Kaupunkilaisten vakinainen muuttopäivä, kesäkuun ensimmäinen päivä, oli käsissä. Jo aikuisesta aamusta, jolloin pääkaupunki tavallisissa oloissa vielä nauttii parasta untaan, hyörittiin ja huudeltiin nyt kaikissa ovissa ja porraskäytävissä, kannettiin huonekaluja ja viskeltiin vähemmin arkoja tavaroita ja raskaat, muuttokalujen vetäjät rattaat rämisyttivät yhtä mittaa kivikatuja. Nuo kuormat olivat toisinaan niin suuret, että niihin näkyi mahtuneen kerrallaan kokonaisen alottelevan perheen kaikki tavarastot: siinä sänkypari vuodevaatteineen, siinä sohva asiaan kuuluvine pöytineen ja tuoleineen, siinä pesukaappi ja se ruokahuoneen kaappi, jossa säilytettiin niin hyvin syömähopeat kuin liinavaatteet; siinä helisi seassa kyökkikapineita ja kattiloita, talvivaatteita ja päällysvaatteita oli sidottu kiini keinutuoliin, joka siinä perällä hoipuili, ja sieltä täältä kaikenmoisista lomista pistihe vielä esiin tuolinjalkoja ja pöydänjalkoja niinkuin harjaksia piikkisian selästä. Missä kuormassa oli kätkyt tai lapsenvaunu sidottu kukkuraksi huipulle, missä ei. Ajaja istui aisoihin nojautuen täpärästi sepipuolella, kuljettaen korkeaa kuormaansa verkalleen ja varovasti.
Kuormain kupeella katukäytävällä kulki jonottain kaartilaisia ja venäläistä sotaväkeä valkosissa puseroissa, hihnat olalla, kantaen arempia tavaroita kuten piaanoja, kirjakaappeja j.n.e. ja piikatyttöjä juoksenteli palavissaan edestakasin kantaen lamppuja, kasveja, veistokuvia, seinätauluja y.m. särkyvää; läähättivätpä väliin rouvat itsekin siellä seassa toruen ja varotellen. Miehiä ei näkynyt, ne olivat kotona pakkaamassa ja purkamassa.
Siinä on, tuossa vilkkaassa muuton hyörinässä, jonkunlainen elämän vaihtelevia olosuhteita vertaava kuva; tuo muuttopäivä on jonkinlainen vuotuinen tasauspäivä, joka ikäänkuin järjestelee ja sioittaa yhteiskunnan eri kerrokset ja ainekset vuoden tapausten mukaan kunkin hänelle kuuluvaan paikkaan ja tasoittaa ne rosomaiset laskut ja nousut, jotka vuoden kuluessa ovat pintaan puhenneet tai kohonneet, ja joilla ei ole tosioloissa riittävää perustusta. Jokainen asettuu elämään siihen asemaan ja sen varallisuuden mukaisesti, minkä kuluneen vuoden esimerkki ja alkavan toiveet näyttävät edellyttävän ja takaavan. Jokin pieni perhe on vuoden varrella lisääntynyt, se tarvitsee enemmän tilaa, pitää muuttaa ja koettaa säästellä toisilla tahoilla; taikka vaikk'ei olisi lisääntynytkään perhe, ovat ehkä tulot sen verran parantuneet, että perheen kannattaa siirtyä kaukaiselta syrjäkadulta, jossa eläminen ensin alotettiin, vähän siistimpään kaupunginosaan ja mukavampaan huoneustoon. — Taikka on käynyt aivan päinvastoin, asiat ovat menneet alaspäin, toiveet eivät ole toteutuneet, menoja täytyy supistaa, täytyy vetäytyä elämään syrjässä, vuokrata vaatimaton asunto alhaalta Vladimirinkadulta tai Sörnäisistä, tai Eläintarhan huviloista…
Näinpäin se olikin useimmille tänä vuonna tapahtunut. Monet niistä, jotka olivat kiinnittäneet liian suuria toiveita äskeisiin vilkkaisiin liikeoloihin ja muutamiin onnistuneisiin yrityksiin, olivat pettyneet. Ei ollutkaan ajanpitkään aivan varmasti vedellyt, rahaolot kävivät ahtaammiksi, tiukentuivat joka taholta. Mikä oli luottanut liian paljo uusiin afääriyrityksiin, kiinnittänyt rahansa niihin ja odottanut voitto-osuuksia, mutta aluksi ainakin aivan turhaan. Mikä taas oli aivan rahatta, aivan tyhjästä, alkanut, ponnistellut ja koetellut, luottanut onnensa tähteen ja toivonut pikaista nousua; mutta hän oli nähnytkin toiveensa hupenevan, ponnistuksensa menevän turhaan. Toiset olivat joutuneet vararikkoon saakka, toiset taistelivat vielä sitä vastaan, supistuneemmissa oloissa ja alenevilla toiveilla.
Tämän laskevan luoteen merkkejä ja seurauksia saattoi nyt muuton päivänä huomata kadulla vierivistä kuormastoistakin. Upeiden kivitalojen komeista huoneustoista kuljetettiin nyt pois tuon nousevan varallisuuden ja alkaneen loiston pirstoihin menneitä viimeisiä jätteitä ja vietiin syrjäkaduille pieniin puuhuoneisiin, joista lehahti vastaan ummehtunut ilma ja paistoivat rikkinäiset seinäpaperit. Velkojain hyviksi olivat maailmalle menneet kalliimmat palat, sinne hauskat taideteokset, joiden ostolla aikoinaan oli autettu lupaavia kotimaisia taiteilijoita, sinne kauniit ja mukavat huonekalut, kiiltävät lamput ja kimaltavat kattokruunut, soittokoneet ja kulta- ja hopeakalut. Onnen ratas oli keikahtanut, — nyt oli taas alettava alusta, ruvettava pienillä työpalkoilla, menetetyllä luottamuksella ja kukistuneilla toiveilla rakentamaan uutta elämistä ja uutta onnea —.
Tämmöisen muuttopäivän aamuna ei tavallisesti joutilaita kulkijoita monta näe kaduilla liikkuvan, vaan aina siellä silloinkin sentään kävelee joku asiaton katselija, johon koko tämä touhu ei näytä vähintäkään kuuluvan. Semmoisena syrjäläisenä asteli tänä aamuna Juuso kaupungin katuja pitkin, katsellen ikäänkuin kummastuksella tuota ihmisten vilkasta hyörintää ja kiirettä. Hän oli tavallisella aamukävelyllään; tänä talvena ja kevännä oli hänestä näet tullut ahkera kävelijä, ulkoilmassa liikkuminen ikäänkuin rauhoitti hänen mieltään ja viihdytti hänen ajatuksiaan. Hän kulki tavallisesti pitkät matkat ulos kaupungista, mutta tänään oli hän jäänyt kaupunkiin tarkastamaan tuota vilkasta muuttotouhua, ja sieltä hän nyt palasi Kaivopuistoon. Vaan ennen kotiinsa menoaan lähti hän vielä merenpuoleisille rantakukkuloille hetkeksi istumaan, siellä oli merituuli niin raitis ja yksinäisyys niin mieluinen.
Oikeastaanhan se olisi hänelläkin muuttopäivä, ajatteli Juuso siinä istuessaan, asuntoa ei oltu edelleen vuokrattu ja toinen asukas kai muutti sisään. Ja hänelle se edessä oleva muutto olikin tavallista omituisempi, ei ollut kysymys muuttaa yhdestä asunnosta toiseen, vaan pois kodista tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mutta ei tuo ajatus häntä siksikään huolettanut, hän mietti sitä aivan kylmästi ja välinpitämättömästi, ikäänkuin tuo asia olisi koskenut jotakin toista. Mitäpä se hän juuri muutti siitä kodista, eihän hänellä ollut omaa paljo mitään, eihän se koti ollut oikeastaan hänen; taikka olihan se ollut, mutta oli lakannut olemasta ja hän oli nyt viime ajat elänyt siinä jonkinlaisena liikakasvannaisena, joka oli poisleikattava, vaikkei hän itse tiennyt, milloin eikä millä tavalla. Muttei Juuso sitä leikkausta pelännytkään, ei tuntenut mielessään kaipausta eikä katkeruutta, hänestä se kaikki oli luonnollista, oli kuin suoranainen seuraus siitä kehityksestä, jonka pohjimmainen kerros jo oli rakennettu valheelliselle perustukselle.
Omituista se Juuson kotielämä olikin viime kuukaudet ollut: niin väritöntä, niin tapauksetonta. Itse Juuso aina kotiin tullessaan koulusta tai kävelyretkiltään meni suoraan huoneeseensa istumaan kirjoitustensa ääreen, siirtyi siitä ruoka-aikoina enimmäkseen yksikseen syömään, sulki illalla ovensa ja paneusi nukkumaan. Hildaa hän usein ei nähnyt päiväkausiin, väliin oli tämä monta päivää lapsen kera äitinsä luona, väliin kuului anoppi olevan siellä heillä, mutta se oli aivan niinkuin vierasta väkeä.
Avioerohan oli tulossa. Usein oli Juuso koettanut itselleen tehdä selkoa, soisiko hän kernaasti sen tapahtuvan, vai pahotteliko hän sitä. Mutta hän ei päässyt siitä selvilleen: ei hän sitä surrutkaan, mutta ei sitä myöskään kiirehtinyt, hän oli heittänyt kaikki aivan sattuman varaan. Joskus hän kumminkin ikäänkuin kammoksui sitä tyhjyyttä, johon hänen elämänsä näistä puolin johtuisi ja tekipä hän kerran heikon yrityksen tunnustellakseen, olisiko katkennutta liittoa mahdollinen korjata. Hänellä oli Hildan poissaollessa tapana käydä poikansa luona viettämässä muutaman lepohetken ja sieltä oli hän eräänä päivänä ollut tulossa, kun Hilda tuli ovella vastaan ja hän oli silloin tämänkin kasvoilla ollut lukevinaan syvää kaihoa. Silloin hän ajatteli: miks'ei voisi elämä jatkua näinikään rauhallisena ja tyyneenä, ehkä voisi se parantuakin, hänkin ehkä voisi elostua, jos ei Hilda jättäisi häntä nyt juuri hänen sielunsa nöyryystilan aikana. Ja hän oli silloin Hildalle kuiskannut: voitaisiinko vielä koettaa, — pojankin vuoksi? Mutta Hilda oli vastaamatta kääntynyt poispäin, ja sen koommin ei oltu asiasta puhuttu; Juuso ei tiennyt milloin ero tapahtuisi, eipä edes varmaan, tapahtuisiko se ollenkaan.
— Miten käyneekin, enhän minä voi kääntää kohtalon heilaria, puhui Juuso huoahtaen laskeutuessaan kävelemään kukkulalta alas pitkin polkua, jonka kahdella puolen vihannoi kevään tuores nurmi ja puut pukeutuivat nuorteaan lehtiasuunsa. Luonnossa oli kaikki niin vehmasta, niin lämmintä, niin keväistä, oli kuin jotakin toivoa tuottavaa…
Mietteissään asteli Juuso kotipihalleen, vaan pysähtyi siihen ikäänkuin luullen väärälle pihalle joutuneensa. Siellä oli tavarakasoja, arkkuja ja vasuja mullinmallin, kuormia ajettiin pihaan ja huonekaluja nosteltiin sisälle, niin ettei portaille ollut menemistäkään. Mutta samassa tuli Juusoa vastaan heidän palvelustyttönsä kantaen vaatekääröä, pysähtyi Juuson kohdalle ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen ja katseli melkein säälien isäntäänsä:
— Uudet asukkaat eivät muuta sisälle ennenkuin huomenna, maisterilla on huoneensa käytettävänään vielä ensi yönseutu ja sinne olemme nostelleet kaikki maisterin tavarat.
— Entä sinä, mihin sinä menet, — oletko saanut palkkasi?
Juuso ei ollut viime aikoina juuri rahoissa liikkunut, eihän hän paljoa tarvinnutkaan, omasta puolestaan oli hän tullut toimeen sillä vähällä, mitä oli koulusta saanut. Nytkään hänellä tätä kysyessään tuskin olisi ollut muuta, kuin siksiverran, että palvelijansa maksaa saattoi. Mutta tyttö hymähti melkein surkutellen ja virkkoi:
— Ei, minä seuraankin rouvan mukana lasta hoitamaan.
— Rouvan … lasta, niin sehän on luonnollista. Mutta kuule … missä ne nyt ovatkaan…?
— Ne ovat siellä Vuorikadulla, sinne täältä enimmät tavaratkin muutettiin.
— Niin, niin, tietysti.
— Muut ovat kaikki siellä maisterin huoneessa vielä.
— Hyvä on, sinä tulet kai niitäkin sieltä vielä noutamaan.
— Ei, nyt minä vien viimeisen kantamuksen. Ja hyvästi nyt maisteri, kiitoksia kaikista…
Pitkin etehisen seiniä ladottujen tavarakasojen lomitse pääsi Juuso vihdoin tunkeutumaan huoneeseensa. Täällä oli kaikki sekasin yhdessä mylläkässä, huonekaluja oli siirretty keskelle laattiaa, arkkuja, matkalaukkuja, vaatekasoja ladottu päällekkäin, niin että ainoastaan pujottautumalla pääsi niiden ohi pöydän ääreen, joka vielä oli siirtämättä paikallaan. Juuso istui kirjoitustuoliinsa, katseli ympärilleen. Siinä oli pöydällä kirje hänelle, Juuso avasi sen … jaha, eihän se valaissut mitenkään näitä tapahtumia, se oli johtajalta siitä yhteiskoulusta, jossa Juuso oli antanut kielitunteja. Lukukausi oli vasta eilen loppunut, mutta johtaja näkyi mieluummin kirjallisesti ilmoittavan asiansa.
»… saan ilmoittaa että, koska kieliopetus koulussa ensi syksystä tulee järjestettäväksi vähän toiselle kannalle, eivät ne tunnit, joita te viime aikoina olette hoitanut, enää ensi syksystä tule olemaan erityisen opettajan hoidossa…»
— Niin, minä arvasin sen, minusta ei siis ollut siihenkään. Mutta mitäpä tuosta, Jumala tiesi missä ensi syksynä ollaan.
Juuso viskasi kirjeen syrjälle eikä ajatellut sitä sen enempää. Tällainen pieni nöyryytys oli siksi vähäpätöinen muitten pettyneiden toiveiden rinnalla, ettei sillä niiden seurassa ollut tilaakaan. Juuson ajatukset kiintyivät taas tarkastamaan sitä sekasortoa, joka hänen huoneessaan vallitsi. Niin, hänenkin kai tästä sittenkin täytyi muuttaa pois, eihän tällä kaikella voinut olla muuta tarkoitusta. Täytyi muuttaa … mutta mitä hän täältä muuttaisi, miksi hän tuohon hävitykseen rupeaisi sekaantumaan ja minne hän sen siitä siirtäisi? Mutta paperit ja kirjoitukset ainakin, nehän nyt kumminkin olivat hänen omansa, ne täytyi korjata talteen.
Ja hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti keräämään papereitaan kokoon, veti esiin pöytälaatikoita ja tyhjensi niitä siihen eteensä. Hän järjesti keskentekoisia töitään ja aineksiaan eri kasoihin, sitoi kääreisiin ja viskasi tarpeettomia papereita pois. Hän kaiveli yhä syvemmälle laatikkoihinsa, sieltä tuli esiin vanhoja, jo aikoja sitten sommiteltuja kirjoituksia, alulle pantuja pätkiä, joista hän aikoinaan oli aikonut valmistaa eheitä, täydellisiä teoksia. Ne olivat jääneet alkuunsa, siihen kuolleet niinkuin kaikki hänen aikomuksensa ja yrityksensä, — sinne joutivat jo joutopapereitten joukkoon. Ja vanhoja kirjeitä sieltä tuli esiin, jotka sattumalta olivat tallessa säilyneet, kaikenmoisia karhumakirjeitä ja kirjeitä sukulaisilta. Kas tuossa tuttu käsiala … niin se on Elnalta, juuri tuo sama kirje, jossa hän onnitteli kandidaattitutkinnon johdosta ja omalla lapsellisella tavallaan puhui heidän tulevaisuudestaan niinkuin yhteisestä onnesta… Se oli onnellista aikaa vielä tuo, silloin sitä uskoi vielä itseensä, eikä valhe ollut alkanut…
Taas oli Juuso hetkeksi torkahtanut siihen miettimään, kirje kädessään. Vaan hän havahtui siitä, viskasi kirjeen pois: sehän oli totta, hänenhän piti muuttaa…
Muuttaa — minne? Miksi hän oikeastaan kaivoi paperinsa esiin pöytälaatikosta, eikö ne voineet olla siinä. Mihinkä hän ne tästä panisi ja mihinkä veisi? Jos muuttaa piti, niin miksei muutettaisi samalla koko pöytää. Vaan minne? Ja mihinkä nämä kaikki kampsut, vaatteet ja muut? Entä hän itse, mihin … mihin todellakin hän itse?
Ja mitä on nyt tapahtunut? Onko Hilda todellakin sanaa puhumatta lähtenyt, ja missä on poika? Missä on pikku Juuso ja mihin se joutuu, viedäänkö lapsikin häneltä näin kysymättä, jäähyväisille laskematta? Eihän lopullista avioeroa vielä ole tapahtunut, suostumuksensa Juuso oli antanut, mutta muuten ei sen aikaansaamiseksi tehnyt mitään, eikä antanut varsinaista sitoutumistaan…? Vai eikö sitä tarvittanekaan…
Tuo oli kaikki Juusolle epäselvää ja tietymätöntä. Hän tiesi vain sen, että hänen täytyi lähteä siitä pois, nousta pöytänsä äärestä, ottaa paperinsa ja mennä. Ja se paikka siinä pöydän ääressä oli kumminkin käynyt Juusolle jo niin tutuksi, käynyt tavallaan melkein rakkaaksi. Siinä oli hän nyt parin vuoden ajan istunut niin pitkät rupeamat, taistellut, kärsinyt ja miettinyt. Se aika oli ollut tuskallinen aika, ne mietteet olivat olleet enimmäkseen raskaat, vaan tuntuipa sittenkin melkein kaipaus mielessä, kun piti siirtyä siitä istumaan johonkin outoon paikkaan, lähteä taivaltamaan aivan uutta, äkkinäistä tulevaisuutta kohden.
Hänen mietteensä katkasi ovenkäynti ja kun Juuso kääntyi katsomaan, seisoivat kamreeri Holm ja Heikki siellä tavarakasojen takana katsellen miten pääsisivät pujottautumaan peremmäs.
— Sinä olet muuttohommissa, puhuivat he lähemmäs päästyään, — niin, koko kaupunkihan tänään muuttaa. Mihinkä on tarkotuksesi nyt asettua?
— Mihin, — niin, tänne jään Helsinkiin nyt ensi aluksi.
— Täällähän se on kesäkin sopiva viettää työtätekevän miehen. Onko sulla jo syksyksi ajateltua paikkaa tai toimialaa?
— Eipä ole vielä varsinaista.
Vieraat olivat asettuneet siihen arkkujen päälle istumaan ja koettivat pitää vireillä ylimalkaista keskustelua, mutta pian se siihen nukkui pois, kun Juuso ainoastaan lyhyesti vastaili, laajemmalta pakinaan puuttumatta. Istuttiin jo hetkinen ääneti, vaan silloin Juuso yhtäkkiä kysäsi:
— Teillä on kai jotakin erityistä asiata?
Olihan sitä, vastaili Heikki verkalleen. Kamreeri Holm oli hyväntahtoisesti ottanut hoitaakseen heidän, Juuson ja Hildan, asian, hän, Heikki oli lähtenyt vain mukaan Hildan erityisestä pyynnöstä, vaikka hänen olikin vähän vaikea olla osallisena näissä ikävissä selkkauksissa, — varsinkin nykyjään. Ja hän lisäsi, että aikusemmin ei oltu tahdottu ryhtyä varsinaisiin neuvotteluihin, menihän se helpoimmin, kun koko juttu ratkaistiin tuota pikaa yhdellä suorittamalla.
— Onko teillä jo paperit valmiina? kysyi Juuso vähän hermostuneesti.
— Onhan ne, alotti Holm virallisesti. — Asia oli näet aijottu järjestää niin, että Hilda lähtee jo tänä yönä ulkomaille. Vuoden perästä on eron saanti molempain suostumuksella mahdollinen, mutta varoiksi ja välttääksemme, ettei tähän molemmille ikävään seikkaan useammin tarvittaisi palata, olen nyt jo vanhojen kaavain mukaan laittanut paperit valmiiksi, nimikirjoitusta vain enää puuttuu.
— Nimikirjoitusta vain, matki Juuso ja jäi hetkeksi äänettömäksi. Sitten lausui hän ikäänkuin puoleksi itsekseen. — Entä jos minä en kirjoittaisi?
— Se olisi hyvin ikävä asia sekä Hildalle että sinulle, virkkoi Heikki, puuttuen taas pakinaan. — Hän on tahtonut kokonaan vetäytyä tästä asiasta syrjään ja jättänyt meille avonaisen valtuuden saada ero toimeen tavalla taikka toisella. Maamme lakien mukaan on eronsaanti, kuten tiedät, muilla ehdoilla jotenkin vaikea ja itsesi vuoksi olisi suotavinta, ettei tarvitseisi koettaakaan muita keinoja.
— Muita keinoja? Mitä ne olisivat?
Heikillä häkälteli puhe eikä hän tahtonut oikein saada sanoja esiin.Vihdoin hän virkkoi teeskennellyllä surumielisyydellä:
— Niin, lainsäädäntömme on ahdas tällaisissa seikoissa, hyvinkin ahdas. Mutta voihan kumminkin olla tapauksia, jolloin toisen aviopuolison käytös ja esiintyminen antaa aihetta…
— Toisin sanoen, että minusta tehtäisiin hullu, — sitä kai tarkotat?
— Toivon, että mistään sellaisesta viimeisestä hätäkeinosta ei tarvitse tulla puhetta, vastasi Holm, — vaikka onhan toisakseen totta sekin, että ihminen yleensä tässä maailmassa saa vastata esiintymisestään. Mutta mitäpä harrastusta sinullakaan voisi olla koettaa säilyttää voimassa sellaista liittoa, jossa kaikki yhteiselämä kumminkin on mahdoton.
— Niin, tietysti minä kirjotan, virkkoi Juuso, heräten mietteistään, ja rupesi silmäilemään esiin otettua paperia.
— Hilda suostuu sitäpaitse ehtoihin, jotka ovat sinulle hyvin edulliset, jatkoi Holm puhettaan. — Sinulle jää kaikki nämä kalustot ja tavarat, vieläpä hän sulle myöntää pienen osan isosti huvenneesta pääomastaan ja sitäpaitse ottaa Hilda aivan yksinään kustantaakseen ja kasvattaakseen poikanne.
— Pojanko, mitä puhut, Juusonko, viedäänkö hänkin myötyriksi minulta? Hänkin, ainoa, viimeinen toivoni … eihän häntä toki ainiaaksi isältä riistettäne.
Heikki ja Holm kuvasivat Juusolle kuinka luonnollista on, että parin vuoden vanha lapsi seuraa äitiään. Miten Juuso voisi sitä hoitaa ja milläpä kustantaisikaan? Ja parasta on, että poika kasvaneenakin jää yksin äitinsä hoitoon ja ettei vanhempain hajonnut väli pääse häiritsemään sen kehitystä.
Juuso istui ääneti tuijottaen paperiin. Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että häneltä riistettäisiin lapsensakin, poika tuo, josta hän oli aikonut kasvattaa miehen lujan ja tarmokkaan, joka voisi toteuttaa sen, mitä ei isä jaksanut. Täytyihän hänen myöntää, että Heikin huomautuksissa oli perää, mutta tuntuipa siltä niin raskaalta ajatella, että tuokin hänen viimeisen lempensä esine vierotettaisiin häneltä, ja että hänen omalle lapselleenkin opetettaisiin, että sen isä oli kelvoton raukka, kehno ihminen, hullu… Mutta senkin kai täytyi vielä tapahtua, häneltä oli riistettävä kaikki, jotta tyhjyys tuntuisi sitä syvällisemmältä…
Sanaakaan puhumatta otti Juuso paperin ja kirjoitti nimensä.
Heikki ja Holmkin rupesivat, nähdessään Juuson sisällisen taistelun, häntä lohduttelemaan ja kuvaamaan, kuinka haavat, jotka nyt ovat tuoreiltaan auki, kyllä vielä ennen pitkääkin kasvavat umpeen, — onhan parastakin, että olosuhteet muuttuvat ja että Juuso taas joutuu toisiin seuroihin, enemmän ihmisten ilmoille… Juuso kuunteli heitä hetken, käännähti sitten ja ojensi Holmille valmiit paperit sekä pyörähti sen tehtyään taas istumaan pöytäänsä päin. Vieraat hyvästelivät ja lähtivät matkoihinsa.
Juusosta tuntui huoneessa niin ummehtuneelta, tukahduttavalta, tuntui aivan, kuin sinne olisi jäänyt jotakin saastaista ilmaa, jotain, joka sanomattomana tuskana yhtäkkiä rupesi häntä painamaan. Hän viskasi ikkunan auki antaakseen raittiin ilman puhallella vastaansa ja jäi siihen seisomaan ikkunapieleen nojaten. Hetken hän oli siinä seisonut, kun kuuli koputettavan ikkunaan ja näki Oton seisovan sen edessä kadulla.
— Mitä sinä siellä yksin pesässäsi mökötät, tule ulos kävelemään, kehotti tämä.
Juuso lähti mielellään, hänen oli mahdoton olla yhdessäkohden ja yksinäisyyskin häntä rasitti. Ja Oton seuraan hän mielellään löytäysi, se oli niin vilpitön poika ja sai aina mielen vilkastumaan. Nytkin oli Otto ystävällinen ja rohkaiseva, omalla suoralla tavallaan. Hän kertoi, kuinka hänestä tämä kaikki oli tuntunut joutavalta ja harmilliselta, hän oli aina vetäytynyt niistä neuvotteluista pois ja sanonut naisväelle, että te hassuttelette. Hildan oma syy, tiesihän hän sen alkujaan. Mutta kun akat kerran ovat asian näin pitkälle ajaneet, niin ei suinkaan tässä nyt auttanut miehistenkään miesten sentään menettää luontoaan.
— Se menee pois pesussa. Ja nyt sinä Juuso tietysti lähdet maalle. Tiedätkö mitä, sinä olet niin monasti kertonut, miten rauhallista ja viehättävää sulla oli tuolla Suomussalmen sydänmaalla, mikset menisi sinne kesäksi. Saisitpa nähdä, kuinka iloisena ja reippaana miehenä tulisit sieltä takaisin; tämmöisissä oloissa menettää kuka tahansa miehuutensa, vaan siellä sitä kasvaa uutta.
Juuson maailmankatsanto oli tällä hetkellä siksi toivoton, ettei Oton ehdotus alussa häneen vaikuttanut eikä hän voinut siitä innostua. Vaan Oton koko esiintymisessä oli niin paljo sulaa ystävyyttä ja osanottoa, että se jo semmoisenaankin teki hyvää kuulla. Kävelymatkaltaan pistäysivät he Kaivohuoneelle levähtämään ja purasemaan pari voileipää, — Juuso ei ollutkaan syönyt mitään vielä sen päivän lukuun. Siellä puhuttiin vielä Suomussalmesta ja nyt jo Juusossakin heräsivät siksiverran eloon nuo menneet, herttaiset muistot, että hän vähitellen mieltyi tuumaan; siellä sydänmaalla olivat ihmiset, ajatteli hän, kaikessa yksinkertaisuudessaan toki rehellisiä ja hyväntahtoisia, vilpittömiä ja vehkeettömiä, eikä raivonnut siellä tuo kaikkea aatteellisuutta kuolettava kilpailu ja kateus, joka teki sivistyksen hedelmät niin myrkyllisiksi. Ja niinpä he ennen kotiin menoaan Oton ehdotuksesta päättivät, että huomispäivänä toimitetaan nuo Juuson huoneessa olevat hynttyyt ja kampsut kesäksi johonkin makasiiniin ja sitten lähtee mies itse kesälaitumelle saloon.
Näissä tuumissa tuli Juuso illan suussa kotiinsa. Hän tunsi itsensä ruumiillisesti äärettömän väsyneeksi ja viskausi siitä syystä sohvalle pitkäkseen, hetkiseksi vain, aikoi hän, vaan hän vaipuikin syvään, sitkeään uneen. Hänellä oli ruumiskin ollut tänään ikäänkuin jännityksissään, sille teki tuo lepo niin hyvää. Ja hänestä tuntui aivan, kuin hän jo olisi ollut siellä maansydämmen tuudittavassa rauhassa, jossa hän oli vapautunut kaikista kaihoistaan ja kaikista muistoistaan. Vaan vähitellen vaihtui mielikuva Juuson vaipuessa syvempään uneen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nojannut päänsä siihen lempeään, lämpöseen syliin, jossa hän aina lapsena oli löytänyt hoivaa ja lohdutusta pienissä suruissaan ja pettymyksissään, äitinsä helmaan. Ja se lepo tuntui niin turvalliselta ja tyynnyttävältä. Mutta unelman lennossa himmeni äidinkin kuva hänen mielikuvituksestaan ja hän oli näkevinään edessään toiset, yhtä lempeät ja lempivät kasvot, suuret, siniset silmät ja otsaa kiertävät kutrit ja pehmonen käsi hiveli hiljaa hänen raskasta, riutunutta päätään. Ja hän painoi päänsä syvemmälle sen pehmoseen helmaan ja itki, itki keventäviä, sulattavia kyyneleitä…
Vaan kyynelten vielä kostuttaessa päänalustinta häipyi tuo autuas unelma tuntumattomiin eikä Juuso voinut pidättää sitä kiini. Kävi taas kuin kostea, hyytävä hengähdys hänen ylitsensä ja kylmä väre puistatti hänen ruumistaan. Hän koetti selviytyä, koetti tarkastella, missä hän oli ja minne hän siitä pakeneisi. Vaan hänen ympärillään oli kuin jäätyvää, talvista merensumua, joka tukki näköpiirin joka taholta, eikä hän voinut sen keskestä erottaa muuta, kuin tuon tutun, kammottavan, kelmeän katseen, jossa oli se kylmä, himokas kiilto… Hyi! Juusoa puistatti niin, että ruumis tutisi ja hän heräsi unestaan.
Huoneessa oli melkein pimeä, nuo päällekkäin kasatut tavarat loivat kaikenmoisia muodottoman näköisiä varjokuvia hänen eteensä, ja hänen täytyi ojentaa kätensä tunnustellakseen, olivatko ne varjoja vai esineitä, ennenkuin muisti, missä hän oli ja mitä nuo kuviot olivat. Ikkunasta päin tulvasi yön raakaa, viileää ilmaa, ikkuna oli illalla jäänyt auki ja se oli se, joka Juusoa oli värisyttänyt.
Juuso nousi, sulki ikkunan, sytytti tulen, ja katseli kauan tuohon järjestyksettömään sekamelskaan, joka nyt tulen valossa teki vielä ikävämmän vaikutuksen. Ei ollut kukaan tehnyt hänelle vuodetta, siinä oli kirjakasa sängyn päällä; Juusoa janotti, hän haki juomavettä, sitä ei ollut missään. Hän oli yksin koko tässä huoneustossa, josta hänen sitäpaitse täytyi muutamain tuntien perästä muuttaa pois, mihin tahansa, pois vain avaraan maailmaan. Juuso muisti äskeisen tuumansa matkustaa Suomussalmelle; äsken se häntä viehätti, nyt melkein tympäsi sekin. Yksinkö sinne mustain mietteidensä kanssa, mitähän siellä tekisi ja mihin taas sieltä…? Eihän hän enää ollut sama mies kuin se Juuso, joka siellä kuusi vuotta sitten löysi rauhaa, viihdytystä ja innostusta aatteilleen, nykyinen ei taida löytää sitä mistään?
Mutta pois, ei auta, ja miks'ei yhtähyvin sinne kuin johonkin muualle. Juuso rupesi etsimään ja keräilemään kaikkia, mitä hän siellä matkalla mukanaan tarvitseisi. Hän kaiveli vinniltä tuotuja pakkalaatikoita, löysi sieltä Alanteen aikuisia onkimatarpeita ja pyssykojeita; siinä oli piippunysäkin ja tupakkikukkaro ja oli tuossakin joku paperikäärö, totta tosiaan hänen revolverinsa … omituista, miten senkin olemassaolo oli niin kokonaan unhottunut.
Niitä tavaroita, joita hän aikoi ottaa mukaansa, järjesteli hän esille ja asetti muut paikoilleen ja puuhaili siten toista tuntia siinä yön yksinäisyydessä. Yö oli jo kulunut kappaleen ohi puolesta, olisi ollut maatapanon aika. Mutta Juusoa ei nukuttanut eikä hänen myöskään tehnyt mieli jäädä siihen yökaudeksi yksin valvomaan. Hänellä oli viime aikoina tullut ikäänkuin tarve aina vähän ajan perästä lähteä ulos kävelemään, nytkin hän yhtäkkiä hyppäsi istuimeltaan, haki takin päälleen ja sammutti lampun. Ulos, vapaaseen luontoon, täysillä keuhkoilla hengittämään!
Oli melkein pimeä kaduilla, mutta itäpohjassa kävi taivaanranta jo hienosti punehtumaan, kevätkesän aamu ilmoitti alkavasta sarastuksestaan. Juuso käveli kaupunkiin päin, tietämättä itsekään miksi hänen askeleensa nyt tällä kertaa sinnepäin suuntautuvat. Yö oli hiljainen ja autio, joku yksinäinen kulkija vain näkyi viilettävän kadun poikki, kotiinsa kai, vuoteelleen kiirehtivän. Mutta sataman kohdalla oli liike vilkkaampaa ja useat alas rantaan päin rientävät seurueet vetivät Juuson huomion puoleensa. Rannassa kuului höyrylaiva pihisevän ja puhkuvan, sen kirjavat tulet loistivat kauniilta pimeää aavikkoa vastaan. Se teki lähtöä … niin, tämähän se on tietysti sama laiva, jolla Hilda matkustaa ulkomaille vieden pojan mukanaan.
Juusokin lähti laskeutumaan rantaan päin, ei mennyt kumminkaan ahertavaan ihmistungokseen, vaan vetäytyi siimekseen tavarakatoksen suojaan ja katseli siitä laivan lähtöä. Paljo siinä mahtoi matkustaa väkeä ulkomaille, koska oli noin runsaasti saattajia, täpösen täysi tavarasuojan ja rannan väli. Ne olivat kai kaikki matkustajia nuo, joilla oli kukat rinnassa ja jotka siinä vähän levottomasti jättivät viimeisiä jäähyväisiä saattajilleen, vilkasten vähäväliä milloin laiva rupeaisi loittonemaan rannasta. Pitkään aikaan ei Juuso saanut silmäänsä Hildaa, vaan vihdoin, kun hänen katseensa osuivat laivan kannelle, näki hän Hildan jo seisovan siinä, joukko saattoväkeä ympärillään. Vieressä seisoi palvelustyttö lapsi käsivarrellaan. Saattajista kävi siellä mikä suutelemassa poikaa otsalle, mikä taputti sen pientä kättä jäähyväisiksi… Kas tuossa tuli Heikkikin, hänkin puristaa pojan kätöstä … Juuson oman pojan, hänen viimeisen lempensä, viimeisen toivonsa… Ja itse hän ei saanut mennä omaa poikaansa jäähyväisiksikään suutelemaan, hänellä ei ollut enää lapseensa sitä oikeutta, jota millä vieraalla saattajalla tahansa…
Vielä saapui viimeisiä matkustajia rantaan. Sillalla oleva yleisö väistyi ulommas, Juuson täytyi vetäytyä syvemmälle siimekseen. Hänen katseensa olivat koko ajan kiinnitettyinä sinne lähtevän laivan kannelle. Siinä menivät nyt pirstaleet hänen haaveksimastaan onnesta, siinä vietiin hänen taittuneen toivonsa viime sälökin, poika vietiin sanaa puhumatta, jäähyväisiä jättämättä isän luota, vietiin vieraille maille tullakseen siellä vieroitettavaksi hänestä ja hänen itsensä täytyi sitä katsellen lymyillä pimeässä varjossa, ettei kukaan häntä tuntisi, piiloittauta kuin pahantekijän… Välähti siinä kerran jo Juuson päähän ajatus juosta esiin piilostaan, tunkeutua tuon ahertavan ihmisjoukon läpi, hypätä laivaan ja temmata lapsi syliinsä, painaa se rintaansa vastaan ja juosta pois … jääköön kaikki muu, kunhan hän saisi pelastetuksi toivojensa viimeisen kipinän… Vaan mitäpä se hyödyttäisi, ajatteli hän jo samassa tuokiossa, siitä olisi vain aihetta uusiin meteleihin ja uusiin pettymyksiin, hän joutuisi kumminkin alakynteen.
Laiva vihelsi viimeisen kerran, vieraat komennettiin kannelta pois ja tuo raskas alus lähti vähitellen loittonemaan selälle päin kääntäen keulansa ulapalle. Saattajat kohauttivat kerran vielä hattuaan, viuhtasivat nenäliinalla ja lähtivät vähitellen nousemaan kaupunkiin päin. Aamu rupesi jo valkenemaan, hämärä taisteli viimeisiä taisteluitaan koittavaa ruskoa vastaan.
Juusokin tuli esiin siimeksestään ja käveli ylös kadulle pysähtyen siihen silmänräpäykseksi miettimään, lähtisikö hän jo takasin sinne autioon kotiinsa, vai jatkaisiko kävelyään ulos kaupungista aamuseltaan heräävään luontoon. Juuri sillä hetkellä kulki rannasta nouseva pariskunta hänen ohitsensa… Niin, olihan se Heikki ja hänen vastakihlattu morsiamensa, hekin palasivat saattamasta Hildaa ja poikaa. Ohimennessä pääsi Heikiltä ikäänkuin huomaamatta hiljainen huudahdus »Juuso!» — Juuso pyörähti taappäin, heidän katseensa osuivat vastakkain…
Juuso säpsähti, tapasi kädellään päätään ja näytti koettavan selvittää ajatuksiaan. Tuo silmäys … tuo vaalea katse kylmällä, mutta samalla intohimoisella kiillollaan, tuossahan se oli nyt vihdoinkin ilmielävänä hänen edessään. Siinä oli nyt personoittuna tuo ahdistava mielikuva, joka häntä oli ikäänkuin vaivannut ja vainonnut, jonka alkujuurta hän oli etsinyt ja jolle hän turhaan oli ajatuksissaan koettanut muovailla varmaa muotoa. Juuri tuohon katseeseenhan hän oli yksinäisissä mietteissään koonnut käsitteensä koko siitä voittoisasta suunnasta, joka hänet oli sortanut, vienyt hänen elämäntyönsä, uskonsa ja toiveensa, mutta jota hän ei ollut voinut käsittää … tuossa se oli nyt yhdistettynä luuhun ja lihaan, siinä hän sen oli ennenkin nähnyt, vaikka sitten kadottanut sen…
Liikahtamatta siltä paikalta, johon hän oli jäänyt Heikin silmäystä katsomaan, seisoi Juuso kotvasen niinkuin kivettyneenä, vaan hänen sisässään kävivät laineet korkeina. Tuo katse se on voittanut, se on kukistanut hänet; juuri sitä vastaanhan hän oli taistellut, sen itsekkäisyyttä, sen epäpuhtautta vastaan, juuri sen ohi oli hän koettanut kohottaa omat aatteensa… Miksikä piti tuon suunnan, tuon Heikin suunnan, juuri voittaa, miksi piti tuon kylmän, kiiltävän katseen saada noin pirullisesti ilkkua…?
Tuo katse! Hän oli sitä niin kauan etsinyt ja siinä sen edustaja nyt kulki, kääntyi tuossa juuri nurkan takaa vasemmalle… Mutta nyt hän sitä ei kadotakaan, ei…
Ja Juuso tunsi yhtäkkiä mielessään ennen tuntematonta päättäväisyyttä ja toimintavoimaa ja hän tunsi taas jäsenissään tarmoa ja uhkaa. Hänen täytyi vielä kerran nähdä tuon katseen, katsella terävänä ja rohkeana sen kylmään kiiltoon, hän tahtoi vielä kerran taistella tuota voittosaa voimaa vastaan, saada se pelkäämään, kukistaa se, kostaa sille ja palauttaa oikeus ja totuus, jotka olivat loukattuina maanneet allakynnen, taas arvoonsa ja valtaansa. Se oli niin kylmä ja levollinen tuo katse, mutta sen täytyi laskea luomensa ja vapista… Ja heti…
Se oli Juusolle itselleen aivan outo tunne tuo, vaan se tuli niinkuin korkeampana käskynä, jota vastaan ei ollut sotimista, se purkausi kuin kauan salassa kytenyt tuli ilmiliekkiin ja ajoi hänet toimimaan. Ja hänellä oli kohta suunnitelmansa valmis, mitä hänen pitäisi tehdä, miten hänen olisi vielä sinä yönä saatava tuo vieras valta voitetuksi ja kukistetuksi.
Hän lähti kiirein askelin kävelemään Kaivopuistoa kohden, pisti toripaikoilla pientä juoksua ja riensi vihurina sisälle asuntoonsa. Aivan kuin kärppä notkeana puikkelehti hän nyt huonekalukasojen ja tavaraläjien lomitse pöytänsä luo, tempasi sieltä esiinladottujen esineiden joukosta varmalla kädellä pienen käärön, pisti sen taskuunsa ja oli seuraavassa tuokiossa taas matkalla kaupunkiin päin, riensi niinkuin se, joka ei silmänräpäystä epäile tarkoituksestaan, ei astu askeltakaan sivulle eikä vilhu tarpeettomasti ympärilleen.
Mutta juuri kun hän taas harppasi satamanreunaista katua pitkin edelleen ja yritti kääntymään ylös kaupungille, tuli ryysyihin puettu mies häntä vastaan, tarttui napinlävestä kiini, pysäytti siihen ja päästi rämäkän naurun, kun Juuso ikäänkuin säikähtäen vetäysi taaksepäin. Se oli Kippis.
— Ka, etkö taaskaan tunne vanhaa trastukampraatiasi … mutta mistä sinä tulet, en minä nähnyt sinua laivarannassa, vaikka siinä rouvasi matkusti… Mitäs hittoja, menikö se nyt sulta se kultalintu, jonka sinulle hommasin, — voi sinua mies, kun et pidellyt kiini!
Juuso ei vastaillut mitään, hän katseli vain Kippistä, joka siinä hoippasi hänen edessään likasena ja lakki silmillä, toisessa jalassa kenkä ja toisessa kalossi ja hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia teitä. Hän laski koko ajan mielessään, mihin Heikki milloinkin oli ennättänyt; nyt hän on saattanut morsiamensa tämän kotiin ja lähtee nyt sieltä palaamaan asuntoonsa…
Vaan Kippis puhua porisi koko ajan seuraten hänen askeleitaan ja aina sekaan rämähtäen nauramaan.
— Sinä katselet minun vormuani, hehe! no, tässä minun ammatissani se ei ole niin määrässä ja kesäaikana on terveellistäkin liikkua vähän vilposemmassa puvussa. Minä olen näet vaihtanut ammattia sitten viime näkemän, ei siitä afäärimiehenä olostakaan ole, siinä jääpi maksuja maksamatta ja se on läpeensä sellaista hienosta vehkeilyä. Tässä nykyisessä ammatissani — täällä sataman partaalla — sitä tosin tuntee hartioissaan, mitä tekee, mutta siinä saapi maksun puhtaassa rahassa, milloin enemmän, milloin vähemmin…
Juuso tuli jo levottomaksi, ojensi kättään ja toivotti hyvää yötä.
— Niin, nukkumaan tästä olin minäkin lähdössä, kiipeän tuonne vuorelle Tähtitornin juurelle, se on ylempänä aina vähän lämpimämpi. Mutta mihin sinä sinnepäin keskellä yötä, Kaivopuistossahan sinä asut? Vai oletko muuttanut? No on sinua vetelystä, kun noin väleen menetit kultalintusi, jonka sulle hommasin suurella vaivalla. Mikä sinusta nyt tulee? Sinähän olet huono taloudenhoitaja sinäkin, peijakas soi, kun et vain laita niin, että meistä tulee ammattikilpailijat…
Jo oli Juuso lähtenyt edelle kävelemään päästäkseen hänestä vapaaksi, vain Kippis ehätti vielä hänen jälkeensä jutellen:
— Odotahan nyt, mihin sulla sellainen kiire. Kyllähän minulla tämä ammatti hyvä on, mutta siinä joutuu toisinaan hampaat naulaan. Olisiko sulla antaa joku pieni hopeasirpale, että aamulla voisin kehasta eineen aikana toriämmälle?
Rahaa, niin oli kai sitä Juusolla vielä kipene. Hän tyhjensi liivintaskunsa anojan kouraan:
— Tuossa on, juo onneksesi.
— Juo! — juonkinhan minä, hitto soi, sinähän olet ruhtinaallisen jalomielinen, juon sinunkin onneksesi ja maksan takasin sitten kun seistään rinnakkain laiturin reunalla…
Juuso käveli jo hänen loruaan lopetellessaan kiirein askelin ylös kaupungille päin. Hän riensi hyvää vauhtia, ikäänkuin peläten myöhästyvänsä siitä varmasta päämaalista, mihin hän nyt pyrki: hänen täytyi aikaa hukkaamatta vielä saada käsiinsä tuo vihattu katse, tuo sortava, pelottava … vaan nyt piti sen kerran räpäyttää luomiaan hänen edessään. Nyt oli hetki tullut, jolloin tuo kiero, vihattu suunta, joka ihmisten huonoihin taipumuksiin vedoten oli päässyt voitolle, kerrankin lupsahtaisi kokoon ja oikeus saisi hyvityksensä. Mikään voima maailmassa ei olisi nyt voinut estää häntä viemästä päätöstään perille.
Jo saapui hän Heikin asunnolle, — niin, sillä oli vielä tulta huoneessaan, kuten hän oli arvannut. Ulko-ovi oli kiini, no, pääsee kai pihan kautta. Innokkaasti, ikäänkuin hänen henkinen olemassaolonsa olisi siitä riippunut, haki hän ovet ja käytävät, nousi ylös portaita ja soitti. Kului kotvanen, jo tuli Heikki avaamaan. Mutta oven auki lyötyään peräytyi tämä samassa takasin ja huudahti säikähtyneenä:
— Juuso, sinäkö täällä, mitä sinä juokset keskellä yötä?
— Aha! pelkäätkö kerrankin, räpyttääkö silmäsi vihdoinkin…
— Mitä, oletko sinä humalassa vai hulluko?
— Hullu, niin olen.
Ja samassa veti Juuso revolverin taskustaan, oikaisi sen Heikkiä kohden ja laukasi. Luoti ratkoi hian auki Heikin yöpaidasta ja riipasi vähän orvasketta. Juuso seisoi varmana paikallaan, koetti saada toista patroonaa laukiamaan, vaan se oli jo vanhennut ja pilaantunut, ei lauennutkaan. Sillävälin juoksi Heikki toiseen huoneesen, sulki oven jälessään ja Juuso kuuli siellä telefoonin hätäisesti soivan ja peljästyneen äänen puhuvan siihen.
— Ahaa, hän pelkää, hän on tapannut. Se katse on kerrankin masennettu, se on sen itse tunnustanut…
Tyyneenä ja tyytyväisenä, aivan tyydytettynä teostaan seisoi Juuso hetkisen rauhallisesti paikoillaan. Sitten laski hän aseensa laattialle ja lähti verkkasin askelin astelemaan alas portaita, niinkuin mies, joka on tarkimman harkinnan mukaan täyttänyt velvollisuutensa. Hän tuli kadulle ja hänessä oli nyt niin varma, levollinen tunne: suoni löi tasasesti, pää oli kirkas ja mieli rauhallinen, — näin levolliselta ei ollut hänestä moneen aikaan tuntunut. Kappaleen katua käveltyään näki hän vastaansa tulevan kaksi poliisia, jotka juoksivat minkä käpälästä lähti. Juuso astui heidän eteen, leväytti kätensä ja virkkoi:
— Hei miehet, te juoksette ohi! Te olette tietysti menossa ottamaan kiini sitä miestä, joka juuri äsken ampui tirehtöri Grönbergiä hänen asunnossaan. Se mies olen minä.
Helsingin itäisessä saaristossa, sen valtaväylän varrella, jota pienet saaristohöyryt kesäaikana joka toinen tunti kulkevat edestakaisin tuoden ja vieden kesäasunnoissaan asuvia pääkaupunkilaisia, oli havupuita kasvavan kallioniemen poimukkeessa pieni, sievä, runollisen näköinen huvila, joka juuri tänä kesänä oli vaihtanut omistajaa. Sen rakentajalla ja entisellä omistajalla oli onnen ratas lähtenyt pyörimään takaperin: ei kannattanut enää pitää kesähuviloita, piti perheen kanssa koettaa kestää kaupungin kuumuutta ja joka taholta supistautumalla koettaa taistella ahdistelevia aikoja vastaan. Toisella, joka sen oli ostanut, oli ratas myötään varmasti eteenpäin pyörimässä; nyt oli jo laiturikin muuttanut nimensä, se kulki keväästä asti tirehtöri Grönbergin laiturin nimellä.
Silloin oli Heikki näet ostanut tuon huvilan, — menihän se aivan polkuhinnasta, joten oli sula voitto suorittaa rahat kerrassaan, kun muuten olisi joka kesä pitänyt maksaa kalliit vuokrat ja tyytyä mihin sattui. Olihan se sitten oma, — kun nyt kerran saattoi asiansa sillä tavoin järjestää. Nytkin ensi kesänä se oli niin mainiosti sopinut. Heikille ei jäänyt, vietettyään heinäkuun alussa häänsä, kuin muutamia viikkoja lomaa tehdäkseen pienen häämatkan kotimaassa, loppukesä piti olla virkatoimissa. Niitä varten matkusti hän nyt huvilastaan joka aamu Helsinkiin, mutta ennätti jo päivällisen ajaksi kotiin takasin ja sai viettää loput vuorokaudesta siellä kahden nuorikkonsa kanssa, viettää rauhallisempaa ja yksinäisempää maalaiselämätä kuin koskaan varsinaisella maaseudulla.
Sunnuntait varsinkin siellä olivat oikeita »kissanpäiviä», olivat vielä nyt syyskesästäkin, kun sattui lämpösiä, kauniita poutapäiviä. Sellainen, mitä ihanin, päiväpaisteisin sunnuntain aamupäivä oli nytkin, jolloin Heikki istuskeli huvilansa rannanpuoleisella kuistin penkillä mukavasti selkäkenoon nojautuneena. Hän sulatteli siinä aamuruokaansa, soitteli sormillaan sievosesti pyörehtyvää vatsaansa ja antoi ajatustensa vapaasti lennellä niille mieluisissa ilmakehissä. Ja hän tunsi itsensä sangen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Olivathan kaikki tuumat menneet niin hyvästi lukkoon, hänen olemuksensa lepäsi jo niin tukevalla pohjalla, hän varmistui joka päivä yhteiskunnallisessa asemassaan ja arvossaan. Rutosti ja varmasti, hyvällä vainulla ja aukinaisin silmin, — se oli aina ollut hänen tunnuslauseensa ja sen mukaan hän olikin menetellyt… Nytkin viimeksi naimiskaupassaan: tutustui sattumalta tyttöön, hankki tiedot, että se oli hyvästä perheestä eikä aivan tyhjäkään, — kahta kuukautta myöhemmin vietettiin häät. Ja kumminkin oli Heikki vaalissaan täydelleen onnistunut. Niin vaatimaton, sävyisä ja nöyrä hän oli tuo pikku eukko, niin naisellisen alamainen ja valmis tottelemaan miehensä pienintä viittausta, — enemmän ihanteensa mukaista naista ei Heikki olisi voinut löytää.
Paitsi omalla toimialallaan, oli Heikki varmalla ja arvokkaalla esiintymisellään jo saavuttanut yleisempääkin luottamusta ja huomiota. Tuossa oli hänen edessään pöydällä juuri eilen saatu kutsumuskirje jäseneksi erääseen arvokkaaseen tieteelliseen seuraan. Helsingissä oli puoluemiesten kesken jo keväillä ollut puhetta, että Heikki olisi sopiva mies asetettavaksi ehdokkaaksi ensi valtuusmiesvaaleissa. Joutumisestaan edusmieheksi valtiopäiville ei Heikki taas epäillyt ollenkaan, se oli ainoastaan ajan kysymys ja jos ei yksi pikkukaupunki valinnut niin valitsi kai toinen. — Ja se meni kaikki aivan itsestään, ei tarvinnut ensinkään rasittaa itseään eikä ponnistella; asetti vain tuontuostaankin kurssin sen mukaan, miten tuuli kävi, ja tarkkasi vähän syvemmälläkin liikkuvain virtausten suuntia. Antoi muuten vain sojottaa, kyllä tuuli vei eikä myrskyjä tarvinnut peljätä.
Heikki tarkasteli lahdessa loivasti vierähtävää lainetta, jota syyskesän levoton tuuli koetti heiluttaa korkeaksi, katseli miten loiskahtava aalto aina muka teki hyökkäyksen laiturin kylkeä vastaan, mutta palasi nolona takasin tajuten, ettei se sille kumminkaan mitään voinut. Laituri seisoi paikallaan varmana kuin konsaankin pohjakallio — se olikin nyt hänen laiturinsa. — Ylempätä lahden suulta, väylän varrelta, kuului taas pienen saaristohöyryn tiheää tykytystä. Nyt se läheni, kääntyi jo niemestä näkyviin ja ohjausi Heikin huvilata kohden, vaikkei viittari ollutkaan pystössä sitä kutsumassa. Sieltä mahtoi tulla joku tuttava, no, olihan Heikki käskenytkin aina jonkun tulla sieltä kaupungin tomusta hengittämään raitista ilmaa hänen merihenkiseen huvilaansa. Jo pysähtyi laiva laituriin, sieltä nousi pitkä, solakka mies … ka, sehän on Otto Alm, eipä ole tavattukaan sitten noiden Juuson rettelöjen aikojen. — Heikki lähti kävelemään rantaan vastaanottamaan vierastaan.
Otto oli nykysin perheestään yksin Helsingissä ja hän oli siinä joutessaan kerran päättänyt pistäytyä katsomassa Heikin uutta »maahovia», — nätti paikkahan tämä onkin. He tarkastelivat huvilan joka puolelta, katselivat kasvitarhaa ja perunamaata ja istuivat sitten taas Heikin äskeiselle mielipaikalle tarinoimaan. Otto kertoi, että nyt vihdoin lähestyi hänen pitkällinen lukuaikansa loppuaan, — rupee jo vähitellen kyllästymään tuohon medisiinari-elämäänkin, niin hauskaa kuin se onkin. Nyt hän lopetteli juuri viimeistä palvelustaan sairashuoneissa, Lapviikissa viimeksi, — jouluksi olisi homma valmistua.
Kun Lapviiki tuli mainituksi, johtui siitä itsestään puhe Juusoon, joka parastaikaa oli siellä oikeuden määräyksen mukaan tarkastettavana, missä määrässä hänen järjessään oli vikaa ja saattoiko häntä pitää vastuunalaisena teoistaan ja erittäinkin tuosta aiheettomasta murhayrityksestä entistä ystävätään kohtaan, joka keväillä oli herättänyt sellaista huomiota. Otto olikin usein tavannut Juuson siellä hulluinhuoneessa ja keskustellut hänen kanssaan pitkästi, ja tiesi siitä syystä kertoa yhtä ja toista hänen mielentilastaan ja olostaan.
— Hän näyttää nyt rauhallisemmalta ja tavallaan tyytyväisemmältä kuin pitkiin aikoihin, kertoi Otto. — Hän myöntää itse viime talvena ja kevännä ja varsinkin noina avioeronsa aikoina olleensa hyvin hermostuneena, usein äärettömässä sielun tuskassa, mutta kumminkin kykenemättömänä pakottamaan itseään todelliseen toimintaan. Se oli, sanoi hän, sama epätoivoinen tunne, kuin jos tahtoisi ojentaa kätensä, mutta ei saisi sitä suoraksi. Hänen kaikki tuumansa ja aikeensa olivat menneet myttyyn, useat yhteensattuneet asiat olivat painaneet ja masentaneet hänen muutenkin herkkää mieltään. Mutta nyt sanoo hän olevansa mieleltään aivan terveen, hän tuntee sielullaan olevan entisen kimmoavaisuutensa ja sen kaikkien kykyjen olevan toiminnassaan. Ja, mikä minusta yksityisesti on merkillistä, koko hänen käytöksensä ja kaikki puheensa osottavat aivan tervettä miestä. No niin, yksi sairaloinen kohtahan siinä on…
— Yksi ruuvi puuttuu, se on riittävä selitys, virkkoi Heikki välinpitämättömän näköisenä. — Se on luulenma häneltä aina puuttunut, vaikka vaihdellen sen mukaan, mihin yksipuolisuuteen hän milloinkin kiintyi. Minussa ei ole Juusoa kohtaan mitään katkeruutta, mutta luulen melkein voivani selittää hänen sairaloisuutensa kehityksen. Hänessä on jo kauan mahtanut olla hiukan vikaa, se kasvoi, kasvoi sen jälkeen kuin hän vetäytyi yksinäisyyteensä äärimmilleen, kunnes se vihdoin tarvitsi jonkun esineen, johon kohdistaisi purkauksensa. Se esine satuin nyt olemaan minä —.
— Niin, siinähän se kohta juuri on, jota hän ei voi tyydyttävästi selittää. Hän sanoo joutuneensa tappiolle taistelussaan uutta maailmankatsantoa vastaan; itse hän joutui sorronalaiseksi, vääryys voitti ja hän väittää koko tuon suunnan keskittyneen sinun persoonaasi.
— Niinpä niin, vainoomishulluutta! Mitä minuun tulee, osoittihan oikeudenkäynti aivan toista. Minä vanha toveri, joka olin monella tavalla koettanut häntä auttaa, — vainoomishulluutta, ei muuta mitään!
— Sitähän se on. Rauenneet toiveet ja pettymys pettymyksen perästä ovat sitä olleet omiaan hänessä synnyttämään. Ehkä oli luontoista taipumustakin, taipumusta raskasmielisyyteen.
Heikki pudisti päätään ja virkkoi kotvasen kuluttua miettiväisenä:
— Alkujaan sitä ei ollut, hän oli hurjastelija. Mutta sitten kyllä… Mitenkähän hän itse mahtaisi selittää tuon hänessä tapahtuneen luonteenmuutoksen, tuon hänessä viime vuosina ilmestyneen raskasmielisyyden ja uinailevaisuuden, joka hänet teki niin mahdottomaksi ja vihdoin terästyi mielenhäiriöön?
— En ole itse häneltä tuota niin tarkoin kysellyt, vastasi Otto. Vaan pari päivää sitten luin erään hänen kirjoittaman kirjeen muutamalle ulkomaalaiselle tuttavalle, — kaikki laitoksesta lähtevät kirjeet tarkastetaan tietysti ennen lähettämistä ja minun teki mieli nähdä, hänen tuumiaan. Tuo tuttava näyttää olleen joku hyvä ystävä, joka kuultuaan Juuson keväisestä asiasta on siitä häneltä kysellyt, ja hänelle kertoo Juuso suoraan ja peittämättä viimeaikaisen alennuksensa tilan, kuten hän sitä kutsuu. En malttanut olla ottamatta tuosta kirjeestä muistikirjaani muutamia lauseita, jotka minusta ovat hänen luonnettaan ja maailmankatsantoaan erittäin kuvaavia ja tavallaan mielestäni sattuviakin. Niin, tässä se on. Hän kirjoittaa m.m:
»Kuten tiedät, on meidän maassa viime aikoina suoritettu tärkeä kulttuurityö: kansallisuusaate, tuo kansoja innostava, on nostanut meidänkin pienen kansan taisteluun, jota lopulta voitollisesti on käyty. En tiedä, arvaanko oman persoonani liian tärkeäksi, mutta olen yhä enemmän vakaantunut siihen käsitykseen, että minun vähäpätöinen kohtaloni on joutunut likeisesti riippumaan tuosta meidän yleisestä, kansallisesta herätystyöstä. Ainahan suuret kulttuuritaistelut vaativat uhrinsa. Ne kohottavat kansoja ja vievät niitä vuosisataisaskeleilla eteenpäin, mutta juuri se virkeys vaikuttaa, että taistelun kuumuudessa yksi ja toinen elämä tupsahtaa poroksi. Tällaisten liikkeiden aikana tapahtuu hyvin nopea uudistuminen, olot kehittyvät, suunnat vaihtuvat huimaavaa vauhtia ja yhtäkkiä voi aika rientää yksilön ohi. Taikka voi yleisessä suunnassa aivan huomaamatta tapahtua käänne, tai seisahdus ja silloin se, joka ei samassa arvaa olla mukana, se hyökkää entistä vauhtiaan yhä vanhaan suuntaan ja huomaa vasta liian myöhään olevansa yksin; hän hämmentyy, sekaantuu pois, ei käsitä aikaansa eikä aika häntä. Pääjoukko on tehnyt käänteen ja pian toisenkin, kaikki, jotka ovat siinä rivien sisässä, seuraavat vaistomaisesti, muutoksesta itse paljo tietämättäkään, mukana ja tottuvat väleen uuteen kurssiin, ne vain, jotka reunoilta ovat tipahtaneet syrjään ja koettaneet hapuilla omia teitään, ne sortuvat.
»Sellaisessa mutkauksessa olen minäkin sortunut. En ymmärtänyt tässä muutamia vuosia sitten erästä rintaman käännettä, en sen tarkoitusta enkä tarpeellisuutta. Näin sen, huomasin mihin se pyrki, vaan se oli minusta vieras ja väärä, minulla ei ollut malttia eikä halua seisattua vanhalta suunnaltani; uutta en voinut hyväksyä, asetuin vastaan, kuljin muutamain muitten kanssa omia teitäni tavotellen kansallisen liikkeen alkuperäisiä periaatteita, jotka mielestäni olisivat olleet puhtaammat ja paremmat. Mutta pian olin yksin. On hyvin epäkiitollista vetää vastakynttä voittoisaa suuntaa vastaan, vaikka tuntisikin, kuten minä tein, sen vievän kieroon. Olin liian heikko seisomaan omalla kannallani, kärsin pettymyksen toisensa perästä, alennuin ja masennuin, en voinut enää kohota enkä palata, vajosin vajoamistani…»
Otto pisti taskukirjansa kiini ja jatkoi vilkastuneena:
— Tämä kohta oli minusta merkillinen siksi, että se osottaa kuinkapuolueettomasti ja himottomasti mies nyt osaa entisyyttänsä arvostella.Onhan siinä minun käsittääkseni paljon tottakin. »Pääjoukon» mukanaJuuso epäilemättä olisi ollut mies siinä missä muutkin.
Heikkiin ei tuo oikein pystynyt.
— Hm, »olisi ollut». Tuosta kirjeestäkin tuntee varsin hyvin hänen vanhat haaveilunsa ja mielikuvituksensa kulun. Hän pitää itseään suuren kultuuritaistelun uhrina, ei oman sairaloisen uneksivaisuutensa uhrina, jona hän kumminkin on. Mutta yksi kohta hänen selonteossaan on oikea: hän ei ole koskaan ymmärtänyt aikaansa. Vaan kenen syy?
— Tietysti se on hänen omaa syytään, hän oli nyt kerran luonteeltaan sellainen, miten sanoisin, vähän liian runollinen ja aatteellinen.
— Liian suuria aatteita ja aikeita — kehittyivät hulluuteen. — Vaan mitä hänestä nyt siellä arvellaan, tehdäänkö hänestä vielä järki-ihminen, joka saa vapaasti liikkua yhteiskunnassa?
— Luultavasti ei. Tarkastusaika on nyt kulunut loppuun ja sen tulos arvattavasti on, että hän selitetään potevan osittaista mielenvikaa.
— Käkisalmeen siis. Ja se on sen lorun loppu, lopetteli Heikki keskustelua hienosti haukotellen, ikäänkuin jos koko asia hänen puolestaan olisi ollut aivan yhdentekevää.
Heikin rouva tuli ulos verannalle vierasta tervehtimään ja keskustelu kääntyi muille hauskemmille aloille. Kohta päivällisen jälkeen lähti Otto takasin kaupunkiin ja Heikki viskausi mukavasti sohvalleen päivällislevolle ottaen sanomalehden käteensä, — hän ei ollut siellä maaoloissa kiirehtinyt sitäkään tänään vielä aikusemmin lukemaan. Mutta tuntui nytkin niin makeasti raukaisevan, päivä oli paistanut huoneen niin uuvuttavan lämpimäksi ja kaikki ympärillä oli niin äärettömän hiljaista. Heikki pani hienolta höyryävän sikaarin syrjään … ottaa tässä kenties pienet unet, eihän tuossa lehdessäkään näy olevan mitään.
Vaan samassa hän vilkastui, hyppäsi pystöön ja uni oli poissa. Hän oli lukenut lehdestä muutaman uutisen, joka häntä innosti.
— Tuossahan tuo on jo präntättynä, vaikkei Otto tiennyt asiasta mitään… »Ja sen johdosta on laitoksen lääkäri lääkintähallitukselle antamassaan lausunnossa ehdottanut, että hänet siirrettäisiin Käkisalmen rikoshullujen hoitolaan yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä…» Siinähän se nyt on, se on siis päätetty!
Heikki olikin vähäisellä jännityksellä odottanut tuon tarkastuksen päättymistä, vaikk'ei hän ollut sitä kellekään ilmaissut. Olihan se selvä, että mies oli hullu, eihän Juusolla voinut olla, kuten oikeudenkäynnissä kylläkin oli selvennyt, mitään järjellistä syytä vihata häntä, vanhaa ystäväänsä. Mutta sittenkin, se oli muuten normaali… No, nyt on mies ainakin tallessa…
Heikki oli taas sytyttänyt sammuneen sikaarinsa ja käveli laattiata edestakaisin miettien ja muistellen. Olihan oikeastaan miestä säälikin, se oli alkujaan kelpo poika, puhdaskarvanen poika, ja hän tarkotti aina rehellisesti ja oikein kaikella minkä teki. Mutta hittoko sitä saattoi auttaa, että hän kehittyi yksipuoliseksi ja jäi sokeaksi ja että hän antautui silmittömästi seuraamaan sitä, mitä kerran oli tuntenut ja oppinut, voimatta oppia mitään uutta. Hän syyttää aikoja — hm! Olivathan ne todella käänneaikoja nuo vuodet, jolloin vähitellen voitiin ruveta kääntämään pelloksi sitä, mitä pitkällisillä ponnistuksilla oli perkattu. Sitä Juuso ei käsittänyt, — no, sitä eivät heti älynneet monet muutkaan —, mutta se siinä oli merkillistä, ettei Juuso sittemminkään, aikojen taas muuttuessa, osunut oikealle tolalle niinkuin useimmat muut…
Heikki pysähtyi kävelystään, asettui ikkunan eteen seisomaan ja katseli miettiväisenä ulos lahden poikki, joka tyyntymistään tyyntyi päivällisestä laineikostaan.
Käkisalmeen…! Niinpä niin, hänhänonhullu, siitähän ei päästä mihinkään. Sitä vikaa oli jo alkujaan, sitä osotti jo tuo hurjasteleva into, joka hänet kesken poltti loppuun… Ja se on ylipäätään hulluutta valita, kuten hän, itselleen joitakin erityisiä elinohjeita ja periaatteita koko ijäkseen; olkoot nuo ohjeet ja aatteet kuinka hyviä ja kauniita tahansa, eihän ne joka paikkaan sovi. Miehellä pitää olla selkärankaa, se on totta, vaan sen tulee toki olla siksiverran taipusan, että kullakin ajalla voi mukautua olojen ja ajan vaatimusten mukaan. Sen seikan täytyy jokaisen älytä, vaikk'ei nyt jokaisella tietysti voi olla samaa kykyä katsoa eteenpäin eikä samaa makua sormien päissä. Kääntyyhän aika myötään, pitää vain osata kääntyä mukana, joka ei sitä osaa, — jaa, se jää sivulle!
Sitä se ei Juusoparka ymmärtänyt, hän oli siinä suhteessa todellakin aikansa lapsipuoli. Hän iski päänsä seinään ja juuri siksi hän onkin nyt mennyttä kalua.
Käkisalmeen! Ka niin, itsepähän kaivoi hautansa. Viaton Heikki oli, hänen tiensä oli kyllä käynyt päinvastaseen suuntaan, vaan ei hänellä ollut siitä omantunnonvaivoja. Hän oli vain ymmärtänyt aikansa kulun ja sen vaatimukset ja menetellyt sen mukaan, — siinä kaikki!
Kiintyneenä näihin mietteihinsä oli Heikki jo sytyttänyt toisen sikaarin ja ruvennut sitä poltellen jälleen mittelemään laattiata edestakaisin. Vaan kotvasen kuluttua viskausi hän taas sohvalle ja otti uudelleen sanomalehden käteensä… »Menetellyt sen mukaan», niin juuri, ja niin hän aikoi tehdä vastakin, se on jokaisen oikeus ja velvollisuus. Aika kehittyy myötään, olot ja suunnat muuttuvat, täytyy tunnustella eteensä. Mutta onneksi hänellä olikin siinä suhteessa tarkka vainu. Nytkin hän haisteli jotakin… Olihan ollut jo kotvasen jonkinlaista seisausaikaa, mutta melkein tuntui taas siltä, kuin olisi ilmassa ollut jotakin hienoista, kaukaista käryä… Niin näkyy, maaseutulehdissä esiintyy tyytymättömyyttä, ei kärsitä muka harvainvaltaa eikä pääkaupunginjohtoa, tahdotaan omatkin mielipiteet kuuluville. Saa nähdä, paahdetaanko sieltä pitemmältäkin ja kehittyykö siitäkin vielä jotakin suuntaa. Mutta se on vielä hyvin kaukaista, hyvin hienoista huminaa, ei sääsken ääni taivaaseen kuulu… Ja jos sieltä joskus rupeaisi vinhemmin puhaltamaan, niin onhan sitten aina aikaa tarkemmin tunnustella virtausten voimaa ja katsella miten kurssi milloinkin on käännettävä. Nyt istutaan alallaan, lujitetaan perustuksia ja merkitään tuulen vaihtuvia vivahduksia.
— Malttia vain ja samalla valppautta!
Heikki viskasi sikaarinsa syrjälle, — mitä varten hän siinä nyt taas niin tuimasti tupruutteli. Hän poltti varmaankin liiaksi, se ei voinut olla terveydelle hyväksi ja terveyttä täytyi säästää. Sitä kyllä vielä tarvitaan, sillä taivalta ylöspäin on vielä pitkältä.