"Mutta hän tulee kuitenkin olemaan rippi-isäsi ja siinä tapauksessa en sentään enään niinkään kummana pidä että hän hiukan sekautuu sinun asioihisi", arveli toinen vakavammin, enemmän todessa kuin leikissä.
Tämä vaikutti ikävästi Huugoon, sillä hän ei vastannut muuta kuin arvelevaisesti: "Hmm…"
Apulainen kulki riukeasti lehtimajan ohitse, eikä katsonutkaan sinne, mutta Huugo kuitenkin piti varmana että hän näki heidän peliä jatkavan. Ensin hän tuosta tunsi iloa, ikään kuin arvonsa olisi tuon tapauksen johdosta asteen kohonnut, kuin oli saanut hyvän toverin läsnä ollessa osoittaa ettei hän "apulaista" pelännyt, ja ettei hän ollut mikään tuollainen tavallinen "rippilapsi", jota papilla on oikeus vaikka sormensa ympärille kiertää. Pitäisihäntuonse itsekin ymmärtämän.
"Lopetetaan peli", sanoi Rantanen äkkiä ja viskasi loput kortteja kädestään.
"Miksi?"
"No eipä juuri miksikään, mutta tosiankaan en minä voi sietää sitä ajatusta että hän luulee minun sinua viekottelevan."
"Oletpa aika lapsi!" Huugon oli nähtävästi paha olla. Hän keräsi vastustelematta kortit, kehoittamatta toista enään jatkamaan ja astui lehtimajan ulkopuolelle katsomaan Anderssonin jälkeen. Tämä näkyi juuri menevän pihaveräjästä ja sitä kiini pannessaan katsovan lehtimajalle päin. Huugo säpsähti. Tuo katse varmaankin tarkoitti häntä? Omituinen, lamaava tunne valtasi mielen ja hänellä ei enää ollut juuri mitään hauskaa sanottavana, kun toverinsa kanssa astui ulos puutarhasta.
Andersson oli suuttunut. Hän meni kiivaasti harppien kylän läpi kirkolle ja unohti toisinaan kätensä heilumaan kahden puolen ja sauvansa keskeltä toiseen käteen. Hänellä oli muuten vakavissa oloissa tapana aina pitää kädet selän takana ja heiluttaa siellä sauvaa niinkuin häntää. Kirkkomäeltä näki hyvän matkaa tielle. Se oli suureksi eduksi rippikoululaisille, sillä he saattoivat pitää vahtia ja lakata aikaisin vehkeilemästä kun pappi tuli. Nytkin kävi samoin. Anderssonin saapuessa paikalle oli kaikki ihmeen rauhaisaa ja hiljaista. Koululaiset seisoskelivat tahi istuskelivat puitten ja hautapatsaitten juurilla, mitkä lukien, mitkä hiljaa keskenänsä haastellen.
Ja Andersson kuitenkin tiesi jotenkin tarkkaan, miten he siellä mellastivat kun hän oli kotona!
Toisinansa hän noille poikanulikoille asiasta puhui, kertoi tietävänsä kaikki pienimmätkin rikokset ja pahan elämän pitämiset, mutta ettei hän tahtoisi heitä kovimman mukaan rangaista, jos vasta koettaisivat olla nöyrät ja harjoittaisivat ihmisellisiä tapoja. Ankarasti hän uhkasi, sanoi, että jos jonkun hulluttelemiset ja juonet pääsevät erääsen määrättyyn mittaan, joka muuten oli hänen oma salaisuutensa, — niin hän ilman armotta jättää laskematta ripille. Tuo mitta ei ollut pitkä, sitä hän vakuutti. Kaikki kyllä aavistivat sitä samaa, mutta useimmat unohtivat itsensä ja omasta mielestänsäkin lipuivat aina likemmäksi ja likemmäksi tuota määrää. Vasta kun askel oli otettu, huomattiin. "Herra J—la, jos se tulee maisterin tietoon!" Ja he oikein sydämen hartaudella rukoilivat Jumalaa, ettei "asiat" tulisi maisterin tietoon.
Anderssonia kuitenkin aina erityisesti viihdytti se, kun näki että koululaisilla oli siksi pelkoa hänestä, etteivät suoraan silmäin alla ruvenneet koiruutta tekemään. Mutta nyt oli asia muuttunut, yksi oli julkisesti osoittanut olevansa ulkopuolella hänen kurinpito-valtaansa!
Hän oli aikonut nyt kutsua kohta koululaiset sisään, mutta tuo ajatus taas, uudistuneena tuossa kirkon rappusilla, alkoi myllertää niin että hän katsoi paremmaksi mennä vähäksi aikaa yksinään sisään saadakseen tunteita itsessään hiukan asettumaan.
Kirkonovi räjähti raskaasti kiini hänen jälkeensä ja synnytti omituista kaikua. Ei Andersson tuota huomannut, eikä muutakaan ympärillään, sillä koko huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan ja se harmitti, se kiukutti kovin… Jos olisikin Huugo jonkun toisen miehen poika, ei tulisi kysymykseenkään laskea häntä ripille, sellaista kovakorvaista, itsepintaista ja nähtävästi huolettominta rippilasta!
"Ei tulisi kysymykseenkään!" Andersson oikein seisahti, puristi käden nyrkkiin ja sojotti sen suoraan, uhkaavasti eteensä.
Tuo mekaanillinen mielenosoitus vaikutti hiukan rauhoittavasti. Hän alkoi astuksella laahustavin askelin pitkin käytävää ajatuksissaan ja kädet selän takana. Ajatukset olivat hiukan sotkeuneet tuon mielenosoituksen johdosta. Ne piti nyt saada selville. Ensinnä siinä seulan pohjaan jälleen selkeni tuo, josko jonkun toisen, Huugon sijassa olevan estäisi pääsemästä ripille. Pitempi ajatus tuotti vastakkaisen selvityksen ja äskeinen mielenosoitus rupesi näyttämään rikokselta.
"Herra J—la! Sinun edessäs ei ole persoonan muotoon katsomista." Se oli nyt selvä asia. Rietas vihan henki oli häntä noin sokaissut! Mutta nyt seurasi hiljainen nöyrä rukous Jumalan puoleen, saada anteeksi äskeiset rikolliset ajatuksensa. Kun rukous huulilta haihtui, tuntui rauhakin samassa saapuvan. Vaan kohtaus jätti mieleen ajatuksen rippikoulun pitämisen merkityksestä yleensä ja nyt juuri erittäin tämän päivän, jolloin hän koulun lopetti ja laski lapset koteihinsa lopullisesti Herran Pyhälle Ehtoollisellevalmistettuina. Ensinnä asian pintapuolisempi vaikutus lämmitti itsekkäämpiä tunteita, sillä olihan tuon nuorukais-joukon kohtalo ja arvo tänä päivänä omituisen rajoittamattomasti hänen kädessään. Tuo oli ihmiselle hupaisa ajatusala ja katkeruuden tunteet jotka jo äskeisen kautta olivat jättäneet lohdutukselle sijaa, poistuivat yhä edemmäksi tämän viehättävän tunteen tieltä. Hän ymmärsi tarkkaan, miten orjantapaisella nöyryydellä nuo lapset toivoivat ettei ripille pääsy tulisi mitenkään estetyksi. Kuvia lasten sydämmistä, pelkoisista, tuijottavista silmistä — sillä hetkellä kun hän heille kullekin erikseen päästön sanoja lausuelee, — oli niin selvinä hänen mielessään että niitä olisi voinut paperille piirustaa. Hänen veti oikein kuumaksi, kun ajatteli, että jollekulle täytyisi sanoa: sinua ei voida vielä ripille laskea. Suloista viihdytystä tunsi hän sielussaan, kun tämän vastapainoksi voi ajatella päätöstään: laskea kaikkieroituksetta.
Kuvat vaihtuivat sen johdosta. Niissä oli nyt pelkkiä iloisia, elämänhalusta hehkuvia lapsia. Tämä kuva oli hänen tekemänsä … sitä suurempi ilo ja nautinto, koska tiesi että hän voi, jos vaan tahtoo, täydentää tuon ensimmäisen kamalan kuvan, tahi myöskin toteuttaa tämän jälkimmäisen perusaatteen.
Ja kukapa ei tahtoisi mieluummin nähdä elämän halun innostamia iloisia lapsia kuin orjamaisen huolen murtamia! Hän oli täydellisesti vakuutettu, että jokainen oikea ihminen olisi asiasta hänen kanssansa samaa mieltä.
Mutta minkä ihmeen vuoksi tuo ensimmäinen kuva näytti niin kamalalta? Mitä varten ne lapset oikeestaan pitävät sitä niin pahana, jos eivät ensi yrityksellä ripille pääse? Onko heillä niin sanomaton ikävä Herran pöytään vai yhteiskunnallisen arvon persousko tuon vaikuttaa.
Yhteiskunnallisen arvon! Herra … jos nuo lapset vaan sitä ajattelisivat!…
Ja pappi tunsi itsessään, miten tämän ajatuksen synnyttämä tuskallinen kylmyys pusersi sisässä ikäänkuin lämpöä kokoon. Jälkimmäinen kuva, tuo, missä niitä elämän halusta hehkuvia lapsi-kasvoja oli, kadotti äskeisen sisällyksensä ja vaikutuksensa: sen pohjapiirroksessa ihan selvään voi eroittaa Valheenisän työtä.
"Hyvä Jumala, mitä minä taidan tässä tehdä? Oliskohan ensimmäinen taulu parempi?"
Hän veti jo toista syrjään… Orjallinen, alakuloinen, rangaistujen katse sieltä kohtasi!
"Raadollista ja särjettyä sydäntä…"
Ei, mutta näitä painaa ainoastaan maailman kunnian himo! Sydän on kova, paatunut. Sen pitää tulla särjetyksi. Kas niin, tämä on hyvä; minä panen heidät melkein kaikki pois. Sitten on mahdollisuus särkeä heidän sydämmensä. Herra minua siinä auttakoon!
Mutta sydän tahtoi kukistua, sillä niin ikävä oli tuon taulun vaikutus. Se kuitenkin näytti aatteen mukaisimmalta ja mahdollisimmalta. Siismelkeinkaikki on nyt otettava kiini, eikä laskettava ripille!
Mutta kutka yksikseen lueteltuina?
Se oli pitkä kysymys. Andersson ei ollut persoonallisesti tutustunut juuri yhteenkään, paitsi Huugoon, oli vaan kuin koulumestari ainakin, pääasiallisesti pitänyt silmällä kirjaimellista tietoa … hän olikin ollut ankara sen perään.
"Puukstavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Tuokin nyt sattui johtumaan hänen mieleensä.
Mutta henkihän liikkuu kirjaimen ohella, sitä ainakin ovat lain laatiat edellyttäneet, koska ripille pääsemisen välttämättömänä ehtona on osata lukea tärkeimmät uskonopin pääkappaleet; hengen mukaan on murheellinen särjetty sydän tarpeellinen. Voiko jälkimmäistä olla ilman edellistä, taikka edellistä ilman jälkimmäistä?
"Jaa, kukapa sen voi selvittää!" Ja apulainen lohduttautui sillä, sekä lisäsi siihen vielä sen, että käytännössä ainakin on otaksuttu, ei voivan olla murheellista ja särjettyä sydäntä ilman lukemisen kautta saavutettua tietoa, mutta kirjaimellista taitoa voi huokeammin seurata tuo opinhengenmukaan välttämätön ehto.
Järjen mukaan se näyttikin otaksuttavalta tuo. Se tuntui hiukan vapauttavan häntä yksityisenä ihmisenä edesvastuusta siihen määrään, että puhkesi ääneen sanomaan:
"Ja otaksumisiin se kaikessa tapauksessa täytyy perustua, sillä ihminen näkee mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämmeen."
Mutta kyllä tuntui otaksumisien teko yleensä hyvin vaikealta kun piti tutkia yhtaikaa toista sataa sydäntä. Moni tästä laumasta, hänen tutkimuksiensa mukaan, tuntui olevan hyvin alkuperäisellä kannalla. Monta oli, joiden alkukasvatus oli kokonaan laimiinlyöty: niillä oli kovin alhainen lu'un taito ja perin hämärät käsitteet Kristinopin yksinkertaisimmista totuuksista.
"Mitenkä olen onnistunut näitä valaista? Mitenkä viidessä viikossa rakentaa sen, mikä viidentoista vuoden aikana on, parhaimmassa tapauksessa jätetty koskematta, mutta pahimmassa tapauksessa tehty kaikki rakennusaineetkin kelvottomiksi?"
Nämät kysymykset tulivat vakavina, vastausta vaativina. Parin, kolmen tunnin kuluttua olisi vastaus jo myöhäinen! Kun ei, suoraan sanoen, ole ensinkään lukutaitoa, voiko olla semmoisilla mitään uskoa, tahi edes käsitystä siitä mitä pitäisi uskoman?
"Miten esimerkiksi on laita Matti Annanpojan?"
Tämä nuori mies, joka Anderssonin mieleen johtui ensimmäisenä, oli äpärä ja jo kaksi kertaa tätä ennen yrittänyt ripille, mutta aina reputettu. Ensikerran rippikouluun tullessaan, osasi hän hiukan tavausta, mutta oikolukua ei ensinkään. Toisella kertaa osasi hän jotakuinkin lukea ulkoa Herran rukouksen puoliväliin asti, mutta ei sen pitemmälle sisästäkään. Nyt kolmannella kerralla oli hän unohtanut niin, että osasi vaan muutamia sanoja mainitun rukouksen alusta lukea sisästä ja tavata Uutta Testamenttia hiukan huonommasti kuin ensi kerralla.
Nykyään oli poika palveluksessa kapteeni Leinillä. Eräänä päivänä oli kapteeni tullut rovastin luokse puhumaan tuon pojan asiasta ja lausunut suoraan vakavana mielipiteenänsä ettei Matti tule siitä sen valkosemmaksi vaikka elämäikänsä rippikoulua kävisi. Rovasti oli yhtynyt samaan mielipiteesen. Andersson oli ensinnä jyrkästi vastustanut. Mutta rovasti selvitti kasvatusopillisen periaatteensa mukaan, että tuollaiset vaan paatuvat, mitä enemmän heidän suhteensa osoitetaan vaativaisuutta. Kapteeni ilmoitti että yleisen järjestyksen vuoksi on parasta laskea pojan ripille, koska sillä on morsian siinä tilassa, että täytyy vihkimisen saada toimitetuksi pikapuoliin, jollei tahdota lisäksi yksi äpärä kunnan niskoille. Tämän sanoi kapteeni hymyillen, ikään kuin jo edeltäkäsin riemuiten viimeisen valttinsa pätevyydestä.
"Onko niin?!" Tämä kysymys tuli yht'aikaa kumpaseltakin papilta.
"Niin se on," ja kapteeni kertoi asian tarkemmin.
"Jaa, kyllä se on välttämätöntä, että hän lasketaan ripille, taikka muuten ei sitä voida koskaan tehdä, sillä tuo seikka varmaankin tulee paaduttamaan häntä yhä enemmän," päätti rovasti.
Ja apulainen suostui. Matti Annanpoika piti päästettämän ripille ilman kirjaimellista tietoa ja hyvin mitättömillä takeilla henkisestä tarpeesta. Mutta oli pantava sulku paatumukselle ja annettava tilaisuus lailliseen vihkimiseen ja vapautettava kunta elättämästä lehtolasta.
Apulainen kuitenkin otti Matti Annanpojan erityisesti tutkittavaksensa ja kyseli muun muassa:
"Mikä oikeastaan on estänyt ettet sinä ole voinut paremmin oppia lukemaan?"
"Ei minua ole opetettu?"
"Eikö ole opetettu."
"Ei ole. Ja nyt jo, kun on näin isoksi tullut, ei ole aikaa lukemiseen, pitää työssä olla aina."
"Hm."
Andersson oli muuten tullut huomaamaan, että poika yleensä oli nöyrä, eikä ensinkään röyhkeä-luontoinen. — — —
Nytkin, kirkon käytävätä astellessaan, tuli hän tuota ajatelleeksi. Hän tiesi itse paraiten, että Matti Annanpoika ei omannut selvää käsitystä Herranehtoollisen merkityksestä ja tämä kuitenkin oli määrätty ehto. Tuo ajatus tuotti tuskaa. Ei hän enää saattanut ainoastaan hyvän tavan kannalta arvostella kapteinin ja rovastin kanssa tekemäänsä päätöstä Matin suhteen, sillä hänen mielestänsä tulisi Matti ihan varmaan syömään ja juomaan itsellensä tuomion ja kadotuksen ja hän itse, Andersson, on syypää jos laskee hänet siihen, vaikka tietää kuinka asia on.
"Matti Annanpoika … mitä Herran nimessä pitää minun sinun kanssasi tekemän?"
Tuskallisesti värisevällä äänellä apulainen tämän äänsi… Onkohan pappi tällaisessa tapauksessa edesvastauksessa?…
Hän oli seisahtunut kuoriin ja sattumalta kävivät hänen silmänsä suureen alttari-tauluun, mikä kuvasi maailman Vapahtajaa sillä hetkellä kun Hän lausui: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa!"
Kristus-kuva oli tässä majesteetillinen, sen ryhti ja ulottava avoin syli niin vakuuttava, että se jo melkein voi tehdä herättävän vaikutuksen.
Andersson ensinnä katsoi kuvaa tavan vuoksi … silmät jäivät vaan siihen, ehkäpä värivivahduksia tarkkaamaan. Mutta sitten kääntyi huomio itse kuvan luontoon. "Tulkaat minun tyköni." Hän jo ajatteli taiteilijaa, joka noin mestarillisesti oli osannut tulkita tuon tapauksen … "kaikki jotka työtä teette…"
"Ah!" Hänen kätensä lensivät innokkaasti selän takaa eteen ja paukahtivat yhteen. Tämähän selvitti hänellekin tuskallisen kysymyksen!
Onhan Matti Annanpoika nöyrä!… Jumala tietää, hän voi olla mahdollisempi ehtoollisvieras kuin kukaan noista toisista. Kristus ei kutsu tässä oppineita, vaankaikkia. Ei hän siis hylkää sitäkään, joka kelvottoman kasvatuksen kautta on jäänyt luvuntaitoa vaille.
"Ryövärinkin hän otti armoihinsa…"
Anderssonin tuska alkoi poistua. Hän saavutti iloa siitä, että sai laskea Matti Annanpojan ripille, luottaen Herran armoon, eikä tarvinnut käyttää tämän teon perusteena niitä syitä, jotka kapteinin ja rovastin kanssa yhdessä päätettiin päteviksi, mutta jotka hänelle tuottivat tuskaa ja epäilyttävää sydämmen kipua. Niitä käyttämällähän olisi Herran Pyhä tullut viskatuksi sikain eteen, vaan siitä syystä että olisi kunta vapautettu elättämästä yhtä lehtolasta! Mutta nyt. Hän tunsi Matti Annanpojan paljon nöyremmäksi monta muuta … kenties hyvä-lukijoissa on kelvottomampia? On, varmaa on!… Vaan niiden kanssa ei Anderssonilla taas ollut mitään tekemistä, ei voinut estää heitä, sillä heidän puolestansa vastasi kirkkolaki. Mutta vaikka hän tunsikin tuossa suhteessa vapauttansa, näytti hänestä vähän kummalta ettei hänellä ollut oikeutta käyttää side-avainta hyvä-lukijain suhteen, jos heidän julkiset rikoksensa eivät olleet sitä laatua, että niistä myöskin lain mukaan voisi rangaista. Vaikka nuo kuinka olisivat tuollaisia jokapäiväisiä pikkusyntejä harjoittaneet eivätkä osoittaneet vähimmässäkään määrässä katumusta, ei hän olisi katsonut lain mukaan voivansa heitä ripiltä kieltää. Hän myönsi itsekseen, ettähänei tulisi tuota valtaansa käyttämäänkään, mutta hyvän kurinpidon vuoksi olisi hän suonut vallan itsellänsä olevan. Olisihan sillä voinut peloittaa!
"Jospa saisikin pitää rippikoulua edes yhden vuoden!"
Siihen hän innostui; sittenhän voisi pappikin koettaa mitä hän voi vaikuttaa! Kun hän tuon ajatuksen sai, rupesi taas tuntumaan kovin kurjalta, että viiden viikon kouluuttamisen jälkeen piti antaa todistuksen tuolle kirjavalle, kovin kurittomalle laumalle, että he omasivat käsitteet…
Nyt kuului heleä kilinä toisesta päästä kirkkoa. Yksi ikkunan ruutu tuli sälisten lattiaan ja pieni kivi putosi kopahtaen erään istuimen nojalautaan ja vieri siitä lattiaan. Andersson säikähti hirveästi ja kavahti seisomaan istuimelta, mihin hän oli itsensä mietiskelemään unohtanut.
"Ikkuna rikki!"
Tuon hän kohta ymmärsi poikain syyksi, sillä kiven äänen hän kuuli ja näki sen vierivän käytävälle. Hän juoksi kirkosta ulos.
Lapset olivat kirkkotarhassa kokoontuneet yhteen kohti. Hätäinen sopottava kuiske ja siunaaminen salpautui kohta, ikäänkuin olisi viimeinen henkäys ulos lehattanut, kun pappi ilmestyi kirkonovelle ja tuiman silmäyksen loi odottavaan joukkoon.
"Kuka heitti kiven kirkkoon?"
Se oli merkkilaukaus. Kovin pelotti ja musersi tuo ankara ääni ja uhkaava silmä, se tuntui lapsista kuin sodanjumalan verenhimoiselta katseelta ja he melkein kyyristyivät maahan paetaksensa sen näkyviltä. Jonkun olisi ollut kysymykseen vastattava, mutta siitä ei tullut mitään; kunkin silmät vaan odottavina kääntyivät erästä poikaa kohti, joka katseli alas ja jalallaan silitti pehmeätä hiekkaa maassa.
Pappi näki tuon ja arvasi jo kuka oli syyllinen.
"Minä kysyn kuka särki kirkon ikkunan?" Tämä oli äskeistä voimakkaampi kysymys.
"Tukkilan Iikka."
Tuon virkkoi pieni, raihnaiselta näyttävä tyttö, papin silmiin uskollisen orjan tavoin katsoen. Koko joukko hiukan kohahti kun kääntyivät ääntä kohden, siitä Tukkilan Iikkaan, Iikasta pappiin ja taas Iikkaan. Viimemainittu ei juuri liikahtanut, katseli vaan sen saappaan kärkeä, jolla hiekkaa tasoitteli. Poskille ilmestyvä puna kumminkin ilmaisi, että hän tunsi tuota, ikäänkuin sähköistä painoa, joka laskeutui hänen päällensä kun toveritkin taas häneen katsoivat jotain odottaen. Jo vilkahtivat silmätkin pois maasta ja löysivät vilistäessään papin silmät kiinteästi häntä tutkimassa. Mutta jalallaan silitti hän yhä hiekkaa, se näkyikin olevan varsin tärkeä tehtävä, koska silmätkin taas samaa työtä katsomaan takertuivat.
"Tule minun kanssani kirkkoon", käski pappi.
Iikka ei liikahtanut, ainoastaan vikkelästi lurkautti vieressään oleviin poikiin, siitä taas maahan ja — suu oli hymyssä, posket punaisina.
Hän itse, samoin kuin toisetkin, taisivat epäröidä, että Iikan mitta olisi nyt täysi.
Kun Andersson sai Iikkaa käsketyksi mukaansa, lähti hän itse edellä.Kääntyi muutaman askeleen päässä katsomaan, että tuleeko se poika.
"Mitä, etkö sinä aijo totella minua?"
Tämä kysymys helähti hyvin kiukkuiselta, se tuntui kovalta, kiinteältä ikään kuin koronkiskurin ääni. Jo se veti Iikan kuin itsestään ulos rivistä, mutta siinä samassa tarttui papin käsi kaulustaan ja sysäsi poikaa kappaleen matkaa edelle. Iikka alkoi laapustella vakavasti ja pisti kädet housuntaskuihin. Ei näyttänyt olevan kiirettä kirkkoon. Rappusille ehdittyä liikkuminen muuttui vieläkin vakavammaksi. Anderssonin luonto nousi ja sormien päät koskivat pivoon … olisiko turkata tuohon nenälleen sen nahjuksen! kielellä pyöri jo kova, ankara sana, mutta se puserrettiin takaisin ja sen sijaan kuului jotakuinkin äreästi:
"Joutuin, nahjus!" ja samalla hiukan varoen töytäys selkään.
Pappi itse avasi Iikalle kirkon oven ja sulki sen jälleen. Taas synnytti ovi räikeätä pauketta ja sitä seurasi kumea kaiku. Se kuului hyvin tuolle joukolle, joka ulkona jännitti korvakalvojaan ja kiihkeydellä odotti kaiun loppua, kuullaksensa siellä syntyvää keskustelua, jonka otaksuivat papin puolelta tulevan niin kova-ääniseksi että kuuluisi heille asti. Odotus oli kuitenkin turha. Uteliaisuus pakoitti toisia hiipimään likelle seinää, mutta seuraus ei ollut sen parempi, kuului ainoastaan muutamia katkonaisia ääniä.
Joukossa rupesi syntymään taas vilkkautta ja sähinää. Alettiin laskea arveluita siitä, mitä tuolla sisällä tapahtuu.
"Saattepa nähdä, niin Iikka pannaan pois."
"Ei tuollaisesta", toinen arveli, "sehän olisi vahinko." Sitten alkoi väittely. Se jatkui pidätetyillä äänillä vähän aikaa, mutta paisui kohta kovemmaksi, kunnes taasen hiljeni Pappilan Huugon toiselta puolen kirkkotarhaa astuessa heidän luoksensa.
"Mikä täällä tapahtui?" hän kysyi.
Kohta oli useampia valmiina kertomaan.
"Jassoo." Hugo jatkoi matkaansa edemmäksi hiukan hymyillen.
"Kovalle nyt panee Iikan", virkkoi taas joku.
"Mutta hän on niin hyvä lukemaan, ettei häntä silti pois pantane", jatkoi toinen. Vaan samassa kuului kirkon ovi avautuvan, ensin kuului pitkä, ilkeä saranain kitinä, sitten räiskäys ja kirkon synnyttämä kumea kaiku.
… Hss… Maisteri tulee käskemään sisään… He alkoivat astella rappusia kohden, sillä muutenkin oli jo saatu olla ulkona lähes puoli tuntia yli ajan. Mutta kirkon eteisestä rappusille ilmestyikin Tukkilan Iikka, kirjat kainalossa. Poika katsahti sivumennen joukkoon, tuossa kun asteli alas. Ei hän ollut enää punainen, mutta suupieleen koetti hän väkivallalla vääntää hymyä, kun melkein selkänsä taakse virkkoi toisille: "Hyvästi nyt!"
Joku koetti pidätetyllä äänellä huutaa ja kysyä Iikalta, kuinka siellä kävi, mutta Iikka ei seisahtunut, eikä ruvennut vastaamaan. Suoraan vaan asteli vakavana pois ja vielä kirkon veräjästä katsahti toverijoukkoon … näki että ne kaikki katsoivat häneen. —
"Herra isä! hän on pantu pois."
Mutta ne jotka tuota kuiskivat hämmästyivät oman äänensä korkeutta ja pelkäsivät, että se ehkä oli rikollista sanoa noin ja mahtoi kuulua apulaiselle joka oli hiljaa tullut kirkon ovesta ja avoimin päin nyt seisoi rappusilla katsellen joukkoa siksi, kun näki että kaikki hänen huomasivat. Toisessa tilaisuudessa olisi hänen suunsa tuosta havannosta ehkä hiukan hymyilemään langennut, mutta nyt ei se sitä tehnyt.
"Tulkaa sisään", Ääni oli syvä, se ilmaisi, että hän oli juuri tehnyt teon, joka antoi paljon miettimisen aihetta. Hän palasi kirkkoon takaisin. Lapset seurasivat, ei kilvassa rappusille rynnäten, vaan hiljaa, vakavina, peräkkäin: askeleet olivat raskaat ja silmistä loisti kauhu ja epäilys.
… Herra J—la! kuinka monta nyt mahdetaan pannakkaan pois?
Ei nyt pojat kirkon ovea paukuttaneet, kukin piti velvollisuutenansa estää sitä kiinni räjähtämästä, ettei pauke ja rähinä lisäisi papin vihaa. Kun jo kaikki toiset olivat sisään menneet tuli vasta toiselta puolen kirkkotarhaa Huugo. Miten hauskan, reippaan ja iloisen näköinen hän oli!… Huulet vinkuivat hiljaa ja sorea sauva liehui viuhuen ilmassa. Kolmannelle rappuselle hän maasta kiepsahti; hyppy oli reipas ja vapaa, koko käytös tulkitsi tunnetta vapaasta elämisoikeudesta.
Huh… Hän itsekin sävähti kun niin välinpitämättömästi antoi kirkonoven räjähtää. Mutta ei hän apulaiseen katsonut — jos olisi sen tehnyt, olisi epäilemättä huomannut, että tällä oli palanen poskilihaa hampaiden välissä, Tuo olisi tuottanut Huugolle hauskuutta siihen määrin, että varmaan olisi unohtanut kävellä varpaillaan, joten hän nyt tunnollisesti teki, pyrkiessään erityiseen penkkiinsä, jossa ei ketään muita istunut. Vasta siihen ehdittyään katsahti hän Anderssoniin ja äkkäsi tämän poskipäiden hehkuvan… Jaha, kannattaapa tänä päivänä tosiaankin istua kirkossa kuulemassa mitä hän sanoonoille!
Huugo käänsi päätänsä, … mitähän ne nyt tekevät nuo? Ennen tavallisesti kuului tavaton lukemisen lopotus, nyt katsovat töllöttävät he Anderssoniin kuin kuvakaappiin!
Tuo havainto teki Huugoon ikävän vaikutuksen… Mitä hittoa he tuolla tavalla? Silmä kääntyi taas apulaiseen. Pelkäävätköhän netuotamiestä noin?
Ja sitten häntä suututti tuo Anderssonin synkeys ja äänettömyys. Miksi ei hän edes puhunut? Ja Huugon tosiaankin tuli paha olla.
Tuolla vaan Andersson kirjaan tähtäsi synkeänä kuin yö ja antoi muiden peloissaan kärsiä. Vihdoin näkyi kuitenkin tuohon väsyvän, koska kärsimättömästi pani kirjan pois ja rupesi astuskelemaan käytävällä. Tuo tapaus teki helpottavan vaikutuksen kaikkiin kirkossa oleviin. Silmät, ja niiden mukana osittain ajatukset, pääsivät kahleistaan ja liitelivät, kuten vapautettu viheriävarpunen, tietämättä oikein mihin. Siihen olikin hyvä tilaisuus, koska pappi nyt seisoi liikkumattomana alttaritaulua katsellen.
Kului siten noin 5 minuuttia ja linnut saivat palata häkkeihinsä: apulainen palasi kiirein askelin alttarin luota ja asettui paikallensa pienen pöydän taakse.
"Miksi Kristuksen piti olla Jumala ja ihminen?"
Tämä oli ensimmäinen kysymys, ääni oli lempeä, sointuva, se tuntui ikäänkuin helähtelevän ajatuksen johdosta, johon tuo kysymys johti.
"Vastaa sinä Pattinen", hän jatkoi.
Syntyi hiukan kohinaa kun kaikkein piti välttämättä katsoa Pattista."Hss"! Tämäkin tuli papilta hyväntahtoisesti.
Pattinen luki kappaleen kuin vettä valaen.
"Harvempaan, harvempaan", muistutti Andersson hymyillen, kun Pattinen sellaista vauhtia riensi. Sitä katsomaan kääntyi Huugokin. Hän näki muutakin uutta ei vaan Pattisen suhteen: ei missään enää noita tuomitun katseita … kaikkialla vaan pidätettyä sisällistä riemua osoittavia kasvoja. Hyvin se osasikin tuo Pattinen, ei erehtynyt kertaakaan, päästi kun avatusta ovesta. Se poika saa olla varma pääsystään, niin ajattelivat kaikki ja hymyilivät sydämmissään, kun näkivät papin hyvälle tuulelle joutuneen… Ansio on Pattisen, kiitoksia Pattinen! sinä olet kunnon poika, lasket niin että pappi hurmautuu… Sinä vaikutat pappiin, autat taidollasi muitakin ripille pääsemään, sinä kelpo Pattinen!
Pappi oli äskeisen jälkeen ensinnä rauhoittunut jaloa Kristus-kuvaa katsellessaan, sillä hän sai ymmärrykseensä ettei Tukkilan Iikka ollut raskautettu eikä siis kaivannut virvoitusta. Tekonsa hänen suhteensa näytti siis ihan oikealta! Jo muutenkin äsken vallinneen syvän huolen perästä tuli ilo rajattomana, ylitse vuotavana, se uhkui suusta ja silmistä ja vaikutti sähköisesti lapsiin. Heille kävi samoin, ihastuivat rajattomasti, kun näkivät papinkin niin tehneen. Anderssonille ei ollut vastenmielistä nähdä lapsia iloisina ja tyytyväisinä, se vaan vakuutti häntä itseä siinä. Tuo tunne tuuditti rauhaisaan ihanteiden maailmaan, se hurmasi ottamaan asioita ihan siltä kannalta kun ne silmissä näyttivät. Ja siitä seurasi koululaisille lopultakin sangen suosiollinen loppututkinto.
Saman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona sohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän kurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja alkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei mitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin täytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi. Eteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan Iikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan ketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä eräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja kumarsi.
"Ketä te etsitte?"
"Rovastia olisi pitänyt saada tavata." Tukkila astui likemmäksi ajatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.
"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta konttoriin."
"Noo." Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin. Siinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja sitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.
Tukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja sateenvarjoja seisoi pistettynä.
"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on veistänyt." Hän koetti onko raskas.
"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!" Kohta sai hän kuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.
"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!" Käski sitten Iikankin tulla katsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan eteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo naisten hatut.
"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita", tuumi ukko hymyillen ja koetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.
Noin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta pistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin raolleen merkiksi, että sai tulla sisään.
Isä meni, poika jäi porstuaan. "Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?" alkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila kävi vakavaksi.
"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan." Hän näkyi ikään kuin miettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:
"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden piti oikein ripiltä kieltää?" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän ajatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä sitten auta mikään keino. "Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi kun…"
Siihen loppui Tukkilan puhe.
"Hjaa," sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan ravistaen: "Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka on pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille; eihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa tuota poikanne asiaa voi auttaa."
"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos … sillähän on hyvät lukumerkit sillä poikapahalla?"
"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla kysymykseen tällaisessa paikassa," sanoi rovasti hymyillen.
"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi… Onnettomuudeksi sattui vaan vahinko hänen kohdallensa."
Rovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan naulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!…
Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:
"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:
"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan…" (Eipä uskaltanut jatkaa.)
"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.
Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.
"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on laskettu."
"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.
"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."
"Ei! mitäs minä hänestä…" Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)
Tukkila nousi taas lähteäkseen:
"Minä menen läänin-rovastin tykö … tuota… (Nyt tuntui olevan sydän suussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille pääse." Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,
"No siellä eisinullaole mitään tehtävää!" virkkoi rovasti kiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin pakoituksesta:
"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä ryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa."
Mutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.
"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten edessä", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden liikutuksesta. "Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä en minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo parempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien heittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen tuomittu." Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset, vaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos jäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä odottamaan.
"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!" Rovastin ääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis vielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia sanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.
"Niin, missä se maisteri asuu?" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei kohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi pakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:
"Siellä se on huoneessaan!"
"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa…"
"Vintissä." Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuinTukkila ehti mennä.
"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa… Ette edes häpeä sellaisia ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"
Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi pyytämään.
"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille päästä."
Rovastin suu meni hymyyn … (kaikkeapa ajatteletkin, rakas ystävä!)
"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi Herran pöytään", hän virkkoi. "Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä siellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee."
"Taitaapa niinkin olla… No niin ne sanovat että niissä korkeasti oppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan, mutta ei se meidän poika sellainen…"
"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä kelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksinnöyryytys, kasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?"
Kysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisestiTukkilan sydämelle.
"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan itsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa… Rovasti tuota osannee…"
"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten Jumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä mitään muuta."
Mutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja piti tarpeellisena ottaa siitä selon.
"Olenko minä sanonut, että minäosaan ja voinsen jälkeen kasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olenkoettanutHerran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista lapsiani vastaan?"
Vastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan lujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:
"Koettanuttuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun poikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo Leinin renkikin."
"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene käsittämään."
"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on, jotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät hänelle palvelukseen."
"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä." (… Mitähän ihmettä tuo mies kaivelee?)
Tukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta kapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille ilveillen:
"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?" Tukkila nauraa hytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti parannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella ihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti:
"Millä oikeudella sinä olet tullut tällaista käräjää pitämään minun huoneeseni? … verratonta hävyttömyyttä. Parasta kun menee heti ulos."
"No ei siitä nyt tarvitsisi suuttua, ei se ole niin vähäinen asia, jonka vuoksi minä tullut olen. Ja kun rovasti sanoi, että kapteeni kasvattaa renkejänsä, niin oliko se nyt niin väärin, että minä kysyin, josko oikeaan päin kasvattaminen on sellaista?" Tukkila puhui kovalla äänellä, ikään kuin olis ollut siihen oikeus.
"Minä olen osoittanut sinulle ovea ja osoitan vieläkin, tuossa se on!" Nyt ymmärsi Tukkila sen, sillä rovasti osoitti ovea kiihkeillä ruumiin liikkeillä.
Ovessa mennessään puheli Tukkila itsekseen:
"Sepä nyt on merkillistä, oikein hel…" Hän pani jo oven peräänsä kiini — "vetin moista, kun ei saisi enää asiastansakaan puhua."
Iikka odotti portailla. Kun isä vihdoin tuli, katsahti hän syrjittäin poikaan ja vasta ohi mentyään virkkoi nurjasti:
"Aijotko jäädä siihen seisomaan, vai?"
"Mitä se rovasti sanoi?" kysyi poika ja astui askeleen seurataksensa isää.
"Ei se asia siitä sen kummemmaksi tullut, suuttui vaan kun mikäkin."Isä seisahtui kuistin edessä. Poika liikkui vastahakoisesti ulos.
"No miksi ette mennyt maisterin puheille vielä?"
"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä sitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään läänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu." Ukko lähti astelemaan portille päin. "Tottapa sinä olet sen ansainnut", sanoi mennessään.
"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!" kiljasi poika itkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. "Siellä muut heittelivät kiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle tulemaan… Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun ei ne ole tullut papin tietoon", ruikutti poika.
"No älä poraja", ärähti isä, "ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin sai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme mielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee kirkon-ikkunan." Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.
Myöhemmin illalla kertoi rovasti apulaiselleen kaikki, mikä koski kohtaustansa Tukkilan kanssa, ilmoittipa vielä nauraen miten tämä oli uhannut mennä läänin-rovastin luokse asiasta valittamaan. Sitte hän lausui julki oikeutetun ihmettelynsä siitä, miten itsekkäisyys talonpojissa yhä kasvaa ja arveli, että tulevaisuudessa on heidän kanssansa kerrassaan mahdoton toimeen tulla. Kaikki nämät jutut taas kuohuttivat apulaisen kiukkua. Hän oli jo ajatellut sitä, että olisko jollain tavalla armahtanut tuota Tukkilan poikaa. Mutta nyt kun uhattiinväkivallallahäntä tuohon pakoittaa, niin ei koskaan!… Vai nostaa vielä skandaali pappia vastaan sellaisen junkkarin tähden, joka kirkon-ikkunoita särkee! … kerrassaan hävyttömyyteen menevää itsekkäisyyttä!
Tuota sanoi hän jo rovastillekin, ja tämä tuumaili:
"Hm … jaa, sellaista sitä saa kokea pappisvirassa." Perään hän vielä hymyili, merkiksi, että hänellä oli suuri kokemus tuon laatuisten asiain suhteen.
"Se on kerrassaan hävytöntä!" jatkoi apulainen vielä ja meni sitten kiihtyneenä pois rovastin huoneesta.
Tultuaan omaan huoneesensa, sulki hän ovensa, aikoen oikein rauhassa ruveta asiata miettimään. Mutta ei hän siellä viihtynyt, rupesi tuntumaan olo ahtaalta, ei saanut mieli tyydytystä edes pitkäsilmällä katselemisesta, kun ei ollut kylliksi malttia asettua rauhaan niin kauaksi että olisi jotain oikein tarkkaan nähnyt.
Oli suorastaan ikävä ja sitä poistaaksensa meni hän puutarhaan. Kyllä tosin näkemiset siellä ensinnä hiukan vetivät huomiota puoleensa ja poistivat siten jonkun verran ikävää, mutta sitten se taas palasi, kun kaikki näkeminen äkkiä vanheni ja muuttui kyllästyttäväksi… Koko olennossa vallitsi kummallinen hajanaisuus, ei mihinkään hauskaan asiaan saanut vaapperoita ajatuksiansa siksi kiinnitetyksi, että se olisi huvia tuottanut.
Ja mikä oikeastaan vaivaa?
Hän oli kovin tyytymättömänä itseensä ja tutki tuota seikkaa. Mutta ottaapa siitä selvän! Mahtoiko tuo isännän kertomus tätä vaikuttaa? Kun hän tuota ajatteli, tuntui vastaus olevan myöntävä. Mutta ei hän saattanut mitenkään ymmärtää sitä todeksi, sillä eihän hänen vakuutuksensa mukaan tuon talonpojan esiintymistä kannattanut mikään inhimillinen oikeuden tunne. Hän muisti miten oli melkein koko lopun päivää miettinyt tuota samaa asiaa ja lopulta tullut siihen varmaan vakuutukseen, että oli Tukkilan pojan suhteen tehnyt aivan oikein. Ja olihan hän sitten tullut niin tyytyväisenä kirkosta.
Tässä hän muisti, miten herttaisen nöyrästi jukuripäisimmätkin olivat häntä hyvästijättäessä käyneet kiittämässä ja miten iloisina lähtivät nekin, jotka parannuksen päälle laskettiin. Tuo yksin vaan… Nyt hän ymmärsi, että olisi voinut olla rauhallisempi jos tuonkin kanssa olisi voinut menetellä samoin kuin toisten. Mutta kun ei hän edes heltynyt itkemään, kuin poispanotuomionsa kuuli, kerran vaan kylmästi, melkein hävyttömän pintapuolisesti pyysi anteeksi ja suorastaan itsepintaisesti väitti, että kyllä muutkin olivat kiviä heitelleet ja vallattomuutta harjoittaneet. Ei konna edes hyvästi sanonut lähteissään. Ja sellaisen tähden nyt läänin-rovastin luokse! Mitä hän siihen osaisi tehdä. Ennen kaikkea tarvitseisi tuo paatunut raukka ankaraa kristillistä kasvatusta ja koulua. Varmaankin on eduksi hänelle, että saa vielä toisen verran aikaa rippikoulussa kristillistä opetusta…
Ja nyt hän käsitti tehneensä tuota poikaa kohtaan oikeastaan hyvin kiitettävän teon, jahka vaan poika ja hänen vanhempansa osaisivat sitä arvostella. Sitä pitäisi heille käydä selvittämässä, kummapa olisi jos eivät kiittäisi! Suorastaan saattaisi heitä johdattaa ajattelemaan, että heidän pojastaan on rippi-isä pitänyt suurempaa huolta kuin muista…
Tämä ajatus innosti ja hän teki varmaan päätöksen käydä Tukkilassa. Vaan tästä ihanasta ajatuksesta rupesi pelottamaan se, että kävisi mahdottomaksi tungeta heidän itsekkäisyytensä läpi.
Sepä nyt merkillistä! Tyyneys jota juuri oli saavuttanut, alkoi hienona höyrynä haihtua ja lähteissään värisytti ruumista vienosti. Askeleet käytävällä kadottivat tasaisen tahtinsa ja siiroilivat sinne tänne, kuin kuluneen koneen pyörä. Ajujen työnä oli yksinomaan järjestää tunteita.
Itsekkäisyys… Miten kiusallinen, voittamaton vastus! Tekeekö se tämänkin yrityksen mahdottomaksi? Jospa ei itsekkäisyyttä maailmassa olisikaan, miten keveäksi ja hauskaksi kävisi työskennellä Jumalan valtakunnan eduksi … ja paimentaa sieluja! Nii-in, jospa ei sitä olisi, olisi papin tehtävä helppo, kiitollinen…
Tuo ihanteellinen toivelma taas vaikutti sydämmessä innostavasti, mutta se surkastui kohta, kun joku todellisuuden varjo sattui eteen. Samassa kuin otsa tämän johdosta rypistyi, huomasi hän ylioppilas Rantasen, joka oli tulemassa häntä kohden ja tullessaan tarkasteli kasvipenkkejä.
Rantanen oli Anderssonin ylioppilastoveri, mutta erittäin tunteellinen ei väli, semminkään viimeaikoina ollut. Sen otaksui Rantanen pääasiallisesti johtuvan siitä, että Andersson papiksi tultuaan koetti muuttaa käytöksensä enemmän vakavaksi ja aina puollusti kiihkeästi kaikkia vallassa olevia järjestelmiä. Rantanen toisinaan tuosta teki pilkkaa, muistuttaen Anderssonin entisyyttä vähän aikaa takaperin. "Kun vanhetaan, niin vakaannutaan", puolusti Andersson itseänsä ja otti loukkautuaksensa leikistä, joka vaan koski hänen puollustamiaan periaatteita. Paljon tosin seurusteli Rantanen pappilassa, mutta suhteensa Hugoon ja tyttöihin oli likempi kuin Anderssoniin.
Nyt huomasi Andersson kuitenkin tulevansa kerrassaan iloiseksi tavatessaan Rantasen, sillä tuntui niin tarpeelliselta saada vaihettaa ajatuksia jonkun kanssa. Rantanenhan oli kuitenkin ystävänsä.
Hän suuntasi heti askeleensa tulijaa kohti ja tervehti ystävällisesti.Rantanenkin heitti kohta kasvitarhan katselemisen ja lähti astumaanAnderssonin kera.
"Sinä olet lopettanut rippikoulusi tänään?" virkkoi Rantanen.
"Niin olen."
"Montako laskit parannuksen päälle?"
"Kaksi." Andersson katsahti epävarmasti Rantaseen, sillä hän alkoi aavistaa, että tämä taas kaivelee jotain. Rantanen ei ollutkaan täydellisen vakava, mutta siitä ei sentään saattanut päättää, josko hän juuri kysymyksessä olevalla asialla hymyili.
"Yhden panin kokonaan pois." Tuo ei herättänyt toisessa juuri mitään huomiota.
"Kuka se oli?" kysyi hän välinpitämättömästi.
"Tukkilan Iisakki."
"Noh?" Nyt katsoi Rantanen kysyväisesti kumppallinsa.
"Miksi Tukkilan Iikan?"
Anderssonissa hiukan niin kuin läiskähti toista laitaa vasten, kunRantanen tuon asian niin kummaksi otti vasta sitten, kun kuuli että seTukkilan Iikkaa koski.
"Mitä ihmettä siinä sitten on?" hän kysyi.
"Minä tunnen tuon pojan, kelpo poika, ainakin kaltaisiinsa nähden luku-mies."
Herrat kulkivat tuomen alatse, jonka oksat käytävän kohdalla hilppoivat päähän. Andersson seisahtui, taittoi valkeassa kukassa olevan oksan käteensä, antaen toisen sillä aikaa uteliaasti vastausta odottaa.
"Eikö muita syitä sitten voisi olla, joidenka johdosta olisi oikeus estää ripille pääsemästä?" Andersson nyt puolestaan katsoi toveriinsa, ikäänkuin ivaillaksensa tämän yksipuolisuutta.
"Tietysti," äänsi toinen kohta, "mutta minä nyt tulin vaan ajatelleeksi tuota koska se useammiten tapaa olla ripille pääsemisen esteenä. Hän varmaankin on tehnyt rikoksen?"
"Hän särki kirkon-ikkunan."
"Ehdollaanko?"
"Siltä se minusta ainakin näytti."
Mutta nyt luuli Andersson, että Rantanen ei käsitä häntä oikein, taikka rupeaa hän ainakin väittämään vastaan. Siitä syystä katsoi hän tarpeelliseksi alottaa alusta koko jutun ja selvittää syynsä perin pohjin. Hän kertoi tuon vilkkaasti, innostuen yhä enemmän kuta edemmäksi ehti, aina siihen saakka kun vanha Tukkila oli käynyt läänin-rovastilla uhkaamassa.
Kertomuksen kestäessä olivat he istuutuneet lehtimajaan ja sytyttäneet paperossit. Kun Anderssonin kertomus oli loppunut, rupesi hän odottamaan arvostelua. Ei hän itsekään sitä miksikään huomannut, että hän arvostelua odotti niinsuurellahalulla.
Rantanen katsoi miettien pilviin.
"Mitä arvelet siitä, tunnustatko tekoni oikeutetuksi?"
Andersson lausui tuon vapaalla äänellä, jonka piti tulkitseman, ettei hän ollut asiasta ollenkaan kahden vaiheella, mutta antaa kuitenkin luvan toisellekin arvostella tekoansa.
Rantanen katsoi Anderssonin silmiin ja nauroi.
"Sinä et milloinkaan ole tunnustanut minun auktoriteetiani kirkollisissa asioissa. Mitä merkitystä sillä sitten on, että minä tässä rupeaisin sinun tekojasi arvostelemaan."
"Noo, jos ei muuta, niin voimmehan taas kerran väitellä." Hän oli jo jokseenkin tasoittunut, sillä sanan vaihto toisen kanssa, vaikkapa se tapahtuikin juuri tuosta ikävästä asiasta, teki olemisen suotuisammaksi.
"Koska niin tahdot, niin saatan sanoa sinulle, että teit väärin siinä kun et laskenut tuota poikaa ripille," sanoi Rantanen nauraen.
Andersson oli odottanut tuollaista vastausta. Mutta ollen täysin vakuutettu siitä, ettei Rantanen voisi tuoda päteviä todistuksia väitteilleen, kysyi hän keveästi hymyillen:
"Miksi niin?"
"Ensiksikin siitä syystä, että tuon ikkunan särkeminen ei ollenkaan todista, että poika olisi muita paatuneempi, kun ei kukaan voi todistaa, että hän olisi sen tehnyt ehdollaan."
"Niinpä kyllä, mutta hän on useassa muussa tilaisuudessa osoittanut tavatonta vallattomuutta."
"Ei se ainakaan todista mitään, sillä monasti on vallattomilla pojilla paljon tunteellisempi sydän kuin noilla toisilla, jotka käyvät kuin tervassa."
Andersson naurahti innokkaasti:
"Luulempa", hän sanoi, "että minulla tämän pojan suhteen on suurempi kokemus kuin sinulla." Sitten hän kertoi uudestaan tuosta miten ylpeästi ja nöyrtymättä poika kirkosta lähti. "Minä väitän, että siinä pojassa on tavallista suuremmassa määrässä paatumuksen vaikutusta," hän lopetti.
"Myönnän kyllä, että hänen käytöksensä tuossa tapauksessa osoitti paatumusta, mutta sinähän häntä suorastaan loukkasit, kun väitit hänen ehdollaan särkeneen kirkon-ikkunan. Jota rehellisempi luonto pojalla on, sitä syvemmin voi hän syytöksestäsi loukkautua." Rantanen puhui vakuuttaen.
"Sinä otaksut tuollaisen pojan omatakeisuuden liian korkeaksi," sanoi Andersson hieman päätä ravistaen, mutta selvään osoittaen epäröimistä siitä millä itseänsä puollustaisi. "Voipi olla," hän jatkoi, "että etevälahjainenkoulupoikaloukkautuu, jos opettaja jossain suhteessa huomattavan mielivaltaisesti hänen suhteensa menettelee. Mutta tuollaisessakansanlapsessaei omanarvon tunto voi olla siksi kehittynyt että hän, esimerkiksi jonkun papin tekoa edes ymmärtäisi kurottautua arvostelemaan muka oikeuden mittakaavan mukaan. Kun tällaiset pojat uppiniskaisuutta osoittavat, tapahtuu se minun käsittääkseni yksinomaan laimiinlyödyn kasvatuksen ja ilkeyden perusteella. Jos siinä on omanarvon tuntoa, niin ei se ole inhimillistä, vaan pikemmin tuollaista järjetöntä ylpeyttä. Sitä paitsi on luullakseni kansassa yleinen kunnioitus pappeja kohtaan siksi valtaava, että tuollaisten nulikkain mieleenkään ei voine johtua, että pappi joskus toimissaan tekisi väärin."
Rantanen oli hiljaisena kuunnellut Anderssonia ja lyhyen äänettömyyden perästä kääntyi hän puheessaan hiukan toisaalle.
"Onko tuon Leinin vaikutuksesta taas joku poika päässyt ripille?" hän kysyi.
"Leinin vaikutuksesta? Mitä sinä sillä tarkoitat? Kyllä on yksi hänen luonansa palveleva poika, joka ennen on kahdesti ollut koettamassa, nyt laskettu ripille. Mutta Leininvaikutuksesta, mitä se tarkoittaa?"
Rantanen nauroi.
"Tietäähän sen koko pitäjään ihmiset, että joka ei muuten pääse ripille, hän menköön kapteinille palvelukseen, kyllä pääsee."
"Kuule, mikä se juttu on?" Apulainen rypisti otsanahkaansa ja osoitti suurta uteliaisuutta. Toinen nauroi vielä.
"Eikö Lein ole sitten käynyt sinua kehoittamassa laskemaan tuota poikaa ripille?"
Andersson joutui nähtävästi levottomaksi.
"Kyllä oli," hän virkkoi, "mutta luuletko, että joku voisi ystävyys-suhteiden, taikka jonkun muun vallan nojalla pakoittaa minua tekemään toisin, kuin tiedän oikeaksi?" Hän osoitti katseillaan olevansa valmis loukkautumaan jos toinen uskaltaisi tuota väittää.
"Enhän minä sitä nyt erittäin tahdo inttää," sanoi Rantanen laiskasti.
"Niin kuin sanoin," jatkoi Andersson, "puhui Lein kyllä minulle tuon pojan ripille laskemisesta, mutta se ei olisi siihen vaikuttanut mitään, jollei minulla olisi itselläni ollut siihen periaatteelliset syyt."
"Mahdollista kyllä, että sinulla oli siinä siveelliset syyt. Mutta nyt on asia sellainen, että kauan aikaa on ollut tapana, että sellaiset jukuripäät, jotka eivät mitenkään muuten pääse ripille, menevät kapteini Leinille palvelukseen mahapalkoilla ja tämä taas heille toimittaa siitä hyvästä ripillepääsyn."
"Mutta mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?" keskeytti Andersson kiihkeästi. "Minä tosin en voi tietää mitkä syyt ennen ovat vaikuttaneet, mutta itsestäni ovat tässä persoonalliset vaikuttimet olleet kaukana." Hän katsoi vakuuttavasti ja lujasti Rantaseen.
"Olkoon niin, mutta kansa ei nyt, enempää kuin ennenkään, ota uskoaksensa, että kapteinin suhteen eivät persoonalliset vaikuttimet olisi kysymyksessä. Minä olen vakuutettu, että tuo poika itsekin, josta nyt on puhe, uskoo täydellisesti, että se on tapahtunut kapteinin myötävaikutuksella. Muuten on tuo kansan kesken täydellisenä vakuutuksena."
"Olkoon mitä onkin!" huudahti Andersson. "Eihän se ole minun syyni, että tekojani väärin tuomitaan ja arvostellaan."
Rantanen varisti tuhan pois paperossinsa päästä ja näytti ikään kuin miettivän vastausta. Andersson lävisti häntä katseillaan.
"Ei suinkaan muuten," virkkoi edellinen vihdoin, "kuin siinä, että tällaisten tapausten kautta papiston arvo kansan silmissä vähenee. Katsos nyt, kun sinä panit pois Tukkilan pojan niin pienestä rikoksesta, jota tuskin kukaan katsoo edes synniksi, ja poika kuitenkin oli tietojen puolesta hyvin varustettu, niin kukaan ei ajattelekaan muuta kuin että teit tuon vihassa. Kun toiselta puolen taas laskit ripille yhden 'kapteinin pojan', niin ennakkoluulo on kansassa siksi valtaava, että he uskovat sinun tehneesi tuon persoonallisista syistä. Kyllä kansa jo tuntee ja käsittää kristinopin ydintä siihen määrään, että se osaa arvostella tällaisia tapauksia. Ja jos kansassa kerran kehittyy vakuutus, että papisto itse sakramenttioikeuksien käyttämisessä menettelee mielivaltaisesti, niin, — sinä käsität mitä tuosta seuraa."
Rantasen paperossi oli sammunut, hän sytytti sen uudelleen ja Anderssonkin kurkisti samasta valkeata omaansa. "Sinä teet kuitenkin minua kohtaan väärän syytöksen siinä, mikä koskee tuota Tukkilan poikaa", äänsi Andersson nähtävästi aikeessa jatkaa. Mutta toinen keskeytti:
"Ajatteleppas, jos tuon ikkunan olisi rikkonut Huugo, mitä olisit siinä tapauksessa tehnyt?" Hänen suunsa oli viattomassa hymyssä, tuossa kun jäi odottamaan Anderssonin vastausta. Toisen poskipäät kävivät punaisiksi ja hän epäröi ennen kuin löysi sopivaa:
"Niin no", sanoi hän vihdoin, "kyllähän siinä olisi ollut vaikea valita."
"Mutta ripiltä et olisi häntä kuitenkaan kieltänyt," jatkoi toinen.
"Kenties ei." Andersson koetti naurahtaa.
"Mutta katsotko nyt kristinopin mukaiseksi rangaista yhtä rikoksesta, josta et mahdollisesti jotain toista voisi rangaista?" kysyi Rantanen.
"En ensinkään. Mutta enhän minä ole sanonut, etten olisi Huugoa rangaissut yhtähyvin kuin tuota toistakin, jos valtani siihen ulettuisi. Vaan koska ei se siihen uletu, en myöskään pidä omalletunnolleni rasituksena sitä, vaikka täytyisikin jättää hänet rankaisematta." Andersson luuli jo voittaneensa, mutta toinen oli sitkeä ja kiusallinen.
"Sinä siis laskisit Huugon ripille, vaikka olisit vakuutettu, että hän kirkon-ikkunan särkemisellä on tehnyt itsensä siihen kelvottomaksi. Etkö sinä siinä tapauksessa olisi häntä auttamassa kelvottomasti nauttimaan Herran pöydästä?"
"Sanoin jo, ettei minun valtani ulotu häneen. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? En minä katso itseäni vastuunalaiseksi sellaisten oppilaiden teoista, joiden ylitse ei minulla ole valtaa." Andersson nyt jo selvään osoitti loukkautuneensa.
Toinen yhä hymyili.
"Mutta mikä sinulta on ryöstänyt vallan Huugon suhteen?" Tämä lausuttiin painolla ja Andersson tajusi täydelleen sen merkityksen. Hänen ei tullut vastattua, ainoastaan nöyrän, anteeksi pyytävän katseen hän toveriinsa vilautti. Kun ei vastausta ruvennut kuulumaan, virkkoi Rantanen:
"Pidätkö siis tämän Tukkilan pojan mahdottomampana kasteenliitoa uudistamaan kuin Huugon? Kaiketi sinä muistat tuon tapauksen aamulla, kun me Huugon kanssa korttia löimme?" Hän katsoi suoraan apulaisen silmiin. Tämä väisti, nousi mitään vastaamatta ja astui muutaman kerran edestakaisin lehtimajassa.
"Sinä et voi aavistaa veli, miten raskas on papin tehtävä, kun se lankee omille niskoille", hän vihdoin virkkoi seisahtaen Rantasen eteen ja hänen silmäyksensä kertoi sisällisestä tuskasta.
"Minä aavistan kyllä, että se on kovin suuren edesvastauksen alainen."
Rantanen nousi ja alkoi astua Anderssonin rinnalla. Vähän aikaa oltiin vaiti, kunnes Andersson taas sanoi:
"Minä en ymmärrä mitä minun oikein pitää tekemän tuon Tukkilan pojan kanssa."
"En minä osaa neuvoa antaa, mutta minusta nähden on kuitenkin parasta että teet vakuutuksesi mukaan."
"Olisiko tuo paikallaan laskea häntä silloin Ehtoolliselle, kuin tulee muitakin, jotka olen luvun parantamisen päälle luvannut ja saavat tulla ripille täysikasvuisten joukossa?"
Rantasesta näytti tuo pula niin luonnolliselta, että velvollisuuden mukaan täytyi siihen osaa ottaa.
"Sitä en minä sinun sijassasi tekisi", hän lausui. "Ajatteles, kun lapset lasketaan uudistamaan kasteensa liittoa, edellytetään tietysti, että he silloin tuntevat ihania, riemullisia tunteita siitä taivaallisesta onnesta, jonka osallisuuteen saarnaat heitä laskevasi. Voidaksensa kokonaan antautua näiden tunteiden valtaan, olisi johdonmukaista, että jokainen yhteiskunnan jäsen, mutta ennen kaikkia pappi, koettaisi poistaa heiltä sellaisia aiheita, jotka voivat häiritseviä tunteita herättää. Kun nyt pappi tuomitsee osan lapsista oikeudettomiksi ikäistensä kanssa astua Herran pöytään, mutta antaa heidän mennä ikäisempäin ihmisten kanssa, niin siitä luonnollisesti seuraa, että heidän sydäntänsä kalvaa syvä häpeän tunne. Josko tuo korvaa heissä muut puutteet ja tekee heidät mahdolliseksi, sitä ei minun järkeni ainakaan käsitä. Siksi toiseksi, eihän ateria ole silloin halpa-arvoisempi, kun siitä ijäkkäämmät ihmiset nauttivat? Ainakaan ei minusta ole ollenkaan tarkoituksen mukaista, että joku tuomitaan häpeärangaistukseen Herran pöytään."
Andersson oli tarkkaavaisena kuullellut ja toisinaan, ikäänkuin ahmien silmillään, ottanut vastaan toisen suusta tulevia sanoja.
"Kyllä siinä on perusteita", täytyi hänen tunnustaa.
"Niin minäkin luulen", sanoi Rantanen, "ja mikä vielä myöskin pakoittaa varovaisesti menettelemään, on se ettäkansa jo käsittää tuollaisia seikkoja. Mitä enemmän papit menettelevät tavaksi tulleiden perusteiden mukaan, sitä enemmän he menettävät kansan luottamusta sanoihinsa. Tämän seikan huomaa ihan selvään siitä, että lahkolaisopit saavat kaikkialla niin suurta kannatusta. Minusta nähden voisi papisto vähällä vaivalla tukevasti kannattaa valtion kirkkoa, jos vaan tahtoisivat poistaa käytännöstä omia väärinkäytöksiään. — Ei, mutta nyt minun täytyy lähteä, koska jo näyttää olevan myöhäinen." Hän pisti kättä Anderssonille ja jätti hyvästi.
Viime mainittu jäi vielä puutarhaan ja käydessään katsahti silloin tällöin pois menevän jälkeen. Ensi askeleilla Rantasen poistuessa, tuntui ikään kuin helpottavalta, kun jäi vapaus saada yksin ajatella. Mutta kohta palasi jonkullainen ikävä, kun ajatuksissa esiytyi kysymyksiä, joita tuo pois menevä oli sinne johdattanut.
Tuolla hän jo meni, Rantanen, näkyi jollekulle pihan puolelle tervehtivän.
"Mutta miksi en noita kaikkia ole ennen noin ajatellut!" Andersson virkahti. Toveri katosi näkyvistä puiden varjoon pappilan kujassa ja apulainen henkäsi raskaasti. Tuntuipa olevan kova halu, melkein jo jalatkin vetivät sinnepäin, rientämään Rantasen perään saadaksensa hänet edes muutamissa suhteissa tunnustamaan, että "ei se ole niin vaarallista." Käsi sivasi otsasta alkaen alaspäin, pitkin kasvoja, sormet puristivat ja kulkivat jokaisen loman kautta, kunnes vihdoin ehtivät leukaan, typistyivät siitä nilkomaan harvakarvaista partaa, jonka ympärille tiviisti, ahnaasti sulkeutuivat. Käsi nykäsi siitä liian kovasti, pää nuljahti hiukan eteenpäin ja suu aukesi, mutta sulkeutui jälleen tiviisen suppuun… Mutta jo heijastaa silmistä vapauden iloinen välähdys, käsi erkanee parrasta ja heilahtaa vakuuttavasti… Epätasainen astunta taukoo ja sielussa tuntuu suloinen lepo… Ei askeltakaan tässä huumauksessa, ettei vaan tuo tunne jälelle jäisi… Takaperin melkein tekee mieli astua, koska se tuntuu sinne päin vetävän…
Nyt se kuitenkin jätti, pakeni. Hän tunsi taas seisovansa alastomana äskeisten aatosten keskellä, niiden rasittamana. Suloinen huumaus oli vaan ollut ajatusten sekaannuksen hedelmä, jonkullainen unelma, avo-silmin nähty. Se oli syntynyt muutamasta sielussa ohitse kiitävästä hattarasta, joka oli siihen määrään miellyttävä, että unohti sen rinnalla kaikki muut … tuota kun lähti koko olentonsa yhdistetyillä voimilla tavoittelemaan.
Siinä hän seisoi itse jälellä, raskas paino ja pettymys kumppalina.
Ilta-aurinko lähetti viimeisiä säteitään puutarhaan; ne pilkistelivät vaan sieltä täältä isojen puiden lehtien välitse ja heijastivat ylhäältäpäin kuuleata punertavaa valoa, kuin kaukaisesta tulipalosta. Puiden varjot käytäväin kohdalla olivat salaperäiset, säteet pilkistelivät lehväin raoista, ikään kuin jostain hienosta aineesta muodostuneina soittoina, tätä tummuutta valaisemaan.
Haaveksimisen tilaisuus oli tuossa jokaisena kesäiltana, kun aurinko kauniisti laski. Andersson oli siinä monasti uneksinut avosilmin, ajatellut itseänsä kappalaisena, ehkäpä kirkkoherrana … ja sitten omaa pappilaa ja sen puutarhaa ja Sandraa ja… Nytkin hän oli uneksinut, mutta todellisuus ryösti kohta sen onnen.
Ei hän ollut juuri ahkera tupakoitsija, mutta nyt sytytteli paperossin toisensa perään, käveli kun jonnekin joutuakseen ja rypisteli otsaansa…
Rovasti tuli puutarhaan, katseli ihaellen ensinnä ympärillensä ja takertui vihdoin erityisesti tarkastelemaan erästä kasvipenkkiä.
"Aadolf!" hän huusi tarkastellen yhä penkkiä ja näytti siltä, että hän olisi jotain sen johdosta jutellut Anderssonille.
"Aadolf!" Rovasti katsoi apulaiseen päin ja arveli luultavasti että hänen huutonsa olisi pitänyt kuuluman. Mutta asianomainen ei huomannut sitä.
"Mikähän hänellä nyt…" Rovasti loi tutkivan katseen vielä sinnepäin ja lähti sitten astumaan toisaalle. —
"Niin … niin…" Andersson seisahtuu ja mutisee itsekseen: "Sen minä teen!" Nähtävästi oli mies saanut päähänsä jotain hauskaa, koska pudistelihe ikään kuin haittaavia ajatuksia voitollisena päähänsä heittääksensä. Kohta oli katsekin toisellainen: se tulkitsi vapautusta ikävästä huolesta.
Huomio jo ehti kiintymään luontoon ja paraiten tuohon hauskaan ilmiöön kun säde-soitot tuolta suurimman pihlajan lehväin välitse tunkivat niin tarkkapiirteisinä ja aineen muotoisina.
"Niin, sen minä totisesti teen!" hän siinä taas vahvalla vakuutuksella virkkoi ja lähti astumaan huoneesen päin. Nyt vasta hän huomasi rovastin toisella puolella puutarhaa ja kääntyi sinne.
"Nyt tulee varmaan hyvä sato viinimarjoista, jollei vaan näillä viikoilla tulisi myrskytuulia kukkia hävittämään," hän sanoi, kun näki rovastin pensaita katselevan.
Vanha pappi katsoi ensinnä vakoellen apulaistansa, ennen kuin sanoi:
"Ei tässä tuulet milloinkaan hedelmiä hävitä suuremmassa määrässä. Nuo puut estävät hyvästi tuulen tien. Mutta rankka-sateet ne toisinaan ruhjovat lähes sukupuuttoon."
Näin oli päästy puheen alkuun. Sen juostessa pisti apulainen väliin ikään kuin ohimennen:
"Minä tuossa päätin itsekseni, että lasken sen Tukkilan pojan ripille."Hän jäi melkein henkeä vetämättä odottamaan esimiehensä lausuntoa.Rovastin suu meni hienoon hymyyn.
"Ehkäpä se olikin parasta," hän sanoi, "säästyyhän sen kautta ainakin turhista rettelöimisistä."
"Niin minäkin arvelen."