Vihreä porsliinipalatsi.
Lähestyessämme puolenpäivän aikaan vihreätä porsliinipalatsia huomasin sen autioksi ja rappeutuneeksi. Vain rikkonaisia lasipalasia oli enää sen ikkunoissa, ja syövytetyistä metallikehyksistä oli putoillut suuria palasia vihreätä pintaverhoa. Rakennus sijaitsi hyvin korkealla, ruohopeitteisellä mäellä, ja katsahtaessani koilliseen päin, ennenkuin astuin sisään, hämmästyin nähdessäni laajan joensuun tai lahdenpoukaman siinä, missä arvelin Wandsworthin ja Battersean kerran olleen. Ajattelin silloin — vaikka en luota ajatustani lopettanut — mitä meressä eläville olioille lienee tapahtunut tai vasta tapahtunee.
Tutkiessani tarkemmin huomasin palatsin todella olevan porsliinia, ja sen julkisivulla näin tuntemattomin kirjaimin kokoonpannun kirjoituksen. Arvelin, typerästi kyllä, Weenan voivan auttaa minua tämän tulkitsemisessa, mutta siten sain vain tietää, ettei kirjoitustaidon aatekaan ollut milloinkaan hänen päähänsä pälkähtänyt. Hän tuntui minusta aina kenties inhimillisemmältä kuin olikaan, ehkäpä siksi, että hänen hellyytensä oli niin inhimillinen.
Suurten ovenpuoliskojen sisäpuolella — ne olivat auki ja särkyneet — tapasimme tavanmukaisen eteisen asemesta pitkän, monien sivuikkunain valaiseman käytävän. Ensi silmäyksellä johtui mieleeni museo. Tiililattialla oli paksulta pölyä, ja huomattava joukko sekalaista tavaraa oli saman harmaan verhon peitossa. Hallin keskellä huomasin sitten oudonnäköisen, kuluneen esineen — suunnattoman luurangon alaosan. Jalkojen muodosta päättelin sen joksikin sukupuuttoon kuolleeksi megatherium-suvun eläimeksi. Pääkallo ja yläruumiin luut viruivat sen vierellä paksun tomun peittäminä, ja eräässä kohden oli sadevesi tipahdellut katossa olevan reiän kautta mädännyttäen luurankoa. Sitten oli käytävässä vielä suunnattoman suuri brontosauruksen runko. Museo-otaksumani varmistui. Käytävän sivuilla tapasin kaltevilta hyllyiltä näyttäviä esineitä ja pölyn pois pyyhkäistyäni huomasin niiden olevan oman aikamme vanhoja tuttuja lasilaatikoita. Ne olivat varmaankin ilmanpitäviä, koskapa muutamien sisältö oli aika hyvin säilynyt.
Seisoimme ilmeisesti jonkun myöhemmän ajan South Kensingtonin museon raunioiden keskellä! Tämä oli nähtävästi paleontolooginen osasto, ja hyvin loistava maatumakokoelma se varmaankin oli ollut, vaikkakin välttämätön rappeutumisprosessi, joka joksikin ajaksi oli torjuttu ja bakteerien ja sienimuodostumain häviämisen kautta oli menettänyt yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa voimastaan, siitä huolimatta vaikutti varmasti, joskin hitaasti, kaikissa noissa kalleuksissa. Siellä täällä huomasin pikku ihmisten jälkiä siinä, missä harvinaisia maatumia oli särjetty palasiksi tai pujoteltu ruokosäikeisiin. Ja muutamia laatikoita oli kokonaan siirretty pois paikoiltaan — morlokkien työtä varmaankin. Rakennuksessa vallitsi hiljaisuus. Paksu pöly tukahdutti askeltemme kaiun. Weena, joka oli vieritellyt merisiiliä erään laatikon kaltevalla lasipinnalla, tuli luokseni katsellessani ympärilleni, tarttui hyvin hiljaa käteeni ja seisoi vierelläni.
Alussa minua siinä määrin hämmästytti tämä muinainen järjen aikakauden muistomerkki, etten lainkaan tullut ajatelleeksi sen minulle tarjoamia mahdollisuuksia. Aikakonekin häipyi hetkeksi mielestäni.
Vihreän porsliinipalatsin laajuudesta päättäen se sisälsi hyvän joukon muutakin kuin paleontoloogisen osaston, ehkäpä historiallisia kokoelmia, kenties kirjastonkin! Minulle ainakin nykyisissä olosuhteissani olisivatkin nämä olleet paljoa mielenkiintoisempia kuin nuo vanhan ajan häviävän geologian näytteet. Tarkastellessani tapasin toisen, edellisen poikki kulkevan lyhyen käytävän. Tämä näytti olevan kivennäisten hallussa, ja rikkikappaleen näkeminen toi mieleeni ruudin. Mutta en löytänyt mistään salpietaria, enkä minkäänlaatuisia salpietarihappoisia suoloja. Ne olivat epäilemättä sulaneet jo aikoja sitten. Mutta rikkiä en saanut pois mielestäni, ja se synnytti uuden ajatussarjan. Mitä kokoelman muuhun sisältöön tulee, niin, vaikka se kokonaisuudessaan oli kaikesta näkemästäni parhaiten säilynyt, en siitä suurin välittänyt. En ole kivennäisten erikoistuntija, ja niin jatkoin matkaani ränstynyttä sivukäytävää pitkin, joka kulki samaan suuntaan kuin ensimäinen näkemäni halli.
Tämä osasto oli nähtävästi kuulunut luonnontieteille, mutta sen koko sisältö oli jo kauvan sitten muuttunut muodoltaan tuntemattomaksi. Muutamia repaleisia, mustuneita jäännöksiä entisistä täytetyistä eläimistä, kuivuneita muumioita kiviastioissa, joissa joskus maailmassa oli ollut spriitä, maatuneista kasveista syntynyttä ruskeaa tomua: siinä kaikki, mitä oli jälellä! Olin siitä harmissani, koskapa olisin mielelläni seurannut sitä sitkeätä työtä, jonka avulla elävän luonnon valtaus oli suoritettu.
Sitten saavuimme erittäin huonosti valaistuun jättiläiskäytävään, jonka lattia vietti alaspäin. Katosta riippui pienten välimatkain päässä toisistaan valkoisia palloja — monet särkyneitä — jotka viittasivat siihen, että käytävä alkuaan oli ollut keinotekoisesti valaistu. Täällä olin oikein omassa olossani, sillä molemmin puolin käytävää kohosi mahtavia koneita, kaikki suuresti syöpyneitä ja monet särkyneitä, mutta muutamat vielä jokseenkin ehjiä. Tunnettehan heikkouteni konerakennukseen nähden, ja niinpä olin nytkin halukas viivähtämään niiden ääressä, sitäkin mieluummin, kun niissä suurimmaksi osaksi oli arvoituksellista mielenkiintoa, ja saatoin vain aivan epämääräisesti arvailla niiden tarkotusta. Kuvittelin että jos voisin päästä niiden perille, olisi hallussani voimia, jotka voisivat olla avuksi morlokkeja vastaan.
Yhtäkkiä Weena painautui hyvin lähelle minua, niin äkkiä, että aivan säikähdin. En luule että olisin ilman häntä lainkaan huomannut käytävän lattian viettävän. [Lattia ei kai viettänyt, vaan museo oli rakennettu mäen rinteelle. Julkaisijan huomautus.] Se käytävän pää, josta olin tullut sisään, oli maan pinnan yläpuolella, ja valo virtasi sisään omituisista, varsin kapeista ikkunoista. Käytävää alas kulkiessa valo vähenemistään väheni, ja lopuksi näkyi ylhäällä ikkunain kohdalla vain kaitainen valoviiru.
Kuljin hitaasti eteenpäin koneitten ongelmia aprikoiden ja olin siihen määrin kiintynyt niihin, etten ollut huomannut valon asteettaista vähenemistä, ennenkuin Weenan yltyvä pelko veti huomioni puoleensa. Silloin vasta huomasin käytävän lopulta häipyvän sakeaan pimeyteen. Epäröin ja katsoessani ympärilleni huomasin tomua olevan vähemmän. Etäämpänä hämäryydessä näkyi siinä paljon pieniä kapeita jalanjälkiä. Tunne morlokkien läheisyydestä yllätti minut samassa. Tunsin hukkaavani aikaa tuossa koneiden tieteellisessä tutkistelemisessa. Mieleeni muistui, että iltapäivä oli jo pitkälle ehtinyt, eikä minulla vielä ollut asetta, ei pakopaikkaa eikä mitään tulenteon keinoja. Ja kaukaa pimeästä käytävästä kuului omituista sipsutusta ja samoja kummallisia ääniä, joita alhaalla kaivossa olin kuullut.
Tartuin Weenaa käteen. Mutta äkkinäisestä mielijohteesta jätin hänet ja menin erään koneen ääreen, josta ulkoni merkinantokojun vipuja muistuttava tanko. Kiipesin jalustalle, kävin käsiksi vipuun ja painoin sitä voimaini takaa. Weena, joka seisoi yksikseen keskellä sivukäytävää, alkoi yhtäkkiä uikuttaa. Olin arvioinut vivun vahvuuden varsin oikein, sillä se taittui minuutin kestäneen jännityksen jälkeen, ja minä menin Weenan luo kädessäni nuija, joka oli mielestäni enemmän kuin riittävä murskaamaan minkä morlokin kallon hyvänsä. Ja minua halutti suuresti tappaa edes yksi morlokki. Hyvin epäinhimillistä, arvelette kai, haluta tappaa omia jälkeläisiänsä! Mutta joka tapauksessa oli mahdotonta huomata noissa olioissa mitään inhimillistä. Vain haluttomuuteni jättää Weena yksin ja varmuus siitä, että jos ryhtyisin murhanjanoani sammuttamaan voisi koneeni siitä kärsiä, ne pidättivät minut menemästä suoraapäätä käytävää alas surmaamaan noita hirviöitä, joiden äänen kuulin.
No niin, nuija toisessa, Weena toisessa kädessäni jätin tämän käytävän ja astuin toiseen vieläkin suurempaan, mikä ensi silmäyksellä toi mieleeni sotilaskappelin repaleisine lippuineen. Sen seinillä riippuvat ruskeat, hiiltyneet repaleet totesin heti kirjain maatuneiksi jäännöksiksi. Ne olivat jo kauvan sitten putoilleet palasiksi, ja painokirjainten haamukin oli niistä hävinnyt. Mutta siellä täällä näkyi käyristyneitä pahvikansia ja särkyneitä metallisäppejä, jotka puhuivat varsin selvää kieltä. Jos olisin ollut kirjamies, olisin ehkä moralisoinut kaiken kunnianhimon turhuutta. Mutta nyt vaikutti minuun voimakkaimmin se ääretön työn hukka, jota tämä mätänevien papereitten kolkko erämaa todisti. Tahdon samalla tunnustaa, että etupäässä ajattelin meidän filosoofisia aikakauskirjojamme ja seitsemäätoista omaa kirjoitelmaani fysikaalisesta valo-opista.
Leveitä portaita nousten saavuimme sitten huoneeseen, jossa kerran lienee ollut teknillisen kemian kokoelma. Ja täällä toivoin voivani tehdä hyödyllisiä keksintöjä. Lukuunottamatta sisään romahtanutta kattoa käytävän toisessa päässä se oli hyvin säilynyt. Astuin kiihkeänä jokaisen ehjän laatikon luo. Ja lopuksi löysin eräästä todella ilmanpitävästä kotelosta laatikollisen tulitikkuja. Jännittynein mielin koettelin niitä; ne olivat vallan kelvollisia, eivätpä olleet edes kosteitakaan. Käännyin Weenan puoleen. "Nyt tanssitaan!" huusin hänelle hänen omalla kielellään. Sillä olihan minulla nyt oiva ase noiden pelkäämiemme hirmuisten olentojen varalle. Ja niin minä tuossa hyljätyssä vanhassa museossa paksulla pehmeällä pölymatolla Weenan äärettömäksi iloksi juhlallisesti esitin jonkinlaista yhdistettyä tanssia viheltäen "Uskollisten maata" niin iloisesti kuin taisin. Osaksi se oli siveätä cancania, toisekseen step- ja hametanssia (mikäli hännystakkini antoi myöten) ja vihdoin alkuperäistäkin hyppelyä. Olenhan luonnostani kekseliäs, kuten tiedätte.
No, tuon löytämäni tulitikkulaatikon säästymistä ajanhampaalta kautta äärettömien aikojen pidän hyvin omituisena ja onnellisena sattumana. Mutta, kumma kyllä, löysin vielä paljon epätodennäköisempääkin ainetta, kamferttia. Sitä oli suljetussa saviruukussa, joka luullakseni sattumalta oli todella ilmanpitävästi suljettu. Luulin sitä ensin parafiinivahaksi ja särjin siis lasin. Mutta kamfertin haju oli ilmeinen. Yleisessä häviössä tämä haihtuva aine oli sattumalta säilynyt kenties satoja tuhansia vuosia. Se muistutti minua kerran näkemästäni sepiaväri-maalauksesta, mikä oli suoritettu erään belemniittimaatuman musteella, joka eläin oli hävinnyt jo miljoonia vuosia sitten. Olin juuri heittämäisilläni sen pois kun muistin, että kamfertti on helposti syttyvää ja kirkkain liekein palavaa ainetta — oli siis erinomainen kynttilä — ja pistin sen taskuuni.
Mitään räjähdysaineita tai aseita, millä murtaa pronssiovet, en kuitenkaan löytänyt. Tällä haavaa rautakankeni oli hyödyllisin löytämistäni tavaroista. Siitä huolimatta jätin käytävän keventynein mielin.
En voi kertoa teille koko tuon pitkän iltapäivän tapahtumia. Niiden muistiin palauttaminen hiukankaan oikeassa järjestyksessään vaatisi suurta ponnistusta. Muistan vain pitkän käytävän ruosteisine asetelineilleen ja epäröimiseni ottaako mukaani rautakanki, sotakirves vaiko miekka. Kaikkia niitä en voinut kantaa, ja kanki näytti parhaalta pronssiporttien valtaamisessa. Siellä oli joukoittain pyssyjä ja pistooleja. Useimmat olivat läpikotasin ruostuneet, mutta monet, jotka olivat jotakin uutta metallia, näyttivät jokseenkin hyvin säilyneiltä. Mutta patruunat ja ruuti, joita täällä kerran lienee ollut, olivat maaksi maatuneet. Eräs nurkka oli murskaantunut ja hiiltynyt, kenties näyte-esineiden keskellä tapahtuneesta räjähdyksestä. Toiseen paikkaan taas oli järjestetty suuri joukko epäjumalia kotoisin Polyneesiasta, Mexikosta, Kreikasta, Foiniikkiasta, ehkäpä kaikista maailman maista, ja vastustamattoman mielijohteen valtaamana piirsin nimeni erään eteläameriikkalaisen stealiitti-hirviön nenään, sillä tuo hirviö miellytti minua aivan erikoisesti.
Illan lähetessä mielenkiintoni heikkeni. Kuljin kokoelmasta toiseen, läpi tomuisten, hiljaisten, rappeutuneiden käytävien, joissa sijaitsevat näyte-esineet olivat paikoin ruoste- ja maahiilikasoja, paikoin taas paremmassa kunnossa. Äkkiä huomasin lähelläni tinamiinan ja sitten sattumalta eräässä ilmanpitävässä laatikossa kaksi dynamiittipatruunaa. Silloin huusin: "Löydetty!" ja särjin iloiten laatikon. Epäröin kuitenkin hetkisen. Valitsin sitten pienen sivukäytävän koettani varten. En koskaan ole tuntenut sellaista pettymystä kuin tällöin odottaessani viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia räjähdystä, jota ei koskaan tapahtunut. Tietysti nuo tavarat olivat vain vahamalleja, kuten minun olisi pitänyt arvatakin. Uskon todella, että ellei niin olisi ollut, olisin hillittömästi räjähyttänyt ilmaan sfinksin ja pronssiovet menettäen siten (niinkuin perästäpäin huomasin) mahdollisuuteni aikakoneeni löytämiseen.
Muistelen että juuri tämän jälkeen päädyimme pieneen avonaiseen palatsipihaan. Se oli ruohopeitteinen, ja kasvoi siinä kolme hedelmäpuuta. Siinä lepäsimme ja virkistäydyimme. Auringonlaskun lähetessä aloin pohtia asemaamme. Yö hiipi yhä lähemmä, ja minun luoksepääsemätön piilopaikkani oli vielä löytämättä. Mutia siitä en nyt suuresti huolehtinut. Olihan minulla hallussani sellaista, mikä oli kenties paras puolustuskeino morlokkeja vastaan — omistinhan tulitikkuja! Lisäksi oli minulla taskussani kamferttia, jos loimua tarvittaisiin. Minusta näytti, että parhaiten tekisimme, jos viettäisimme yön taivasalla tulen suojissa.
Aamulla olisi aikakone hankittava takaisin. Sitä varten minulla nykyisin oli vain rautanuijani. Mutta vasta saamieni kokemusten perustalla muuttuivat tunteeni noita pronssiovia kohtaan. Tähän saakka olin pidättäytynyt niitä rynnäköllä valtaamasta peläten sisäpuolella piilevää salaisuutta. Ne eivät minusta koskaan olleet näyttäneet kovin vahvoilta, ja rohkenin siis toivoa, että rautakankeni kykenisi ne avaamaan.
Pimeydessä.
Me poistuimme palatsista auringon ollessa vielä osaksi taivaanrannan yläpuolella.
Päätin saapua valkoiselle sfinksille aikaisin seuraavana aamuna, ja tarkotukseni oli ennen hämärän tuloa työntyä niiden metsien läpi, jotka edellisellä retkeilyllä olivat minut pysäyttäneet. Aijoin kulkea niin kauvas kuin suinkin sinä iltana, ja sitten valkean sytytettyäni nukkua sen loimun suojissa. Siksipä minä kulkiessamme kokoilin risuja ja kuivunutta ruohoa, ja pian oli minulla niitä sylintäysi.
Näin kuormitettuna kävi kulku hitaammin kuin olin edeltäpäin otaksunut, ja lisäksi oli Weena väsynyt. Minuakin alkoi unettaa, niin että oli yö, ennenkuin saavuimme metsään. Weena halusi pysähtyä sen reunassa sijaitsevalle viidakkoa kasvavalle mäelle peläten metsän pimeyttä. Mutta omituinen uhkaavan vaaran tunne, jonka olisi pitänyt olla minulle varotukseksi, ajoi vain minua eteenpäin. En ollut nukkunut yöhön ja kahteen päivään ja olin sentähden kuumeinen ja ärtyisä. Tunsin unen minut yllättävän ja morlokkien unen mukana.
Siinä epäröidessämme näin kolme kumarassa kulkevaa hämärää haamua tummassa pensaikossa takanamme. Yltympärillä oli tiheikköä ja pitkää ruohoa, enkä tuntenut olevani turvassa morlokkien salakavalalta lähestymiseltä. Arvelin metsän poikki olevan matkaa vajaan peninkulman. Jos nyt voisimme päästä sen läpi puuttomalle mäen rinteelle, olisi siellä paljoa taatumpi lepopaikka, niin minusta näytti. Arvelin tulitikuillani ja kamfertillani voivani valaista tietä puitten lomitse.
Oli kuitenkin selvää, että jos aioin heilutella tulitikkuja käsissäni, pitäisi minun luopua polttopuistani; niinpä siis varsin vastahakoisesti laskin ne maahan. Ja sitten juolahti mieleeni hämmästyttää takana hyöriviä ystäviämme sytyttämällä risut palamaan. Tulin perästäpäin huomaamaan tämän toimenpiteen hirmuisen järjettömyyden, mutta nyt se oli mielestäni viisas sotajuoni, millä salata pakomme.
En tiedä oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi tulen liekin harvinaisuutta leudossa ilmanalassa, missä lisäksi ei ole ihmistä. Auringon kuumuus on harvoin kyllin voimakas mitään polttamaan, vaikkapa kastepisarat ovat polttolasina, kuten joskus sattuu troopillisissa maissa. Salama saattaa tuhota ja tummentaa, mutta harvoin se aiheuttaa tulipaloa. Sen kiehuvan kuumuuden johdosta voi kuihtuva kasvimaailma ruveta kytemään, mutta harvoin se leimahtaa liekkiin. Tänä rappeutumiskautena oli tulensytytystapa lisäksi joutunut unohduksiin maan päällä. Risukasaani nuoleskelevat punaiset kielekkeet olivat jotain aivan uutta ja outoa Weenalle.
Hän tahtoi juosta tulen ääreen sillä leikittelemään. Luulenpa että hän olisi siihen heittäytynytkin, ellen olisi saanut häntä ehkäistyksi. Mutta minä tartuin häneen ja vastusteluista huolimatta viskasin hänet edelläni metsään.
Jonkun matkaa tulen loiste valaisi polkua. Katsahtaessani taakseni saatoin tiheässä kasvavien puunrunkojen lomitse nähdä, että risukasasta oli lieska levinnyt muutamiin lähellä kasvaviin pensaihin ja että käyrä tuliviiru ryömi ruohoista mäkeä ylös. Nauroin sille ja käännyin jälleen edessäni oleviin tummiin puihin päin. Oli pilkko pimeätä, ja Weena tarrautui minuun suonenvedontapaisesti, mutta silmäini totuttua pimeyteen saatoin nähdä sen verran että voin vältellä puunrunkoja. Yläpuolella oli kerrassaan mustaa, paitsi missä siellä täällä palanen kaukaista sinitaivasta loisti puiden lomitse. En raapaissut lainkaan valkeata tulitikulla, käteni kun eivät olleet vapaat. Vasemmalla käsivarrellani kannoin pienokaistani, oikeassa kädessäni oli rautakanki.
Jonkun aikaa en kuullut muuta kuin oksien ratinaa jalkaini alla, tuulen hienoa kahinaa pääni päällä sekä oman hengitykseni ja suonten sykinnän korvissani. Sitten olin kuulevinani ympärilläni sipsuteltavan. Ryntäsin vimmatusti eteenpäin. Sipsutus kuului selvemmin, ja sitten erotin samoja omituisia ääniä, joita olin alamaailmassa kuullut. Täällä oli ilmeisesti joitakin morlokkeja, jotka olivat yllättämäisillään minut. Ja tosiaankin tunsin seuraavassa hetkessä takkiani nykäistävän ja sitten kosketuksen käsivarrellani. Weena värisi ankarasti käyden sitten aivan hiljaiseksi.
Nyt oli aika käyttää tulitikkuja. Mutta saadakseni sellaisen laatikosta minun oli laskettava Weena maahan. Tein sen ja taskuani kopeloidessani alkoi pimeydessä minun jalkaini juuressa taistelu, joka Weenan taholta kävi vallan hiljaa, morlokkien päästellessä noita omituisia kuhertavia äännähdyksiänsä. Pienet pehmeät kädet kopeloivat lisäksi takkiani ja selkääni koskettaen kaulaanikin.
Silloin kuului tulitikun raapaisu ja sähinä. Valon välkkeessä näin valkoselkäisten morlokkien lymyilevän puiden lomiin. Otin kiiruusti kamferttipalasen taskustani valmistuen sytyttämään sen niin pian kuin tulitikku sammuisi. Katsahdin sitten Weenaan. Hän makasi aivan liikahtamatta kasvot maahan päin pidellen kiinni minun jaloistani. Äkkinaisen pelon valtaamana kumarruin hänen ylitsensä. Hän tuntui tuskin hengittävänkään. Sytytin kamferttimöhkäleen ja paiskasin sen maahan; kun se särkyi ja loimusi liekkeinä karkottaen morlokit ja varjot ympäriltäni, minä polvistuin ja nostin hänet ylös maasta. Metsä tuntui olevan täynnä suuren seurueen liikehtimistä ja hyminää!
Weena näytti pyörtyneen. Nostin hänet varovaisesti olalleni ja nousin tunkeutuakseni eteenpäin, mutta silloin selveni minulle eräs kauhea asia. Liikehtiessäni tulitikkujen ja Weenan takia olin käännähdellyt ympäri moneen kertaan, ja nyt ei minulla ollut hienointakaan aavistusta, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Saattoipa olla niinkin, että olin lähtemässä takaisin porsliinipalatsille.
Olin kylmän hien vallassa. Minun oli nopeasti ajateltava mihin ryhtyä. Päätin sytyttää valkean ja leiriytyä sille paikalle missä olimme. Laskin Weenan, joka ei vieläkään liikahtanut, turpeiselle puunrungolle, ja ensimäisen kamferttipalaseni vähetessä aloin nopeasti kerätä oksia ja lehtiä. Siellä täällä ympäröivässä pimeydessä välähtelivät morlokkien silmät kiiltokiven tapaan.
Kamferttiliekki lepatti ja sammui. Raapaisin tulta tulitikulla ja sitä tehdessäni kaksi valkoista haamua, jotka olivat lähestyneet Weenaa, syöksähti kiireisesti syrjään. Yhtä sokaisi valo siinä määrin, että se tuli suoraapäätä minua kohti, ja minä tunsin sen luitten murskautuvan nyrkkini iskusta. Olento päästi kauhun kirkaisun, hoippui jonkun matkaa ja kaatui maahan. Sytytin toisen kamferttipalasen ja jatkoin kokkopuitten keräämistä. Pian huomasin, että lehvistö pääni päällä oli kovin kuivaa, sillä sen jälkeen kun aikakoneellani olin tänne saapunut, viikko sitten, ei ollut satanut ensinkään. Niinpä minä sen sijaan, että olisin puitten joukosta etsinyt kuivia oksia aloin taitella lehviä pääni päältä. Pian olin sytyttänyt vihreistä lehvistä ja kuivista oksista pahasti savuavan valkean, joten saatoin säästää kamferttiani.
Sitten käännyin katsomaan Weenaa, joka makasi rautakankeni vierellä.Koetin parhaani mukaan elvyttää häntä, mutta hän makasi kuin kuollut.En voinut edes saada selkoa hengittikö hän vai eikö.
No niin; valkean savu alkoi painua minua kohti, ja siitä varmaankin johtui äkkinäinen raukeuteni. Lisäksi oli ilmassa kamfertin huurua. Valkeani ei tarvitsisi lisäämistä tunnin aikaan. Olin ponnistukseni jälkeen hyvin väsynyt ja istahdin maahan. Lisäksi oli metsä täynnä nukuttavaa hyminää, jota en ymmärtänyt. Tuntui kuin olisin vain kerran nyökännyt ja avannut taas silmäni. Mutta kaikki oli nyt pimeätä, ja morlokit olivat käyneet minuun käsiksi. Sinkauttaen luotani heidän tarraavat sormensa kopeloin kiiruusti taskustani tulitikkulaatikkoa, mutta se oli hävinnyt! Sitten he kävivät taas kimppuuni.
Hetkessä selvisi minulle, mitä oli tapahtunut. Olin nukkunut, ja valkeani oli päässyt sammumaan; kuoleman karvaus täytti sieluni. Metsä tuntui tulvivan palaneen puun hajua. Minuun tartuttiin kaulasta, hiuksista, käsivarsista ja minut kaadettiin kumoon. Oli kuvaamattoman kauheata pimeydessä tuntea nuo pehmeät oliot kasaantuneina päälleni. Tuntui siltä kuin olisin ollut hirveässä hämähäkin verkossa. Tunsin pienten hampaiden pureutuvan kaulaani. Kierähdin ympäri, jolloin käteni sattui koskettamaan rautakankea. Se antoi minulle voimaa. Ponnistauduin pystyyn ravistaen nuo ihmisrotat yltäni ja kangellani iskin siihen suuntaan, missä arvelin heidän kasvojensa olevan. Tunsin lihojen ja luiden mehevästi murskautuvan iskuistani ja olin hetkeksi vapaa.
Omituinen riemun tunne, joka niin usein näyttää seuraavan kovaa taistelua, valtasi mieleni. Tiesin että olimme, Weena ja minä, hukassa, mutta päätin antaa morlokkien maksaa ruuastaan. Seisoin selkä puuta vasten ja heilutin rautakankea edessäni. Koko metsä oli täynnä heidän huutojansa ja liikehtimistänsä. Kului hetkinen. Heidän äänensä tuntui muuttuvan yhä kimakammaksi ja liikkeet kävivät yhä nopeammiksi. Mutta kukaan ei tullut ulottuman päähän. Seisoin pimeyteen tuijottaen. Sitten virisi mielessäni yhtäkkiä toivo. Entä jos morlokit pelkäisivät? Ja aivan tämän ajatuksen kintereillä seurasi merkillinen seikka. Pimeys näytti hälvenevän. Hyvin epäselvästi aloin erottaa ympärilläni olevat morlokit — kolme survoin jaloillani — ja sitten totesin hämmästyneenä, että toiset virtasivat yhtämittaisena vuona, kuten näytti, taitseni metsän halki, eivätkä niiden selät enää näyttäneet valkoisilta, vaan punertavilta. Seistessäni siinä suu ammollaan näin pienen punaisen kipinän kiitävän tähtivalojuovan poikki lehvien lomitse ja katoavan. Ja silloin ymmärsin palavan metsän hajun, unettavan hyminän, joka nyt kasvoi myrskyisäksi mylvinnäksi, punaisen hehkun ja morlokkien paon.
Astuessani esiin puuni takaa ja katsoessani taakseni näin lähempien puiden tummien pilarien lomitse palavan metsän loimon. Ensiksi sytyttämäni valkea se nyt riensi jälissäni.
Etsin katseillani Weenaa, mutta hän oli poissa. Sähinä ja räiskyntä takanani, pamaus, mikä syntyi jokaisen tuoreen puun syttyessä palamaan, ei sallinut pitkälti tuumimista. Yhä pitäen kiinni rautakangestani seurasin morlokkien jälkiä. Se oli ankaraa menoa. Juostessani hiipivät liekit kerran eteenpäin niin nopeasti oikealla puolellani, että jouduin sivuhyökkäyksen alaiseksi, ja minun oli poikettava vasemmalle. Mutta lopuksi päädyin pienelle aukiolle, ja samassa eräs morlokki tulla töytäsi minua päin ja ohitseni mennen jatkoi matkaansa suoraa päätä valkeaan!
Ja nyt jouduin näkemään luullakseni kaameinta ja kauheinta kaikesta, mitä tulevaisuudessa näin. Koko alue oli tulen heijastuksesta valoisa kuin päivällä. Keskellä kohosi kukkula, jolla kasvoi kärventynyt orapihlaja. Kukkulan takana oli toinen haara palavaa metsää, mistä käsin keltaiset tulikielet jo kiemurtelivat ympäröiden paikan kokonaan tuliaitoina.
Kukkulalla näin noin kolme- tai neljäkymmentä valon ja kuumuuden sokaisemaa morlokkia, jotka hämmennyksissään kompuroivat sinne tänne toisiaan töyttien. Alussa en huomannut heidän sokeuttaan ja iskin pelon vimmassa raivokkaasti kangellani heihin heidän minua lähestyessään tappaen yhden ja saattaen monet raajarikoiksi. Mutta tarkasteltuani erään morlokin eleitä hänen hapuillessaan orapihlajan alla, ja kuultuani heidän valituksensa tulin vakuutetuksi heidän ehdottomasta avuttomuudestaan ja kurjuudestaan huikaisevassa valossa enkä enää lyönyt ketään heistä.
Silloin tällöin joku kuitenkin tuli suoraan minua päin ja kauhusta väristen vältin häntä nopeasti. Kerran liekki jonkun verran riutui, ja minä jo pelkäsin, että nuo ilkeät olennot pian kykenisivät näkemään minut. Ajattelinpa jo ryhtyä taisteluun tappamalla heistä jonkun sitä ennen; mutta valkea hulmahti jälleen kirkkaasti palamaan, ja minä hillitsin itseni. Astelin ympäri mäkeä heidän keskellään vältellen ja etsien jotakin jälkeä Weenasta. Mutta Weena pysyi poissa.
Lopulta istahdin mäen nyppylälle ja tarkastelin tätä oudonnäköistä, suurta sokeain olentojen joukkuetta, joka haparoi edes takaisin päästellen kamalia ääniä tulen loisteen heihin sattuessa. Kiemurrellen nouseva savu leijaili taivaanlaen poikki, ja tuon punaisen katoksen repaleiden lomitse, kaukana kuin toisiin maailmoihin kuuluvina, loistelivat tähtöset. Pari kolme morlokkia kompuroi päälleni, ja minä karkotin heidät nyrkin iskuin vavisten sitä tehdessäni.
Suurimman osan yötä luulin olevani painajaisen vallassa. Purin huultani ja kirkaisin kiihkeästi, jotta heräisin. Pieksin maata käsilläni, nousin ja istuin jälleen, kuljin sinne tänne istahtaakseni uudelleen. Sitten rupesin hieromaan silmiäni ja pyytämään, että Jumala sallisi minun herätä. Kolmasti näin morlokkien riiputtavan päitään tuskissaan ja syöksyvän liekkeihin.
Vihdoinkin valkeni päivä tulen lientyvän punan yllä, yläpuolella mustien savupatsaiden ja tummien puunkantojen sekä noiden aavemaisten olentojen pienenevän parven.
Vielä kerran etsin Weenan jälkiä, mutta niitä ei näkynyt. Oli selvää, että he olivat jättäneet hänen pienen ruumisparkansa metsään. En voi kuvailla miten mieltäni kevensi ajatus siitä, että hän oli välttänyt sen kauhean kohtalon, johon jo näytti määrätyltä. Ajatellessani sitä olin melkein taipuvainen alkamaan verilöylyn noiden ympärilläni olevien hapuilevien olentojen keskuudessa, mutta maltoin mieleni.
Kukkula oli jonkinlainen saareke metsässä. Sen huipulta saatoin nyt erottaa savuharson lävitse vihreän porsliinipalatsin ja sen johdolla taas valkoisen sfinksin olopaikan. Ja niin jättäen nuo jälelle jääneet sielut valittaen harhailemaan sinne tänne päivän yhä valjetessa sidoin vähän ruohoa jalkoihini ja nilkutin savuavien tuhkakasojen yli ja mustien puunrunkojen lomitse, joiden sisällä vieläkin tuli kyti, aikakoneen piilopaikkaa kohden.
Kuljin hitaasti, sillä olin perin uupunut ja rampa, sekä äärettömän onneton pikku Weenan kauhean kuoleman johdosta. Se tuntui musertavalta onnettomuudelta. Nyt, tässä vanhassa tutussa huoneessa, se tuntuu pikemmin unen tuottamalta surulta kuin todelliselta menetykseltä. Mutta tuona aamuna olin jälleen ypö yksin — hirveän yksin. Aloin ajatella tätä taloani, tuota kotoista liettä, jotakuta teistä, ja sellaisten ajatusten mukana saapui tuskaisa kaipaus.
Kulkiessani savuavan tuhan poikki kirkkaan aamutaivaan alla tein erään havainnon. Housuntaskussani oli vielä muutamia irtonaisia tulitikkuja. Ne olivat nähtävästi ennen laatikon katoamista tipahtaneet siitä ulos.
Valkoisen sfinksin ansa.
Kello kahdeksan tai yhdeksän ajoissa aamulla saavuin samalle keltaiselle metallipenkille, jolta olin katsellut maailmaa tuloni iltana. Muistelin silloin tekemiäni nopeita johtopäätöksiä enkä voinut olla katkerasti naurahtamatta herkkäuskoisuudelleni. Tässä näin jälleen saman kauniin maiseman, saman tuuhean lehvistön, samat komeat palaisit ja suurenmoiset rauniot, saman hopeavuon virtaamassa hedelmällisten äyräittensä välitse. Kaunisten olentojen heleät vaipat liehahtelivat esiin sieltä täältä puitten lomista. Muutamat heistä kylpivät juuri samassa paikassa, missä olin pelastanut Weenan, ja tuo näky tuotti minulle äkkiä kipeän tuskantunnon. Ja ikäänkuin tahroina maisemassa kohosivat kupukatot alamaailmaan vievien teiden yllä.
Käsitin nyt mitä kaikkea ylämaailman ihmisten kauneus alleen kätki. Hyvin herttainen oli heidän päivänsä, yhtä miellyttävä kuin karjan niityllä. Karjan tavoin eivät hekään tietäneet mistään vihamiehistä eivätkä huolehtineet mistään tarpeista. Ja heidän loppunsakin oli sama.
Minua suretti ajatellessani ihmisjärjen lyhyttä unelmaa. Se oli tehnyt itsemurhan. Se oli innokkaasti pyrkinyt mukavuuteen ja lepoon tunnussananaan turvallinen ja luja yhteiskunta; se oli päässyt toiveittensa perille — lopuksi tähän tilaan tullakseen. Kerran oli henki ja omaisuus varmaan saavuttanut miltei täydellisen turvallisuuden tilan. Rikkaan omaisuus ja mukavuus olivat olleet turvatut, raataja taas oli ollut varma hengestään ja työstään. Varmaankaan tuossa täydellisessä maailmassa ei ollut ainoatakaan pohtimatonta probleemia, ei yhtäkään ratkaisematta jäänyttä yhteiskunnallista kysymystä. Ja suuri rauha oli seurannut.
Luonnonlaki, jonka jätämme huomioonottamatta, on se, että älyllinen monipuolisuus on vaihtelun, vaaran ja vaivan avulla saavutettavissa. Täydellisessä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa elävä eläin on täydellinen kone. Luonto ei milloinkaan vetoa järkeen, ennenkuin tapa ja vaisto ovat voimattomia. Järkeä ei tarvita siellä, missä ei ole mitään vaihtelua tai vaihtelun tarvista. Vain niillä eläimillä on järki kehittynyt, jotka ovat alttiina monenmoisille puutteille ja vaaroille.
Niinpä siis minun käsittääkseni ylämaailman ihminen oli kulkenut haurasta kauneuttaan, ja alamaailman ihminen pelkkää koneellista aherrusta kohti. Mutta tuolta täydellisyydeltä puuttui eräs ominaisuus, jota koneelliseltakin täydellisyydeltä vaaditaan, nimittäin ehdoton muuttumattomuus. Ajan vieriessä oli alamaailman ravitseminen, miten se muuten tapahtuikin, ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puute, joka oli torjuttu pois muutamaksi tuhanneksi vuodeksi, palasi jälleen ja alkoi työnsä alhaalta käsin. Alamaailman asukkaat, jotka olivat tekemisissä koneitten kanssa, mitkä, olkootpa miten täydellisiä tahansa, kuitenkin tarvitsevat jonkun verran huolenpitoa, olivat todennäköisesti pakosta säilyttäneet melkein enemmän alotekykyä, joskin vähemmän kaikkea muuta ihmisluonteeseen kuuluvaa, kuin ylämaailman asukkaat. Ja muun ruuan puutteessa he kääntyivät hankkimaan sellaista, jonka vanha tapa näihin asti oli evännyt.
Näin ajattelin viimeistä kertaa katsahtaessani vuoden kahdeksansadankahdentuhannen seitsemänsadanyhden maailmaan. Tämä selitykseni voi olla niin väärä, ettei kuolevainen saata sen väärempää keksiä, mutta sellaiseksi asia itselleni hahmottui, ja sellaisena sen kerron teille.
Menneitten päivien uupumuksen, kiihoitusten ja kauhujen jälkeen ja surustanikin huolimatta tämä istuin ja tuo tyyni maisema edessäni ja lämmin päivänpaiste miellyttivät minua suuresti. Olin hyvin väsynyt ja uninen, ja pian häipyi teoretisoimiseni torkuntaan. Sen huomatessani oikaisin itseni ruohikolle sekä vaivuin pitkään ja virkistävään uneen.
Vähää ennen auringonlaskua heräsin. Tunsin nyt olevani turvassa morlokeilta ja oikoen jäseniäni jatkoin matkaani alas mäkeä valkoista sfinksiä kohti. Toisessa kädessäni oli kanki, ja toinen leikitteli taskussa olevilla tulitikuilla.
Ja nyt seurasi aivan arvaamaton seikka. Lähestyessäni sfinksin jalustaa huomasin pronssisten ovenpuoliskojen olevan selällään.
Pysähdyin niiden eteen epäröiden astuako sisään.
Sisällä oli pieni huone, ja sen nurkassa korokkeella aikakone. Pienet vivut oli minulla taskussani. Niinpä morlokit kaikkien työlästen valmistusteni jälkeen valkean sfinksin voittamiseksi antautuivat nöyrästi. Heitin pois rautakankeni melkeinpä pahoillani siitä, etten saanut sitä käyttää.
Porttia kohti astuessani juolahti mieleeni äkkinäinen ajatus. Kerran ainakin havaitsin morlokkien henkistä toimintaa. Hilliten voimakasta naurunhaluani astelin koneeni luo. Hämmästyin huomatessani sen olevan huolellisesti rasvatun ja puhdistetun. Sittemmin olen epäillyt, että morlokit olivat osaksi hajottaneetkin sen koettaessaan omalla tavallaan käsittää sen tarkotusta.
Seistessäni nyt sitä tarkastelemassa pelkästä koneen koskettamisestakin ilahtuneena, sattui aavistamani seikka. Pronssiovet sulkeutuivat äkisti paukahtaen. Olin pimeässä — ansaan joutuneena. Niin arvelivat morlokit. Sille minä hilpeästi nauraa hihitin.
Saatoin jo kuulla heidän naurunsa hyminän heidän tullessaan minua kohti. Hyvin tyynesti koetin raapaista tulitikulla valkeata. Minun oli vain kiinnitettävä vivut paikoilleen ja sitten kadottava aaveen lailla. Mutta olin jättänyt erään pikkuseikan huomioon ottamatta. Tulitikut olivat sitä kauheaa lajia, joka syttyy vain laatikon avulla.
Voitte kuvailla mielessänne, kuinka koko tyyneyteni katosi. Pikku pedot olivat aivan kintereilläni. Yksi jo koski minuun. Lyödä huitaisin heitä vivuillani pimeässä ja aloin kavuta koneen satulaan. Silloin tarttui minuun käsi ja sitten toinen. Minun oli yksinkertaisesti taisteltava heidän vipuja itsepäisesti tavottelevia sormiansa vastaan ja samalla kertaa tunnusteltava kiinnitysnappuloita. Toisen he todella olivat saada minulta riistetyksi. Kun se livahti kädestäni, oli minun sitä pelastaakseni pimeässä puskettava päälläni — saatoin kuulla morlokin pääkallon kalinan. Tämä viimeinen ottelu oli luullakseni tuimempi kuin taistelu metsässä.
Mutta lopuksi sain vivun kiinnitetyksi ja painetuksi alas. Tarrautuvat kädet päästivät irti otteensa. Pian sen jälkeen pimeys haihtui, ja huomasin ympärilläni saman harmauden ja saman melun, jota jo olen teille kuvaillut.
Seuraava näky.
Olen jo kertonut teille aikakulun aiheuttamasta pahoinvoinnista ja hämmingistä. Ja tällä kertaa en edes istunut kunnollisesti satulassa, vaan sivuttain ja epävakaisesti. Epämääräisen ajan olin tarrautuneena koneeseeni sen heiluessa ja keikkuessa, välittämättä lainkaan siitä kuinka kuljin, ja kun jälleen sain katsotuksi aikaosottimiin, hämmästyin huomatessani minne olin joutunut.
Yksi osotin ilmottaa päiviä, toinen tuhansia päiviä, kolmas miljoonia päiviä. Sensijaan, nähkääs, että olisin kääntänyt vipuja taapäin, olinkin painanut niitä siten että kuljin eteenpäin, ja kun tulin katsoneeksi osottimiin, huomasin tuhatosottimen pyyhältävän ympäri kellon sekuntiosottimen nopeudella — tulevaisuuteen.
Ajaessani eteenpäin tapahtui omituinen muutos. Värisevä hämärä tummeni; sitten — vaikkakin yhä kuljin suunnattomalla nopeudella — yön ja päivän vilauksellinen vaihtelu, joka tavallisesti osotti hitaampaa vauhtia, palasi muuttuen yhä selvemmäksi. Tämä hämmästytti minua aluksi hyvin suuresti. Yön ja päivän vaihtelu yhä vain hidastui samoinkuin auringon kulku yli taivaankannen, kunnes molemmat näyttivät kestävän vuosisatoja. Lopuksi maan yli levisi pysyvä hämäryys, jonka vain silloin tällöin katkaisi pyrstötähden väläys tumman taivaan poikki. Aurinkoa osottanut valojuova oli jo kauvan sitten kadonnut, sillä aurinko oli lakannut laskemasta se vain nousi ja laski lännessä yhä suureten ja punertuen.
Kuu oli kadonnut jäljettömiin. Yhä himmenevät tähdet olivat muuttuneet hämäriksi valopilkuiksi. Vihdoin, vähää ennen seisahtumistani, aurinko pysähtyi liikkumattomaksi taivaanrannalle suuren punahehkuisen kupukaton kaltaisena silloin tällöin hetkeksi himmentyen. Kerran se hetken ajan loisti kirkkaampana, mutta palasi nopeasti synkkään punahehkuunsa. Tästä sen nousun ja laskun hidastumisesta huomasin, että maa oli lakannut pyörimästä. Vain sen toinen puoli oli kääntyneenä aurinkoon päin samassa asennossa kuin meidän päivinämme kuu on maahan nähden.
Muistaen entistä päistikkaista putoamistani aloin hyvin varovasti hiljentää vauhtia. Hitaammin ja yhä hitaammin kiersivät osottimet, kunnes tuhatosotin näytti liikkumattomalta, eikä päiväosotinkaan enää huimana pyörinyt taulullansa. Ja vihdoin aution rantaman hämärät ääriviivat astuivat näkyviin.
Pysähdyin hyvin hiljaa ja jäin istumaan koneelleni katsellen ympärilleni. Taivas ei enää ollut sininen. Koillisessa se oli pikimusta, ja tummalta pohjalta loistivat kalpeat tähdet kirkkaasti ja tasaisesti. Pääni päällä oli taivas tummanpunainen ja tähdetön ja kaakkoonpäin se vaaleni hehkuvaksi helakanpunaksi, siinä missä taivaanrannan katkaisemana näkyi punaisena ja liikkumattomana auringon suunnattoman suuri kehrä.
Ympärillä kohoavat kalliot olivat synkän punertavat, ja ainoa elonmerkki, minkä aluksi huomasin, oli erittäin vehreä kasvullisuus, joka peitti niiden kaakkoispintaa. Se oli sitä rehevää vihreää, jota nähdään metsäsammalessa tai luolajäkälässä, ainaisessa hämärässä elävissä kasveissa.
Koneeni seisoi rantaäyräällä. Meri levisi lounaaseen, missä se näkyi terävän kirkkaana juovana kalpeaa taivasta vasten. Ei näkynyt hyrskyjä eikä aaltoja, sillä ei tuntunut tuulen värähdystäkään. Vain liukas, kepeä laine nousi ja laski hiljaa hengityksen tavoin osottaen, että ikuinen meri yhä eli ja liikehti. Ja pitkin reunamaa, missä vesi oli loiskahdellut, näkyi pilvien punertamana paksu suolakuori.
Pääni tuntui raskaalta, ja huomasin hengittäväni taajaan. Tuo aistimus muistutti minua siitä, mitä kerran vuorimatkalla olin kokenut, ja siitä päättelin ilman olevan ohuempaa kuin nykyään.
Kaukaa autiolta rinteeltä kuulin kovaa kirkunaa ja näin suunnattoman suuren valkoisen perhosen tapaisen olion liehuen ja leijuen nousevan taivaalle ja kaarrellen katoavan mataloiden kumpujen taa. Sen äänen sointu oli niin kamala, että minua värisytti, ja asetuin tukevammin koneelle. Katsahtaessani taas ympärilleni näin aivan lähelläni punertavaksi kivimöhkäleeksi otaksumani olion hitaasti liikkuvan minua kohti. Sitten huomasin sen hirveäksi rapumaiseksi eläimeksi. Voitteko kuvailla mielessänne tuon pöydän suuruista rapua, jonka monet jalat liikahtelevat vitkalleen ja haparoiden, suuret sakset keikkuvat, ajurin piiskan tapaiset pitkät tuntosarvet heiluvat ja kopeloivat, ja varrelliset silmät kiiluvat metalliotsan kummankin puolen? Sen selkä oli poimuinen ja kummallisin kuhmuin koristeltu, ja vihertävää kuorta näkyi paikka paikoin. Näin eläimen mutkikkaan suun monien suurihmojen liehuvan ja tunnustelevan sen liikkuessa.
Tuijottaessani tuohon tuhoaennustavaan olioon, joka ryömi minua kohti, tunsin poskellani kutkaa, kuin olisi kärpänen siihen laskeutunut. Koetin sivaltaa sen pois kädelläni, mutta hetken perästä se palasi ja melkein heti tuli toinen korvani juureen. Löin sitäkin ja sain käteeni jotakin rihmamaista. Nopeasti se nykäistiin pois kädestäni. Kauheata pahoinvointia tuntien käännyin ja huomasin tarttuneeni toisen juuri takanani ryömivän jättiläisravun tuntosarveen. Sen inhottavat silmät vääntelehtivät varsillaan, suu liikehti ruokahalusta, ja suuret, kömpelöt, limaiset sakset kohosivat minua kohti.
Silmänräpäyksessä laskin käteni vivulle ja niin olin päässyt kuukauden päähän noista hirviöistä. Mutta yhä olin samalla rantamalla ja pysähdyttyäni näin ravut selvästi. Niitä näytti ryömivän tusinoittain siellä täällä hämärässä helakan vehreyden keskessä.
En voi kuvata maailman yllä lepäävän kamalan autiuden tuntua. Idän punainen taivas, tumma pohjoinen, eloton suolameri, kivinen rantama, missä nuo ilettävät, hitaasti liikkuvat hirviöt ryömivät, kaikkialla vallitseva, myrkylliseltä näyttävä jäkäläkasvivehreys, ohut, keuhkoja vahingoittava ilma, kaikki tuo lisäsi kauhistavaa vaikutusta.
Kuljin eteenpäin sata vuotta, ja vielä näkyi sama punainen aurinko vähän suurempana, vähän himmeämpänä — sama kuoleva meri, sama viileä ilma ja sama harmaa nivelkuoristen joukko ryömimässä sinne tänne viheriän rikkaruohon ja punaisten kallioiden keskellä. Ja läntisellä taivaalla näkyi käyrä kalpea viiru muistuttaen suurta uutta kuuta.
Näin matkasin, yhä uudelleen pysähtyen, pitkin, tuhatvuotisin tai pitemminkin askelin maan salaperäisen kohtalon kiihottamana. Omituisen ihastuksen valtaamana näin auringon suurenevan ja himmenevän läntisellä taivaalla vanhan maan elämän riutuessa. Vihdoin, noin kolmekymmentä miljoonaa vuotta tästä päivästä eteenpäin, auringon suunnaton, tulikuuma kupooli peitti lähes kymmenennen osan synkkää taivasta. Silloin pysähdyin vielä kerran, sillä ryömivä rapurunsaus oli kadonnut, ja punainen rantama, lukuunottamatta sen kalpean vihreätä maksasammalta ja jäkälää, näytti elottomalta. Ja nyt siinä näkyi valkeita laikkoja. Kirvelevä kylmyys ahdisti minua; harvakseen putoili maahan ohuita valkeita hiutaleita. Koillisessa päin lumi välkehti tumman taivaan tähtien valossa, ja saatoin nähdä vaaleanpunaisena väikehtivän, aaltoilevan, lumipeittoisen vuorijonon. Pitkin meren rantamaa oli jääriitettä ja ulompana ajelehti jäälohkareita. Mutta tuon suolavaltameren laaja ulappa päilyen verenkarvaisessa, ikuisessa auringonlaskussa pysyi yhä kahleettomana.
Katsahdin ympärilleni nähdäkseni, oliko eläinmaailmasta nähtävissä mitään jälkiä. Jonkinlainen epämääräinen pelko pysytti minut yhä koneeni satulassa. Mutta en huomannut mitään liikkuvaa maassa, taivaalla enkä meressä. Kallioita peittävä vihreä lima yksin todisti, ettei elämä ollut kokonaan sammunut. Matala hietakari oli ilmestynyt mereen, ja vesi oli vetäytynyt takaisin rantamalta. Luulottelin nähneeni jonkin mustan olion räpytelleen tuolla särkällä, mutta katsoessani siihen, se muuttui liikkumattomaksi, ja päättelin nähneeni harhoja, ja tuon näkemäni olleenkin vain kivimöhkäleen. Tähdet taivaalla loistivat erinomaisen kirkkaina, vaan tuikkivat hyvin heikosti.
Yhtäkkiä huomasin, että auringon pyöreä läntinen ääriviiva oli muuttanut muotoa, että syvennys, poukama oli ilmaantunut käyräviivaan. Näin sen suurenevan. Minuutin verran kenties tuijotin hämmästyksissäni tuohon päivän päälle hiipivään tummuuteen. Totesin auringonpimennyksen alkavan. Joko kuu tai kiertotähti Merkurius kulki paraikaa auringon kehrän yli. Luonnollisesti otaksuin sitä ensin kuuksi, mutta moni asianhaara saattaa minut uskomaan, että se olikin joku hyvin lähellä maata kulkeva kiertotähti.
Pimeys taajeni nopeasti; kylmä tuuli alkoi puhaltaa idästäpäin vilvastuttavin puuskin, ja kieppuvat valkeat hiutaleet ilmassa lisääntyivät. Meren ääreltä kuului loisketta ja suhinaa. Lukuunottamatta näitä ääniä vallitsi maailmassa hiljaisuus. Hiljaisuusko? Olisi vaikeata kuvata tuota hiljaisuutta. Kaikki ihmisäänet, lammasten määkinä, lintujen laulu, hyönteisten hyrinä, hälinä, joka meitä elämässä ympäröi — kaikki se oli poissa.
Pimeyden taajetessa lumihiutaleet lisääntyivät tanssien silmäini edessä; ja ilma kylmeni yhä. Lopuksi kaukaisten kukkuloiden valkeat huiput häipyivät pimeyteen nopeasti toinen toisensa perästä. Tuuli yltyi valittavaksi vihuriksi. Näin auringonpimennyksen tumman varjon pyyhältävän minua kohden. Seuraavassa hetkessä kalpeat tähdet vain näkyivät. Muuten vallitsi synkeä pimeys. Taivas oli pikimusta.
Tämä pimeys kauhistutti minua. Minut valtasi ytimiin tunkeva kylmyys ja hengittäessä tuntuva tuska. Värisin, ja pelottava pahoinvointi yllätti minut. Silloin ilmestyi taivaalle hehkuvana kaarena auringon reuna. Hellitin koneestani tointuakseni. Päätäni huimasi, ja tunsin olevani kykenemätön paluumatkalle lähtemään. Seistessäni siinä sairaana ja hämmentyneenä näin tuon liikkuvan olion särkällä — ei ollut epäilemistäkään nyt, etteikö se liikkunut — meren punaista vettä vasten. Se oli pyöreä, kenties potkupallon kokoa tai suurempi. Se näytti mustalta verenkarvaista vettä vasten ja se hyppelehti taidokkaasti ympärinsä tuntosarvet riipallaan. Silloin tunsin pyörtyväni. Mutta kauhea pelko siitä, että jäisin avuttomana makaamaan tuonne kaukaiseen ja kammottavaan hämäryyteen, kannusti minua, ja niin kapusin satulaani.
Aikakulkijan paluu.
Niin tulin takaisin.
Pitkän aikaa lienen istunut tajuttomana koneellani. Päivien ja öiden vilahteleva vaihtelu oli palannut, aurinko kellersi kultaisena, taivas oli sininen. Hengitin vapaammin. Maan aaltoilevat ääriviivat laskivat ja nousivat. Aikaosottimet kiersivät taapäin. Vihdoin näin jälleen rakennusten hämäriä ääriviivoja — merkkejä rappeutuvasta ihmiskunnasta. Nämäkin vaihtuivat vilahtaen ohi, ja toisia tuli sijalle.
Pian senjälkeen, kun miljoonaosotin oli nollassa, hidastutin vauhtia. Aloin tuntea jälleen omia pieniä, kodikkaita rakennustaiteemme tuotteita; tuhatosotin kulki takaisin lähtökohtaansa, yö ja päivä vaihtelivat yhä hitaammin, ja sitten ympäröi minua vanhan laboratoorioni seinät. Hyvin verkalleen hiljensin koneeni vauhtia.
Huomasin erään omituiselta näyttävän pikku seikan. Luulenpa kertoneeni teille että lähtiessäni, ennenkuin nopeuteni kovin kiihtyi, rouva Watchet oli kulkenut lattian poikki kiitäen, kuten minusta näytti, raketin tavoin. Palatessani kuljin taas sen minuutin, jolloin hän astui huoneeni läpi. Mutta nyt näytti hänen jokainen liikkeensä hänen entisten liikkeittensä täydeltä vastakohdalta. Alapään ovi aukeni, ja hän soljui hiljaa selittäin läpi laboratoorion ja katosi sen oven taakse, josta hän lähtiessäni oli astunut sisään. Juuri sitä ennen olin näkevinäni Hillyerin hetken ajan; mutta hän vilahti ohi salaman nopeudella.
Sitten pysähdytin koneen ja ympärilläni näin jälleen vanhan tutun työpajani, työkaluni ja tarpeeni aivan sellaisina kuin ne jätin. Horjuen laskeuduin koneeltani ja istahdin penkille. Vapisin kovasti muutaman minuutin ajan. Sitten aloin tyyntyä: olihan kaikki ympärilläni aivan entisellään. Olisinhan voinut nukkua siinä, ja koko juttu olisi saattanut ollakin pelkkää unta.
Ei juuri niin kuitenkaan! Kone oli lähtenyt liikkeelle työhuoneeni kaakkoiskulmasta. Se oli pysähtynyt luoteiskulmaan seinää vasten, missä sen näitte. Tämä väli osottaa teille täsmälleen matkan pieneltä nurmikolta valkoisen sfinksin jalustalle, minne morlokit olivat koneeni kuljettaneet.
Jonkun aikaa aivoni toimivat hitaasti. Pian kuitenkin nousin ja astelin ontuen käytävän läpi tänne; kantapääni oli yhä kipeä, ja peräti likainen olin. NäinPall Mall Gazettenoven viereisellä pöydällä. Huomasin päivänmäärän ja katsoessani kelloa näin sen osottavan lähes kahdeksaa. Kuulin teidän äänenne ja lautasten kalinaa. Epäröin — olinhan niin huonovointinen ja heikko. Sitten vainusin hyvän, terveellisen lihan hajun ja avasin oven huoneeseen, jossa olitte.
Lopun tiedätte itse. Peseydyin, aterioitsin ja olen nyt kertonut teille tarinani."
Kertomuksen jälkeen.
"Tiedän", hän sanoi pienen pysähdyksen jälkeen, "että tämä kaikki tuntuu teistä vallan uskomattomalta, mutta minusta on vain yksi asia uskomaton, ja se on se, että istun tänä iltana täällä, tässä vanhassa, tutussa huoneessa katsellen teidän ystävällisiä kasvojanne ja kertoellen teille oudoista seikkailuistani".
Hän katsahti lääkäriin.
"Ei, en voi toivoa teidän sitä uskovan. Pitäkää sitä siis valheena — tai ennustuksena. Sanokaa, että näin unia työhuoneessani. Väittäkää minun ajatelleen ihmissuvun kohtaloita siihen määrin, että siitä lopuksi sukeusi tällainen juttu. Pitäkää minun vakuutteluani sen todenperäisyydestä pelkkänä metkuna sen mielenkiintoa lisätäkseni. Ja mitä siitä sitten juttuna arvelette?"
Hän tarttui piippuunsa ja alkoi vanhaan totuttuun tapaansa hermostuneesti kopistella sitä uunin ristikkoa vastaan.
Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua tuolien narinaa ja kenkien hankausta matolla. Irrotin katseeni aikakulkijan kasvoista ja katsahdin hänen kuulijakuntaansa. He istuivat pimeässä, ja lääkäri näytti syventyneen tarkastelemaan isäntäämme. Toimittaja katsoi tiukasti kuudennen sikarinsa päätä. Sanomalehtimies kopeloi kelloansa. Muut eivät muistaakseni liikahdelleet.
Toimittaja nousi huoahtaen.
"Mikä vahinko, ettette ole novellien kirjoittaja!" hän sanoi laskien kätensä aikakulkijan olalle.
"Ettekö siis usko sitä?"
"No niin…"
"Senpä saatoin arvatakin".
Aikakulkija kääntyi meihin päin.
"Missä tulitikut ovat?" hän kysyi. Hän raapaisi tulta ja puheli piippuaan sytytellen:
"Totta puhuakseni … tuskinpa uskon sitä itsekään… Ja kuitenkin…"
Hän katsahti kysyvästi kuihtuneisiin valkeihin kukkiin pienellä pöydällä. Sitten hän käänsi piippua pitelevän kätensä, ja huomasin hänen katselevan puoleksi parantuneita arpia sorminivelissään.
Lääkäri nousi, astui lampun luo ja tarkasteli kukkasia.
"Omituinen emiö", hän virkahti.
Sielutieteilijä kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen ja ojensi kätensä ottaakseen yhden kukan.
"Hitto vieköön ellei kello olekin jo neljännestä yli kahdentoista", huudahti sanomalehtimies. "Kuinka pääsemme kotiin?"
"Ajureita kyllälti asemalla", sanoi sielutieteilijä.
"Omituista", mutisi lääkäri, "mutta minä en todellakaan saa selvää, mihin luokkaan ja lahkoon nämä kukat kuuluvat. Saanko ottaa ne?"
Aikakulkija epäröi.
"Et suinkaan!" sanoi hän sitten äkkiä.
"Mistä oikein sait ne?" tiedusteli lääkäri.
Aikakulkija vei käden otsallensa. Hän puhui kuin se, joka koettaa tavottaa muistista pujahtanutta ajatusta:
"Weena ne pisti taskuuni, kun matkustin tulevaisuudessa."
Hän tuijotti ympäri huonetta.
"Hitto vie, ellei se kaikki mene muististani! Tämä huone ja te siinä ja viime päivien kokemukset — kaikki tämä on liiaksi muistilleni. Teinkö joskus aikakoneen tai sellaisen koneen luonnoksen? Vai onko se kaikki vain unta? Sanotaan, että elämä on unelma — kaunis unelma tosiaankin — mutta minä en toista sellaista enää kestä. Se olisi hulluutta. Ja mistä tuo uni tuli? Minun täytyy käydä katsomassa tuota koneita jos sellaista nytonkaan!"
Hän tarttui nopeasti lamppuun ja hehkuvan punaisena kantoi sen käytävään. Me seurasimme häntä. Siinä lampun lepattavassa valossa näimme todellakin rumana ja vinona kyyköttävän metallista, eebenpuusta, norsunluusta ja välkkyvästä kvartsista valmistetun koneen. Se kesti kosketellakin koskapa minä tunnustelin sen kehystä ja norsunluulla näkyi ruskeita täpliä ja rasvatahroja, ja alaosassa ruohoa ja sammalta; yksi tangoista oli käyristynyt.
Aikakulkija laski lampun penkille ja silitti kädellään vahingoittunutta osaa.
"Hyvä on", hän sanoi. "Kertomukseni on tosi. Pahoittelen, että vaivasin teitä tänne kylmään".
Hän otti lampun taas käteensä, ja täydellisen vaitiolon vallitessa me palasimme tupakkahuoneeseen.
Hän tuli kanssamme eteiseen ja auttoi toimittajan ylle takkia. Lääkäri katsoi aikakulkijan kasvoihin ja hiukan empien sanoi hänelle, että hän oli liikatyöstä rasittunut, jolle tämä vain nauroi makeasti. Muistan hänet ovensuussa seisomassa hyvääyötä huutaen.
Ajoin kotiin yksissä rattaissa toimittajan kera. Hän piti aikakulkijan kertomusta "hupaisena valheena". Omasta puolestani en kyennyt tekemään päätöstä. Kertomus oli niin fantastinen ja uskomaton, kertomistapa niin uskottavaa ja tyyntä. Makasin suurimman osan yöstä hereillä asiaa ajatellen. Päätin seuraavana päivänä taas mennä tervehtimään aikakulkijaa.
Minulle ilmotettiin hänen olevan työhuoneessaan, ja koska olin isännän hyvä ystävä menin hänen huoneeseensa. Mutta se oli tyhjä. Tuijotin hetkisen aikakoneeseen, ojensin sitten käteni ja kosketin vipua. Silloin tuo kyykyllään oleva lujan näköinen esine heilahti kuin tuulen tuivertama oksa. Sen epävakaisuus pelästytti minua äärettömästi, ja mieleeni palasi muistelo lapsuuspäiviltä, jolloin minua kiellettiin koskemasta kaikkea.
Palasin eteisen kautta. Aikakulkijan tapasin tupakkahuoneessa. Hän oli juuri tulossa huoneestaan; hänellä oli pieni kamera toisessa kainalossa ja reppu toisessa. Hän nauroi nähdessään minut ja tarjosi minulle kyynärpäänsä tervehdykseksi.
"Minulla on tuosta koneestani tuolla laboratooriossa hirmuisesti puuhaa", hän virkahti.
"Mutta eikö se nyt ole vain pilaa? kysyin. "Vai kuljetko todella ajassa?"
"Toden totta sen teen". Ja hän katsoi rehellisesti minua silmiin.
"Tarvitsen vain puolen tuntia", hän sanoi. "Minä tiedän syyn tuloosi, ja olit kovin ystävällinen. Tuossa on muutamia aikakauskirjoja. Jos tahdot olla täällä aamiaiseen asti, niin todistan sinulle aikakulun perinpohjin näytteineen päivineen. Suothan anteeksi, jos jätän sinut yksiksesi?"
Suostuin tuumaan tuskin käsittäen silloin hänen sanojensa täyttä merkitystä, ja hän nyökkäsi päätään sekä jatkoi matkaansa käytävää pitkin. Kuulin työhuoneen oven paukahtavan kiinni, istahdin tuolille ja otin esiin erään sanomalehden.
Mietiskelin, mitä hän aikoi tehdä ennen aamiaista. Silloin yhtäkkiä erään ilmotuksen nähdessäni muistin luvanneeni tavata toimittaja Richardsonia kello kahdelta. Katsoin kelloa ja huomasin, että hädin tuskin ennättäisin sovittuun kohtaukseen. Lähdin ilmottamaan siitä aikakulkijalle.
Tarttuessani ovenkääkään kuulin oudosti katkeavan huudahduksen, raksutuksen ja kumahduksen. Ilmavirta pyörsi ympärilläni ovea avatessani, ja sisältä kuului lattialle putoavan särkyneen lasin helinää.
Aikakulkija ei ollut siellä. Olin näkevinäni aavemaisen epäselvän haamun hetken aikaa istuvan pyörivän messinkimassan keskellä — olennon niin läpikuultavan, että takana seisova penkki piirustuspapereineen näkyi aivan selvästi; mutta näky katosi hieroessani silmiäni. Aikakone oli poissa. Lukuunottamatta alas laskeutuvaa pölypilveä, työhuoneen toinen pää oli tyhjä. Kattoikkunanruutu oli nähtävästi juuri pudonnut sisään.
Tunsin rajatonta hämmästystä. Tiesin jotain outoa tapahtuneen, multa en sillä hetkellä voinut selittää, mitä tuo outo saattoi olla. Seistessäni siinä hölmistyneenä, puutarhaan vievä ovi avautui, ja miespalvelija astui sisään.
Katsoimme toisiimme; sitten alkoi ajatus kulkea.
"Onko herra … mennyt ulos tuota tietä?" kysyin.
"Ei, herra. Ei kukaan ole tullut ulos tätä tietä. Minä luulin tapaavani hänet täällä".
Siitä minä ymmärsin. Richardsonin pettämisen uhallakin minä yhä viivyttelin varroten aikakulkijaa ja toista, ehkäpä vielä kummempaa kertomusta, sekä niitä näytteitä ja valokuvia, joita hän toisi mukanaan. Mutta nyt minua alkaa pelottaa, että saan ikäni odottaa. Aikakulkija katosi kolme vuotta sitten, eikä, kuten jokainen nyt tietää, ole vieläkään palannut.
Epiloogi.
Ei voi muuta kuin ihmetellä. Palaakohan aikakulkija joskus?
Saattaa olla että hän pyyhälsi taaksepäin ajassa menneisyyteen joutuen aikaisemman kivikauden vertajuovain karvaisten villien joukkoon; tai Iiitumeren syvyyksiin; tai juurakauden eriskummaisten saurioitten, suunnattoman suurten matelija-eläinten joukkoon. Hän voi nytkin jos niin saan sanoa vaeltaa jollakin krokotiilien asustamalla eoliittisella koralliriutalla tai triaskauden yksinäisten suolamerten rannoilla. Vai matkustiko hän kenties lähitulevaisuuteen, missä ihmiset vielä ovat ihmisiä, mutta meidän aikamme arvoitukset ovat heillä jo selvillä ja vaikeat kysymykset ratkaistuina — ihmisrodun miehuusikään, sillä minä puolestani en voi ajatella, että nämä heikon kokeilun, katkonaisen teorian ja keskinäisen epäsovun päivät olisivat todella ihmiskehityksen huippuaikaa. Omasta puolestani, sanon! Tiedän että hän — sillä tuota kysymystä oli pohdittu meidän kesken kauvan ennen aikakoneen valmistumista — oli toivoton ihmiskunnan kehityksen suhteen nähden yhä kasvavassa sivistyskeossa vain järjettömin kasautuman, jonka välttämättömästi lopuksi on langettava tekijäinsä päälle ja murskattava heidät.
Jos niin on, ei meillä ole muuta neuvoa kuin elää siten, kuin ei niin olisikaan. Minulle on tulevaisuus yhäkin pimeä ja tyhjä — suuri tuntematon, jota muutamin kohdin valaisee aikakulkijan kertomuksen muisto.
Ja lohduksenani on minulla kaksi oudonnäköistä valkeata kukkaa — nyt ne ovat ryppyiset ja ruskeat ja hauraat — todistamassa, että silloinkin, kun järkeä ja voimaa ei ihmisellä enää ollut, kiitollisuudella ja hellyydellä yhä oli sijansa ihmissydämessä.