokoon vallit ja asetettiin kaikki järjestykseen, ennenkuin palattiin peräpuolelle.
— Oikken hyvä, oikken hyvä, ranskalainen kiitteli, kun Joe kapusi sarjan ylitse istuma-aukkoon. — Ärinomast! Sinä tule hyvä märimies, se on ihan vissi asja.
Friskon poika kohotti erään arkun kantta ja vilkaisi kysyvästi RanskanPekkaan.
— Tietysti, laivuri vastasi. — Pannan sivulyhdyt palaman.
Friskon poika vei punaiset ja vihreät lyhdyt kajuuttaan, sytytti ne ja lähti sitten Joen kera keulapuolelle, ripustaakseen ne köysistöön.
— Eivät ne aiokaan ryhtyä siihen, Friskon poika virkkoi matalalla äänellä.
— Mihin sitten? Joe kysyi.
— Pyydystämään sitä suurta saalista, jonka sanoin niillä olevan tiedossa jossain täällä päin. Se taitaa olla niin suuri, että Ranskan Pekkaa melkein pelottaa käydä siihen käsiksi. Puna-Nelson ei haikailisi rahtuistakaan, mutta hän ei tunne asiaa kyllin hyvin. Ei hänen auta muuta kuin odottaa, kunnes Pekka antaa merkin.
— Minne me nyt lähdemme? Joe tiedusteli.
— Enpä tiedä; varmaankin osterisärkille, jos voi päätellä suunnasta.
Matka sujui vaihteluitta. Heidän takanaan olevasta pimeydestä kohosi tuuli, joka puhalsi toista tuntia tasaisena. Sitten se lientyi ja kävi oikulliseksi, puuskaten milloin miltäkin taholta. Ranskan Pekka pysyi ruorin ääressä, Joe ja Friskon poika taas vuoroin hellittivät, vuoroin tiukensivat kuutteja.
Joe istui kummastellen, että Ranskalainen saattoi tietää, minne ohjasi. Hänen omasta mielestään näytti siltä, kuin he olisivat eksyneet läpitunkemattomaan pimeyteen, joka heitä ympäröitsi. Valtamereltä oli vyörynyt lahdelle sankka usva, tunkeutuen heidän ja tähtien väliin ja riistäen siten niidenkin vähäisen valon.
Mutta Ranskan Pekka näytti tuntevan vaistomaisesti, mihin suuntaan oli laskettava, ja kerran, kun Joe häneltä uteli asiaa, hän kerskasi kykenevänsä kulkemaan tunnon mukaan.
— Minä tunte voorovesi, tuuli ja fauhti, hän selitti. — Ja tunte minä maankin. Se on ihan vissi asja. Että mistä? Minä ei voi tietä. Minä van tietä, että minä tunte maa, justis kuin minun käsi kasvais pitkä, monta maili pitkä, ja minä laske käsi maan pääle ja tunte, siälä se on.
Joe katsahti epäilevänä Friskon poikaan.
— Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. — Kunhan olet liikkunut kyllin kauan merellä, niin opit tuntemaan maan. Ja jos sinun nokkasi kelpaa mihinkään, niin tavallisesti voit sen haistaakkin.
Toista tuntia myöhemmin Joe arvasi ranskalaisen hommista, että he lähenivät päämääräänsä. Hän näytti käyvän perin valppaaksi ja tuijotti tuon tuostakin pimeyteen, ikäänkuin odottaen milloin hyvänsä saavansa nähdä jotain. Joekin tirkisteli tiukasti, mutta erotti vain mustaa.
— Peila tangolla, Poikka, laivuri komensi. — Minä luule, että nyt ole jo aikka.
Friskon poika irrotti kajuutan katolle sidotun pitkän ja ohuen salon ja seisoen looringin ääressä työnsi sen toisen pään veteen upottaen sen suoraan alaspäin.
— Noin viisitoista jalkaa, hän virkkoi.
— Minkälain pohja?
— Mutaa, kuului vastaus.
— Varto vähä, sitten me koittetan uudestan.
Viittä minuuttia myöhemmin salko syöstiin taas mereen.
— Kaksi syltä, selitti Friskon poika — ja osterinkuoria.
Ranskan Pekka hieroi käsiään tyytyväisenä. — Oikken hyvä, hän sanoi. — Joka kärta minä löitä paikka. Vanha miäst ei voi luurata; se on vissi asja.
Friskon poika käsitteli edelleen salkoa ja ilmotti tulokset. Joe sitä kummasteli, sillä hän ei voinut ymmärtää, kuinka he saattoivat niin tarkoin tuntea lahden pohjan.
— Kymmenen jalkaa — kuoria, Friskon poika jatkoi yksitoikkoisella äänellä. — Yksitoista jalkaa — kuoria. Neljätoista jalkaa — pehmeätä. Kuusitoista jalkaa — mutaa. Ei pohjaa.
— Aha, kanali, Ranskan Pekka virkkoi tämän johdosta.
Muutaman minuutin aikana "ei ollut pohjaa", ja sitten kajahti äkkiäFriskon pojan huuto: — Kahdeksan jalkaa — kovaa!
— Piissa jo, komensi Ranskan Pekka. — Sinä, Joe, jookse köulan ja laske klyyvari. Poikka, ankkuri valmis.
Joe löysi halkaisijan vallin ja irrotti sen, ja purjeen luisuessa alas hän korjasi sen nopeasti molemmin käsin.
— Antta männä! kajahti käsky, ja ankkuri loiskahti mereen vetäen vain vähän kettinkiä mukanaan.
Friskon poika suolti lisää muutamia syliä ja kiinnitti ketjun. Sitten käärittiin purjeet kokoon, pantiin kaikki järjestykseen ja käytiin kannen alle nukkumaan.
Kello kuudelta Joe heräsi ja lähti kannelle tarkastamaan. Tuuli oli yltynyt kohottaen meren kuohuilemaan,Salamakeikkui ja kohoili, kiskaisten silloin tällöin voimakkain tempaisuin ankkuriketjuaan. Hänen täytyi pidellä kiinni puomista pysyäkseen vakavasti seisomassa. Sää oli lyijynharmaa, nousevasta auringosta ei näkynyt merkkiäkään, ja taivasta pimittivät suuret kiitävien pilvien joukot.
Joe etsi katseillaan maata. Parin kilometrin päässä näkyi pitkänä juovana hiekkainen rannikko, jolle vyöryi kohisevia kuohuja. Taempaa erotti autiota rämemaata, ja kauimpana kohosivat Contra Costan kukkulat.
Siirrettyään katseensa toiselle taholle Joe havaitsi hätkähtäen pienen kutterin, joka keinui ankarasti ankkurissa tuskin sadan metrin päässä. Se oli tuulen puolella, ja kun se kääntyi hiukkasen, Joe erotti sen keulasta nimenLentävä Hollantilainen; se oli eräs niitä laivoja, jotka hän oli nähnyt Oaklandin satamassa. Jonkun matkaa vasemmalla hän näkiAaveen, ja ulompana oli puolikymmentä muuta alusta ankkurissa.
— Mitäs minä sinulle kärto?
Joe katsahti nopeasti taakseen. Ranskan Pekka oli saapunut kajuutasta ja tarkasteli ympärilleen voitonriemuisena.
— Mitäs minä sinulle kärto? Ei vanha miästä voi narrata, se on vissi asja. Minä ossa pimmeällä just yhtä hyvin kuin peivällä. Minä tunte — minä tunte.
— Nouseeko myrsky? Friskon poika tiedusteli kajuutasta, missä hän sytytteli tulta.
Ranskalainen tutkisteli merta ja taivasta parin minuutin ajan.
— Ehken lakka — ehken kasva, hän julisti epävarmasti. — Laitta jouttun suurus, niin ruvetan sitten troolaman.
Toistenkin laivojen kajuutoista kohosi savua, joka ilmotti kaikissa valmisteltavan päivän ensi ateriaa.Salamassasiitä oli pian suoriuduttu, ja sitten lyötiin isoonpurjeeseen yksi reivi ja oltiin valmiit nostamaan ankkuri.
Joe oli varsin utelias. Epäilemättä nyt oltiin osterisärkillä; mutta kuinka ihmeessä he saattoivat pyydystää ostereita niin ankarassa aallokossa? Pian hän sai sen oppia. Nostaen pois osan istuma-aukon lattiaa Ranskan Pekka otti esille kaksi kolmikulmaista teräskehystä. Toisen kolmion kärkeen hän kiinnitti sitä varten varattuun renkaaseen tukevan köyden, josta lähti kaksi noin neljän jalan pituista haaranuoraa; nämä sidottiin kolmion toisiin kärkiin, jotka muodostivat pyydystimen pohjan. Itse kaapimena oli laakea teräslevy, noin metrin pituinen, johon oli juotettu sarja teräviä piikkejä, nekin teräksestä. Tähän teräslevyyn ja kehyksen reunoihin oli kiinnitetty hienosilmuinen verkko. Joe otaksui aivan oikein, että tämän oli määrä pidättää ne osterit, jotka kaapimen hampaat repivät irti merenpohjasta.
Kun kumpaiseenkin kaapimeen oli sidottu köysi, ne pudotettiin mereenSalamankummaltakin puolelta. Ennätettyään pohjaan ja laahatessaan sitten perässä melkoisen välimatkan päässä ne hidastuttivat varsin huomattavasti aluksen vauhtia. Joe kosketti toista köyttä kädellään ja saattoi selvästi tuntea, kuinka se pohjaa raapiessaan tärisi ja nyhti.
— Haala sissän! Ranskan Pekka huusi.
Pojat kävivät käsiksi köyteen ja kiskoivat kaapimen kannelle. Verkko oli täynnä mutaa ja limaa ja pieniä ostereita, joukossa sentään jokunen suurempikin. He kaasivat koko läjän kannelle ja ryhtyivät sitten poimimaan ostereita, laskettuaan kaapimen sitä ennen uudestaan mereen. Isot osterit heitettiin istuma-aukkoon, ryönä lapioitiin takaisin mereen. Lepoon ei ollut aikaa, sillä samassa oli toinen kaavin vuorostaan tyhjennettävä. Ja kun se oli tehty, täytyi kiskoa molemmat kaapimet merestä, jotta Ranskan Pekka saattoi kääntääSalamantoiselle suunnalle.
Toisetkin alukset olivat jo liikkeellä ja kaapivat pohjaa samalla tapaa. Väliin niitä saapui aivan lähelle heitä, ja tällöin tervehdittiin ja vaihdettiin lyhyitä lauseita tai laskettiin karkeata pilaa. Mutta enimmäkseen oltiin ankarassa työssä, ja tunnin kuluttua Joen selkää oikein kolotti tottumattomuudesta, ja sormista vuoti verta, hän kun oli pidellyt teräväsyrjäisiä kuoria varomattomasti.
— Oikken hyvä, Ranskan Pekka virkkoi rohkaisevasti. — Sinä oppi pian.Kyllä sinä kohta ossa just niinkun pittä.
Joe irvisti happamasti ja toivoi, että päivällisaika joutuisi pian. Silloin tällöin, kun oli tullut huono saalis, pojat saivat aikaa hiukan henkäistä ja vaihtaa pari sanaa.
— Tuolla on Asparagus-saari, Friskon poika ilmotti osottaen rantaa. — Ainakin kalastajat ja merimiehet käyttävät sitä nimeä. Sen asujamet sanovat sitä Bay Farm-saareksi. — Hän viittasi enemmän oikealle. — Ja tuolla puolen on San Leandro. Sitä ei näe, mutta siellä se on.
— Oletko käynyt siellä? Joe kysyi.
Friskon poika nyökäytti päätään ja viittasi häntä avuksi kaavinta nostamaan.
— Näitä sanotaan autiosärkiksi, hän virkkoi jälleen. — Näitä ei omista kukaan, ja sen vuoksi osterirosvot saapuvat tänne ja ovat pyydystävinään täällä.
— Miksi ovatpyydystävinään.
— No, kun ne ovat rosvoja, ja kun kannattaa paremmin rosvoilla yksityisten särkkiä.
Hän viittasi umpimähkään itään ja kaakkoon päin. — Yksityiset särkät ovat tuolla taholla, ja ellei yöllä satu nousemaan myrskyä, niin koko laivasto lähtee sinne rosvoamaan.
— Mutta jos nousee myrsky? Joe tiedusteli.
— No, silloin ei rosvota, ja Ranskan Pekka ärtyy aivan hulluksi. Häntä harmittaa aina, kun sää tekee hänelle kepposet. Mutta ei näytä rupeavan lientymään, ja tämä on kaikkein pahinta tienoota lounastuulella. Pekka saattaa kyllä pysytellä itsepintaisena ja vetelehtiä täällä, mutta parasta olisi pötkiä pakoon, ennenkuin rupeaa vinkumaan.
Ensinnä näytti siltä, kuin sää olisi käynyt paremmaksi. Tuikea lounastuuli lauhtui huomattavasti, ja puolenpäivän aikaan, kun he laskivat ankkurin päivällistä saadakseen, aurinko pilkisteli aika ajoin pilvien lomitse.
— Kylläpä tämä näyttää kauniilta, selitti Friskon poika ennustellen. — Mutta en minä ole turhan tautta elellyt tällä lahdella. Tämä on vain pikku lepoa ennen ankaraa ponnistusta.
— Minä luule, sinä on oikken, Poikka, myönteli Ranskan Pekka; — muttaSalamapyssy sitkin täälä. Viime kärta se jooksi pakkon, ja sitten tuli senttä ärinomanen öö. Tällä kärta se ei jookse pakkon. Hoh! Ei sittä tule mittän.
XV luku:
Myrskyn temmellyksessä.
Kaiken iltapäivääSalamakeikkui ankkuripaikallaan, ja illan tullen tuuli petollisesti lientyi. Tämä seikka ja Ranskan Pekan esimerkki rohkaisi muitakin osterialuksia siinä määrin, että ne päättivät jäädä paikoilleen yöksi. Mutta kaikkialla tutkittiin tarkoin touveja ja laskettiin mereen vara-ankkureita.
Ranskan Pekka komensi molemmat pojat purteen, ja vaikka he olivatkin yhtä mittaa saamaisillaan sen täyteen vettä he kuljettivat mukanaan toisen ankkurin, joka laskettiin mereen melkein suorakulmaisesti ensimmäiseen verraten. Sitten Ranskan Pekka suolti ulos melkoisen mitan ketjua ja köyttä, niin ettäSalamaperäytyi toista sataa jalkaa talttuen siitä hiukan rauhallisemmaksi.
Katsellessaan sitten kajuutan suojasta Joe näki edessään hurjana kuohuvan vesiaavikon. Osterisärkät sijaitsivat ulkona aukealla lahdella kerrassaan suojattomina, ja tuuli, joka sai vapaana pyyhältää ulapan poikki melkein parin penikulman matkan, nostatti meren niin hurjiksi vyöryiksi, että näytti siltä, kuin nuo keikkuvat alukset saattaisivat milloin hyvänsä kallistaa mastonsa mereen. Juuri ennen hämärän tuloa ilmestyi tuulen puolelle purjelaikku; se suureni suurenemistaan, kunnes se viimein osottautuiPeuransuunnattomaksi isoksipurjeeksi.
— Se hullu miäs! huusi Ranskan Pekka rientäen kajuutasta katsomaan. — Yks' kaunis peivä — ah, yks' kaunis peivä, se on vissi — se mene noin van, puf! — ja siin se on, puf! — ja sitten ei enä ole mitän Nelsoni, ei mitänPöiraei yhtikän mittä.
Joe katsahti kysyvästi Friskon poikaan.
— Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. — Nelsonin pitäisi panna ainakin yksi reivi. Kaksi olisi vieläkin parempi. Mutta nyt hän vain ajaa täysin purjein, ikäänkuin paholainen olisi kintereillä. Liian kovaa hän ajaa; hän on liian häikäilemätön, vaikka ei ole vähintäkään pakkoa. Minä olen purjehtinut sen miehen kanssa ja tunnen hänen tapansa.
Suunnattoman linnun laillaPeurakohosi ja liiteli heitä kohti aallon vaahtoryöppyisellä harjalla.
— Älä piittaa siitä, varotti Friskon poika. — Hän koettaa vain, kuinka lähelle pääsee meitä iskemättä yhteen.
Joe nyökkäsi myöntymykseksi ja tuijotti silmät suurina tuota kammottavaa näkyä.Peurahypähti ilmaan, kohottaen keulaansa taivasta kohti, niin että emäpuun etuosa paljastui vaahdon ympäröimänä. Sitten se syöksähti alaspäin kannen peittyessä kuohuihin ja kiiti huimaavaa vauhtia heidän ohitseen niin läheltä, että puomi suhahtiSalamanköysistöstä vain jalan päässä.
Ohi livahtaessaan ruorin ääressä seisova Nelson heilutti kättään ja nauroi hilpeästi päin silmiä Ranskan Pekalle, jota tuo vaarallinen temppu suuresti suututti.
Alapuolelle päästyään oivallinen alus kääntyi ja kallistui niin pahasti, että sen ruskea pohja paljastui senterboordia myöten, oikaisihe jälleen ja syöksähti edelleen kuin paholaisen riivaamana. Se kulki ohitse oikealta puolen. He näkivät halkaisijan humahtaen lehahtavan alas ja ankkurin heilahtavan mereen; ja kun alus sitten peräytyi isonpurjeen palaessa paukkuen, he huomasivat toisenkin ankkurin leiskahtavan kaukana edellisestä. Sitten isopurje lipui alas kannelle, se kierrettiin kokoon ja kiinnitettiin asemilleen, ja kaikki tämä ennätti tapahtua, ennenkuin alus oli päässyt pingottamaan molempia ankkuritouvejaan.
— Ah, ah! Siin vasta on miästen miäs! Ranskalaisen silmät kiiluivat hänen katsellessaan moista ihailtavaa purjehdustaitoa, ja Friskon pojankin katseisiin ilmestyi lämpöä.
— Ihan kuin huvijahti, hän vakuutti kajuuttaan palatessaan — ihan kuin huvijahti, taikka vielä parempikin.
Yön koittaessa tuuli alkoi jälleen yltyä, ja kello yhdeltätoista se oli paisunut sellaiseksi, että Friskon poika selitti sen "ulvovan". Vähän nukuttiinSalamassasinä yönä. Ainoastaan hän kykeni ummistamaan silmänsä. Ranskan Pekka nousi tuon tuostakin tarkastamaan. Kahdesti hän käväisi kannella suoltamassa ankkurille enemmän köyttä. Joe makasi kojussaan kuunnellen ja koettaen turhaan saada unesta kiinni. Hän ei suinkaan ollut peloissaan, mutta hän ei ollut tottunut nukkumaan moisessa mylläkässä ja kohinassa. Ei hän myöskään ollut kuvitellut, että alus saattaisi kappaleiksi hajoamatta tehdä sellaisia hurjia hyppyjä kuin nytSalamateki. Useasti se kierähti syrjälleen niin ankarasti, että hän uskoi sen varmasti kaatuvan. Toisinaan se hypähti korkealle ilmaan ja paiskautui sitten takaisin aaltoja vastaan jymähtäen niin, että olisi luullut pohjan murtuvan muruiksi. Sitten se taas jännitti ankkuriköysiä niin äkisti, että koko runko vapisi ja kitisi liitoksistaan.
Friskon poika heräsi kerran ja hymyili hänelle virkkaen:
— Tätä sanotaan meidän kesken rimpuilemiseksi. Mutta odotappas, kunhan päivä koittaa ja me irrotamme koukut: Ellei joku laivoista silloin ajaudu rannalle, niin saat sanoa minua vaikka maamyyräksi.
Ja sen sanottuaan hän vääntäysi toiselle kyljelleen ja vaipui taasen uneen. Joe kadehti häntä. Kello kolmen vaiheilla hän kuuli Ranskan Pekan ryömivän keulapuolelle ja hommailevan jotain kanssissa. Joe katseli uteliaana hänen toimiansa ja näki hurjana keikkuvan laivalampun heikossa valossa, kuinka hän kiskoi sieltä esiin kaksi kimppua varaköyttä. Nämä hän kuljetti kannelle, ja Joe tiesi hänen jatkavan niillä ankkuriköysiä.
Puoli viideltä Ranskan Pekka hommaili lieden ääressä, ja kello viisi hän kutsui pojat kahville. Tämän juotuaan he ryömivät kannelle katselemaan kaameata näytelmää. Päivä koitti koleana ja harmaana yli hurjana vyöryvän vesiaavikon. He erottivat hämärästi Asparagus-saaren rantaviivan, mutta saattoivat selvästi kuulla vyöryjen kohisevan sitä vastaan. Ja valon käytyä selvemmäksi he huomasivat, että alus oli yön kuluessa raahautunut aaltojen painosta ainakin puoli kilometriä ankkuripaikaltaan.
Samoin oli käynyt muidenkin alusten.Peuraoli melkein heidän rinnallaan,La Capricekeikkui muutaman sadan metrin päässä, ja heidän ja rannan välissä oli viisi muuta kamppailevaa osterialusta.
— Kaksi on kateissa, ilmotti Friskon poika kohottaen kaukoputken silmilleen ja tutkien rantaa.
— Tuolla onkin yksi! hän huusi. Ja tarkasteltuaan sitä huolellisesti hän lisäsi: — Se onAntaa mennä. Pian se murtuu kappaleiksi. Toivottavasti miehet ennättivät maihin.
Ranskan Pekkakin käytti kaukoputkea ja sitten vuorostaan Joekin. Hän saattoi selvästi nähdä, kuinka tuo poloinen alus keikkui rantahyrskyissä, ja hietikolla hän erotti sen miehistönkin.
— Missä onAave? uteli Ranskan Pekka.
Friskon poika etsi sitä turhaan rannalta. Mutta suunnattuaan sitten putken ulapalle hän havaitsi sen keinuvan turvallisena kilometrin päässä.
— Lyönpä vetoa, ettei se ole siirtynyt tänä yönä sataakaan metriä, hän sanoi. — Taisi tavata hyvän ankkuripaikan.
— Muta, julisti Ranskan Pekka. — Siälä on yksi pikku paikka muta. Kyllä se on menny kalua, jos se kynttä sen läpi, se on vissi asja. Sillä on pärin köikäin ankkuri, kelppa van mutan. Minä sano pojille: hankki raskampi ankkuri, mutta ne van naura. Kyllä viälä itkevät yks' kaunis peivä, se on vissi asja.
Muuan aluksista nosti purjetilkun ja alkoi hirvittävästi kamppaillen pyrkiä ulommaksi tuhon ja kuoleman kynsistä. He tarkastelivat jonkun aikaa, kuinka se keikkui ja kallistihe kammottavasti päästen vain hituisen eteenpäin.
Ranskan Pekka teki lopun heidän joutilaasta katselustaan. — Hej, tenne! hän huusi. — Pistä kaks' reivi isopurjen. Pian pois täält!
Tätä toimittaessaan he kuulivat äkkiä huudon, joka käänsi heidän huomionsa ulapalle. Kohottaessaan katseensa he näkivätAaveenaivan lähimailla raahautuvan hurjaa vauhtia heitä kohti. Ranskan Pekka livahti keulapuolelle ketterästi kuin kissa, ottaen samalla esiin puukkonsa, ja yhdellä iskulla hän katkaisi köyden, joka pidätti vara-ankkuria. Tämä saiSalamanpainautumaan koko painollaan pääankkurin varaan. Siitä se kääntyi vasemmalle, mikä tapahtui juuri viime tuokiossa; sillä seuraavassa silmänräpäyksessäAaveliukui perä edellä yli sen paikan, jolta he olivat siirtyneet.
— Kas, sillähän on neljä ankkuria ulkona! huusi Joe nähdessään neljän köyden pingottuvan veteen melkein kohtisuorasti sen keulasta.
— Kaksi on haraa, irvisti Friskon poika, ja tuossa menee uuni.
Hänen puhuessaan kannelle ilmestyi kaksi nuorukaista, jotka pudottivat mereen keittouunin köyteen sidottuna.
— Hyh! Friskon poika huusi. — Katsokaas Nelsonia. Hän on pistänyt yhden reivin, ja silloin tietää varmasti, että korvissa suhisee!
Vaahdoten kiitiPeuraheitä kohti uhmaillen myrskyä kuin mahtava merieläin. Peräpuolitse kiitäessään Puna-Nelson heilutti kättään, ja viittätoista minuuttia myöhemmin, kun he parhaillaan nostivat ainoata jäljellä olevaa ankkuriaan, hän ajoi jälleen ohitse melkoisen matkan päässä tuulen puolelta.
Ranskan Pekka seurasi ihaillen hänen kulkuaan, vaikka virkkoikin ennustavasti: — Yks' kaunis peivä, puf! se mene pohjan, se on vissi asja.
Hetkistä myöhemmin nostettiinSalamanreivattu halkaisija, ja alus antautui vuorostaan taisteluun. Hidasta ja ankaraa ja vaarallista työtä oli, kun oli pyrittävä ulommaksi rannasta, ja Joe kummasteli monet kerrat, että niin pieni alus saattoi laisinkaan kestää luonnonvoimien raivoa. Mutta vähä vähältä se ponnisteli kauemmaksi syvemmille vesille, missä kuuttia hiukan höllennettiin, ja sitten alus liukui suojaan Alamedan aallonmurtajan paasimuurin taakse, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Siellä he tapasivatPeuranrauhallisena ankkurissa, ja sinne kamppailivat seuraavina tunteina laivaston jäännökset, paitsiAave, joka oli kaikesta päättäen ajautunut maihin toisen haaksirikkoutuneen seuraksi. Iltapäivällä tuuli oli lientynyt kummastuttavan äkisti, ja sää muuttui melkein kesäiseksi.
— Tämä ei näytä hyvältä, Friskon poika virkkoi illalla, kun RanskanPekka oli soutanut purrellaan Nelsonin luo vierailemaan.
— Mikä ei näytä hyvältä? kysyi Joe.
— Mikä — ilma tietysti. Se lauhtui liian äkisti. Se ei saanut puhaltaa itseään puhtaaksi, eikä se nyt heitä, ennenkuin on saanut itsensä tyhjiin. Saattaa yltyä ulvomaan minä hetkenä tahansa — mikäli minä ymmärrän näitä asioita.
— Minne me täältä lähdemme? tiedusteli Joe. — Mennäänkö takaisin osterisärkille?
Friskon poika pudisti päätään. — En minä tiedä, mitä Ranskan Pekka aikoo tehdä. Se rautayritys meni myttyyn, osterin pyynti meni myöskin myttyyn, ja nyt hän on niin harmissaan, että voi ryhtyä vaikka kuinka hurjaan yritykseen tahansa. Enpä kummastelisi, vaikka tästä lähdettäisiin Nelsonin kera kohti Redwood Cityä, missä niillä on se suuri homma, niinkuin minä sinulle mainitsin. Jossain siellä päin se on.
— Mutta minä en rupea sellaisiin yrityksiin, ilmotti Joe päättäväisesti.
— Etpä tietenkään, myönteli Friskon poika. — Enkä minä luule, että siellä sinua tarvitaankaan, kun Ranskan Pekalla on apunaan Nelson ja hänen molemmat miehensä.
XVI luku:
Friskon pojan aarteet.
Keskustelun tauottua molemmat pojat makasivat kajuutan katolla parin tunnin ajan. Sitten Friskon poika lähti sanaakaan sanomatta alas ja raapaisi tulitikulla tulta. Joe kuuli hänen hapuilevan kajuutassa ja hetkistä myöhemmin kutsuvan lempeällä äänellä. Kajuuttaan siirryttyään hän näki Friskon pojan istuvan kojun laidalla, polvillaan merimiehen rihkamalaatikko ja kädessään huolellisesti taitettu kuvalehden lehti.
— Onko hän tämän näköinen? Friskon poika kysyi silitellen lehteä ja kääntäen sen niin, että toinenkin saattoi nähdä.
Kuva esitti poikaa ja kahta tyttöä, jotka istuivat vanhanaikuisessa tilavassa ullakkokamarissa jonkinlaista neuvottelua pitäen. Se tytöistä, joka parhaillaan puhui, oli katsojaan kääntyneenä, molemmat toiset sitä vastoin selin.
— Kuka? Joe uteli siirtäen kummeksien katseensa kuvasta Friskon pojan kasvoihin.
— Sinun — sinun — sisaresi — Bessie.
Sanat tuntuivat tunkeutuvan hänen huuliltaan vastahakoisesti, ja hän lausui ne arastelevan kunnioittavasti, ikäänkuin olisi puhunut jostain sanomattoman pyhästä.
Joe joutui hetkiseksi aivan ymmälleen. Hän ei voinut havaita mitään yhteyttä sisarensa ja taulun välillä, ja olivathan tytöt sitä paitsi jotensakin typeriä olentoja, joihin ei kannattanut tuhlata aikaansa. Aivanhan hän punastuu, hän mietti huomatessaan toverin poskilla lievän hehkun. Hän tunsi vastustamatonta halua purskahtaa nauruun, mutta hillitsi itseään.
— Ei, ei — anna olla! huusi Friskon poika siepaten paperin ja työntäen sen vapisevin sormin takaisin laatikkoonsa. Sitten hän lisäsi verkemmin: — Minä luulin — tuota noin — minä luulin, että sinä ymmärtäisit ja — tuota noin —
Hänen huulensa värisivät ja silmiin ilmestyi outo kiilto, kun hän käänsi nopeasti päänsä.
Seuraavassa tuokiossa Joe istui hänen rinnallaan kojun laidalla käsivarsi kierrettynä hänen hartiainsa ympäri. Vaistomaisesta kehotuksesta hän oli tehnyt sen jo, ennen kuin mielessä ennätti muodostuakkaan sellaista ajatusta. Viikkoa varemmin hän ei olisi voinut kuvitellakkaan itseään moisessa luonnottomassa asemassa — istumassa käsi toisen pojan kaulassa. Mutta nyt se tuntui maailman luonnollisimmalta teolta.
Hän ei tajunnut sitä, mutta tiesi kuitenkin, että se merkitsi peräti paljon hänen toverilleen.
— Kerro minulle, hän pyyteli. Anna tulla! Kyllä minä ymmärrän.
— Et sinä ymmärrä — etkä voisikaan ymmärtää.
— Ymmärrän ihan varmasti. Anna tulla vain!
Friskon poika nieleskeli ja pudisti päätään. — Enkä minä luule, että osaisinkaan kertoa. Minä vain tunnen sillä lailla, enkä kykene saamaan sitä sanoiksi.
Mutta Joen käsi taputti rohkaisevasti hänen olkapäätään, ja niin hän jatkoi:
— No niin, asia on näes tällä lailla. Minä en tiedä paljoakaan maaelämästä ja ihmisistä ja muista semmoisista, eikä minulla ole koskaan ollut veljiä tai sisarta tai leikkitovereita. Minä en tietänyt sitä, mutta tunsin itseni kumminkin kaiken aikaa yksinäiseksi — minussa ikäänkuin jokin täällä oleva kaipasi sitä. — Hän laski kätensä rinnalleen. — Oletko koskaan ollut oikein nälissäsi? No, juuri sellaista minäkin tunsin, nälkä oli vain toisenlaista, enkä minä tietänyt mitä se oli. Mutta eräänä päivänä — oh, siitä on jo pitkä aika — eräänä päivänä minä sain käsiini kuvalehden ja näin siinä kuvan — juuri tuon kuvan, jossa kaksi tyttöä ja poika juttelee keskenään. Minusta tuntui, että mahtaisi olla hauskaa sellaisessa seurassa, ja minä aloin ajatella, mitä ne sanoivat ja tekivät, kunnes olo kävi äkkiä niin tukalaksi ja tiesin, että se johtui pelkästään yksinäisyydestä. Mutta kaikkein enimmän ihmettelin sitä tyttöä, joka katselee kuvassa suoraan eteenpäin. Minä ajattelin häntä kaiken aikaa, ja vähitellen hän muuttui minusta aivan eläväksi. Eihän se ollut muuta kuin kuvittelua, ja minä käsitin sen kyllä kaiken aikaa, mutta en vain päässyt siitä irti. Aina kun ajattelin miehiä ja työtä ja kovaa elämää, niin minusta tuntui siltä, ettei se ollutkaan totta; mutta kun ajattelin häntä, niin silloin se oli totta. En minä tiedä oikein — enkä minä osaa sitä selittää sen paremmin.
Joen mieleen muistuivat kaikki omat seikkailut, jotka hän oli mielikuvituksessaan kokenut maalla ja merellä, ja hän nyökäytti päätään. Sen verran hän ainakin ymmärsi.
— Tietysti tuo oli aivan typerää, mutta minä en tietänyt sen suurempaa onnea, kuin että olisin saanut sellaisen tytön toveriksi ja ystäväksi. Siitä on jo pitkä aika, ja minä olin vielä vain lapsi. Otin yhtä mittaa kuvan esille ja katselin tyttöä, ja viimein kävi niin, etten enää kehdannut katsella häntä, jos olin tehnyt jotain sopimatonta. Sitten, kun kävin vanhemmaksi, aloin katsella kuvaa toisella tapaa. Minä ajattelin: entä jos tapaisitkin joskus sellaisen tytön, mitä hän mahtaisi ajatella sinusta? Mahtaisiko hän ollenkaan ruveta sinun ystäväksesi? Ja sitten päätin parantaa tapojani, elää niin, etteivät hän tai hänen kaltaisensa ihmiset häpeisi minun tuttavuuttani.
— Sen vuoksi minä opettelin lukemaan. Sen vuoksi minä lähdin karkuunkin. Nikky Perrata, eräs kreikkalainen poika, opetti minulle aakkoset, ja vasta sitten kun olin oppinut lukemaan, minä huomasin, että rantarosvon elämä olikin kovin kehnoa. Minä olen tottunut siihen aina pienestä pitäen, ja melkein kaikki ihmiset, mitkä minä tunsin, elättivät itseään sillä tavoin. Mutta kun se selvisi minulle, silloin lähdin karkuun ja aioin luopua siitä ikiajoiksi. Minä kerron koko jutun sinulle joskus toiste — sen ja kuinka sitten jouduin takaisin entiseen elämääni.
— Tietysti hän tuntui minusta oikealta tytöltä, kun olin vielä pikku poika, ja vielä nytkin tuntuu välistä siltä — minä olen ajatellut häntä niin paljon. Mutta kun nyt juttelen sinulle, niin koko asia selvenee minulle, ja hän näyttää minusta juuri kuin jonkinlaiselta ajatukselta, paremmalta, puhtaammalta elämältä kuin tämä, sellaiselta elämältä, jota minä tahtoisin elää. Ja jos minä voisin elää sillä lailla, niin silloinhan oppisin tuntemaan sellaisia tyttöjä ja muita ihmisiä — sellaisia kuin sinä, sitä juuri tarkotan. Siksi minä tässä tulin ajatelleeksi sinun sisartasikin, ja siksi — niin, en minä tiedä, minä vain ajattelin. Mutta sinä taidat tuntea paljon sellaisia tyttöjä, vai kuinka?
Joe nyökäytti myöntävästi.
— Kerroppas minulle niistä — jotain, mitä hyvänsä, toinen lisäsi huomatessaan toverin kasvoilla lievän epäröinnin ilmeen.
— Oh, se ei ole vaikeata, Joe alkoi urheasti. Jossain määrin hän käsitti kyllä toisen pojan janon, ja tuntui varsin helpolta tyydyttää sitä ainakin osaksi. — Ensinnäkin ne ovat — hm! — tuota noin, ne ovat — tyttöjä, ihan tavallisia tyttöjä. — Hän keskeytti selityksensä tuntien peräti epäonnistuneensa.
Friskon poika odotti kärsivällisenä kasvoillaan jännittynyt ilme.
Joe ponnisteli urheasti järjestääkseen voimansa. Hänen mieleensä palasivat nopeana sarjana tytöt, joita hän oli tavannut koulussa — tuttujen poikien sisaret ja oman sisaren ystävättäret: joukossa oli hentoja tyttöjä ja tytöntallukoita, solakoita tyttöjä ja lyhyitä typyköitä, sinisilmäisiä ja ruskeasilmiä, kiharakutrisia, mustatukkaisia, keltakutrisia, — lyhyesti sanoen, kaikenkaltaisia ja -muotoisia tyttöjä. Mutta hän ei kuolemakseen osannut sanoa heistä yhtään mitään. Hän ei ollut milloinkaan ollut "hamepoika", ja minkä vuoksi hänen olisi pitänyt tietää niistä jotain? — Kaikki tytöt ovat samanlaisia, hän päätti epätoivoisena. — Ne ovat ihan samanlaisia kuin nekin, jotka sinä tunnet — aivan varmasti.
— Mutta enhän minä tunne ainoatakaan.
Joe vihelsi. — Etkö ole koskaan tuntenutkaan?
— Yhden olen tuntenut. Charlotta Gispardin. Mutta hän ei osannut puhua englantia, enkä minä osannut italiaa — ja sitten hän kuoli. Sama se — vaikka en ole koskaan tuntenutkaan ketään, niin taidan tietää niistä yhtä paljon kuin sinäkin.
— Ja minä taidan tietää enemmän kaiken maailman seikkailuista kuin sinä, vastasi Joe.
Molemmat nauroivat. Mutta hetkistä myöhemmin Joe vaipui syviin mietteisiin. Hänessä oli äkkiä herännyt ajatus, ettei hän ollut osottautunut kyllin kiitolliseksi niistä hyvistä antimista, joita elämä oli hänelle suonut. Koti, isä ja äiti olivat jo päässeet hänen ajatuksissaan suurempaan arvoon. Mutta hän huomasi lisäksi antavansa enemmän henkilökohtaista arvoa sisarelleen ja tovereilleen ja ystävilleen. Hän ei ollut koskaan arvioinut heitä oikeudenmukaisesti — siltä hänestä tuntui — mutta tästä lähtien, no niin, se asia korjautuisi varmasti tästä lähin.
Samassa kajahti Ranskan Pekan ääni. Keskustelu päättyi, ja molemmat pojat riensivät kannelle.
XVII luku:
Friskon pojan tarina.
— Haala ylös isoseili ja vetä ankkuri! huusi ranskalainen. — Pitä sitten kurssiPöiranmukkan! Otta pois sivulyhtyjä!
— Tule! Irrota seisingit — joutuin, komensi Friskon poika.
— Vedä nyt tuosta vallista — tuosta köydestä — irrota se vaarnapenkistä. Älä vedä nopeammin kuin minä. Kas niin! Kiinni se! Me pingotamme sitä myöhemmin. Juokse perään ja tiukenna isonpurjeen kuuttia! Työnnä ruori ylös!
Isonpurjeen äkillisestä painostaSalamapingotti ja nyki ankkuriaan malttamattoman hevosen lailla, kunnes rautainen rauta irrottui nytkähtäen pohjasta ja alus vapautui.
— Hellitä kuutti! Tule takaisin ja auta kiskomaan kettinkiä!Halkaisija paikoilleen!
Poika, joka huokaili kuvalehtien tyttöjä katsellessaan, oli kadonnut, ja kannella puuhaili voimakkaana ja käskevänä merimies. Hän juoksi perään ja antoi aluksen kääntyä, kun halkaisija lensi ratisten ylös Joen nostamana. Juuri silloin liukuiPeurasuunnattoman lepakon lailla heidän ohitseen hämärään.
— Voi, ne poika, ne tartte koko öö! he kuulivat Ranskan Pekan ärisevän. Ja sitten virkkoi Puna-Nelsonin yrmeä ääni:
— Älä sinä, franseesi, vikise! Minä olen itse opettanut Pojan purjehtimaan, eikä minun ole vielä koskaan tarvinnut hävetä hänen puolestaan.
Peuraoli näistä kahdesta aluksesta nopeampi, mutta he eivät antaneet tuulen täyttää purjeita kokonaan ja pysyttelivät sen vuoksi niin lähellä, että pojat saattoivat kaiken aikaa nähdä heidät. Tuuli puhalsi tasaisena lännestä, luvaten ennen pitkää yltyä. Ajelehtivat pilvet peittivät tähdet näkyvistä ja ilmaisivat siten, että ylemmissä ilmakerroksissa vallitsi voimakkaampia virtauksia. Friskon poika tarkasteli taivasta.
— Saamme aika puuskan ennen aamua, hän selitti — juuri niin kuin sanoin sinulle.
Muutaman tunnin kuluttua alukset joutuivat lähelle San Mateon rantaa ja laskivat ankkuriin kaapelinmitan päähän. Rannasta työntyi ulos pieni aallonmurtaja, ja he saattoivat erottaa vähäisen jahdin, joka kellui pohjaan ankkuroituna lähellä.
Tavan mukaan järjestettiin kaikki valmiiksi äkillisen lähdön varalle. Ankkurit voitiin nostaa ja purjeet levittää tuossa tuokiossa.Peurastasaapui äänettömästi lipuen kaksi purtta. Puna-Nelson oli luovuttanut toisen apumiehistään Ranskan Pekalle, joten kummassakin purressa oli kaksi henkeä. Nämä eivät suinkaan olleet mitään miellyttävää joukkoa — eivät ainakaan Joen mielestä — sillä heidän kasvoillaan oli vimmatun vakava ilme, joka saattoi hänet melkein värisemään.Salamankapteeni kiinnitti uumenilleen pistoolivyönsä ja sijotti veneeseen kiväärin sekä lujan taljan, jossa oli kaksi väkipyörää. Sitten hän kaatoi viiniä koko joukolle, ja seisoen pimeässä kajuutassa miehet joivat yrityksensä onneksi. Myöskin Puna-Nelson oli varannut mukaansa ampuma-aseita, hänen miehillään taasen oli vyöllään tavallinen meripuukko. Veneisiin laskeutuessaan he liikkuivat varsin verkalleen ja äänettömästi. Ranskan Pekka varotti vielä poikia pysymään hiljaa laivassa ja karttamaan kaikkia metkuja.
— Jolleivät ne olisi ottaneet venettä, niin nyt sinä voisit päästä pakoon, Joe, kuiskasi Friskon poika, kun veneet olivat kadonneet pimeyteen rannan suojaan.
— MikseiSalamallayhtä hyvin? kuului odottamaton vastaus. — Me voisimme nostaa purjeet ja ennättää tiehemme, ennenkuin he joutaisivat päätäänkään kääntämään.
Friskon poika epäröi. Toverihenki eli hänessä voimakkaana, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä pettää päämiehensä.
— En luule, että olisi kaunista jättää heidät pinteeseen, hän virkkoi. — Tietysti minä tiedän, hän jatkoi nopeasti, että he hommaavat jotain luvatonta; mutta muistathan tuon ensimmäisen yön, jolloin sinä juoksit vedessä venettä kohti ja rannalta paukuteltiin yhtä mittaa? Emmehän me silloin jättäneet sinuakaan pulaan, vai kuinka?
Joe myönsi vastahakoisesti, ja sitten hänen mieleensä juolahti uusi ajatus.
— Mutta he ovat rosvoja — ja varkaita — ja pahantekijöitä. He rikkovat lakia, eikä meitä haluta tehdä rikoksia. Eivätkä he kuitenkaan jää avuttomiksi. Onhan heilläPeura. Ei mikään estä heitä pääsemästä pakoon sillä, eivätkä he saa meitä kiinni pimeässä.
— No, lähdetään sitten. — Friskon poika oli nyt taipunut, mutta yritys ei ollut oikein hänen mielensä mukainen, sillä se tuntui yhä kavallukselta.
He ryömivät keulapuolelle ja alkoivat nostaa isoapurjetta. Ankkurin he saattoivat jättää jälkeensä, jos oli tarpeen säästää aikaa. Mutta niin pian kuin vallit alkoivat ratista levykaroissa, kuului pimeässä varottava sähähdys "pst!" ja sitten kuiskasi joku: — Antakaa olla!
Vilkaistessaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului, he havaitsivat kasvot, jotka tuijottivat heihin toisen aluksen laidan ylitse.
— Oh, se on vainPeuranlaivapoika, selitti Friskon poika. —Anna mennä vain!
Jälleen heidät keskeytettiin heti, kun väkipyörät alkoivat kalista.
— Kuulkaas, veijarit, hellittäkää ne vallit ajoissa, tai minä näytän teille toisen tempun!
Kun tätä uhkausta seurasi pistoolinhanan napsahdus niinkuin romaaneissa ja näytelmissä tapahtuu, totteli Friskon poika ja siirtyi muristen takaisin kajuutan puolelle. — Oh, kyllä me vielä saamme yllin kyllin tilaisuuksia, hän kuiskasi lohduttavasti Joelle. — Kylläpä se Ranskan Pekka oli ovela. Hän arveli, että sinä saattaisit taas karata, ja pani meille vahdin.
Rannalta ei kuulunut mitään, mikä olisi ilmottanut rosvojen puuhista. Ei yksikään koira haukkunut, ei ainoatakaan valoa tuikahtanut. Kuitenkin tuntui siltä, kuin ilmassa olisi ollut rauhattomuutta, joka ennen pitkää puhkeisi myrskyksi. Yö ikäänkuin odotti jännittyneenä, aivan kuin olisi hautonut kaikenkaltaisia hirmuja. Pojat tunsivat tämän selvästi kyyristyessään istuma-aukossa toistensa turviin.
— Sinun piti kertoa minulle siitä, kuinka karkasit, rohkeni Joe viimein lausua — ja miksi sitten tulit takaisin.
Friskon poika ryhtyi heti kertomaan, puhuen hillityllä äänellä aivan toisen korvaan.
— Näes, kun päätin paeta entisestä elämästäni, niin ei minulla ollut ainoatakaan tuttavaa, joka olisi auttanut minua. Mutta sen tiesin, että maihin minun piti pyrkiä ja siellä etsiä jonkinlaista työtä, niin että voisin sitten ruveta lueskelemaan. Arvelin myöskin, että maaseudulla olisi parempi tilaisuus siihen kuin kaupungissa. Ja niin minä livahdin Nelsonin kynsistä. Minä olin näes silloinPeuralla. Eräänä iltana minä laittauduin Alamedan osterisärkillä oltaessa maihin ja livistin lahden seutuvilta niin joutuin kuin kintut kykenivät. Nelson ei saanut minua kiinni. Mutta siellä päin asusti pelkästään portugalilaisia farmareita, eikä yhdelläkään ollut antaa työtä minulle. Oli sitä paitsi onneton vuodenaika — talvi. Siitä näet, kuinka paljon minä tunsin maaelämää.
— Minä olin säästänyt itselleni pari dollaria, ja kuljin sitten eteenpäin, yhä syvemmälle sisämaahan, haeskelin työtä ja ostin leipää ja juustoa ja muuta sen tapaista kauppamiehiltä. Usko pois, että oli öisin kylmä, kun täytyi nukkua ulkosalla ilman peitettä; ja minä olin aina iloissani, kun aamu koitti. Mutta kaikkein pahinta oli se, että jokainen katseli minua niin eriskummallisesti. Ne olivat kaikki niin epäluuloisia, eikä yksikään pelännyt sen ilmaisemista, ja toisinaan ne usuttivat koiransa minun kimppuuni ja käskivät minut tieheni. Näytti siltä, kuin ei minua varten olisikaan tilaa maalla. Sitten loppuivat rahat, ja juuri kun olin pahimmin nälissäni, minut otettiin kiinni.
— Otettiin kiinni! Minkä vuoksi?
— Aivan syyttä. Tai varmaankin siksi, että elin. Ryömin eräänä yönä heinäsuovaan nukkumaan, siellä kun oli lämpimämpi, ja silloin tuli kylän poliisi ja vangitsi minut muka maankiertäjänä. Ensinnä he luulivat minua karkulaiseksi ja ilmottivat sähköteitse tuntomerkkini joka taholle. Minä kerroin, ettei minulla ollut mitään omaisia, mutta sitä he eivät ottaneet uskoakseen pitkään aikaan. Ja sitten, kun ei kukaan vaatinut minua huostaansa, tuomari lähetti minut erääseen poikain kasvatuslaitokseen San Franciskoon.
Hän vaikeni ja tuijotti kiinteästi rannalle päin. Pimeys ja äänettömyys, johon miehet olivat kadonneet, oli kerrassaan läpitunkematon. Ei kuulunut muuta kuin yltyvän tuulen tohina.
— Minä jo luulin, että heittäisin henkeni siinä kasvatuslaitoksessa. Oli kuin olisin joutunut vankilaan. Meitä vartioitiin kuin pahantekijöitä. Mutta kyllä se olisi mennyt mukiin, jos olisin vain sietänyt niitä toisia poikia. Mutta he olivat enimmäkseen kaikkein kehnoimpia katupoikia — valehtelivat, matelivat ja menettelivät raukkamaisesti, ei heissä ollut rahtuistakaan miestä eikä vähintäkään aavistusta suorasta pelistä. Siellä ei ollut mitään muuta, mikä olisi ollut minulle mieleen, kuin kirjat. Silloin minä lueskelinkin aika lailla, usko pois! Mutta se ei voinut korvata kaikkea. Minä kaipasin vapautta ja päivänpaistetta ja suolaista vettä. Ja mitä minä sitten olin tehnyt joutuakseni vankilaan sellaisten poikien pariin? Olin koettanut luopua kehnosta elämästä ja ryhtyä parempaan, olin tehnyt aivan oikein, ja sen nyt sain palkakseni. Näes, minä en ollut kyllin vanha ymmärtääkseni asiata perin pohjin. — Välistä saatoin nähdä, kuinka auringon paiste kimalteli aalloilla ja valkaisi purjeet aivan huikaiseviksi, jaPeurapyyhälti loisteen halki ihan mielensä mukaan — ja silloin tunsin itseni aivan hulluksi ikävästä. Ja sitten pojat tekivät minulle jotain kehnoja kepposiaan, ja minä rupesin löylyttämään koko joukkoa. Vartijat sulkivat minut tyrmään ja kurittivat minua. No niin, en voinut kestää kauempaa, odotin sopivaa tilaisuutta ja sitten lähdin käpälämäkeen. Siltä näytti, ettei maissa ollut tilaa minulle, ja niin liityin Ranskan Pekan seuraan ja palasin takaisin lahdelle. Siihen se yritys päättyi, mutta kyllä minä koetan uudestaan, kunhan tulen vanhemmaksi — kyllin vanhaksi, että voin pitää puoliani.
— Sinun pitää palata maihin minun kanssani, virkkoi Joe käskevästi, laskien kätensä toverin olkapäälle. — Juuri niin sinun pitää tehdä. Kun tästä —
Päh! Rannalta kajahti revolverin laukaus. Päh! Päh! Joukko revolvereita äänsi terävästi ja nopeasti. Kuului hurja huuto, mikä häipyi samassa. Joku alkoi parkua apua. Molemmat pojat kavahtivat silmänräpäyksessä jaloilleen, nostivat isonpurjeen ja laittautuivat valmiiksi lähtemään.Peuranpoika menetteli samein. Jahdissa heräsi muuan mies unestaan, työnsi skailetista esiin päänsä, mutta vetäysi äkkiä takaisin nähdessään kaksi outoa alusta. Odotuksen jännitys oli päättynyt, toiminnan aika oli käsissä.
XVIII luku:
Uusia velvollisuuksia.
Friskon poika ja Joe kiskoivat laivaan ankkuriketjun. Kaikki oli valmiina, heidän tarvitsi vain kohottaa halkaisija päästäkseen liikkeelle. He terottivat katseitaan tähystellen maalle päin. Melu oli vaiennut, mutta siellä ja täällä alkoi välähtää valoja. Kuului väkipyörän vikinää, ja he erottivat Puna-Nelsonin äänen komentavan: "Laskekaa alemmaksi!" ja "heittäkää irti!"
— Ranskan Pekka unohti öljytä ne, huomautti Friskon poika väkipyöriä tarkottaen.
— Eipä niillä ole kiirettä, vai mitä! huusiPeuranpoika heille aluksestaan, missä hän istui kajuutan katolla pyyhkien kasvoistaan hikeä, hän kun oli aivan yksinään saanut ponnistella isonpurjeen kimpussa.
— Kai tietävät aikansa, arveli Friskon poika. — Onko kaikki valmiina?
— On — selvä on.
— Kuulkaappas te, huusi jahdissa oleva mies skailetista, uskaltamatta pistää esiin päätään. — Teidän olisi parasta lähteä tiehenne.
— Ja sinun olisi parasta pysyä alhaalla ja aloillasi, kuului vastaus.— Kyllä me hoidamme itsemme. Tee sinä samoin.
— Kyllä minä teille näyttäisin, ellen olisi täällä! hän uhkaili.
— Onneksi sinulle, että olet, missä olet, vastasiPeuranpoika; ja sen jälkeen oli mies ääneti.
— Tuolla tulevat! virkkoi Friskon poika äkkiä Joelle.
Molemmat purret sukelsivat esiin pimeydestä ja suuntausivat aluksen luo. Niissä oli syntynyt jonkinlainen kinastelu, kuten Ranskan Pekan ääni kyllin selvästi todisti.
— Ei, ei! hän huusi. — Pannan seSalaman. Pöiräseila liika pian ja mene pakon, oh liika pian, eikä minä saa koskan enä nähdä se. Pannan seSalaman. Häh? Mitä sinä sano?
— No, olkoon menneeksi, myönteli Puna-Nelson. — Selvitetään se asia myöhemmin. Mutta alkakaa nyt joutua. Ulos sieltä, pojat, nostamaan. Minulta taittui käsivarsi.
Miehet kapusivat alukseen, veneeseen heitettiin köysiä, ja kaikki kävivät niihin käsiksi paitsi Joe. Rannalta päin kuului huutoja, airojen kolinaa ja purjeiden ja väkipyörien pauketta, mikä ilmaisi, että hankittiin takaa-ajoa.
— No nyt! komensi Puna-Nelson. — Kaikki samalla haavaa! Älkää päästäkö sitä takaisin, muuten murskaatte veneen. Nyt se lähtee! Vetäkää lujaan! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Tarttukaa tuohon joku ja huoatkaa vähän.
Vaikka työ oli vasta puoliksi suoritettu, he olivat jo hengästyksissään ankarasta ponnistuksesta. Joe vilkaisi laidan ylitse nähdäkseen, mikä tuo raskas esine mahtoi olla. Hän erotti pienen konttorikassakaapin epämääräiset ääriviivat.
— Nyt taas kaikki yhdessä! alotti Puna-Nelson uudelleen. — Vetäkää yhtä mittaa, älkääkä päästäkö sitä pysähtymään! Hei-juu, hei-juu! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Ylös siitä, senkin rumilas!
Miehet ponnistivat jännittynein lihaksin ja huohottaen ja saivat lopulta tuon painavan kapineen aluksen tasalle, väänsivät sen laidalle ja laskivat siitä istuma-aukkoon. Kajuutan ovet reväistiin sepposen selälleen, ja esinettä siirrettiin eteenpäin, kunnes se saatiin sovitetuksi kajuutan lattialle senterboordilaatikon päähän. Puna-Nelson oli seurannut mukana ikäänkuin työnjohtajana. Hänen vasen kätensä riippui hervotonna, ja sormenpäistä tipahteli verta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt välittävän siitä enempää kuin myrskynmylläkästä, minkä oli rannalla synnyttänyt ja mikä kaikista merkeistä päättäen parhaillaan uhkasi yllättää heidät.
— Laske kohti Kultaista porttia, hän virkkoi Ranskan Pekalle valmistuessaan siirtymään omaan alukseensa. — Minä koetan pysytellä lähettyvillä, mutta jos joudumme eroon pimeässä, niin tavataan sitten huomenna merellä, Farralonesin luona. — Hän hyppäsi purteensa miesten jälkeen ja vahingoittumatonta kättään heiluttaen huusi hilpeästi: — Ja sitten Meksikoon, pojat — Meksikoon päivää paistattamaan.
Juuri kunSalamaankkurista vapautuneena painautui lähtemään halkaisijan viemänä, ilmestyi heidän peräpuolelleen tumma purjealus, joka oli ajamaisillaan perässä uivan purren upoksiin. Sen istuma-aukko oli täynnä miehiä, jotka huusivat kiukusta nähdessään merirosvot. Joen teki melkein mieli juosta keulapuolelle ja viiltää poikki vallit, niin ettäSalamajoutuisi takaa-ajajain käsiin. Hän ei ollut tehnyt mitään häpeällistä, kuten oli Ranskan Pekallekin sanonut edellisenä päivänä, eikä häntä pelottanut tuomioistuimen eteen joutuminen. Mutta muistaessaan Friskon poikaa hän hillitsi itseään. Hän halusi viedä toverinsa kerallaan maihin, mutta ei suinkaan tahtonut toimittaa häntä vankilaan. Ja siksi hänkin alkoi sydämestään toivoa, ettäSalamapääsisi pakoon.
Takaa-ajava alus laski nopeasti ylemmä tuuleen, päästäkseen edelle heistä, mutta pimeässä se törmäsi jahtiin, joka kellui ankkurissa. Sitä vartioiva mies luuli viimeisen päivänsä tulleen, ulvahti surkeasti, juoksi kannelle ja syöksyi sitten suin päin mereen. Törmäyksen aiheuttamassa hämmingissä ja takaa-ajajain ryhtyessä poloista pelastamaan Ranskan Pekka ja pojat livahtivat yön pimeyteen.
Peuraoli jo kadonnut näkyvistä, ja Friskon pojan ja Joen selviteltyä köydet ja saatua kaikki kuntoon kannella, oliSalamajo ehtinyt ulapalle. Tuuli yltyi yltymistään, ja alus kiisi hyvää vauhtia verraten tyventä vettä. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun Hunter's Pointin valot jo olivat joutuneet oikealle puolen. Friskon poika lähti keittämään kahvia, mutta Joe jäi kannelle katselemaan, kuinka eteläiset San Franciskon tulet kirkastumistaan kirkastuivat, ja mietiskeli Meksikon-matkaa. Lähtisivätkö he aavalle merelle niin hauraalla aluksella? Mahdotonta! Siltä ainakin tuntui hänestä, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi valtamerimatkoja tehdä vain höyrylaivoilla ja täysin rikatuilla aluksilla. Hän alkoi jo puolittain katua, ettei ollut katkonut valleja, ja hänen mielensä teki kysellä Ranskan Pekalta tuhansia asioita. Mutta juuri kun ensimmäinen oli pujahtamassa hänen suustaan, tuo arvon mies määräsi hänet kajuuttaan kahvia juomaan ja sitten makuulle. Jonkun ajan kuluttua Friskon poika noudatti hänen esimerkkiään, Ranskan Pekka taas jäi kannelle ohjaamaan alusta yksinään lahdelta ulos aavalle merelle. Kahdesti hän kuuli aaltojen pauhaten murtuvan jonkun aluksen keulaan, ja kerran hän näki tuulen alla purjeen, joka pyrki luovien vastakkaiselle taholle. Mutta se hävisi pimeyteen, eikä siitä kuulunut sen enempää — kenties sen vuoksi, ettäSalamalaski ylemmäksi tuuleen niin tiukasti, että isonpurjeen peräpuoli rupesi lepattamaan.
Heti aamun sarastaessa molemmat pojat herätettiin, ja he kapusivat unisina kannelle. Päivä oli koittanut kylmänä ja harmaana, ja tuuli oli yltynyt puolimyrskyksi. Joe havaitsi kummastuneena Angelsaaren tarkastusaseman valkoiset teltat. San Francisko oli jäänyt savuisena ja harmaana eteläiselle taivaanrannalle, yö, joka vielä viipyi maailman läntisellä kulmalla, häipyi verkalleen heidän näköpiiristään. Ranskan Pekka oli juuri päättämäisillään pitkän Hacoonväylää kohti tekemänsä luovin ja tarkasteli samalla haavaa tutkivasti muuatta jahtia, joka keikkui aallokossa kilometrin verran jäljempänä.
— Ne luule, ne saa kiinSalama! Pyh! — Ja hän käänsi aluksensa, suunnaten sen suoraan Kultaista porttia kohden.
Takaa-ajava jahti kääntyi myös. Joe tarkasteli sitä jonkun hetken. Ilmeisesti se pysytteli samassa suunnassa kuin hekin ja purjehti paljoa nopeammin.
— Mutta sehän saa meidät kiinni tuossa tuokiossa! hän huusi.
Ranskan Pekka nauroi. — Jasso, sinä luule sen. Hohhoh! Se seila vikkelämpi — me seila korkeampi. Se pelkä tuuli — me otta koko tuuli. Oh, vartto van, niin saa näke.
— Niin, me nousemme joka kerta ylemmäksi kuin he, vakuutti Friskon poika — ja lopulta me kyllä viemme heistä voiton, vaikka uskaltaisivatkin lähteä matalalle, mihin ei heillä taida olla sisua. Katsos!
Edessään he näkivät valtameren mahtavat vyöryt, jotka syöksähtivät taivasta kohti ja murtuivat pauhaten hyrskyryöpyiksi. Niiden keskitse pyrki muuan rannikkohöyry aivan kuin hoippuileva humalainen satamaa kohti, milloin kierähtäen sivulle, niin että pohja paljastui vettä valuvana, milloin painuen kuohuihin, niin että kannelle kasattu lautalasti peittyi syvälle veteen. Suurenmoiselta näytti tuo ihmisen ja luonnonvoimien taistelu. Arkuus haihtui Joen mielestä, hänen sieramensa laajenivat, ja silmät alkoivat loistaa uhkaavan kamppailun lähetessä.
Ranskan Pekka käski noutaa öljyvaatteet ja sadelakin, ja Joekin puki ylleen samanlaisen asun. Sitten hän ja Friskon poika saivat mennä alas kajuuttaan naulaamaan ja köyttämään kassakaappia paikoilleen. Kesken työtä Joe sattui vilkaisemaan nimeen, joka loisti kultakirjaimin sen ovessa. Siinä oli: Bronson & Tate. Mutta sehän oli hänen isänsä ja tämän yhtiökumppanin nimi. Kassakaappi oli heidän, rahat heidän! Friskon poika, joka parhaillaan naulasi viimeistä puupalikkaa kajuutan lattiaan, kohotti päätään ja seurasi hänen kummastunutta katsettaan.
— Kissa vieköön, hän kuiskasi. — Taitaa olla sinun isäsi?
Joe myönsi. Nyt hän ymmärsi koko jutun. He olivat purjehtineet San Andreakseen, missä hänen isällään oli suuria kivilouhimoita, ja varmaankin kassakaapissa oli hänen työmiestensä palkka — ja heitä oli toista tuhatta miestä.
— Älä hiisku mitään, hän varotteli.
Friskon poika nyökäytti päätään asian ymmärtäen. — Ranskan Pekka ei osaa lukea, hän mutisi — eikä ole luultavaa, että Puna-Nelson tietää sinun nimeäsi. Mutta ikävä juttu, kissa vieköön. He murtavat sen auki ja jakavat rahat keskenään, niin pian kuin sopii, enkä minä ymmärrä, mitä sinä sille mahdat?
— Odota, niin saat nähdä.
Joe oli päättänyt puolustaa isänsä omaisuutta viimeiseen saakka. Pahimmassa tapauksessa se olisi mennyttä kalua, ja niin olisi käynyt aivan varmasti, ellei hän olisi ollut mukana. Mutta jos hän jäisi alukseen, silloin oli ainakin mahdollista taistella siitä tai hankkia se jollain tavoin takaisin. Vastuunalaisuutta karttui hänelle vain yhä enemmän. Muutamia päiviä varemmin ei hänen ollut tarvinnut huolehtia muuta kuin itsestään; sitten hän alkoi tuntea olevansa jossain määrin vastuunalainen Friskon pojan vastaisesta menestyksestä ja sitten hän oli vieläkin eriskummallisemmin joutunut tuntemaan, että hänellä oli velvollisuuksia itseään, sisartaan, tovereitaan ja ystäviään kohtaan; ja nyt aivan arvaamattomien seikkojen sarja pakotti hänet auttamattomasti yrittämään jotain isänsä hyväksi. Tässä vedottiin hänen parhaisiin voimiinsa, ja hän oli valmis urheana noudattamaan vaatimusta. Tulevaisuus saattoi olla epävarma, mutta oman itsensä suhteen hän ei tuntenut vähintäkään epäilystä; ja juuri tämä mielentila, tämä itseluottamus, lujitti kuin lumous hänen päättäväisyyttään. Hän tajusikin hämärästi sielussaan sen totuuden, että luottamus synnyttää luottamusta, voima voimaa.
XIX luku:
Pakosuunnitelma.
— Nyt sitä mennän! huusi Ranskan Pekka.
Molemmat pojat juoksivat istuma-aukkoon. Oli jouduttu matalikon äärimmäiseen päähän. Suunnaton neljänkymmenen jalan korkuinen aalto kohousi vaahtopäisenä korkealle heidän ylitseen, riistäen heiltä hetkeksi tuulen ja uhaten murskata tuon pienen aluksen kuin munankuoren. Joe pidätti henkeään. Se oli valtava hetki. Ranskan Pekka laski suoraan kohti, jaSalamaryntäsi jyrkkää rinnettä ylöspäin, seisahtui hetkiseksi päätä huimaavalle harjamalle ja vaipui sitten alapuolella ammottavaan syvänteeseen. Kääntäen toisinaan aaltojen lomasta alemma tuuleen ja ohjaten sitten suoraan päin vaahtoharjoja, he ponnistelivat eteenpäin tuon vaarallisen vyöhykkeen poikki. Kerran kohahti erään aallon hyrsky suoraan alukseen ja oli aivan tukahuttamaisillaan heidät, mutta muuten alus keinui ja hyppeli kevyesti kuin korkki.
Joesta tuntui siltä, kuin hänet olisi nostettu irralleen itsestään — erilleen maailmasta. Tämä oli sittenkin elämää, tämä oli toimintaa! Varmaankaan ei tämä kuulunut tuohon vanhaan arkipäiväiseen maailmaan, missä hän oli elänyt niin kauan! Höyrylaivan vettä valuvalle kansilastille kerääntyneet merimiehet heiluttivat öljylakkejaan, ja yksinpä komentosillalla oleva kapteenikin ilmaisi ihastustaan tuolle reippaalle miehistölle.
— Oh, katto, katto! Ranskan Pekka viittasi taaksepäin.
Huvijahti ei uskaltanut antautua samaan leikkiin, vaan liikuskeli edes ja takaisin matalikon sisäreunan vaiheilla. Ajojahti oli päättynyt. Muuan luotsikutteri, joka pakeni suojaan lähestyvän myrskyn tieltä, lensi heidän ohitseen pelästyneen linnun lailla ja sivuutti höyrylaivan, ikäänkuin tämä olisi pysynyt paikallaan.
Puolta tuntia myöhemminSalamakiiti vapaaksi viimeisen ryöppyävän hyrskyn syleilystä ja liukui nousten ja laskien Tyvenen meren pitkiä aaltoja myöten. Tuuli oli yltynyt ja pakotti reivaamaan sekä halkaisijan että isonpurjeen. Sitten laskettiin taas täyttä vauhtia oikealle kohti Farralonesta, joka sijaitsi noin neljän penikulman päässä. Kun aamiainen oli keitetty ja syöty, he ehättivätPeuran, joka oli pantu piihin ja joka ajelehti lounaaseen rannasta. Ruori oli köytetty paikoilleen, eikä kannella näkynyt ainoatakaan sielua.
Ranskan Pekka moitiskeli katkeroituneena moista huolimattomuutta. — Se ole Puna-Nelsonin suur vika. Hän ei välittä. Hän ei pelkä mitä. Yks' kaunis peivä hän kohta kuale — oikken pian! Minä ole vissi.
Kolme kertaa he kiersivätPeuranympäritse ja huusivat yhteen ääneen, ennenkuin saivat ketään kannelle. Aluksessa nostettiin viipymättä purjeet ja yhdessä molemmat kaarnankappaleet laskivat äärettömälle valtamerelle. Friskon poika selitti Joelle sen välttämättömäksi, koska täytyi saada kyllin runsaasti tilaa, ennenkuin myrsky kävisi täysin raivoin heidän kimppuunsa. Muussa tapauksessa he saattaisivat ajautua alas Kalifornian rannikolle. Ruokaa ja vettä, hän virkkoi, voi hankkia laskemalla jossain maihin, kunhan sää ensin parantuisi. Hän toivotti onnea Joelle sen johdosta, ettei tämä tuntenut merikipua; se seikka tuotti hänelle myöskin Ranskan Pekan kiitokset ja teki tämän suopeammaksi kapinallista matruusiaan kohtaan.
— Kuuleppas, mitä meidän on tehtävä, kuiskasi Friskon poika päivällistä keittäessään. — Me raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan ja —
— Raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan?
— Niin, ja sidomme hänet käsistä ja jaloista, kunhan tulee pimeä. Sitten sytytämme tulet ja laskemme rantaa kohti, koetamme päästä satamaan, saman tekevää minne, kun vain pääsemme pois Puna-Nelsonin kynsistä.
— Niin, sanoi Joe mietittyään asiaa — se olisi aivan paikallaan, jos minä kykenisin tekemään sen yksin. Mutta kun sinun täytyy auttaa — niin, näes, silloin sinä kavaltaisit Ranskan Pekan.
— Maltappas nyt, kun minä selitän. Minä autan sinua, jos lupaat minulle yhden asian. Ranskan Pekka otti minut alukseensa, kun karkasin "ojennuslaitoksesta", kun näin nälkää enkä tietänyt minne menisin, enkä minä juuri voi palkaksi toimittaa häntä vankilaan. Se ei olisi suoraa peliä. Eihän isäsi pakottaisi sinua syömään sanaasi, vai kuinka?
— Ei, ei tietenkään. — Joe tiesi, kuinka pyhänä hänen isänsä piti kunniasanaansa.
— Sen tähden sinun täytyy luvata, ettei Ranskan Pekka joudu syytteeseen — ja isäsi täytyy suostua siihen myös.
— Hyvä on. Entä sinä itse? Ethän sinä sen jälkeen enää voi lähteä hänen mukanaanSalamassa.
— Oh, älä sinä minusta välitä. Ei minua kukaan kaipaa. Minä olen jo kyllin vahva ja tarpeeksi merielämään perehtynyt, niin että voin ruveta tavalliseksi merimieheksi. Minä lähden jonnekin toiselle maailman kulmalle ja alotan alusta.
— Sitten meidän täytyy antaa asian raueta.
— Minkä asian?
— Koko pakosuunnitelman.
— Joutavia! Siitä on jo sovittu.
— Kuuleppas nyt, veikkonen, minä en rupea semmoiseen kauppaan. Ennen minä lähden vaikka Meksikoon, ellet lupaa yhtä asiaa.
— No, mikä se on?
— Niin pian kuin päästään maihin, sinä antaudut minun valtaani ja luotat minuun. Ethän sinä tiedä mitään maamyyräin touhuista — niin sinä sanoit itsekin. Ja minä puhun isälleni — se käy vallan helposti — niin että sinä saat oppia tuntemaan kunnon ihmisiä ja opiskella ja hankkia sivistystä ja ruveta joksikin muuksi kuin rantarosvoksi tai merimieheksi. Eikö sinua enimmin haluttaisikin sellainen elämä?
Friskon poika ei virkkanut mitään, mutta kasvojen ilme osotti varsin selvästi, että häntä kyllä halutti.
— Eikä se olisi muuta kuin oikeata ja kohtuullista, Joe jatkoi. — Sinä olet auttanut minua kaiken aikaa, ja nytkin sinä autat minua hankkimaan takaisin isän rahat. Sen hän on velkaa sinulle.
— Mutta en minä pidä semmoisista kaupoista. Minun mielestäni ei sellainen mies ole minkään arvoinen, joka auttaa toista vain palkkaa saadakseen.