Muistan katselleeni reunan yli kuohuvaan kuiluun järkytyksen ja surun sekaisessa mielentilassa. Mieluimmin olisin halunnut istua maahan ja itkeä — miksi? Sitä en tiedä, — tunsin vain, että jotain valtaisaa oli tapahtunut. Oma asemani oli melkoisen selvä. Tänne olin suljettuna, vailla pakenemisen tai ravinnon saannin mahdollisuutta. Aivan lyhyessä ajassa tulisin kuolemaan nälkään, tai sitten tulisin ehkä hulluksi ja heittäytyisin Laputan perässä kuiluun. Mutta juuri nyt en välittänyt kaikesta tästä, hermoni olivat kuluneen viikon aikana joutuneet aivan liian kovalle koetukselle. Olin vastaanottamaton sekä toivolle että pelolle.
Kauan istuin hiljaa ja katselin värileikkiä vesiseinässä, mietiskellen minne Laputan ruumis mahtoi ajautua. Väristys kulki lävitseni ja toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua yksin, sillä pian tulisi pimeä ja minulla ei ollut valoa. Vähitellen väsyin toimettomuuteen ja aloin hapuilla raha-arkkuja. Kaksi niistä oli täynnä rahaa, brittiläisiä sovereigneja, Kruegerin sovereigneja, napoleoneja, espanjalaisia ja portugalilaisia kultarahoja ja paljon vanhempaakin rahaa, aina keskiajalta ja vieläkin kauempaa. Eräässä kokoelmassa oli hollantilainen tukaatti, ja seuraavassa raha Antonius Piuksen hallituskaudelta. Aarre oli koottu monen vuoden aikana ja useilta eri paikoilta, päälliköt olivat antaneet siihen lisiä ikivanhoista aarreaitoistaan, ja L.T.K.-liitto oli avustanut sitä sekä puhtaalla rahalla että jalokivillä. Avasin muutamia pienistä timanttipusseista ja kaadoin sisällyksen kädelleni. Useimmat kivistä olivat pieniä, sellaisia, joita työmiehet kätkevät vaatteisiinsa. Suuremmat — muutamat olivat hyvinkin suuria — olivat säännöllisesti jossain määrin virheellisiä. Mutta pari pussia sisälsi suuria kiviä, jotka yksin minun harjaantumattomalle silmällenikin näyttivät olevan puhtainta lajia, ja ajattelin ne nähdessäni, että varmastikin oli tavattu joku uusi löytöpaikka, sillä niitä ei mitenkään olisi voitu varastaa mistään tunnetusta kaivoksesta.
Sitten jälleen istuuduin ja katselin vettä. Se vaikutti minuun rauhoittavasti, hälventäen kaiken levottomuuteni. Täysin tyynenä odotin kuolemaa, sillä kuolema oli minulle vain tyhjä sana. Vihani ja raivoni oli häipynyt pois, ja kuten ennen seurasi nytkin ylikiihtymystä täydellinen välinpitämättömyys.
Ulkona oli varmaankin keskipäivä, sillä vesiputouksen yllä oleva nielu oli kirkkaan auringon valaisema, ja myöskin synkkä luola heijasteli tuota valoa. Istuessani siinä näin pienen linnun nopeasti kiitävän alaspäin, niin että se miltei kosketti vettä. Se suuntasi tiensä luolan sisään ja lenteli hämmennyksissään ympäri sen hämärissä sopissa. Kuulin siipien koskevan kattoon sen epätoivoisena etsiessä ulospääsyä. Jälleen se kosketti pauhaavaa putousta ja ajautui jälleen luolaan. Noin kahdenkymmenen minuutin ajan se lenteli edestakaisin, kunnes se lopulta löysi saman tien, josta se oli tullut sisään. Nuolena se kiisi ylös kuilusta valoon ja vapauteen.
Alkaessani katsella lintua olin täysin tylsä, mutta lopuksi olin mitä suurimmassa jännityksessä. Verho putosi silmiltäni. Tunsin jälleen kaipausta vapauteen, rakkautta elämään sen itsensä vuoksi. Minulle selveni äkkiä, että tämän kolkon kallioluolan takana oli valoisa, ihana maailma, ja sinne aloin nyt kaivata. Niin, minä tahdoin elää. Muistini valveutui, ja ajattelin kaikkea mitä viimeisinä päivinä oli tapahtunut. Olin näytellyt varsin huomattavaa osaa suuressa näytelmässä ja olin onnistunut. Laputa oli kuollut, aarre kuului minulle, ja Arcoll oli puolestaan kukistanut kapinan. Kun vain pääsisin vapaaksi, tulisi minusta sekä kuuluisa että rikas. Toivo oli palannut, mutta sitä seurasi myös pelko. Jos en nyt onnistuisikaan pelastamaan itseäni? Siinä tapauksessa minun täytyisi hitaasti ja surkeasti kuolla, vuoren sydämeen suljettuna, — vaikka ystäväni kuinka etsisivät minua. Entistä välinpitämätöntä, tylsää tilaani seurasi nyt kuumeinen levottomuus.
Ensimmäisenä huolenani oli tutkia se tie, jota olin tullut luolaan. Kiiruhdin käytävää pitkin rotkolle, jonka yli kivipaasi oli muodostanut sillan. Aavistukseni oli oikea, sillä se oli poissa. Laputa muistutti todella Titania, joka vielä kuolemanhetkellä jaksoi vyöryttää pois sillan, joka varmasti olisi antanut työtä kolmelle muulle miehelle ainakin tunniksi. Rotko oli noin seitsemän kyynärää leveä, näinollen liiaksi uskaltaakseni hypätä sen yli ja kallioseinä laski jyrkkänä ja sileänä virran mukana 200 jalkaa. Kiertää rotkoa ei liioin mitenkään voinut. Lisäksi olivat ihmiskädet auttaneet tehdäkseen pyhäkön luoksepääsemättömäksi.
Ajattelin kyllä, että Arcoll ennemmin tai myöhemmin seuraisi Laputan jälkiä juuri tänne. Hän löytäisi verisiä jälkiä ulkopuolella, mutta suljetun kääntöportin salaisuutta hän ei koskaan kykenisi selvittämään, ja ainoatakaan kafferia, joka olisi tuntenut salaisuuden, hänellä ei ollut mukanaan. Ja kuitenkin, jos Arcoll kerran tiesi, että minä olin sisällä, niin hän varmasti raivaisi tien luokseni, vaikkapa hän sitten olisi pakotettu räjäyttämään koko vuoren ilmaan. Koetin huutaa, mutta ääni hukkui vesiryöpyn pauhinaan, se oli vain heikko lisä-ääni villissä orkesterissa, ja minä heitin kokonaan tällaiset yritykset.
Synkkänä palasin luolaan. Nyt tulisi siis osakseni kaikkien aarteenetsijäin kohtalo: jalokivet loistaisivat ympärilläni, mutta minulla ei olisi vähintäkään ravintoa ylläpitääkseni elämääni. Ei, niin kurjaan kohtaloon en voisi suostua. Olin siihen liian itsepäinen ja vastahakoinen. »Ek sal'n plan maak», sanoin kuten vanha hollantilainen. Pahempia vaaroja olin onnellisesti välttänyt, ja minun täytyi löytää tie ulos. En tahtonut nääntyä nälkään luolassa, — ei, mieluummin seuraisin sitten vaikka Laputaa syvyyteen kamppailtuani miehekkäästä vapaudestani.
Vasten tahtoanikin tunsin virkistyneeni itsepäisyydestäni ja herkkyydestäni. Mihinkä olikaan nyt joutunut tuo nuori, piittaamaton narri, joka äsken istui tässä ja vaikeroi! Sen sijaan olin nyt yhtä sitkeä ja valmis seikkailuihin kuin sinä päivänä kun ratsastin Blaauwildebeestefonteinista Umvelosiin. Tunsin samaa kuin kilpajuoksija viimeisen pinnistyksen edellä. Neljä vuorokautta olin elänyt kauhun ja pimeyden ilmapiirissä, nyt viittoi minulle päivänvalo, päivä ja nuoruus uuteen maailmaan.
Vain kaksi pääsytietä luolasta oli olemassa — se tie jota olin tullut, ja se tie, josta vesi tuli. Edellinen oli suljettu, jälkimmäistä oli mitä mahdottominta ajatellakaan. Olin tutkinut luolan kaikki nurkat ja sopet, ja siellä ei ollut jälkeäkään ulospääsytiestä. Istuuduin ja katselin jälleen vesiseinää. Niinkuin jo olen maininnut, putosi se kuin tiheä esirippu ja muodosti siten yhden luolan seinistä. Korkeammalle kuin luolan katon tasalle en voinut seurata sen tietä; vain sen näin, että aurinko paistoi siihen. Luolan permannon reunasta veteen oli noin kolme kyynärää, mutta minusta näytti, kuin siellä ylempänä, katon rajassa, välimatka vähenisi noin yhteen jalkaan.
En voinut tarkoin nähdä luolan seiniä, mutta ne tuntuivat olevan sileitä, ja senvuoksi vaikeita kiivetä. Vaikka otaksuin, että voisin keinotella itseni katon korkeuteen, niin oli jälellä kysymys, kuinka voisin päästä kallioreunan ulkopuolelle? Monista kiipeilemisistäni poikavuosinani tiesin, kuinka tavaton tällainen este on.
Istuessani ja katsellessani panin kuitenkin merkille jotain mitä tähän saakka en ollut huomannut. Vasemmalla kädellä vesi ryöppysi alas kuin sulusta luolan äärimmäiselle reunalle, niin että vesi melkein huuhtoi lattiaa. Mutta oikealla kädellä putouksen voima ei ilmeisestikään ollut niin suuri, ja kappaleen matkaa luolan katon alla näkyi se kalliosärmä, joka mursi vedenjuoksun kiivauden. Särmä oli tosin veden alla, mutta hyvin vähän sillä vesi murtui siinä moniväriseksi suihkuksi. Jos voisi päästä tuolle särmälle ja saada jalansijaa niin ettei vesi veisi mukanaan, niin olisi mahdollisuus, ainakin mahdollisuuden häivä, että luolan yläpuolella olevalla vuorenseinällä saattaisi tehdä jotain. Ei silti että minulla olisi ollut aavistustakaan seinämän laadusta, mutta arvailujeni mukaan sen piti olla siloinen kuin kiillotettu puulevy.
Mietiskelyni loppuivat siihen, että päätin yrittää kiipeämistä oikeanpuolista luolanseinää ylös aivan vesiputouksen äärelle. Mutta ensiksi kiersin luolan sisimmät osat löytääkseni jotain hyödyllistä. Eräässä nurkassa oli jonkinlainen kaappi, joka sisälsi muutamia kivi- ja metalliastioita. Siellä olivat myöskin Käärmeen Vartijan vähät tavarat, sekä eräitä lukittuja arkkuja, joita en mitenkään kyennyt avaamaan. Aarre-arkkuja oli myös, mutta niissä ei ollut muuta kuin aarteita, kultaa ja jalokiviä, joista minulle nyt ei ollut pienintäkään hyötyä. Löysin myöskin eräitä pikkutavaroita — keihään, muutamia taljoja ja kirveen. Sen otin siltä varalta, että tulisi tarvis lyödä jotain rikki.
Mutta sitten, erään arkun takana, kosketti käteni jotain, mikä teki minut aivan kuumaksi. Se oli köysi, tosin vanha, mutta täysin luotettava, ja noin 40—50 jalkaa pitkä. Vedin sen esiin ja avasin solmut. Siitä saattoi olla minulle arvaamatonta hyötyä, jos onnistuisin pääsemään katon tasalle.
Aloin kiipeämisen paljain jaloin. Aluksi se oli hyvin vaikeata. Kiintopaikkaa jalalle tai kädelle ei ollut muuta kuin aivan syvyyden äärellä. Mahdollisesti on vesi tulvien aikana lyönyt luolan sisään, niin että sisäpuoli on hioutunut, mutta ulkopuoli säilyttänyt luonnollisen karkeutensa. Eräällä paikalla sain toisen käteni mitättömään rakoon, samalla kun kirveen avulla raaputin erästä koloa saadakseni oikean jalkani sisään. Mutta noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta tapasin rautaisen tapin, ja sitten useampia.
Tähän päivään mennessä ei minun ole onnistunut päästä perille, minkä vuoksi nuo tapit olivat kalliossa. Ne olivat nelikulmaisia ja varmasti vuosisatoja vanhoja. Niitä ei ole voitu lyödä sinne kiipeämistä varten, sillä ne, jotka ovat oleskelleet luolassa, eivät varmasti koskaan ole koettaneet päästä ulos tätä tietä. Ehkäpä niitä joskus menneinä aikoina oli käytetty jonkinlaisen esiripun kiinnittämiseksi uskonnollisissa menoissa. Ne olivat ruostuneita ja kuluneita, ja eräs niistä jäi käteeni kun tartuin siihen, mutta joka tapauksessa ne helpottivat suuresti kiipeämistäni.
Olin kiivennyt hitaasti, itsepäisesti ja varovaisesti, koko huomio kiinnitettynä tehtävääni, ja ennenkuin havaitsinkaan, oli pääni aivan luolan katossa kiinni. Nyt oli välttämätöntä ryömiä lähemmä putousta, mutta tämä tehtävä tuntui mahdottomalta suorittaa. En nähnyt muuta kiinnikettä kuin kaksi surkeata tappia, ja seinän ja katon taitteessa oli liian sileää voidakseni puristautua siihen kiinni. Aivan katon kohdalla — ehkä kahden jalan päässä — näin aikaisemmin huomaamani kalliosärmän. Vesi murtui sitä varten, ollen vettä korkeintaan tuuman verran kärjen päällä. Jos vain voisin saada jalansijan sillä, pysyisin myös varmasti, voisin nousta seisomaan ja tavottaa luolan yläpuolella olevan kuilun seinämän.
Mutta kuinka päästä sinne? Viivyttely oli vaarallista, sillä surkeat tukeni saattoivat minä hetkenä tahansa antaa perään. Köysi oli minulla joka tapauksessa moraalisena tukena ja senvuoksi heitin sen erääseen melko lähellä kattoa olevaan tappiin, joka sitäpaitsi oli hiukan ylöspäin taipunut niin että se miltei muodosti koukun. Köyden toinen pää oli vyötäisteni ympärillä, toinen irtonaisena kädessäni, niin että saatoin hellittää sitä liikkeitteni mukaan. Moraalinen tuki on joka tapauksessa jonkin arvoista. Uskomattoman varovaisesti ryömin sitten kuin kärpänen seinää pitkin, sormieni milloin tarttuessa johonkin vähäiseen kyhmyyn, milloin hapuillessa kiinnikettä halkeamassa, joka tuskin jätti tilaa kynsille. Koko juttu oli suurinta mielettömyyttä, mutta kävi kuitenkin. Köysi ja katon läheisyys lisäsivät luottamustani ja tasapainoa.
Parin kyynärän päässä vedestä luolaan päin loppuivat tapit. Kalliosärmä näkyi melkein alapuolellani, ja minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin hypätä. Irroitin köyden koukusta, tiukensin irtonaista päätä ympärilläni ja — hyppäsin.
Hyppyni oli samaa kuin heittäytyminen keihäsriviä vastaan. Voimakas vesimassa paiskasi minut takaisin ja alaspäin, mutta pudotessani tartuin molemmilla käsillä kalliosärmän kärkeen kiinni. Ja siihen jäin riippumaan veden vetäessä voimakkaasti jalkojani ulospäin. Veden tippuminen päähäni kiusasi minua, mutta säilytin mielenmalttini ja onnistuin saamaan pääni vesiryöpyn toiselle puolelle, niin että jälleen saatoin hengittää.
Kapuaminen tästä pystystä, riippuvasta asennosta kallion särmälle, vesiryöpyn kiskoessa minua toiseen suuntaan oli suurin voimainponnistus mitä saatoin ajatella. Sen täytyi tapahtua mitä suurimmalla varovaisuudella, sillä silmänräpäyksenkin varomattomuus voisi syöstä minut kurimukseen. Jos annoin käsivarteni tai jalkani tulla tuumaakaan lähemmäksi tuota kauheaa kuohuvaa seinää, irtaantuisivat käteni tukikohdastaan. Hinasin jalkojani vähitellen niin pitkälle kuin suinkin putouksesta lähelle kielekettä ja sitten piti minun koettaa kavuta ylös.
Se oli mahdotonta. Ponnistaessani jalkojani kalliolle siirtyisi muu ruumiini samassa suhteessa liian lähelle vettä, ja se olisi turmioksi. Tämä selvisi minulle silmänräpäyksessä ranteeni natistessa jännityksestä. Jos minulla sensijaan olisi seinä takanani, voisin ojentaa toisen käteni taaksepäin ja saada tukea. Seinä oli olemassa, sen tiesin, mutta kuinka lähellä se oli, en tiennyt. Putouksen lakkaamaton kohina hämmensi ja huumasi minua.
Silmänräpäys oli kauhea, mutta muuta ei ollut valittavana. Jos seinä olisi liian kaukana minusta, syöksyisin alas, siitä olin selvillä, sillä olin pakotettu panemaan koko painoni käteen, kun se tavoitti otetta. Lykkäys ei olisi mitään hyödyttänyt, ja hiljaisin rukouksin ojensin oikean käden taaksepäin, vasemman pitäessä kouristuksenomaisesti kiinni kallion särmästä.
Seinä oli — se oli vain jalan tai kahden päässä minusta. Voimakkaalla tempauksella sain jalansijan kielekkeellä ja käännyin nyt niin, että sain molemmat käteni vastassaolevaa kallioseinää vasten. Siinä olin nyt, poikkipäin pauhaavan vesimassan päällä ja näin luolan alhaalla hämärässä ja poisheittämäni kirveen erään tumman läiskän vieressä, mikä oli Laputan verta.
Minua pyörrytti, ja pelkäsin putoavani, ellen heti jatkaisi. Kallioseinä ei ollut aivan kohtisuora, vaan yleni suunnilleen kuudenkymmenen asteen kulmassa. Se oli sangen karkeapintainen, mutta näköpiirissäni ei ollut mitään ulkonemaa, joka olisi tarjonnut sijaa jalalle. Vielä kerran turvauduin köyteen ja minun onnistui heittää silmukka erään kalliokärjen yli, joka parhaimmassa tapauksessa saattoi tukea minua, jos alkaisin liukua alaspäin. Senjälkeen läksin urhoollisesti ylöspäin käsien avulla, laahautuen muuatta pientä reunamaa pitkin kunnes olin aivan suorassa kulmassa putoukseen nähden. Tässä oli vesi kaikeksi onneksi matalampaa ja vähemmän kiivasjuoksuista, ja jalat puoleksi kuohun peittäminä kapusin erääseen nurkkaukseen. Vihdoinkin olin päässyt ylös luolan yläpuolella olevalle kalliolle. Mitä ihmeteltävimmällä onnellani olin onnistunut suorittamaan yhden kaikkein vaikeimmista vuorilla kiipeämisyrityksistä. Olin tullut luolasta sen yläpuolella olevalle kalliolle.
Vaikeuteni eivät tosin olleet lopussa, sillä huomasin kiipeämisen edelleen vuoren seinää pitkin kaikkea muuta kuin helpoksi. Putouksen pauhu huumasi minua, veden roiske teki kallion liukkaaksi ja vuoren kuve tuli yhä jyrkemmäksi mitä pitemmälle jouduin. Eräällä esiinpistävällä kielekkeellä joutuivat hartiani jälleen miltei veden valtaan. Mutta minä kiipesin sisukkaasti eteenpäin, kauhun pitäessä vartiota sielussani, ja toivon loistaessa vain kalpeana sen takana. En luottanut täysin ruumiiseeni, sillä tiesin, että väsymys saattoi palata millä hetkellä tahansa. Kolmen vuorokauden jännityksen ja vaaran aiheuttama kuume tuskin paranee yhden yön levolla.
Tällä hetkellä olin jo kyllin korkealla nähdäkseni, että joki erkani maanalaiseen uomaansa noin viisikymmentä jalkaa yläpuolellani ja ehkä noin kymmenen jalkaa poispäin siitä missä seisoin. Sen onkalon päällä, mistä virta murtui esiin, oli liuskakivien ja soran sekainen rinne. Se näytti epävarmalta, mutta sinne minä nyt siirryin, sillä kallioseinäni tuli yhä mahdottomammaksi.
Lähdin eteenpäin, mutta jo ensimmäisistä askeleistani koko paikka alkoi liukua. Muuan vierinkivimöhkäle lähti liikkeelle ja vaipui huumaavalla pauhinalla syvyyteen. Heittäytyin eteenpäin ja puristauduin epätoivoisesti kiinni jokaiseen ajateltavaan vierivään maakappaleeseen, ja vasta sitten kuin olin aivan reunalla, sain vakavan otteen eräästä kivipaadesta, joka esti alaspäin liukumiseni. Kaikki tämä nostatti minussa hirveän pelon, mutta se oli kuitenkin tuota itsepäistä vastahakoista pelkoa, joka oli hallinnut minua sitten Brudestroomilta lähdettyäni, ajatellessani, että aarre saattaisi joutua minulta hukkaan. En voinut kestää ajatusta, että joutuisin tuhon omaksi nyt kun olin päässyt näin pitkälle.
Tämän mieltäni järkyttäneen tapahtuman jälkeen jatkoin matkaa, ei askel askeleelta vaan tuuma tuumalta. Asemani oli nyt miltei horjuvampi ja huimaavampi kuin riippuessani kallionsärössä veden rajassa, sillä nyt minulla ei ollut luotettavaa tukea kädelle eikä jalalle. Minusta tuntui kuin olisi kulunut viikkoja, ennenkuin vihdoinkin olin kerinnyt mainittavan kappaleen matkaa pois maanalaisesta vesikuilusta.
Alaspäin en uskaltanut lainkaan katsoa, vaan kiinnitin katseeni edessäni olevaan vieruun löytääkseni mahdollisesti varmaa maapohjaa. Kerran pääsin erään suuren katajapensaan luo ja se auttoi minua sievän kappaleen ylöspäin. Hetki senjälkeen astuin kuitenkin taas vierinkivikerrokseen, joka vieri kanssani alaspäin oikealle, ja tämän kautta kadotin kaiken mitä olin voittanut. Koko olemukseni suli siihen hallitsevaan toivoon, että pääsisin ylös tästä kurimuksesta ja kaikesta mikä siihen kuuluu.
Ja sitten, ei aivan äkkiä kuten romaaneissa, vaan mitä kovimman työn ja heikenneen toivon jälkeen seisoin vihdoin muutamalla vakavalla ulkonevalla kallionkielekkeellä. Kolme askelta vielä siitä ylöspäin, ja silloin olin vihdoinkin ylätasangolla. Aloin juosta, mutta en jaksanut pitkälle, voimat pettivät. Katsahdin taakseni ja näin syvän mustan kuilun — mistä olin kiivennyt ylös! Siellä alhaalla ei ollut näyttänyt aivan niin pimeältä, mutta täältä ylhäällä kirkkaassa auringonpaisteessa näytti kuilu pikimustine aukkoineen johtavan suoraan hornaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni minua rupesi huimaamaan. Kuiluun takaisin putoamisen pelon kanssa taisteli mieletön halu heittäytyä sinne alas, niin että tunsin suoranaista kipua, mutta minun onnistui laahautua muutama askel eteenpäin pehmeässä sammalessa ja kaaduin sitten maahan vatsalleni.
Kun jälleen kohotin päätäni, ihmettelin, että oli aikainen aamu. Kastetta oli vielä ruohossa eikä aurinko ollut korkealla. Olin luullut, että hyvinkin monta tuntia oli kulunut siitä kuin saavuin luolaan, oleskeluuni siellä ja vaivaloiseen pakooni sieltä, mutta todellisuudessa en ollut voinut viipyä enempää kuin kaksi tuntia. Oli vielä aamu, raikas, suloinen, jollaista tapaa vain ylätasangolla. Tuossa oli laakea, tuoksuvaa heinää ja sananjalkoja kasvava laakso, tuolla näkyi virta kimmeltäen kiertelevän ja tuossa alla oli järvi, vielä ympäröivien vuorenhuippujen varjoamana.
Mikä ihana maa, maa, jossa tahtoisi rakentaa ja asua, jossa tahtoisi nähdä rattoisia koteja, iloisia lapsia ja satoisia hedelmätarhoja. Ja äkkiä minulle selvisi, että nyt, nyt vasta olin pelastunut raakalaisten käsistä.
Kuluneitten päivien taakka putosi hartioiltani. Olin jälleen nuori, voimakas ja iloinen. Takanani oli musta yö ja sen synkät salaisuudet, edessäni oli oma maani, sillä tämä tunturijärvi ja nuo sananjalkaryhmät saattoivat yhtä hyvin kuulua Skotlantiin. Veri lauloi suonissani ilosta nähdessäni edessäni aamun kauneuden. Muistin jälleen, että en vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä ikävuottani.
Ensimmäinen tehtäväni oli polvistua raikkaassa ruohossa ja kiittää Luojaa, joka todella oli osoittanut minulle »hyvyyttään elävitten maassa».
Hetken kuluttua menin ylätasangon reunalle. Siellä alhaalla, missä tie pistääntyi esiin metsiköstä, oli Henriquesin ruumis hiekalla, ja kaksi miestä, jotka juuri olivat hypänneet ratsailta, seisoivat ja katselivat sitä miettivin ilmein. Huudahdin kovasti, sillä tunsin miehet. He olivat Aitken ja koulumestari Wardlaw.
Minun täytyy nyt vielä tarttua muutamiin lankoihin, jotka aikaisemmin olen jättänyt kesken. Kuten jo olen sanonut, ei tarkoitukseni ole ollut kirjoittaa suuren kapinan historiaa. Etevämmät miehet kuin minä ovat jo sen tehneet, ne miehet, jotka johtivat kokonaisuutta ja joilla oli sekä teoreettisia että käytännöllisiä tietoja — minähän olin vain kokematon poika, jota kohtalo oli suosinut, niin että hän sai seurata asiaa sen alkujuurista saakka. Jos taitaisin, niin tahtoisin kernaasti runoilla eepoksen Tasangosta ja Vuoristosta, laulaa kuinka tasanko kohtasi vuoriston täysin valveilla, kuinka äly voitti lukumäärän ja kuinka suuret tykit alkoivat heti soida, missä hyvänsä alkuasukasjoukot vain yrittivät murtautua läpi. Mutta luulen, että siitä tulisi sankariton runoelma. Laputan jälkeen ei ollut olemassa mitään johtajaa. Sissisota jatkui kuukausia ja sen jälkeen seurasi kostotoimenpiteitä, jolloin heimopäällikkö toisensa jälkeen pakotettiin antautumaan ja saatettiin oikeuden eteen. Sitten tuli yleinen armahdus ja uusi lehti kääntyi. Afrikan valkoihoiset hengittivät jälleen vapaasti ja saatiin aikaa tehdä eräitä vakavia huomioita.
Itse asiassa olen hyvin iloinen, ettei velvollisuutenani ole kirjoittaa mitään historiaa. Romantiikka kuoli »Johanneksen Perijän» kanssa ja ristiretki muuttui jokapäiväiseksi kapinaksi. Laputa olisi hoitanut kaiken niin kokonaan toisin, jos hän olisi elänyt: saatan kuvitella kuinka nerokkaita ja aavistamattomia suunnitelmia hän koetti toteuttaa ja kuinka hän olisi johtanut taistelut laaksoista ja tiheiköistä ylätasangolle kyliin ja kaupunkeihin. Inkulun saadessa elää olisimme saaneet käydä epätasaista taistelua, mutta Inkulun kuollessa laski vaakakuppi raskaasti meidän eduksemme. Jätän marssien ja sodankäynnin kuvauksen muille ja kiiruhdan täyttämään aukkopaikat omien kohtaloideni historiassa.
Arcoll oli saanut sanomani Umvelosista Colinin mukana, tai oikeammin paperilapun otti vastaan Wardlaw ja lähetti sen edelleen vuoristolinnoitukseen, jonne Arcoll oli siirtynyt. Kohta jälkeenpäin hän sai Henriquesin tiedonannon, jonka toi eräs hänen palveluksessaan oleva shangaani. Sen täytyi olla lähetetty aikaisemmin kuin portugalilainen tuli Rooirandiin, mikä osoittaa, että hän oli kätkenyt miehiään puodin läheisyyteen, ja että oli onni päästessäni pakoon Umvelosista. Jos Henriquesin tiedonanto olisi tullut yksinään, olisi Arcoll pitänyt sitä varmasti ansana, mutta sen yhtäpitäväisyys minun tietojeni kanssa hämmästytti häntä ja teki vaikutuksensa. Hän alkoi ymmärtää portugalilaisen petollisuuden, mutta mitä tiedonantoon tulee, ei hänellä ollut halua menetellä sen mukaan, koska se oli vastoin hänen omia aikeitaan. Hän tiesi, että Laputa ennen tai myöhemmin pyrkisi Vuoristoon ja hän oli katsonut viisaimmaksi odottaa vihollista siellä. Tosin tuli tähän lisäksi kysymys minun hengestäni. Olihan täysi syy epäillä, että olin mitä suurimmassa vaarassa ja Arcoll tunsi eräänlaista vastuunalaisuutta minun kohtalostani. Mutta niillä harvoilla miehillä, jotka hänellä siihen aikaan oli käytettävänään, hän ei mitenkään voinut toivoa voittavansa koko kafferiarmeijaa, mutta oli olemassa mahdollisuus pelastaa minut rohkealla tempulla. Henriques oli kertonut valasta ja sanonut, että Laputa ratsastaisi joukkojensa keskipisteessä. Nyt saattaisi pienikin mutta edullisesti Dupree Driftin luo sijoittunut joukko aiheuttaa sekamelskaa kafferijoukoissa ja kivääritulen suojassa minä voisin uida joen yli ja yhtyä ystäviini. Ja luottaen valan kestävyyteen nämä taitavat ratsumiehet voisivat helposti päästä pakoon vangiksi joutumatta. Tässä tarkoituksessa Arcoll kokosi vapaaehtoisensa ja lähetti erään kaffereistaan ilmoittamaan minulle mitä oli tekeillä. Itse hän asettui yrityksen johtoon ja lukija tietää jo kuinka se onnistui, mutta huolimatta Laputan joukoissa aikaansaadusta sekaannuksesta, josta oli seurauksena, että jälkijoukko pakotettiin lähtemään Letaban pohjoista rantaa vievää tietä, ei minusta voitu löytää jälkeäkään. Arcoll tutki joen rannat ja tuli siihen paikkaan, missä vanha Käärmeen Vartija lepäsi kuolleena. Hän ei voinut uskoa muuta kuin että minut oli surmattu jo ennen marssin alkua, ja kafferikin, joka olisi voinut antaa oikeita tietoja, oli epäjärjestykseen joutuneen armeijan kanssa kulkeutunut jokea ylöspäin. Senvuoksi Arcoll miehineen ratsasti mahdollisimman nopeasti takaisin vuorille Main Driftin yli ja pääsi Bruderstroomille ennenkuin Laputa oli kerinnyt kulkea suuren tien yli.
Arcollin seuraava manööveri ratkaistiin myös minun tiedonantojeni perusteella Colinin kautta, nimittäin mitä olin sanonut Inandan Kraalista. Kuten minun muistui hänenkin mieleensä Beyersin esiintyminen ja hän päätti tehdä samalla tavalla. Hän ei toivonut voivansa vangita Laputaa, mutta hän uskoi voivansa soaista kafferien päävoimat ja senvuoksi hän sijoitti tykkejä vuoriharjanteille kraalin ympärillä. Jo aikaisemmin hän oli kutsunut tykistöä ja ensimmäinen läheteistä tuli Bruderstroomille suunnilleen siihen aikaan kuin Machudin miehet vangitsivat minut vuoren onkalossa. Vala ja puhdistusjuhlamenot saivat aikaan sen, että Laputa ei tarpeeksi huolehtinut tähystyksestä, ja seurauksena oli, että tykistö kaikessa rauhassa kuljetettiin luoteiselle vuoriharjanteelle. Juuri saman tien oli Beyers valinnut ja oikeastaan elikin yrityksen johdossa eräs Beyersin entisiä alapäälliköitä. Työ kesti koko päivän Laputan matkatessa parastaikaa minun kanssani Machudiin. Seurasi sitten ilta, jona minä uutisineni saavuin leiriin. Arcoll, joka parhaiten tiesi, kuinka välttämätön Laputa oli kapinan menestymiselle, päätti heti antaa kaiken muun levätä ja omistautui kokonaan siihen tehtävään, että mustien johtaja saataisiin eristetyksi joukoistaan. Kuinka tämä onnistui ja miten Laputan kävi, lukija tietää jo.
Kun olin kavunnut alas kallioilta veivät Aitken ja Wardlaw minut suoraan Blaauwildebeestefonteiniin. Minä olin sen näköinen kuin juuri olisin tervehtynyt pitkällisestä taudista, olin parantunut, mutta heikko ja lapsellinen, ja helppoa ei ollut minun ratsastaa hevosen selässä Aitkenin takana Umvelosiin. Täällä tapasimme erään poliisilähetin, joka oli juuri saanut kiinni kimon, sen kulkiessa yksinään tien reunustaa pitkin. Viisas eläimeni oli heti kun olin jättänyt sen luolan suulle yksinään, lähtenyt painaltamaan samaa tietä takaisin kuin oli tullut. Aitken erosi meistä Umvelosissa ja Wardlawin kanssa ratsastin seuraavana päivänä Pikku Labongon laaksoa pitkin ylöspäin ja iltapäivällä saavuin jo vanhaan kotiini. Liike oli jätetty oman onnensa nojaan, sillä Japp oli pari päivää aikaisemmin päätä pahkaa matkustanut Pietersdorpiin, mutta Zeeta oli paikoillaan parastaikaa pesemässä lattiaa, ikäänkuin ei koskaan olisi ollut kysymystäkään kapinasta. Nukuin siellä yön ja seuraavana aamuna olin sen verran virkeämpi, että voin heti lähteä tapaamaan Arcollia. Minulla olikin paljon puhuttavaa hänen kanssaan, ennenkaikkea luolassa olevasta aarteesta.
Bruderstroomiin oli tie helppo ylätasangon niittymaita pitkin. Farmarien komennuskunnat olivat nyt kutsutut takaisin, mutta heidän leirituliensa tuhka loisti vielä vaaleanharmaana sananjalkojen keskessä. Kohtasin poliisipatrullin, joka vei minut erääseen paikkaan ylisen Letaban varrella, leiristä vasemmalle, missä tapasimme Arcollin nauttimassa parhaillaan myöhästynyttä aamiaistaan. Olin päättänyt uskoa hänelle kaikki, ja kerroin senvuoksi tarkasti yöllisistä seikkailuistani. Hän pauhasi minulle varomattomasta ratsastuksestani, mutta tuli lempeämmäksi, ennenkuin olin päässyt kertomukseni loppuunkaan.
Kertoessani oli kaikki niin elävänä edessäni, että aivan värisin ajatellessani luolaa päivänvalon taittuessa sen vesiseinään ja Laputaa kuolinhetkellään. Arcoll istui kauan äänettömänä.
»Hän on siis kuollut», hän vihdoin sanoi miltei kuiskaten. »Niin, hän oli kuningas ja kuoli kuninkaana. Nyt on tehtävämme helppo, sillä hänen rodustaan ei ole ainoatakaan jälellä koko Afrikassa.»
Sitten kerroin aarteesta.
»Se on sinun, Davie», hän lausui, »ja meidän täytyy pitää huolta että sinä saat sen. Tämä sota kestää kyllä kauan vielä, mutta jos elät sen yli, niin sinusta tulee rikas mies.»
Mutta tällä välin minä kysyin: »Mutta ajatellaanpa, että kafferien päähän pälkähtää lähteä luolaan ja rakentaa uusi silta kuilun yli? Sen perusteella mitä tiedän, he voivat olla parastaikaa niissä hommissa.»
»Minäpä asetan vartiat sinne», Arcoll huudahti ja hyppäsi pystyyn. »Olkoon, että tämä ei ole mikään sotilastehtävä, mutta sinä olet pelastanut tämän maan, Davie, ja ei ole ainakaan minun viakseni luettava, että jäisit palkitsematta.»
Nyt tulen Arcollin käyntiin minun kanssani Inandan Kraalissa. Minun ei oikeastaan tarvitsisi kertoa siitä mitään, sillä mr Upton on omistanut asialle kaksi kokonaista lukua. Hän tekee pari virhettä, sillä hän kirjoittaa nimeni o:lla, ja sitäpaitsi hän sanoo, että me lähdimme leiristä vaaralliselle retkellemme »kasvot valkoisina ja hiljaisina kuin ristiritarit». Tämä ei ole totuudenmukaista, sillä ensiksikään ei meidän lähtöämme nähnyt kenkään, joka olisi voinut päättää mitään ulkonäöstämme, ja sitäpaitsi me läksimme tupakat suussa ja tunsimme itsemme täysin rauhallisiksi. Kotona pidettiin asiasta aika elämää ja sanomalehdissä vaadittiin yleisesti, että meille piti antaa Victoria-risti, mutta itse asiassa ei vaara ollut niin hirvittävän suuri, eikä missään tapauksessa verrattavissa niihin vaaroihin, joiden alaisena olin ollut koko edellisen viikon.
Sen verran kai saan sentään sanoa omaksi ylistykseksi, että alotteen yritykseen tein minä. Kraalissa oleva armeija oli tosiasiallisesti tällä hetkellä meidän käsissämme: kun Laputa ei ollut palannut, he eivät olleet voineet tehdä mitään suunnitelmia. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että armeija heti seuraavana päivänä marssisi Olifantsia kohti, ja tämän vuoksi joukkojen ruokavarastotkin olivat hyvin pienet. Sitäpaitsi oli Umboonin ja parin muun pohjoisesta olevan päällikön välillä riitaa ja kärhämää, ja oikeastaan uskon, että jos olisimme pitäneet heitä suljettuna viikonkin kraalissa, he olisivat tehneet lopun toisistaan puolueriidoillaan. Joka tapauksessa joukot olisivat pian hurjistuneet ja koettaneet hyökätä ulos sekä pohjoisesta että eteläisestä solasta. Silloin meillä olisi ollut valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko antaa tykkien soida, mikä olisi merkinnyt joukkoteurastusta, tai antaa heidän mennä tekemään tihutöitään jollain muulla taholla. Arcoll oli humaaninen ihminen ilman pienintäkään tappamishalua, ja sitäpaitsi hän oli valtiomies ja sellaisena hänellä oli omat ajatuksensa maan parhaasta sodan jälkeen. Mutta hänen ehdottomana velvollisuutenaan oli eristää Laputan armeija ja estää hintaan mihin tahansa sen yhtyminen etelässä koottujen joukkojen kanssa.
Näissä olosuhteissa ehdotin hänelle, että tekisimme samoin kuin Rhodes kerran oli tehnyt Matopposissa: lähtisimme heidän luokseen keskustelemaan. Ajattelin, että Laputan vaikutusvalta joukkoihinsa oli nyt melkoisesti heikentynyt ja luolassa pidettyjen juhlamenojen hehku jo puoleksi sammunut. Heidän varastonsa olivat pienet ja heillä ei ollut johtajaa. Musta sotilas ei yleensä ole koskaan ollut erittäin kiihkomielinen ja myöskin päälliköiden pitäisi jo olla varsin taipuvaisia neuvotteluihin. Verta ei ollut vielä vuodatettu, mutta jos tämä kerran saisi tapahtua, tarttuisi verenhimo varmasti heihin. Meidän olisi parasta ottaa tilaisuudesta vaari, niinkauan kuin kafferit vielä olivat ymmällään ja päättämättöminä.
Arcoll järjesti kaiken. Hän lähetti sanomat päälliköille ja kutsui heitä neuvotteluihin, ja pian saimme vastaukseksi, että seuraavan päivän puolipäiväksi kutsuttaisiin koolle indaba. Samana iltana saimme kuulla, että Umboonin oli noin kahdenkymmenen miehen kanssa onnistunut päästä sissiketjujemme läpi ja paeta etelään päin johtavaa tietä. Tämä oli vain eduksi meille, koska lähestyvä indaba täten vapautui yhdestä riidanhaluisimmasta päälliköstä.
Indaba ei ollut niinkään helposti tavoitettavissa. Arcoll ja minä jätimme seurueemme erääseen kuivuneeseen jokiuomaan ja kävelimme sitten jalkaisin kraaliin samaa tietä kuin minä sieltä olin poistunut. Oli kirkas ja kuuma talvipäivä, ja kuinka vainuilinkin, en voinut uskoa mihinkään vaaraan. Luulen, että juuri tässä mielentilassa suoritetaan useimmat uroteot: kyseessä oleva henkilö on pelolle aivan tunteeton ja hänen aivonsa täyttää joku ajatus, joka hälventää kaikki muut. Ensimmäiset vahdit ottivat meidät vastaan kylläkin varsin yrmeinä ja sulkivat rivinsä meidän takanamme samoinkuin he tekivät silloin kun tulin leiriin Machudin miesten tuomana. Tuntui sitten hieman kolkolta, kun meidän piti kulkea muutaman vihreän aukean poikki tuntiessamme tuhansien silmien olevan kiinnitettyinä meihin. Sitten saavuimme merulapuun luo, joka oli vastapäätä telttoja ja tapasimme sieltä päälliköt istumassa piirissä ladatut kiväärit polvillaan.
Me olimme asestetut pistooleilla, ja Arcollin ensimmäinen tehtävä oli ojentaa ne eräälle indunoista.
»Me tulemme rauhaa tarjoamaan», hän lausui. »Jätämme henkemme teidän käsiinne.»
Senjälkeen alkoi indaba Arcollin pitämällä puheella. Hän puhui hyvin; puhe oli parhaita mitä koskaan olen kuullut. Hän pyysi heitä kertomaan mitä vääryyksiä he olivat kärsineet; hän kuvasi heille valkoisen miehen valtaa ja lupasi, että kaikki vääryydet tultaisiin sovittamaan, jos he vain tahtoisivat puhua rehellisesti ja rauhallisin tarkoituksin; hän kosketteli heidän vanhoja legendojaan ja laulujaan ja vaati Englannin kuninkaalle sitä valtaa mikä heidän entisellä hallitsijallaan oli ollut. Puhe oli vaikuttava, ja kuitenkin huomasin, että se ei kyennyt vakuuttamaan heitä. He kuuntelivat yrmeinä, joskin tarkkaavaisesti, ja puheen jälkeen vallitsi kohtalokas hiljaisuus.
Arcoll kääntyi puoleeni. »Jumalan tähden, Davie», hän sanoi, »puhu heille Laputasta. Vain siten selviämme.»
Koskaan ennen en ollut koettanut pitää puhetta, ja vaikka olin oppinut heidän kielensä, en osannut sitä lainkaan niin hyvin kuin Arcoll. Mutta kun tiesin, kuinka paljon oli kyseessä, tein parhaani.
Alotin sanomalla, että Inkulu oli ollut ystäväni, ja että hän oli pelastanut henkeni Umvelosissa ennen kapinan alkua. Heti kun mainitsin hänen nimensä, näin kuinka heidän silmänsä alkoivat loistaa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun kuuntelivat he henkeään pidättäen.
Kerroin Henriquesista ja hänen petollisuudestaan. Avoimesti ja rehellisesti minä puhuin kaikesta mitä oli tapahtunut Dupree Driftin luona, enkä lainkaan salannut omaa osaani.
»Minä taistelin elämästäni», sanoin. »Jokainen tosi mies teidän joukossanne olisi tehnyt samoin.»
Senjälkeen kuvasin heille viimeisen ratsastukseni, ja sen näyn, jonka olin nähnyt Rooirandin juurella. Koetin antaa heille kuvan Henriquesista makaavana kuolleena taitetuin niskoin ja Inkulusta, kuolettavasti haavoitettuna, luolassa laahautuen liikkuvana.
Korkean jännityksen hetkellä tulee varmastikin jokaisesta miehestä puhuja. Huomasin itsessäni lahjoja, joista en koskaan ollut uneksinutkaan. Arcoll sanoi minulle jälkeenpäin, että minä olin hurmioitunut, ja varmaa on, että löysin avaimen päälliköiden sydämeen. Kuvasin heille viimeistä näytelmää luolassa, kun Laputa oli paiskannut kivisillan alas kuiluun ja sitten lausunut viimeiset sanansa: että hän oliAfrikan viimeinen kuningasja että hänen mukanaan menisi kapina nurin. Sitten kuvailin heille hänen kuolinhyppyään virtaan ja silloin kuului ympärillä istuvien riveistä syviä huokauksia.
»Te näette minut täällä», sanoin, »yksinomaan Jumalan armon avulla. Löysin tien putouksen ja kallioitten kautta pois luolasta, tien jota kukaan ennen minua ei ollut kulkenut eikä tule minun jälkeeni kulkemaan. Teidän kuninkaanne on kuollut. Hän oli suuri kuningas, sen voin minä, joka seison tässä edessänne, todistaa, ja koskaan ette tule näkemään hänen vertaistaan. Hänen viimeiset sanansa olivat, että kapina on nyt lopussa. Muistakaa näitä sanoja, veljeni. Me olemme tulleet tänne tuomaan ei sotaa vaan rauhaa, tarjoamaan teille anteeksiantoa ja hyvitystä kärsimistänne vääryyksistä. Jos haluatte jatkaa taistelua, niin teette sen varmasti tietäen häviävänne ja vastoin kuninkaanne lausumaa tahtoa. Minä olen tullut tänne huolimatta uhkaavasta vaarasta ilmoittamaan teille hänen käskynsä. Hänen henkensä hyväksyy varmasti sen mitä teen. Miettikää tarkoin, ennenkuin uhmaatte Käärmeen käskyä ja vedätte päällenne hirvittävän koston.»
Tunsin että olimme voittaneet. Päälliköt neuvottelivat yhdessä hiljaa ja vilkuilivat minuun usein ihmettelevin katsein. Lopuksi tuli korkea-arvoisin heistä esiin ja laski kiväärinsä jalkojeni juureen.
»Tahdomme uskoa rohkean miehen puhetta», hän sanoi. »Täytämme Käärmeen toivomukset.»
Arcoll otti nyt päällikkyyden. Hän järjesti täydellisesti aseistariisumisen ja antoi eri komppaniain miesten vuoronperään marssia järjestyksessä pois Inandan Kraalista määräpaikkoihin ylätasangolla, missä meikäläiset joukot ottivat vastaan heidän aseensa, ja heidät varustettiin elintarvikkeilla. Sikäli kuin lukija haluaa lähempiä kuvauksia näistä tapahtumista viittaan mr Uptonin teokseen. Meiltä meni tähän kaikkeen useita päiviä ja se tuotti melkoista vaivaa, mutta noin viikon kuluttua oli koko Laputan armeija jaettu eri paikkakunnille, aseettomana, hyvin vartioituna ja odottamassa lupaa saada jälleen palata kotiseuduilleen.
Senjälkeen matkusti Arcoll etelään sotaan, jota käytiin Swazi- ja Zulu-maiden rajoilla useita kuukausia eteenpäin, samalla kun hän uskoi minulle ja Aitkenille asuttamistyön. Käytettävissämme olevat joukot olivat riittämättömät, ja ellei arvonanto meitä kohtaan olisi ollut niin suuri ja Laputan muisto niin elävä, olisi usein saattanut sattua ikävyyksiä. Työmme kesti kauan, sillä suuri osa joukoista oli pohjoisesta päin ja muonituksen hankkiminen joukoille talvisaikana oli vaikeata, kun maan suurimmat edut olivat valvottavina etelässä, missä sota raivosi. Mutta minä puolestani olen kiitollinen niille vaatimuksille, jotka minulle oli asetettu, sillä näihin aikoihin minä kehityin ajattelemattomasta pojasta järkeväksi mieheksi. Opin ymmärtämään valkoisen miehen tehtävän ja velvollisuudet. Hänen täytyy alati kantaa vastuu, hän ei saa vähimmässäkään määrässä ottaa huomioon henkeään tai omaisuuttaan, ja hänen täytyy tyytyä siihen palkkioon, mikä sisältyy itse työn suoritukseen. Siinä on juuri ero valkoisen ja mustan miehen välillä; vastuunalaisuuden tunne, johtamiskyky, ja niinkauan kuin tiedämme nämä periaatteet ja elämme niiden mukaan, tulemme hallitsemaan, ei vain Afrikassa vaan kaikkialla missä mustaa rotua on olemassa, rotua, joka elää vain päivää varten ja joka ajattelee vain ruumiillisia tarpeitaan. Toimintani sai minut myöskin ymmärtämään alkuasukkaita ja ottamaan osaa heidän kohtaloihinsa. Sain tietää paljon heidän keskuudessaan vallitsevista epäkohdista. Ennenkuin olimme saaneet Laputan armeijan osat asettumaan rauhassa kraaleihinsa, varustettuina riittävillä elintarvikkeilla, jotta he pääsisivät yli kevään, olimme me, Aitken ja minä, saaneet tosiaankin terveemmät valtiolliset katsantokannat kuin mitä tapaa kaupungeissa, joissa istutaan toimistoissa ja katsellaan elämää sanomalehtien ja asiakirjapinkkojen lävitse.
Meidän onnistui päästä aarteeseen käsiksi räjäyttämällä kääntöportti. Vaikeudetta löysimme oikean paikan kallioseinässä, mutta portin avaamisen salaisuus uhmasi tarkintakin tutkimusta. Senvuoksi turvauduimme dynamiittiin, minkä jälkeen kivirappuset pian tulivat esiin ja saatoimme seurata niitä kiviparvekkeelle. Kuilun yli asetettiin lankkuja ja me Arcollin kanssa menimme ensimmäisinä yli. Luola oli sellaisena kuin sen olin jättänyt. Veriläiskät lattialla olivat tummuneet, mutta pyhän tulen tuhka oli vielä jälellä muistuttamassa minua siitä näytelmästä, jossa itse olin näytellyt niin suurta osaa. Kun katselin sitä tietä, jota olin kiivennyt ylös paetessani, huimasi päätäni jo pelkkä ajatus, ja tiedän, ettei kaikki maailman kulta saisi minua toista kertaa sellaiseen uhkayritykseen. Mitä Arcolliin tulee ei hän voinut käsittää, kuinka minä olin saattanut suorittaa tuon teon.
»Ei kukaan muu kuin pähkähullu rupeaisi tuollaiseen», hän lausui siristäen silmiään vihreää kuohua katsellessaan. »Niin, Davie, luulenkin, että sinä neljän vuorokauden ajan olit suunnilleen niin hullu kuin sinä ylipäänsä voit olla. Erittäin onnellista muuten, sillä sinun hulluutesi pelasti maan.»
Varsin suurella vaivalla kuljetimme aarteen tielle ja edelleen vankan vartioston seuraamana Pietersdorpiin. Viranomaisilla oli paljon tekemistä saadakseen kaikki hyvään järjestykseen sodan jälkeen, ja kesti useita viikkoja, ennenkuin meidän asiamme ratkaistiin. Aluksi minulle näytti käyvän huonosti. Yliprokuraattori vaati, että koko aarre oli käsitettävä sotasaaliiksi, koska se — hänen lausuntonsa mukaan — oli vihollisen sota-rahasto. En tunne, minkä verran laillista tässä väitteessä oli, mutta minun asianajajani sanoivat, että se oli heikosti perusteltu. Yleinen mielipide oli taas kokonaan minun puolellani — minusta oli tullut jonkinlainen sankari kansan silmissä esiintymiseni johdosta sodan aikana ja varsinkin Inandan Kraalissa, ja viranomaiset huomasivat parhaaksi ajatella enemmän edukseni. Arcollin vaikutusvalta oli myöskin suuri, ja se selvitys, jonka hän yksityisesti jätti muutamille hallituksen jäsenille, saattoi heidät suopeiksi minua kohtaan. Lopputulokseksi tuli, että luolan aarretta päätettiin käsitellä tavallisena löytönä, josta puolet lankeaa löytäjälle ja puolet valtiolle.
Kaikki oli näinollen järjestyksessä löydettyyn kultaan nähden, mutta timanttien suhteen oli olemassa toinen vaikeus: suuri osa niistä oli epäämättömästi työmiesten kaivoksista varastamia ja yhtiöt vaativat niitä takaisin varastettuna tavarana. Minua kehotettiin olemaan väittämättä tässä vastaan, ja sitten järjestettiin erityinen kokous, eri kaivosyhtiöiden asiantuntijain ollessa läsnä, lajittelemaan kaikki kivet. Osottautui kuitenkin, että tämä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä asiantuntijat riitelivät keskenään hirvittävästi. Lopuksi he yhtyivät eräänlaiseen sopimukseen, jako suoritettiin, minkä jälkeen kaivosyhtiöt osoittivat minua kohtaan huomaavaisuutta luovuttamalla minulle huomattavan summan kiitokseksi siitä mitä olin tehnyt heidän omaisuutensa takaisin hankkimiseksi. Osuuteni kullasta, tuo rahamäärä ja minulle jääneet omistajattomat timantit muodostivat kauniin omaisuuden. Kaikki jalokivet myin De Beersille, sillä jos olisin laskenut ne markkinoille, olisivat ne horjuttaneet timanttien hintatasoa. Kun vihdoin pääsin selville tileistäni, huomasin olevani enemmän kuin neljännesmiljoonan punnan omistaja.
Rikkaus ei häikäissyt minua, se saattoi minut pikemminkin juhlalliselle mielelle. Minulla ei ollut halua tuhlata siitä pienintäkään osaa hulluihin päähänpistoihin. Olin saanut omaisuuteni satumaisella tavalla, se oli ostettu verellä, joka helposti olisi saattanut olla omaani. Nyt halusin päästä rauhaan itsekseni ajattelemaan, sillä viime aikoina oli elämäni ollut täynnä järkyttäviä tilanteita, ja toiminnasta voi saada tarpeekseen kuten laiskuudestakin. Ennen kaikkea halusin matkustaa kotiin. Asukkaat toimeenpanivat minulle suurenmoisen jäähyväisjuhlan, laulettiin lauluja ja iloiset toverit puristivat kättäni niin että sormia pakotti. Sanomalehdillä oli paljon puuhaa minusta, ne järjestivät suuret juhlapäivälliset, joiden aikana pidettiin puheita minulle. Mutta itse en voinut nauttia kaikesta tästä kunniasta niinkuin olisi pitänyt, sillä tunsin itseni kuin poistemmatuksi kaikesta mihin olin kiintynyt.
Vasta junassa kun lähestyin Kapkaupunkia, saavutin tasapainoni. Menneisyyden taakka putosi yhtä äkkiä kuin sinä aamuna kun olin kiivennyt ylös luolasta ilmoille. Koko elämä oli vielä edessäni, ja kuitenkin oli minulla jo ollut sellainen myötäkäyminen. Ajattelin, kuinka palaisin maahani, ensimmäistä vilahdusta Fifen tummista rannoista, käyntiäni Kirkcaplessa ja kuinka jälleen saisin nähdä äitini. Olin nyt rikas mies, vapaa valitsemaan itselleni minkä elämänuran tahansa, eikä koskaan enää tulisi äitini olemaan minkään puutteessa. Rahani olivat minulle sangen rakkaat, sillä jos toiset hankkivat varansa lahjojensa tai työteliäisyytensä avulla, niin olinhan minä hankkinut omaisuuteni omalla tavallani, tuimalla tavalla, sillä olinhan pelannut niistä — panoksena elämä. Kun istuin yksikseni vaunuosastossa, täytyi minun itkeä ilosta ja kiitollisuudesta, ja kyyneleet tekivät minulle hyvää, sillä niiden jälkeen olin jälleen oma itseni.
Viimeinen muistoni Afrikasta oli Tam Dyke. Sain hänet silmiini eräällä Kapkaupungin kadulla ja juoksin hänen peräänsä. Kun tartuin hänen olkaansa, tuijotti hän minua kuin kummitusta.
»Oletko se todella sinä, Davie», hän huudahti. »En koskaan uskonut enää sinua näkeväni, vaikkakaan en tosin voi avata sanomalehteä näkemättä jotain sinusta. Miksi et lähettänyt noutamaan minua? Tässä olen möyrinyt merillä sillä aikaa kun sinusta on tullut kuuluisa. Ja miljoonikkokin sinä taidat olla, vai miten?»
Pyysin Tamia syömään päivällistä kanssani hotellissa ja myöhemmin kun sitten istuimme ja tupakoimme ravintolan parvekkeella katsellen siipimuurahaisten hommia aloepensaissa, kerroin hänelle koko historiani, sellaisena kuin se tässä on esitetty.
»Davie, vanha veikko», hän sanoi lopuksi, »sinä olet käyttänyt aikasi ensiluokkaisella tavalla. Tuskin olet ollut kotoasi poissa puolta vuotta, kun jo palaat mukanasi omaisuus. Mihin aijot nyt ryhtyä?»
Sanoin, että aluksi oli tarkoitukseni jatkaa lukujani Edinburghin yliopistossa. Tam hörähti nauramaan.
»Tuo on vähän liian kesyä, Davie! Rahat pitäisi olla minulla sinun asemastasi, sillä minulla on toki paljon enemmän mielikuvitusta. Mutta sinähän olit ennenkin aina proosa henkilöitynä.»
»Ehkäpä niin», sanoin, »joka tapauksessa olen varma yhdestä asiasta. Ellen olisi ollut proosa henkilöitynä, niin en istuisi nyt tässä tänä iltana.»