Kokonansa kiitollisuuden valloissa heittäysi Abdallah kasvoilleen maahan ja luki mielenkuohuisella äänelläfattah'in:
Jumalan, lempeän ja laupiaan, nimessä,Kiitetty olkoon Jumala, maailman herra,Lempeä ja laupias,Vallitsija maksun päivänä.Sinua ainoata me palvelemme, sinulta ainoalta me apua rukoilemme.Varjele meitä oikealla tiellä,Niiden tiellä, joille olet ylenmäärin hyviä tekoja tehnyt,Ei niiden, jotka ovat vihasi päällensä saattaneet, eikä niiden,jotka ovat eksyksiin vaeltaneet.Amen, oi, enkelien, henkien ja ihmisten herra.
Rukouksen tehtyään lähti Abdallah keventyneellä sydämellä ja ilon riennättämillä askelilla kotiin päin. Uusi ajatus oli noussut hänen päähänsä, ajatus, joka jo itsessään oli uusi onni. Oliko se tosiaankin niin varma että timanttilehti oli paratiisiin pudonnut? Eikö nuot kolme, maailman kaikista kulmista koottua lehteä näyttäneet huutavan neljättä sisarta luoksensa? Taitaako Jumalan hyvä työ jäädä vaillinaiseksi? Miksi ei uuden ahkeroimisen, vielä täydellisemmän harrastuksen Jumalan tahdon puoleen onnistuisi saada korkeinta palkintoa, jota Abdallahin sydän halusi?
Tämän uuden ajatuksen viehätyksissä astui Jussufin poika tietänsä huolimatta matkan yksimuotoisuudesta ja vaivoista. Yö oli pimeä ja kuu ei noussut ennenkuin aamupuoleen. Beduiini kääriytyi kauhtanaansa, paneusi kentälle puun juurelle ja nukkui kohta. Hänen ajatuksensa ei luopunut hänestä. Hän näki unissaan alinomaa tuon jumalallisen apilan, mutta lehdet näyttivät kasvavan ja saavan inhimillisen muodon; siinä oli Leila, siinä oli Hafiz, siinä oli Halima, siinä oli Kafur-rukka, jotka, ojentaen käsiään toisilleen, muodostivat tuon salaperäisen kasvin ja ympäröitsivät Abdallahta hymyllään ja rakkaudellaan. "Huomenna, te armaani," kuiski nuori beduiini, "huomenna."
"Jumala on itselleen pidättänyt tiedon päivästä ja hetkestä… Ei kukaan tiedä mitä huomispäivä hänelle tuo, ei kukaan tiedä millä maapiirin pilkulla hän kuolee. Jumala sen tietää, hän tietää kaikki." (Koraani 31:34.)
Paluu.
Jussufin pojan herätessä levitti kuu lauhkeata hohtoansa hiedikolle, mutta aamutuuli tuntui jo. Vaeltaja joudutti malttamattomana askeliaan, ja aurinko oli vaan vähän ylempänä taivaanrantaa, kun hän etäältä keksi heimokuntansa teltit. Näiden edessä ja tännempänä niitä oli hänen asuntonsa; hän odotteli syksyn loppua siirtyäkseen telttiinsä puutarhasta, jonka hän oli istuttanut ja vihriästä lehtimajasta, jossa Leila niin hyvästi menestyi.
Nähdessään kansansa asuinpaikat, Abdallah seisahtui hengähtämään ja iloitsemaan näytelmästä, joka hänellä oli silmäinsä edessä. Yön rauhallisuutta oli seurannut aamun vähitellen virkenevä liike. Muutamia naisia näkyi menevän tietä myöten kaivolle, ruukku päälaella; kameelit kirkuivat ja ojentelivat pitkiä kaulojaan ilmaan, suojassa olevat lammaslaumat määkivät paimeniaan. Abdallahin teltin ympärillä oli kaikki hiljaa. Puutarhassa ei näkynyt yhtään elävää olentoa liikkuvan. "Eno alkaa vanheta," ajatteli beduiini; "minua tarvitaan siellä, näen mä. Mikä ilo saada äkillisellä tulollani ihastuttaa heidät kaikki; kukapa olisi vuosi tätä ennen sanonut minulle, että päivän poissa-olo oli tuntuva näin ikävältä?"
Hänen kukkulalta juuri laskeutessaan, lensi hevonen täyttä laukkaa hänen ohitsensa. Se oli Hamama. Hän kutsui sitä luoksensa. Säikähtynyt eläin riensi vaan tiehensä. Ensi kerran hän ei kuunnellut isäntänsä ääntä.
— Kukahan lienee päästänyt Hamaman irti? ajatteli Abdallah; kuka on häntä säikyttänyt? Tämä on taas joku kepponen Kafurilta. Ettei paremmin pidetä häntä silmällä!
Hän meni puutarhaan, jonka portti oli selki seljällään. Hänen askelensa kuultuaan tulivat koirat ulos teltistä; mutta sen sijaan että olisivat juosseet häntä vastaan, he alkoivat hurjasti ulvoa. "Jumala on suuri!" huudahti Jussufin poika; "kova onni on astunut kattoni alle!"
Samassa tunsi hän kuoleman katkeruuden. Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta polvet eivät tahtoneet kantaa häntä, hänen silmänsä pimenivät. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni jäi kurkkuun. Jo viimein ponnisti hän hurjasti ja huusi: "Eno, äiti, Leila, Kafur, missä olette?"
Vastausta ei kuulunut. Kyyhkyt kuhertelivat puiden latvoissa, mehiläiset surisivat viimeisten kukkain vaiheilla, vesi lorisi piikivien välitse noroissa, kaikki oli pirteyttä puutarhassa; teltti sitä vastoin oli äänetön ja hengetön.
Abdallah kulkea retosti pensaalta pensaalle; vähitellen rohkasi hän mielensä ja veri alkoi palata kasvoihin. Vielä kulki hän kumminkin horjuvin askelin kuin juopunut.
Teltissä ei ollut yhtään elävää olentoa; kaikki oli tyhjää ja autiota; kumoon heitetyt huonekalut, särjetty pöytä kohtasivat silmiä; siellä oli silminnähtävästi taisteltu. Naisten huoneen esirippu oli alaslaskettuna. Abdallah riensi siihen. Sisään astuessaan kompastui hän ruumiisen: se oli Hafiz'in.
Raajarikko makasi seljällään, hampaat kiini purtuna, suu vaahtoa täynnä, kasvot raivosta vääristyneinä. Kädet olivat kiini kouristetut; vasemmassaan piti hän sinistä pumpuli-tilkkua: se oli siekale Leilan hameesta; oikeassaan toista tulipunaista tilkkua, luultavasti reväisty naisten ryöstäjäin vaatteista. Pelkäämätön vanha Hafiz! eipä ollut tohdittu käydä päällesi edestäpäin; takaapäin ja Leilaa puolustaissasi olivat pelkoiset katalat salaa sinut murhanneet.
Abdallah heittäysi polvilleen vanhuksen viereen ja ummisti hänen silmänsä. "Jumala olkoon sinulle armollinen," kuiski hän; "olkoon hän yhtä hyvä sinulle, kuin sinä olet meille ollut."
Hän nousi ylös kyyneltä päästämättä, ja meni lujasti astuen teltistä ulos ja lahti kylää kohti. Mutta jo puolivälissä puuttui häneltä voimat ja hänen täytyi nojata palmupuuta vasten. Hän otti molemmat pistoolinsa vyöstään ja laukasi ne yhtä haavaa.
Laukaukset kuultuaan, juoksi kylän väki joka haaralta paikalle. Miehiä ja naisia keräysi Abdallahin ympärille, joka seisoi siellä kuoleman kalpeana kasvoiltaan, silmät hurjasti seljällään, ja vapisten kaikissa jäsenissään.
— Ah, niin tulette toki viimein, huusi hän kamalasti nauraen. Ja teitä kumminkin sanotaan urhoollisiksi beni-ameureiksi, aavikon kuninkaiksi! Oh, kylläpä tosiaankin ansaitsette semmoisen nimen. Juutalaisten poikia, akkamaisia sydämiä, pelkuri-raukkoja, Jumala teidät kirotkoon!
Ja ensi kerran purskahti hän itkemään. Hurja kiljaus vastasi hänen sanoihinsa.
— Hän on hullu, sanoi eräs heimokunnan vanhus; kunnioitus sille jonka sielu on Jumalan tykönä! Kas niin, malta mieles, poikani, lisäsi hän, käyden käteen Abdallahta; kuinka nyt on asiat?
— Kuinka nyt on asiat? huudahti nuori päällikkö, joo, niin on asiat, että tänä yönä minun poissa ollessani Hafiz on murhattu, äitini viety pois ja kaikki ryöstetty jota minä rakastan. Mutta te, te olette nukkuneet, te ette ole mitään kuulleet. Kirous teille osaksi! Minua on onnettomuus kohdannut, mutta teitä häpeä ja epäkunnia.
Abdallahin ensimmäisen sanan kuultuaan olivat naiset rientäneet telttiin; heidän kuultiin vaikeroivan ja valittavan. Sheiki laski päänsä rintaansa vasten.
— Kukapa olis uskonut, sanoi hän, että omaisesi tarvitsivat vartijata kun heillä oli enosi ja veljesi puolustuksena?
— Veljeni? sanoi Abdallah; se on mahdotonta.
— Eilen illalla, jatkoi beduiini, tuli veljesi tänne kuuden orjan kanssa. Minä tunsin hyvin hyvästi sen pienen kauppiaan. Minä autin vanhaa Hafiz'ia teurastamassa lammasta, joka laitettiin iltaiseksi vieraille.
Jussufin poika kätki kasvonsa käsiinsä, loi sitten silmänsä ympärillä seisoviin ja sanoi matalalla äänellä:
— Katso, sen on veljeni tehnyt. Neuvokaa, veljet, mitä on minun tekeminen?
— Neuvo on helppo, vastasi sheiki. Mokoman häpeän kärsittyä on itsekullakin, jolla on sydän rinnassa ainoastaan kosto ajateltavana! Sinä olet yksi kätemme sormia; joka sinuun koskee, se tekee meihin haavan, joka väijyy sinun henkeäsi, se väijyy meidän. Omar on ennättänyt muutamain tuntien matkan edelle meistä, mutta Jumalan avulla me ennen iltaa surmaamme hänet.
— Ratsaille siis, urhoolliset toverit! lisäsi hän; ottakaat mukaanne kaksinkertaiset vesivarat: ilma on raskas, säkit pian kuivuvat. Ratsaille!
Abdallah tahtoi ennen lähtöä vielä kerran nähdä enonsa. Naiset olivat ruumiin ympärillä ja olivat jo aloittaneet huolivirtensä.
— Isäni, ainoa ystäväni, huusi beduiini, sinä tiedät minkätähden lähden luotasi. En ikänä enää laske jalkaani tämän teltin alle, taikka myös olen kostava sinun puolestasi.
Beni-ameurit olivat lähteneet Jussufin pojan kanssa. Sheiki katseli kauan vanhaa Hafizia; viimein kohotti hän kätensä ja sanoi juhlallisella äänellä:
— Kirottu olkoon se meistä, joka palajaa vaimonsa luoksi ennenkuin on lyönyt vihollisensa maahan! Voi sitä joka meitä häväisee! Ennen tätä iltaa me heitämme hänen ruumiinsa kotkille ja shakaaleille. Koko maapiiri on kuuleva, ovatko beni-ameurit veljeksiä, jotka auttavat toisiaan, vai lapsiako, joiden kanssa käy iltikseen leikitseminen.
Leila.
Naisten kiroillessa ja huutaessa:Kostoa!lähdettiin nyt matkaan. Aavikolle tultua vallitsi taas yleensä hiljaisuus; beduiinit pitivät aseitaan varalla ja tähystelivät taivaanrannalle. Seurata karavaania ei ollut vaikea; tuuli ei ollut vielä peittänyt kameelien jälkiä; ne olivat kaikki Djeddahiin päin. Abdallah, aina lauman etunenässä, hehkui kostonhimoa ja rukoili Jumalalta apua; mutta jos hän kuinkakin tähysteli ja tähysteli, ei voinut hän sittenkään muuta keksiä kuin erämaata. Ilma oli polttavan kuuma, taivas myrskyä ennustava. Vohottavat ja vaahtoiset hevoset edistyivät ainoastaan askeleittain. Jussufin poika päästi haikeita huokauksia; kosto näytti pääsevän hänen käsistään.
Jo viimein keksi hän mustan pilkun taivaanrannalla: se oli karavaani!Se oli havainnut tuuliaispään lähenemisen ja etsinyt suojaa samainPunaisten kallioiden luona jotka Abdallah tunsi niin hyvästi.
— Ystäväni, huudahti hän, he ovat meidän! Jumala antaa heidät meidän käsiimme. Eteenpäin! Ja unhottaen väsymyksensä, kaikki kannustivat hevosensa naisten ryöstäjiä kohti.
Noilla äärettömillä lakeuksilla ei ole helppo hätäyttää varaansa pitävää vihollista. Omar tunsi kohta takaa-ajajansa, eikä ruvennutkaan heitä odottamaan. Hänen nähtiin järjestävän kameeleja ja asettavan niiden taa muutamia ajajia, ollaksensa puolustukseen rupeavinaan ja viivyttääkseen beni-ameureja. Sitten nousi hän hevosen selkään ja karkuutti muun joukon kanssa aavikolle.
Beduiinit olivat kohta perillä. Ensi laukauksesta pötkivät kameelin-ajajat pakoon ja hajausivat kallioiden sekaan. Savu ei ollut ennättänyt hajauta kun nainen riennähti Abdallahin eteen. Se oli Halima, joka oli jätetty jälkeen ja jonka oli onnistunut päästä vihollisiltaan.
— Ole siunattu, poikani! huusi hän; älä seisahdu, riennä tuonpunakaapuisen neekerin jälkeen: hän on murhannut Hafiz'in ja ryöstänytLeilan. Kosta, kosta! Silmä silmästä, hammas hampaasta, sielu sielusta!Kuolema pettureille! Kuolema murhamiehille!
Samassa karkasi Hamama, ikäänkuin käyden isäntänsä raivoon osalliseksi, nuolen nopeudella aavikkoa pitkin. Olipa vaivoin kuin beduiinit voivat pitää häntä nähtävissä. Mitä Abdallahiin tulee, niin vimma saatti hänet unhottamaan vaaransa. "Pelkuri-katalat," huusi hän Omarin kätyreille, "minne aiotte paeta kun Jumala ajaa teitä takaa?" Ja sapeli koholla riensi hän luotituiskun läpi, silmä järkähtämättä iskettynä Leilaa poisviepään neekeriin.
Kohta olivat molemmat viholliset ainoastaan vähän matkaa joukon etummaisten edellä; etiopialainen nopealla hevosellaan kiisi kuin nuoli ilmassa; Abdallah seurasi häntä vähän väliä; Hamama voitti kulussa, kosto lähestyi.
Leila, joka istui ratsastajan edessä satulankoljulla, miehen voimakkaalla kädellä kiini pidettynä, huusi puolisoaan avuksi. Hän koki vääntäytä irti, hän taisteli, mutta turhaan, tuota hirmuista kättä vastaan. Yhtäkkiä kaappasi hän toisen ohjaksen ja riuhtasi sitä äkisti, josta hevonen hämmästyi ja seisahtui hetkisen ajaksi.
— Tuhat tulimmaista, sanoi neekeri, minä olen hukassa; päästä ohjas, valtijatar, sinä syökset minut turman omaksi.
— Tännepäin, armahaiseni! huusi Leila, ja huolimatta uhkauksista ja lyömisistä, riuhtoi hän ohjasta kaikella voimalla minkä hurja epätoivo antaa.
Hän oli pelastettuna. Jussufin poika iski kuin ukonleimaus naisenryöstäjään, kun samassa Hamama vavahtaen teki oiva hyppäyksen taapäin, joka olis heittänyt jokaisen muun ratsastajan, vaan ei hänen isäntäänsä, kenttään. Jotain sinertävää oli pudonnut hevosen jalkoihin. Abdallah kuuli hätähuudon josta hänen sydämensä karahti kylmäksi. Huolimatta pakoon painuvasta vihollisesta, hyppäsi beduiini satulasta: hän nosti onnettoman Leilan ylös, jonka kasvot olivat kalpeat, veriset ja lakastuneet. Iso haava ammotti hänen kurkussaan; hänen hurjasti tuijottavat silmänsä eivät nähneetkään enää.
— Leila, armahaiseni, vastaa minulle, sanoi Jussufin poika, likistäen vaimoansa sydäntään vasten ja painaen haavaa umpeen, josta veri ja henki virtasi. Leila ei kuullut häntä enää.
Abdallah istui hiedikolle kalliin takkansa vierelle, otti Leilan käden ja nosti yhden sen sormista pystyyn.
— Lapseni, sanoi hän, kerro minun muassani nämät sanat: "Ei oleJumalata paitse Jumala ja Muhamed on hänen profeetansa." Vastaaminulle; minä rukoilen sinua; minä olen puolisosi, minä olenAbdallahisi, joka huudan sinua.
Tämän nimen kuultuansa värähti Leila, hänen silmänsä etsivät häntä jota hän rakasti, hänen huulensa aukesivat puoleksi; sitten hervahti hänen päänsä Abdallahin olalle, niinkuin kuolleen metsävuohen pää hervahtaa metsästäjän olalle.
Ennätettyään Jussufin pojan luoksi, beni-ameurit tapasivat hänet samalla paikalla, liikkumatonna, pitämässä vaimoansa sylissään ja melkein taintuneena katselemassa noita kasvoja, jotka näyttivät hymyilevän hänelle. He asettuivat hiljaa aseveljensä ympärille; useamman kuin yhden silmissä nähtiin kyyneliä.
Vainajan nähtyänsä päästi Halima tuskallisen kiljauksen ja heittäysi poikaansa kaulaan. Sitten nousi hän äkisti ylös ja sanoi: "Onko kosto otettu? Onko Omar hengiltä poissa? Onko neekeri vielä elävien joukossa?"
— Näethän korpit jotka kokoontuvat tuolla etäällä, sanoi eräs beduiini; siellä makaa Hafizin murhaaja; Omar on päässyt pakoon, mutta samum[35] alkaa tuulla ja Omar ei pääse hengissä aavikolta. Ennen tunnin kuluttua hieta on hänen ruumiinsa puetuksena.
— Poikani, sanoi Halima, rohkaise mielesi; meidän vihollisemme elää vielä; jätä kyynelet naisten vuodatettaviksi, anna meidän puettaa vainajamme; kiireesti ottamaan petturia hengeltä; Jumala on sinua johdattava.
Nämät sanat virkistivät Abdallahin uuteen eloon.
— Jumala on suuri, huudahti hän; sinä olet oikeassa, äiti; te itkekää, minä kostan.
Hän nosti Leilan ylös ja laski hänet beduiini-naisen käsiin, katseli sitten noita kasvoja sanomattoman hellästi ja lausui verkallisella ja juhlallisella äänellä:
— Rauha olkoon sinun kanssasi, sieluni tytär! Rauha olkoon sinun kanssasi, joka nyt olet Iäisen kasvoin edessä! Ota vastaan mitä sinulle on luvattu. Se on Jumala, joka meidät korottaa, se on Jumala joka meidät maahan lyöpi; Jumala se on joka antaa meille elämän, Jumala joka antaa meille kuoleman! Mekin tulemme, jos hänen tahtonsa niin on, kohta näkemään sinut jälleen. Oi Jumala, anna anteeksi hänelle, anna meille anteeksi!
Hän nosti kätensä taivasta kohti, luki hiljaafattah'in, sivalsi sitten äkisti otsaansa kädellään, syleili äitiään ja astui hevosen selkään.
— Minne aiot? sanoi eräs sheiki hänelle; etkö näe tulipilveä joka tuolla lähenee? Meillä on juuri parahiksi aikaa ennättää Punaisille kallioille. Tuolla on kuolema.
— Jääkää hyvästi, sanoi Abdallah; minulla ei ole lepoa muualla kuin kuoleman varjossa.
Kosto.
Jussufin poika oli juuri lähtenyt ystäväinsä luota kun hän jo tapasi ruumiin: se oli neekerin ruumis, kokonansa petolintuin peittämänä, jotka kimakasti kirkuen noukkivat hänen silmiään.
— Jumala vihaa uskottomia, mumisi beduiini; Jumala on antava Mansurin pojan minun käsiini.
Tupruilma läheni; taivas oli maidon-karvainen, aurinko oli kuin tulikuuma myllynkivi, myrkyllinen tuulenlöyhäys alkoi jo kuivata sylkeä kurkussa ja ytimiä luissa kuumentaa. Etäältä kuului kohina kuin kuohuvan meren, punaisia hietatupruja kohosi aavikolta ja nousi hurjasti punoutuvina patsaina pilviä kohti; olis luullut näkevänsä jättiläisiä, joilla oli kasvot tulesta ja käsivarret savusta. Yleensä hävitys, yleensä kuumuus, mahdoton kärsiä, ja aina väliin hiljaisuus vielä kamottavampi kuin samumin ärjynät.
Tätä tulikuumaa kenttää pitkin astui Hamama verkalleen, läähöttäen ja vapisten; hänen isäntänsä oli levollinen kuin mies ainakin joka ei tunne pelkoa eikä toivoa. Hän ei tuntenut ensinkään kuumuutta eikä janoa: Yksi ainoa ajatus ohjasi hänen sieluaan ja ruumistaan, ja se oli murhaajan saavuttaminen ja surmaaminen.
Tunnin ajan ratsastettuaan näki hän hevosen pitkänään hiedikolla; vähän matkaa edempää luuli hän kuulevansa vaikeroimisen. Hän ratsasti sinne. Melkein kokonansa ryöppyävän hiedan peitossa makasi siellä janoon nääntyvä ihminen, joka ei jaksanut enää huutaa. Se oli Mansurin poika. Silmät olivat kuopistaan koholla, suu auki ja hän piteli käsillään väkisin vohottavaa rintaansa. Houreissaan ei hän tuntenut Abdallahta; kaikki mitä hän kykeni tekemään oli että pisti sormensa kuivaan kurkkuunsa.
— Joo, vettä olet saapa, sanoi beduiini, tuolla lailla et saa kuolla.
Hän astui ratsailta, otti satulankoljuun kiinnitetyn vesisäkin ja laski, nakattuaan Omarin sapelin ja pistoolit kauas aavikolle, nahkasäkin kuolevan huulille. Omar imi pitkillä kulauksilla tätä virkistävää vettä ja huomasi olevansa silmästä silmään Abdallahin kanssa.
— Sinäkö siis pelastat minut, jupisi hän; siinä huomaan ammentamattoman hyvyytesi. Sinä olet veli veljettömille, sinä olet virvoittava kaste onnettomille.
— Mansurin poika, sanoi beduiini, sinun täytyy kuolla.
— Armoa, veljeni! huusi kauppias, joka alkoi huomata vaaransa; et suinkaan ole pelastanut henkeäni sitä varten että sen tehtyä heti surmaisit minut. Armoa, kaiken nimessä, mitä maailmassa rakastat! Armoa hänen tähtensä, joka on meitä molempia imettänyt!
— Halima kiroaa sinua, vastasi Abdallah; sinun täytyy kuolla.
Säikähtyneenä tuosta turmaa ennustavasta mielen-ilmauksesta beduiinin kasvoissa, heittäysi Omar polvillensa.
— Veljeni, sanoi hän, minä tiedän kuinka suuri rikokseni on; minä olen vihasi ansainnut; mutta vikani olkoon vaikka kuinka suuri, niin enkö voi sitä sovittaa? Tahdotko kaiken omaisuuteni, tahdotko tulla rikkaimmaksi mieheksi Arabiassa?
— Sinä olet murhannut Hafizin, sanoi Abdallah, sinä olet murhannutLeilan, sinun täytyy kuolla.
— Onko Leila kuollut? huudahti Mansurin poika, itkuun purskahtaen; se ei ole mahdollista! Hänen verensä tulkoon murhaajan päälle; syytön olen minä siihen. Säästä minua, Abdallah, armahda minua!
— Yhtä kuin rukoilisit haudan kiviovelta armahtamista, vastasiJussufin poika; joudu, lisäsi hän, paljastaen sapelinsa; antakoonJumala sinulle rohkeutta kärsimään sen rangaistuksen, jonka hänlähettää sinulle.
— Salli minun kumminkin, veljeni, jatkoi Omar vapisevalla äänellä, salli minun kumminkin tehdä rukoukseni. Et suinkaan tahdo että kuoleman enkeli tempaa minut ennenkuin olen rukoillut Jumalalta laupiutta.
— Tee rukouksesi, sanoi beduiini.
Kauppias kääri turbaaninsa auki ja levitti sen matoksi eteensä; sitten heitti hän kauhtanansa taapäin hartioilleen, laski päänsä alas ja odotti kuoleman-iskua.
— Jumala on suuri, mumisi hän; ei ole voimaa eikä väkevyyttä muualla kuin Jumalassa. Hänen me olemme; hänen tykönsä me palaamme. Oi Jumala, sinä vallitsija koston päivänä, pelasta minut helvetin liekeistä, tee laupiutta minulle!
Abdallah katseli häntä itkien. "Minun täytyy, minun täytyy," sanoi hän, ja yhtäkaikki rohkeus luopui hänestä. Tuo katala oli hänen veljensä; hän oli rakastanut häntä, hän rakasti häntä vieläkin. Kun rakkaus kerta on päässyt sieluun, se jääpi sinne kuin luoti ruumiisen; sen voi nykäistä ulos, mutta haava jää aina olemaan. Turhaa oli että Jussufin poika, saadakseen rohkeutta, mieleensä kuvaili murhattua enoansa, kuolevaa vaimoansa; vasten tahtoaan näki hän yhtäkaikki nuoruutensa onnelliset päivät. Halima likisti molempia lapsia syliinsä, vanha Hafiz asetti niitä polvilleen, kertoakseen heille sotaseikkailuksiaan. Yhteiset huvitukset, yhteiset surut, kaikki nuot muistot esiintyivät menneisyyden hämärästä suojelemaan Mansurin poikaa. Ja, kummallista kyllä! itse uhritkin nousivat ylös rukoilemaan armoa murhaajalle. "Se on veljesi, hän on kykenemätön henkeään puolustamaan," sanoi vanha sotija. — "Se on veljesi," huusi Leila, "älä tapa!"
— Ei, ei, mumisi Abdallah, lykäten luotansa nuot rakastetut haamut, minun täytyy; kun rikos rangaistaan, oikeus on sama kuin jumalisuus.
Niin häiriöissään ja tuskissaan kuin Mansurin poika olikin, Abdallahin epäröiminen ei jäänyt hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Itkien halaili Omar tuomarinsa polvia.
— Oi veljeni, sanoi hän, älä rankaise rikosta toisella rikoksella. Muista mitä Aapeli sanoi uhkaavalle veljelleen: Jos sinä ojennat kätesi lyödäkses minua, niin en minä ojenna kättäni sinua vastaan, sillä minä pelkään Jumalata, kaikkein olentoin herraa. Ah, minun hulluuteni on ollut suurempi kuin Kainin. Sinulla on oikeus tappaa minut; henkeni on liian mitätön sovittamaan sitä rikosta, johon intohimo on syössyt minut. Mutta Jumala, joka antaa anteeksi, rakastaa niitä, jotka pyytävät olla hänen kaltaisensa. Hän on luvannut anteeksi niille, jotka häntä ajattelevat. Salli minun katua! Hän on luvannut paratiisin, suuren kuin taivaat ja maa, niille jotka vihansa hillitsevät. Anna minulle anteeksi, että Jumala olis armollinen! Jumala rakastaa niitä, jotka laupiutta osoittavat.
— Nouse ylös, sanoi Abdallah, nuot sanat ovat sinut pelastaneet. Kosto on Jumalan. Olkoon Herra sinun tuomarisi; en kasta kättäni sen veressä joka on maannut äitini rinnalla.
— Aiotko jättää minut tänne yksinäni? sanoi Omar, levottomasti katsellen ympärilleen; se olis julmemmasti kuin että tappaisit minut.
Vastauksen asemesta, osotti Abdallah Hamamaa. Omar hyppäsi satulaan, asetti jalustimen eläimen kupeelle ja katosi kertaakaan taaksensa katsomatta.
— Jos vaan pääsen hirmumyrskystä pakoon, ajatteli hän, karkuuttaen ryöppyävän hiedan läpi, niin olen toki, Jumalan kiitos, pelastunut minulle ennustetusta vaarasta. Ompa joksikin suuri hullu tuo Abdallah, joka tämmöisessä ilmassa, yksinään, ilman hevosta ja vettä, jääpi täällä erämaassa viipymään. Mutta hänen hulluutensa tulkoon hänen oman päänsä päälle! Älkäämme muistelko noita kirotuita beduiineja, jotka eivät ole tuottaneet minulle muuta kuin onnettomuutta! Jopa vihdoinkin on hetki tullut kun saan alkaa iloita elämästä!
Timantti-lehti.
Kun ilkikurisen onnistuu, hän nauraa mielessään ja sanoo: "Minä olen viekas ja viekkaus on maailman ruhtinatar." Hurskas sitä vastoin nöyristyy kohtalonsa alle, olkoon se mikä hyvänsä, ja sanoo, nostaen kätensä taivasta kohti: "Herra, sinä eksytät ja sinä opastat ketä tahdot; sinä olet ainoa voimallinen ja viisas; mitä sinä teet, se on hyvin tehty."
Abdallah lähti kotiin päin syvästi murheellisena. Hänen mielensä oli edelleen levoton; hän oli karkoittanut siitä vihan, mutta mielikarvautta ei voinut yhtä helposti karkoittaa. Isoja karpaloita vieri hänen kasvoillaan; turhaan koetti hän niitä hillitä. "Anna minulle anteeksi, Herra, sanoi hän, älä lue viaksi heikkoutta sydämessä, joka ei voi alamaisuudella mukauta kohtaloonsa. Profeeta on sanonut: 'Silmät ovat tehdyt kyyneliä, liha kipua varten.' Kunnia olkoon hänelle, joka pitää kädessään valtikkaa kaikelle mitä maailmassa on! Hän antakoon minulle voimaa kärsiä mitä hän on määrännyt!"
Näin rukoillen pyrki hän edelleen tupruavan hiedan ja polttavaan myrskyn-puuskain läpi. Ei ollutkaan enää verta mitä hänen suonissaan liikkui, se oli tulta. Kummallinen houre valtasi hänen aivonsa. Hän ei enää voinut hillitä aistejansa eikä ajatustansa. Polttavan janon häntä hivuttaessa oli hetkiä, jolloin hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Monasti oli hän myös etäällä näkevinään tuuheita puutarhoja, järviä kukkaisilla rannoilla ympäröittyjä; tuuli humisi leppeästi puissa ja lähde lorisi nurmikossa. Tästä elähyttävästä näystä vähän virkistyneenä retosti hän eteenpäin noita lumottuja laineita kohti. Julmaa ilvettä! Puutarhat, lähteet, kaikki katosivat hänen lähetessään; yltympärinsä ei mitään muuta kuin hietaa ja tulta. Väsymyksestä nääntymäisillään, saamatta hengittää, Abdallah tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän: "'Ei ole Jumalata paitse Jumala,' huusi hän, 'ja Muhamed on hänen profeetansa.' Kirjoitettu on etten pääse täältä enää pois. Herra, tule avukseni, pidä kuolon kauhut kaukana minusta!"
Hän kävi polvilleen, pesi kätensä ja jalkansa erämaan mullalla, paljasti sitten miekkansa, kaivaakseen sillä oman hautansa.
Tuskin oli hän pistänyt terää hietaan ennenkuin hänestä tuntui niinkuin rajuilma olis asettunut. Taivaanranta valistui hohteesta, lauhkeammasta kuin aamuruskon, ja aukeni verkalleen kuin teltin esirippu. Oliko se uusi kangastus? Kukapa saattanee sanoa? Abdallah seisoi äänettömänä hämmästyksestä ja ihmettelemisestä.
Hänen eteensä levisi suunnattoman suuri puutarha, kostutettu vesiojilla ristin rastin juoksevilla. Kultarunkoisia ja kulta-oksaisia puita, smaragdi-lehtiä, topaasi- ja rubiini-hedelmiä, varjoisia nurmivaippoja, tuntemattomilla kukilla heloittavia. Siellä näkyi komeilla tyynyillä ja matoilla makaavia kauniita nuorukaisia, vihriöissä silkkivaatteissa ja komeat koristukset käsivarsilla, jotka herttaisesti katselivat toisiansa ja joivat hopeapikareista taivaallisten lähteiden vettä, vettä, valkoisempaa kuin maito ja suloisempaa kuin hunaja, joka iäksi sammuttaa janon. Nuorten poikain vierellä näkyi ihania impiä, mustasilmäisiä ja kaino-eljeisiä. Valosta luodut ja niinkuin valo heloittavaiset, nämät hemmellään ihastuttivat sekä silmää että sydäntä; heidän kasvonsa paistoivat lauhkeammalla paisteella kuin kuu paistaa pilven takaa tullessaan. Tässä autuuden ja rauhan valtakunnassa puhelivat kaikki nämät onnelliset parit hymyillen keskenänsä, sillä aikaa kun kauniita lapsia, iäisesti kukoistavassa nuoruudessa, ympäröitsi heitä kuin helmet kaulanauhassa. Näillä oli kaikilla maljat käsissä, jotka välkkyivät kuin kirkkahin kristalli ja joista he noille autuaille laskivat sitä ammentamatonta juomaa, joka ei juovuta ja jonka maku on suloisempi kuin neilikan lemu.
Etäältä kuului enkeli Izrafil, jonka ääni on suloisin kaikista luoduista olennoista. Hourit[36] yhtyivät lumoavilla äänillään enkelin lauluun. Yksin puutkin ylistivät nuotikkaasti suloisella huminalla latvoissaan Iäisen kunniata, sointuisuudella, joka käy yli kaiken mitä ihmiset ovat uneksuneetkaan.
Sillä aikaa kun Abdallah äänettömässä ihastuksessa katseli näitä ihmeitä, laskeutui enkeli hänen luoksensa. Ei tämä ollut se hirmuinen Azrael, se oli taivaallisen armon sanansaattaja, hyvä ja lempeä Gabrieli. Hänellä oli kädessä vähäinen timantti-lehti; mutta niin pieni kuin se olikin, se kumminkin valaisi kaiken aavikon hohdollansa.
Ylenmäärin ilahtuneena syöksähti Jussufin poika Enkeliä kohti. Hän seisahtui kumminkin yhtäkkiä. Hänen kauhistuksekseen aukesi hänen jalkainsa eteen suunnaton kuilu täynnä tulta ja savua. Päästäkseen tuon syvyyden yli joka eroitti maan taivaasta, Abdallahilla ei ollut muuta neuvoa kuin astua mahdottoman suurta kaarta myöten, joka oli tehty teräs-säilästä, hienommasta kuin hiuskarva ja terävämmästä kuin miekanterä on.
Epätoivo oli jo saada vallan beduiinista, kun samassa tunsi näkymättömän voiman tarttuvan häntä kainaloihin käsiksi ja työntävän häntä eteenpäin. Hafiz ja Leila olivat hänen vierellään. Ei hän nähnyt heitä, hän ei tohtinut kääntyä päin, pelvosta että heräisi, mutta hän tunsi heidän läsnäolonsa, hän kuuli heidän suloiset rohkaisevat sanansa; he kuljettivat häntä keskellänsä. "Jumalan, lempeän ja laupiaan nimessä," huudahti hän. Nämät sanat sanottuansa, jotka ovat paratiisin avain, lennähti hän tuulen, ukonleimauksen nopeudella toiselle puolen.
Odottava enkeli ojensi nyt hänelle tuon salaperäisen kukan. Abdallah sieppasi sen käteensä. Jopa vihdoinkin oli hänen tuo kukkanen! Nelilehtinen apila oli hänen omansa! Hänen kiihkein halunsa oli täytetty, palkinnon hetki oli läsnä. Gabrieli käänsi silmänsä toiseen päähään puutarhaa, jossa jumalallisen majesteetin istuin seisoo. Abdallahin silmät noudattivat enkelin silmiä, iankaikkisen kirkkauden säde ampui hänen kasvoihinsa. Tästä leimauksesta, jota ei mikään silmä kestä, Abdallah suistui maahan ja päästi kovan kiljauksen.
Mokomaa kiljausta ei ollut mikään ihmiskorva vielä kuullut; ei mikään ihmis-ääni ollut sitä kertonut. Haaksirikkoisen ilonvalta kun hän onnellisesti on pelastunut aaltojen riehusta, yljän ihastus kun hän ensi kerran likistää rakastettunsa rintaansa vasten, äitin viehtymys kun hän saa jälleen poikansa, jota on itkenyt, kaikki maailman ilot ovat vaan surua ja vaikerointia sen riemullisen kiljauksen suhteen, joka Abdallahin sielusta puhkesi.
Tämän äännähyksen johdosta, jonka kaiku vei kauas etäisille paikoille, maa sai jälleen viattomuus-päiväinsä ihanuuden ja pukeutui paratiisin kukkiin, taivas, sinisempi kuin safiiri, näytti muhoilevan maalle. Vähitellen kaikki hiljeni, päivä muuttui yöksi ja tuuliaispää pääsi jälleen vallalle erämaassa.
Omarin onni.
Astuttuaan jälleen kynnyksen yli kotiinsa Djeddahissa, Mansurin poika tunsi samanlaisen ilon kuin kuolemaan tuomittu, joka on pelastunut kuolemasta. Hän sulkeusi huoneisinsa saadakseen jälleen levostua; hän katsasteli aarteitansa ja luki kultakasainsa summia: niissä oli hänen elonsa, hänen voimansa! Eikö aarteet antaneet hänelle keinoa tehdä ihmisiä hänen orjikseen ja oikeutta ylenkatsoa heitä?
Omarin ilo ei kumminkaan ollut puhdasta. Vielä oli eräs uhka taivaanrannalla. Eikö Abdallah, jos hengissä pääsi kotiinsa takaisin, saattanut katua lempeyttänsä? Eikö hän, jos kuoli aavikolle, ollut jättävä kostajaa jälkeensä? Eikö sheriffi saattanut katsoa arvoisuuttansa loukatuksi? Eikö pasha möisi suojelustaan, ja möisi kalliisen hintaan? Mansurin poika karkoitti mielestään nämät ikävät ajatukset. "Miksi ilman aikojani säikyttelen minuani," sanoi hän, "kun viekkaudellani olen pahimman vaaran välttänyt? Eihän varani ole kaikki loppuneet! Pahimmat viholliseni ovat poissa; enkö siis voi päästä muistakin? Elämä on tavara, joka päivä hupeneva; mikä mielettömyys tuhlata sitä joutavissa penkomisissa! Kuinka vaikeata on olla oikein onnellinen täällä maan päällä!"
Näihin enemminkin perustettuihin penkomisiin tuli toisia, jotka hämmästyttivät Mansurin poikaa. Vasten tahtoaan ei hän saattanut olla ajattelematta tuota nilkkua, jonka hän oli tapattanut, yhtä vähän kuin Leilaa ja erämaassa kuolevan veljensä kuvaa, tämän veljen, joka, pelastaakseen häntä, jalomielisesti oli uhrannut oman henkensä.
— Tyhmiä houreita! huudahti hän. Ne juuri panevat meidän partamme vaalenemaan ennen aikojaan. Mikä heikkous ajatella tuommoisia asioita! Voinko sallimusta muuttaa? Jos vanha Hafiz ei ole enää elossa, mikäpä siihen syynä on muu kuin että hänen aikansa oli loppunut? Sinä päivänä kun Abdallah tuli äitinsä kohtuun, oli hänen kuolemanhetkensä kirjoitettuna isoon kirjaan. Miksi olen siis levoton? Olenhan rikas! Minä voin ostaa toisten omattunnot; enkö siis voisi ostaa oman sydämeni rauhaa?
Mutta liepä päätellyt kuinka paljon hyvänsä, hänen sielunsa oli yhtäkaikki levoton kuin kuohuva meri. Kun meri ei voi asettaa aaltojaan, se viskoo rannalle vaahtoa ja mutaa. "Minun täytyy katsastaa," ajatteli hän, "mitä nyt tunnen on vaan ensimmäisen pelvon ja säikähyksen jäännöstä; hölmöt sanovat sitä omantunnon tuskaksi; se on vaan vähäistä väsymystä ja kuumetta; tiedänpä miten saan sen paratuksi. Minulla on kellarissani muutamia pulloja Shiraz-viiniä, joka monasti on lohduttanut minua; minkätähden en saattais niiltä pyytää kärsiväisyyttä ja unhotusta."
Hän meni haaremiinsa ja huusi tykönsä erään persialaisen naisorjan, jonka ääni oli hänestä ihana. Se oli hairauskolainen, joka ei ensinkään peljännyt pikaria hoidella ja joka helvetillisellä hemmellä kaateli tuota kaikkein oikeauskoisten moslemien kiroamaa myrkkyä.
— Kuinka kalpea te olette, herra, sanoi hän, nähtyänsä Omarin surkastuneet kasvot.
— Se on väsymystä pitkästä matkustuksesta, vastasi Omar. Kaadapas viiniä minulle ja laula joku noita kotimaasi lauluja jotka karkoittavat ikävyyden ja tuottavat iloisuuden jälleen.
Naisorja asetti esille kaksi kullalla silailtua kristallipikaria ja täytti ne eräällä nesteellä, keltaisella kuin oljet ja läpikuultavalla kuin ambra. Sitten otti hän käsirummun, jota löi kädellään ja kyynärpäällään taikka kiepotti päänsä päällä, ja viritti laulun Shirazin satakieleltä:
Nyt pikarihin kaada juoma,Tuo kultainen, neitoseni!Suru, jumalien meille suoma,Kyll' viinillä hälvenevi.Jos ikäsi nopeesti kiitääJa pitkältä tuntuvi yös,Niin viinin liekkihin liitäSa muistos ja surusi myös!
Ett' alla päin nurkuen muistaaNuoruuttamme mennyttä onKyll' turhaa. Sa surusi suista.Meill' kevät on katoomaton.Satakieli jos laaksoss' ei laulaEik' kukkaset tuoksua tuo,Malja kallista! Kastele kaula!Ilon varmaan se sinulle suo!
Sa Onnetar kavala! KoettaaKyll' hölmö sun saavuttaa, vaanEi kullalla kuitenkaan voittaaHän voi tätä tarkoitustaan.Joka yö kuvitukseni luopiMun eteeni petturin, vaanUnhotuksen ja rakkauden suopiToki viini. Siit' riemun ma saan!
— Niin, anna minulle unhotusta! sanoi Mansurin poika; en tiedä mikä minua tänäpävä vaivaa; sen sijaan että huumaisi minua, viini vaan tekee minut surullisemmaksi. Lyö kovemmasti rumpuasi, tyttö, laula kiireemmin, hurmaa, innostuta minua!
Kaunis Persian-nainen pitkitti, rämisyttäen rumpua vielä vikevämpään tahtiin:
Oi,Hafiz, sen suoraan sanon,Tuo juominen henkesi vie.— Oi, ukko, eiHafiz…
— Sinä kirottu! huudahti Omar, uhkaavasti liikahtaen naisorjaa kohti, joka säikähti ja juoksi pakoon. Minkä nimen manaat sinä tänne! Eikö kuolleet saa rauhassa levätä maan alla? Pitääkö heidän tulla aina tänne asti kiusaamaan minua? Minäkö, päästyäni vihollisistani, antaisin tyhjäin kuvatusten säikyttää minuani? Minäpä karkoitan nuot houreet; minä kiskon pois nuot muistot; oli miten oli, minusta pitää tulla onnellinen; minä nauran ja olen iloinen.
Hän oli juuri sanonut nämät sanat kun yhtäkkiä kiljasi kauhistuksesta.Kafur seisoi hänen edessään.
— Mistä tulet sinä helvetin tytär? sanoi hän; mitä sinulla on täällä tekemistä?
— Sitäpä juuri tahdoin sinulta kysyä, vastasi lapsi, väkesi on vasten tahtoani tuonut minut haaremiisi.
— Mene matkoihisi, minä en tahdo nähdä sinua.
— Minä en mene täältä, jatkoi Kafur, ennenkuin annat emäntäni takaisin; minä olen Leilan orja; häntä tahdon palvella.
— Emäntäsi ei enää tarvitse palvelustasi.
— Minkätähden ei? kysyi neekerityttö.
— Minkätähden ei? vastasi Mansurin poika epävakaisella äänellä; niin, sen saat sitten tietää; Leila on erämaassa. Mene hakemaan häntä.
— Ei, sanoi Kafur, minä jään tänne; minä odotan Abdallahta.
— Ei Abdallah ole minun luonani.
— Hän on täällä, sanoi lapsi; minä olen nähnyt hänen hevosensa.
— Minun väkeni ovat vieneet hevosen muassaan, samoin kuin he ovat tuoneet tänne sinut itsesi.
— Ei, jatkoi tyttö; kun väkesi otti minut, minä olin jo päästänytHamaman irti. Ollen onnellisempi kuin minä, se on päässyt pakoon. JosHamama on täällä, niin on Abdallahkin täällä, ja jos hän ei ole täällä,mihinkä olet veljesi pannut?
— Ulos täältä, hävytön! huusi Mansurin poika; pelkää vihaani. Minä saatan pieksättää sinut kuoliaaksi. Hänen näitä sanoja sanoessaan hänen silmänsä olivat hurjat kuin hullun.
— Miksi uhkaatte minua? sanoi Kafur imartelevalla äänellä. Vaikka vaan olen orja, saattanen kenties olla sinulle hyödyksi. Sinulla on, herra, joku salainen murhe, minä näen sen levottomuudesta kasvoissasi. Sen murheen minä saatan haihduttaa. Kotimaassani tunnetaan parannuskeinoja sydämen tauteihin. Vaikka suru eli omantunnon vaiva olis juurtunut sielusi kaikkein syvimpään sisustaan, niin osaan minä ottaa ne sieltä pois samoin kuin bezoar-kivellä vedetään ulos sisuksia syövyttävä myrkky.
— Ja sinulla olis se voima, sanoi Omar pilkallisella äänellä, sinulla, lapsella? Ja hän katseli tarkasti Kafuria, joka ei kumminkaan luonut silmiään alas. Ja minkäpä tähden ei? lisäsi hän, nuot Maghreb'in mustat ovat kaikki lapsia saatanalle; he ovat opetetut isänsä salaisiin konsteihin. No niin! Minulla on suru, paranna minut ja minä maksan sinulle.
— Onhan sinulla bang'ia[37] makasiinassasi? kysyi Kafur. Anna minun siitä valmistaa sinulle juoma; minä annan iloisuutesi jälleen.
— Tee mitä tahdot, sanoi Omar; sinä olet orja, sinä tiedät että minä olen rikas ja jalomielinen, minä luotan sinuun; minä tahdon, maksakoon mitä maksaa, iloita elämästä.
Kafur oli kohta hankkinut mitä tarvitsi ja toi sen Mansurin pojalle, joka kiihkein silmin katseli hänen valmistuksiaan. Neekerityttö otti kasvin, pesi sen kolmasti, hieroi sen rikki käsissään, mumisten muutamia salamielisiä sanoja; sitten survoi hän lehdet vaskimorttelissa ja seoitti niihin mausteita ja maitoa.
— Kas tässä semmoista mikä lievittää tuskasi, sanoi hän.
Juotuansa Omar heti tunsi päänsä helpommaksi. Hänen silmänsä laajenivat vasten hänen tahtoaan, hänen aistimillaan oli erinomainen tarkkuus; mutta kummasti kyllä näytti siltä kuin Kafurin tahto myös olis hänenkin. Jos tyttö lauloi, yhtyi Mansurin poika lauluun; jos tyttö nauroi, remahti hän isoon nauruun; jos tyttö oli yksivakaisena, niin hän itki; jos tyttö uhkasi häntä, niin hän vapisi.
Kafur, nähdessään hänen olevan vallassaan, tahtoi nyt väkisin saada häneltä hänen salaisuutensa.
— No, nytpä saatat olla tyytyväinen, sanoi hän kokien muhoilla, sittenkun olet kostanut vihollisillesi.
— Hyvinkin tyytyväinen, vastasi Omar nauraen, olenpa saanut kostaa. Ei ihana Leila enää rakasta beduiiniaan.
— Onko Leila kuollut? kysyi Kafur vapisevalla äänellä.
— Hän on kuollut, sanoi Omar itkien. Mutta en minä häntä tappanut, vaan neekeri. Tyttö-raukkaa, hän olis niin hyvästi menestynyt haaremissani.
— Ja sinä et pelkää enää Abdallahta? jatkoi Kafur riemullisella äänellä.
— En, en pelkää häntä; minä otin häneltä hevosen, minä jätin hänen yksinään erämaahan ja myrskyyn. Hän ei pääse sieltä hengissä.
— Hietaan hautaunut, kenties kuollut! huudahti Kafur, raastaen vaatteitaan rikki.
— Mitä olis minun pitänyt tehdä? sanoi Omar vaikeroivalla äänellä. Se oli hänelle sallittu. Minulle oli ennustettu että paraasta ystävästäni oli tuleva minun pahin viholliseni. Vainajat aina rakastavat meitä; he eivät koskaan tee meille kiusaa.
— Ketäpä ystävää sinun tarvitsisi peljätä, sinun, joka et koskaan ole ketään rakastanut! huudahti neekerityttö. Mutta, olipa miten oli, lisäsi hän, ikäänkuin saaden äkillisen mieleenjohdon, tahdotko että näytän sinulle sen, joka surmaa sinut?
— En, en, kiljasi Omar, vapisten kuin lapsi jolle uhataan antaa selkään. Huvittele minua, huvittele minua, Kafur, mutta älä vaivaa minua.
— Katsopas, sanoi naisorja, pitäen peiliä hänen silmäinsä edessä. Näetkö Hafizin murhaajan? Näetkö Leilan murhaajan? Näetkö veljesi murhaajan? Näetkö sen ilkimyksen jolle ei ole enää yhtään rauhaa? Katala, sinä olet rakastanut omaa itseäsi ainoastaan; itsekkyytesi on sinut turmellut, itsekkyytesi on sinut surmaava.
Vääristyneet kasvonsa ja hurjasti vyöryvät silmänsä nähtyään Omar hirmuisesti kauhistui. Päivä alkoi siintää hänen sielussaan; hän kauhistui omaa itseään, hurjana raasti hän partaansa. Kohta häpesi hän kumminkin ja malttoi mielensä; hän katseli ympärilleen kuin unesta heränneenä. Hänen silmänsä yhtyivät Kafuriin, hän muisti että Kafur tiesi hänen salaisuutensa ja alkoi hurjasti elämöidä.
— Odotapa, sinä kadotuksen lapsi, kiljui hän, minä kyllä kuritan sinua hävyttömyydestäsi. Minä annan sinulle matkapassin paikkaan semmoiseen, jossa saat tavata armaan Abdallahisi.
Juopunut kuin oli, hän koetti nousta istuimeltaan. Jalat eivät tahtoneet kantaa häntä, hän hoipertui ja kaatuessaan loukkasi pientä pöytää, jolla lamppu oli. Pöytä ja lamppu romahtivat hänen päällensä, valkea tarttui hänen vaatteisinsa, ja yhtäkkiä olivat ne ilmitulessa.
— Kuole, ilkimys, huusi Kafur, kuole kuin koira! Abdallah on saanut koston!
Mansurin poika vaikeroitsi hirveästi. Hänen parkunsa kuultiin haaremissa ja sieltä riennettiin hänen avuksensa. Kuullessaan tultavan, laski Kafur jalkansa Omarin kasvoille, riennähti muutamilla harpoilla ulos ulko-ovesta ja katosi.
Kaksi ystävää.
Sillä aikaa kun koettiin auttaa Mansurin poikaa ja sammuttaa valkeata, satuloitsi Kafur Hamaman, otti säkillisen vettä ja vähän evästä ja painui Djeddahin ahtaille kaduille. Yö oli pilkkopimeä ja ukkonen jumisi etäällä.
Tyttö hyvitteli hevosta ja puhutteli sitä, niinkuin se ymmärtäisi ihmisen puheen.
— Hamama, ystäväiseni, sanoi hän, vie minua isäntäsi luoksi. Me tahdomme yhdessä pelastaa Abdallahin. Sinä tiedät kuinka paljon hän pitää sinusta ja kuinka hän on hoitanut sinua. Auta minua löytämään hänet. Sinun avullasi annan hänet jälleen hänen äitilleen, yhdessä hänen kanssansa itken Leilaa ja lohdutan häntä. Tee se, Hamamani, ja minä pidän sinua niin hyvänä.
Hän kallistui hevosen kaulalle, tarttui siihen syliksi ja laski hevosen täyttä karkua menemään.
Jalo eläin lensi kuin nuoli. Olisipa luullut näkymättömän käden sitä opastavan. Kun hevonen ja ratsastaja hämärissä meni erään arnauti-vartijan sivuitse, säikähti tämä ja laukasi pyssynsä. Hän oli, sanoi hän, nähnyt saatanan karkuuttavan ohitse valkoisella hevosella, nopeammalla kuin kotka on pilvestä saaliisen iskiessään.
Näin kiisi Hamama, kertaakaan hengähtämättä, muistamatta janoansa sammuttaa. Ihmeellinen vaisto vei häntä isännän luoksi. Kallioiden, jokien, ammottavain maan-halkeamain yli, huolimatta mistään tiestä, riensi hän suoraan siihen paikkaan, missä isäntä oli. Jumala johti hänen askeliaan.
Puolenpäivän korvilla näki Kafur etäältä Abdallahin seisovan kentällä kumarruksissa, niinkuin rukoukseen vajonneena.
— Isäntä, isäntä! huusi Kafur; minä olen täällä, Kafur on täällä!
Ei lapsen huuto eikä kavioiden kapse voineet kavahduttaa Abdallahta hänen hartaudestaan; Hamaman seisahtuessa ei hän ensinkään liikahtunut. Kafur syöksähti vapisten hänen vierelleen. Näytti niinkuin hän nukkuisi; hänen kasvonsa olivat kuin viehätyksissä olevan dervishin: jumalallinen hymy liikkui hänen huulillaan; tuska oli paennut noilta kasvoilta, niin paljon kärsineiltä.
— Herää, isäntä! huusi orja-raukka, likistäen Abdallahta syliinsä. Tämä oli kylmä; sielu oli luopunut kuolevaisesta majastaan: Jumala oli kutsunut luoksensa tämän taivasta varten luodun hengen.
— Abdallah! huusi Kafur, heittäyten hänen päällensä ja ehtimiseen suudellen häntä; Abdallah, minä rakastan sinua! — Ja hän antoi sielunsa Jumalalle.
Kotvan aikaa katseli Hamama levotonna näitä kahta ystävää. Useammin kuin kerran pyyhkäsi hän polttavalla turvallaan neekeritytön kasvoja ja nyhjäytti häntä hiljaa. Vihdoin paneusi hän kentälle ja kaivoi päänsä hietaan, ja katseli silmiään muualle kääntämättä noita molempia ystäviä, odotellen heidän heräämistänsä, jotka eivät enää heränneet täällä maan päällä.
Loppu.
— Näin, sanoi Ben-Ahmed lopettaen kertomuksensa, kuuluu histooria Siunauksen lähteestä, niinkuin se kerrotaan jokaiselle tästä sivu kulkevalle karavaanille; se on tosi histooria, ja ihmisiä on vieläkin elossa, jotka ovat nähneet ja kuulleet siinä kerrotut tapaukset.
Eikö kukaan teistä tunne Mansurin poikaa? Viimeksi Djeddahissa ollessani minulle näytettiin kuka hän oli. Hän oli laiha ja kellankalvakka ukko, parta pitkä ja valkea, kasvot kärventyneet ja silmät raukeat. Hänen rikkauttansa mainitaan suuremmaksi kuin itse sulttaaninkaan; rikkaat, jotka häntä tarvitsevat, ovat hänen ympärillään ja imartelevat häntä, köyhät katsovat häntä ylen, ja moni kerjäläinen on nakannut hänen almunsa hänelle takaisin ja sanonut häntä Kainiksi.
Tämä ylenkatse, niin sanotaan, ei käy hänelle niinkään vaivaksi kuin imarrus, jota häneen tuhlataan. Hänen puheensa on tuimaa, hän on kova ja kiivas. Hänen vaimonsa eivät rakasta häntä, hänen orjansa pettävät häntä, viha ympäröitsee häntä niinkuin ilma, jota hän hengittää. Ei kukaan ole kuullut hänen koskaan valittavan, kopeus kannattaa häntä; sanotaan ettei hän koskaan saa nukkua ja että hän kuluttaa yönsä polttamalla hashisia tahi opiota. Hän on kyllästynyt elämään ja kauhistuu kuolemata.
— Jospa kerta saisin sen koiran pyssyni eteen, huudahti eräs nuori kameelin-ajaja, kyllä minä hänen juonistaan lopun tekisin.
— Vaiti, poika; sanoi eräs vanha kameelin-ajaja. Omar on moslemi, ja sinä et ole beni-ameur. Sinulla ei ole häneen oikeutta. Jumala tekee hyvin mitä tekee; tiedätkö niin varmaan ettei tuon miehen elämä ole hänelle julmin kaikista rangaistuksista?
— Olkoon hän kirottu, tuo veljenmurhaaja! huudahti Ben-Ahmed. Ja jokainen meistä kertoi isoon ääneen: "Olkoon hän kirottu!"
— Muistelen, sanoi tuo vanha kameelin-ajaja, kerran nähneeni täällä Abdallahin äitin. Juotettuaan kameelimme näytti hän meille uljuudella kaksi vähäistä multaläjää, kivillä ympäröittyä, jotka estivät shakaaleja niille pääsemästä. Niiden alla hänen lapsensa tuomiota odottivat. Joka vuosi nähtiin niillä kukkasia. Suuria jasmiinikimppuja rippui letkuina haudan ympärillä. Nyt on puutarhalla uudet isännät, hauta on kadonnut ja Jussufin pojasta on vaan nimi jäljellä. Halima-parkaa! Vielä on kuin kuulisin hänen kertovan meille, kuinka Abdallah ja Kafur löydettiin hiedasta niin lujasti toistensa syliin likistyneinä, että täytyi panna heidät samaan arkkuun. Pedot olivat syöneet hevosen, mutta, ihmeellistä tosiaankin! ei yksikään taivaan linnuista ollut päivällä tullut Abdallahin ruumiille, ei yksikään shakaali yöllä edes koskenut Kafurin ruumiisen.
— Näin kuolee hurskas, lopetti äijä; jalot sielut ovat aina ne, jotka ensiksi menevät täältä. Jumala säästää heitä elämän viheliäisyydestä ja häijyin ihmisten viettelyksistä. Paras hedelmä putoaa ensiksi; paha hedelmä pysyy puussa ja kuivettuu kypsymättä, lahonneen puun kanssa viimein tuleen heitettäväksi.
Näitä haastellessamme hätäytti meitä aamurusko. Aika oli lähteä liikkeelle. Telttitangot nykäistiin pois, köydet pantiin kääryille, telttivaatteet laskettiin kokoon, mutta tätä tehdessämme me kaikki ajattelimme beduiinia. Ei kukaan meistä ollut häntä tuntenut, ja yhtähyvin me kaikki kaipasimme häntä kuin veljeä. Kun karavaani oli jonoon asetettu, antoi vanha kameelin-ajaja merkin lähdöksi; mutta ennenkuin se lähti liikkeelle, tahtoi hän lukeafattah'inJussufin pojan edestä; me teimme kaikki niinkuin hänkin ja lähdimme hiljaisuudessa matkaan, täynnä kunnioitusta ja ihastusta tuohon mieheen, jonka jälkeen ei edes hautaakaan ollut tähteenä. — Syystä kyllä, sanoi vanhus, kutsutaan häntä Abdallahiksi;[38] hän oli todellinen Jumalan palvelija.
Jälkilause.
Jumalan halpa ja, toivoakseen, hänen tahdolleen aina kärsiväisesti alamainen orja, Mohamed, Hadadin poika, beni-malekien jaloa heimokuntaa, lopettaa tähän tämän kovin pitkän kertomuksen. Että hänen onnistuisi herkkusuille maistua, sitä Mohamed ei tohdi toivoa; hän jättää sen kunnian Kairon ja Teheranin helmenkutojille ja filigramsi-teosten tekijöille. Jos hän hetkisen ajaksi on pannut itkevät naurahtamaan ja nauravat kyyneliä vuodattamaan, kertoja on tyytyväinen; Jumala hänen mielettömyytensä anteeksi antakoon! Kenties Hän. jonka edessä kaikki tietomme on mitättömyys, tuomion päivänä enemmin suvaitsee sepitettyä kertomusta, joka lohduttaa, kuin totuutta, joka kuivaa ja kuolettaa. Jospa tuona hirmuisena hetkenä, jolloin itsekunkin tulee vastata sanoistaan, uneilijan virhi ei panisi vaakakuppia ilmaan lentämään! Se on Hadadin pojan toivotus ja rukous.
Jos joku häjy ihminen tuntee hänensä tällä kertomuksella tavatuksi ja pahastun, syököön hän sen leiväksensä! Kertoja ei pane sitä tuntonsa vaivaksi. Hän ei puhukaan Faraonin pojille. Mohamed on vanha, hän on tehnyt valintonsa. Oleskellessaan maan päällä hän on nähnyt useammalla kuin yhdellä Omarilla olleen menestystä, useamman kuin yhden Abdallahin ennen aikaansa täältä menneen. Hänen sielunsa ei ole siitä vähintäkään uskossaan järkkynyt. Jumalaan hän luottaa. Jumala seoittaa marunaa itsekkään nautintoihin, Jumala vuodattaa salaista balsamia rakastavain sydänten kipuihin. Jumala ylentää hurskaan tappion ja alentaa jumalattoman riemuvoiton. Hän se on, joka antaa rauhan. Hän on elämän ja kuoleman herra. Hän on Iankaikkinen, Viisas, Väkevä, Lempeä, Laupias, Ainoa.
Kunnia olkoon Jumalalle!
[1] Koraani, 96:3.
[2] Koraaniksi kutsutaan mahomettiläisten raamattua. Suomentaja.
[3] Mahomettiläinen munkki. Suomentaja.
[4] Tässä on solmusanaisuus, jota ei käy suomentaminen.Homarmerkitsee Arabian kielessä aasia.
[5] Pyhä huone eli etevin temppeli Mekkassa.
[6] Hadji eli pyhä on nimitys joka mahomettiläisissä maissa annetaan Mekkassa käyneelle.
[7] Koraani 2:191.
[8] Yksi kukkaro on noin 131 Suomen markkaa.
[9] Afrifeiksi sanotaan pahoja henkiä itämaisessa kansan-uskossa.
[10] Heimokunnan päällikkö.
[11] Näin kutsutaan koraanin ensimmäistä lukua, moslemien jokapäiväistä rukousta.
[12] Kor. 29:40.
[13] Kor. 12:2.
[14] Kor. 4:51.
[15] Kor. 4:71, 72.
[16] Kor. 6: 74-78.
[17] Kor. 21:83.
[18] Kor. 4:76-79.
[19] Yksi piasteri on noin 22 Suomen penniä.
[20] Kor. 57: 1-4.
[21] "Kabbalalla" ymmärretään juutalaisten salaista jumaluus-oppia, vastakohtana edellämainittuun talmudiin eli julkiseen oppiin. Suomentaja.
[22] Kibla on se kohta taivaanrantaa johonka päin itämaalainen kääntää kasvonsa rukoillessaan. Mahomettiläinen kääntää ne Mekkaa, juutalainen Jerusalemia kohti.
[23] Korkean Veisun Midrasch.
[24] Pyhä kaivo Mekkan temppelin esikartanolla. Muinaistarun mukaan se on sama lähde jonka enkeli pani erämaassa kumpuamaan Hagarin ja Ismaelin janon sammutukseksi.
[25] Cheddad, Ad-kansan kuningas, joka oli kuullut paratiisista ja sen ihanuudesta puhuttavan, tahtoi rakentaa palatsin ja istuttaa puutarhoja, jotka loistossa vetäisivät paratiisille vertoja. Ääni taivaasta kukisti tämän kopeuden muistomerkin eli, oikeammin sanoen, teki sen näkymättömäksi, sillä eräs Ibn-Kelabah väitti ne nähneensä kaliifi Meavijahin hallinnon aikana. Iremin puutarhat ovat arabialaisissa yhtä kuuluisat kuin Babelin torni hebrealaisissa.
[26] Mustat kauhtanat.
[27] Kyyhkyksi.
[28] Harabahs.
[29] Burko.
[30] Näin mahomettiläiset kutsuvat aikaa ennen Islamia eli Mahometin oppia.
[31] Nämät pöydät,kursi, ovat mataloita jakkaraisia, ainoastaan 14 à 15 tuumaa korkeita.
[32] Musta saatana.
[33] Koraani l. 113.
[34] Koraani l. 114.
[35] Kuiva tuuli, joka äkisti tappaa ihmiset ja eläimet, jotka sitä hengittävät. Suomentaja.
[36]Houritovat ihania neitoja mahomettiläisten paratiisissa eli taivaassa.
[37]Bangelihashishon Indiassa kasvava hampu, jota itämaalaiset juovat tahi polttavat päihtyäksensä.
[38] Abdallah merkitsee Jumalan palvelijata.