Mutta yht'äkkiä hän pidätti kuultelemaan. Hän ei pettynyt; metsässä oli ihmisiä ja vieläpä hyvin lähelläkin häntä. Epätietoisuus siitä olivatko he vihollisia taikka maanmiehiä, tuskastuttivat nuorta hiihtäjää, sillä hän ei tietänyt odottaisiko hän siksi kuin he näyttäheysivät, vai jatkaisiko hän matkaa. Vähän tuumittuansa valitsi hän jälkimmäisen ja oli jo lähtenyt eteenpäin, kun mahdoton rytinä pakoitti hänen uudestaan pysähtymään, tapahtui mitä tahansa. Pari laukausta kuului ja paukahduksesta päätti Kyösti, etteivät ne olleet suomalaisesta pyssystä kotoisin. Rytinä kasvoi ja viidakkojen lävitse, jotka tallaantuvat kuin heikot ruohot, riensi muhkea täysikasvanut koiraskarhu. Jos Kyösti olisi varmaan tietänyt metsästäjien olleen suomalaisia, olisi hän kyllä ruvennut "nallen" kanssa otteluun, mutta nyt hänen täytyi hillitä metsästysintoansa. Karhun matka kävi noin viisikymmentä kyynärää Kyöstistä.
Metsästäjät tulivat kohta otuksen perässä, ja nuorukaisen tarkka silmä havaitsi heti, että ne olivat venäläisiä, osaksi kasakoita ratsastaen, osaksi jääkäriä suksilla. Nyt oli hänen tilansa vaikeampi, kuin silloin kun susi hätyytti häntä, sillä jos joku Venäläisistä olisi parempi hiihtämään kuin hän, saattoi hän, asioiden näin ollen, ottaa vapaudelta ja ehkä elämältäkin jäähyväiset. Moittien ajattelemattomuuttansa siinä, että hän salli uteliaisuuden vietellä itseänsä pysähtymään, kun hänellä oli niin tärkeä asia ajettavana, lähti hän liikkeelle päästäksensä pakoon, jos suinkin mahdollista oli. Mutta jääkärit olivat jo huomanneet hänen. Onnettomuuden lisäksi tuli vielä se, että ryssien joukossa oli sama vanha jääkäri, jonka vartioittavaksi Kyösti oli jätetty ja tämä tunsi oitis entisen vankinsa, vaikka oli matkaakin heidän välillänsä. Nähdessään Kyöstin, joka paollansa oli ukolle saattanut parikymmentä nuuttaruoskan iskua, heräsi kiukku hänessä, ja hän vannoi verisesti kostavansa. Hän huusi sentähden muutamalle toverilleen sekä parille kasakalle ja rupesi ajamaan nuorta Suomalaista takaa. Venäläiset olivat hyviä hiihtäjiä, varsinkin tuo vanha jääkäri ja voimansa avulla läheni hän yhä Kyöstiä.
Niin oli takaa-ajoa kestänyt hetken matkaa, kun Kyösti yht'äkkiä näki edessään kaksi ratsastavaa kasakkaa. Hän hämmästyi mutta vaan hetkeksi. Seuraavana sekuntina teki hän jo uskaliaan käännöksen parin puun välissä, ja sai siten vastassaan olleet kasakat sivullensa. He kannustivat ja suomivat hevosiansa ja koettivat parastansa päästä kyllin pian osaksi löyhän lumen lävitse, ja toisen onnistuikin lähetä niin, että hän jo nosti keihästänsä. Mutta Kyösti kumartui ja isku meni harhaan. Samaten kävi toisen kasakan luodin.
Nuori Suomalainen tarttui karpiiniin ja juuri kun kasakka sai irti heittoaseensa, joka oli tunkeutunut syvälle erään puun runkoon, ja aikoi syöstä pakolaisen perään, ampui tämä. Luoti sattui hevosen rintaan. Haavoittunut eläin hirnui kivusta ja kaatui. Hiihtäessään henkensä edestä eteenpäin, latasi hän äkkiä karpiinin uudestaan. Toisen kasakan luoti viilsi niin läheltä Kyöstin korvaa, että hän oli vähältä kaatua. Vastaukseksi sai kasakka suomalaisen luodin keskelle rintaansa. Hänen kuolinvuoteensa oli valkea lumi.
Mutta vielä ei oltu vaarasta päästy. Päin vastoin se lähestyi yhä uhkaavampana, vanhan jääkärin muodossa. Kasakkain viivyttäessä Kyöstiä, oli tuo vanha hiihtäjä tuntuvasti lyhentänyt matkaa itsensä ja pakolaisen välillä. Ainoalla silmäyksellä oivalsi Kyösti tämän. Hän ei edes joutunut uudestaan lataamaan asettansa. Kasakoista vapautuneena alkoi hän hiihtää kahta hurjemmin. Vanha Venäläinen ponnisti voimiansa. Puhisten kuin kaksi höyryveturia kiitivät ajettu ja ajaja puiden välitse, Kyösti tehden koukelmia sinne tänne, pettääkseen vainoojaansa, mutta tämä, joka jo luuli olevansa varmana saaliista, seurasi sitä tarkasti, ja vähensi vähitellen sitä väliä, joka eroitti hänen pakolaisesta. Tämän huomasi Kyösti ja hän ponnisti voimiansa niin paljon kuin hän suinkin voi. Henki riippui hiuskarvasta.
Yht'äkkiä häneltä pääsi ilohuuto. Metsän harvojen puiden välistä havaitsi hän joen ja toisella puolen tunsi hän selvästi Lungin rakennukset. Hän teki viimeisen ponnistuksensa. Venäläinen niinikään. Kyösti kiiti rantamaa pitkin ja hänen piti juuri laskeman joelle, kun hän yhtäkkiä syöksähti päällensä pystyyn jäälle. Kun hän äkkiä nousi ylös, näki hän että vasen suksi oli taittunut juuri jalkanahan edestä. Innollisesti himoten toiselle puolen jokea, oli hän päästänyt suksensa menemään päin lumeen peittynyttä kiveä, jonka seurauksena oli sekä hänen kaatumisensa että suksensa menettäminen. Ryssä ilmestyi samassa rantaäyräälle. Salamana kiiti hän jäälle ja hurjalla äänellä huusi hän:
"Antaudu, kloppi, muuten minä ammun!"
"Tuossa näet olenko minä kloppi!" huusi Kyösti takasin ja heitti karpiinin niin voimakkaasti, että se sattui jääkärin käteen, jonka tähden hänen pyssynsä putosi lumeen. Vanha Venäläinen päästi kovan tuskan ja raivon huudon ja töytäsi Kyöstin päälle, joka, odottamatta tätä, ei ennättynyt väistyä, vaan lankesi vihollisensa alle. Turhaan nuorukainen yritti päästä irti, väkevä Venäläinen piti häntä kiinni kurkusta toisella kädellään ja irroitti toisella suksea, sillä antaakseen vastustajalleen iskun, joka veisi hänen tainnottomaksi. Ryssä huomasi, näet, sen olevan ainoan keinon, millä hän kokonaan saisi nuoren vastustajan valtaansa.
Purskahtaen pilkkanauruun ja raivoisasti huutaen heilutti hän irtisaamaansa suksea Kyöstin ylitse. Suomalainen luuli viimeisen hetkensä tulleeksi ja antoi sielunsa Jumalan huomaan. Mutta isku ei pudonnutkaan. Sen sijaan kaatui Venäläinen luodista, jonka oli ampunut toinen kahdesta Suomalaisesta jääkäristä, mitkä otolliseen aikaan olivat saapuneet rantaan. Ainoasti muutama heikko ja korahtava hengenveto ja kaikki oli lopussa.
Suurimmalla ponnistuksella jaksoi Kyösti nousta ylös. Hänen koko ruumiinsa oli mielestään ruhjottu rikki, ja kun hän perästäkin jääkärien avulla pääsi jaloilleen, pysyi hän tuskin pystyssä. Ryssän luja isku hänen kurkkuunsa teki vielä hänelle kipeätä.
Sittekuin hän oli puhunut käheyksestänsä ja ilmoittanut tahtovansa itse jättää kirjeen Cronstedtille, sekä vastannut niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin aamullisen taistelun johdosta, vietiin hän, niinkuin ylempänä kerrottiin, alipäällikön luo.
* * * * *
"Hyvät herrat", sanoi Cronstedt, sittekuin hän oli lukenut Adlercreutzin kirjeen, "meillä on täysi vapaus tehdä mitä tahdomme. Adlercreutz kirjoittaa kirjeen lopussa näin: Jos tahdot rynnätä vihollisen päälle, niin tee se, jos et tahdo, niin vetäydy takasin Paavolaan. Minä olen nyt kutsunut teidän kokoon, kuullakseni mitä mieltä te olette, ja minä olen varma siitä, että te perustatte lausuntonne rakkauteenne isänmaahamme".
Mutta upseerit huusivat yksin äänin:
"Taisteluun, taisteluun!"
Kun huudot olivat hälvenneet, sanoi ukko Lode.
"Jos me nyt hiipisimme pakoon, kun toverimme hiljan Siikajoella osoittivat, mihin he kelpaavat, silloin me ansaitsisimme koko Suomen kansan pilkkanaurun ja häpäisemisen. Ei, tapelkaamme, eversti; se on ainoa, jota pyydämme, ja minä olen varma siitä, että joka mies koko armeijassa toivoo taistelua".
"Niin, sen minä takaan", sanoi Gregori Tigerstedt jalolla ylpeydellä.
"Minä myös", vakuutti Aminoff.
"No niin", sanoi Cronstedt, "se into, joka elähyttää teitä, hyvät herrat, takaa, että me saamme voiton. Eteenpäin siis, ja suokoon Jumala, että Siikajoki ennen auringon laskua on saanut kaksoisveljensä!"
Kaikuva hurrahuuto kaikkien upseerien huulilta oli vastauksena Cronstedtin puheesen. Tämä ilonosoitus ilmoitti sotamiehillekin, että jotakin outoa oli tapahtunut, jonka tähden heitä kokoontui päälliköitten ympärille saamaan tietoa uutisesta. Tietysti ei tarvitse sanoakaan, että sitä tervehdittiin suurella riemulla. Jokaisessa miehessä paloi halu tehdä urotöitä.
Kun Cronstedt ohjasi kulkuansa joelle päin, esti hänen menoansa nuorukainen, joka hengästyneenä juoksi häntä vastaan. Se oli Kyösti. Vaivoista ja kärsimisistä ei enään näkynyt jälkeäkään. Tuli paloi kuin ennenkin hänen kauniissa silmissään ja hänen liikkeistänsä saattoi helposti nähdä että hän oli saanut entisen jäntevyytensä.
"Kuulepas", sanoi Cronstedt katsoen tarkasti nuoreen hiihtäjään, "sinäkö kirjeen Adlercreutziltä toit?"
"Niin".
"Minulle on kerrottu että sinua ajettiin takaa ja että sinä joen jäällä jouduit vainoojiesi käsiin".
"Jos ei sukseni olisi mennyt poikki, ei ryssä milloinkaan olisi saanut minua kiinni", vastasi Kyösti rohkeasti ja vieläpä vähän pikastuneenakin.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi Cronstedt äkkiä.
"Antakaa minulle kivääri ja sallikaa minun myös päästä taisteluun. Minä olin mukana aamullisessa ottelussa, joka kesti kolme kokonaista tuntia".
"Vai niin. Sitte sinä olet jotenkin tottunut luotien vitinään".
"Minä olen varsin tottunut", oikasi Kyösti ja katsoi Cronstedtiä syvälle silmiin. "Sitä paitsi", jatkoi hän matalammalla äänellä, "on vaarini haavoitettuna ja vankina pappilassa. Minä tahdon pelastaa hänen, ja onhan se helppoa, jos me voitamme tänään. Muuten hän varmaankin viedään Siperiaan, ja se olisi hirmuista".
Kyöstin yksinkertaiset sanat liikuttivat Cronstedtia. Hetken tuumittuansa sanoi hän, laskein ystävällisesti toisen kätensä nuoren Suomalaisen olalle:
"Mene hankkimaan itsellesi mitä tarvitset taistelua varten. Sinä näytät urhealta ja semmoisia poikia minä tarvitsen tänä päivänä, sillä minä aion vaatia Venäläisiä semmoiseen leikkiin, jota eivät he vähällä unhota".
Kyösti juoksi pois, eikä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän oli puettuna jääkärin pukuun. Tämä taistelutapa oli hänelle mieluisinta ja sentähden hän valitsi sen. Sitä paitsi oli hänestä mukavampata, käydä vapaana ja irtanaisena etupäässä, kuin olla ahtaassa kolonnassa, jossa hänen mielestään varmaankin oli tilanpuute.
Hän joutui Savon jääkäreihin.
Häntilällä, neljänneksen penikulmaa Lungin pohjoispuolella joen läntisellä rannalla, pidättyi Cronstedt uudestaan ja järjesti joukkonsa seuraavalla tavalla:
Osasto jaettiin kahteen kolonnaan; kumpaisellekin annettiin kaksi tykkiä mukaan. Läntisen kolonnan, jota johti everstiluutnantti Christiernin, ja johon kuului Savon ensimmäinen ja toinen jalkapataljoona, Savon kolmas ja Karjalan ensimmäinen jääkäripataljoona, piti menemän jäätä pitkin Siikajoen poikki kirkkoa kohden. Oikean kolonnan, jonka päällikkönä oli everstiluutnantti Aminoff, ja johon kuului Savon kolmas ja neljäs jalkapataljoona, Savon neljäs ja karjalan toinen jääkäripataljoona, oli käsketty idästä päin hyökkäämään Revonlahden kirkolle, jonka ympärille Venäläiset olivat asettuneet, erään nuoren Häntilän talonpojan kertomuksen mukaan. Katkaisemaan Venäläisiltä palausmatkaa Siikajoelle lähetettiin majuri J. H. Furumark kahdella jääkäripataljoonalla joen vanhaa laskua ylöspäin. Jokaisen kolonnan edessä hiihteli suksilla varustettuja jääkäriä, ja niiden joukossa, mitkä kulkivat Christierninin kolonnan edellä, jota Cronstedt itsekin seurasi, oli Kyösti.
Nyt muutama sana Bulatowin asemasta.
Häntilän miehen kertomus Venäläisten asemasta oli varsin väärä, muttei kuitenkaan muuttanut Cronstedtin järjestelmää. Kun Bulatow sai tiedon Suomalaisten lähestymisestä, ei hän suostunut vetäytymään Raaheen päin, niinkuin hänen useat upseerinsa ehdoittivat. Hän tahtoi nyt ehdottomasti sotia, siitä syystä että hän perin pohjin halveksi vihollisiansa, joita hän luuli helposti voittavansa, koskeivat he milloinkaan ennen olleet häntä todella vastustaneet, ainakaan niin, että siitä suurin kannattaisi puhua, muistamatta kuitenkaan etteivät he saaneet ryhtyä taisteluun. Kun hän sitä paitsi luuli, että Kettuselle lähetetty Garnault, Adlercreutzin joukon karkoitettuansa, heti rientäisi hänen avuksensa, oli hän varsin varmana voitosta. Hän asettui, nelikulmioon eräälle metsäiselle kunnaalle rakennetun pappilan taakse ja molemmin puolin ja varsin toiselle rannalle kuin oli ilmoitettu. Hänellä oli kolme vankkaa jalkapataljoonaa, jääkäriä, kaksi plutoonaa husaaria, viisikymmentä kasakkaa sekä kaksi kanuunaa ja kaksi haubitsia, yhteensä vähän enemmän kuin 1,500 miestä. Niistä lähetettiin jään poikki yksi komppania jalkaväkeä, joka varustui kirkkopihalle.
Kello kahdeksan aikaan aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta olivatSuomalaiset valmiina ryntäämään vihollisen päälle.
* * * * *
Kolonnat olivat järjestetyt yhteistä rukousta pitämään. Soittokunta soitti tuon juhlallisen virren "Meidän linnam' on Jumal taivaast", ja kun rummut jokaisen värsyn perästä päristivät säestyksen, koski jokaiseen tämän pyhän toimituksen juhlallisuus. Varsinkin oli Kyösti, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt eikä kuullut semmoista, syvästi liikutettu. Hänen sydämeensä tunki outo, selittämätön tunne ja sykki niin kovasti, muttei kuitenkaan levottomasti, että hän selvään saattoi tuntea sen säännölliset tykähdykset. Minne hän loi katseensa näki hän vaan vankaita katseita, mutta surua ei näkynyt merkiksikään soturien muodossa. Kaikki näytti henkivän riemua ja voiton toivoa vihatuista vihollisista. Runeberg sanoo erinomaisen kuvaavasti tervehdyksessään Gregori Tigerstedtille tämän taistelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä:
"Se hetki oli ikimuistoinen".
Ajetut ikäänkuin metsän otukset pitkin Suomen talvisia tienoja, saivat he vihdoinkin pisättyä, nämät miehet, joiden vihan ja inhon kyyneleet polttivat syvemmältä ja katkerammin kuin painetin haavat. Vihdoinkin saivat he siis astua vihollisensa eteen, eikä koko joukossa löytynyt ainoatakaan miestä, joka silmänräpäystäkään olisi epäillyt voitosta, sillä jokainen oli lujasti päättänyt ennen kaatua kuin paeta. Ja semmoista joukkoa, joka tämmöisillä päätöksillä menee taistelemaan isänmaansa edestä, saattaa tuskin mikään voima voittaa.
Sittekuin Kyöstin katseet olivat liitäneet kolonnien ohitse, pidättyivät ne everstiin, joka Loden, Aminoffin ja Cristierninin ympäröimänä seisoi saarnamiehen vieressä tuon valtavan neliön keskuudessa. Cronstedtin katseet, samoin kuin hänen paljastettu miekkansakin, olivat käännetyt maahan. Kerran hän nosti silmänsä ylös ja sattumalta kääntyivät ne nuoreen Suomalaiseen. Kyösti näki että eversti katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea nuorukaisen sydämessä oliko hän valmis kangistumaan kylmälle hangelle. Mutta nuorukaisen katse oli levollinen. Häntä eivät enää kauhistuttaneet tummat tykkien suut, jotka nyt äänettöminä katselivat lumitannerta, minkä ne pian Venäläisten verellä punastivat.
Selvinä kaikuivat saarnamiehen sanat koko joukolle, ja niiden kaiku tunki pitkälle metsään, jossa pohjolan talvivieraat, joko lauloivat lumisien kuusien oksilla taikka, uteliaina näkemään mitä tuossa mustassa neliössä tapahtui, kiertoteitä osaksi puusta puuhun, osaksi hankea pitkin, lähestyi kolonnia niin paljon kuin niiden suuri varovaisuus sitä myönsi. "Isä meidän" ja "Herran siunaus" valuivat kuin kesän kukkaistuoksu talven kylmään ja kun "Amen" lujalla ja selvällä äänellä lausuttiin, valtasi montaa karkeata soturia ainoa ajatus: edessään oleva verinen työ.
Taas kaikuivat soiton säveleet. Kolonnat järjestettiin ja liikkeelle lähdettiin määriteltyjä teitä. Tykit ajettiin kirkolle, josta venäläinen komppania luotia lähettämättä ja saamatta vetäysi pääjoukkoon. Huimaavalla hurrahuudolla ja murhaavassa kartessitulessa syöksyi vasen kolonna hiihtäjiensä jälissä pappilaan ja hyökkäsi venäläisten joukkojen päälle.
Tunne, minkä Kyösti nyt tunsi, lentäessään rantaa ylöspäin museetti ja tykinluotien tanssiessa hänen ympärillään, oli varsin toisenlainen, kuin se, jota hän oli aamulla tuntenut. Silloin oli pimeä eikä hän huomannut kaatuneitten eri asemia. Nyt hän näki yhden toverin toisensa perästä kaatuvan maahan. Hänen takanansa töytäsi taaja kolonna ylöspäin. Maa vapisi; irtain lumi pyöri pilvinä ympärillä ja teki usein sangen vaikeaksi nähdä lähimpiäkään esineitä. Mutta viipymättä riennettiin eteenpäin, huolimatta niistä isoista aukoista, joita vihollisen kartessit tekivät Suomalaisten taajoissa kolonnissa. Kyösti joutui myös tähän raivoavaan myrskyyn. Hän tuskin tiesi mistäkään tuossa tavattomassa sekasorrossa, joka nyt valtasi, kun taisteltiin mies miestä vastaan. Miekat, painetit ja pistoolit kiilsivät yhtenä ainoana, äärettömänä sekaisuutena hänen silmissään; rumpujen päristävä tärinä, torvien soitto, tykkien pamahdukset ja pyssyjen pauke, yhdessä haavoitettujen ja kuolevien tuskan huutojen kanssa muodostivat semmoisen säveleen, että vanhoja, tottuneitakin soturia väristytti. Mitä Kyöstin silloin sopikaan tuntea!
"Pelkäätkö, poika", huusi vanha sotamies työntäessään painetin viholliseen. "Tee niinkuin minäkin, niin kyllä siinä pian leikkiin totut".
"Minä en pelkää", vastasi Kyösti miehevästi, "sen saatte nähdä!"
Sanasta hän heti ryhtyi tekoon ja järjestyksettä iski ympärilleen vuoroin tukilla ja painetilla, että vihollisia kaatui joka taholle. Ei kestänyt kauvan ennenkuin hän oli raivannut itselleen tien sille ulkohuoneelle, jossa vanha Niilo pidettiin vankina. Hänen voimansa paisuivat kahdenvertaisiksi, kun hän huomasi Venäläisten soturien kantavan haavoitetuita pois. Lujalla iskulla kaatoi hän soturin, joka oli ovella, ja kuuden jääkärin etunenässä ryntäsi hän sisälle. Taistelu tuli pitkäksi ja hurjaksi, sillä Venäläiset puolustausivat raivoisesti. Kyöstillä oli verta vuotava haava vasemmassa käsivarressaan ja oikeassa jalassaan, vaan hän ei tuntenut mitäkään kipua. Hän ei nähnyt kuinka monta vihollista hänellä oli tiellään, hän vaan löi, ja löi niin hurjasti, että hän vähässä aikaa oli särkenyt kolme kiväärin tukkia säpäleiksi. Nyt ei hänellä ollut muuta asetta kuin paljas painetti ja se oli Kyöstille varsin outo käytettävä.
Yht'äkkiä syntyi levotonta liikettä pappilaan ahdistetuissaVenäläisissä.
"Kas", huusi muuan savolainen jääkäri, "vihollisen toinen kolonna on saanut jäniksen passin käteensä; se pakenee. Hurraah! Käykää päälle!"
Jäljellä olevat ryssät vetäysivät kokoon peljästyttävään neliöön. Bulatow oli itse myös siinä. Hänen suuttumuksensa, kun hän näki Garnaultin varsin lähellä uskaltamatta lähestyä, purkausi useaan hurjaan kiroukseen. Hän ei nähnyt, että syynä Garnaultin toimettomuuteen oli majuri Furumarkin marssi vanhaa joenpohjaa myöten. Garnault piti varman epävarmaa parempana ja kadotettuansa yhden haubitsinsa, peräytyi hän. Bulatow sai siis turvautua vaan itseensä. Voitto, sen hän näki jo menneeksi, mutta hän päätti ainakin pelastaa kunniansa ja taistella viimeiseen kykyynsä asti. Hän tappeli itse kuin halvin sotamies ja sai monta pahaa haavaa.
Sill'aikaa oli Kyöstin seuranensa onnistunut karkoittaa Venäläiset heidän äkkipikaa laitetusta sairashuoneestansa, pimeästä ja kylmästä huoneesta, jossa sairasraukat makasivat osaksi kurjilla olkilyhteillä, osaksi nihkeällä maalla.
"Tiesinhän minä, että sinä olet urhokas poika" huusi vanha Niilo temmaten käteensä jonkun vihollisen kiväärin. "Onko täällä ketään, joka oli mukana Porrassalmella 13:na päivänä kesäkuuta ja muistaa sen päivän. Hurraah! Nyt on ryssä samassa pinteessä!"
"Minä olin mukana, minä olin mukana", kaikui useasta rivistä ja moni harmajapäinen soturi hymyili ylen tyytyväisenä, kun häntä kuumimmassa taistelussa muistutettiin tästä kunnian päivästä, jonka kokonaan ratkaisivat savolaiset painetit. Kehä näitä vanhoja urhoja kokoontui Niilon ympärille, ja heidät nähdessään sai Niilo-ukko uutta intoa ja rohkeutta. Hänen silmänsä säihkyivät kuin nuoruutensa päivinä ja melkein yhtä lujasti tarttui hän aseesen.
"Nyt me tanssimme saman tanssin kuin Porrassalmella ja Keltin maakuopilla", huusi hän ja ryntäsi erinomaisella vilkkaudella Venäläisten päälle. Ahdistettuina yhä pienemmälle alalle kävi heidän vastustuksensa heikommaksi joka minuutti. Suomalaisten rautavanne kävi yhä taajemmaksi suljetun kolonnan ympärille.
Kyösti, joka oli joutunut Niilosta erilleen, taisteli kuin todellinen urho, vaikka edelliset ponnistukset melkoisesti olivat häntä heikontaneet. Mutta yht'äkkiä tuntui kuin hän olisi saanut kaiken entisen voimansa; hän hyökkäsi venäläisen lipunkantajan päälle, joka vielä miehuullisesti vastusti Suomalaisia.
"Ah, jos voisin valloittaa tuon lipun", ajatteli nuorukainen. "Minä koetan".
Kun Venäläinen näki Kyöstin hoikan vartalon, levisi kamala ja samalla pilkallinen hymy hänen huulilleen. Mutta hän sai pian ruveta ajattelemaan toisin, kun Suomalainen jo kahdesti oli lävistänyt hänen käsivartensa, jolla hän lippua piteli. Estääksensä lipun joutumasta voittajan käsiin, teki vihollinen ankaran ponnistuksen reväistäksensä lipun irti tangosta. Hän paljasti samassa varomattomasti rintansa, ja salaman nopeudella työnsi Kyösti painettinsa siihen ja tempasi käteensä jo puoleksi repaleisen lipun. Kun Venäläiset näkivät lippunsa Suomalaisten vallassa, heikkoni heidän uhkarohkeutensa melkoisesti.
"Hyvin, poikani", huusi vanha Niilo. "Semmoista urhotekoa ei ole kukaan meidän suvussamme vielä tehnyt. Sen pitää — — —".
Ukko ei ehtinyt edemmäksi; luoti tunki vanhuksen rintaan ja katkasi hänen puheensa. Kyösti riensi hänen luoksensa ja ehti ajoissa saamaan ukon viimeisen huokauksen.
"Minä kuolen voitossa", kuiskasi vanhus heikolla äänellä. "Säilytä lippu tarkasti. Jumala siunatkoon sinua. Taistele — — aina — ur — — holli — sesti — — Suo — men — — ede — — —".
Siihen loppui ukon voima. Vahva verivirta, joka juoksi hänen suustansa, vei hänen henkensä mukanaan.
Kyösti näki ettei tässä ollut aikaa huokauksiin ja valituksiin. Synkkänä nousi hän vanhuksen ruumiin vierestä. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa tätä ajatusta, joka kaikkien muiden surullisten ohessa vastustamatta tunki hänen mieleensä:
"Jumalan kiitos; hän ei kuitenkaan joutunut Siperiaan".
Venäläisten voima oli murrettu. He autausivat voittajien armoille.Pahasti haavoittunutta Bulatowia kohteli Cronstedt mitä lempeimmästi.Pian sen jälkeen vaihetettiin hän Pyhäjoella vangittuun G.Löwenhjelmiin.
Turha olisi kertoa sitä riemua, joka vallitsi Suomalaisten rivissä. Voiton ilo tuli vielä suuremmaksi, kun huomattiin kuinka pieni mieshukka oli. Väsyneet sotamiehet saivat lepoa ja virkistystä tarpeeksi.
Kun Cronstedt ratsasti riviä pitkin ja tuli sille paikalle, jossa Kyösti istui maassa kuolleen Niilon pää helmassansa äänetönnä surren, että hän nyt oli yksinä ilman turvaa ja kotoa, pidätti eversti ratsunsa ja viittasi nuoren Suomalaisen tulemaan luoksensa.
"Kuulepas", sanoi hän, "minä näin että sinä tänään ensimmäisenä ryntäsit pappilaan; mutta mikä riepu tuossa vieressäsi on?"
"Se on venäläinen lippu".
Cronstedtin katse kirkastui kauniisti kun hän edelleen kysyi:
"Oletko sinä valloittanut sen?"
"Olen".
"Mutta sinä olet haavoitettu, miksi et sidota haavojasi?"
"Nämä pahimmat haavat sain lipusta taistellessani, mutta ne eivät ensinkään tuskastuta minua. Sitä paitsi pitää minun pitämän huolta siitä, että vaari ensin haudataan kristilliseen tapaan, sitte on kyllä vielä aikaa näiden naarmujen sitomiseen".
Cronstedt loi nuoreen sotilaspoikaan salaamattoman ihailevan katseen.Sitte sanoi hän:
"Sinä olet ansainnut kunniamerkin, poikaseni, ja sen sinä saat.Tahdotko ruveta sotamieheksi?"
"Tahdon mielelläni", vastasi Kyösti riemullisesti. "Vaari on nyt kuollut ja minä olen yksin maailmassa. Minäkin tahdon nyt vuotaa vereni isänmaani armaan Suomeni edestä".
"No tästä hetkestä ruveten sinä kuulut meihin".
"Hurraah! Eläköön Suomi", huusi Kyösti heiluttaen kättänsä, ja ympärillä olevat yhdistyivät tähän mielenosoitukseen. Hän sai itse kantaa valloittamansa lipun "kunnia-asentoon" asetettujen rivien lävitse, ja tämä, niinkuin hän myöhemmin useasti lausui, oli "elämänsä juhlallisimpia hetkiä".
Samana päivänä haudattiin vanha Niilo Revonlahden hautausmaalla entisten Porrassalmilaisten toveriensa ja Revonlahden asukkaiden läsnä ollessa. Liikutusta nähtiin jokaisen kasvoissa, ja kun Cronstedt lausui muutaman soturimaisen tervehdyssanan vanhuksen haudalla sekä pyssyjen laukauksen viimeinen tervehdys eläviltä kuolleelle oli kaikunut, nähtiin kyyneleitä usean silmissä. Ja kun viimeinen sotamies oli poistunut, oli Kyösti vielä yksin haudalla. Mutta rumpu kutsui ja hänen täytyi poistua. Ennen lähtöänsä ajatteli hän kuitenkin itsekseen ja hänen ajatuksensa pukeusivat seuraaviin puoliäänisiin sanoihin:
"Minä tahdon kuolla saman kuoleman kuin hekin Suomen edestä".
"Oikein, poika", kuului ääni Kyöstin takaa ja kun hän kääntyi, kohtasivat häntä Antti Kettusen puoleksi iloiset, puoleksi suruiset katseet sekä Katrin kyyneleiset kasvot.
"Oikein! Niin ajattelee jokainen kunnon Suomalainen", jatkoi Antti ja tarttui Kyöstin käteen. "Jumala olkoon kanssasi!"
"Minä otan kastellakseni Niilon hautaa ja tuon joka sunnuntai sille vereksiä kukkasia", sanoi Katri hymyillen Kyöstille.
Nuorukainen ei voinut vastata mitään; hän oli niin tunteidensa vallassa niiden tapauksien johdosta, jotka muutamassa päivässä olivat häntä kohdanneet. Hän pudisti lämpimästi Antin ja Katrin käsiä ja riensi nopeasti pois. Kyösti ei saanut kuolla taisteluissaan isänmaansa edestä, kuinka hän kuolemaa etsikin. Virran sillalla sai hän pahan haavan, mutta parani pian ja oli jo Oravaisissa ensimmäisinä. Siellä oli hän vähältä joutua vangiksi, mutta hänen pelasti tuo vanha karjalainen jääkäri, jonka kanssa hän oli tutustunut Adlercreutzin osastossa yöllisessä hyökkäyksessä Kettuselta. Vaarallisesti haavoitettuna ei hän saattanut seurata armeijaa enään.
Kun Antti sai kuulla, mikä kohtalo oli tullut nuoren vänrikin osaksi, sillä siihen arvoon oli Kyösti ylentynyt, nouti ukko hänen luoksensa. Katri hoiti häntä mitä suurimmalla hellyydellä, ja sodan loputtua tuli hän, joka salaisuudessa jo kauvan oli rakastanut tuota urheata sotilaspoikaa, hänen vaimoksensa, jonka jälkeen Kyösti sai appensa talot hoidettavikseen.
Rauhaisina kesäiltoina oli hänellä usein tapana istua Niilon haudalla ja pojilleen kertoa kohtaloitansa. Hän sanoi silloin aina, kun hän oli kertonut jotakin vaarallista tapausta:
"Kyllä siitäkin tapauksesta oli paha selvitä ja kyllä sekin vaikea oli, mutta en minä milloinkaan ole pahemmassa pulassa ollut, kun viedessäni Adlercreutzilta Revonlahdella kirjettä Cronstedtille".
End of Project Gutenberg's Adlercreutzin sanansaattaja, by Jon Olof Åberg