— Etkö sinä tiedä että sinulla on isä ja äiti, jotka koettavat kasvattaa sinusta miestä, puhui isä. Mitä meille olis hyvää pojasta, joka juo ja hyppelee ja riikkiä juoksee! Sun täytyy tottua viihtymään työssä niinkuin näet minun viihtyvän. Ja sinullekin on annettu sielu, jonka autuudesta tulee huolta pitää, eikä tahrata sitä noin nuoresta pitäen maailman huikenteluissa. Ajattele sitä ja ymmärrä että meidän vanhempain velvollisuutena on pitää sinusta huolta ainakin siksi kunnes täydeksi mieheksi tulet! — Isä, varsinkin viimeisiä sanoja lausuessaan, oli hyvästi heltynyt.
Sisko Liisa oli pujahtanut pihalle näkemästä oitis isän ruvettua kovistamaan poikaa. Äiti Juliusta sylissään pidellen istui peripenkin päässä kaappia vastaan ja itki katkerasti. Olihan hänen sydämmelleen koskenut pojan uppiniskaisuus, hyppelyissä-olo ja päihtyneenä kotiintulo ainakin yhtä syvästi kuin isän sydämmelle. Mutta hän oli siksi hellä että moinen kova kurittaminen vasta oikein hänen tunteistoaan viilsi… Hän oli kerrassaan neuvoton, millä keinoin poika rukka paranisi.
* * * * *
Sitten syksyllä tuli Aholaan vuosi paras mitä vielä koskaan ennen: suvirukiita kahdeksan ja ohria seitsemän tynnyriä sekä perunoita kolmattakymmentä tynnyriä. Kiitollisia tunteita Kaikenantajaa kohtaan kohosi Hermannin ja Hannan sydämmistä, mutteivät kuitenkaan tunteneet halua ja voimiakyllinkiittää hyvää antajaa.
Vuosien vieriessä oli peltoja aina vähin erin laajenneltu ja vanhimmat pellot olivat alkaneet voimiinsa tulla. Uutten peltojen väettämisen avuksi ja leivänsärpimen lisäämiseksi oli — niinkuin aikomuksena on tässä kertomuksessa jo puhetta ollut — todellakin kasvatettu vasikasta toinen lehmä ja entinen oli tappolehmänä vaihdettu nuorempaan. Kuvikki, verrattain korkeasäärinen, puninkirvava mukipää oli tuo oma kasvatti. Äiti ja Liisa hellivät ja hyvivät sitä huomattavasti suuremmassa määrin kuin vieraalta tullutta Kirpulaa. Olivathan vieneet Kuvikille sen vasikkana ollessa niin monta juomiskiulua ja nykkineet niin monta heinätukkoa, joita se sitten hypellen joi ja söi. Poika Jussi enempää kuin isäkään ei välittänyt kummastakaan lehmästä erityisesti.
Suurimmasti ilahutti Hermannia tänä syksynä se seikka että nyt näki mahdolliseksi toteuttaa erään suuren elämänsä toivomuksen: tulla velattomaksi.
— Nyt maksoin Kuusikankaan isännälle sen 10 ruplaa, sanoi hän Köyri-iltana kylästä tultuaan vaimollensa, ja miettivissä harmaissa silmissään heijasti sydämmen iloa. — Sitä minä olen aina toivonutkin että kerrankin pääsisi tuosta kiusallisesta velasta, jonka tähden ikäänkuin täytyy hävetä sitä jolle velkaa on. Vaikka minun velkani on ollut omalle veljelleni, yhtäkaikki olen miltei säpsähtänyt joka kerta kun olen nähnyt hänet, Miten paha oliskaan olla jos olis velkaa semmoiselle kuin Mutkan herralle, joka komentaa velkaisiaan tukkien niskaan vaikka mimmoiseen kosken kuohuun ihan kuin sotaherra sodassa kuuluu komentavan miehiään tulisimpaan tappelun tuiskuun. Jospa toki Matti ja Maija osaisivat olla kietoutumatta hänen verkkoihinsa! Ja meidän pitää nyt kaiken mokomin karttaa tekemästä kopeekkaakaan velkaa jos suinkin ilman tulemme toimeen… Luultavasti tullaankin, jos Herra jommoisiakin vuosia antaa, kun pelloissakin rupeaa jo olemaan voimaa.
— On minunkin mieleni oikein hyvä että se velka saatiin suoralle, yhtyi Hanna mieheensä. Kuitenkaan ei hänen ilonsa asiasta ollut niin täydestä mielestä kuin miehensä. Hyvä se on — hän itsekseen ajatteli — mutta kuinka hyvä olisikaan, jos olisi hevonen, sievä kirkkoreki ja hänellä itsellään korea valkovaltainen mekko ja hame ettei aina tarvitsisi noita tummia alati samannäköisiä vaatteita pitää. Ja olisihan sitä yhtä ja toista toivottavaa noidenkin lisäksi. Soisi hän kyllä Hermannillekin paremmat ja useammat vaatteet. Sopivaa myös olisi nähdä pöydän ja astiahyllyn maalattuina ja useampia posliinilautasia ja kivikuppia, ettei niinkuin nyt, olisi ainoastaan yksi kumpaakin laatua. Ja aamuin noustessa usein niin kummallisesti hiukasee; höyryävä kahvikuppi tekisi silloin varmaankin hyvää, koskapahan useat talollisten emännät ja tyttäret kupin jopa kaksikin juovat aamuisin vieläpä päivällä ja iltapuoleenkin. — Tuommoisia ajatuksia, pikkuhimoja, liikkui hänen mielessään, muttei hän niistä sanallakaan virkkonut, sillä tunsi hän nyt jo sentään sen verran miehensä luontoa.
Eikä Hermanni saattanut aavistaa, että mitään enempää olisi maallisessa suhteessa ainakaan tällä tiedolla ansannut toivoa, niin ihastuksissaan oli hän velasta pääsemisestään.
VII. Uusia kovia koettelemuksia.
— Seitsemässä vuodessa kuusi lasta. Kyllä se on melkein pois laidalta. Ankarat ajat ja semmoinen keneksien paljous. Mutta ovathan lapset ja kova aika Jumalalta — miksi nurisen!… On toki hyvä ettei yksikään niistä ole nälkään taikka tautiinkaan kuollut tänä suurena nälkä- ja kuolovuonna. Niin, olis tainnut nälkään kuoleminen olla edessä, jos en minä, äidin ijähtänyt isä, olis turvana ollut. Onkohan sitte Jumalan säätämys se että minun kauttani moinen joukko köyhiä ihmisiä tulee maailmaan kurjuutta näkemään? Taitaa olla. Käsittämättömät ovat Hänen tekonsa. Mutta niihin on tyytyminen. Ja kaikki kääntyy viimein parhaaksi. Kumma kyllä että sitä ihminen pakkaa niin mielellään napisemaan…
Ikäänkuin itsekseen puhui Hermanni tuota takan edessä nuotion ääressä istuessaan ja haravaan piikkejä tehdessään. Oli siellä tuvassa muitakin, Hanna ja Liisa karstasivat villoja uuniloukon puolella, Julius juoksenteli lattialla ja viidettä käyvä Hilma-tyttö koki olla ketterä hänkin pysyäkseen veikkonsa perässä. Mutta isä ei puhunut kellekään erityisesti. Hän oikeastaan vain ajatteli ääneensä sen johdosta, kun Liisa Aholassa yötä oltuaan oli juuri tuonut sieltä sanan että Maija oli tänä aamuna saanut pojan, joka nyt oli hänen kuudes lapsensa. — Hetken äänetönnä oltuaan hän lisäsi:
— Ja velassa ovat Mutkan herralle korvia myöten. Sehän se onkin pahinta. Ovat kuin orjia, sillä kuka velkaantuneena vapaa olis! Mutkan herra voi heidät panna vaikka öiksi päiviksi ojaa kaivamaan, miten vain haluaa, ja kylläpä se niillä jo mennä kesänä teetätti kokonaisen kydön; pilkkapalkoilla. Niin sitä käy kun taitamattomasti eletään. Yritti siinä pitää hevosta ja teki vielä päälliseksi hulluja hevoskauppoja, joissa vähin erin tappasi satoja markkoja. Eikä huolinut kokeneen appivaarin varoituksista siinä suhteessa yhtä vähän kuin siinäkään, että olis parempina vuosina suolaheiniä ja olkia leipään sekottanut. Ja nyttemmin näinä kovina vuosina on saanut syödä jo melkein pelkkää pettuakin. Kyllä se koskee kohtalo semmoinen isän sydämmelle. Kuitenkin on heidän kohtalonsa ainakin osaksi Jumalan määräämä. Miksikä minä pakkaan napisemaan?
— Minun on kovasti paha olla, kun sinä olet noin tyytymätön nyt, valitti vaimo. Ethän sinä ennen ole tavannut nureksia kovissakaan kohtaloissa.
— Niin, kyllä minä huomaan sen itsekin että teen nyt väärin Jumalaa vastaan, kun nurisen, mutta oman lapsen kohtalo koskee miltei vielä kovemmasti kuin oma.
— Kyllä, kyllä se koskee minuakin, syvästi koskee, tunnusti vaimo; mutta minä aattelen ettei suinkaan sitä Jumalan sallimatta kellekään maailmassa mitään tapahdu. Koska hiuskarvaakaan ei putoa Hänen sallimattansa.
— Olet aivan oikeassa, eukkoseni, vastasi Hermanni hymyillen. Sinä olet nyt minua vakaampi uskossa; sepä minua lohduttaa. Rupeappa tästä lähin lohduttelemaan minua murheissa niinkuin minä näihin asti olen tavannut lohdutella sinua. Minä, vaikka vasta kuudettakymmentä alan, tunnen jo hieman vanhuuden heikkoutta ja mielikin on masentunut. Vaikka toivon kuitenkin vielä parempaa jahka Herra jälleen parempia vuosia antaa. Enkä minä nurisisi Maijan ja Matin tähden laisinkaan, kun olisivat kuulleet minun neuvojani ja eläneet viisaammin.
— Niinpä niinkin. Mutta siitä ei asia parane; se on sillä kannallaan, jolle se on kääntynyt. Hyvä vain ettei lapsista olo yhtään nälkään kuollut.
— Parasta tottakin olla napisematta Jumalaa vastaan ja ennemmin kiittää Häntä hyvyydestään meidän sukua kohtaan, josta näinä kamalina vuosina ei ole sallittu yhtään kuolla nälkään eikä tautiinkaan.
— Ei se Maija, eikä Matti liioin, nyt valittanut kovaa aikaa eikä muuta, mainitsi Liisa, jonka valkean lämmittävä voima oli pakkasen vaikuttamasta tuskaisuudesta jo saanut hyvälle mielelle. — Toivoivat vain että äiti tulisi sinne ja toisi vähän maitoa, Maija jäi nukkumaan rauhallisesti ja lapsikin oli hiljaa.
— No kyllä sinne on mentävä heti eineen jälkeen. Minä vien kaikki aamumaidon, jäähän meille itselle eileistä ja piimää.
Eineeksi valmistui pian perunat, joihin maukkuudeksi oli keittäessä pantu vähän lampaantalista hakattuja suolatuita höystöjä. Leivässä oli ainoastaan pieneksi pitimeksi selvää mutta sekin kehnoa viljaa, pääasiallisesti se oli olkirusasta ja suolaheinäjauhoista. Syönnin jälkeen Hanna pukeutui paksuimpiin tamineihinsa, ukkonsa pieksusaappaat jalkaan, ja vähäläntä maitohulikka kädessä lähti tahrustelemaan pakkasessa ja lumessa tuota lähes neljänneksen matkaa Mutkan pellonveräjän taa. Vihuri pohjoisesta kävi viiltävän kylmä; varsinkin Jättiläisenselän aukeassa rinteessä se paksujenkin vaatteiden läpi ja välitse ruumiisen koski. — Miten se tyttö riepu tarkeni tämän välin vastatuuleen! ajatteli äiti Liisaa. Ja mitenkä minä tarkenen palata. Jolleihän jo huomiseksi lauhdu; yötä siellä kumminkin menee. — Nuoremmat kuuset ja männyt olivat notkistuksissaan oksa-lumien alla; joltakin oksalta siellä täällä tipahti lumikääry alas. Jonkun kuusipensaston syrjässä, johon talvinen aamuaurinko heikonlämpimästi säteili, tiititti pakkastianen vienosti, kai ilon ja surun välillä taistellen. Niin, kenties se taisteli elämästä ja kuolemasta, niinkuin hyvin moni ihminen tänä talvena taisteli, ja kenties pian kohta menehtyy elatuksen ja lämmön puutteessa niinkuin hyvin moni ihminen on jo tänä talvena menehtynyt. — Niin Hanna ajatteli kävellessään tahkealumista tietä, ja hän arvasi tämän kylmyyden ja lumen keskessä itsensä yhtä heikoksi olennoksi kuin lintunen lumisen, vihurin valeleman puunoksalla. Ja kai sillä on pakkastiasellakin toisia hellittävänä, joita suojella ja auttaa sillä on yhtä palava halu kuin hänellä Maijaa ja hänen lapsiaan…
Pian Hannan lähtemisen jälkeen oli Kala-Jussi tullut Kuusikankaalta Aholaan. Nälästä ja vilusta hän värisi astuttuaan tupaan. Hermanni sattui juuri olemaan seulomassa viljajauhoja istuen pöytärahin edessä, jossa olevalle puohtimelle jauhot varisivat.
— Antakaa, hyvä aholainen, minun syödä noita kauhnoja seulasta, minun on niin kovasti nälkä.
Ja tuskin myönnytystä jouti odottamaan, kun jo kourin kauhnoja suuhunsa työntämään.
— Älä nyt hyvä mies! kielsi Hermanni ja nostaen kauhasella puhtaita jauhoja lisäsi: Koe nyt syödä noita!
Jussi söi sekaisin kauhnoja ja jauhoja hapineesti.
— Surkeaa kyllä, mutta kummaa myös että sinäkin, suutarimies, olet moiseen nälänhätään joutunut.
— Kumpaakin se on, mökersi Jussi, suu jauhoja täynnä. Mutta niin se on käynyt. Niitä on nyt suutaria useampia jo, ja ihmiset ainoastaan välttämättömiksi tarpeikseen neulottavat tänä ankarana aikana; eivät teetä juuri ollenkaan saappaita ja kenkuja, pieksuja vain. Minä en ole saanut työtä kuin toisinaan, eikä siitä ole paljoa muuta kostunut kuinhan elänyt sen aikaa mitä työssä on ollut. Akka se elättelee kerjäämällä ja kuppaamalla itseään ja kahta lastamme, eikä se välitä minusta mitään; mitäs välittäisi kun en minäkään hänestä voi välittää. Hyvä erittäin ettähänelättää tenavat. — Kuusikankaalla ollaan jotensakin kovia nyt kun se uusi isäntä on ohjeissa. Illalla annettiin vähän perunanloppuja, mutta tänä aamuna ei enää mitään. Sanoi vain nuori isäntä: Menee häntä nyt muualle. Minä muistin kyllä, mitä Kusti lupasi silloin kahakan jälkeen sovintoa tehdessä, ettei ajais takkakiveltään vaikka hänellä olis kuninkaan linna — mutta enhän siitä jaksanut muistuttaa, lähdin matkoihini vain. Yhtäkaikki — Kuusikankaan Kusti, kyllä se jaksais enemmän auttaa kerjäläisiä kuin se auttaa. Semmoinen joukko tukkia myyty jo useana vuonna, ja maastakin siinä talossa on saatu paraimman mukaan mitä täälläpäin tämmöisinä vuosina on saatu. — Mutta köyhä se aina unhotetaan. Sanat tulivat osasta heikolla värisevällä äänellä, muutamat taas kuin kovalla voimalla sydämmen syvyydestä työnnettyinä; lopuksi häiritsi itku.
— Niin, kovahan se on aika ja tylyjä ovat rikkaat köyhille, lausui Hermanni. Siitä minun on hyvä mieleni ettei meidän ole näinäkään vuosina tarvinnut turvautua rikasten armoihin, ainoastaan Jumalan — ja saatanpa sanoa että meillä on solkenaan tultu toimeen verrattuna muiden köyhäin toimeentuloon. Kyllähän se leipä on ollut ja on yhäkin köykäistä, mutta sitä saattaa yhtäkaikki syödä, ja särvintä on ollut tavallisesti, kaksi kun on lehmää, ja muutama lammas syksyisin ollut hukattavana lihakipunoiksi perunoihin talven mittaan. Mutta se on niin, että kaikki eivät osaa laittaa ja sovitella niin että tulisivat toimeen, vaikka niillä jonkun verran onkin.
— Niinpä taitaa olla, vastasi Kala-Jussi väsyneesti ja kämpi uunille maata.
* * * * *
Yleisesti levinnyt tauti saattaa nekin ihmiset, joita se ei tapaile, alakuloiselle ja petolliselle mielelle, ja kun kuolema ehtimäntakaa tempailee yhteiskunnasta jäseniä vaikuttaa tämä syvästi jälkeenjääneihin, eikä yksistään silloin kun siten erotetut ovat sukulaisia toisilleen. Tämmöinen surullinen kammon ja haikea ikävän aika oli Suomen kansalla viimeksi suurena nälkä- ja kuolotalvena 1868. Niinpä siinäkin harva-asukkaisessa ja sen vuoksi pienessä yhteiskunnassa, josta tämän kertomuksen henkilöt ovat otetut, kuoli ihmisiä niin tiheään, ettei moista laitaa vanhimmatkaan muistaneet ennen olleeksi. Tavallisissa oloissa soi kirkonkello yli mäkien ja laaksojen kuolonsanomaa noin kerran viikossa, muutamasti ei sitäkään. Mutta nyt se muutamina kuukausina soi, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, joka päivä, vieläpä useana päivänä parille kolmellekin.
Laulut olivat lakanneet ja kaikenlaiset nuorten huvitukset ja yltiömäisyydet olivat tauonneet ainakin yhtä tyynni kuin "maailmanlopun" kesänä. Ne jotka muistivat tuon kesän — ja useimmathan sen muistivat — käsittivät kyllä verratessaan sitä tähän talveen, että pelko ja kammo silloin oli enimmäkseen vain mielikuvitusta, siihen tuskin oli muuta todellista aihetta kuin yhtä ja toista vaivaileva ja useita lapsia kuolettava punatauti. Vaan nyt oli toista. Pelko ja kammo ei ollut mielikuvitusta, sillä nälkä, kylmä talvi, tauti ja kuolema pyörivät todellisina ja tuntuvina joka päivä silmäin edessä, vaikkapa itse tulikin suojelluksi niiden surmaavilta voimilta.
Kun maa oli ehdyttänyt antimensa vähiin, käänsi kansa leipää anoen silmänsä Esivallan puoleen, jonka se tiesi voimalliseksi auttajaksi, koska se on Jumalalta. Jopa olikin edellisenä kesänä ja tänä talvena ruunu alkanut kaivatuttaa parin sylen levyistä syvää ojaa Kaarangan nevaan. Kunnallishallitus — uutuutensa vuoksi kansalle käsittämätön laitos — oli muodostettava, ja lautakunnan esimieheksi sekä kirjuriksi oli tuleva Mutkan herra. Tämä myöskin oli saanut toimekseen olla ruunun käskynhaltijana Kaarangan ojan kaivattamistyössä. Palkaksi annettiin jauhoja vissi määrä päivältä. Se ei kuitenkaan tahtonut riittää elatukseksi varsinkaan niille työmiehille, joilla oli useampia lapsia, ja joiden vaimot eivät kaivamistyöhön kyvenneet. Sen tähden kuului nurinaa, kuinka niukasti ruunu maksaa palkkaa työstä. Toiset ajattelevammat taas ottivat huomioon sen seikan että muut (yksityiset) tänä aikana tuskin sitäkään vertaa maksaisivat. Kumminkin vähän paremmin tulivat toimeen ne työläisperheet, joissa vaimokin kykeni ojankaivuun.
Niiden onnettomain turvaksi, jotka nälissään olivat joutuneet taudin kouristeltaviksi, oli niinikään Esivallan tahdosta kuntalaisten avulla laitettu erään talon vierastupaan kirkonkylässä sairaala. Mutta yleiseksi luuloksi levisi kansaan, että ne vasta pian kuolivatkin jotka sinne vietiin. Ja totta kyllä, ainoastaan muutamat sieltä parantuneena palasivat, mutta se kai tuli siitä että sinne vietiin ja tulivat ainoastaan kaikkein huonoimmat, jotka omissa hoteissaan varmaankin olisivat pian kuolleet. — Lääkärinhoitoa ja -peräänkatsantoa ei sairaalassa ollut, sillä piirilääkäri asui kaukana ja sillä lienee asuinseuduillaan ollut kyllin työtä. Sairaanhoitoa enimmän ymmärtävä mies täällä oli pappi ja tämä tekikin kaiken mitä voi sairaalan järjestämiseksi ja kävi joka päivä sitä ja sairaita katsastamassa. Ja oli ottanut ymmärtävimmiksi huomaaviansa naisia sairaanhoitajattariksi. Suurta haittaa teki huoneen pienuus ja mataluus sekä niukkavaloisuus. Ilman vaihto saattoi tapahtua ainoastaan tornin kautta savureikää myöten sekä ovesta. Sairaalan ruokajärjestelmää moitti kansa, kun siellä annettiin esim. suolatonta (ehkäpä vähäsuolaista) vetelää velliä, ja yleinen luulo oli se että kun siellä olisi annettu suolaista vankkaa ruokaa, olisivat useammat sairaat parantuneet. Vaikka kyllä oli toiselta puolen nähty esimerkkejä ja ruvettu uskomaankin, että kun kauvan nälissään kitunut ihminen yhtäkkiä sai halunsa mukaan syödä vankkaa ruokaa seurasi kuolema tavallisesti kohta.
Alkulan Matti oli pari viikkoa huhtikuun alkupuolella sairaalassa, sairastaessaan lämmintätautia; parani siellä ja palattuaan kotiin alkoi voimistua.
Silloin tällöin oli Hermannin ja Hannan kärsivällisyys vähissä ja saattoivat joksikin hetkeksi häätyä nurisemaan kohtalon kovuutta tänä talvena. Mutta sitten he jälleen malttoivat mielensä ja havaitsivat että heillä sentään oli paljoa parempaa kuin monella muulla, Ja päivä päivältä heissä kummassakin vakaantui se ajatus että Herra tahtoo näiden kovain koettelemusten kautta heitä (niinkuin kaikkiakin ihmisiä) valmistaa ja puhdistaa itselleen otollisiksi olennoiksi tulevaan elämään, jossa ei enää ole nälkää, vilua eikä muita vaivoja. Ihminen on niin läpi turmeltunut, tapasi Hermanni selittää vaimolleen — että se täytyy tulla perinpohjin muokatuksi ennenkuin se kelpaa asukkaaksi taivaasen, jossa ei hiventäkään turmelusta löydy. Tämmöisten suurten vitsausten kautta Jumala etsii kaikkia, mutta kaikki ihmiset eivät tuota havaitse, eivät huomaa taivaallista rakkaudenvetoa, vaan luulevat jonkun hirmuvoiman ahdistavan heitä ja syöksevän onnettomuuteen. — Ja näinä ahdinkoaikoina Hannakin rupesi mielestään tulemaan selville tässä asiassa, jossa häntä oli koko elämänsä vaivannut kummallinen hämäryys. Useinkin kun näytti kovin toivottomalta ja mieli kävi kuivan äreäksi, vetäytyi hän ikäänkuin väkipakoin hiljaiseen mietiskelyyn ja ajatteli voimallista auttajaa, joka kaikki tietää ja näkee, ja niin syntyi äskeisessä äreässä mielessä vieno tyytymys ja ilo…
Iloa oli vanhemmilla myös tyttärestään Liisasta, joka nyt jo varttuessaan osotti hyvin terävää ja työnhaluista ja älykästä tytönluonnetta. Kasvultaan hän oli ison joukon hoikempijäntereinen ja lyhempikin kuin Maija jo kasvana oli. Mutta kaikissa yrityksissään erittäin selvä ja toimissaan sukkela. Samalla tosin hieman omipäinen ja kiivas, muttei siltä usein vanhempiansa pahoittanut. Tänä talvena ja keväänä hän valmisti itselleen ristiraitaista tanttukangasta pellavista ja sitä varten täytyi isän, rahan vähyydestä huolimatta, antaa muutamia kymmeniä penniä paineisiin. Isä kyllä esteli ja sanoi että antaisi olla parempiin aikoihin, vaan tyttö vastasi päättävästi että nyt se pitää kangas syntyä vaikka taittuis. Ja tytön ahkeruus ja arvelemattomuus sai isän myöntymään. Sanoivatpa vanhemmat monta kertaa hyvillämielin toinen toiselleen että kyllä tuo Liisa itsensä maailmassa elättää.
Jussi, heidän poikansa, oli myöskin ahkera ja kelpo, kun hänen juoppoustaipumuksensakaan ei näinä köyhinä aikoma, jolloin kotiviinankeittokin oli jo lakannut, saanut uutta yllykettä.
Aholan Hermannin omituisia tapoja ei tänä hätäaikana monella ollut halua ihmetellä. Nälkääkärsiväiset ajattelivat ja sanoivat nyt että kunpa olisi semmoiset rusatynnyrit tuvassa kuin Aholassa on. Jo useita vuosia takaperin Hermanni näet oli ruvennut katkaisemaan riihessä ohrat, tähkineen ja olkeakin jonkun tuuman mitalta. Viljantapaista tuli siten niin runsaasti että tynnyrinastiat eivät enää mahtuneet aittaan, vaan täytyi useammat asettaa tupaan, jossa kyllä oli tilaa. Piloillaan Hermanni toisinaan muistutti Hannalle että eikös ole hyvä kun tupa on avara, vaikka sinä silloin sitä ihmettelit. Vaimo myönsi ja ajatteli kunnioittavasti miehensä kaukaa-aavistamiskykyä.
Kuusikangas oli niitä harvoja taloja seudulla, joissa tänä vuonna syötiin selvä leipä ja vielä oman pellon viljaa. Heikki vaimoineen oli syytingillä, vaikkei juuri hyvillä päivällä, sillä miniän olivat saaneet tylyn ihmisen, joka haukkua mankutti vanhuksille eikä olisi suvainnut näille erityistä huonetta. Suurta kunnioitusta ei Kustikaan osottanut vanhemmilleen. Muutenkin nämä nuoret haltijat olivat kumpikin luonteeltaan ylpeitä kaikkia köyhiä kohtaan. Raskitsivatpa joskus laskea pilkkaa Aholan Hermannin — Kustin oman sedän — rusatynnyreistä…
Körttiläiset — nekään jotka eivät olleet julkisesti langenneet — eivät olleet enää niin palavia asiassaan kuin ensimmältä, eikä nykyinen pappi ollut erityisesti körttiläismielinen. Kuitenkin lukivat he ahkerammin kuin muut ja pitivät nuhteetonta elämää ja olivat vuosien kuluessa kotiympäristössään Säynäisperällä ja Kumpumäen kylillä vaikuttaneet siivoutta ja vakavuutta muiden, nuorisonkin elämään. Mutta Keski-Kumpu oli jättänyt surullisen muiston itsestään. Langenneena oli hän juonut entistä pahemmin. Oli sitten ollut vähän miehekkäämpikin ja yrittänyt menetellä tyttäriensä suhteen komeasti. Hänellä oli kokonaista neljä tytärtä, ja maine levitettiin että ne saavat kukin viisituhatta markkaa myötäjäisiä. Tyttäret, kun sitäpaitsi olivat kauniinpuoleisia, menivätkin joutua kaupaksi, mutta jo tavaramyötäjäisiä varustellessa häätyivät vanhemmat velkoihin. Talo kävi kurjaksi sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Tupakin pahoin rappeutui, Isäntä kuoli tänä talvena omalle takkakivelleen. Ja yleisesti puhuttiin että hän kuoli suruun, viluun ja nälkään.
Tämän miehen kohtalosta oli Aholan Hermanni ottanut tarkan vaarin, ja milloin vain tuli oma tai ihmisten elämä yleensä puheeksi, hän lausui:
— Pitää elää suhdalla ja taiten kaikessa ettei käy kuin Keski-Kumpulaisen. Alkuaan myöten se kerä vieriää, lisäsi hän vielä tavallisesti, — mitä tuo Kumpulainenkin, poukahdellen sinne tänne alusta alkaen ja viimein vierähti kukkulalta syvänteeseen.
Kevään tullen jäät lähtivät aikanaan ja kaikinpuolin näytti toivohikkaalta synkkämuistoisen talven perästä. Hengissä ja terveenä olevat ihmiset alkoivat rohkein mielin katsella elämää ja tulevaisuutta. Mutta useimpain — hyvin monen talollisenkin — oli lähteminen uittoon. Melkein ylituleensa olivat ihmiset velassa Mutkan herralle, jonka viljakauppa oli paisumistaan paisunut. Velka oli suoritettava uitolla, mutta harvalta se kuitiksi tuli yhden kevään uitolla kun palkkaa laskettiin paraille miehille ainoastaan 1 markka päivältä ja työ oli tehtävä omin ruokinsa — vaan lyhenihän toki vähäsen. Niinpä Alkulan Mattikin saattoi ainoastaan toivoa velkansa jonkun verran lyhenevän. Rohkein mielin hän sairautensa jälkeen uusia voimia saatuaan lähti työhön ajatellen että niin monen lapsen isänä hänen ainakin yrittää täytyy, kävi sitten puuhun tai kiveen.
Hyvillämielin ryhtyivät Aholan asukkaat peltotöihinsä, kun olivat velattomina päässeet kovien koettelemusten ajan läpi, mikäli kesän alusta saattoi päättää, parempaa lupaavan ajan kynnykselle. Tottapahan, ajattelivat vanhukset, myös Maijalle ja Matille parempina vuosina apu koittaa. Hyvä että poloista joukkoa on voitu talven yli hoivata. Kaunis kevät antaa uusia voimia heillekin…
Eräänä ihanana aamuna, jolloin kedot ja oraat ensi kertaa kauniisti vihannoivat, sanoi Hermanni vaimolleen:
— Meidän pitäisi kovimmissakin kohtaloissa jo osata iloita siitä että apu tulee aikanansa.
— Jospa osaisimmekin iloita kovan aikana, niin olis elämä autuutta aina! vastasi vaimo, ja silmistä kajasti toivon valo kuin ihana aamurusko.
Ja lintuset visersivät pellon syrjässä vesakossa, soinnuttuen ihmisten elpynyttä mieltä.
VIII. Etsimään.
Toistakymmentä vuotta aikaa viimeisestä on kulunut. Ja ovathan ne asiat, sekä Aholan että yleiset, ehtineet kokolailla muuttua.
Aholassa on tultu toimeen entiseen tapaan, aina sentään hiukan paremminkin. Peltoja on vähinsä laajennettu, kun Jussista, joka jo lähentelee kolmeakymmentä, mutta on vielä tavatonta kyllä muihin seutulaisiinsa katsoen naimaton, on ollut pitkin aikaa oivaa apua isälle. Lehmiä on ollut väliin kolmekin, muttei hevosta. Isä ei ole huolinut hevosesta, vaikka Jussi ja kaikki muut ovat tahtoneet. Vuodet ovat melkein poikkeuksetta olleet hyviä.
Jussin ja isän välille on kehittynyt jonkunlainen epäsopu. Tähän ei ole niinkään suurena syynä se että poika silloin tällöin on tullut liikutettuna kotiin; on kyllä saanut isän moitteita siitä, mutta sen pahempaa siitä ei ole tullut, kun poika aina on kuitenkin ollut mies paikallaan. Mutta varsinaisena syynä epäsopuun on ollut se, ettei isä ole myöntänyt pojalle isännyyttä jotta tämä olisi oman suunnitelmansa mukaan, enemmän muiden ihmisten tavalla saanut asua torppaa ja ainakin pitää hevosta, vaikka heiniä olisikin täytynyt rahtimaalta lisäksi hankkia.
Liisa on ollut jo pitkät ajat palveluksessa ihmisillä edempänä ja likempänä vaan kuitenkin lähitienoilla ja valmistellut vuosien kuluessa itselleen koko joukon vaatetavaroita.
Julius on ikänsä puolesta mieheksi tulemassa, vaan ruumiiltaan nerkonen, ja Hilma niinikään naisen aikaisempaan kehitykseen nähden aikaihmiseksi tulemassa. Mutta näiden nuorimpain halut ja pyyteet ovat outoja vanhemmille, sillä ne ovat ennen kuulemattomia koko paikkakunnalla.
Tuossa neljättätoista alkaessa tuli Juliukselle, joka siihen asti oli ollut vastahakoinen lukemaan, tavaton halu kirjaa viljelemään ja oppi pian sujuvasti lukemaan. Luki Uutta Testamenttia loppuun päästyään yhä jälleen uudelleen, myöskin ahkerasti vanhaa ynnä muita hengellisiä kirjoja niin paljon kuin niitä saatavilla oli. Näiden kirjain lukeminen antoi runsaasti aihetta ajattelemiseen herättäen samalla vähitellen herkän mielen sureskellen miettimään niitä asioita, joita kirjoissa teroitettiin kaikille ihmisille kaikkein kalliimmiksi.
Sen ohessa, kun kuntaan oli saatu lainakirjasto, sai sieltä lukeakseen kokonaan ja puolittain maallissisältöisiäkin kirjoja, jotka taas veivät ajatusta uusille aloille. Lainakirjaston hoitajana oli seurakunnan pappi, joka rouvineen ilmaiseksi opetti pojalle kirjoitustaitoa, johon hänessä oli palava halu herännyt.
Vanhemmat sallivat tätä kaikkea. Äiti tuumi että sanovathan talonpojista silloin tällöin maailmassa tulleen pappeja; kuka tietää miksi Julius oli aijottu. Isä taas löi tuommoiset ajatukset tavallisesti myttyyn, varsinkin sen tähden ettei ollut suinkaan varoja kouluuttaa pojasta herraa, Tietoja maallisiakin sai isän mielestä hankkia ja kirjoittamaankin opetella, koska nykyiseen maailman aikaan tarvittiin kunnanmiehiä ja muita semmoisia, vaan näitä oli pidettävä pieninä asioina yksinkertaisen autuudenasiain tutkistelemuksen rinnalla, eikä millään muotoa olisi saanut työaikaa semmoisten asiain tähden hukata. Samaan mielipiteesen tuli äitikin vähitellen.
Ja kun Hilmallekin heräsi samanlaatuisia mielitekoja kuin veljellä oli, rupesivat vanhemmat koviksi asiassa ja kielsivät tuontuostakin lapsuksia turhia höyrimästä.
Tämä vaikutti höyrijöissä surua sekä kiihoitti vain tiedonhalua. Juliuksen ja Hilman mielipyyteet ja halut eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaiset. Juliukseen olivat hengellisistä kirjoista lukemansa tiedot vaikuttaneet kovin syvästi, ne olivat herättäneet hänen sielunsa syvimmässä polttavan kysymyksen: kuinka oikein tulisi siihen sovintoon Jumalan kanssa, josta sanassa puhuttiin ja joka tuottaisi iloisen rauhanmielen? — Tätä hän ei osannut saavuttaa, ei osannut rukoilla eikä uskoaniin, että se olisi tuottanut kestävää tyydytystä. Toisista kirjoista saamansa historialliset, luonnontieteelliset ynnä muut alkeistiedot tuottivat alussa uutta viihdytystä mielelle, mutta sitte oli havaitsevinaan yhtä ja toista ristiriitaisuutta hengellisen sanan ja maallisen tiedon välillä. Kun siihen lisäksi vanhemmat ja muut likeiset ihmiset jopa pappikin saarnoissaan monasti teroittivat mieleen että tieto ja viisaus vieroittaa ihmistä sanan yksinkertaisesta opista, jossa yksistään autuus löydetään, kävi ristiriitaisuuden tajunta mieltä masentavaksi, peloittavaksi. Hän vaipui eräänä kevännä kahdettakymmentä käydessään kamalaan synkkämielisyyteen, jota ei hän itse eivätkä muut ymmärtäneet mitä se oikein oli. Hän epäili kaikkea, mitä oli lukenut ja suri sitä etteivät tiedot olleetkaan tosia. Seurustelu toisten, iloisten nuorten kanssa syksyllä hänet vähitellen auttoi selville jälleen.
Paitsi noita sisällisiä taisteluita oli Juliuksella voimakasta tuntemattoman ja tietämättömän kaipausta, jolle uskoi löytävänsä vastinetta jossain kaukana, sekä sen ohessa suurta huolta tulevista, mahdollisesti sattuvista kovista kohtaloista. Isä häntä monta monituista kertaa ystävällisesti neuvoi että se tuntemattoman kaipaus tulee tyydytetyksi vähitellen kun tekee työtä ja luottaa Jumalaan ja ettei huomisenkaan päivän tähden, saatikka sitte kaukaisempien aikojen vuoksi tarvitse liiaksi huolehtia, sillä elämässä on onnea ja hyvää jokaista varten. Mutta tästä poika ei osannut viisastua…
Hilman mieli oli paljonkin toisenlainen kuin Juliuksen. Hän oli vilkas ja iloinen, ei hengelliset asiat eikä muut huolet olleet häneen syvästi leimaansa painaneet. Mutta mielellään hänkin luki ja opetteli kirjoittamistakin, ja tiedot olivat hänestä hauskoja, eikä hän milloinkaan vaipunut niiden ristiriitaisuuksia tai tosiperäisyyksiä miettien selvittelemään. Hän näytti mieleltään veljeään voimakkaammalta ja ruumiinkin puolesta oli hän, sukupuoleensa katsoen, nuoremmuudestaan huolimatta Juliusta voimakkaampi. Isä ja äiti tapasivatkin piloillaan sanoa: Paremmin tuo Hilma sopis pojaksi kuin tytöksi, ja Julius taas paremmin tytöksi.
Mutta se oli kuitenkin joihinkin määrin yhteistä molemmissa että Hilmakin halusi herroihin, tuntemattomiin ja kauvaksi, ja tämä hänen halunsa oli hyvin kiihkeä, joka vastaansanomisista ei laisinkaan masentunut. Papin rouva ja pappilan röökynät olivat hienolla sukevalla olemisellaan saaneet hänessä hereille yhtäläistä samanmoiseksitulemisenhalua kuin pappi ja muut joskus nähdyt herrasmiehet Juliuksessa.
Muutamia vuosia takaperin siitä kevätkesästä, jolloin tämän luvun pääasia tapahtui, oli Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla otettu kotureiksi Aholaan. He olivat olleet monessa paikassa, tuskin vuotta missään, eikä kukaan enää heille luvannut paikkaa Ullan suupalttisuuden ja sen tähden, että Jussi laiskuuksissaan makasi niin monet päivät kotona, josta Ulla lakkaamatta miestänsä haukkui. Sen lisäksi piti Ulla usein aika meuhakkaa toistakymmentä käyvän juonikkaan poikansa kanssa, milloin luudantyveä korvalle antaen, milloin mitenkin reukaloiden häntä isän ollessa välinpitämätön koko asiasta. Kuka moista mustalaisjoukkoa viitsi huoneessaan pitää ja kuulla lakkaamatonta riitelemistä ja meuhakkaa! — jahkaisivat ihmiset jokapaikassa. Hermanninko sitte täytyi rauhalliseen kotiinsa ottaa moiset?! Hän hyvin tunsi Ullan suurisuisuuden. Mutta he pyysivät niin kauniisti, oikein rukoilevasti, molemmat miltei kyynelsilmin, että antakaa nyt suojaa, kuu ei missään sitä saada! Hanna heltyi melkein kyyneleihin hänkin, ja Hermanninkin valtasi armeliaat tunteet ja ajatteli asiaa sallimuksena ja koettelemuksena — täytyyhän kristityn auttaa hätääntynyttä — ja lupasi: saa tulla koetteiksi kun maksaa 12 markkaa hyyryä vuodessa.
Toisinaan otti Ulla oikein pilkatakseen Juliuksen ja Hilman herroiksi pyrkimisen aikeita. Kun Aholan Julius — tapasi hän asetella — tulee kiiltävissä saappaissa ja korkeassa silkkihatussa keppi kädessä maantiellä minun vastaani, niin minä tietysti menen kauvas ojan taa ja niijaan syvään ja kysyn että muistaako hyvä herra enää tämmöistä veuhkanaa, kuin Sarvi-Ulla, olleenkaan. Ja kun Hilma röökynänä taikka rouvana leveissä kurttuhameissa ja samettipäällyskenguissa hienosti hipsuttelee herrain kamarin lattiaa ja katsoo pihalle ja puistatellen panee: phyi, phyi kun siell' on ruma ilma — niin tulen minä niijaillen ja sanon että kaivettiin tuota ennen yhdessä syksyrämpsyissäkin perunoita Aholan pellolla ja oli hameet ja kourat vahvassa mullanpevussa. — Kiusatut yrittivät toisinaan suuttua, mutta Ullalla oli tavallisesti niin mukavaa sanottavaa lisäksi että katkeruus muuttui nauruksi. Julius kuitenkin yksinäisyyteen tultuaan vakavamielisenä paheksui tuota kiusaamistakin, sillä — ajatteli hän — samaa se on isän ja äidinkin mieli, semmoista kummaksumista tuossa asiassa, vaikkeivät he tee pilkkaa.
* * * * *
Oli maanantaipäivä muutamia viikkoja ennen juhannusta. Aholan vanhin poika Jussi teki lähtöä matkalle Amerikkaan. Ja Julius ja Hilma olivat tositouhuissa mukaan Vaasaan saakka.
Isä istui käsi poskella pöydänpääakkunan kohdalla penkillä ja äiti, huivi hyvin silmille vedettynä, kudoskeli sukkaa periakkunan pielessä. Ulla istui takkakiven nurkalla, suuresta visapiipusta haikuja töllyytellen.
— Olispa mukavaa — alkoi Ulla naurahtaen ja savua pölläyttäen — kun sais koko Aholan asukkaineen päivineen siirtää hurautetuksi Amerikkaan. Niin että veis minunkin sinne. Äijä (tarkoittaen miestänsä, joka tällä kertaa oli kylässä työssä) sais jäädä kotimaahan. Minä pääsisin sinne Amerikan herroja kuppaamaan. Kai siellä kuppuustakin maksetaan parempi palkka kuin täällä, jossa vain penni sarvelta annetaan. Poika juntus sais tulla samassa kyydissä. Panisin siellä suutarinoppiin. Siellä kumminkin on parempia suutaria kuin täällä. Isänsä opissa ei siitä hääviä suutaria tule, vaikka kyllä se Jussi aikoinaan neulomaan kykeni. "Vaan kaikki Jussilta näyttää kun vanhaksi tulee…"
— Niin se Ulla puhua veuhtoo aprikoimatta asiaa tarkemmin, lausuiHermanni. Minulle on Jussin lähtöhomma tuottanut syvää surua; samoinJuliuksenkin ja Hilman maailmallemenopuuhat.
— Ja minulle, yhtyi Hanna. Tämä suru vie minut hautaan. Lapset eivät tietäne kuinka koskee äitiin heidän menonsa niin kauvaksi ettei saa nähdä tuskinpa kuullakkaan heistä mitään. Olishan tässä Aholassa toimeentultu kaikki… Kyyneleitä tipahti hänen rypistyneille poskilleen.
— Aika on toinen kuin ennen; siinä lienee syy noihin kummallisiin haluihin ja puuhiin — arveli isä. Tyydyttiin sitä ennen — —
— Niinhän tämä nykyinen aika on kuin sotkeentunut vyyhti entiseen verraten, keskeytti Ulla. Ennen luisti maailma kuin siimaa eikä tullut vastaan solmuja eikä vintturoita, mutta nykyaikaan yksi vetää yhtäälle toinen toisaalle eikä tiettä alkua ei päätä. Toiset lähtevät kultamaahan kultaa kourin kokoamaan, toiset pyrkivät herroiksi. Herroiksi kouluuttamista varten tahdotaan kansakoulua. Siinä asiassa ovat Mutkan herra ja pappi yhtäpoikaa, vaikka muissa vetävät niskaköyttä toisilleen. Hupsuksi minä ainakin tulen, jos en pääse Amerikkaan minäkin. Sanokaa te, Hanna ja Hermanni vain että antaa menevän mennä, kyllähän jääpä neuvonsa pitää.
Hermanni ja Hanna eivät olleet juuri ottaneet korviinsakaan Ullan lorua, jonka he ennestään tiesivät olevan vailla päätä ja pontta. Mutta Jussi, joka kokosi kapineitaan seinältä kaapista, arveli: Ullan puheista en minä suuria perusta. Ei se Amerikkaan lähtökään ole niin ilman aikojaan. Kun toiset ovat saaneet rikkautta helpotellen omassa maassa, niin onhan sitä saamattomilla lupa lähteä koettamaan onneansa kaukaiseen maahan. Jos ei sittenkään onnesta, niin tietäähän silloin ettei ole sallittu rikkaaksi tulemaan. Minä lähden parempaa etsimään kuin kotona on.
— Me mennään kaupunkiin etsimään parempaa, selitti Julius itsensä jaHilman puolesta.
— Kaupungissa — ilmaisi Hilma ajatuksensa — saa kauniit vaatteet ja saa olla ja asua niin komeissa huoneissa kuin pappilan kamareissa, sanoi pappilan piika, joka on ollut kaupungissa.
— Tyydyttiin sitä ennen ja on näihin maailman aikoihin asti tyydytty, kunhan on ruokaa ollut ja kattoa suojana, puheli isä. Mutta entisten ihmisten kestäväisyyttä ja tyytymystä ei ole nuorissa. Minä kuulin isän ja äidin monasti kertovan kuinka Kuusikankaankin muinaiset asukkaat satoja vuosia taapäin raastivat itselleen elatusta laajoista sydänmaan metsistä ja järvistä, metsästämällä ja kalastamalla, ja kuinka he monta monituista nälkävuotta saivat kestää vielä sittenkin kun jo enemmän maata viljelivät, syystä ettei maa tahtonut kasvaa kun oli kylmiä kesiä ja hallavuosia. Mutta he kestivät ja pysyivät kotonaan. Voimakkaita ja reippaita olivat miehet, vankkoja vaimotkin. Esimerkiksi noin puolitoista sataa vuotta sitten asui ja eleli Kuusikankaalla luja ukko ja roteva akka, minun isäni isän vanhemmat. Kun menivät peninkulmain päähän sydänmaalle heinään tai tervashaudalle oli ukolla vähäläntä pata lakkina päässä ja melkein nykyisten miesten mittainen leveä piimäleili selässä, joka leili on vieläkin Kuusikankaan puodissa ja on siinä vuosiluku 1723. Akka taas kantoi konttia, jossa oli neljäkymmentä leipää, leiviskän aski voita ja kaloja pari leiviskää, Noita ihmisiä minä olen töissä ollessani usein ajatellut ja saanut ikäänkuin uusia voimia väsymyksessä. Tämmöisten vanhain muistoa teidän pitäisi, lapset, kunnioittaa ja pysyä perintömaalla kaikki.
— Kaikki minäkin tahtoisin pysymään kotona, vaikka vielä Maijan jaMatin joukkokin tulis Aholaan, lausui äiti suotavanaan. Kyllähäntässä maata on ja paljon väen voimalla sitä sulille saataisiin.Jumalahan sitten kasvun antaisi.
— Antaa menevien mennä, kyllähän jäävät neuvonsa pitävät, sanoa hölpäytti Ulla taas.
— Pojat, taikka kumminkin toisen niistä, soisin minä vanhentajaksemme, ilmaisi Hermanni ajatuksensa. Jäis edes Julius kotiin ja rupeais tyytyväiseksi työmieheksi, kun ei sinne sotaväkeenkään tullut hoikkuutensa tähden kelpaamaan. Muuten se on kummallista nykyiseen maailmanaikaan sekin että rotevat nuoret pojat tästälähin viedään, jos vain määräävä arpa tulee, kolmeksi vuodeksi pois kotoa. Mutta se nyt sentään on meidän oman maan ja keisarin tähden, jos vihollinen tänne ryntäis… Mutta Amerikkaan meno on vain rikkauden himosta ja kaupunkiin paikkaa etsimään lähtö herraksitulemisen halusta. Vaan kun nyt kerran menette, niin menkää, ja Jumalan siunausta minä soisin teille sielläkin, missä tulette olemaan. Älkää unhottako koskaan Jumalaa, että Hän on jokapaikassa läsnä ja näkee kaikkialle. Ja niin kartatte pahuutta.
Samassa tulivat Liisa — nykyään Hakalassa palveleva — ja Maija, viimemainitulla kaksi poikaansa ja kolme tyttöänsä mukana, Aholaan. Maija istui seuralaistensa kanssa Ullan viereen takkakivelle. Liisa äitinsä ja Hilman väliin peripenkille. — Kaikki ovat niin surullisia, alkoi, Liisa, — äiti ja isä ja Hilma ja Julius ja Jussikin. Mitä siitä suree; jos kerran menee, niin menee, lisäsi hän päättävästi. Pianhan Vaasasta masiinalla huristaa takaisin jos paha on olla, ja tuon kolme peninkulmaa rautatielle kulkee vaikka unissaan. Ja höyrylaivoissa sinne Amerikkaan mennään ja samoin sieltä tullaan, milloin mieli tekee. Vaasan rannasta saa astua laivaan, joka vie kuin tuli ja valkea.
— Kas niin, se on oikea tyttö joka katsoo asiaa hauskalta kannalta vain, säesti Ulla takkakiveltä.
— No pääsishän sieltä takaisin Amerikastakin, kun vain sais rahoja kokoon, arveli Maija.
— No rahoja siellä pitää tulla, jos kerran muutkin ovat saaneet, päätteli Jussi. Alamaasta kuuluu jo hyvin monta nuorta miestä olevan Amerikassa ja lähettelevän rahoja kotiinsa akalleen ja lapsilleen. Ja kuuluu jo useita sieltä palanneenkin, ja rahaa olevan kuin tuhkaa. Minulla ei noita ole akkaa eikä lapsia, että niiden tähden haalis kokoon, mutta lähetän, jos hyvin käy, isälle ja äidille vähäsen. Ja sitten kun olen oikein paljon saanut kokoon, tulen tänne kotiseudulle ja ostan talon ja otan akan. Kuusikankaan Kustilta olen kyllä lainannut melkein kaikki matkarahat, kun itselläni ei ollut kuin 50 markkaa, mutta jos hyvin käy ei tarvitse siltä mahtavalta enää lainata. Jospa vielä voisin ostaa yhtä oivallisen talon kuin Kuusikangas on!…
— Jussilla, sanoi äiti, on miehekkäitä tuumia ja suunnitelmia, mutta Hilma ja Julius eivät oikein tiedä, mitä varten menevät, Juliuksella ei ole hituistakaan rahankokoamisen halua, mutta se halajaa herraksi, että sais paljon lukea ja kirjoittaa. Ja Hilman tekee mieli tulla niin hienomaiseksi ja sieväksi kuin röökynät ovat eikä tahtois — niinkuin Juliuskaan ei tahtois — tehdä kovaa talonpoikaistyötä.
Kaikki kolme huomasivat äidin puhuvan aivan asianlaidan mukaan. Jussilla oli luja suunnitelma aivoissa, mutta Juliuksella yhtä vähän kuin Hilmallakaan ei ollut selvyyttä eikä varmuutta. Julius olisi vain halunnut olla semmoinen tietävä mies kuin pappi taikka muut oppineet herrat ja mielellään herrain pukeissa myös sekä tehdä hyvää opettamalla ja muuten, niinkuin oli kirjoista lukenut jalojen miesten maailmassa tehneen. Toivoi myös kaukana kohtaavansa semmoisia jaloja ihmisiä kuin joista oli lukenut, kuinka varakkaat monasti auttavat köyhää j.n.e. Auttaisivat häntäkin… Hilman aikeet ja suunnitelmat olivat vielä, miltei epämääräisemmät, mutta syvällä hänen sydämmessään oli ikäänkuin itsetiedottomana halaumuksena häntä hellivä ja rakastava ihminen, joka mielikuvituksessa tavallisimmasti otti nuoren, reippaan herrasmaisen miehen haamun. — Pappi ja rouva olivat olleet heitä kohtaan niin hyviä, että edellinen oli tiedustellut tuttavaltaan kauppamieheltä kauppapalvelusta, eli siihen harjoittelemisen tilaisuutta Juliukselle, ja jälkimmäinen ystävältään naisten vaatteiden ompeluliikettä pitävältä neidiltä neulomaoppipaikkaa Hilmalle. Tällä näytti olevan halua ja taipumusta hienoon neulatyöhön. Ja paikat olivat luvassa. Isä antoi 15 markkaa matkarahoiksi kummallekin. Rautatiematkaan tiedettiin tarvittavan 5-6 markan vaiheille hengeltä. Äiti pani evästä, säästyneitä joululeipiä pari, yhden juuston ja vähäisen rasian voita kullekin erityiseen nyyttihuiviin.
Jussi ja Julius kehoittivat isää ja äitiä ottamaan Maijan ja Matin vanhentajakseen, koska Matti oli roteva työmies; kyllähän ne lapset siinä eläisivät. Vanhimmasta päästä olivatkin jo palveluksessa ihmisillä. Liisasta, kun ei lupaa ottaa ollenkaan miestä, ei tietysti ole vanhentajaksi. — Liisi kuultuaan tämän vakuutti yksin olevansa; ei hän ota, jos vielä sattuisi saamaan huonon taikka häjyn; voi hän itsekin itsensä elättää. — Maijasta tuntui hyvältä se että hän miehineen tulisi vanhentajaksi, ja hymyili, vaan ei puhunut mitään. Isä ja äiti lausuivat toivomuksenaan, että kaikki matkaanlähtevät tulisivat kotiin takaisin, jos ei erittäin hyvältä tunnu olo maailmalla. Isä vielä erityisesti lisäsi:
— Jussia tai Juliusta minä olen aina vanhentajaksemme aatellut.Luulen että se on niinkuin sanotaan:
Vähä vävystä apua,tyhjä turva tyttärestä.
— Minä taas — sanoi äiti — toivoisin kaikki tyttäreni olevan näkyvissä ja ainakin tiettävissä, erittäinkin Hilman, joka on ollut minulle kuin herttainen hupulaislintu vanhoilla päivilläni… Äitiä itketti ja Hilma pillahti itkemään. Hän muisti kuinka äiti hänelle piennä tyttönä lauloi:
Västäräkki, sievykäinen lensi meidän lasin taa, tänne katsoo, hyppiväinen, ja hilpeäksi Hilman saa —
ja monta muuta kaunista, herttaista hetkeä muistui lapsuudesta tuon 18-vuotiaan tytön mieleen. Mutta menevä hän nyt oli, sillä oli niin monasti ja kauvan jo varmaan aikonut. Hyvästijättö tuntui kaikille lähteville vaikealta, eikä se suinkaan ollut hauskempaa kotiin jääville. Siinä ei monta sanaa enää vaihdettu kummaltakaan puolen. Sydämmet vain puhuivat tuntehikasta äänetöntä kieltä… Vanhemmat eivät ymmärtäneet lapsiansa kyllin, mutta kuitenkin he heitä rakastivat. Lapsetkaan eivät oikein oivaltaneet, mikä tarkoitus vanhemmilla oli heidän suhteensa, mutta yhtäkaikki tunsivat ikäänkuin helliä sointuvia kieliä omista sydämmistään vanhempain sydämiin ja päinvastoin.
He kävelivät, Jussi edellä, sitten Julius ja Hilma, nyytit kädessä tietä pellonpyörtäneitse; veräjältä ja männikön syrjästä vilkaisivat vielä taakseen. Ajatus, milloinkahan jälleen näkee kotikartanon, pellot ja kellot ja isän ja äidin, oli jonkun aikaa valtavimpana heidän jokaisen mielessä. Mutta pian se jossakin määrin haihtui, vaikkei kokonaan, tokkopa koskaan, niinkauvan kuin poissa on…
Kuu olivat saapuneet Mutkan pihalle, sattui herra olemaan siellä ja kysyi kuivasti:
— Mihinkäs nyt tuota kyytiä nyytit kädessä? Vaikka Jussin Amerikkaan aikomus hänellä kyllä oli ennestään tiedossa, mutta kuinkapa arvasi että hän nyt juuri oli tuon pitkän matkan alkanut. — Kun sai kuulla kunkin matkan päämäärät, arveli, kylläpä on oivallista, että ihmiset täältäkin lähtevät näkemään ja kokemaan maailmaa. Puhui sitten pitkät puheet kokemuksistaan kaupungissa koulussa ja sen jälkeen kauppapalveluksessa olostaan. Ei ne ole mitään kissan päiviä, mutta hyvää ne tekee, sanoi muun muassa. Toivotti lopuksi onnea matkalle.
Mutta vanhemmille kotona tuntui niin tyhjältä…
Koko seudun väestössä herätti Aholan Jussin Amerikkaan lähtö suurta huomiota ja kummastusta. Eihän tuommoista olisi uskonut. Kukaan ei ollut tätä ennen täältä moiselle matkalle lähtenyt.
IX. Työ on tehty.
Syyskesällä neljättä vuotta edellisestä saivat Aholan vanhukset jälleen nähdä ympärillään kaikki muut lapsensa paitsi Hilmaa.
Pertteliaamuna elokuun loppupuolella oli Jussi saapunut Amerikasta kotiin ja Julius hänen muassaan lähtenyt Vaasasta kotona käymään. Suurin muutos oloissa täällä entisestä oli ehkä se että Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla olivat muuttaneet paikkakunnalta Tampereen puolelle. Useampia miehiä oli kunnasta myös Amerikkaan matkustanut, muutamia Jussi siellä tavannutkin. Kaikki muuten melkein entisellään. Vanhusten kasvoissa tosin huomasi syvempiä ryppyjä.
Amerikassa olostaan oli Jussi taloudellisesti hyötynyt neljättä sataa markkaa Suomen rahassa — matkarahavelkansa sitäpaitsi saanut maksetuksi. Enempää ei ollut säästöä tullut, kun palkat sillä kaivoksella Kaliforniassa, jossa hän työskenteli eivät olleet erittäin korkeat; muualta kyllä oli kuullut parempia palkkoja, muttei hän ollut huolinut lähteä varmasta työpaikasta epävarmaa takaa-ajamaan. Oli sen ohessa sairastanut kuumetautia neljän kuukauden paikkeille toisena olo-vuotenaan. Ryyppäämisellä, vaikkei siitäkään ollut kokonaan vapaa, ei ollut mainittavia kuluttanut. Oli näet pian Amerikkaan tultuaan havainnut, että kyllä menee päin mäntyä, jollei pidä itseään lujissa ohjaksissa. Ja niin pitikin lukuunottamatta paria kolmea kertaa, jolloin yönaikoihin joutui viettelysten valtaan.
Paljon, paljon hän oli tuolla matkallaan saanut maailmaa kokea. Pian oli tullut havaitsemaan ettei sitä lentämällä tässä maailmassa onnen satamaan pääse, vaikkapa pääseekin Amerikkaan höyryn voimalla. Kaivoksessa syvällä maankamaran alla oleminen ja työskenteleminen oli hänestä tuntunut kovin tukalalta ja pelottavalta, ja siitä kai hän sairastuikin. Parannuttuaan oli saanut työpaikan maanpinnalla, mutta siitä ei myöskään maksettu varsin yhtä suurta palkkaa kuin mitä syvyyden kuilussa sai. — No niin, — eihän se nyt rahallisessakaan katsannossa ollut tuo matka aivan turakkoon mennyt. Ja sitte maailman näkeminen, se maksoi. Hän oli jo sivistynyt mies, joka ei enää osannut panna suurtakaan merkitystä herran ja talonpojan väliselle raja-aidalle. Ymmärsi Englanninkieltäkin muutamia sanoja ja osasi ihan kuin täysi "yanki" sanoa: jes. Oli opetellut kirjoittamaankin ja vaikka tuo kävikin hiukan töhrimällä, niin asian kumminkin osasi musteen ja paperin avulla tulkita. Ja mitä siitä vaikka osaisi kirjoittaa kuin siimaa!… Voimatyöllä sitä rahaa kiskotaan ja rahalla on valtiollinen voima — ja tuo on todempaa kuin se mitä täällä sanotaan että rahalla olisi muka taivaallinen voima. Työ ja sen tuottama varallisuus oikeuttaa siellä istumaan vaikka presidentin viereen.
Paljoa synkemmän käsityksen maailmasta oli Julius Vaasassa saanut. Hänestä piti tuleman kauppapalvelija — riivari eli puukhollari, jolle täällä maalla pantiin koko suuri arvo, koska luultiin semmoisella olevan sangen rikastuttava palkka — mutta mielihaikeudekseen oli Julius havainnut ettei hänestä ainakaan tällä alalla tullut mitään. Varallisessa suhteessa hänellä ei ollut vielä mitään koossa ja henkisessä katsannossa jäyti tyytymättömyys ja kalvava kaipaus mieltä. Taipumaton vastenmielisyys kaikkeen tavarain kaupitsemiseen ja kehumiseen, joka kuitenkaan ei ollut niin julkisesti tullut ilmi että olisi paikkansa menettänyt, sillä selittämättömästä arkuudesta koki hän olla isäntänsä mieliksi. Vaan huomatuksi hänen kauppa-alalle sopimaton luonteensa kyllä oli tullut, jonka tähden kauppias itse, joka oli kaupungin etevimpiä liikemiehiä, sekä edistyneemmät toverit tiskin takana vähän kuin ylenkatseellisesti häntä kohtelivat. Mutta sai yrittää, ajatteli kauppamies — kun kerran yritti ja osottautui rehelliseksi. — Kuitenkin toisaalle paloi Juliuksen mieli. Vaan mihin, oli käynyt yhä sumeammaksi. Tiedot, joita joutoaikoina kirjoista ja sanomalehdistäkin ahmi, yhä vielä miellyttivät. Mutta jo havaitsi näissäkin kovin paljon tyytymättömyyttä ilmilausutuksi. Entisiltä ja nykyisiltä ajoilta, kotimaasta ja varsinkin ulkomailta kuului kuinka herrat ja voimalliset aina tietämättömiä ja heikkoja sortavat, mutta kuinka joskus on sortovaltaakin noustu kukistamaan. Ranskan suuri vallankumous riehunnoineen ja Marseljeesineen heijasti innostuttavana utukuvana hänen mielikuvituksessaan, josta todellisuus, ajatteli hän, oli karsinut pois ne kauniit hedelmäoksat, joita ennen oli uskonut ihmissuvun rungosta haarautuvan. Hän oli aina, milloin suinkin sopi, pyrkinyt yksinäisyyteen. Ja sieltä karsain silmin katseli miltei kaikkia ihmisiä ikäänkuin ne olisivat olleet hänen vihollisiaan. Kun vihdoin tutustui lähemmin muutamiin miehiin, sattuivat nämä olemaan samanlaatuisia maailmanjärjestykseen kyllästyneitä kuin hänkin, He lukivat kirjoja, joissa synkin värein kuvattiin ihmiskunnan toinentoisensa sortamisen taistelua, jossa ei muka näkynyt mitään korkeampaa johtoa kuin väkivalta. Tämä seura, uskoivat siihen kuuluvat itse, oli ajattelijain vähäinen joukko. Koko kaupunki oli heidän mielestään ahdettu täyteen ihmisillä, jotka eivät mitään ajatelleet eivätkä välittäneet mistään muusta kuin kaupasta ja palkkain suuruudesta. Tavalliset kaupunkilaiset taas puolestaan halveksivat näitä muka ajattelijoita, mikäli heitä tunsivat, tyhjänperäläisinä, joissa ehkä hieman oli ulkomailla elämöivän vaan meillä kuulumattoman ja mahdottoman sosialismin itua. — Välimittäin oli Julius syvästi kaivannut hellää ja rakastavaista naista, jota hän puolestaan olisi tahtonut kaikesta sydämmestään rakastaa. Mutta semmoista ei ollut. Ja jos hän olisi avioliitosta itseensä nähden maininnut olisivat kaikki sillä nauraneet, sen hän kyllä palkattomana miehenä oivalsi. Juuri itse tuli elämään, vaan ei olisi voinut "vaimoansa elättää", kuten sanotaan. Ja mistä hän olisi vaimon saanutkaan, kun naiset eivät ollenkaan näyttäneet ymmärtävän hänen umpinaista luonnettaan ja miettiväistä sieluaan? Sitten se taas katosi tuokin kaipaus ja hän koki viihtyä jääkylmyydessään.
Mielellään näkivät vanhemmat molemmat poikansa kotona jälleen, ja se heitä suretti ettei Hilma ollut palannut ja että sen lisäksi tiedot hänen olemisestaan ja elelemisestään olivat sumeat. Julius tiesi, oli itse ompeluliikkeen pitäjättäreltä kuullut, että Hilman luonne vakavaan työssäistumiseen oli miltei mahdoton, ja vuoden tuskin oltuaan ompelunopissa oli tyttö lähtenyt omille teilleen. Hänen tähtensä oli Julius myöskin paljon surrut ja monasti ajatellut että hän jos olisi rikas elättäisi koko tytön. Noin vuosi sitten oli veli saanut siskoltaan kirjeenpahaisen ja silloin tämä ilmoitti olevansa työssä Tampereen puuvillatehtaalla. Sen koommin ei mitään tietoa. Julius, joka oli tullut tietämään huonolla polulla olevia naisia, pelkäsi itsekseen sisarensa suhteen, vaan ei tahtonut sanallakaan antaa sureksiville vanhemmille aihetta lisään murheesen. Ehkäpä toki ei niin pahoin olekaan, toivoi veli.
Sitäpaitsi oli Aholan vanhuksilla muuan kotoinen huolen aihe. Kuusikankaan Kusti uhkasi ensi syyskäräjissä riidellä sedältään torpan pois. Mutkan herra, joka nyt oli kunnallislautakunnan esimiehenä ja kunnankirjurina, lainamakasiininhoitajana, tukkiherrana ja lautamiehenä, ja tämän kaiken ohessa ainoana viljan ynnä muun tavaran kauppiaana paikkakunnalla, oli tutkinut lakikirjojakin. Häneltä ainakin oli Kuusikankaan Kusti saanut tietää, ettei se Heikki Kuusikankaan Hermanni Aholalle tekemä, G.W. Flanellin (Mutkan herran itsen) kirjoittama torpankontrahti "ikuisiin aikoihin" ollutkaan pätevä ajallistakaan maailmaa varten, se ei ollut laillinen. Ja sitäpaitsi ei Aholan Hermanni ollut hoksannut käyttää kontrahtiaan laissa vahvistamassa, vaikka semmoinen pitäisi tapahtua joka kymmenen vuoden kuluessa. Mutkan herra oli vain tosiasiana tuosta maininnut asuessaan uiton johtajana Kuusikankaan edustuvassa. Mainitseminen oli aiheutunut siitä että Aholan Hermanni oli käynyt herran puheilla, kysymässä eikö hänellekin annettaisi joku sata markkaa rantarahaa, koska kerran Aholalle kirjottua maata oli keväisin tukin uitosta johtuvien paisuntavesien alla ja koska Kuusikankaalle maksettiin tuhannen markkaa vuodessa. Kusti ei siihen myöntynyt, ja herra kehoitti käräjöimään. Sitten sen näkee onko oikeutta saada. Hermanni, joka ei koskaan ollut edes todistamassa sattunut olemaan, vastasi rehellisesti:
— En minä rupea käräjöimään; minä en tunne muuta kuin omantunnon jaJumalan lain ja niiden mukaan olen oikeassa.
Tämä oli kiinnittänyt Mutkan herran ajatuksen kirjoittamaansa Aholan kontrahtiin, ja saattoi hänet kysymään, oliko kirjaansa laissa käyttänyt niin ja niin monasti. Eihän Hermanni semmoisista säännöksistä tietänyt. — Jaa, torppa on menevää, jos talonomistaja tahtoo. Pitääksenne torpan, täytyy teidän saada uusi kontrahti 50 vuodeksi, ja siihen olisi teidän edullista saada määräys että torppa sen ajan kuluttua arviomiesten laskun mukaan lunastetaan. Ja se on laissa vahvistettava. — Sepä nyt merkillistä, vastasi Hermanni ällistyneenä — ja minä olen perittävästä talosta perintöosanani torpan ottanut. — Lähtiessään Hermanni lupasi miettiä asiaa ennenkuin uusia kauppoja rupeaa hieromaan.
Tätä sitten, kuten sanottu. Mutkan herra erityistä tarkoittamatta mainitsi Kuusikankaan Kustille, ja tässä oitis heräsi ajatus saada torppa pois. Siitä hän saisi lisää peltoa ja heinimaatakin vähinsä.
Tämä seikka kummastutti ja huolestutti vanhuksia. Omalta sedältään julkee himoita pientä omaisuutta kun itsellä kyllä on! Vaan lohdutuksenkin he löysivät. Jumala koettelee heitä vielä haudan partaalla oman sukulaisen kautta. Hänen sallimattansa ja tietämättänsä ei haonneula puusta putoa — riistettäisiinkö sitten se turve ja kontu, joka on kasvavaksi pengastettu ja jossa koko elämäntyö on tehty, noin vain helposti heiltä?… Sitä ei Jumala salli. Se täytyy jäädä niille, jotka heidät saattavat kunnialla hautaan. Kuitenkin saavat vanhentajat, nuoremmat ihmiset, koettaa menetellä maallisen lain säädösten mukaisesti. Minä — ajatteli ja sanoikin Hermanni — en mene veljeni kanssa tekemää sovintokirjaa muuttelemaan. Mutta muistakoot nekin, jotka uuteen kontrahtiin suostuvat, panettaa vaatimuksen kaiken täydellisestä lunastamisesta 50 vuoden päästä, sillä aina on työntekijä palkkansa ansainnut.
Siitä olivat vielä epäselvillä, Matti ja Maijako, jotka poikain poissa ollessa olivat Aholassa asuneet ja yhä vielä asuivat, vaiko Jussi vastahankittavan vaimonsa kanssa, tulevat heitä vanhentamaan. Matti ja Maija olivat isän tahdon mukaan Aholassa, vuodet kun olivat hyväsatoiset, suorittaneet velkansa Mutkan herralle. He eivät olleet enää orjia, ajatteli Hermanni. Pitikin hän Matista kuitenkin ja oli tullut huomaamaan että on siitä vävystäkin sentään apua, kun se on roima työmies ja juomaton. Uudenaikaisempaa asumistapaa kyllä tahtoi ja oli Hermanni jonkun verran antanut peräänkin. Sai kydön viljelemisen kautta valmistaa enemmän viljaa ja heinimaata, vaan hevosta ei ollut vieläkään sallinut ottaa. Myönsi kuitenkin että senkin saa hankkia jahka näyttää solkenaan elättää voitavan.
Jussi sittekin, oma poika, olisi kohtuudenmukaisempi heitä vanhentamaan, olivathan Matti ja Maija saaneet palkan työstään, kun olivat elatuksen oloaikanaan saaneet ja velkansa, 300 markkaa, Mutkan herralle maksetuksi. Mutta Jussi oli vielä arveluspäällä, mennäkö takaisin Amerikkaan ja yrittää saada vihdoinkin talon hinnan jottei tarvitsisi tuon ylpeäluontoisen ja toisen omaisuutta himoitsevan sedänpojan kanssa tekemisiin tulla. Kovassa se tosin on raha sielläkin, ja kotiseudulla olisi paljoa herttaisempi asua — jos olisi … jos voisi olla mahtava mahtavaa vastaan.
Aprikoimiset ja huolet, joista huoli tietämättömissä olevan Hilman tähden oli kaikkein sydämmellisin, heikonsivat ijäkkäitä Aholan asukkaita tämän syyskesän kuluessa huomattavasti. Ja alkoihan Hermanni jo olla vapisevan vanha. Kuitenkaan ei olisi luullut vaimoa toistakymmentä vuotta miestään nuoremmaksi.
Mikkelimaanantai-aamuna noustuaan ja kengittyään Hermanni penkillä kumarruksissa istuen huokasi syvään ja sanoi:
— Työ on tehty minun puolestani, tunnen sen hyvin.
Hanna kalpeni säikähdyksestä, ja kaikkien muidenkin tuvassaolijain sydän säpsähti.
Kun kysyttiin, miksi niin päätteli, vastasi hän sen tuntevansa ruumiissaan.
Hän meni takaisin levolle perisänkyyn. Viimeisen toivomuksensa ja tahtonsa sanoi olevan että Jussi kuitenkin jäisi vanhentamaan äitiä — isä, sen hän tunsi, ei tarvitse vanhentajaa. Jussi lupasi jäädä.
— Sinuun minä luotan, vanhin poikani! Sinä täytät sanas; ole äitis turva vanhoilla päivillään. Sovi Kuusikankaan nuoren isännän kanssa, niinkuin laki vaatii, mutta älä missään tapauksessa anna torppaa lunastuksetta, äläkä lähde tästä. Sano hänelle minun kuolinvuoteellani sanoneen että meidän asiamme on oikea omantunnon ja Jumalan lain mukaan. Sano se vaikka lakituvassa tuomarille.
Jussin poskille vierähti kyyneleitä.
— Matti ja Maija — jatkoi isä — tullevat nyt toimeen maailmalla, kun ovat velattomat ja useimmat lapset palveluksessa ihmisillä. Mutta mitähän … hän ajatteli hetken … mitähän, jos Matti tekisi töllin tuonne vanhalle halmeaholle. Maa on siinä muhevaa multaa. Ehkä tulisitte toimeen molemmat Aholan maalla. Aatelkaapa asiaa ja sopikaa keskenänne! Minä en jaksa selvittää… Mutta sittekään, jatkoi hetken hengitettyään, en voi tarjota kotia kaikille lapsilleni. Maksakoon torpan vastaanottaja toisille jonkun satasen. Ehkä viiskymmentä markkaa kullekin maattomalle riittää, sillä pitää muistaa että tässä eletään ja rahoja saadaan ainoastaan kovalla työllä. Siinä tapauksessa ovat Matti ja Maija saaneet jo liiaksikin, mutta se on pidettävä pelastuksena velkaanjoutumisesta, jossa ollessaan ihmiset ovat onnettomia.
Isä ikävöitsi Hilmaa ja rukoili Jumalaa johtamaan häntä, jos missäliekin. Liisaa, joka yhä vielä oli Hakalassa palveluksessa, käskiJuliuksen mennä hakemaan. Kului noin pari tuntia aikaa ennenkuinLiisa tuli. Isä oli heikontunut yhä, mieli oli selvä.
— Kaikki lapseni, paitsi yhtä, näen luonani, alkoi hän katkonaisella äänellä. Minä olen saattanut teidät elämään, ja muuta en juuri voikkaan teille antaa. Olen tehnyt sen työn minkä olen voinut, vaan pieni se on. Kuitenkin tunnen omantuntoni rauhalliseksi. Tehkää myös te kukin mitä voitte onnea saavuttaaksenne, ja koettakaa pitää puhdas omatunto. Ja koettakaa olla tyytyväisiä. Älkää koskaan kadehtiko jos näette muilla olevan parempaa kuin mitä itsellänne on, älkääkä tavoitelko sitä komeutta ja mahtavuutta mitä muilla on. Tavoittakaa sitä mikä kullekin itselle on ihan tarpeellista ja sopivaa. Ja olkaa kaikissa kotitoimissa varovaisia. Katsokaa aina tarkoin tulen perään ja varokaa ettei lapset polta itseänsä. Perätkää sitä navetan välikattoa ettei putoa lehmäin päälle. Ja tarkastakaa usein Saukkosalmen siltaa!
Hän väsyi, mutta jatkoi hetken päästä.
Ja jos ahkerakin työ näyttää joskus tyhjiin raukeavan, niin älkää sittekään hämmästykö älkääkä masentuko, vaan ponnistakaa yhä, ja Herra antaa kasvun aikanansa.
Kaikkien silmistä vuosivat kyyneleet. He kuulivat kuinka hänen hengittämisensä kävi vaikeammaksi. Vaan vielä hän ponnistellen puhui:
— Sinulle, Julius, erityisesti: koe tiedustella Hilmaa ja laita äidilles hänestä tietoa, jos saat. Koe elää kaupungissakin niinkuin Jumalan silmäin edessä ja käsitä että sinun rauhaton ja ikävöivä mieles pyrkii loppumattomaan rauhaan, jonka suloista esimakua minä rinnassani tunnen, vaikka se on niin raskas.
Raskaasti hengittäen hän tahtoi peripenkin päässä itkevää äitiä kätensä ojentamaan, ja saatuaan sen sanoi vielä jotensakin terävästi ja katsoen häntä silmiin:
— Uskollinen kumppali, yhdessä on kärsitty, yhdessä uskottu ja toivottu. Kaikki valmistusta täydelliseen elämään, jonka Kristus… Useampaa sanaa ei kuulunut ja käsi kirposi vähitellen. Kahertava hengitys tyyntyi pian.