—Nuku kiltisti, lapseni.
Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin.
Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.
He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut. Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin, nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten he taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni.
Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni.
Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko ettet sinä ollut mukana.
—Te viivyitte myöhään?
—No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä.
—Oliko siellä kaunista?
—Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia.
—Entä noustessa?
—Sitä emme enää niin tarkanneet—Antti kävi hiukan hämilleen. Emme tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä ja puhelimme.
Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja teeskennetyllä välinpitämättömyydellä:
—Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista?
—Hm…. En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin.
Ettekö ihastuneet häneen kaikki?
—Eihän toki sentään … vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman—
—Tavattoman viehättävä?
—Viehättävä ja älykäs. Niin—meillä on muuten aikomus mennä purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan?
—Tokkohan minä viitsin.
—Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin.
Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut. Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien vastasin:
—Ei siellä minua kumminkaan kaivata.
—No, Liisi?
Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin.
—Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili.
Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen kaulaansa.
—Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse.
—Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi.
—Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?
Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka punastuin.
Antti hyväili poskeani.
—Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä.
Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut. Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut intohimoinen, outo voima.
Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois suunniltani.
—Antti—puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta huohotusta. Antti—pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano! Etkö koskaan, koskaan minua unhota—minä en sitä kestäisi, kuule, minä en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi—voi, Antti, sinä et saa sitä tehdä—
—Mutta, Liisi, mitä ihmettä?
Hän kummastui ja koetti irroittaa minua.
—Jopa nyt! Kuka uskoisi—
Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni.
—Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten.
—Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän se ole pakosta?—Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita, ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit omaksesi.
—Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata.
—Miksi et vastaa?
—Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön.
Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni.
—Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen?
En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin.
Antti katsoi kelloaan.
—Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan?
Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä vastasin.
—Tulen.
—Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa.
Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta.
Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus sittenkin kyti sieluni pohjassa?
Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi repiä se itsestäni pois juuria myöten.
—Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää, että olin vapaa epäilyksistä.
—Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona.—Tulen sitten suoraa päätä rantaan.
—Niinkuin tahdot.
Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista, sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään.
Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin? Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen ihastuivat, minä etupäässä.
Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja sentään olisin vaatinut, että—ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä—
Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset?
Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi.
Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä, vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan.
Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi.
Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen.
Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin?
Niin, miks'ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi?
Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen onneaan!
Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus? Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni hakemaan lohdutusta?
Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin, ja—voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme molemmat puhdistuneet….
Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta. Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi, että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua, ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja—
Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä. He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa. Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä, alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti ottanut vastaan.
—Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne.
—Minä luotan hyvään onneeni.—Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä?
—Tietysti säikähdin.
—Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne.
Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet reilaan.
—Oliko sinulla ikävä eilen illalla?
—Ei ensinkään.
Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin.
—Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä?
Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua.
—Kuule—hän vilkaisi Anttiin,—minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa.
Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi:
—Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen?
—Agnes—
Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani.
—Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään.
—Noo—olisihan se jotenkin luonnollinen tunne.
—Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin.
—Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki ovat—että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät?
—Luulen aivan varmasti.
—Sinä lapsi!
Hän nauroi makeasti.
—Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. Intohimo—kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.
—Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa.
—Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi intohimoiksi, niin—varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään maailmassa—kaikkein vähiten hänen oma järkensä.
Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta koetin kuitenkin vielä pitää puoliani.
—Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa.—Minäkö en tuntisi Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa.
—Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan vegeteeraatte—uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa.
—Kernaasti minun puolestani.—Mustasukkaisuudella en tule häntä häiritsemään.
Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä hetkellä ollutkaan.
—Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema.
Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan, oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt mistäkään arvosta.
—Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille—eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.
Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä, keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti.
—Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin. Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä, miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita—tiedätkö, mistä syystä?
—Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.
—Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja typeriä. He eivät kykene olemaan muuta—siinä koko asia.
—Agnes—!
—Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita, minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista, skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset yhteen lukuun.
—Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän kuin missään muussa.
—Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka, joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta voimakkaampi?—Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli kuljettanut veneen laiturin luo.
—Jo saatte, kuului sieltä vastaan.
Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut minäkään puolestani hänelle hyvä.
Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja valmistauttui hyppäykseen.
—Elkää vaan pudotko.
—Annatteko minun astua polvellenne?
—Tehkää hyvin.
Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille.
Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella tykkänään.
Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään.
—Liisi—kuinka sinä olet niin varomaton?
Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä—he istuivat sivu sivussa kiinni—oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut selville, mitä hänen tulisi tehdä.
Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan pelkkää inhottavaa koketteriaa?
—Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa vene irti!
Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski.
—Mutta osaatteko te?
Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli menetellä.
Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle, vesi sirisi kokassa.
—Kuinka hauskaa! huudahti Agnes.
—Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti.
—Täällä on hyvä, minä vastasin.
—Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi.
—Mitä se tekee.
—No, niinkuin tahdot.
Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet.
Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani. Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat, sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat heti ensi hetkessä?
Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle, vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni, soimasin itseäni.
—Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet kunnoton, typerä, kurja—
Olisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua!Jota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi.Ja sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta ensanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä.
Tahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka tietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen?
Kallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse.
Siellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet purjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin kumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa.
Miellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää itselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit, että sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja voinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin katselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne ilmaisivat ihailua semmoista, jota—
Käteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä katsella kauvemmin.
Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa….
Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse.Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon—
En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin ilmaannuin!
En ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä että koski, taoin vaan yhtämittaa.
He puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka eivät panneet siihen mitään merkitystä.
Ja yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se tuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin siksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja sormet hervottomina aukenivat.
—Antti, Antti—!
Katsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota minulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä täällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos näki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä?
—Antti—!
Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä ja—rukousta.
He eivät kuulleet, he vaan puhelivat.
Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa?
Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta puolen.
Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen ihailu Antin silmissä.
Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin tämä ymmärtää ja arvata.
Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin miekan.
He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain hupaista.
Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani liikuttavat….
Hurja ajatus lensi päähäni.
Jos heittäytyisin järveen—? Eiköhän Antti silloin heräisi hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi?
Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat vallan.
Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja laskivat, vene viilteli niiden ohitse.
Ei se olisi kuin hetken työ—? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla taukoaisi.
… Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin?
Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin ohauksiini kiinni.
Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset ajatukset tunkea mieleeni?
Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni, koko olemustani.
Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus!
—Antti….
Hän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen, vieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan.
—Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin.
—Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä voin niin pahoin.
—Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs muuta.
—Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain.
—Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee yhtä nopeasti.
Ei lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin.
—Mutta kun Liisi voi pahoin?
Hän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä.
—Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo.
Hän hymyili ja nyökkäili minulle.
—Eikös niin Liisi?
—Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla.
Antti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun, vuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne Agnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja avonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet liiankin selvään.
—Jospa vielä käännyt sairaaksi?
—Ei, kyllä se menee ohitse … kun pääsen kotiin.
—Kyllä se menee ohitse—toisti Agneskin.
Antti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös laivalle.
—Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan istuinpaikan.
—Voit.
Minä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä jäähyväisiään.
—Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi.
Ivallisesti sille hymähdin.
—Viivyt tai et … se minua tuiki vähän liikuttaa.
Niin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä välinpitämätön.
Antti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton, huomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä takaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin jatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen….
En välittänyt heistä! Päätin itsekseni, etten välittänyt heistä, että halusin vaan kotiin, lasten luokse.
Sinne pääsin. Sain Lyylin syliini ja toiset molemmat ympärilleni. Kuinka he olivat mielissään, ja kuinka paljon heillä oli äidille toimittamista. Ei tahtonut kertomisesta tulla loppua, oli aivan kuin viikkomäärät olisin ollut poissa.
Huolettomia ja iloisia he olivat. Eivät tienneet vielä maailman murheista mitään. Eivätkä olisi niitä tajunneetkaan, eivät ainakaan näitä tänlaisia tuskia.
Mieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä vaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni:
—Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen mieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi….
Voimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle, että saisin rauhassa levätä.
Mielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen uneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin levollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista, valoisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse.
Äskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida niitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä heittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois?
Ja tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä?
Nyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti toisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon naiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti, vakavaluontoinen, rehellinen Antti?
Mahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit juuri—
Häpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin tositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä seisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi.
Pihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla Hartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja kaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua kaikki, yksin hiekkakin maassa.
Anttiko unohtaisi vaimonsa ja lapsensa? Jättäisi kotinsa, lähteäkseen vieraan naisen matkaan? Saattoiko ajatella hupsumpaa?
Tuo auringon valaisema, tuttu pihakin kaikkine ystävällisine rakennuksineen vakuutti minulle, ettei semmoista ikinä voisi tapahtua.
Olin taas entiselläni, oma itseni jälleen. En kärsinyt muistella äskeistä raivokasta vihaani, enkä hurjia murhan ja itsemurhan halujani. Kun ajatus ohi mennen niitä kosketti, olin taipuvainen uskomaan, että mahtaa todella joku paha henki olla olemassa, joka näkymättömänä väijyy läheisyydessämme, otollisena hetkenä karkaa sielun kimppuun ja saa sen äkkiarvaamatta valtaansa.
Toivoin että Antti pian kotiutuisi. Minua vaivasi vääryys, jonka sydämmessäni olin tehnyt häntä kohtaan, minulla oli tarve osoittaa hänelle, kuinka häntä rakastin ja kuinka häneen luotin.
Mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi. Toista tuntia oli jo kulunut siitä, kun minä palasin kotiin. Hän lupasi tulla kohta jäljessä ja viipyi kuitenkin näin kauvan….
Katselin vähän aikaa kelloani, laskin, että siitä oli lähemmä neljä tuntia kuin järvelle läksimme. Olisi heidän pitänyt jo malttaa tulla….
Mutta heillä varmaankin oli siellä hauska, ja miksi en sitä heille soisi? Kernaasti saivat viipyä minun puolestani, vaikka huomisaamuun saakka, en suinkaan heidän iloaan kadehtisi. Kuluisihan minun aikani täällä hyvin lasten kanssa ja kaikenmoisissa toimissa.
Agnes oli oikeassa, luulevaisuus oli typerää, se rumensi ihmistä. Ei kenenkään maailmassa pitäisi niin alentaa itseään, että sallisi semmoisille tunteille sijaa.
Vaan muuten hänen käsityksensä avioliitosta oli päin mäntyyn. Soisi, että miehensä olisi hänelle uskoton…? Käyttäisi itse samaa vapautta…?
No niin, hänen sanoilleen ei auttanut panna suurta merkitystä. Varmaan hän muuttaisi mieltä, jos naimiseen joutuisi. Hänen vaan ei pitäisi puhua senlaisia, ei ainakaan avioliitossa oleville miehille, siitä voisi olla pahoja seurauksia. Antin suhteen en tosin peljännyt….
Vaikka oli se kummaa, ettei Anttia loukannut hänen inhat mielistelemis-keinonsa. Kun hän julkesikin laskea jalkansa Antin polvelle! Ja minun nähden hän voi mennä näin pitkälle, mitä sitten—
Kun oikein ajattelin, ei sittenkään ollut ihme, että niin raivostuin. Eikä minun tarvinnut siitä omantunnon vaivoja pitää ollenkaan. Antti ei olisi sallinut minun astua kenenkään polvelle. Eikä olisi hyväksynyt, että minä noin olisin mielistellyt vierasta miestä, ja unhottanut hänet leperrellessäni tuon toisen kanssa.
Ja kuinka se vaikutti Anttiin! Hän ei suuttunut, eikä pannut sitä pahaksi—hän huumaantui. Joku tottunut ja kokenut suuren maailman mies olisi tuossa situatioonissa voinut pysyä kylmänä, nähnyt tarkoituksen ja nauranut sille takana päin. Antti oli liian yksinkertainen, liian rehellinen, hän ruhjahti suin päin paulaan. Mahtoi Agnes ilkkua hänelle sydämmessään. Eikä hän muuta ansainnutkaan.
Olisi Antti ollut varuillaan. Johan Agnes ennusti hänelle suoraan, vasten silmiä, että hän tulisi unhottamaan kaikki tukevat periaatteensa ja muuttuisi vallan toiseksi ihmiseksi täälläkin, pikkukaupungin turvallisuudessa….
Taas oli puoli tuntia mennyt, eikä heitä vaan kuulunut vieläkään.
Mitä ajattelin äsken? Toivoinko Anttia pian kotiin, että saisin osoittaa hänelle luottamustani ja rakkauttani?
Tarpeetonta! Hän oli laiminlyönyt minua, ollut välinpitämätön—sen verran ylpeyttä ja oman arvon tunnetta lienee toki loukatulle puolisollekin suotu, ettei hän kiitollisuutta kumminkaan osoita senlaisesta.
Luulevaisuus tosin oli typerätä, mutta orjamaiseen nöyryyteen ei liioin tarvinnut alentua….
Näin pyörivät ajatukset päässäni ja apea mieliala pyrki taaskin vallalle. Päätin kiskaista itseni niistä irti ja juosta alas rouva Hartmanin puolelle, puhelemaan muista asioista.
Hän istui kammarissaan ja ompeli.
—Liisi, sepä hauskaa, että tulit. Tässä sinua juuri ajattelin—
—Minkä johdosta?
—Tiedätkö sinä jo uudesta kihlauksesta?
—En. Enkä minä semmoisista välitäkään.
—Et välitä? Kuka nyt ei välittäisi kihlauksista? Nehän ovat hauskimpia uutisia, mitä olla voi.
—Minusta ei.
—Kun kaksi rakastunutta löytävät toinen toisensa ja tulevat onnellisiksi.
—Ja kun tietää että se kaikki on pelkkää luulettelua. Tulevat onnellisiksi? Avioliitossako? Sano minulle, missä niitä on onnellisia avioliittoja?
—Mutta Liisi!
—Minua inhottaa nuo naimisiin menot.—No niin. Kerrohan yhtä kaikki ketkä nuo onnelliset ovat, jotka nyt ovat löytäneet toinen toisensa.
—Sinäpä vasta olet ivallinen. Enpä uhalla sanokaan enää, koeta arvata.
—Liiallista pään vaivaa.
—Leskimies.
—Kapteeni Hake?
—Ja Olga Jankovsky.
—Se on hävytöntä!
—Kuinka niin?
—Hän on vasta neljä kuukautta ollut leskenä. Entinen vaimo tuskin vielä on ehtinyt kylmetä.
—Leskimiehen suru, kyynäspään koskenta. Tietäähän sen vanhastaan.
—Ja nyt hän arvatenkin on onnellisuuden kukkuloilla. Iloitsee, että entinen rouvansa kuoli.
—Eihän toki sentään.
—Ehk' ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties itselleenkään.
—Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine.
—Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän.
Rouva Hartman nauroi.
—Sinä liioittelet, Liisi.
—Minua harmittaa tuommoiset.—Puhutaan muusta.
—Puhutaan vaan.—Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa—neitiWerther.
—Vielä hän on.
—Tuleeko viipymään kauvankin?
—En tiedä.
—Hän on ihan hurmannut täällä kaikki ihmiset. Herrat yhtä mittaa kiertelevät katuja siinä toivossa vaan, että saisivat häntä nähdä.
—Vai niin?
—Eikä kumma olekaan. Hän on tosiaan viehättävä. Hyvänen aika, en ole nähnyt hänen vertaistaan.
—Onhan hän.
—Näyttää miehesikin sulautuneen, niin jäykkäluontoinen kuin hän muuten onkin. Tänä aamuna he yhdessä tulivat vastaani kadulla, mutta minua eivät nähneetkään, kun niin innoissaan puhelivat.
—Eikö Antti tervehtinyt?
—Ei. Hän katseli niin uskoa neiti Wertheriin, ettei huomannut, vaikka kuljimme aivan ohi toisiamme.
—Semmoista Antille tuskin ennen on sattunut.
—Silmät huikenevat, kun ne kääntää päin aurinkoa.
—Niinhän se on.
—Mihinkä he muuten menivät? Ihmettelin, ettet sinä ollut mukana.
En ehtinyt siihen vastata, sillä Mari samassa ilmestyi ovelle paperilippu kädessä.
—Viivyimme näin kauvan, rouva taisi jo kaivata.
—Enpä niinkään. Mikä lippu se on?
—Herra kuuluu lähettäneen.
Repäisin kirjeen auki ja luin.
—Elä odota minua päivällisille. Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos jaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt ohitse. Antti.
Pistin paperin taskuuni ja rutistin.
Mies odottaa vastuuta, huomautti Mari.
—Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä.
Mari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä.
—Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouvaHartman.
Mutta minä en voinut. Oloni tuntui niin vaikealta.
Mitä auttoi ajatuksiaan paeta; kipu, levottomuus, tukala tuska ei kumminkaan sillä helpoittunut.
En muista enää, kuinka se iltapäivä kului. Lapsia kaiketi hoitelin, ehkä toimittelin jotain kyökissäkin. Se vaan on mielessäni, että myöhemmällä, kun kaikki oli hiljaa ympärilläni, lapset levolla, Mari kyökissään, tapasin itseni seisomassa Antin kammarissa, kirjoituspöydän luona. Katselin siinä hänen kapineitaan, hänen tuoliaan, kirjojaan ja paperiaan. Hivelin tuolin karmia kädelläni, väistin poroastian syrjempään, tavalliselle paikalleen, ja tikkulaatikon myöskin sinne, jossa sen olla piti.
Kuinka tämä oli kauhean surullista!
Silmäni kiintyivät kirjoitusmattoon, jota morsiamena olin ommellut. Viheriäitä lehtiä ruskealla pohjalla, pieniä teräshelmiä suonina. Silloin oli elämä ruusunpunainen ja tulevaisuus hohti edessä kuin kirkas päivä. En aavistanut, että kerran hyljättynä, onnettomana katselisin työtäni.
Antti viipyi, tulisiko hän enää ollenkaan takaisin? Turha toivo! Tiesinhän, että olin hänet kadottanut, tiesin, ettei hänellä ollut ajatustakaan minulle, että koko hänen voimakas luontonsa nyt, tällä hetkellä juuri paloi Agnesiin. Ja niin äkkiä tämä oli tapahtunut! Muutamia päiviä sitten oli kaikki vielä toisin. Antti tyytyväinen, toimelias, virkeä. Minä rauhallinen, sävyisä, tuskin ajattelin, muistin muita kuin Anttia ja lapsia hiljaisia kotiaskareita toimitellessani aamusta iltaan joka päivä. Ja nyt—? Miksi tuli muutos näin odottamatta? Miksi ei ollut mitään varoitusta, mitään aavistusta siitä edeltäpäin?
Muistelin yksityiskohtia aina alusta saakka, ja tulin siihen päätökseen, että Agnes heti ensi hetkenä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Antti ei mielellään seurustellut naisten kanssa, mutta Agnesin meillä ollessa hän ei salista hievahtanut. Ja kuinka vilkkaasti he keskustelivat kaiken aikaa,—niin, tosiaan, silloinhan jo himmeästi tunsin tulleeni syrjäytetyksi. Kuinka hän sitten levottomana käveli edestakaisin, ja kuinka selvästi hän toi ilmi sisällisen ristiriitaisuutensa. Väitteli Agnesin mielipiteitä vastaan, mutta otti häntä kädestä toisella tavalla kuin ketään muuta, saattoi portaille saakka ja jäi ikkunaan katselemaan hänen jälkeensä.
Hän moitti Agnesia——Ja siitä minä hupsu olin mielissäni. En ymmärtänyt, että hän vaan sanoillaan koetti vastustaa omia tunteitaan.
Entä sitten hänen hellyytensä minua kohtaan edellisenä iltana? Omaatuntoaan hän sillä koetti rauhoittaa, se oli päivän selvää! Mutta minä, raukka, käsitin sen toisella tavalla. Sulin täydellisesti ja toivotin heille iloista iltaa!
Että saatoin olla niin typerä!
Ja tuo minun rakkauden puuskani aamulla! Purin hammasta sitä muistellessani. Kuinka voi ihminen kuitenkin niin alentaa itsensä. Ei tapahtuisi se enää ikinä! Vaikka Antti katuisi, pyytäisi anteeksi, rukoilisi polvillaan minulta hyväilyä—ei sittenkään. Ei!
Askeleita kuului pihasta. Käännyin katsomaan ja näin Antin tulevaksi. Hän astui reippaasti, heilutteli iloisesti keppiään ja hymyili ylös ikkunaan.
En ehtinyt ajatella mitään. Mutta ohauksissa ja otsassa tuntui kummallinen kiristys.
Mitä varten hän tuli? Olisi pysynyt siellä yksin tein.
Hän sai soittaa. Mari ehätti kyökistä avaamaan. Minä seisoin paikoillani.
Suoristin selkäni, nostin pääni pystyyn. Luulen että olin jonkun verran pitempi entistään.
Ovi kävi, keppi kolahti lattiaan. En kääntänyt päätäni, enkä väistänyt silmiäni ikkunasta.
—Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi?
Hän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin askeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin sitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla katseella.
—Elä tule minua lähelle!
—Noh? Mikä nyt on?
—Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään huomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä? Ensiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen, ja julkeat minun läsnäollessani—
—Sinä olet mieletön.
—Minä en ole mieletön, vaan sinä—sinä itse. Sinä, joka siihen määrään voit unhottaa itsesi—Ah, kuinka minä halveksin sinua!
—Lopeta, Liisi!
—Niin teenkin—niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa … sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi … en unhottaa ikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun olen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki sinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit puheesi—? Sanoja vaan, ei muuta—
—En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja jättää minut rauhaan?
—Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset—ijäksi!
Minä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä vaivuin sohvaan.
Ruumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua.
Puristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana, värisevänä,—en tiedä, kuinka kauvan.
Tuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt—koko elämä jähmettynyt siihen paikkaan.
Kun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että vähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista tyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana, ankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko olemuksellani.
Näin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne osoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä, suuttumusta.
—En tunne sinua enää, hän sanoi.
Sen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli huoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään erehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti.
Seuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi tavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin lasten kanssa….
Yksin koko elämän-ijäksi!
Siinä tahtoi ajatus hämmentyä. Tuntui kuin olisi autio, kolkko erämaa edessä sekä minulla, että lapsilla.
Heikosti pyrki toisia ajatuksia esille.
Oliko se minun syyni? Olisinko ylipäätään voinut sitä estää? Antin puolelta oli särkymys tullut. Sen hänen itsensäkin täytyisi myöntää ennemmin tai myöhemmin, sitten kuin Agnes tekisi hänet onnettomaksi.
Silloin hän saisi tuntea samoja tuskia kuin minä nyt. Ja silloin hän ymmärtäisi, kuinka kauheasti hän minua vastaan on rikkonut, ymmärtäisi ja katuisi.
Mutta hän olisi yksin maailmassa silloin, ja minä olisin yksin. Ja meidän välillämme olisi syvänne semmoinen, jonka ylitse ei voisi päästä.
Kipeät muistot, verta vuotavat haavat….
Lapset nukkuivat levollisesti. Kuuntelin hetken aikaa heidän tasaista hengitystään.
Mitä ajatteli Antti siellä kammarissaan? Oliko ruvennut levolle? Saattoiko hän tosiaan nukkua heti tämän jälkeen? Eikö hän kaivannut sovintoa?
Miksi ei hän tullut selittämään asiaa? Miksi ei hän sanallakaan koettanut puolustaa itseään, tehdä tyhjäksi syytöksiäni? Olisinhan uskonut häntä niin mielelläni.
Mahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla, niinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti?
Vai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko harmissaan, vihasiko?
Taikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan minä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat sanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule?
Ikävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea. Nostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule—ja puhkesin itkuun.
Ovi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä messinkinen lukko valituksistani välittänyt.
Menin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani hiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi.
Ei kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan.
Koetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän tosiaan?
Nukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa vaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt, että olimme ijäksi eronneet!
Enhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani, pidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän eroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat hälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään pois.
Jospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla! Mutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin milloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella senlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa löytyi.
Vielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta, kenties hän sittenkin valvoi? Valvoi huolestuneena, samoin kuin minäkin? Jospa olisin uskaltanut avata ovea—mutta se oli mahdotonta, minulta puuttui rohkeutta. Värisin vilusta, hampaani löivät loukkua. Hiivin hiljaa pois, heittäännyin vuoteelleni ja itkin….
Enhän taaskaan tahtonut uskoa tätä kaikkea todeksi seuraavana aamuna kun heräsin.
Lasten äänet koskivat hermoihini. En huolinut nyt heistä, sillä minun täytyi saada rauhassa ajatella ja muistella, mitä oikeastaan olin puhunut ja tehnyt.
Äkkiä se olikin kaikki edessäni, koko eilinen käytökseni Anttia kohtaan ja tyhmät, järjettömät sanani.
Kavahdin istumaan, painoin käteni ristiin.
Hyvä Jumala, oliko se kuitenkin totta! En ymmärtänyt, mikä minuun oli tullut, mikä niin oli vienyt minut suunnilta pois.
Jos nyt heti olisin tavannut Anttia, olisin puhunut hänelle avonaisesti, kertonut koko eilisen mielentilani, ja välimme olisi luultavasti selvinnyt heti kohta entiselleen.
Mutta kun siinä aikeessa menin hänen kammariinsa, ei häntä enää ollut siellä.
Oli lähtenyt jo aikoja sitten kaupungille, sanoi Mari.
Ei auttanut minun muuta kuin odottaa. Toimittelin siinä minkä mitäkin sillä välin kuin ajatukset kulkivat omia teitään.
Kuulin kyllä kun Antti tuli kotiin, mutta enpä saanutkaan enää menneeksi hänen puheilleen. Ruokasali oli neutraalinen alue, siellä sopi meidän parhaiten tavata toisiamme. Mari häntä kävi kutsumassa aamiaiselle, minä seisoittelin pöydän luona sekavien tunteiden vallassa. Nostin pikku Ainon tuoliinsa, sidoin leukalapun Antin kaulaan ja annoin hänenkin kivuta tavalliselle paikalleen, minun oikealle puolelleni.
—Vartokaa nyt kauniisti, siksi kuin isä tulee.
Hän tuli. Sanoi lyhyen hyvän huomenen, sivuutti meidät katseellaan ja istui pöytään. Minä asettauduin häntä vastapäätä niinkuin ennenkin, laitoin molemmille lapsille ruuan eteen, sanoin heille matalalla äänellä kaikki sanottavani ja vältin luoda silmiäni Anttiin päin.
Sitten herkesin puhumattomaksi minäkin, eikä katkaissut äänettömyyttä muu kuin kahvelin tai veitsen kolahdus silloin tällöin, sillä lapsetkin söivät niin hapiasti ensi nälkäänsä, etteivät malttaneet ääntä päästää.
Kuinka mielelläni olisin tahtonut tietää, mitä Antti oikeastaan ajatteli ja mitenkä hän aikoi menetellä. Mutta siitä en saanut selvää, kun en voinut häntä lähestyä, en katseella enkä sanalla, en pienimmälläkään liikkeellä. En voinut taivuttaa itseäni edes ojentamaan hänelle ruokia, jotka sattuivat olemaan minun puolellani pöytää, kun ei hänkään ojentanut niitä, jotka olivat hänen puolellaan. Ylpeys pääsi koventamaan meidän molempain mieliä ja teki aukon välillämme yhä laajemmaksi.
Tavallista tyhjemmäksi jäi huone, kun Antti poistui. Tietämättäni olin ehkä kuitenkin toivonut ja odottanut, että hän jotain sanoisi, tai että joku sattuma antaisi aihetta jommalle kummalle meistä jotain virkkamaan. Mutta Antti lopetti syöntinsä ennen meitä, tuoli jyrisi, ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Ja hetkisen päästä hän taaskin läksi kaupungille.
Mieleni meni lamaan. Tämä oli kuitenkin liian surullista!
Hän kuljeskeli kaupungilla, toimitteli rauhassa asioitaan, ei välittänyt tuon taivaallista meidän särkyneestä välistämme.
Taikka, mistäpä sen tiesin, ehkä menivät he tänäkin päivänä Agnesin kanssa yhdessä jollekin huviretkelle?
Ehkä kertoi hän Agnesille parastaikaa mustasukkaisuudestani ja ehkä nauroivat minulle?
Mahdottomalta se minusta ensin tuntui. Mutta kun tuo ajatus kerran oli iskenyt päähäni, en siitä enää erilleni päässyt. Jos hetkeksi sainkin sen karkoittumaan, tuli se kohta takaisin kahta voimakkaampana ja muodostui lopulta varmaksi uskoksi.
Eilinen viha alkoi kuohua taaskin. Minun täytyi saada heidät käsiini, saada—
En oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin, hansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti.
Ei suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä tietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa hän oli lähtenyt….
—Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä—vastattiin minulle. Ja toimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää pitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea.
Heti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli yksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa.
—Liisi—
Hän katsoi raukeasti minuun.
—Hyvä, että tulit.
—Oletko kipeä, Agnes?
—En.
—Väsynyt?
—En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt.
—Mihinkä? Meihinkö täällä?
—Koko elämään.
Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta häiriötä elämääni tuottanut.
Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä ja ihmettelin.
—Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua.
—Mielelläni, jos voin.
—Ajattelin lähteä täältä tän'iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen pitäisi saada nuo tavarat kokoon.
Mieleni sävähti.
—Lähdetkö sinä jo pois?
Äänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin hämilleni.
Mutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan vastasi:
—Jos suinkin vaan joudun.
—Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun.
—Kiitos!
Hän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten hän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta rasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen.
—Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes?
—Olen, valitettavasti.
—Valitettavasti?
—Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että olisin ruumiillisesti sairas.
—Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä?
—Hm—
Hän hymyili surullisesti.
—Minä kun luulin—
—Mitä luulit?
—Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä runsaammin kuin muut.
—Kuinka tulit siihen luuloon?
—Nooh—kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin säkenöitsevän vilkas ja huvitettu—
—Hm—
—Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä.
—Jota se tosin onkin.
—Meitä se kuitenkin tyydyttää.
—Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä—suo anteeksi—niin alkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä.
—Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä kehittymättömänä.
—Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta enemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele taivas!
—Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla matkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi.
Agnesinkin täytyi nauraa.
Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen toisistaan.
—Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta.
—Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta?
—Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä senAgnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa.
—Hm…. Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat. Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi kuitenkin kauheata!
—Ei niinkään!
Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut.
—Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä?
—Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se.
Puhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo päätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan elokkaammiksi.
—Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet mieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä?
—Johon minä olen mieltynyt?
Hän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella äänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa.
—En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin kauvan kuin muistan taaksepäin.
—Vaan jospa sattuisit mieltymään?
—Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös.
—Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen.
—Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan.
—Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen—
—Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani.—Mitä se on?
Kyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki.
—Ahaa—
Hän nauroi.
—Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven jälkeensä. Tämä on todella hullunkurista.
Ja hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi.
—Keneltä sait kirjeen?
—Mieheltäsi.
—Vai niin.
Poskiani kuumotti.
—Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia esteitä.—Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat?
—Ei hän ole sanonut—
Koetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin.
—Eikö ole sanonut?
Hän yhä nauroi.
—Mitä sinä naurat, Agnes?
—Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia.
—En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet.
—Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne vielä?
—Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta.
Hän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa.