Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.
Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan tervehti hän Juusoa ja kysyi:
— Tuletko kokoukseen illalla?
— Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?
— Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.
Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja kysyi kuiskaten:
— Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?
— Todellakin?
— Niin, huomasitko sen sinäkin?
— En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta… Vaan hän on vallan vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni…
— Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole hänen ystävänsä.
— Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.
Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin kokoukseen rientääkseen.
Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas, jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta pykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt menisivät turhaan — »oli pettureita joukossa» —, ja siksi eivät he vastustajiaan tervehtineetkään, »Efialteita» eivät tahtoneet nähdäkään. Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina, välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat leikkiä näistä vanhoista »pykäläriidoista» varmassa tiedossa, että he nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.
Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan maahan.
Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän, nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri sääntöjen 19:s pykälä.
Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se tehtiin.
Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa. Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha. Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan. Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he olivat itsenäisiä…
Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.
Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui »taloon», mutta kokous ei ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan, kertoi »Kyntäjää» koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan illan merkkiasiasta:
— Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?
— Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.
— Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.
— Kuule, ethän sinäkin vain…? Sinäkinkö Brutukseni?
Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan. Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla, suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima — mutta saattoiko siihen luottaa?
Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta vastattiin yhtä lyhyesti, — asia oli jo ennen monituisiin kertoihin pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue, joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. — Heikki puhui viimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi…
Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:
»Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa», lausui hän aluksi matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, »enkä paljo niihin suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin. Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi, että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä, nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila. Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista, koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa…»
— Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin »äänestystä!» Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat vakavat ja varmat.
Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli luultukaan, kaikki riippui parista äänestä… Jo kolahtaa vasara, puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii sen kumoamista…
Niinpä siis!
Kunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle. Keskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen »aamen», muuten vallitsi huoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs riemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan »hurraan». Vaan vasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän tunteita, joku karkeampi sana »pettureista» kuultiin siellä lausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta pois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä, kuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa taistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa.
Kokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan ylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista. Alakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho ja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta katsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli huono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan viemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta ja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys tarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä kohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi…
Vilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja hämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten lausui hän verkalleen:
— Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on kumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika. Taantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä muuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas, niin mitä annetaan sijaan, — sillä jotain nuoriso tarvitsee innostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista, innostusta politiikan palveluksessa… Voi jospa me »Kyntäjällämme» voisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven innostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön…
Hän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin ymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi masennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään.
Viereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi sen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän pysähtyi ja päästi naurun:
— Mitä, noin syvästikö te surette vainajata — ei se kannata, se oli jo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen ponnahdus — kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin puolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on oikea suunta se.
Hän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät kauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso:
— Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin kaikki muut.
— Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja me luemme läksyjämme siltä.
Jouluun asti oli Helsingissä taas tavallisuuden mukaan vallinnut märkä ja vetelä syksy ja vasta uudelta vuodelta oli talvi ruvennut näyttämään tapojaan. Mutta kun se silloin tuli, niin se tulikin täydessä totuudessa. Viikkokausien ajan vuorottain pyrysi ja tuiskusi, niin että taivas ja maa oli yhtenä lumivihurina, vuorottain pinnistihe pakkanen niin tiukaksi, että näytti ihmisille hätää pääkaupungin hataratekoisissa huoneustoissa ja pakotti kadulla liikkujan kiirehtimään askeleitaan, joutuakseen määräpaikkaansa, suojaan ja lämpimään.
Joulujuhlain ajaksi Helsingin elämä tavallisestikin ikäänkuin seisahtuu pariksi, kolmeksi viikoksi ja sulkeutuu perheiden ja lähimpäin tuttavain ahtaampaan piiriin. Mutta vaikka nyt jo tammikuu oli loppuun kulunut ja helmikuu alkanut, ei elämä ollut vielä täysin vironnut tuosta juhlaunteluudestaan. Siihen oli juuri ollut ilmojenkin syytä, sillä kenempä teki erittäin mieli juosta sellaisen pyryn ja pakkasen aikana huveissa taikka kokouksissa, harva mies uskalsi talvisia urheiluja ajatellakaan ja jokapäiväiset kävellyt esplanaatillakin olivat tyyten tyrehtyneet. Itsekukin oli kiittänyt onneaan, kun kiireen kautta pääsi suorinta tietä virastoonsa tai työpaikkaansa ja sieltä taas takasin kodin lämpöön.
Nyt oli talven ensimmäinen oikea kaunis päivä. Ei ollut sen kylmempi, kuin että tavalliset palttoomiehet, joilla ei ollut turkkeihin turvautumista, varsin hyvin tarkenivat huvikseenkin katuja mitellä. Keskipäivän aikaan tuli aurinkokin pitkästä ajasta esiin ja valaisi kirkkaaksi lumisen maan ja esplanaatin paksussa huurteessa seisovat puut ja pani sen partaalla olevat, korkeat, lumireunaiset kivitalot helottamaan punertavassa hohteessa. Luonto näytti ikäänkuin pitkän pahantuulen jälkeen vihdoin vironneen iloista, kirkasta talvipäivää viettämään.
Ja ihmiset, jotka viikkokausia olivat asuskelleet seinien sisällä, riensivät kilvan ottamaan osaa tähän sen juhlaan. Koko aamupäivän kestäessä virtasi yhtenä mustana juovana kävelevää yleisöä pitkin pääkatuja ja varsinkin esplanaatin pohjoista kuvetta. Siinä tapasivat ja tervehtivät toisiaan tuttavat, jotka monetkaan eivät olleet yhtyneet koko uutena vuotena, siinä taas keskusteltiin päivän tapahtumista ja sovittiin uusista tuumista, huvituksista ja harrastuksista. Mutta vasta lähempänä päivällistä, jolloin virastot ja liikkeet laskivat laumansa kaduille, kävi täällä liike vilkkaammaksi kuin parailla markkinoilla. Siellä retkeilivät ryhmittäin salkkuniekat sihteerit, siellä parittain korkeat virkamiehet, siellä opettajia ja konttoriväkeä. Ja kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, laittoivat nekin tietysti siksi tunniksi itsensä kadulle punaamaan poskiaan talvituulen viimassa ja paistattamaan päivällä pulskia talvipukujaan.
Virastoväen joukossa ilmestyi Heikkikin esplanaatille. Kadulle tullessaan yritti hän tavallisuuden mukaan vääntämään turkin kaulustan pystöön korvilleen, vaan huomasikin samassa että se oli tarpeetonta ja lähti niin pää taappäin kenossa, selkä suorana kävelemään tavallista, varmaa kävelyään, jossa yläruumis pysyi aivan tönkkönä ja ainoastaan jalat liikkuivat.
Heikkikin näet oli jo virastoväkeä, siksi hän oli tullut melkein kohta tutkinnon suoritettuaan. Häntä oli pelottanut se pitkä taipale, mikä hänellä oli edessään uuteen lainopilliseen tutkintoonsa, siinä velkautuisi kovin paljo ja pitäisi taas paeta maaseudun yksinäisyyteen. Hän oli puhunut ja valitellut sitä muutamille vanhemmille tuttavilleen, lääkärikin oli kieltänyt häntä yhteen mittaan kovin rutosti painamasta … piti melkein keskeyttää luvut… Nämä olivat silloin säälineet tuota toivorikasta nuorukaista ja hankkineet hänelle pienen toimen muutamassa vakuutuskonttorissa, työtä kolme, neljä tuntia aamupäivillä ja palkkaa lähes parisataa kuussa, — siksi että toimeen tuli ja aikaa jäi kumminkin runsaasti lukuihin. Niin oli juuri Heikki sen toivonutkin, ei liikaa velkalastia, mutta siltä tilaisuus olla Helsingissä, jatkaa lukuja ja seurata elämätä.
Ja hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi kun taas päivän tehtävän suoritettuaan asteli päivälliskävelylleen ja tiesi että päivän loppuosa on hänen omansa. Lähimmässä nurkassa näkyi Juuso seisovan, niin se odotteli juuri häntä maksaakseen määräpäivänä takaisin saamansa käsilainan, — hyväpä kun koettaa mies olla säntillinen. Juuso toimitti asiansa ja yritti kääntymään omille teilleen. Vaan Heikki oli nyt hyvin puhetuulella, tarttui häntä napinlävestä ja otti hänet mukaansa kävelemään. Hän tahtoi kertoa Juusolle, että yleinen mielipide oli hyvin ystävällisesti ottanut vastaan heidän »Kyntäjänsä», jota nyt ensi vihko oli ilmestynyt. Olihan se ollutkin aika onnistunut, vähän enemmän vain ehkä saisi olla vakavaa lukemista, sitä aika vaatii. Ja nyt pitäisi takoa kuin rauta kuumana on: hänelläkin, Heikillä, oli tekeillä kirjoitus ja kamreeri Holmkin oli luvannut joskus joutoaikana jotain kyhätä.
— Hyvällä hoidolla me voimme »Kyntäjästä» vielä saada kelpo kapineen, sanoi hän.
— Vahinko vain että suuri osa siitä ikäluokasta, jolle se on aijottu, on niin kylmänä ja laimeana, tuumaili Juuso.
— No niin, ne lukevat tutkintojaan nykyjään kaikki. Vaan vielä niitä sopivilla keinoilla saadaan vireille, annahan ajan kulua.
Heikki oli nyt niin ystävällisellä tuulella, että rupesi kyselemään Juuson omiakin aikeita ja tuumia. Hän pelkäsi että he, Juuso ja Vilho, liian paljo käyttävät muuhun aikaansa, joten luvut kärsivät. Se ei ole edullista, nyt heidän juuri pitäisi käyttää hyväkseen suosiollista mielialaa ja itsekin valmistua, eihän sitä tiedä kauanko yleinen mielipide pysyy näin suosiollisena.
— Joko sinä tuumaat kevääksi valmistua? kysyi hän.
— Varmaan en tiedä, lueskelen verkemmin ja ainahan näihin puuhiinkin menee aikaa.
— Ai, ai, se ei ole hyvä, ei saa laiminlyödä omaa etuaan. Ilman asemaa yhteiskunnassa on hyvin vaikea vaikuttaa…
Joku Heikin tuttava tuli juuri vastaan ja Heikki kääntyi sen kanssa kävelemään nyökyttäen hyvin ymmärtävästi päätään Juusolle hyvästiksi. Juuso jatkoi yksin matkaansa. Omituista, mikä siinä Heikissä oli, joka häneen vaikutti melkein kuin ilettävästi, vaikka toinen näytti olevan ystävällinenkin ja puhui »Kyntäjästäkin» nyt monikon ensi persoonassa. Oliko siihen syynä tuo hänen ylen varma ja opettava esiintymisensä, josta tuntui niin paljo sitä »yleistä mielipidettä», josta hän aina puhui? Vai suututtiko Juusoa se, että Heikki kosketteli juuri niitä kohtia, jotka Juusoa itseään salaisesti huolettivat ja joista omatunto aina hienosittain häntä soimaili? Se lukujen verkkanen edistyminen, se oli hänellä kipeä kohta…
No, olihan Juuso nyt sentähden lukenutkin, oli lukenutkin oikein perusteellisesti, ei paljaita »papereita» niinkuin Heikki. Mutta sekaan hän oli koettanut ansaita vähän rahaa käännöstöillä, — tuo rahahan se myötään teki kiusaa ja vastusta — ja siihen meni aikaa. Ja sitäpaitse … niin, se oli juuri tuo arka kohta, joka huoletti yhtä paljo kuin se innosti … olihan aikaa mennyt vähän liiaksikin viimeistellessä ja valmistellessa tuota pitkäaikaista suurtyötä, »Sisaruksia». Paljo hän oli pannut siihen työtä, eikä ainoastaan sivutyötä, mutta hän ei ollut malttanut pysyä poissa tuon lempilapsensa äärestä vaikka kuin olisi tehnyt lujia päätöksiä. Hän oli niin moneen kertaan ajatellut sen kaikki ajatukset, kärsinyt kuvattavainsa henkilöjen kaihoista ja iloinnut heidän iloistaan, että siinä tuntui melkein olevan kuin kappale häntä itseään. Ja hän oli sen salannut kaikelta maailmalta omana aarteenaan, — Elnalle vain oli hän siitä puhunut, ei kellekään muulle… Mutta nyt se olikin valmis, juuri eilen illalla oli hän lopettanut sen uudelleen kirjoittamisen. Ja nyt hän antaakin sen olla piilossa ja rupeaa taas tarmokkaasti lukujaan jatkamaan, tässä pitää joutua valmiiksi, olihan Heikki siinä oikeassa…
— Mutta nyt sinä kuljet ja uneksit, kuului äkkiä ääni hänen rinnallaan ja Juuso käännähti katsomaan. Hilda ja Elnahan siinä naureskelivat hänelle, kun hän ei ollut huomannutkaan heidän tulevan vastaan siinä taajassa väkijoukossa.
— Todellakin, taisinpa olla liian syvissä mietteissä. No, tekin olette kauniista ilmasta nauttimassa?
— Tietysti. Ja me olemme tässä jo rakentaneet erään hauskan suunnitelman. Elna, joka on sellainen reipas maalaistyttö, hän tahtoisi hiihtää. Ja me olemme päättäneet huomenna panna toimeen hiihtoretken. Tuletko mukaan?
— Mielelläni, se onkin toista kuin tämä katukävely, jossa on pääasiana näyttäytyä ja katsella.
— Elä moiti sitäkään, oletpa itsekin ollut siihen ihastunut.
Juuso ymmärsi, että Hilda tällä tahtoi viitata noihin hänen syksyllisiin iltapäiväkävelyihinsä, jolloin hän aina odotteli Elnan tuloa koulusta. Nyt ne kävelyt olivat jääneet vähemmälle. Juuso oli muutamia kertoja tavannut Hildan jo edellään Elnaa odottelemassa ja silloin oli tämä niin ilkkuen häneen katsonut, että Juuso oli päättänyt välttää niitä yhtymisiä. Hänestä oli Hildan käytös muutenkin ollut vähän omituinen, oli aivan kuin hän olisi vihannut Juusoa siksi, että tämä viihtyi Elnan seurassa, ja Juuso huomasi, että hän oli ruvennut melkein tuskallisella tarkkuudella vartioimaan nuorta serkkuaan.
Juuson ja Elnan väli oli kumminkin pysynyt aivan entisellään; se oli sellaista lapsellista, avomielistä ystävyyttä vailla kaikkea joutavaa liehakoimista. He eivät puhuneet koskaan rakkaudesta, vielä vähemmin kihlautumisesta, eivät sitä ajatelleetkaan. Vaan kumminkin oli heidän välillään ikäänkuin jokin itsetiedoton salainen sopimus, joka veti heitä toisiinsa ja vaikutti, että he toistensa kanssa seurustelivat suuremmalla luottamuksella ja avomielisyydellä kuin muitten ihmisten kanssa. Se lähenteleminen oli tapahtunut aivan huomaamatta ja vasta joulun aikana, jolloin Elna oli ollut kotonaan maalla, oli Juuso tullut havaitsemaan, että tuo pieni valkotukka olikin hänelle kallisarvoisempi ja rakkaampi kuin kaikki muut ihmiset. Tyttö pysyi eroajallakin tuhkatiheään hänen ajatuksissaan ja hän tunsi selvää kaipausta mielessään. Hän oli jouluksi lähettänyt Elnalle pienen, lämpösen joulutervehdyksen ja itse oli hän saanut samanlaisen, arvaamatta sitä odottaakaan. Vaan kun tyttö juhlain jälestä taas tuli kaupunkiin ja he ensi kerran tapasivat toisensa, silloin oli Juuso silmän lämpösestä liekinnästä ja käden ystävällisestä puristuksesta tuntenut, että tyttökin oli muistellut häntä ja kaivannut häntä. Ja uusi, ihana lemmenvirta oli silloin syöksähtänyt hänen suoniinsa ja ajanut uusia aatteita hänen aivoihinsa.
Vaan heidän suhteessaan ei ollut mitään sen näkyvämpää muutosta tapahtunut ja siksi juuri Juuso ihmetteli, mistä Hilda oli saanut aihetta tuohon ilmeiseen epäilykseensä. Ja mitä hän sillä tarkoitti? Miksi tahtoi hän tulla väliin, jos he Elnan kanssa toisistaan pitivätkin?
Sitä hän mietti nytkin, kun he kävelyltään palasivat kotiin päivällisille, ja hänen päähänsä pälkähti, että olisipa soma tietää, onko Elna tuota huomannut. Hän halusi taas kerran jutella kahden tytön kanssa. Ja juuri päivällispöydässä hän huomasi, että nyt olikin tilaisuus tarjona.
Hilda kysyi häneltä silloin, menikö hän ulos mihinkään iltapäivällä. Juuso mietti kotvasen mitähän tuo tuolla tarkottanee ja sanoa paukautti, että hänen oli mentävä erääseen kokoukseen. Ja aivan oikein, hetken perästä hän tulikin huomaamaan, että Hildan oli äitinsä seurassa mentävä kaupungille, — hän oli siis tahtonut tutkia, jäisivätkö he Elnan kanssa kahden kotiin!
Ja Juuso menikin ulos, mutta palasi tunnin kuluttua takasin. Elna oli yksin kotona ja tuli häntä vastaan eteisessä.
— Tiedätkö, minä olin aivan varma siitä, että sinä heti palaisit.
— Sinäkö — oletko sinäkin siis huomannut?
— Niin, miksi hän minua vartioipi…? Kuule, tämä on hirveän hullua!
Niin se olikin. Nyt eivät he kumpanenkaan osanneet selittää omaa menettelyään, eivät tienneet miksi he sen olivat aavistaneet ja mitä he olivat aikoneet. Ja he kävivät siitä molemmat vähän hämilleen, — ensi kerran nyt ujostelivat toisiaan. Vaan Juuso rupesi silloin kertomaan, että hän oli eilen illalla saanut suuren näytelmänsä vihdoinkin valmiiksi ja lukisi nyt lupauksensa mukaan siitä palasia Elnalle, jos tämä tahtoisi kuulla. Sitä varten hän oli tahtonut tavata Elnan yksin.
Ja Juuso meni huoneeseensa, avasi lukitun laatikon ja otti siitä esiin paperikäärön.
— Tässä se on. Monta kertaa olen aikonut viskata sen uuniin ja vapautua koko hommasta, vaan en ole raskinut.
— Miksi uuniin?
— Siksi, että se on syönyt aikaani ja siksi, että sitä pelkään.
Hän selaili sieltä täältä sivuja, luki itsekseen rivin ja pari ja selaili taas. Ja hän innostui taas noita tuttuja säkeitä katsellessaan, rupesi ääneen lukemaan muutamaa kohtausta, koko ajan tähystellen paperiin, vaikka hän sen melkein ulkoakin osasi. Ensiksi hän luki ujolla, matalalla äänellä, pysähteli toisinaan, hyppäsi muutaman sivun ohi. Mutta pian hän lämpeni, laski tulemaan täydellä vauhdilla ja syvällä äänenpainolla. Hänellä rupesivat silmät hehkumaan ja poskille kohosi veri ja hän teki sekaan liikkeitä käsillään kuvatakseen tarkoittamaansa vaikutusta. Hän luki edelleen, luki aivan kuin itsekseen, muisti kyllä toisinaan, että oli toinenkin kuulemassa, mutta muisti samalla, että se oli vaaraton, lempeä arvostelija, jolta hän saattoi kahleitta olla, tuntea ja innostua niinkuin yksin.
Elna oli hiipinyt ovelle, seisonut siinä hetken, mutta sitten istahtanut tuolille viistossa olevan sohvan taa. Sieltä selustan takaa katveesta näkyivät ainoastaan hänen suuret, kysyvät, siniset silmänsä, jotka tarkkuudella seurasivat Juuson jokaista liikettä, jokaista äänen värähdystä. Eikä hän hievahtanut paikaltaan, ei tuiskahtanut, kuunteli vain. Hän seurasi tarkoin jokaista vuoropuhetta, jokaista sanaa. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei hän kuullut muuta kuin pelkän tuon lukevan, innostuneen äänen; hän ymmärsi kyllä kaikki, tarkkasi esiintyviä ajatuksia ja tapauksia ja eri henkilöiden puheita, mutta sittenkään ei hän saanut mieleensä kiintymään paljo muuta kuin tuon kauniin, polvekkaan muodon, sointuvat säkeet ja rikkaan kielen. Ja hän vaipui ikäänkuin haaveiluihin siinä Juuson lukiessa, ajatukset liitelivät sinne tänne, kauas utuisten unelmain maille, milloin seuraten Juuson lukemisen jälkiä, milloin ominvalloin vapaina ja hillittöminä.
Juuso luki loppuun sen näytöksen, jonka oli alottanut, istui vielä hetkisen vihkoonsa tuijottaen ja katsoi sitten kuuntelijaansa. Lampun valo häikäsi hänen silmänsä, vasta kotvasen kuluttua erotti hän sieltä pimeästä siimeksestä nuo kirkkaat katseet. Hänestä niissäkin paloi samaa innostusta, joka hänet itsensä täytti, ja siitä hän riemastui.
— No, arvostelijani, kuinka kuuluu tuomio? kysyi hän. Onko armoa ollenkaan?
— Kaunista, — lue lisää Juuso! En ole tuommoista kuullut enkä tuntenut koskaan.
— Tottako, se ei siis sinusta ole mitätöntä?
— Voi, sitä en tiedä, en tiedä ollenkaan onko se hyvää vai huonoa, se voi olla kumpastakin. Mutta noin kun sinä luet, on se minusta kaunista.
— Vaan jos jokainen sanoisi niin?
— Kenties eivät muut sano, elä luota minuun. Mutta jatka, jatka!
Juuso jatkoi. Tunti kului aivan huomaamatta, he istuivat yhä paikoillaan. Eivät kuulleet kun ulko-ovessa käytiin eikä joutanut kumpanenkaan huomaamaan, että uusi kuuntelija oli hiljaa ilmestynyt ovelle ja jäänyt siihen seisomaan. Juuso luki vain, käänsi lehtiä ja luki, ja Elna ei liikahtanutkaan piilossaan. Vasta näytöksen lopussa kohautti Juuso katseensa.
Hilda astui esiin ovelta.
— Todellakin, täällähän onkin tärkeä kokous ja hauska, virkkoi hän naurahdellen.
Juuso hypähti pystöön ja Elna kääntyi kummissaan katsomaan. Vaan Hilda jatkoi leppeästi, harmistumattomalla ja ihastuneella äänellä.
— Kutsumatonnakin vieraana sain toki vähän kuulla. Sinä Juuso, milloin olet kirjoittanut tuon suuren näytelmän? Vaikka vain kipeneen kuulin, niin siihen jo minäkin vallan innostuin. Sinä poika, joka et meille ole puhunut sanaakaan!
— En ole uskaltanut puhua kellekään, salaisuutenani olen sen kirjoittanut ja kätkenyt. Ensi kerran sitä nyt on kukaan kuullut.
— Ja se ensimmäinen oli Elna!
— Niin, hän oli minusta arvostelijaksi vaarattomin…
Hildan silmä yritti liekitsemään, vaan hän sammutti tahtonsa voimalla sen tulen ja virkkoi ystävällisesti:
— Vaan nyt kun kerran olet vähän lukenut, nyt sinun täytyy se lukea meille kokonaan. Sinä aijot tarjota sen teaatteriin?
— En ole aikonut mitään. Pelkään, ettei se onnistuisi.
— Se onnistuu! Vaan meille ensin.
— No, te saatte sen kuulla, tuomitkaa sitten! Kutsutaan joskus tänneVilho ja Helmi…
— Heidät tapasin juuri äsken kadulla ja me sovittiin siitä huomisesta hiihtomatkasta… Ah, kuule, nyt keksin ohjelman, sinä otat huomenna vihkosi mukaan hiihtoretkelle, me hiihdämme Vanhaankaupunkiin erääseen taloon jonka tunnen ja siellä sinä hämmästytät heidät lukemalla teoksesi. Hei, siitä tulee hauskaa!
Hän heilautti Elnaa vyötäreistä ympäri ja oli niin iloinen ja ystävällinen, että Juuso sitä ihmeellä katseli ja turhaan mietti tuon mielialan lähteitä. Toipa Hilda sinne Juuson huoneeseen heille makeisiakin ja innostui kerran toisensa perästä ennustelemaan, kuinka suuren voiton Juuso tällä näytelmällään tulisi voittamaan. Ja hän tempasi vähitellen Juusonkin mukaansa siihen innostukseen, tämän itseluottamus ja toiveet kasvoivat ja pian hän jo härnäsi lempeästi Elnan arkuutta, kysyen miksei hän suoraan uskaltanut sanoa mielipidettään. Se ilta oli hänelle oikea riemuilta, ja hän uneksi yölläkin voitoista ja laakereista. —
Seuraava päivä oli sunnuntai. Talvinen sää oli yhtä kirkas ja leppoisa kuin edellisenäkin päivänä, ihanimmillaan oli puitten huurteinen kukoistus ja lakea lumikenttä kimalteli tuhansista kiteistä. Pääkaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhat, olivat tänään liikkeellä lumisessa luonnossa, mikä jalkasin, mikä hevosella, monet, nuoremmat varsinkin, suksilla. Heitä hiihti pieniä ryhmiä ulos kaupungin joka laidasta ja joka tullista, toiset haarausivat selälle saaria kohden, toiset metsiin ja mäkilöille. Muiden ryhmäin joukossa hiihti siinä rannikkoa pitkin Pitkältä sillalta Vanhaakaupunkia kohden myöskin Vuorikadun puulaaki, Otto edellä, levotonna hioen suksiaan, joille hän olisi tahtonut antaa vinhemmän vauhdin, muut yhdessä ryhmässä jälempänä.
Parin tunnin hiihdon perästä saavuttiin siihen mökkiin, josta Hilda oli puhunut ja jossa muori kahvia tarjoili. Levätessä siinä luki Juuso seuralaisilleen teoksensa. Hän ei lukenut nyt sillä varmuudella eikä innostuksella, kuin eilen, sillä nyt hän luki arvostelua varten, ei yksin Elnalle. Ja lukiessaan hän varsinkin koetti Vilhon silmistä tarkata minkä vaikutuksen se teki, kävi levottomaksi, kun tuli paikkoja, jotka eivät häntä itseäänkään vielä oikein tyydyttäneet ja kohotti äänensä, kun saapui ehyemmille kohdille. Oli sovittu, että muistutukset tehtäisiin vasta lopussa. Mutta kun oli loppuun tultu, tunsi Juuso selvästi, että vaikutus ei ollut se eilinen, hänen oma rohkea vakuutuksensa oli poissa ja melkein katumoiden katseli hän toisia. Nämä olivat aluksi hetkisen ääneti, — kappale ei siis ollut temmannut heitä täydelleen mukaansa.
Mutta se oli heihin kuitenkin vaikuttanut, vakuuttivat he kaikki. Siinä oli lämpöä, siinä oli sydäntä; sanoivat he. Ja Vilho virkkoi hetkisen ääneti istuttuaan:
— Onneksesi olkoon, Juuso! Se on kaunis teos, sinä olet luonut jotain kelvollista. Vie teaatteriin! Sanottanee ehkä, että se on näytelmäksi liian runollinen, liian subjektiivinen, liian tunteellinen — en tiedä sitä, — vaan minua se miellytti.
Tytöt kehottivat kaikki Juusoa viipymättä tarjoamaan »Sisaruksensa» näyteltäväksi. Se kävi sydämmeen, se ei voinut olla näyttämöltä syvästi vaikuttamatta. Ja yksimielisesti he onnittelivat Juusoa.
Juuso kuunteli heitä ääneti ja riitaiset tunteet hänessä risteilivät. Teos ei ollut hänestä itsestään enää sama kuin ennen. Hän oli kyllä kirjoittaessaankin monasti empinyt ja epäillyt juuri samaa, josta Vilho oli huomauttanut ja nyt se puoli oli juuri hänelle itselleenkin selvennyt. Hänestä oli aina tuntunut, samalla kuin houkuttelevalta, myöskin vastenmieliseltä laskea tuota hiljaisten mietteidensä luomaa, noita nuoruuden haaveilujaan ja tunteitaan, kylmän yleisön arvosteltaviksi ja nyt se hänestä vielä enemmän siltä tuntui, tuntuipa aivan kuin tuo julkisuuden vaatimus olisi ollut melkein loukkaus hänen sisempiä tunteitaan kohtaan.
He hiihtivät takaisin. Keskipäivän paiste kuumenti ja raukasi, kelikin oli pehmentynyt, verkalleen he eri ryhmissä ponnistelivat selkää pitkin kaupunkiin päin. Elna hiihti Juuson rinnalle, erottausi muista aivan kuin jotain sanoakseen, vaan pitkään aikaan he eivät kumpanenkaan puhuneet mitään, — puhuttavaa kyllä tuntui olevan, vaan se ei lähtenyt tulemaan esille. Vihdoin kysäsi Juuso:
— Sanoppas nyt Elna, miltä tuntuisi sinusta nähdä näyttämöltä tuo sepustus?
— En uskaltaisi kuolemakseni tulla sitä katsomaan.
— Miks'et uskaltaisi?
— Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua hirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo hennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen ihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi ymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen yleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä en antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain hyville ystävilleni.
— Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä teenkin. Siksi ei »Sisaruksiani» koskaan näytelläkään.
Taas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat ikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi Elna ja virkkoi:
— Mutta…
— Mutta mitä?
— Muttajosse onnistuisi — olisihan silloin sääli kätkeä valmis teos laatikkoon…
— Niin,josse onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi siihen niinkuin sinä.
— Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi: »hyvä!»
— Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle kirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit minua.
— En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua kunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä ja puristaisin sinun kättäsi.
— Ja sepä olisikin suurin palkintoni! — Vaan se »jos»! oi, ei se onnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä saisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin.
Hiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoiElna hiljaisella äänellä:
— Minua et. Silloin minä…
— Silloin sinä…?
— Silloin toisin sulle kukkasen — kiitokseksi omasta puolestani.
Se pelottava »jos!» Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin Eevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja nöyryytystä uhkaava.
Vaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän teki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet kaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat koolla, sanoi Juuso äkkiä:
— Minä en vie »Sisaruksia» teaatteriin?
— Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso vastasi vain:
— En vie, se on päätetty.
Ja hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi, oli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä.
Kotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon siellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista. Hän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä, josta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa ja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole kumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista rauhallista kodin onnea ja lämpöä, — se se on kumminkin elämän korkein maali.
Tuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut hänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut kuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo uhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne meidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä. Säilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme kaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän kuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa, heitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen, tuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin miellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä.
Olihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen ajatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä voinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin kaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä lauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan, hänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, — se siunattu lapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen kiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen. Levätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä kiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt…
Niin, »Sisarukset», ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten unelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne turhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi unelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli nyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä itselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni pesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen kanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili. Sepä onni heille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se olisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman kunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet onneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä syrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä pisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä uutteralla työllä…
Ja Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan:
Och när de andra kämpar ridaUr silfverportarna tili strid,Jag skulle sitta vid din sidaEn trogen vän, — och se på dig…
Niin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja laakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia…
Päivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli mielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat olivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja niiden täytyi toteutua.
Siirtyessään pöytänsä luota katsahti Juuso vielä laatikkoon, joka oli jäänyt raolleen ja jonne hän oli heittänyt tuon pitkän työnsä hedelmän. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi sen viereen:
— Sääli sinua on, mutta täytyyhän kerrankin viisastua. Näistä puolin käydäänkin todelliseen työhön!
Hyvät päätökset eivät ole tekojen vertaiset. Juuso soti viikon mielitekoaan vastaan, vaan sen ajan kuluttua ei hän enää malttanutkaan antaa »Sisarustensa» maata pöytälaatikossa. Hän otti ne sieltä esille, katseli niitä vielä ja näytti muillekin. Ja seuraus oli, että hänen piti välttämättä jättää teoksensa teaatterille, ei auttanut enää mikään.
Ja hän jätti sen. Se luettiin, punnittiin ja mitattiin ja loppupäätös oli, että siinä oli paljo kaunista ja kelvollista, vaan näyttämöä varten sitä täytyi paljo muuttaa. Mutta se ansaitsi kyllä korjaamista, olisi vahinko jos ei sitä saataisi kotimaiselle näyttämölle.
Silloin sitä alettiin muuttamaan. Yksi kohtaus karsittiin pois, toinen oli lisättävä, yksi henkilö poistettiin, pari kolme lisää. Pitkiä keskusteluja, joihin Juuso mielestään oli valanut mitä kauniimpia tunteitaan ja sisällisimpiä ajatuksiaan, pyyhittiin, silvottiin ja lyhennettiin, uusia oli kirjotettava sijaan. Ja sinne tänne sekaan oli laitettava näyttämöltä mahtavasti vaikuttava tapaus.
Oli siinä Juusolla juoksua! Hän leikkeli, pyyhki, kirjoitti ja kiroili sekaan. Viskasi monasti nurkkaan koko tekeleen, vaan otti sen jälleen armoihinsa ja juoksi taas.
Siinä kului viikkoja ja kuukausia. Juuso oli tuskissaan: aika tärveltyi ja teos meni hänestä myötään yhä enemmän pilalle. Eihän hän voinut tilauksesta eikä tilapäisesti luoda mitään ehyttä eikä kaunista, siitä tuli paikattua ja tyhjää. Ja se ei ollut enää hänen omaansa, siinä ei ollut enää häntä itseään, siinä oli jo jotain vierasta, jotain keinotekoista ja lainattua. Koko juoni muuttui, ajatukset muuttuivat ja tarkoitukset ja kappaleesta tuli aivan toinen, kuin alkuperäinen oli ollut.
Vaan tottapa sen niin pitää olla, arveli Juuso, muutteli ja laittoi. Ja niin se vihdoin maaliskuussa valmistui, Juusolle ilmoitettiin että osat olivat jaetut, harjoitukset alkoivat ja muutamain viikkojen perästä tulisivat hänen »Sisaruksensa» esiteltäviksi. Hän oli silloin jo melkein väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan, omatunto soimasi, luvut olivat sillaikaa kokonaan jääneet syrjään ja kaikki muut hyvät päätökset rauenneet. Välinpitämättömästi, melkein katumusmielellä luki Juuso eräänä päivänä sanomalehdissä uutisen, että »… ensi viikolla tulee näyteltäväksi hra J. Tuomisen 5-näytöksinen historiallinen näytelmä Sisarukset…»
Vaan yleisössä se uutinen herätti huomiota ja puheenaihetta. Vai uusi näytelmänkirjoittaja, mistä sellainen tähti on noussut? kyselivät oudot. Ja tuttavat taas ihmettelivät: kas sitä poikaa, jotakin se koettelee, miltä vain jälki näyttänee!
Ja yleinen mielipide, tuo mahtava ja vaarallinen herra ja tuomari, sai nyt Juuson näytelmän edelläkäyvän käsittelynsä alaiseksi. Se on vaarallinen herra siksi, että se on niin mielivaltainen ja niin armoton sille, joka ei ole sen suosioon päässyt. Näihin aikoihin tuo yleinen mielipide Suomen pääkaupungissa käsitteli ja ratkaisi enimmäkseen valtiollisia ja puolueasioita ja hallitsi tyrannina Helsinkiä niinkuin se aina hallitsee kaikkia, ja varsinkin pienempiä yhteiskuntia. Mikäli valtiollisiin virtauksiin tuli, oli yleisen mielipiteen alku tavallisesti yläilmoista lähtösin. Siellä oli lausuttu varma sana, parolli, joka irti päästyään heti lähti liikkeelle. Ja nopsa se oli kulussaan. Illalla kerrottiin siitä klubeissa, kerrottiin jo parissa kapakassakin, mutta kerrottiin aivan yksityisesti, miehestä mieheen. Aamulla se leveni kuin virta vahva virastoissa ja työpaikoissa, kävelytunnilla päivällisen alla se oli jo monen tiedossa, oli silloin jo melkein »yleinen mielipide». Kaikki tiesivät, miten asia oli ja miten sen piti olla ja olivat siitä vakuutetut. Mutta kun kävelijät menivät kotiinsa päivälliselle ja kertoivat siellä asian omaisilleen ja pöytätovereilleen, niin saattoi iltapäivällä jo sanoa, että se oli »kansan tahto». —
Se oli yleisen mielipiteen tavallinen kulku. Mutta toisinaan, pienemmissä asioissa, se sentään retkeili päinvastaiseen suuntaan, ja silloin sitä ei koskaan tiennyt missä se oli syntynyt ja mistä se oli tullut, se liiteli ikäänkuin ilmassa, se oli synnyltään jo yleinen. Tämä lentävä mielipide se oli tempaissut Juusonkin näytelmän kouriinsa ja puisteli sitä nyt säälittä ja armotta.
Samana päivänä, jolloin uutinen oli ollut lehdissä, istuskeli Heikin luona muutamia tovereita. Heikin luona istui usein tuossa iltapäivällä joitakuita tovereita, se oli ikäänkuin tullut tavaksi, siellä oli totuttu käsittelemään päivän tapahtumia, oli totuttu kuulemaan terveitä ja järkeviä mielipiteitä, siellä oli ikäänkuin jokin politiikan koulu. Nytkin oli puhuttu eräästä äsken tapahtuneesta nimityksestä. Se oli ollutkin hyvin omituinen nimitys, se mies oli harpannut pitkän harppauksen, mutta niin olikin hän, peijakas soi, osannut pitää itseään esillä ja aika oli ollut otollinen. Siinä se on salaisuus, niin sitä pitää tässä maailmassa vuovata.
Hänestä livahti keskustelu Juusoon, — se mies näyttää myöskin aikovan harpata pitkän hypyn ja tuotapikaa viskautua maineen selkään; se kai aikoo ajaa kauas.
— Siltä se näyttää. Perustaa täällä ensin oman äänenkannattajan, esiintyy johtavana miehenä ja päällepäätteeksi kirjoittaa suuren, kansallisen näytelmän. Sehän on ennen pitkää suuri mies.
— Ja kuka olisi uskonut sitä tuosta hiukan hullahtavasta Juusosta. Pää sillä kyllä on hyvä ja intoa on myös, mutta mistä tuo tarmo?
— Hm! Kohta kai se ylpistyy niin, ettei meitä pientä väkeä näekään, — nytkin tahtoo jo pysytteleidä erillään.
— Jos vain tämä hänen näytelmänsä onnistuu, niin tokko tuo enää mahtunee omiin housuihinsakaan.
— Niinpä niin — jos se onnistuu. Mutta ei se kuulu vielä olevan niin varsin vaarallista.
Heikki se tiesi tämän ilmoittaa ja ilmoitti sen semmoisella äänellä, että saattoi uskoa hänen tietävän vähän enemmänkin. Hän hymähti, viskasi jalatkin sohvalle, jossa hän istui ja vihelsi.
— Kuule, oletko kuullut mitään lähemmin tuosta kappaleesta? kysyivät toiset uteliaina.
— Enpä juuri paljoa. Mutta senverran tietävät kaikki, että siinä on ollut hirmunen työ saada se näyttämölliseen kuntoon. Juuso on saanut neuvojen mukaan kirjoittaa sen melkein aivan uudelleen ja sittenkään hän ei ole totellut kaikkia neuvoja, joten tulos lienee hyvin epävarma. Ja sitäpaitse kuuluu se olevan tuollainen runollinen, tunteellinen, yleensä siirappia…
— Hoo, jo minä ajattelinkin että niinkö se lentäisi.
— Kappale ei siis tule onnistumaan?
— Mene tiedä, en minä vaan usko. Ja siinä se nyt on Juuso talvikauden juossut ja tärvellyt aikansa ja menettänyt rahansa — ei sitten jaksa velkojaan maksaa eikä valmistu miksikään. Se kouhottelee, minä olen sanonut sille, että nykyaika vaatii muutakin kuin pelkkää tuollaista intoilemista…
Pian Juuson näytelmästä puhuttiin useammissakin piireissä ja, merkillistä kyllä, aina samaan suuntaan: irti laskettu mielipide oli liikkeellä ja levisi piiristä piiriin. Näyttelypäivän lähetessä oli se jo tunnettu ympäri kaupungin ja saattoi sanoa »yleisen mielipiteen» olleen sen, että kappale ei tule onnistumaan.
Mutta sillävälin kuin Juuson pitkäaikaisen, hartaan työn hedelmää näin edeltäpäin mestaroittiin ja murenneltiin hänen haaveksimiaan laakereita, pysytteli hän itse syrjässä puuhaten ja ponnistellen omissa mietteissään ja huolissaan. Olihan hän levoton näytelmänsäkin vuoksi, vuoroin pelkäsi ja vuoroin toivoi ja viskelehti kiduttavassa epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä hän katkerasti katui, että oli päästänyt »lapsensa» sinne maailman markkinoille, toisena hetkenä oli jo siitä iloissaan. Mutta hänellä oli juuri tähän aikaan vielä muitakin huolia ja ajattelemisia.
Omatunto soimasi, aika oli mennyt hukkaan, olisi pitänyt kevääksi valmistua, vaan nyt se oli kaikki lykkäytynyt. Ja lukuvarat tekivät tiukkaa. Ne vähät rahat, jotka hän syksyllä kotipuolessaan oli saanut hankituksi, olivat menneet vanhoihin reikiin kuin kuumille kiville, hänen oli täytynyt elää talvi pikkuvippuilla koettaen kotipuolestaan tiedustella yhä uutta lainaa. Vaan sieltä ei lähtenytkään enää. Juuso oli vitkastellut luvuissaan, oli jo ennestään kovin paljo velkaa, tulevaisuudesta ei ollut tietoa eikä niiden alituisten tarpeiden loppumisesta. Niin kirjoittivat sukulaiset, joiden puoleen hän taas oli kääntynyt, ja tottahan se oli. Eläminen tuli tällä tavoin kovin kalliiksi, tarpeen aika pitkistyi eikä tuloja mistään päin… »Kyntäjäkään» ei palkinnut työtä ensinkään, veti vain taaksepäin. Ja kaikki oli se hänen omaa syytään, hän oli kevytmielisesti vitkastellut.
Nyt oli hän taas kovassa rahapulassa, maksuja joka suunnalle, kassalainoja lankeili ja räätärit juoksivat laskujen kanssa, eikä tietoa mistä ottaa. Ne huolet masentelivat miehen mieltä ja hän kulki näihin aikoihin sameissa mietteissä harkiten mihin päin pitäisi kääntyä. Jos nyt kaikki yritykset onnistuisivat, niin kyllähän ne siitä taas toiveet paraneisivat, saisi takuita ja lainaa. Mutta tähän hätään, mistä nyt…?
Näissä huolissa istuskeli Juuso eräänä aamupäivänä muutamassa ravintolassa odottelemassa taas yhtä tuttavaa, jolle hän tänään oli luvannut maksaa, vaan jolle ei olisi voinut maksaa. Silloin tuli siihen eräs hänen vanhimpia tovereitaan, jota hän ei ollut tavannut pitkiin aikoihin. »Kippis», — sillä nimellä tämä yleensä kulki toverien seurassa, — oli myöskin jo niitä Juuson aikuisia innostusajan tovereita ja hänellekin olivat ne ajat jääneet kiinteäksi perinnöksi niinkuin Juusolle, vaikka vähän toisella tavalla. Hänelle oli noista aaterikkaista ajoista jääneet sitkeimmin muistoon ne intoa ja rohkeutta antavat maljat, joilla tiheissä juhlatilaisuuksissa höystettiin koreita puheita ja terästettiin uhkuvia mieliä. Hän oli usein uudistellut niitä muistojaan ja vähitellen joutunut niiden palvelijaksi. Nytkin hän oli jo hyvin rohkaisevalla ja repäisevällä tuulella, tarjosi lasin ja joi itse kaksi.
— Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli ahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti.
— Minä, ylioppilas!
— On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi.Peijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin.
— Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys.
— Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan pääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun puolessa vuodessa kumminkin saada rahoja.
— No täytyy, täytyy… Kun uskaltaisi.
— Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa ja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin otetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat poikkipuolin.
— Niin, poikkipuolin… Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen ryhtyä.
— Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos tarvitset.
Juusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut sekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain huolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan tarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään asti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä kuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni melkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä lukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku kerrassaan… Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle pinnalle … ei, vielä täytyy koettaa muuten.
Ja Juuso koetti vielä parin ystävän kautta saada pahimmat reijät tukkoon, vaan hän ponnisteli turhaan. Ei auttanut vihdoin muu kuin kirjoittaa poikkipäin, saishan tuota edes koettaa, lähtisikö. »Kippis» sai paperin ja meni asioimaan. Ja parin tunnin perästä hän tuli takasin.
— Hei vain, rahaa kuin roskaa! Nyt jaetaan, minä otan toisen ja sinä otat toisen…
Tulihan sitä nyt, vaan huolet eivät siitä huvenneet. Se oli Juuson ensimmäinen vekseli tuo, se ahdisti häntä, painajaisen tavalla, hän näki siitä pahoja unia ja mietiskeli nyt jo puolta vuotta aikusemmin, miten hän mahtaisi saada sen lunastetuksi. Hän kuvitteli, että jos se »Kippis» taas ei osaansa maksa — siitä tulee ijankaikkista rettelöä…
Vaan hetkeksi kumminkin helpotti, saihan edes nuo nakertavat pikkuhuolet vaikenemaan ja pääsi ajattelemaan muita asioitaan: lukujaan, joita olisi pitänyt ajatella ja näytelmäänsä, joka nyt tahtoi riistää kaikki ajatukset.
Se oli juuri päivää ennen kuin »Sisarukset» piti näyteltämän. Juuso ihmetteli itse, että hän oli sentään siksikin rauhallisella mielellä; hän oli hyvillään, että nyt vihdoinkin oli päässyt noista kiusoittaviksi käyneistä juoksuista, — menköön sitten puuhun tai petäjään! Ja olihan Juusolla toiveita että kappale menestyisikin. Hän oli ollut katsomassa harjoituksia ja näyttihän tuo luistavan niinkuin näytelmä ainakin. Olisihan hänellä tosin ollut paljokin muistutettavaa esitystä vastaan, sillä ei se semmoista ollut, joksi hän sen kirjoittaessaan oli ajatellut ja jommoisena hän silloin oli nähnyt tapaukset mielikuvituksessaan; mutta kappale olikin siitään niin paljo muuttunut. Vaan arvelivathan sentään muutkin sen menestyvän, — ei kukaan hennonut hänelle ilmoittaa, minkä tuomion »yleinen mielipide» jo ennakolta oli siitä langettanut.
Näistä syistä oli Juuso tänään kotonaankin hilpeämmällä mielellä kuin pitkään aikaan. Hilda, joka jo kaupungilla oli kuullut mitä »Sisaruksista» yleensä arveltiin, katseli häntä kummissaan ja kysyi:
— No nytkö et enää huolehdi ollenkaan menestymisestäsi?
— En; olen tehnyt työn, tuomitkoot nyt muut.
— Huomennapa sitten onnitellaan, sanoi Hilda kaksimielisesti ja läksi keskustelua enemmälti jatkamatta ulos. Hän ei tahtonut Juusolle ilmoittaa kuulemiaan kulkupuheita, mutta ne estivät häntä kumminkin enää Juuson toiveita rohkasemasta.
Elna ei ollut kuullut mitään varmaa arvelua Juuson kappaleesta, ainoastaan joitakuita viittauksia, mutta niiden johdosta hän juuri olikin peloissaan eikä voinut olla arasti Juusolle kuiskaamatta:
— Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon!
— Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso leikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. — Ehkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta pitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin koettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule, lähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen näkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi.
Ilma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään, myymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän liike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan heittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut hilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä tehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia…
Siinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso pysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi:
— Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän voisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit. Annahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti perustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri mieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, — eikö olekin?
— Ehkä. — He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja pysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna:
— Vaan katsoppas tuossa, lamppu…
— Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. — Suuri, tukeva lamppu niinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, — senkin me ostamme.
— Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee koko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi.
— Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos…
Semmoisia he juttelivat ja haaveksivat, miten mikin sopisi ja miten koti kodikkaaksi kävisi. Ei ollut heillä vielä koskaan tosin ollut puhetta, että se koti heillä tulisi olemaan yhteinen, yhteenmenosta ei oltu koskaan sanaakaan virketty. Mutta he olivat molemmat sitä ajatelleet ja ne ajatukset tulivat aivan huomaamatta itsestään siinä ilmi, se oli heistä ikäänkuin luonnollista. Elna taisi kumminkin samassa huomata tuon ajatusten vallattomuuden, koska punastui hiukan, kätki kasvonsa muhviinsa ja herkesi äänettömäksi; mutta Juuso ei nähnyt siinä mitään merkillistä, hän rakenteli vain vapaasti suunnitelmiaan tulevaisuutta varten.
Mutta muitten tuumain lomaan palasi aina väkisinkin mieleen se huomisilta, vaikka Juuso koettikin sitä pitää loitommalla. Elna väitti, ettei hän aikonut ensinkään tulla teaatteriin … ei, hän ei tule, hänestä olisi niin kiduttavaa istua siellä ja vahtia miten mikin kohta vaikuttaisi yleisöön ja miten sen suosio milloinkin kääntyisi. Hän kärsisi siellä, hän häpeisi … niin juuri, hän nyt oli kerran niin hupakko. No, tehköön kuinka tahtoo, myönsi Juuso, hupakko hän oli, siitä ei päästä. Mutta jos kaikki hyvin käy, niin tulee Juuso teaatterista suoraan kotiin ja sitten he, Elnan, Oton ja Hildan kanssa, menevät syömään juhlailtasen, eikä siinä pidä oleman surua eikä apeata mieltä. Kunhan se huomisilta nyt vain jo olisikin ohi…!
Tältä kävelymatkalta palattuaan eivät Elna ja Juuso toisiaan tavanneetkaan muuta kuin pikimmältään päivällisaikana. Elna oli koulussaan ja Juuso tuli iltapäivällä asioiltaan kotiin paraiksi ehtiäkseen viskata teaatteripuvun päälleen ja rientääkseen Oton ja Hildan jälkeen, jotka olivat lähteneet jo edeltäpäin.
Elna oli kotona ja kuuli Juuson tekevän lähtöä. Hän ajatteli mennä eteiseen, kun Juuso tulisi huoneestaan, häntä vielä puhuttelemaan, toivottamaan onnea ja kehottamaan olemaan rauhallisena. Hän astui jo askeleen, kun kuuli oven narahtavan, vaan pysähtyi. Ei, parempi on ettei hän mene, hän oli itse niin levoton ja tuntui omituisen heikolta. Tuntui aivan siltä, että jos hän nyt menisi Juuson näkyville, niin purskahtaisi itku esiin eikä hän voisi olla kiepsahtamatta pojan kaulaan ja painamatta päätään hänen rintaansa vastaan; ja sitähän hän ei kumminkaan saanut tehdä. Elna kuunteli: nyt se ottaa takin ylleen, jo avaa ulko-oven, jo laskeutuu alas portaita. Teki vielä silloinkin mieli juosta jälestä, kutsua Juuso takasin ja kuiskata: elä mene Juuso, elä mene ollenkaan…
Vaan miksi? Ehkäpä meneekin kaikki hyvin, hän tulee kolmen tunnin perästä voittajana takasin. Voi jospa hän, Elna, voisi jotakin tehdä että kappale menestyisi ja ilta olisi onnellinen; hän tekisi vaikka mitä, hän antaisi: puolen elämästään, antaisi nuoruutensa, kauneutensa — kaikki! Jos hän koettaisi rukoilla, rukoileisi niin syvästi, niin nöyrästi ja kiihkeästi, että täytyisi hyvän Jumalan heltyä ja kääntää suosiollisiksi ihmisten mielet…
Ei, kovin hän oli hupakko, miksikä hän oikeastaan tässä hätäili ja mitä se hänen hätäilemisestään parani.
Elna meni huoneeseensa, avasi kirjan ja rupesi lukemaan. Luki sivun ja kaksi, mutt'ei hänellä ollut aavistustakaan mitä hän luki, ajatukset lensivät valloilleen kaiken maailman teitä, puikkelehtivat lakkaamatta edestakasin, milloin teaatterin näyttämölle, milloin kauas tulevaisuuteen. Hän hypähti toisinaan ylös tuoliltaan, käveli pari askelta, meni vuoteensa luo ja nojautui siihen, painoi päänsä patjoihin ja lepäsi niin hetken liikkumattomana. Ja taas hän nousi ja istui kirjansa ääreen.
Hänen tätinsä, Almin rouva, kuuli viereiseen huoneeseen hänen siellä liikkuvan ja virkkoi:
— Mitä hypit siellä yksin, tyttöni? Tule tänne tekemään käsitöitäsi, istutaan nyt yhdessä, koska et mennyt teaatteriinkaan.
Elna järjesti tukkansa, kuivasi silmänsä, johon huomaamatta kyynele oli pusertunut, tuli tätinsä luo ja istui työnsä ääreen. Aina kun täti häntä puhutteli, nosti hän päänsä ja näytti kuuntelevan sekä vastailikin väliin. Mutta ei hän tiennyt kuolemakseen mitä se täti puhui eikä mitä hän itse vastasi, ajatukset liitelivät muualla kaukana ja niitä oli mahdoton koota ja hillitä.
* * * * *
Juuso riensi pitkin askelin Henrikinkatua pitkin ja pujahti eteisessä tunneksivan yleisön lomitse sisään teaatteriin, rientäen suoraan paikalleen johtokunnan loosiin. Hänen ohi rientäessä nykäsivät ihmiset, jotka hänet sattuivat tuntemaan, toisiaan käsivarresta ja osottivat että tuossa se nyt meni tekijä. He lausuivat sen puoleksi surkuttelevalla äänellä, tietäen että yleinen käsitys kappaleesta oli hyvin epäilevä. Mutta samassa jo helähtikin tiuku, yleisö lappausi teaatteriin sisälle, asettui paikoilleen, kahisi ja kääntelihe siinä vielä hetkisen sillaikaa kuin kaasu pienennettiin ja vasta samassa kuin esirippu nousi, vallitsi salissa täysi äänettömyys.
Juuson silmät seurasivat koneellisesti noita näyttämöllä esiintyviä henkilöitä. Hän muisti joka vuoropuheen, mutta ei niitä nyt oikein tuntenut, ne kuulostivat hänestä tuolta näyttämöltä niin elottomilta ja laimeilta. Puhuivatko nuo ihmiset noin unisesti ja nukkemaisesti, vai oliko tuo juuri itse kappaleen vikaa? — No, vilkastuihan se sentään vähän, tuossa oli jo pari aivan reipasta kohtaa ja kestihän sitä eloa nyt näyttämöllä yhtä mittaa. Ensi näytöksen loppu vaikutti varsin edullisesti ja Juuson vetäytyessä siimekseen, kuului aika vilkas käsien räpytys ja esivaate sai nousta pari kertaa.
Kapakan puolella, johon yleisö väliajaksi vetäysi, oli sihinää ja porinaa. Kappaleesta keskusteltiin pienissä piireissä.
— Jaa-ah, eihän tuo sentään niin tuhmalta kuulunut. Hiukan pitkäveteistä tosin, mutta muuten väki somaa.
— Jos se vain tämmöiseltään jatkaa…
Vaan jatko ei tyydyttänyt saman verran, ei pitänyt mitä alku lupasi. Toisen näytöksen otti yleisö hyvin kylmästi vastaan. Olihan siinä muutamia kauniita kohtauksia, mutta ne eivät tulleet oikein johdonmukaisesti esiin eikä tarpeeksi lujassa yhteydessä ja välipaikat olivat heikkoja ja onttoja — näytelmää olikin näiltä paikoin niin paljo katkottu ja muutettu. Yleisö ei saanut mitään varmaa, ehyttä vaikutusta.
— Jopa meni alakärsäksi, eihän se ollut sitä eikä tätä, puhuivat porisijat kapakan puolella.
— Arvasihan sen jo, ettei Juuso ollut jaksanut yhteen otteeseen samalla ponnella painaa.
Eikä yleisön suosio tämän laskeumisen jälkeen enää paljo kohonnutkaan. Kolmas näytös oli tosin vähän reippaampi ja ehyempi ja herätti jonkunverran myötätuntoisuutta, vaan neljäs veti taas alaspäin, se oli aivan liian pitkäkin, väsytti, ja teaatterissa tuli kuuma. Ja kun viides alkoi ja tapausten suoritus kehittyi, oli yleisö jo kyllästyneenä, jännitys oli lauennut, joten loppuosan elävämmät ja kauniimmat paikatkaan eivät enää jaksaneet tempasta katsojia mukaansa. Muutamassa paikassa sotkeutuivat vielä repliikitkin, joten yleisö ei saanut selvää mitä se olikaan. Ja kun esirippu laskeusi, kuului vain se tavanmukainen, lyhyt ja virallinen, käsientaputus ja yleisö nousi kylmänä paikoiltaan. Muutamat nuoret miehet jatkoivat käsientaputusta vähän pitemmälle ja sieltä täältä kuului yksityisiä huutoja, jotka vaativat tekijää esille. Vaan niillä huudoilla ei ollut pontta eikä voimaa, esirippu nousi kerran, tekijää ei näkynyt ja samassa vaikeni vaatijain äänikin ja kuoli pois kuin nukkuneen rukous.
Kävellessään pois teaatterista arvosteli yleisö kappaleen kokonaisvaikutusta. Siinä tuntuivat liiaksi vasaran jäljet, sanottiin yleisesti, olihan siinä kauniitakin paikkoja, vaan eipä jaksaneet ne iltakautta pitää mielialaa vireillä.
Arvostelua jatkettiin ravintoloissa, joihin suuri osa partterriyleisöstä tavan mukaan meni syömään ja viettämään teaatteri-illan hauskempaa puolta. Siellä istuskeli muutamassakin pöydässä Heikki ja eräitä hänen tovereitaan, niitä samoja, jotka olivat olleet mukana yleistä mielipidettä ennakolla luomassa. — No, nyt se Juuson kappale oli haudattu niinkuin he olivat ennustaneetkin, sanottiin siellä.
— Olisin voinut ennakolta lyödä vedon, että näin tulisi käymään, vaikk'en olisi mitään kuullutkaan, vakuutti Heikki. — Mutta en olisi toki luullut, että hän laski näin lapsellista lorua teaatteriyleisön eteen.
— Kovin keskosen tekasi, toistivat toiset. — Olisi saanut sitä kypsyttää vielä kymmenen vuotta. Vaan hätäili mies.
— Hätäili. Eipä taida hän nyt tänä iltana ilojuhlaa viettää.
— Nyt hän on tietysti äärettömän onneton ja syyttää koko maailmaa. »Häntä ei ymmärretä», sehän se on epäonnistuneen taiteilijan ainainen valitusvirsi.
— »Taiteilijan» todellakin, virkkoi Heikki taas naurahdellen. — Kunpa nyt mies tästä edes vähän viisastuisi ja rupeaisi todenteolla työntekoon, järkevämpään, tukevampaan työhön. Ei sitä sillä elä, että kiduttaa ihmisiä ikävillä näytelmäkappaleilla.
Tähän suuntaan kävi arvostelu muissakin pöydissä. Ne, jotka sanomalehtiin kirjoittivat arvostelujaan, käyttivät vähän siloisempia sanoja ja antoivat runsaammin tunnustusta. Olipa seassa joku kehuvakin lause ja tekijää kehotettiin ystävällisesti jatkamaan, mutta silmälläpitäen niitä ja niitä ja niitä ehtoja ja vaatimuksia. Ja koko tuon hyväntahtoisuuden altakin kuultivat pääväreinä tuomion sanat.
Tappio siis, murhaava tappio! Sen oli Juuso käsittänyt jo kappaleen alussa, hän oli sen nähnyt näyttämöltä, nähnyt yleisöstä ja hän ihmetteli vain sitä, kuinka hän ei sitä ennen ollut selvästi käsittänyt. Mutta hän istui siltä paikallaan tyyneen ja kylmän näköisenä, vastasi rauhallisesti, kun joku tuli häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Viimeisen näytöksen keskipaikoilla hän kumminkin hiipi ulos, viskasi takin ylleen, käänsi kaulustan pystöön, painoi lakin syvälle päähänsä ja lähti yksikseen kävelemään kadulle.