"Ei, vaan kun häntä lahjoittelee … narraa … ei juovuksiin asti … ymmärrätkö?"
Emäntä ymmärsi kyllä näin selvän puheen ja suostui välinpitämättömästi; teki kuitenkin vielä muistutuksen:
"Entä jos ei hän ryppää…"
"Hah joutavia, kyllä hän minulta…"
Lautamies tunsi ilomielin, että hänellä oli niin paljon yhteiskunnassa arvoa, että hän voi saada yhden sepän raittiuslupauksensa rikkomaan.
Tuli iltapuolen aika ja lautamies käski Paljeströmin kamariin. "No mestari", alotti hän, "kuinka on sen raittiuden kanssa, passaako ryyppy?"
"En minä enään olekaan ehdottomasti raitis", kiiruhti seppä ikäänkuin pulasta päästäkseen.
Lautamiehen silmät hiukan avautuivat, kun hänen hupaiset toiveensa saada olla sepän langettaja raukesivat tyhjään.
"Vai et olekaan enää; no sitten…" Härkälä meni kaapista pulloa ottamaan.
"No, istu", sanoi hän, pantuansa pöydälle pullon ja "ryypynmitan."
"Vai niin … hm … no, mitä varten raittiusseurasta erosit? Ota ryyppy."
Seppä ryyppäsi.
"Erosinpahan … noo, ei juuri mistään muusta syystä, vaan arvelin, että saattaahan sen kohtuuden muutenkin pitää."
"Jaa, jaa, mutta tottapa sinulla jotain muutakin syytä oli?"
"Sitä jäsenmaksua pidin pahana, kun joka vuosi pitää maksaa … kun on omatekoisessa raittiudessa niin ei tarvitse maksaa mitään…"
"Jaa, jaa."
"Eikä se ehdoton olekaan oikein sopivaa … kohtuus on parhainta ja kyllä minä nyt jo saatan kohtuuden pitää ilman seurattakin."
"Vai niin … joo'o." Lautamies oli koko ajan muodostellut suutansa ja oli nyt onnistunut saada ylähuulensa samallaiseen viisaasen kurttuun kun oli nähnyt tuomarin tekevän vaikeita asioita käsitellessä. Hän katseli miettiväisesti ja viisaasti kattoon, luultavasti enemmän miettien, näkikö Paljeström kuinka viisaalta hän näytti, kuin Paljeströmin raittiusasiaa.
"Niin on, kohtuus on paras!" sanoi hän vihdoin niin mahtipontisesti kun olisi hän lauaissut pistoolin. Sitten kaatoi hän taas ryypyn itselleen ja sepälle.
Istuntoa jatkettiin ja puhuttiin järkevästi maailman asioista ja lautamies käsitti että hänen piti ruveta "kruusailemaan" puheitansa enemmän sivistyneeltä näyttääkseen. Vähän pitkällaisen levon jälkeen meni seppä vihdoin pajaan. Oltuaan siellä puolen tuntia tuli hän taas tupaan ja vaati lautamiehen kamariin. Talon renki, joka oli pajassa sepän apulaisena, sai niin kauan jouten odotella.
"Antakaapas lautamies vielä ryyppy", sanoi seppä kun oli kamariin päästy.
"Onkohan se enää oikein kohtuutta?" kyseli lautamies.
"No … antakaa nyt vain. Taotaan sitten sen hurjemmin."
Lautamies suostui. Istuttiin, ryypättiin, pantiin piippuun j.n.e. Näissä toimissa kului Paljeströmin aika hupaisesti, mutta lautamies näytti tuskastuneelta. Hän oli niin perin onneton että unohti ryyppyjen kaatamisenkin siihen määrään, että sepän jo täytyi muistuttaa:
"Kaatakaa nyt lautamies vielä … viinamatoni ovat liikkeellä ja ne tahtovat lisää."
Lautamies pudisti päätänsä ja nousi seisomaan ikään kuin aikeessa lähteä pois huoneesta, ja sanoi:
"Ei hiidessä seppä!… Ei nyt enään. Kuinkas nyt on kohtuuden laita?"
"Kohtuuden! Enhän minä nyt ole juovuksissa!"
Emäntä pisti päänsä kamarin oven raosta ja sanoi:
"Matti pyysi seppää jo tulemaan pajaan."
"Matti… Eihän se ole minun komenteeraajani, en minä tänä päivänä enää mene pajaan, nyt huilataan, sanokaa Matille niin. Antakaapas nyt ryyppy … saakuri…"
"Ei nyt enää … mun pulloni menee vallan tyhjäksi." Härkälä todella taisi niin ajatella, koska hän loi pulloonsa säälivän katseen.
"No perhana! eihän se nyt tuohon lopu?"
"Loppuu se. — No yhden ryypyn saat, mutta sitten täytyy tyytyä."
"Antaa nyt sitten edes sen, täytyy muualta lisää hankkia." Hän sai sen ja sitten pistettiin pullo kaapin oven taa. Kun Paljeström oli lähtenyt, kävi lautamies vielä pulloansa kamarin kaapissa katsomassa ja sanoi sieltä tultuaan emännälle:
"Hullua, kun kehtasi vielä raanata vaikka jo kyllä sai… Sellaisia ne ovat ne raittiusmiehet … ei työstä tullut enää mitään kun viinaa haisti olevan, muutama…" Niin paneskeli Härkälä ja piti vielä emännälle oikein pitkän ja asianmukaisen esitelmän "kaikkien kelvottomain turhista puuhailemisista, jotka lopulla kuitenkin menivät 'panskrottiin', niinkuin Paljeströminkin raittius" j.n.e.
Mutta Paljeströmin viinamadot mahtoivatkin olla liikkeellä jok'ainoa sorkka, sillä kiivaasti tallusteli hän pitkin kylän raittia kestikevaaria kohden. Sillä matkalla hänen ruumiinsa sai tarpeeksi tekemistä matkan rasittavista vaivoista. Vaan henkensä varmaan väsymättä työskenteli, koska hän avasi suunsa ja mustaan yöhön lähetti varaston henkensä tuotteita, rekivirsien ja paholaisen nimien muodossa.
* * * * *
Kestikevarin kamarissa istui muutamia paikkakunnan herras-miehiä hyväksensä käyttäen isännän vierasvaraisuutta. Keskustelu oli vilkkaanlainen ja jokaisen huomio niin siihen kääntynyt, että hyvin vähän huomiota voitiin lainata tapauksiin ympäristöllä. Kuitenkin tunki sinne heidän korviinsa Paljeströmin rämisevä laulu. Kuunneltiin hetkinen ja oltiin puuhassa lähteä katsomaan kuka tuo rääsy oli.
Kevarin piika, joka herroille oli toti-vettä toimittanut ja muuten passaillut, kuuli tuon herrojen uhkan ja mutisi sen johdosta: "Menkäähän kyllä, että pääsisi tästä makaamaan … vaikka taitaa tuokin hoila vielä itsensä tähän remuamaan laittaa… Uskaltaakohan isäntä nyt tuolle antaa, kun on herroja … eipä taida…"
Niin arveli ja mietiskeli piika tuvan takkakivellä istuen ja selkäänsä lämmitellen.
Kamarissa vieraidensa parvessa istui kevarin isäntä ja alkoi vähitellen tuntea laulajan äänen sitä mukaa kuin se läheni. Hän selvitti sen toisille lempeästi naurahdellen:
"Sekin on ollut jonkun viikon raittiusseurassa … siinäkös sekin oli … hih…"
Mutta sitä mukaa kuin sepän laulu läheni, tuntui vavistuksia isännän sydämessä, sillä seppä todellakin lähestyi sopimattomalla ajalla. Vaan mitäs auttoi; ovella jo paukkui sepän nokinen nyrkki ja kevarin isännän täytyi lähteä avaamaan vieraiden laulaessa: "Sepä on koko sika j.n.e."
"So hiljaa, hiljaa Paljeströmi! täällä on herroja ja…"
"Ja mitäs minä huolin herroista, hei herroista!…"
"No tukitko suus seppä!" Isäntä oli jo avannut oven ja seisoi sepän edessä portailla.
"Tuota isäntä … passaako nyt niin kuin muulloin passaa?"
"Ei saakuri, etkö kuule, ei nyt sovi kun on herroja ja vallesmannikin!"
Isäntä puhui kuiskaamalla.
"Mitäs me huolimme herrain kelloista, meillä on urakka, isäntä! Antakaa tänne puoli tuoppia, rahalla … ei pyydetäkään velaksi, niin kuin herrat."
"Tuki nyt suusi hurja! Etkö ymmärrä ettei nyt sovi, ei sovi … ymmärräthän … siitä on sakko."
"Sakko! No; s——na, eipä sitä sakkoa ennen!…"
"Tuki nyt…" Isäntä näin sanoessaan katsoi hyväksi peittää kädellään Paljeströmin suun. Tämä horjahtui portaista alas, mutta ainoastaan siksi ajaksi auttoi suun tuke, kun seppä taas pääsi jalkeille.
"Mutta minä olenkin se poika, joka ilmoitan sun päällesi viinan myymisen, sinä…"
Isäntä ilmaisi nyt mielialansa voimallisilla käsitempuilla, joiden tarkoituksena oli Paljeströmin vieminen ulos portista ja sullominen rapakkoon. Sitten palasi hän takaisin, lukitsi oven ja meni vieraiden joukkoon.
"Menikö se?" kysyttiin.
"Meni se." Sillä näytti koko asia olevan unohdettu.
Pian alkoi kuitenkin ulkoa, juuri ikkunan alta kuulua:
"Tämä kevari on suuri viinaporvari ja krouvari!"
Tuon kuultuaan näytti isäntä jonkullaisia hämmästyksen oikein ja hän naurahti ikään kuin armoa rukoillen. Nimismies hymyili hyväntahtoisesti, selvään tahtoen näyttää, että hän oli paljasta armoa. Sivulliset, joihin asia vähemmin koski, näyttivät onnettomimmilta.
Seppä ei yhteen huutoon kuitenkaan hellittänytkään, vaan ruisrääkän sitkeydellä jatkoi mieluisaa ilmiantoaan lasin takana pimeässä yössä.
Yhä kylmempää oli isännän hiki ja yhä ystävällisemmin täytyi nimismiehen naurahdella poistaakseen isännän tuskaa.
"Älkää nyt isäntä turhia … olemmehan tässä kaikki ystäviä, ei tässä nyt tuommoisista mitään piitata, he heh", täytyi nimismiehen ruveta, lain kunnioitus mielessään, sanomaan:
"Niin, niinhän nyt toki", säestivät toiset, mutta Paljeströmi jatkoi uskollisesti ilmiantoaan. Vasta sitten kun nimismies vihaisesti muristen oli mennyt ulos sepälle lainkuuliaisuutta opettamaan, ja jälleen takaisinkin palannut, palasi seuraankin vapauden henki.
* * * * *
Tavalliseen aikaan oli Paljeströmin perhe tänäkin iltana laskeutunut makuulle, isää odottamatta, sillä hän usein viipyi työssään myöhäiseen yöhön.
Perheesen kuului vaimo kolmen lapsen kanssa.
Rauhallisesti nukuttiin pienessä mökissä, ja miksei olisi nukuttu rauhallisesti, koska perheen isä oli hyvä. Miksei voi nukkua rauhassa perhe, jonka tuki ja turva on rauhaisa, kunnollinen isä.
Mestari Paljeström oli viime aikoina ollut semmoiseksi tunnettu, vaikka ei kauan, sillä suuresta juomarista, joka hän oli ollut, oli hän koettanut ruveta itseänsä semmoiseksi muodostamaan, rupeamalla ehdottomasti raittiiksi. Ennen tätä aikaa oli hän ollut juovuspäissään perheensä hirmu ja kauhistus.
Tämä oli pimeä syysyö. Sepän vaimo heräsi herkästä unestaan kuulemaan laulua, jota ei hän ollut pitkään aikaan kuullut. Se oli hänen miehensä tunnettu räminä, jota hän oli tottunut pitämään kauhean mylläkän edellä käyvänä enteenä. Hän alkoi valittaen huutaa ja herätti siten lapsetkin ylös.
Laulu kuului vielä jotenkin etäältä, mutta se läheni aina, joka oli merkki siihen että pakenijain ei ollut hyvä siekailla. Hiljainen valitus kuului mökissä kiireisen pukeumisen ohella. Pian lipittivät he jokainen, äiti nuorinta lasta kantaen, toisia mökkejä kohden, paeten uhkaavaa vihuria, jota perheen isä, nyt kauan tästä toimesta erillään oltuaan, toi. Paljaalla kaukaisella huminallaan saatti hän kotiväen jo kauhusta pakoon lähtemään.
Vihdoin Paljeström saapui huoneensa ovelle. Porstuan oven luuli hän olevan lukossa, vaikka se oli vaan kiinni vedetty; siihen hän saappaan korolla niin lujasti kojautti, että se komisten lensi takaseinään. Sitten tuli tuvan oven vuoro, joka ikään kuin ukkosen ampumana tempaistiin auki, niin että saranat roskuen irvisivät.
"Hoi helvetti! aivanko tämä on autio koko pesä kuin jätetty ryövärien luola!" karjui seppä ja astui hammasta purren ja kädet kokollaan sänkyä kohden, mutta sai kouraansa paljaita vaatteita vaan.
Nyt teki hän pitkän luettelon helvetin asukkaista, jonka toimen ohessa hän etsi tulitikkuja ja löysikin niitä vihdoin. Hän sytytti sitten päreen ja asetti sen pihtiin. Takkakivellä sattui olemaan pata, johon hän vähän satutti kättänsä. Tämä oli niin sapelle käypä ja kiukuttava asia, että täytyi ottaa kirves ja ruhtoa sillä tuo musta ilkiö takalla vallan pieniksi. Tuo tyydytti koston himoa.
Sitten hän meni ulos ja rupesi isällisen rakkauden koko voimalla kutsumaan takaisin kotolaisia, jotka hän ymmärsi pois paenneen. Mitään vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Epätoivoisena palasi hän noituen tupaan. Useammalla eri tempuilla vielä itseään huviteltuaan, rupesi hän, viinan jumalaa hartaasti rukoillen, riisuutumaan levolle. Mutta vaatteet takertuivat jollain tapaa riisuessa, niin että niitä oli vähän vaikeallainen irroittaa.
"Kyllä minä teille näytän…" seppä tuskastuneena arveli, otti puukon ja alkoi sillä repiä vaatteitansa. Tuo teko häntä niin verrattomasti huvitti, että vielä vähän ajan kuluttua silmäellessään vaatteitaan, purskahti nauruun, arvellen:
"Saittepa te … tarpeenne."
Monista puuhistaan väsyneenä hän vihdoin kellistyi lattialle makaamaan, sillä vuodetta ei hän halunnut käyttää. Siinä maatessaan hän vielä muun muassa sorisi:
"Tuokin … lääsmannikin … vain mua lyömään rupesi, kun sanoin että kevari viinaa myy … se saa itsekin sieltä … aina siellä juov … voi … ei niiden herrain kanssa auta … mutta, mutta…"
Ovet jäivät koko yöksi auki. Oli oikein erinomainen sattuma ettei varkaita ilmestynyt noita särkyneitä padan kappaleita huostaansa korjaamaan!
* * * * *
Jo hyvin aikaisin aamulla istui Paljeström käsi poskella harmittelevan näköisenä rikkilyötyjä tavaroitaan katsellen.
Pelokkaasti tupaa kohden katsellen saapui pakoon lähtenyt perhe kotiin.
"Jesus siunatkoon!" pääsi äidin huulilta, nähtyään minkälainen järjestys huoneessa vallitsi. Hän astahti askeleen taaksepäin ja antoi sijaa lapsille, joiden myös teki mieli sisään kurkistaa.
Vähän syrjäisesti muljautti isä ovelle päin, mutta kääntyi sitten selin, näyttäen jonkullaista häpeän tunnetta tuntevan. Vihdoinkin uskalsivat pakolaiset sisään mennä, kukin tavallaan kummastustaan ilmoittaen. Katseltiin perheen isää oudoilla katseilla. Äänettömyyden perästä löysi perheen äiti vihdoin sanat, joilla mielestään katsoi soveliaaksi puheen alottaa.
"No mitähän pahaa nuo astiat ovat sinulle tehneet, ettäs olet ruvennut niitä pienistämään?"
Paljeström nosti sumuiset silmänsä ylös ja vikansa tuntevan näköisenä hän painuneella äänellä virkkoi:
"Voisitko olla minua härnäämättä, minä tunnustan vikani."
Vaimo näki että mies nyt oli hyvin kykenemätön riitelemään. Siispä piti tilaisuutta hyväksensä käyttää.
"Kyllähän se on se sama, härnää sinua, eli on härnäämättä… Voi taivahan herra tätä siivoa ja vahinkoa!"
"Mutta ole tämä kerta…" mies pyysi.
"Hmh, hmh, hmh", pani vaimo eikä ollut kuulevinaan miehen pyyntöä, "parahinta olisi tästä jo heti kerjuulle lähteä kun!…"
"Ole vaiti!"
Vaimo säikähti ja (surunko vai kiukun kiihoittamana?) alkoi vuodattaa kyyneliä.
Lapset olivat tällä välin jo ehtineet viedä ulos joukon savi-astian palasia ja koettaen olla juopposilla, opettelivat niitä isän tavalla särkemään.
Miehen sydäntä särki ja vaimon oli kiukusta pakahtumaisillaan.
"Missä olette olleet?" kysyi seppä taas kun vaimo itkeissään ei joutanut puhua.
"Mitä sinä siitä?…"
"Kuule rakas, hyvä ystäväni, jos vaan suinkin voit, niin ole nyt murisematta, minulla on hyviä aikomuksia, rukoile Jumalaa että voisin ne toimeen panna."
"Niin sinä silloinkin sanoit, kun raittiusseuraan rupesit; tuossa se nyt oli."
"No niin, minä olisin kentiesi voinut olla juomatta, mutta kun sinä aina murisit siitä markasta, jonka pitää joka vuosi seuralle maksaa, niin minä rupesin päätöksessäni horjumaan ja noin se nyt kävi. Voi! miksi et ilman vastustamatta antanut minun sitä maksaa ja koettaa."
"Niin … et saattanut olla juomatta! Mitä minä huolisin siitä markasta, mutta saattaahan sitä olla muutenkin juomatta jos tahtoo."
"Sinun olisi pitänyt tietää, etten minä voi olla juomatta muuten.Raittiusseurassa se kentiesi olisi voinut tapahtua."
"Siitäpä syystä, kun et saata olla juomatta, onkin turha maksaa vielä lisäksi tuota markkaakin."
"Mutta suotko että minä rupean uudestaan … enköhän koeta?"
"Olenko minä kieltänyt! Kyllähän kun on tämmöisen vahingon tehnyt, sopisi jotain koettaa jos vaan olis vähänkin ihmisyyttä, mutta mitä sinä…"
"Kun sinä voisit olla kerrankin härnäämättä." Miehen ääni oli valittavan vaikeroiva, ja hän nojautui taas kyynäspäänsä nojaan.
"Herra Jumala! … eikö sulle sen kuvaselle saisi enää puhuakaan, muutama…"
"Saa … mutta ihmisittäin."
"Ihmisittäin? Oletko itse ollut ihmisittäin?"
"En, en, Jumala paratkoon, mutta toivoisin edeskäsin voivani olla jos saisin apua … vaan…"
"Apua", vaimo matkien ivallisesti naurahti, ja jatkoi sitten kuin sarvesta huutaen: "Tottahan nyt mies voi, jos vaan olis tahtoa … mutta sinulla ei ole tahtoakaan. Sinä yritätkin vaan meidän hätäämme ja kurjuuttamme suuremmaksi… Millä nyt keittää, kun pata on rikki… Ka Herra Jumala, se on pienistänyt vaatteensakin! … ja pyhävaatteet nyt ovat päällä, voi!…"
Vaikeroiden laski vaimo kätensä ristiin ja istui penkille.
Paljeström lähti ulos. Hän sattui juuri paraiksi näkemään, miten seitsemän vuotias poikansa ajoi kiivaasti takaa viiden vuotiasta sisartaan, joka kädessään vei särjetyn saviastian kappaletta.
Veli kirosi ja nimitteli sisartaan portoksi.
Isän silmissä maailma musteni tuon kuullessaan. Hän tiesi, että lapsi oli tuon sanan monasti, hänen juovuspäissä ollessaan, hänen omasta suustaan kuullut.
"Poika, poika, mitä sinä huudat?" kysyi isä hämmästyksissään. Poikanen seisahtui ja näytti käsittävän että häntä oli pahanteosta tavattu.
Isä seisoi ja katseli poikaansa, mutta ei kyennyt häntä nuhtelemaan.Äitikin tuli ulos…
"Mihin nyt? Pitääkö nytkin viinan hakuun?"
"Pitää!" seppä hammasta purren kiljasi. Sitten hän kiireesti lähti kylään päin rientämään.
Itkevä sydän hukkuen haparoitsi pelastuksen perään, mutta saavutti kylmän jään-reunan, josta toivottoman paatumuksen hyinen virta vikkelästi esiin hyökkäsi ja sammutti toivon…
Ja kotona saratteli vaimo ja lapset kiistelivät ulkona.
Härkälän lautamiestä nauratti, kun sai kuulla mitä seppä oli tehnyt.
"Semmoista se on", hän sanoi, "raittiusmiesten kohtuus, kun se vaan saadaan oikein karvassaan näkymään." Ja hän piti itsensä oikein toimellisena miehenä kun oli saanut semmoisen asian maailman valkeuteen.
Oliko Mikko lurjus?
Ihmiset sanoiset että hän oli oikein rehellinen, kunnon mies tuo Rantalahden Mikko. Ei ollut mikään turhan puhelias, eikä "filisteeri", ei koskaan ollut käräjissä käynyt, ei edes niin paljoa, että todistamassa naapurien välisissä rajariidoissa. Kaikki kyläläiset kehuivat Mikkoa, ja se on jo paljon, kun kaikki kyläläiset kehuvat. Mutta siinä ei kyllä, he myöskin toimessa osoittivat luottavansa Mikkoon.
Tässä hiljattain, eräänä keväänä, juuri siinä vähää ennen tervanpolton aikaa, oli koolla joukko kylän miehiä. Puhuttiin tervan poltosta, tervan hinnoista y.m. Johduttiin puhumaan siitäkin, kuin viinaa saataisin, kun kaikille yhtäläinen tarve lähestyy tuon tervanpolton aikana.
"Yksi hakemaan kaikille", sanoi Nietulan Aatami.
"Niin kai se on parhain", sanoi Rantalahden Erkki, "ja sopivin menemään on toisen tuvan Mikko."
"Mikko tosiankin", sanoi joku toinen isäntä, "silloin tulee kunnolla suoritetuksi."
Toiset miehet hymisivät tyytyväisesti. Ruvettiin kyselemään josko Mikko lähteä viitsi.
"Samahan tuo, jos niin tahdotte, mutta saisi tuota nyt joku muukin mennä."
Mutta kun Mikko kerran lupasi, niin ei enää ajateltukaan muita kuulustella. — Eräänä ehtoona Mikko valmisteli lähtöä: veti tervatut rattaat liiteristä ulos ja rupesi rasvaamaan. Totisena mies siinä puuhasi, nosti pyörästä kellelleen, pisti tuen orren alle, väänsi ruuvin pois navan päästä, veti pyörän ulos ja alkoi takeltaa keltaista porsaan rasvaa napaan. Sitten pisti pyörän tilalleen, ruuvasi ruuvin kiini ja antoi kädellään aika huilauksen pyörälle, siten rasvaa navan ympärillä tasoittaaksensa.
Sukevasti meni pyörä, ainoastaan hiukan narisi paksussa rasvassa.
"Noh", morahti hän tyytyväisesti, otti tuen pois alta, nosti toisen pyörän ja uudisti sen kanssa samat temput.
Siihen tuli hiljaksensa kävellen toisen tuvan Erkki.
"Malttaapa panna paljon rasvaa", hän paremman puheen puutteessa sanoi, kun siinä laiskana toisen työtä katseli.
Mikko katsahti lakinpellin alta vakavasti Erkin silmiin … mahtoiko tuo pilkataksensa sanoa? Ei se tainnut sentään mitään tarkoittaa, ilman aikojaan lie vaan sanonut…
"Panen rasvaa kun panen, en minä viitsi porsaita kaupitella", hän vihdoin äännähti ja heilautti pyörän pyörimään.
"Ei kitaja", sanoi Erkki.
Toisiakin miehiä rupesi jo saapumaan pihaan.
Mikko laski pyörän alas, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja tunsi siinä ehkä hiukan ylpeyttä itsessään, kun näki kyläläisten kokoutuvan hänelle asioitansa tuomaan. Hikeä pyyhkiessä kääntyi lakin peili syrjälle, mutta Mikko oikasi sen … ei ollut tottunut sillä komeilemaan että lakin peiliä sivulla pitäisi.
"En tiedä tuota", rupesi hän sanelemaan, "tuo Maijan Kaaperi tässä sanoi, ettei sitä nyt enää saakaan ostaa muille, sitä viinaa, kuin itselleen."
Toiset eivät tulleet oikein tolkulle, vaan katselivat kysyväisinäMikkoa.
"Ettäkö mitä?" kysyi toisen tuvan Erkki, silmiänsä sirristellen ja tirkisteli Mikon lakin keulan alle.
"Jottako ei saisi toisen toiselle ostaa?" tutkaili Ollilan Hentrikki.
"Niin, sitä kai se Kaaperi arveli." Mikko kynsäsi korvantaustaa, rytkäytti kärryin pyörästä, jotka huljahtivat edestakaisin ja hölkähtivät omituisesti. Hän näytti syvästi miettivän asiaa.
"Mutta eihän se ole mahdollista", arveli Hetkelän Tuomas ja rupesi hänkin kärryn pyöriä hölkyttelemään. "Mitä se kenellekään kuuluu, mitä kukin toiselle ostaa."
"Ei tuota ymmärrä", sanoi Erkki, "mutta minä tuumaan että tuo lienee vaan Maijan Kaaperin juttuja."
"Niin minäkin luulen, mutta olisi se sentään parempi kuulustaa asiaa ensin. Jos siinä olisi vähänki perää, niin en minä ainakaan lähde kaupunkiin", vakuutti Mikko.
"No saakeli tuota!" innostui Nietulan Aatami sanomaan. "Mistä sitä kukaan tietää perään kysyä. Kun viinaa tulee, niin me ja'amme sen hyvässä hiljaisuudessa. Kuka sitä sakottamaan rupeaisi!"
"Ettäkö minä rupeaisin vastoin esivallan lakia tekemään?" kysyi Mikko painolla, ja jatkoi, kun ei toinen ruvennut vastaamaan:
"Saat kääntää ennen kirkon nurkan nurin."
Toiset hymyilivät, eivät ruvenneet vastustamaan Mikon ajatusta, sillä he uskoivat että hän puhui sitä mitä hän ajatteli.
Mutta Nietulan Aatami sanoi, että se on turhaa peljätä sellaista lakia, jota ei olemassakaan ole.
Toiset miehet tuunailivat, arvelivat sinne tänne ja rupesivat viimein yksimielisesti hokemaan:
"Hm. — No niin. — Kyllähän se niin on ettei sellaista lakia ole."
Ja kun asiaa oikein monipuolisesti harkittiin, niin Rantalahden Mikkokin tuli vakuutetuksi, että Maijan Kaaperi oli vaan juttuja lasketellut.
"Vai ei muka ihmiset saisi yhdessä ostaa viinaa … yhdessä tahi yksin, kuinka kullekin parhaiten soveltuu! — Kuka hullu ostaisi yksin viittäkolmatta kannua! ja … ja…" Ukot rupesivat oikein makeasti nauramaan… Ihan hullusti oli Maijan Kaaperi taas kerran saanut heitä narrata, arvelivat.
* * * * *
Rantalahden Mikko tuli kaupungista. Alkoi kokoutua kylänmiehiä kaupunki-tuliaisille.
"Kylläkö möivät viisikolmatta kannua yhdelle miehelle?" alkoivat naapurit kysellä ja hymähtelivät vielä tuolle Kaaperin jutulle.
"No sen tietääkin!" huudahti Nietulan Aatami. "Kun rahan syrjää näyttää, niin lujassa pitää olla jos ei lähde."
Kaikki nauroivat, uteliaina odotellen mitä selvitystä asiaan Mikko itse antaisi.
"Sainhan tuota", hän vihdoin sanoi, mutta ei ryhtynyt sen pitempiin selvityksiin. Kyllä näytti siltä, kun olisi miehellä ollut jotain enemmänkin sanottavaa. Mutta suunsa piti vaan kiini ja antoi toisten arvioida. Rupesi sitten viinaa jakamaan.
Mutta toisia ihmetytti Mikon käytös, kun toimi rehellisesti ostetun tavaran jaossa niin hajamielisesti ja epäröivästi, kun olisi varustettua kalua mitannut. Rupesivat arvelemaan, ettei kaikki asiat ole niin kuin olla pitää. Puhe hiukan tukahtui ja katseltiin vaan viinanjako-touhua.
"Mahtanut ryypyn ottaa", arvelivat toiset Mikosta.
Vaan kuinka lie sattunutkaan siten, että juuri kuin Nietulan Aatami piti itseänsä varten mittaa alla ja Mikko siihen tynnöristä vakavasti loritteli, astui nimismies jahtivoudin ja erään lautamiehen kanssa tupaan.
Tuo tapaus teki kylänmiehiin vähän ikävän vaikutuksen. RantalahdenMikon käsissä rupesi tynnöri itsestään huiskumaan ja tutisemaan niinettä viina alkoi solittaa sinne tänne, kahden puolen mittaa, joka taasAatamin käsissä huljui.
"Äläs … äläs! … nyt menee maahan!…"
Aatami koetti kaksin käsin pidellä mittaa, mutta yhä hullummaksi asia kävi: viina juoksi lattiaan kun noiduttu.
"Kaa! … kaa!…" hoki hädissään Aatami ja koki tutisevin käsin pitää mittaa kohdallaan.
"Aivanhan te kaadatte maahan!" Erkin täytyi mennä hätään ja nostaa tynnöri pystöön ettei kaikki maahan juoksisi.
"Mitäs tämä meno on?" rupesi nimismies kyselemään ja astui lempeästi hymyillen miesten keskelle. Rantalahden Mikko katsahti salaa herraan, samassa tunsi hän kuuman hien rupeevan tippumaan alas otsalta. Sitä alkoi hän mekon hijalla tuhria.
Ei kukaan puhunut mitään. Kylän miehet vilkkuilivat salaa nimismieheen ja taas Rantalahden Mikkoon, ryähtelivät, muuttelivat jalkojansa, pistelivät sammuvia piippuja taskuihinsa ja loivat tuon tuostakin vauhkoja katseita viinalekkuihinsa jotka tyhmän näköisinä töröttivät lattialla ruunun palvelian jaloissa. Eivät mokomat ymmärtäneet näkyvistä kadota… Vielä olivat isäntänsäkin tällaiseen pulaan saattaneet…
Nimismies astui likemmäksi Mikon tynnöriä ja kopautti siihen sauvallaan.
"Kuka teistä on tätä viinaa ostamassa ollut?" hän kysyi.
"Minä", mörähti Rantalahden Mikko kohta.
Nimismies katseli Mikkoa … oli mielestänsä kovin juro mies.
"Nämät lekkerit ovat teidän?" Hän kääntyi toisiin kylän miehiin ja kopuutteli lekkereitä sauvallaan.
Ei kukaan vastannut, pois päin vaan kääntyilivät.
"Kaikille se on yhteistä", sanoi taas Mikko.
Nimismies ei ruvennut ollenkaan kiukkuansa purkamaan, rauhallisesti vaan alkoi sanoa:
"Lienee parasta, että kaikki tuohon tynnöriin takaisia kaadellaan, sillä se on minulle sopivampi hoitaa, kun kaikkia noita lekkuja. Minä nimittäin otan tämän viinan takavarikkoon ja te", hän viittasi Mikkoa, "tulette oikeudessa vastaamaan, olemisesta yleisölle avullisena viinan myynnissä."
Mikon käsi vapisi, kun hän sen nosti otsallensa, ikään kuin tuskaa poistaaksensa.
"Oliko se sittenkin niin, kuin se Maijan Kaaperi sanoi", hän värisevällä äänellä virkkoi.
"Jaa, mitä?" kysyi nimismies.
"Tässä vaan tuo Maijan Kaaperi kertoi." Ja Mikko jutteli nimismiehelle, miten Maijan Kaaperi oli kertonut ettei viinaa saa ostaa joukolla yhteen, mutta etteivät he olleet uskoneet.
"Mahdoitte uskoa", sanoi nimismies.
Nietulan Aatamin luonto rupesi jo nousemaan.
"Mitä h——ttiä! kuka sen sellaisen asetuksen on tehnyt?"
Nimismies ei viitsinyt vastata, kysymys oli kovin tyhmä. Miehiänsä vaan käski viina-astian ulos viemään.
Toisetkin kyläläiset uskalsivat jo pihalla ruveta puhumaan.
"Tuota, milläs tavalla sen 25:tta kannua sitten saa ostaa jos ei sitä jakaa saa väliinsä?" kysyi Ollilan Hentrikki.
Nimismies rupesi hyväntahtoisesti selittämään viina-asetusta. Hän sanoi, että, jos teillä on perheessänne niin ja niin monta henkeä, niin te saatte ostaa 25:tta kannua, mutta jos ei ole, niin saatte tyytyä ostamaan niistä puodeista, joissa myydään kannuttain. "Mutta yhdessä ei saa ostaa, eikä toinen toiselle tuoda", hän sanoi.
"Mutta se maksaa enempi niissä kannun-puodeissa", muistutti Erkki.
"Enemmän maksaa, paljon enemmän!" huusi Aatami.
"Ei auta. Joka juo, ja viinaa tarvitsee, maksakoon hyvän hinnan", ilkkui nimismies.
"Mutta minä en ymmärrä", sanoi Ollilan Hentrikki, "mitä vahinkoa siitä olisi, jos toinen saisi toiselle tuoda viinaa. Onpa se vähän ilkeätä jos tätä naapurin Mikkoakin nyt sakotetaan, kun ei ole mies ennen ikänä käräjissä ollut ja nytkin aivan meidän kehoituksesta lähti kaupunkiin yhteiselle asialle, ja jos se nyt noin hullusti menee."
"Eikö herra vallesmannin sopisi jättää sitä asiaa sentään silleen." pyysi Erkki.
Nimismies pudisti päätänsä ja sanoi ankarasti:
"Ei käy laatuun. Jokaisen täytyy ehdottomasti lakia noudattaa."
"Mutta minä en usko, että siitä tulee sakkoa!" alkoi Nietulan Aatami väittää. "Katsokaas nyt", hän sanoi nimismiehelle, "jos me panemme täältä kylästämme miehen ostamaan meille jokaiselle yhdessä, esimerkiksi tarikoita, niin onko siitäkin sakkoa?"
"Sinä mies teet minusta leikkiä, vai kuinka?" kysyi nimismies, ankarana astuen Aatamin eteen.
"Enkä tee leikkiä … vai leikkiä." Aatami pakeni herran edellä.
"No mitäs sitten." Nimismies kääntyi tuimana pois. Miehet jokainen odottivat vastausta, mutta sitä ei tullut. Pois vaan alkoi nimismies hankkiutua.
"Mutta mihinkä tämä viina nyt pannaan?" kysyi joku vielä.
"Myydään huutokaupalla", sanoi nimismies ja ajoi pois.
Miehet jäivät kiroilemaan ja osalta leikkiä laskemaan. Aprikoivat, josko heille annettaisiin siellä huutokaupassa, tahi ei. Lupasivat muutamat koettamaan mennä, toiset vannoivat, ei maksavansa ei viittäpenniä enää toisi kertaan siitä jonka jo kerran olivat ostaneet.
"Tuo on selvää ryöväystä!" huomautti Ollilan Hentrikki.
"Ihan niin, totta jumaliste!" vannoi Aatami.
Miehet olivat oikein raivoon joutumaisillaan kun asiaa tällä tavalla rupesivat käsittämään.
"Lakkaisivat valmistamasta koko rankkia", tuumaili Erkki, "kun sen kanssa noin rupeavat herrat juonittelemaan, niin ei sitä tiedä koska saa sakon."
"Ei, katos, herrat siitä tulot köömäävät, ne kun sitä polttavat. Sitä vartenhan sitä kotona polttamastakin kiellettiin", puhui Aatami kiivaasti.
Kaikki olivat asiasta aivan samaa mieltä.
Mutta Mikko ei ollut mennyt ulos toisten joukkoon, yksin vaan möhdysteli tuvassa, käveli edestakaisin lattialla, istui toisinaan ja kynsi päätänsä niin vimmatusti, että tuo näytti Jobin tuskalta. Äänteli vähin:
"Hmh, hmh, hmh…" ja sitten jotain epäselvää hampaiden välistä.
Vihdoin toisetki miehet tulivat meluten tupaan ja hämmästyivät kun näkivät Mikon tuskan.
"Lempoako tuossa nyt noin… Ei me sen köyhempiä olla", rupesi NietulanAatami lohduttamaan.
Jäykän katseen loi Mikko Aatamiin, laski siitä taas alas ja paneusi pään käsien nojaan lepäämään.
Toiset kiroilivat vieläkin välinsä herrain juonia ja katsahtelivat syrjästä Mikkoa … teki mieli sanoa jotain lohduttavaa hänelle, mutta epäilytti, josko tuohon mikään pystyy.
Vihdoin Mikko kiivaasti nousi ylös ja yöhkäsi noustessaan kuin ärsytetty sika. Toiset katsoivat odottavaisesti häneen … joko mahtoi tulla viisaaksi ja puhalsi huolet pois sydämestään.
Mikko katsoi tuimasti toisiin.
"Teiltä meni vaan rahaa muutama vaivainen markka joka jo muutenkin olisi ollut hukkaan mennyttä, mutta minulta meni kunnia!" hän huusi ja paukautti pöytään jykevällä nyrkillään. Se jyrähti kuin moukarin isku ja silmistä valahti samalla kaksi suurta vesihelmeä.
Käypää tavaraa.
Olipa siinä koolla miehiä tuossa Kirkonkylässä oikein aikatavalla, kaiken ikäisiä ja kokoisia. Mieliala oli kiihkeä, odottava, mutta samalla rattoisa ja hilpeä. Laskettiin leikkiä hurjalla tavalla. Odotettiin jotain ja puhuttiin siitä usein, mutta ei väsytty ensinkään; ei kukaan ajatellutkaan pois lähteä kesken aikojaan, sillä odotuksen tiettiin maksavan vaivan.
Odotettiin nimismiestä huutokaupalla myymään takavarikkoon otettua viinaa. Päivä oli lauantai.
Nimismies ilmestyi määrälleen, asettui apulaisineen toimelliseen asemaan ja alkoi toimituksen.
Ja innostus miesjoukossa kasvoi yhä sitämukaan kuin varasto väheni … huusivat kuin riivatut, jopa melkein kaksinkertaiseen hintaan. — "Vieläkö sun lekkus on tyhjänä, Aatami?" kysyi Maijan Kaaperi joka jo melkein alussa oli saanut kannun panoksen astiaansa.
"Vielä, mutta tuo kannu on minun, maksoi mitä maksoi, vaikka sitten…" Aatami ei joutanut lopettaa, sillä hän ryhtyi päättävästi huutamaan. Mies huusi kuin vihan tiestä, lisäsi aina ennen kuin toinen hyvin ehti lupaustaan lopettaakaan. Toiset alkoivat töllistellä pitkään ja riemastuivat kiusaa tekemään Aatamille … lisäsivät aina vaan.
"Hassuksihan on Nietulan Aatami nyt tullut!… Ennen tuiki tarkka mies, eikä mikään juomari ja nyt tuolla tavalla hulluttelee."
"Voi helkkari!" naurettiin.
"Näkyy aikovan huutaa tuon kannun vaikka mitä maksaisi!"
Takalan Heikkikin jo innostui peliin, kun toiset pojat häntä alinomaa kiusasivat:
"Eipä uskalla huutaa Takalan Heikki … raittiusmies!"
"Jo uskallat huutaa sinäkin Heikki… Lisää pahuuksissa, Aatamin kiusalla!"
Olkoon menneeksi, Heikki ajatteli … lakkaavat he kiusaamasta…
"Viisi penniä vielä!"
Heikki kavahti omaa ääntänsä … tuntui rikokselta leikin vuoksikaan koko asiaan sekautua. Naapurit katsoivat oudostellen naurussa suin … jokohan lankee Takalan Heikkikin… Mieli mahtaa ikävöidä viinuskia… Sellaisia ne ovat ne raittius-miehet!…
"Ensimäinen, toinen ja… No Aatami?" Mitä, eikö Aatami enää lisääkään?… Heikin nousi veri päähän ja hän katsahti hätäisesti sinne päin, missä Aatami oli. Näki jonkun kumppaneistaan juuri kuiskivan jotain Aatamin korvaan. Aatami katsahti Heikkiin, nytkäytti hiukan päätänsä ja lähti astumaan väkijoukon taakse. "Ja kolmas kerta!" Pieni vasara kopahti vaan hiljaa, mutta Heikki sävähti, kun olisi se ollut tykin laukaus. "Kuka sai?"
"Heikki Takala." Muut sen sanoivat, ei Heikki itse.
"No mikä sen Heikin … mene ottamaan viinasi pois!" Toverit nauraa räkättivät ilkeästi.
"Tuo nyt kävi niin kuin miehen kädestä!"
Toimitusmies jo kiirehti, käski tulla korjaamaan omansa pois.
"Enkä menekään, mitä sillä teen", sanoi Heikki.
"Maahanko annat kaataa?"
"Pankoon mihin mieli tekee."
"Älä hulluttele! Tuossa tyhjä astia, ota siihen, jos et itse juo, niin on tässä muita. Maksaa pitää sinun kuitenkin."
Sillä aikaa jo myötiin toista kannua ja Aatami oli taas huutamassa. Hän saikin sen nyt vähemmällä kilpailulla … ei enää uskallettu ylimääräisiin… Tekee pian kepposen, tuo veitikka!…
"No, no, mitta tyhjäksi! Kuka siellä on, joka ei omaansa ota?"
Heikki sieppasi hänelle tarjotun lekun, ikäänkuin vihantiestä ja meni ottamaan saaliinsa. Sitten mitattiin Aatamille.
"Puolikolmatta hintaansa se nyt minulle maksaa, tuo viinakannu, tottapa nyt saa ryypätä", jutteli Aatami, kun lekkuineen poistui pois pöydän luota.
"Niin, oliko sinullakin osaa siihen Rantalahden Mikon viinaan?" kysyttiin.
"Olipa hyvinkin."
Aatami koetti maistaa lekkeristään. Nimismies näki sen ja rupesi huutamaan riivatusti.
"Ei täällä saa ryypätä!"
"Vai ei saa", ihmetteli Aatami, meni edemmäksi ja rupesi toisten kuullen mutisemaan: "Vai ei vieläkään saa pitää omanansa, vaikka kahdesti on ostanut. Missähän sitä oikein saa ryypätä?" kysyi hän, niin että nimismieskin sen kuuli.
"Kotonasi!" huusi tämä.
Aatami meni ilkkuen erään nurkan taakse. Riemuitsi mielessään muka keksimästään juonesta, saada ryypätä muuallakin kuin kotona. Kun, nimittäin, pakenee nimismiehen pöydän äärestä pois nurkan taakse piiloon, niin laki on täytetty… Tuostapa vasta upeasti sopii toisille ylpeillä!…
Mitä? … siinäkö se olikin se keksintö!… Aatami oikein säikähti, kun takapuolille päästyään näki joka nurkassa sellaista kuhinaa. Puoliääneen miehet puhelivat, kuiskailivat ja naureskelivat, tupakoivat ja viittailivat lekkujen sekä pullojen pohjilla taivasta kohden. Mutta ei Aatami kauan antanut itseänsä hämmästyttää, vaan ryhtyi veikeänä seuraa pitämään.
Innokkaasti lyötiin siinä korttia kahdessa parvessa.
"Hiiden hupainen lauantai-ilta tästä tuleekin", ihanteli muuan.
"Ja kun saadaan nyt ryypätä oikein vallesmannilta ostettua viinaa!"
"Tuskinpa viitsisi herramme meitä nyt juopumuksesta vaivata, vaikka pikkasen niin kun horomessuunkin menisimme."
"Joko vielä, hän meidän rauhassa ryypätä antaa", sanoi Aatami. "Käski jo äsken mun kotiini mennä ryyppäämään, kun pihassa aioin hiukan maistahtaa."
"Jaa, mutta se onkin sinun kanssasi eri juttua kuin meidän muiden kanssa", nauroi Maijan Kaaperi. "Sinä olit jo siinä koplassa, kun tätä viinaa tuotiin ja herramme silmissä tulit jo silloin lain hylyksi."
Naurettiin.
"Laittoi se vaan, Rantalahden Mikko, meille hupaisen illan. Olisi täällä nyt, niin heti antaisin ryypyn, hyvästä tahdosta", sanottiin.
"Mikko suree kun vaivainen, ensikerran sai sakkoa."
"Surkoon hevonen! Olisi nyt tullut tänne, huutanut kannun itselleen ja hukuttanut surunsa sinne."
"Niin, saakuri, ostanut omaa viinaansa! Mutta se on vähän sukkela asetus, se!"
"Minäpä huusin omaa viinaani!" kehui Aatami. "Mutta ei se käy niin minun närilleni kuin se, että tuota Mikkoa sakotettiin, pitäjään rehellisintä."
"Ja mitähän se nyt on sen parempi, että sen viinan täällä vallesmanni myy?"
"Etkö ymmärrä? Että useampi mies saa ja että saadaan täällä nyt pitää tällainen hupainen lauantai."
"Niin, ja että tulee rahoja herroille!"
"Ja kun me nyt täällä oikein juomme, niin vallesmanni saa meitä monta yhdellä kertaa juopumus sak—" Mutta viimeisen puhujan sana jäi kurkkuun, kun nimismies tuli pauhaten takapuolille ja hajoitti kauppatuttavansa kuin akanat tuuleen.
Lepopäivänä.
Oli sunnuntai-aamu. Juhlallisena, majesteetillisena nousi Jumalan aurinko elähyttämään, lämmittämään syntistä maailmata. Korkean vaaran suojassa, mäen rinteessä seisoo tuo pitäjään kirkko ikäänkuin piilossa näiltä kultaisen ruhtinattaren ensimäisiltä aamusyleilyksiltä.
Vaan jo vihdoin se ulettui tuon matalan kellotapulin huipussa olevaan kultaiseen ristiin, johon se puhalsi osan hengestään saattaen ristin lumoavasti kimaltelemaan ja siten tehden sen ikään kuin vaikutuksensa keskipisteeksi tuossa laaksossa.
Se oli niin lumoavan ihana aamu, tuo kirkonkylä niin rauhaisa, niin tyyni, ettei itse aurinkokaan ensi silmäyksellä nähnyt muuta kuin tyyneyttä, rauhaa ja lepoa. Mikä suloinen, viehättävä näytelmä! Aurinkokin siitä riemastui, loi muutaman iloisen kuperkeikan. Taideteos näyttää matkan päähän kauniimmalta. Aurinko ei tuota muistanut, vaan alkoi ihastuneena kohota korkeammalle, tulla likemmäksi, tarkastaa kaikkia pieniä yksityis-seikkoja tuossa viehättävässä kirkonkylässä.
Aurinko hajoitti säteensä lukemattomina silminä, määräyksellä tungeta jokaiseen koloon ja rakoon, tuudittaa ja palavasti suudella kaikkia, — ihmisiä, eläimiä, kasveja … elollisia ja elottomia maan päällä, yksin maan tomuakin.
Mikä ääretön rakkaus ja hyvän suopaisuus!
Ja säteet hajausivat uskollisina toimittamaan tehtäviänsä.
Suuri joukko lensi kylään, missä elollista olentoa eivät löytäneet muuta kuin joukon pikku lintusia, mitkä kotipuissa rakkaasti tervehtivät tuttuja ystäviään, sekä karjajoukkoja, jotka tarhoissa uneksivat ja odottivat karjapiikain saapumista nännien tyhjentämiseen. Useat säteet ryntäsivät lempeällä väkinäisyydellä ihmis-asuntojen ikkunoista sisään, löytääksensä noita luomisen ruunuja — ihmisiä, herättääkseen heitä lepopäivän tehtäviin, kiittämään luojaansa joka heille niin paljon lahjoistansa jakoi. Harvain sänkyihin löysivät säteet tiensä, mutta niihin ne sitten vuodattivatkin palavan kuumia suudelmia, ikäänkuin korvatakseen sitä, että niin harvat tulivat näkyviin. Muutamat tuosta kovasti palavissaan heräsivät, ähkyivät, nousivat katsomaan kelloa ja menivät jälleen jonnekin makuulle … pakoon Auringon lämpimiä hyväilyksiä. Säteet etsivät tyystiin tyhjäksi jääneet vuoteet ja lisäsivät paahtamis-voimaansa, ikään kuin pakoittaakseen tuolta tyhjäksi jääneiden peittojen alta eläviä ihmisiä näkyville tulemaan. Aikansa tuota tehtyään ja nähtyään toivonsa ja ponnistuksensa turhaan raukeevan, siirtyivät vähitellen muualle ja löysivät kun löysivätkin pakolaisia jostain piilopaikoista ja sen lisäksi uusiakin tuttavia. Onnistumisesta kiihtyi säteitten innostus … ne lisäsivät yhä voimaansa ja saivat vähitellen naisväkeä nousemaan ylös. Riemullisesti tervehtivät säteet heitä, kun ovista ulos pistäysivät ja vapaasti silmäiltäviksi tulivat, punaisissa ja valkeissa kesä-puvuissa … ohjasivat askeleensa ensimäisinä vesikaivolle huuhtoaksensa kasvojaan raittiilla vedellä.
"Mikä kaunis Jumalan ilma!" pääsi monesta suusta kohta kun raitis vesi oli virutellut silmistä pois unen painavan voiman.
Ne näyttivät niin onnellisilta, niin tyytyväisiltä, nuo tytöt … ne virittelivät kanteloitaan, helkyttelivät niiden kieliä ja lumoavasti kajahtelivat raikkaassa aamu-ilmassa heidän luontaisten kanteleittensa viehättävät säveleet. Ei huolet heitä painaneet, ei rumain töiden musta peikko heidän omiatuntojaan rasittanut … ne olivat elämän kanssa täydessä sopusoinnussa.
Ja Auringon säteet riemuitsivat tuosta, he tiesivät heillänsä tänäpäivänä olevan suuren ansion tuon tyytyväisyyden herättämisessä, —
"Täällä pohjantähden allaon nyt kotomaamme",
kuului eräästä pihasta nuoren tytön laulu. Iloa ja tyytyväisyyttä ilmausi laulajan kasvoilla.
"Katso!" kuiskasi riemuissaan, eräälle kumppanilleen, auringon säde, joka laulajaa hyväili, "katso miten herttaista olen tänä aamuna saanut aikaan."
Ja säde välähteli riemusta … ei ehtinyt edes silmäystään luoda toveriinsa, tuosta ihastuksensa esineestä.
"En jouda", sanoi toinen lyhyesti.
"Mihin tirkistelet sitten?"
"Ohjaa katseesi minun muassani tuonne ruispellon pientarelle, jos maltat. Siellä makaa nuorukainen, jota olen jo toista tuntia tirkistellyt, saamatta häntä heräämään vaikka lukematoin joukko meikäläisiä on, kuten huomaat, jo ryhtynyt minun kanssani samaan keinoon."
Uteliaisuus pakoitti säteen jättämään ihastuksensa esineen ja seuraamaan toveriansa ruispellon pientarelle.
Raskaasti nukkui siinä nuorukainen. Paksut hikihelmet virtailivat kasvoilta ja hän kuorsasi hirveästi. Kärpäset ja sääsket hyörivät ahkerasti hänen ympärillään ja kaikkialla, missä vaan paljasta ihoa oli näkyvillä, kutittivat minkä jaksoivat. Säteitten voima oli oikein polttava. Olipa se aika raskasta unta, kun kaikkea tuota jaksoi sietää!
"Mikä se on tuo kiiltävä esine tuolla hänen päänsä takana pellossa?" kysyi joku säde, jonka asema esti häntä täydellisesti siihen näkemästä.
"Se on", vastasi toinen heti, "sellainen astia, josta ihmiset juovat silloin, kuin rupeavat kiroilemaan ja menettävät säädyllisen käytöksensä."
"Ahah?" kiljasivat säteet melkein yhteen äänen. Tuo tuli siitä, että nuori mies alkoi liikkua, kohotti ensin toista kättänsä vaistomaisesti, poistaaksensa poskeltansa parmaa, joka siinä mielivaltaisesti melusi ja puri. Sitten hän kohotti toisenkin kätensä kasvoja kohden, hieroi silmiänsä ja vähän aikaa kompailtuaan kohosi mörähtäen istumaan. Raskaalta näytti hänen elämänsä, sillä hän laski raskaan päänsä käsien nojaan ja oli hetkisen liikkumattomana siinä asemassa. Vihdoin hän taas liikkui, koetti nousta jaloilleen. Uteliaina seurasivat Auringon säteet hänen elehtimistään. Huonosti onnistui ylös nousu, sillä pääpuoli ruumista painoi niin raskaasti ja hän valahti nenälleen toiselle pientareelle.
"S——na!" hän mörähti oikein sydämellisellä rukousäänellä.
Auringon säteet kauhistuivat, vetäysivät varjoon pienen pilviverhon taakse, joka onneksi sattui ohi kulkemaan. Kun taasen uskalsivat alas katsoa, näkivät ainoastaan nuorukaisen käden joka kallisti tuota kiiltävää lasipulloa, josta äsken oli ollut keskustelua. Muuten oli mies peittynyt laihon varjoon, piiloon säteitten hyväilyksiltä. Mutta niiden uteliaisuus oli rajaton, kun he kuulivat epäselvää mörinää ja ähkimistä tuolta varjosta.
Nuori mies kohosi taas seisomaan ojassa ja istahti takaisin äskeiselle paikalleen, sekä rupesi tarkastamaan takkiansa, joka kahden puolen oli rintapieluksista halki revitty.
Ja säteet loivat häneen läpitunkevia silmäyksiä … tahtoivat tutkia sydäntä … epäilivät, että äsken kuulivat kokonaan väärin.
Nuori mies kirosi taas takkiansa katsellessa… Säteitten mieli kävi raskaaksi, itkuiseksi… Nuori mies pyhkäsi otsaansa … ei jaksanut sietää säteitten kyyneliä, jotka siinä virtana vuosivat hikipisarain muodossa. Hän otti taas pullonsa, ryyppäsi siitä, ähkäsi ja heitti pois. Laski sitten päänsä käden nojaan ja tuijotti suoraan eteensä.
Säteet tunkivat likemmäksi, tahtoivat lämmittää sydäntä, missä kolkko kylmyys näytti vallitsevan. Vaan he eivät tällä kertaa hyvässä tarkoituksessaan onnistuneet… Pintaa vaan kuumasi ja rasitti, voimatta sydäntä sulattaa.
Raskas huokaus pääsi nuorukaisen rinnasta ja hän jatkoi puhuen:
"Herra Jesus, mitä minä olen tehnyt … lupaukseni rikkonut… Pitääkö mun nyt uudestaan ruveta juomaan?… Mitä sanovat nyt rikoksettomat toverini, kun näin kurjasti lankesin?… Kovin tuntuu himoni olevan rajaton nyt"… Hän otti pullonsa ja ryyppäsi taas. Heitti sen sitten raivokkaasti sivulle ja ärjäsi sanomattomalla vimmalla:
"Vaikka ei suinkaan juomisen kiusausta voi maailmasta hävittää itse pää-enkelikään, kun nimismiehetkin huutokaupalla viinaa myyvät!"
Pilvenlonkare souteli taivaan lakea ja sattui Auringon eteen, kuten nenäliina, pyhkimään säteitten kyyneliä ja estämään niitä näkemästä nuorukaisen kasvavaa vimmaa. Kun pilvi ohitse ehti, oli nuori mies kadonnut näkyvistä.
Säteet etsivät kauan turhaan, riensivät sitten kylään. Loivat peläten katseen jokaiseen näkyville tulevaan henkilöön, sillä he pelkäsivät näkevänsä noita kurjia, epätoivoisia katseita.
Jo oli kylässä liikettä ja elämää. Säteet ihastuivat, ne oikein naureskelivat, kun näkivät ihmisiä tyytyväisinä ihailemassa suloista aamua. Se oli vielä niin aikaista aamulla, että ainoastaan elämän haluiset ihmiset olivat ylös nousseet. Ne joille elämä oli raskasta, jotka unen helmoissa tahtoivat virua, unohtaa kaikki, kun oli sunnuntaiaamu, laiskain makuupäivä, eivät olleet vielä näkyvissä.
Erittäinkin naisia säteet ihaillen tirkistelivät ja mieluisasti katselivat, sillä he olivat virkumpia, eloisampia, soivat säteitten esteettömästi hyväellä itseään … eivät paenneet varjoisiin paikkoihin vetelästi loikomaan, kuten miehet.
"Hih, kuinka herttaista!" muutamat riemastuneina huudahtivat.
"Ka, ka tuolla!" huudahti joku. Ja suuri joukko ryntäsi katsomaan erääsen ahtaasen, huoneitten välissä olevaan solaan, jonka edessä oli ollut vanha, leveä ovi seinänä perunamaata vasten. Tuon oven yli oli säde nähnyt miehen pään, josta heti muille ilmoitti. Mies kaatoi oven pois edestään, tuli perunapellolle ja antoi siten säteille vapauden silmäellä itseään.
Siinä köntisteli Nietulan Aatami ilki elävänä. "Vooi!" huusivat säteet. Miehellä oli otsassa haava, josta verta oli kovasti vuotanut ja punannut koko naaman. Lakkikin oli mieheltä kateessa.
Hyväsydämiset säteet tahtoivat tungeta nuoleksimaan terveeksi tuota haavaa, mutta se kipristeli ja pakotti Aatamin kostealla ruoholla painelemaan hellää kohtaa ja estämään säteitten lääkäritointa. Hän oihkasi tuskallisesti kun ruohoilla otsaa kosketti.
"Voi riivattua hulluutta!" hän ähkäsi pidätetyllä äänellä. "Mikä saikaan minun matkaan tänne eilen?… Olisin pysynyt kotona, niin olisi eheä otsa, rahat ja lakki tallessa."
Aatami lähti kävelemään likellä olevaa metsää kohden ja katseli vauhkasti ympärilleen, josko häntä kukaan näkisi.
Metsän reunalla oli mökki, jonka likitse Aatamin oli mentävä. Sitä tahtoi hän välttää ja kaartaa hiukan kauempaa.
Säteet tahtoivat yhä pakkautua otsaa lääkäröimään. Tahtoivat jotain hyvää tehdä tuolle miehelle joka niin kurjalta näytti.
"Ooh helvetti, kun polttaa!" ruikutti Aatami, kumartui taas ottamaan maasta kasteisia vereksiä ruohoja, niillä haavaa kostuttaaksensa. Tällä kertaa se teki niin hyvää, että hän oikein seisahtui, tuntien suloista viihdytystä.
Aatami ei nähnyt, mutta säteet sen kyllä näkivät, kun pikkuinen tyttönen juosta lylleröitsi mökiltä päin Aatamia kohden.
"Katso!… Katso!… Katso! voi kaikkiko nyt itkevät?" kuiskailivat säteet toisilleen.
"Ui, pikku tyttäremme, kultasemme, miksi itket? Mikä sunkin sydäntäsi painaa?" Mutta tyttönen ei kuullut säteitten kuiskutuksia, meni vaan epäillen otsaansa painelevan Aatamin luo. Tyttö seisahtui, katseli pelokkaasti Aatamia.
"Onko isä teitäkin lyönyt?" hän vihdoin uskalsi kysyä.
Aatami pelästyi kovasti, kun lapsen äänen kuuli. Ei hän sitä ennen tiennyt tämän läsnä olostakaan.
"Hääh?" hän kysyi vaistomaisesti, — vaikka oikeastaan kyllä kuuli mitä kysyttiin.
"Mun isänikö teitäkin on lyönyt?… Vooi, voi herra, kun on kasvonne verissä!"
Aatami katsoa tuijotti lasta, joka surkutellen, silmät sirrissä hänen veristä naamaansa tirkisteli.
"Kuka se on sinun isäsi?"
"Se on se Antti."
"Mikä Antti?"
"Se Leenan Antti."
Aatami alkoi nyt muistaa niin kuin hämärää untansa, että se olikin juuri Leenan Antti, jonka kanssa hän oli tekemisessä ollut.
"No ketä se isäsi on sitten muita lyönyt?"
"Äitiä se löi yöllä kun kotia tuli." Lapsi rupesi itkua hynkkäämään. "Se oli saanut viinaa eilen avisoonissa … ja minuakin aikoi lyödä, mutta kun ei äiti antanut."
"Tyttö hoi?… Mitä sinä siellä … tule heti pois!" huusi nyt äiti mökin ovelta ja tyttö lähti juoksemaan sinne. Aatami lähti kiirehtimään metsään itsekseen mutisten:
"Se … se oli ihan varmaan joka minuakin löi… Mutta … mutta muistelen antaneeni itsekin sille."
"Oi, oi, kuinka surkeata!" huokasivat säteet, kun monien turhain ponnistusten perästä heittäysivät seuraamasta Aatamia, joka katosi puiden varjoon metsässä. — Joukko säteitä oli koko aamun tirkistellyt Leenan Antin mökkiin, nähneet siellä riitaa, toraa ja miten Antti kuritti vaimoansa. Surkeata oli tuo ollut nähdä ja pikku tyttösen itku oikein sydäntä särkevää kuulla. Mutta nyt rötkötti Antti seljällään vuoteella ja röhisi kuin sika, niin, ettei vaimo ja tyttö ilenneet tuvassa olla, vaan pakenivat ulos.
"Katsokaa äiti, kuinka korea tämä Auringon kukka, katsokaa!" huusi tyttö, riemullisesti hyörien pienen, kivien välissä olevan kukkapenkerensä luona.
"Kaunis on", sanoi äiti, mutta loi ainoastaan syrjäisen silmäyksen kukkaan. Murheellisen näköisenä pesi vaan puukuppeja saavissa tuvan seinustalla.
"Ja katsokaa tätäkin, tätä punaista ruusua, äiti! Saanko äiti ottaa siitä yhden rintaani kun kirkkoon mennään … saanko äiti?"
Säteet riemuitsivat.
"Ota kultaseni, ota vaan!" he kuiskailivat ja leikkivät lemmittynsä kasvoilla pusertaen hänen otsastaan helppoa hikeä.
"Emme pääse, lapsi-parkani, kirkkoon tänäpäivänä… Jos isäsi heräisi sillä aikaa niin…"
"Menkää vaan! … menkää vaan! … me tulemme liittoon … liittoon … nukutamme äijää tuolla sängyssä ettei ennen iltaa herää … ei herää!" … säteet koettivat huutaa ja kuiskaella. Kokosivat itsensä yhä lukuisammissa joukoissa paahtamaan Anttia, väsyttämään ja rasittamaan ettei heräisi ennen iltaa.
Mutta ei äiti eikä tyttö ymmärtäneet säteitten kuiskailua, tytönki mieli vaan itkuiseksi kääntyi ja pikkuiset aivonsa saivat koko kirkonajan työskenellä elämän varjopuolia harkiten.
* * * * *
Paljon on kirkossa väkeä. Sinne tahtovat säteetkin tirkistellä: siellähän tapaa iloisia, tyytyväisiä ihmisiä, siellähän lepoa ja rauhaa… On niin hauska sinne tirkistellä!
Hartaasti saarnaa pappi, neuvoo ainoata, oikeata autuuden tietä. Säteet nuoleksivat ihmisten kasvoja ja saavat matkaan raskasta kuorsausta. Miesten ja naisten päät huojuvat alaspäin, silmät ja suu ovat ummessa ja nenän kautta käy raskas hengitys, ikään kuin se valppaana vartiana tällä hetkellä tahtoisi toimittaa kuulo-aistin virkaa, joka rauhassa uneksii ja virkavapautta nauttii. Säännöllisesti huojuu useain ylä-ruumis pappia kohden ikään kuin yhtä mittaisesti kumarrellen ja vakuuttaen: "Niin se on, niin se on, herra Pastori!"
Toiset taas valvovat uskollisesti, eivät uhallakaan laske unta silmiinsä … antavat niiden vaan vaellella ympäri kirkkoa ihmisestä ihmiseen, alttaritauluun, kynttiläruunuihin ja joskus pappiin. Katoovaiset aistit tosin tahtovat vietteliäin neuvosta juonitella, mutta niitä vastaan on uskollisina apukeinoina inkivääriä, lakeristaa ja sokeria, sotimassa viekoituksia vastaan.
Säteet syleilivät kaikkia, nukkuvia ja valvovia, mutta eivät saa selkoa kenenkään sydämen tunteista. He koettavat herättää nukkuvia ja nukuttaa valvovia… Näköala on vaihteleva, mutta samalla niin yksitoikkonen … he tahtovat nähdä jotain toimintaa. Tosin silloin tällöin joku parvi nuorisoa saapastaa kovalla kolinalla pois kirkosta ja saavat toisia paitansa kääntelemään ja heitä tirkistelemään ja siellä säteetkin uteliaina heti kintereillä seuraavat, mutta saavat niin lyhyeltä katsella heitä, sillä ne pakenevat näkyvistä kirkon seinämille. Mutta jo vihdoin yksi joukko löytää tiensä saarnatuoliin ja tapaavat siellä papin…
"Kas siinä on elämää ja tointa!" Säteet jäävät katsomaan ja kuulemaan.
Ja pappi silmäilee ympäri kirkkoa, näkee noita valvovia sanankuulioita, jos nukkuviakin. "Kas noissa on rakkautta sanaan, ne ahmivat sieluunsa autuuden sanaa!" hän ajattelee, päättää siitä mitä silmäin edessä on. Hän tahtoo tehdä tehtävänsä uskollisesti, ravita noita valveilla olevia sieluja. Jo heittää tekstinkin sikseen, koska ei siinä hänen mielestään niin syvä viisaus piile, kuin muutamissa valituissa kohdissa, jotka sattumalta mieleen johtuivat.
"Älkäät olko niin kuin fariseukset", hän sanoo ja johtuu siitä kehoittamaan seurata publikaanin esimerkkiä.
Valveilla olevat katsahtelevat nuokkuviin kanssaihmisiinsä, huokailevat hurskaasti ja ajatusten läpi juoksee: "Nuokin raukat, kotiin mentyänsä luulevat palvelleensa Jumalaa…"
"Peratkaat ensin pois malka omasta silmästänne ja katsokaa sitten, jos on raiska teidän veljenne silmässä," sanoo pappi taas. Mutta suurimman osan valveilla olevain huomio on äskeisen huomautuksen johdosta kiintyneenä aprikoimaan makaavain kanssa-ihmistensä sielun tilaa.
Suuri joukko nuoria miehiä, jotka yhdessä penkissä olivat maanneet vastaavan penkin selkänojaa vasten, rupesivat heräilemään, hieroivat silmiänsä ja kopuuttivat sitten, ankarasti saappaillaan paukuttaen, ulos ja onnistuivat saamaan hetkeksi kaiken huomion papista vedetyksi itseensä.
Säteet ulkona tungeskelivat voimakkaasti, tahtoivat läpi katsoa tuon valkoiseksi kalkitun kivimuurin. Ja nuoret miehet, jotka kirkosta tulivat, seisahtuivat siihen porrasviereen.
"Ketä ovat nuo?" säteet siellä yläilmoissa kuiskaelivat. "Näyttävät reippailta nuorukaisilta ja kuitenkin niin väsyneiltä ja uneliailta."
"Mihin mentäisiin?" kysyy muuan nuorukainen toisilta.
"Tuonne ruis-vainioon."
Sinnepäin lähdettiinkin.
"Seurataan, seurataan!" ja säteet seurasivat uteliaina lakin läpi päänlakea polttaen.
"Oli se aika rymäkkää se ryyppääminen viime yönä," rupesi joku sanomaan.
"Niin! Ja Takalan Heikin raittius meni oikein mustaan männikköön."
Nuorukaiset nauroivat niin riemullisesti kun olisi jokainen muistellut kultaansa.
"Kuuluu ruispellossa maanneen yönsä, se Heikki ja heti kun on kotiinsa tullut, on lähtenyt ajolle pitäjäälle," sanoi taas joku, kun naurun-katkatus oli vähän laannut.
Säteet olivat kuulleet.
"Vai se, vai se se olikin, Takalan Heikki! Jaa … jaa … jaa…" he keskenänsä kummastelivat nyökyttelivät surullisesti siroja kultaisia päitänsä.
"Vai on lähtenyt vielä ajolle," ihmettelivät toiset pojat.
"Saiskohan vielä jostain viinaa?" kyseli joku. Toinen tiesi että muuan salakapakoitsia oli eilen hyötynyt osalleen kaksi kannua, ja arveli, ettei tuo ollut vielä kaikkea myönyt.
"Mennään ja pelataan yksi kannu." Hän, joka ehdotuksen teki, näytti taskustaan korttipakkaa. Toiset suostuivat ilomielin. Lähdettiin juoksujalassa ruisvainioon … ei enää väsymys painanut.
Muutamia pieniä ukonpilviä kohosi taivaanrannalle liitelemään.
"Tulee sade," sanoi joku nuorukaisista.
"Niin, niin," huokailivat säteet, "ei se olekaan vaan sadetta, paljasta sadetta, … ne ovat meidän kyyneliämme, jotka kohta alkavat vuotaa, jos te ette mene kotiin ja heitä rumaa aikomustanne."
Säteet hätäilivät, pyyhkivät silmiään noilla pienillä pilvysillä.
Mutta pojat olivat jo alottaneet pelinsä, ehtiäkseen loppuun ennen sadetta.
"Voi kun on pahaa, voi kun on pahaa! ei tätä huvita katsella!" Säteet peittivät silmänsä isommalla pilviverholla ja itkivät siellä takana.
Ainoastaan kirkolle, tuonne vaaran kupeelle, saattoivat vielä muutamat katsella. Kaukaa kuului sinnekin jo ukkosen jylinää … nukkuvat heräsivät toinen toisensa jälkeen.
"Peratkaat, peratkaat pois itsestänne se vanha hapatuksen taikina!" kehoittaa pappi innokkaasti saarnansa lopussa.
Ne, jotka inkiväärillä olivat keinotekoista valppautta hankkineet, katsahtelivat surullisesti noiden kurjain päälle, jotka hämillään syntisistä silmistään unta pois hieroivat.
"Noissa on vielä kokonaan koskemattomana se vanha hapatuksen taikina, oo herra!" Ja he, nuo valvojat, katsovat uskollisesti pappiin, tahtovat kohottaa ruumistaan pitemmäksi, että pastori paremmin heitä huomaisi, havaitsisi että he valvovat … ovat valvoneet koko saarnan ajan, lähes kaksi tuntia.
Jo ehtii pappi rukouksiin, kehoittaa kuulijoitansa hartaasti kiittämään Jumalaa siitä, että Hän on antanut Armonsa Auringon tänäkin päivänä loistaa ja suonut heidän yhdessä tämän siunatun hartaus-hetken viettää. Siinä innostui hän vielä kuvaamaan onnea, joka oli suonut, kaikki tässä, läsnä olevaiset, syntyä ja kasvaa kristillisessä yhteiskunnassa missä kristillinen esivalta kaikkia suojelee ulkonaista maallista väkivaltaa vastaan ja missä Jumalan Armo sana on jokaisen kotona painetuissa kirjoissa löyttävänä ja saatavana. Sitten hän vielä vertasi tätä tilaa pakana-raukkain kurjaan kohtaloon.
Sitten seurasi pitkät kuulutusten lukemiset. Jo liikkui ilmassa muutamia äkkinäisiä, vinheitä tuulen puuskauksia, jotka päristivät kovasti kirkon ikkunoita, joita säteitten lukematon lauma äsken niin lämpimästi suuteli. Säteet ovat nyt vetäytyneet piiloon, ainoastaan silloin tällöin lurkauttavat vaippansa takaa, mutta vetävät sen taasen eteensä. Hienohelmaisia salamoita leimahtelee ja niitä seuraa aina kumea jyräkkä pilvissä. Ihmiset eivät ehdi odottaa kuulutusten loppua, vaan kiirehtivät kirkosta, ehtiäksensä kotiin, ennen sateen tuloa.
Mutta mikä se on, joka saa heitä pidättymään? Tuohon maantielle kirkkoaidan viereen heitä kokoontuu ja kamala kuiske käy suusta suuhun.
"Mitä on tapahtunut?" kysyy pastori, kun paiskaa kättä Nimismiehelle, tuossa kärryillä, missä tämä istuu, vieressään Takalan Heikki — käsiraudoissa.
"Murhan teki, tämä, tuolla…" virkkoi nimismies kumealla äänellä ja viittasi päällään taaksepäin, johonkin kylään.