Arkontin palatsissa odotettiin sillä välin turhaan tietoja Olorokselta.
Jo sen vaikutuksen takia, jonka kaupungin täydellinen kukistaminen tekisi lähimaakuntiin, täytyi merirosvojen kaikin mokomin koettaa murtaa Karidemoksen ja hänen pienen sotajoukkonsa valta niin pian kuin mahdollista.
Oloroksen paosta Ikariaan olivat he saaneet kuulla, ja arvasivat kyllä matkan tarkoituksen. Mutta Mileton ja Ikarian välillä vuosikausia vallinneen huonon sovun tähden epäilivät he tämän lähetyksen onnistumista, ja aivan varmaan oli muka Filostratos sitä vähemmin taipuvainen sekaantumaan asiaan Karidemoksen hyväksi, kuta varmempi merirosvojen voitto oli ja kuta täydellisemmin heillä oli kaupunki vallassaan. Niinä kolmena päivänä, jotka Oloroksen salaisesta lähdöstä olivat kuluneet, ryhtyivät he kahdesti säännölliseen hyökkäykseen vankkaa rakennusta vastaan, mutta kummallakin kerralla ajoi Karidemoksen väki heidät takaisin. Nämä miehet taistelivat epätoivon uljuudella, sillä Olbios oli, kun arkontti uhmaillen oli kieltänyt antautumasta, vannonut kauhean valan, että kun hän tämän viimeisen linnoituksen Miletossa saa haltuunsa, niin ei yksikään miehistöstä ole pääsevä pakoon.
Päivää ennen ikarialaisen laivaston lähtöä sai Olbios tietää, että Filostratos riensi Miletolaisten avuksi. Tämä sanoma ei ainoastaan yllyttänyt rosvojen kuumeentapaista halua saada palatsia valtaansa, vaan myös sitä tuskallista huolellisuutta, jolla koetettiin estää kaikkea kanssakäymistä ulkomaailman kanssa. Karidemoksen ei pitänyt saada tietää että Filostratos oli tulossa häntä auttamaan — muutoinhan rosvopäällikkö menettäisi tehokkaimman liittolaisensa, joka palatsin sisällä taisteli hänen edukseen, nimittäin pelon, että Oloroksen yritys oli rauennut tyhjiin. Tämä pelko toi ehkä viimein mukaansa hervottomuutta, ennenkuin Ikarialaisten sotavoima vielä saapui perille, ja jos saataisiin linna valloitetuksi ennen vihollisten laivaston tuloa, niin olisi — lukematta voiton siveydellisessä suhteessa tuottamaa huonoa vaikutusta — erittäin tärkeä asema anastettu.
Sill'aikaa kuin Olbios sotapäällikön taidolla, joka raa'assa luonnonlapsessa oli ihmeteltävä, varustautui kolmatta, ja kuten hän toivoi ratkaisevaa rynnäkköä tekemään — sillä, suuttuneena epätäydellisiin apukeinoihinsa, oli hän antanut pystyttää rautapäisiä muurinruhjimia ja muutenkin valmistuttanut useita hyödyllisiä koneita —; sill'aikaa kuin hän mitä innokkaimmin järjesti rannikon puolustustointa ja huonokurisesta roistoväestä, joka nyt joka taholta tulvaili Miletoon, tuota pikaa valmisti järjestettyjä joukkoja; sill'aikaa kuin hän useaan paikkaan antoi luoda valleja ja rakentaa muureja, jossa työssä Mileton arvokkaimpien porvarien täytyi olla osallisina, niin oli arveluttava tila arkontin palatsissa noussut korkeimmilleen ja oli pelättävä mitä pahinta.
Yksi seikka oli etenkin huolettava: muonavarat alkoivat pelottavan nopeasti vähetä. Arkontti tietysti ei ollut valmistautunut elättämään niin monta odottamatonta vierasta; merirosvojen hyökkäys oli tullut niin äkkiarvaamatta, että Karidemoksen täytyi pitää itseään onnellisena kun hän töin tuskin pääsi suojaan palatsin muurien taakse. Hankkia muonavaroja, sitä ei kukaan ollut ajatellut. Täytyi siis ryhtyä siihenkin, mitä arkonttia ja hänen huonettaan varten sattumalta oli kyökeissä, kellareissa ja ruokakammioissa. Nämät, itsessään jotenkin runsaat varat olivat jo piirityksen kolmantena päivänä supistuneet niin vähiin että Karidemoksen täytyi noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä niitä jaellessaan. Hän itse, ylellisyyteen tottunut, ylhäinen hekumoitsija myöntyi, viisaasti arvaten, mitä se olisi muissa vaikuttava, tähän jakotapaan ja vaati itselleen ja lähimmälle ympäristölleen ainoastaan sen verran, kuin halvimmalle sotamiehellekin annettiin. Mutta ei tämäkään niukkuus voinut ainaiseksi poistaa uhkaavaa vaaraa. Oli helppo laskea, milloinka viimeinen leipänelikko, milloinka viimeinen viinitynnyri oli tyhjenevä, eikä se aika ollut aivan kaukana.
Nähdessään tämän toivottoman tilan ja kun ei mitään sanomaa kuulunut Ikariasta, alkoi lohduton välinpitämättömyys vallata lujimmatkin. Turhaan oli arkontti itse noussut palatsin katolle, josta hän merirosvojen nuolien ja peitsien uhkaamana, tähysteli aavaa merta. Ei taivaanrannalla näkynyt odotettuja laivoja, eikä sitäkään venettä, josta uskollisen Oloroksen, joll'ei hänen valepuvussa ja Odysseyksen kaltaisella viekkaudellaan onnistunut päästä palatsiin, piti antaa sovittu merkki siitä, kuinka hänen matkansa oli onnistunut. Rosvojen kolmisoutolaivat risteilivät merellä niin kauas kuin silmä kannatti; ei mikään muu laiva uskaltanut kaikkina niinä päivinä tulla Mileton vesille, ja yhä synkempänä astui Karidemos tähystyspaikastaan alas aseista kalskivaan etupihaan. Miehistö pysyi vaan koneellisesti määrätyillä paikoillaan. Tietysti ei rosvoilla ollut tämmöisen mielentilan vallitessa oleva voitettavana mitään lujaa vastarintaa, vaikka muutoin olisikin ollut helppo puolustaa palatsia.
Iltapäivän kolmannella hetkellä havaitsivat vartijat, jotka olivat sijoitetut laakean katon rintavarustuksen taakse, että merirosvot asettuivat jonkinlaiseen tappeluasemaan torille ja siihen päättyville kaduille ja että he muutoinkin ryhtyivät valmistuksiin ryntäystä tekemään. Niin sanottu krios, tavattoman suuri muurinruhjin, tehty vahvimmista hongista, jotka rosvot olivat löytäneet, pyöri, parinkymmenen miehen kuljettamana, jykeillä pyörillään keskellä toria ja uhkasi rautapäällään muuria propylaionin pylväitten vasemmalla puolella. Kun ei pääseinässä ollut ikkunoita ja harvat, jotenkin pienet "thyrides" rakennuksen molemmissa päissä osittain olivat tukitut, mutta osittain varustetut tarkk'ampujilla, jotka ampuivat myrkytetyillä nuolilla, niin tarjosi rikko muurissa, jonka kautta sitten voitaisiin päästä tunkemaan eteenpäin, varmimman keinon taistelun pikaiseen päättymiseen; sillä arkontin palatsi, vaikka olikin vahva ja varustettu ei kuitenkaan ollut mikään akropolis.
Kun saarretut huomasivat tämän, nousi ankara melu avarassa aulassa, jossa enin osa miehistöä päivällä oleskeli. Nälissään ja väsyksissään kun olivat — sillä puolien heistä täytyi öisinkin olla aseissa — ei kellään enään ollut sitä jäntevyyttä, joka olisi ollut tarpeen lujaan vastarintaan. Hurja rohkeus, joka vielä vähän aikaa sitten oli kiihottanut heidän kestävyyttään ja uljuuttaan, oli äkkiä kadonnut; sillä rajut tunteet ovat sitä laatua, että äkkiä jäähtyvät, kun ovat äkkiä syttyneet.
Jos Filostratos olisi tahtonut auttaa, niin olisi laivain jo aikoja sitten pitänyt olla näkyvissä — se oli se masentava sana, joka hätäisellä epävakaisuudella kävi miehestä mieheen.
Vihdoin, vaikka arkontti itse oli läsnä ja synkin katsein huomasi tämän kasvavan miehuuttomuuden, uskalsi eräs miehistöstä ehdottaa että rosvopäällikön valasta huolimatta, ruvettaisiin keskustelemaan ja koeteltaisiin, eikö edes osa miehistöä — esimerkiksi arvanheiton mukaan — pääsisi vapaasti pois.
Kun tämä ehdotus kerran oli lausuttu ruvettiin kuumeen kiihkolla asiata ajamaan. Vieläpä näkyi muutamien palkkasoturien käytös ilmaisevan, että olivat taipuvaiset koettamaan onneaan merirosvojen luona, eikö rosvopäällikkö halukkaammin ottaisi uusia liittolaisia, kuin valansa mukaan hakkaisi maahan ylimenijät. Mitä ylipäätään vala merkitsi Olbioksen kaltaiselle miehelle? Äkäpäissään oli hän vannonut; mutta tämä viha oli lauhtuva, jos — jo ennenkun rynnäkkö oli alettu — jätettäisiin linna hänen haltuunsa.
Karidemos oli äänetönnä kuunnellut mitä näin puheltiin aivan hänen lähellään, vaikka vaan viittaamalla ja puoliääneen. Hän punastui — sitten kalpeni hän kalman kalpeaksi. Katkeruus kapinoivia sotamiehiä kohtaan väistyi pelon edestä, joka hänessä syntyi ajatellessaan kauheata kohtaloa, joka odotti häntä. Häväistys ja mitä julmin mestaus — tahi itsemurha, ne olivat loppupäätökset sillä tiellä, jolle hän nyt peräytymättömästi näkyi joutuneen. Hän yritti puhua; vielä kerran tahtoi hän antaa hallitsijan äänen kuulua ja siten pakottaa miehiä kuuliaisuuteen, vaikk'ei hän enään voinutkaan herättää heissä rohkeutta; mutta ääni petti. Ainoastaan valittava korahdus kuului hänen sinertäviltä huuliltaan. Ja kun hän viimein sai sanoja suustaan — ryhdittömiä, katkonaisia ja sitä arvokkaisuutta vailla, joka vaikuttaa alhaiseen kansaan — silloin oli hän sotamiesten mielestä joutunut tappiolle. Raaka nauru kajahti hänelle vastaukseksi.
"Sinä itse tunnet", huusi yksi röyhkeimmistä, "että kaikki on turhaa. Kenenkä puolesta siis meidän pitää tapella? Niin, ylpeän arkontin mielestä olisi oikein, jos kaikki viruisimme verissämme ennenkuin merirosvot pääsisivät hänen pyhään läheisyyteensä. Ehkä, arvelet sinä, tuntee rosvopäällikkö sitten kunnioitusta uljasta soturia kohtaan, joka on antanut toisten kuolla edestään. Ehkä hän tyytyy lunnaihin, joita hän löytää kirstuissasi ja lippaissasi. Mutta me olemme lihaa ja luuta niinkuin sinäkin, ja pidämme sopivampana, että Olbios teurastaa sinun uhrina, mutta säästää meidät!"
"Sinä katala!" huusi Karidemos, tarttuen miehen kurkkuun ja heittäen hänet takaisin, niin että hän oli kompastua. Se oli eräs thrakialainen sotamies, joka oli näin puhunut. Heimonsa koko kiivaudella jatkoi nuorukainen nyt, temmaten miekan huotrasta:
"Uskallappas tuota vielä kerran, niin kyllä pidän huolta siitä, ettäOlbios pääsee kaikesta vaivasta sinun kanssasi!"
Sitten kääntyneenä muutamiin maansa miehiin:
"Toverit", huusi hän, "kokoontukaat taajemmin ympärilleni! Mitä se meihin kuuluu, palvelemmeko Olbiosta vai Mileton neuvostoa? Rosvoja ja konnia ovat he kaikki! Mutta Olbioksen suosion saavutamme paraiten, jos viipymättä avaamme portit ja annamme Karidemoksen heidän haltuunsa. Ilo, minä vakuutan sen teille, on tekevä hänet lempeämmäksi. Pahimmassa tapauksessa voimme kuolla tuolla torilla yhtä hyvin kuin täällä linnan pihalla."
Kuusi tai kahdeksan ääntä kuului huutavan suostumusta. Muut eivät liikahtaneet. Muutamat näkyivät jäykistyvän kuullessaan tätä kehnoa kavallusta; mutta enemmistö oli välinpitämätön. Itsekseen taisivat he toivoa että Thrakialaisen mielipide toteutuisi — ja joll'eivät tahtoneetkaan itse koskea arkontin pyhään personaan, niin monelta ei kuitenkaan ollut kaukana ajatus käyttää hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, mitä muut aikoivat toimia. "Eteenpäin!" huusi thraldalainen palkkasoturi, joka oli antanut ensi sytykkeen kapinaan. "Pitääkö meidän odottaa siksikuin muurinsärkijä poukahtaa muuria vastaan? Se vähentäisi kirotun tavalla vaikutusta Olbiokseen. Nouse sinä ylös, Mesembrios, ja anna merkki merirosvoille, että tahdot puhua. Me pysymme sillä välin täällä valmiina. Vastustus ei hyödytä sinua, Karidemos. Sinä meidän kaikkien edestä — se on kohtuullisempaa kuin päinvastoin."
Kolmen toverinsa kanssa tunkeutui hän Karidemosta vastaan, käydäkseen hänen kimppuunsa. Arkontti oli paljastanut miekkansa, aikoen kukistaa ensimmäisen, joka lähenisi häntä. Niiden luku, jotka menivät Thrakialaisen puolelle, näkyi kasvavan. — Torilta kuului hurja ilohuuto: ryntääjät tervehtivät Olbiosta, joka astuen alas hävitetyn Afroditentemppelin portailta meni asettumaan heidän etunenäänsä. — Tämä ilohuuto vaikutti turmiollisesti. Luultiin rynnäkön jo alkavan ja niinmuodoin hyökkäsivät Thrakialaiset, joita arkontin päättäväinen ryhti hiukan oli pidättänyt, hurjalla raivolla hänen päällensä.
"Seis!" huusi silloin sointuva nais-ääni asekalskeen keskellä? Se oli Kydippe, joka nopeasti riensi esiin, kuten metsiä kiertelevä Artemis, pylväitten takaa ja tarttui lähinnä seisovan kapinoitsijan käsivarteen. Kaikkien katseet kääntyivät ihmeelliseen tyttöön, joka keveässä puvussaan, lumivalkeat hartiat puoleksi paljaina ja ihanat kasvot mielenliikutuksesta hehkuvina, seisoi sotamiesten keskellä. Enin osa miehistöä oli Helleenejä; ja helleeniläiselle silmälle, alhaissäätyisellekin, oli kauneuden näkeminen jotain jumalallista, valtavaa. Ei Kydippe koskaan ennen ollut niin täydellisesti muistuttanut tuota jumalia ja ihmisiä hallitsevaa ideaalia, Afroditeä, kuin tänä hetkenä. Sen lisäksi tuotti isää vastaan tehdyn petoksen herättämä pyhä viha käskevän, majesteetillisen piirteen. Ja vieläkin jotain säteili hänen silmistään — voitosta varman innostuksen loiste, joka ei oikein ollut sopusoinnussa uhkuvain huulien nuhtelevan piirteen kanssa. Tämä kaikki teki koko hänen olentonsa niin tenhoavaksi. Oli ikäänkuin Afrodite itse olisi astunut alas kuolevaisten keskelle riidan ratkaisijaksi ja raa'an väkivallan estäjäksi. Ja kun hän nyt puhui ja kietoi molemmat käsivartensa isän kaulan ympäri ja vannoi tahtovansa omalla ruumiillaan suojella rakkaan isänsä rintaa, silloin vaipui soturien miekat ja melkein hartaudella kuunneltiin, mitä hän vielä puhui.
"Pysykää kestävinä, toverit!" sanoi hän ennustajattaren tavoin. "Kaikki, kaikki annetaan teille anteeksi, jos vaan kestätte tämän viimeisen taistelun. Apu on lähellä; hengessäni näen sankarien jo tulevan, jotka panevat rajan Olbioksen ilkitöille. Afrodite, Zeuksen tytär, ilmestyi minulle yöllä unessa; hän pani kätensä polttavalle otsalleni ja hymyili armollisesti. Minkä verran Melanippos lieneekin rikkonut innoissaan auttaa turvattiaan Akontiosta, niin on jumalatar nyt leppynyt. Hän on taas suojeleva kaupunkiamme, ja Mileton templiä on kaunistava uusi hänen jumaluutensa kuva, kauniimpi ja taivaallisten silmissä mieluisempi kuin ensimmäinen, jonka merirosvot meiltä veivät. Pysykää lujina, minä rukoilen teitä! Älkää epäilkö, että jumalatar itse puhuu minun kauttani; sillä mistä minä, kurja, heikko olento, muutoin saisin rohkeutta vastustamaan teitä, ynseitä miehiä, ja luovuttamaan teitä siltä tieltä, jota tahdotte käydä!"
Ei se ollut ilvenäytelmää, jota ihana Kydippe täällä näytteli. Uskollisesti ja juurta jaksain kertoi hän, mitä hän oli kokenut. Hänen kaunopuheisuutensa, hänen miellyttävät liikkeensä, naisellinen arvokkaisuus koko hänen ryhdissään — kaikki tämä oli hurmaavaa. Siten saavutti hän luottamusta samoin kuin hän ensi hetkellä oli saavuttanut ihmettelyä. Innostuksen huudot ilmoittivat hänelle sotamiesten päätöksen seurata pyhää kehoitusta ja uljaasti taistella, koska Afrodite soti mukana. Intohimoinen Thrakialainen, joka kävi toisesta liiallisuudesta toiseen, heittäysi kauniin tytön jalkoihin, suuteli hänen vaatteensa laskoksia ja pyysi kyyneliä vuodattaen häntä rukoilemaan Karidemosta suomaan hänelle anteeksi hänen ilkityönsä. Sanansaattajaan, joka katon rintavarustukselta piti keskustella merirosvojen kanssa, sattui, hänen juuri alottaessaan puhumaan, nuoli. Tämä pidettiin Afroditen lähettämänä rangaistuksena ja siten vahvistuttiin uudessa uskossa.
Rosvopäällikkö Olbios ei antanut näitten hetkien vaikutukselle pitkää aikaa heikontumaan ja jäähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tärisi linna perustuksia myöten. Rautapäinen muurinruhjin oli täyttä vauhtia syössyt muuria vastaan.
Kaikki tunkeusivat nyt siihen avaraan saliin, jonka ulkoseinää niin ankarasti ahdistettiin. Pintapuolinen katsahdus osotti jo, ett'ei aivan monta sellaista sysäystä tarvittaisi murtamaan muuria raunioiksi. Korkealla, aina kullalla koristettuja kattohirsiä myöten oli savisivellys halkeillut. Pitkinä liuskoina irtautui kalkitus molemmin puolin hyökkäyskohtaa, vieden mukaansa erään theebalaisen mestarin ihmeellistä maalausta. Muuri itse tuskin osotti huomattavalla polvistumisella, mihin muurinsärkijän pää oli kohdannut.
Paikalla miehitettiin uhatun huoneen uloskäytävät. Seurasi toinen sysäys, ja kolmas. Neljännellä hyökkäyksellä kuului kauhea romahdus. Puolet seinää ja osa kattorakennusta oli kukistunut maahan, peittäen paksuihin pölypilviin uloskäytävän varustuslaitokset.
Rosvot tervehtivät tätä menestystä raa'alla voittokiljunalla. Sitten seurasi kolkko, tuskallinen hiljaisuus. Molemmin puolin odotettiin että savunkaltainen tomupilvi hälvenisi. Sitten syöksyivät merirosvot esiin raivatakseen tieltä soran, kivilohkareet ja särkyneet hirret. Aukko oli kyllin avara, että päälleryntääjät heti voivat jatkaa ryntäystä.
Samaan aikaan tämän rynnäkön kanssa, joka tehtiin neljännestuntia myöhemmin, uudistettiin jo kahdesti yritettyä ryntäystä pääovea ja rakennuksen päitä vastaan, jossa pitkillä keihäillä alettiin ahdistaa thyridein varustusväkeä. Myrkytetyiltä nuolilta suojelivat he itseään puisilla, nahalla verhotuilla kilvillä, jotka Olbios kiireessä oli teettänyt.
Siten joka taholta yht'aikaa ahdistettuina ankaralla itsepintaisuudella, joka näkyi hetki hetkestä kasvavan, tunsivat piiritetyt luottamuksensa ja voimansa äkkiä masentuvan. Mutta nyt oli tietysti liian myöhäistä uudestaan ruveta Thrakialaisen petollisiin tuumiin. Ennen neljännestunnin loppuun kulumista oli linnan ensimmäinen piha anastettu. Yhä taistellen oli varustusväki vetäytynyt toiseen pihaan. Mutta täälläkään eivät he voineet kauvan seisoa rosvojen ylivaltaa vastaan, semminkin kun viholliset nyt nousivat huoneen katolla olevalle lautasillalle ja antoivat peitsien ylhäältä tuiskuta heidän päällensä.
Olbios itse, raivoten tappelunhalusta, oli ensimmäisten joukossa. Yhä pienemmäksi suli niitten luku, jotka ympäröivät arkonttia, ikäänkuin keskipistettään. Omin käsin oli Karidemos kaatanut maahan useat päälleryntääjistä, nyt, Olbioksen tullessa lähemmäksi, antoi hän uupuneena miekan muutamaksi hetkeksi vaipua.
"Seis!" huusi merirosvo kääntyneenä miehiinsä. "Voitto on meidän. Mutta tuon itsepäisen, vanhan Miletolaisen, joka niin vähän näkyy tietävän mitä henioki Olbioksen vala merkitsee, pitää teidän vahingoittamatta jättää minun haltuuni! Rangaistus, jota hänelle aion, on oleva tuleville vihollisillemme esimerkkinä siitä, kuinka hyödytöntä on herättää vihaamme. Kuuletko Karidemos? Sinä turhamainen hupsu, joka luulit voivasi vastustaa meitä kourallisella miehiä! Muutoin, sano minulle toki, ylhäinen arkontti, miksikä kieltäyt tervehtimästä voittajaa tervetulleeksi ja antamasta hänelle tavallista vieraslahjaa? Missä on Kydippe, hurmaava tyttäresi? Minulle häntä on kehuttu niin kauniiksi ja iloiseksi. No hyvä, minä vaadin Kydippeä vieraslahjaksi ja palkkioksi vaivoista, joita hänen isänsä on meille tuottanut. Sillä tosiaankin, pian saamme enemmän tekemistä, kuin vanhain tylsämielisten narrien linnan anastaminen."
Hän ajatteli Filostratoksen laivastoa, jonka hän tiesi jo aikoja olleen tulemassa.
"Kydippe, lapseni…" änkytti Karidemos epätoivoissaan. "Ota minut ja kaikki minun aarteeni; — tapa minut, — mutta jos vielä ensinkään pelkäät kuolemattomia jumalia, niin säästä häntä, joka on ollut elämäni onni ja ylpeys!"
"En aio tehdä Kydippellesi mitään pahaa", huusi merirosvo. "Otan hänet hentukseni, sillä väkevä kauniin ansaitsee, ja voittajalla on oikeus tarkastella puutarhaa valitakseen itselleen kauniimmat kukkaset. Tuo hänet luokseni, Karidemos! Sinä itse saat taluttaa hänet huoneeseni!"
"En koskaan!" änkytti Karidemos. "Oi nyt tunnen jumalien kostavaa kättä! Mylasalainen kuvanveistäjä oli mielestäni liian halpa tullakseen vävykseni; nyt pitää minun näkemän, kuinka roisto ottaa lapseni jalkavaimokseen."
"Olbioksen henttu —" nauroi merirosvo. "Sinä pidät sen kunnian ala-arvoisena. Mutta lyhyesti: missä hän on?"
Hänen vielä puhuessaan tuli Kydippe kalpeana ja kyynelettömin silmin pihalle. Hän oli ollut makuuhuoneessaan polvillaan rukoilemassa innokkaasti Afroditeltä pelastusta. Kuullessaan nuo pilkalliset sanat työnsi hän salvan ovelta ja astui ulos esipihaan. Tikari välkähti hänen kädessään.
"Tässä olen", sanoi hän salaamattomalla ylenkatseella. "Minä tulen sanomaan sinulle, että erehdyt! Tämä terä pelastaa minut, ennenkuin sinun kätesi vielä on minuun koskenut."
Kun Olbios hämmästyneenä tuijotti häneen, huusi hän, kääntyneenäKaridemokseen:
"Vielä voit käyttää miekkaa, isä. Minä tiedän ett'et sinäkään salli, että nuo raa'at pahantekijät pitävät jumalatonta peliään sinun kanssasi. Sinä olet seuraava minua haadeksen syvyyksiin, jossa kulaus Lethe-virrasta poistaa kaikki huolet ja kaiken ikävän."
Näitä puhellessaan hän ei huomannut, että takaa eräs merirosvoista hiipi hänen luokseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän kipeästi, kuinka voimakas miehenkäsi tarttui hänen ranteesensa. Tikari putosi hänen kädestään.
"Kas niin!" huusi Olbios leveästi irvistellen. "Sen teit hyvin, Lysias! Ei, nukkiseni, et sinä ja'a haadeksen asuntoja ylhäisen isäsi kanssa, vaan pehmeätä makuusijaa Olbioksen kanssa, joka pitää sinua erittäin viehättävänä. Sinä tarjoat minulle kukoistavat huulesi suudeltaviksi ja sallit, että minun käteni silittelee kultaisia kiharoitasi. Lumivalkeat helmasi — —"
Hän ei saanut lopetetuksi. Raskas peitsi, joka vaan käden leveyden matkan päässä suhisi Kydippen korvan ohi, syöksyi hänen kurkkuunsa. Karaten pystyyn kuin haavoitettu härkä, hoiperteli hän pari askelta taaksepäin ja kaatui sitten verihinsä maahan. Melkein samassa silmänräpäyksessä halkaisi miekan-isku sen rosvon pörröisen pään, joka piti kiinni Kydippestä. Aseiden kalsketta ja hurjaa melua kuului puutarhasta; valitulla joukolla Ikarian nuorukaisia ryntäsi Akontios, kuvanveistäjä Mylasasta, kaikuvaan pihaan. Kova meteli, joka kuului yli koko torin, ilmaisi, että tappelu täälläkin oli täydessä liekissä.
Sill'aikaa kuin Filostratoksen sotilaat vähässä ajassa karkottivat merirosvot palatsista, kaatoivat maahan tai vangitsivat heitä, sulki Akontios autuaana itkevän Kydippen syliinsä.
"Vihdoin! Vihdoinkin!" nyyhkytti tämä, painaen kasvonsa vapauttajansa olkapäitä vastaan. "Tiesinhän, että olit tuleva."
Ikäänkuin haaveksien katseli Karidemos ihanaa pariskuntaa, jotka innokkaasti syleilivät toisiaan. Hän ei uskaltanut lähestyä nuorukaista, niin täydellisesti valtasi hänet häpeä ja katumus. Mutta kiitollisuutensa koko hehkun vuodatti hän Filostratoksen yli, joka tuntia myöhemmin Ximmiaksen, Oloroksen ja Melanippoksen seurassa astui palatsiin ja tarjosi kätensä arkontille, ikäänkuin hänen, Filostratoksen, olisi pitänyt etsiä ystävyyttä ja sen valtiollisen riidan unhottamista, joka siihen saakka oli erottanut Ikarian Miletosta. Muinoin niin jäykkä ja ylpeä arkontti oli ikäänkuin muuttunut. Nyt tuli hän varmaksi siitä, mitä hän oli aavistanut jo Akontioksen heittäessä peitsensä: että Konon oli harjoittanut petosta, että syytös Akontiosta vastaan oli ollut ilkeätä vehkettä ja että hän, Karidemos, tietämättömyydessään oli alentanut itseään palvelemaan välikappaleena tätä vehkettä.
"Mutta jumalien nimessä", kysyi hän hetken kuluttua, "mitenkä se kävi päinsä, että te viimeisessä hetkessä nousitte maasta, ikäänkuin Iasonin lohikäärmeet, ilman että vastustajanne teitä huomasivat?"
"Kyllä he meidät huomasivat", sanoi Filostratos. "Ainoastaan teidän ja niitten roistojen mielestä, jotka teitä täällä linnassa uhkasivat, tulimme niinkuin ukonnuoli pilvistä. Tosin taisimme vähän odottamatta hyökätä ulkonakin olevien kimppuun. Me emme tehneet hyökkäystä meren puolelta, sillä sieltäpäin — se oli selvä — olisi todellinen ylläkkö, jommoista minä olin ajatellut, ollut mahdoton. Ei, Karidemos, etelästä, Didymoista päin, hyökkäsimme esiin, kammomatta pitkää kierrosta, voidaksemme sitä varmemmin karata äkkiarvaamatta vihollistemme päälle. Me kohtasimme niin heikkoa vastarintaa, että jo olimme melkein keskellä kaupunkia, ennenkuin rosvojen pääjoukko sen tiesikään. Sill'aikaa kuin minä käännyin torille päin, heittäysi Akontios sitä verrattain pientä joukkoa vastaan, joka takaa ahdisti sinun linnaasi — ja muun tiedät itse. Kuitenkin on enin osa merirosvoja kaatunut tahi joutunut vangiksi. Muutamat harvat — niiden joukossa harmikseni Olbioksen velikin — pääsivät laivoihin ja kääntyivät pohjoiseen päin. Mutta koska kerran olemme ryhtyneet vaarallisten rauhanrikkojien rankaisemiseen, niin haetan ne niin pian kuin mahdollista lymyloukoistaan, saadakseni kerrassaan koko suvun hävitetyksi."
Tieto, että Akontios oli palannut ja että häntä ja hänen jalomielistä esirukoustaan Filostratoksen luona oli kiittäminen pelastumisesta merirosvojen kynsistä, oli tuulen nopeudella tunkeutunut etäisimpiinkin kaupungin-osiin. Tämä seikka yksistään olisi jo koroittanut nuorukaisen viattomuuden yli kaikkia epäluuloja, sillä mahdotonta oli, että merirosvojen voittaja oli heidän liittolaisensa. Mutta nyt tuli lisäksi se varma huhu, ett'ei Konon, kuten Karidemos, ollut erehtynyt, vaan että hän inhottavassa ilkeydessään oli ostanut väärät todistajat suurista summista ja siten tehnyt rikoksen, jota Mileton lait rankaisivat omaisuuden menettämisellä ja maanpaolla.
Seppä Baioskin sai kuulla, mitä suusta suuhun puhuttiin.
Baios oli jo ennestään, Akontioksen tuomitsemisesta asti, kurjassa mielentilassa; sillä saavutettuaan kostonhimoisten juoniensa päämäärän, Neaira ei löytänyt tästä tiedosta toivottua tyydytystä, ja alkoi siitä syystä salaa kantaa sammumatonta vihaa Baiosta kohtaan, josta hän tähän asti oli ollut välinpitämätön. Turhaan vaati seppä Neairaa täyttämään lupaustansa. Tämä nauroi häntä vasten silmiä ja huusi hänelle pilkallisesti: kavaltajalle tehtyjä lupauksia ei tarvitse täyttää! Sitten, kun hän näytti niin tuiki kamalalta ja käyttäytyi ikäänkuin ihminen, joka epätoivon tuskassa ryhtyy vaikka mihin, lohdutti hän häntä tulevaisuuden lupauksilla, samoin kuin velallinen koettaa tyydyttää velkojaan tyhjillä korupuheilla. Seppä huomasi kuitenkin viimein, ett'ei hän milloinkaan hyvällä ja ilman ulkonaista pakkoa ollut tuleva hänen omakseen. Siis kävi hän jurona ja päivä päivältä yhä raskasmielisempänä työhönsä, alati horjuen kahden päätöksen välillä, pitikö hänen kärsivällisesti odottaa, vai äkkiä tehdä loppu kaikesta. Tähän jälkimmäiseen näytti hänen mielestään olevan tilaisuutta, kun Olbios merirosvoineen astui maalle. Fintias, templinpalvelija Didymoin lehdosta, oli jo aikoja sitten taas yhtynyt merirosvoihin. Sen saattoi Baioskin tehdä. Ja jos hän, vaikka olikin tottunut vaaralliseen toimeen, vielä epäili, niin oli se siitä syystä, että hän salaa pelkäsi, että Olbios kuitenkin saattoi tulla voitetuksi, ja silloin hänen, Baioksen täytyisi ikipäiviksi jättää Mileton alue ja jumaloittu Neairansa.
Tyytymätönnä mielessään, epävarmana siitä, pitikö hänen iloita rosvojen menestyksestä, pitikö hänen esiytyä julkisuudessa vai sulkeutua huoneesensa, vietti hän päivänsä ratkaisevaan hetkeen asti. Nyt näkyi äkkiä kova onni kohdanneen häntä.
Tieto, että Konon oli paljastettu, että lain kostava käsi oli urkkiva, keitä rohkea pahantekijä oli käyttänyt avukseen, sorti hänet melkein maahan.
Pakoon! pakoon! Se oli ainoa ajatus, jonka hänen järkensä käsitti, — mutta ei ilman häntä, joka nyt oli hänen vallassaan. Ennen pakoaan hän tietysti saattoi ilmaista, että Neaira oli rikoksen oikea alkuunpanija, jos hän ei suostunut lähtemään mukaan.
Kolme riviä paperiliuskalle piirrettyinä ja yön aikaan naulittuina raatihuoneen portille, riitti, joll'ei hän pitänyt parempana antaa tärkeää paperia jollekin Kreonin kuvapatsaan luona olevista kukkaistytöistä. Nämät tytöt vihasivat Neairaa, koska hän, enimmän ihailtuna oli vaarallisin kilpailijatar ylhäisen nuorison suosiosta. Kateellinen riitasisar varmaankaan ei ollut jättävä levittämättä syytöstä — ja Konon oli juuri se mies, joka tiesi käyttää asiaa hyväkseen todistaakseen sillä itsensä syyttömäksi. Hänen asemassaan, ja tottunut kun oli vehkeilemään ja keksimään valheita, ei pitänyt olla vaikeata vierittää suurinta osaa syystä, joll'ei aivan kaikkea Neairan niskoille, perustuen hänen kostonhimoonsa, ja esittää asia ikäänkuin eivät Fintias ja Baios olisi tulleet lahjotuiksi hänen kullallaan, vaan viekoitelluiksi nuoren tytön lumoavalla viehätysvoimalla. Kaikesta tästä voi helposti huomauttaa paperiliuskalla, ja Kononille, tuolle sukkelapäälle, tarvitsi myös ainoastaan antaa viittaus…
Baios tiesi nyt, mitä tietä hänen tuli käydä. Vitkastelematta ryhtyi hän toimeen. Hän kirjoitti syytöksen, vakuuttavammin ja laveammin, kuin hän alkuaan oli ajatellutkaan. Sitten pani hän kokoon tarpeellisimmat tavaransa ja vähät rahansa, ja lähti yön pimeässä — kuu ei ollut vielä kohonnut yli taivaanrajan — Neairan asunnolle. Mytyn kantoi hän viitan verhossa; paperin pisti hän vyöhönsä, ja suonenvedon tapaisesti puristi hän sitä kädellään.
Kolmesti täytyi hänen koputella porttia, ennenkuin talon isäntä avasi hänelle. Ihmiset olivat juuri menemässä levolle. Teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä kyseli hän Neairaa. Hän oli muka hänen sukulaisensa ja oli tänään saapunut tänne Ikarialaisten kanssa. — Ukko, savuava savilamppu kädessä, loi tutkivan katseen hänen liikutettuihin kasvoihinsa, käski kuitenkin häntä käymään sisään ja näytti hänelle tien tytön huoneesen.
Huonosti rakennetun puuoven rei'istä näkyi valoa loistavan. Ukon vetäytyessä pois, astui Baios sykkivin sydämmin lähemmäs. Hän kuunteli. Outoja ääniä sattui hänen korviinsa, nyyhkytysten ja puol'äänisen mutinan tapaisia. Ovi ei ollut tiivisti kiinni; se ei siis ollut sisältä, lukittu. Hän avasi hiukan. Siinä makasi Neaira olkimatolla, kauniit hiukset hajalla ja katseli lampun lekuttavaan liekkiin, nojatessaan kyynelten kostuttamat kasvonsa käsiin.
"Neaira!" huusi hän puol'ääneen huoneesen, ja kun tämä ei kuullut, astui hän — varmana voitostaan — kynnyksen yli.
Tyttö nousi hitaasti, pyyhki pois kyyneleensä ja sanoi:
"Sinäkö Baios? Miksikä näin hiivit luokseni? Kuinka sinä pääsit sisään?Olenhan kieltänyt sinua…"
"Vaara halveksii tuollaisia kieltoja. Oletko koko päivän istunut täällä yksin, etkä siis tiedä, mitä kaikkialla puhutaan?"
"Tiedän kaikki", vastasi Neaira.
"Senkin, että olet petetty?"
"Minäkö? Sinä ja Fintias ja kavala Lysistrate! Mitä se minuun kuuluu?"
"Neaira! Etkö sinä saattanut minua todistamaan Akontiosta vastaan?"
"Hyvä; mutta sen tiedätte ainoastaan sinä ja Konon. Konon kyllä karttaa tulla Miletoon, ja sinä —"
"Niin, minä olen vaiti, jos Neaira vihdoinkin täyttää minulle tekemänsä lupauksen. Kuten nyt näet, aion jättää Mileton; mutta en yksinäni, vaan sinun kanssasi. Minä tahdon nyt niittää, mitä olen kylvänyt. Tee itsesi valmiiksi lähtöön ennenkuin on myöhäistä! Tällä tunnilla vielä lähdemme matkaan."
"Minäkö? Ja sinun kanssasi? Oletko menettänyt järkesi?"
"Sinun täytyy, Neaira! Minä en päästä sinua! Vaimokseni täytyy sinun tulla, ja, jumalien nimessä, tahdon varjella sinua niinkuin silmäterääni ja kunnioittaa sinua niinkuin pappi jumalankuvaansa! Tule Neaira! Luota toki minuun! Etkö siis ymmärrä kuinka äärettömästi sieluni halajaa sinua? Ja mitä muuta sinulla on valittavana? Ole varma siitä, että Konon on paljastava osallisuutesi! Paeta sinun pitää, kuten minunkin. Tahdotko siis yksin mennä vieraille maille turvatta ja suojatta?"
"Minä en aio paeta", sanoi Neaira suruisesti.
Baios seisoi niinkuin kivettynyt. Mutta sitten leimahti äkkiä pirullinen tuli hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta. Hän pisti kätensä vyöhön ja piti sitten kirjoitettua paperiliuskaa tytön silmien edessä.
"Katso tätä, lue!", sanoi hän kähisevällä äänellä.
"Mitä se tietää?" kysyi Neaira.
"Lue!" toisti seppä. "Tämä paperi on jo huomenna oleva oikeissa käsissä, jos yhä aiot rikkoa valaasi ja tehdä minut naurettavaksi omissa silmissäni!"
Hänen silmänsä kiisivät likaisen paperin yli. Halveksivasti rypisti hän kaunista suutaan.
"Tee mitä tahdot!" sanoi hän kylmästi.
"Minä teen sen, Neaira!" huusi hän niin äänekkäästi, että tämä ehdottomasti peräytyi muutaman askeleen. "Minä teen sen! Sinulla, joka olet halvasta suvusta, ei ole yhtään etuoikeutta, niinkuin Kononilla, rikosveljelläsi, sinut pannaan monivuotiseen vankeuteen — ehkä tuomitaan kuolemaan — kuuletko, Neaira, kuolemaan! Mutta niin minä tahdon! Mennös ennemmin perikatoon, kuin että toinen iloitsisi rakkaudestasi! Vielä kerran kysyn sinulta, Neaira: tahdotko seurata minua, vai gerusian pyöveleitä?"
Hän painoi kätensä kasvoja vastaan.
Baios, joka piti tämän liikkeen edullisena merkkinä, jatkoi:
"Luotatko sinä yhä vielä imelään Akontiokseen, sinä sokaistu hupakko? Arkontin palatsin etupihassa, isän silmien edessä, on Akontios sulkenut ihanan Kydippen syliinsä, ja ennen kuun toistamiseen täytyttyä viepi hän rakastettunsa morsiamena juhlallisesti koristettuun thalamokseen. Sinua kaiketi haluttaa seistä tien varrella, kun hääseurue menee sulhaisen kotiin, ja yhtyä kansan ilohuutoon? Todellakaan en muuten ymmärrä, mikä sinut voisi pidättää täällä kolkossa Miletossa. Vai aiotko ehkä myöhemmin pujahtaa tuon onnellisen kotiin lemmittyisenä ja siten päästä sen perille, mitä et oikealla tiellä ole voinut saavuttaa? Älä uskottele itsellesi semmoisia! Sinä et tiedä, kuinka tulisesti, kuinka rajattomasti Akontios rakastaa Kydippeään, kuinka hän ruumiillaan ja sielullaan —."
"Seis!" huudahti Neaira kalman kalpeana. "Sinä olet oikeassa. Minun on mahdoton jäädä Miletoon. Minä seuraan sinua, Baios. Aarteita minulla ei ole ottaa mukaan. Viitan vaan heitän hartioilleni, ja sitten pois, ulos? vieraisin maihin!"
Hän otti poimuisen viitan naulasta ja heitti sen ylleen. Sitten ojensi hän suruisesti kätensä sepälle, joka sanatonna ihastuksesta nielasi katseillaan jok'ainoan hänen liikkeensä.
"Baios parka!" sanoi hän surumielisesti. "Jos todella rakastat minua niin rajattomasti kuin vakuutat, niin suokoot jumalat sinulle anteeksi sen, mitä olet rikkonut — sinulle sekä minulle."
Hän otti lampun ja valaisi heidän kulkunsa pihan yli ja ahtaan, matalan porttikäytävän kautta. Ennenkuin he astuivat ulos, sammutti hän sen tukahuttaen liekin sormillaan.
"Kas niin!" sanoi hän. "Nyt on, ikäänkuin ei se koskaan olisi liekehtinyt. Mitä tietä menemme?"
"Didymoihin päin. Pari, kolmekymmentä stadiumia eteläänpäin kääntyy siellä polku vasemmalle, valtamaantielle, joka johtaa Euromoksen kautta Mylasaan ja Halikarnassokseen."
"Mylasaan", toisti Neaira.
Ääneti riensivät he pitkin katuja, jotka, huolimatta päivän tapauksista, nyt olivat autiot. Kymmenen minuutin kuluttua saapuivat he rannantokeitten luo, jossa Didymoihin johtava tie alkoi. Se oli sama paikka, jossa kerran Baios, mustasukkaisuuden raivossa, oli uhannut mitään pahaa aavistamatonta Akontiosta.
Meri oli peilikirkas. Tummansininen taivas levitti majesteetillisella loistolla säteilevän tähtivaippansa yli aaltojen ja etäällä siintävien rantamaitten.
"Näistä peilikirkkaista laineista on hän noussut", sanoi Neaira, astuen aivan lähelle muurin reunaa, "Afrodite, kaikkivaltias, joka tekee ihmisen niin autuaaksi ja onnettomaksi. Meren helma on hänen kotinsa; joka siinä etsii leposijansa, se löytää rauhaa jumalattaren rinnoilla, myöskin vaikka häneltä olisi kielletty jumalattaren armo hänen vaeltaessaan maan päällä. Afrodite sinä taivaallinen, minä olen rikkonut, kun tahdoin pakolla saavuttaa sen, minkä vaan sinun armosi antaa; kun kostonhimoisena vainosin häntä, jota sydämmen pohjasta kuitenkin rakastin — oi, niin tulisesti, niin sammumattomasti, kuin tyttö milloinkaan saattaa rakastaa! Suo minulle anteeksi, äläkä anna sieluni rauhatonna harhailla, vaikka kurja, ruhjottu ruumiini jää hautajaismenoja vaille!"
"Mikä sinun on, Neaira?" kysyi Baios, joka, seisoen pari askelta sivulla päin, vaan puoleksi käsitti nuo kuiskimalla lausutut sanat.
Nyt kuului raskaita askeleita kivisellä rannalla; tähtien valossa välähtivät kypärit ja sota-asut. Se oli neuvoston vartiaväki, joka jo kauvan oli ollut pakenevan rikkojan jäljillä ja nyt viimeksi Neairan asunnossa oli saanut varmoja tietoja, mitä suuntaa hän oli paennut.
"Neaira!" huusi Baios kauhistuneena. "Me olemme hukassa, jos vielä viivymme hetkenkään aikaa."
Mutta tyttö ei kuullut häntä. Vielä viimeisen kerran väänteli hän käsiään, sitten heittäysi hän syvyyteen. Vesi loiskahti pari kertaa ankarammin rantakiviä vastaan. Syntyi pyörre, joka lähetteli kaareilevat maininkinsa yhä kauemmas ja kauemmas. Sitten oli meren pinta taas tyyni ja kirkas kuin peili.
Ennenkuin Baios vielä ehti liikahtaa paikaltaan, ympäröivät gerusian sotamiehet häntä. Hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Neairan äkillinen katoaminen oli tehnyt hänet aivan hervottomaksi. Nyt ei ollut hänellä enään mitään tärkeätä, ei mitään peljättävää maan päällä. Pää painuneena astui hän kohtaloansa kohden.
Seuraavana aamuna oli järjestys Miletossa kaikkialla palautettu entiselleen. Karidemos, joka palavalla isänmaanrakkaudellaan ja urhealla puolustuksellaan oli vastustajiensa mielistä poistanut hallituksensa monet erehdykset, piti uudestaan vallan ohjia käsissään, unohtamatta kuitenkaan, mitä hän oli vastustuspuolueelle velkaa. Hänen ensimmäinen hallitustoimensa sisällisessä suhteessa oli neuvoston lisääminen joukolla miehiä, jotka edistyneillä mielipiteillään suosivat jaloa Olorosta. Nuorukaisen itse otti Karidemos lähimmäksi apulaisekseen ja neuvonantajakseen, suostuen mielellään antamaan hänelle suuren vaikutusvoiman arkontinvirkaan kuuluvia päätöksiä tehtäessä. Ensimmäinen hallitustoimi ulkonaisessa suhteessa oli hyökkäys- ja puolustusliiton tekeminen Ikarian kanssa ja niitten vanhan-aikaisten rajoitusten poistaminen, jotka siihen saakka olivat olleet estämässä vapaata kanssakäymistä saarelaisten ja Miletolaisten kesken.
Melanippos, jolle gerusia paikalla taas tarjosi Afroditen papin arvon, kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Kokemus — sanoi hän — oli häntä kyllin opettanut, että hän mielipiteillään jumalattaren todellisesta olennosta liiaksi poikkesi uskovaisen kansan luuloista ja käsityksistä. Hän tahtoi tyytyä siihen tietoon, että hän oli kantanut tuolle kuolemattomalle ihanimman uhrin, minkä pappi hänelle voi tarjota, nimittäin yhdistänyt kaksi rakastavaa sydäntä, joita epäsuotuisa kohtalo tahtoi tuhansilla esteillä erottaa. Ainoastaan yhden palveluksen tahtoi hän vielä tehdä jumalattaren pyhäkölle; hän tahtoi pyytää Mileton neuvostoa korvauttamaan Afroditen kuvan, jonka merirosvot olivat vieneet mukaansa Lemnokseen, sen mestarin kädellä, joka siihen kykeni ennen kaikkia muita helleeniläisiä mestareja, nimittäin Akontioksen kädellä. Hän, Melanippos, tiesi, että jumalatar, Akontioksen luomana oli saava muodon, joka oli viehättävä ihmisten mielet vielä hurmaavammalla ja taivaallisemmalla tavalla kuin mainioitten Athenalaisten mestariteokset. Siitä oli hänellä takauksena se ihana kuva, jonka taideniekka oli veistänyt Ikarian hallitsijalle…
Kun Konon sai tietää, että kaikki oli saatu ilmi, pakeni hän Prienestä Paflagoniaan. Vasta monen vuoden kuluttua tuli hänelle Akontioksen jalomielisyyden kautta mahdolliseksi palata.
Mutta uuden kuun keskivälillä kaikuivat häälaulut pitkin Mileton katuja, sulostuttaen nuoren kuvanveistäjän ja Karidemoksen tyttären vihkiäisiä. Avara, väkirikas kaupunki oli lukemattomine seppeleineen ikäänkuin yksi ainoa suuri juhlasali. Onnea ja tyytyväisyyttä loisti kaikkien silmistä, ja aina myöhään yöhön asti paloivat roihuavat tulisoitot torilla ja pitkin silmän-siintämättömiin ulottuvaa satamakatua. Taivaallisen soiton pauhaavat sävelet kaikuivat sen thalamoksen ympärillä, jossa Mileton ihanin morsian riisui morsiushuntunsa — Kydippe kuolemattoman Afroditen maallinen perikuva.