Eero purskahti itkuun ja lankesi polvilleen. Hän kietoi käsivartensa Ailin polvien ympäri ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Siinä hän itki kauan, hurjasti ja raivoten, ikäänkuin itkeäkseen elämän ruumiistaan. Aili istui ääneti, hiljaa silitellen hänen hiuksiaan. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt Eeron itkevän. Se häntä tyynnytti, omituisesti hivellen.
— Minun on nyt niin kevyt ollakseni, alkoi hän hitaasti ja ikäänkuin itsekseen. — Miksen ole tätä tehnyt jo ennen, miksi olen kantanut hartioillani tuota raskasta taakkaa…? Olen kärsinyt sanomattomasti… Mutta olen sen kaiken ansainnut, siksi etten tyytynyt hyvään kotiini, kauniiseen Kaarilaani, joka minua, vierasta lasta, on vaalinut kuin omaansa koko elämäni ajan… Voi minua, että vaihdoin sen pois, kotimetsäni, kotijärveni, kansani kärsimyksineen ja iloineen, sydänmaani suuren yksinäisyyden!… Niin, minä olen tämän kaiken ansainnut!
Eero pusertui häntä likemmä ja painoi polttavat kasvonsa hänen käsiänsä vastaan.
— Puhu Aili, puhu enemmän, sai hän nyyhkytyksiltään lausutuksi.
Ja Aili alkoi hetken kuluttua:
— Luulen todellakin niinkuin sinä sanot, että toiset ovat syntyneet elämään pienissä oloissa, toiset vaikuttamaan suurissa. Minä kuulun noihin ensinmainittuihin… Muistatko, kun kerran olimme kävelemässä Kiutun mäessä, sanoit sinä minulle, että omistan avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Ja minä vastasin ylpeillen: niin, minä sen omistan ja se onkin ainoa aarteeni. En silloin itsekään käsittänyt, mitä sanoin, vasta jälkeenpäin olen oppinut sen ymmärtämään… Se on tuo avain, joka sitoo minut maaseutuun, sillä ilman luontoa en voi elää. Nesteeni kuivuvat, minä kulun tyhjäksi, jollen saa olla luonnon yhteydessä… En tiedä, ymmärrätkö minua… Sinä suutelet kättäni… Voi, se on niin suloista, suutele vielä kerran… Kiitos!
Ailin kyyneleet alkoivat vieriä. Syntyi pitkä hiljaisuus ennenkuin hän jatkoi:
— En voi sanoin lausua, miten elämä täällä kaupungissa on minusta tyhjää, tyhjää… En sano, että se sitä itse asiassa on — muttaminullese on tyhjää! Täällähän on paljon kauniita, jaloja pyrintöjä, täällä tehdään paljon työtä. Minä tunnustan sen kaiken oikeaksi, minä ymmärrän, että sen niin täytyy olla, minä kunnioitan kaikkea oppia, tiedettä ja taidetta, jolla täällä Helsingissä on kotipaikka — mutta minä tunnen, ettenminätänne kuulu. — Minä olen ikävä, raskas luonne, joka väsytän koko ympäristöni ainaisella valittamisellani ja kärsivillä kasvoillani. Mutta minä en voi sitä voittaa, sillä minä en voi olla itkemättä, kun tiedän kansani siellä kotona kärsivän. Maalla, sydänmaissa, pienissä oloissa, siellä on työalani. Minun täytyy saada antautua rakastamaan, uhrautua, elää muille ja unohtaa itseni… Sinä Eero, olet kultaperhonen, sinä voit nauttia elämästä ja iloita iloisten kanssa. Me olemme toistemme täydelliset vastakohdat ja meillä on epäilemättä molemmilla tehtävämme maailmassa. Sinä vaikutat suuressa, levität iloa iloisten joukkoon, minä toivon voivani lohduttaa surullisia… Meitä tarvitaan molempia. Sanotaan kyllä, että vastakkaiset luonteet muka sopivat yhteen. Voi olla. Mutta me kaksi, me emme sovi toisillemme. Sinun täytyy saada liidellä yläilmoissa — minun vaipua kivenä maahan… Minkä me sille mahdamme… Voi Eero, pidätkö minua hulluna…? Olen varma siitä, että moni pitäisi…! Ethän naura minua?
— Kuinka voisin, Aili? lausui Eero vakavasti, miltei juhlallisesti. — Sillä niin totisesti kuin tänä hetkenä, en ole vielä milloinkaan tuntenut.
Uudella kiihkolla painoi Eero kyyneltyneet kasvonsa Ailin helmaan ja pusersi hänen käsiään rintaansa vastaan.
— Niin, Eero, kultani, sulje minut syliisi, rakasta minua!… Voi, miten tässä on hyvä… Tulen sitten aina muistamaan tätä aikaa, rakkauteni lyhyttä unelmaa… Kiitos kaikesta Eero… ja anna minulle kaikki anteeksi!
Huoneessa oli jo aivan pimeä. Hiljaisuutta ei rikkonut risahduskaan. He istuivat äänettöminä. Ailin silmät painuivat umpeen. Pitkän ajan kuluttua hän heräsi niinkuin unesta.
— Eero, kuiskasi hän, — sano, mitä ajattelet?
Eero ei heti vastannut. Hän veti raskaasti henkeään ja virkkoi vihdoin ikäänkuin vaivoin:
— Olet oikeassa Aili, meidän täytyy erota… En tiedä, mistä se johtuu, mutta minäkin tunnen rinnassani tuon käskijän, jota minuntäytyytotella.
Aili säpsähti. Hänen mielensä pimeni äkkiä pilkkosen pimeäksi. Itsehän hän oli keskustelun alkanut, vapaaehtoisestihan hän oli Eerosta luopunut. Mutta nyt kun hän häneltä kuuli, että hän suostui, tuntui hänen rinnassaan siltä kuin jotakin olisi särkynyt.
— Minä tiedän, jatkoi Eero, — etten ketään ole rakastanut enkä ketään tule rakastamaan niin puhtaasti kuin sinua, Aili. Mutta… niin, miten sen sanoisin!
— Ei, ei, kuiskasi Aili kiihkeästi, — ei sinun tarvitse selittää. Minä ymmärrän sinut. Mene vapaana etelään! Se on kai paras. Ja minä!… Minun täytyy nöyrtyä… Ah, se ei ole niinkään helppoa! Minun täytyy kirjoittaa kotiin… kertoa, että unelma on lopussa… pyytää anteeksi, rukoilla että saan palata kotiin niinkuin tuhlaajapoika… Ei vielä tänään… Vasta sitten kun sinä olet poissa. Minuntäytyy. Minulla ei ole muuta neuvoa.
Hänen äänensä katkesi. Ylenpalttisten tunteidensa valtaamana sortui hän sohvalle.
— Aili, Aili, armaani, pääsi Eerolta tukahutetusti, — anna anteeksi.Voi miten paljon kärsimyksiä olen sinulle tuottanut!
Eeron lähdettyä tuntui Ailista siltä kuin elämä olisi seisahtunut. Hän ei enää kyennyt kärsimäänkään. Kylmä kolkkous oli hänen ympärillään, ilo, onni ja nuoruus iäksi mennyttä. Hän ei toivonut elämältä mitään.
Lääkäri kehoitti häntä lähtemään maalle. Mutta Kaarilaan ei hän saattanut mennä ja miten olisi hän muualla saanut aikansa kulumaan, ypöyksin synkkine ajatuksineen. Helsingissä oli sentään määrätty työ. Samaa työtä, jota hän kerran oli inhonnut, siunasi hän nyt, sillä se haihdutti hänen tunteitaan, se väsytti. Jota enemmän työtä oli ollut päivällä, sitä tervetulleempi oli hänelle ilta, sitä makeampaa oli hänen unensa.
Illat hänelle olivatkin juhlahetkiä. Hän sai silloin olla yksin, ihmiset eivät kyselleet, eikä hänen tarvinnut hillitä itseään eikä näytellä. Se oli sanomaton huojennus. Hänen ajatuksensa olivat silloin ikäänkuin kokonaan poissa, ristiriidat vain kaukaista unta. Hän laskeutui pehmeään vuoteeseensa, nautti hiljaisuudesta ympärillään ja nukkui. Ja kun hän aamulla heräsi ja ajatus taas rupesi toimimaan, niin näki hän edessään elämänsä uran loppumattoman suorana ja pitkänä viivana, niinkuin yksinäinen kulkija talvella ajaessaan järven selkää katselee edessään olevaa viittatietä: jää on sileää, hiljaista juoksua tekee hevonen, ei tule ketään vastaan, maisema ympärillä on valkeanharmaa, tyyni ja puhdas…
Mutta kevään mukana rupesi hänen rauhansa horjumaan. Hänet valtasi ääretön koti-ikävä. Jota valoisammiksi päivät kävivät ja jota enemmän hanki suli, sitä enemmän se kasvoi, vaikka hän taisteli sitä vastaan. Vihdoin päätti hän kirjoittaa äidille ja Pekalle, kertoa kaikki ja pyytää, että he ottaisivat hänet takaisin kotiin.
Ja odottaessaan vastausta kirjeeseensä, oli kuin valonsäde olisi tunkeutunut hänen elämäänsä: hänen rinnassaan alkoi kyteä toivon kipinä.
Hän ei kuitenkaan saanut kirjeeseensä vastausta. Äiti kyllä kirjoitti, mutta muista asioista, ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Tämä kaikki oli aivan selittämätöntä, Aili ei ymmärtänyt, miten hän sen käsittäisi. Hän raivostui, vimmastui ja kävi yhä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi. Varsinkin niinä päivinä, jolloin postin piti tulla Kaarilasta, oli odotus aivan sietämätöntä. Tavallisesti hän silloin huusi Maijan luokseen ja rupesi häneltä kyselemään, millaista Kaarilassa oli ollut jouluaikana. Heistä oli Maijan kanssa tullut erinomaisen hyvät ystävät.
Niin oli Aili yhtenäkin iltapäivänä pitkän aikaa levännyt sohvalla heidän huoneessaan, miettien, mitä tämä kaikki saattoi tietää.
Oli kirkas kevätilta. Avoimesta ikkunasta tunki huoneeseen raikas, viileä ilma. Pihasta kuului naurua ja lasten ääniä. Aili nousi, likeni ikkunaa ja huusi Maijaa nimeltä.
— No? tuli vastaukseksi.
Ja hetkisen perästä seisoi Maija hänen edessään punaposkisena ja reippaana.
— Saivat minut houkutelluksi kanssaan palloa lyömään, selitti hän nauraen ja lisäsi sitten nuhtelevasti: — Kuulehan Aili, joko sinä nyt taas ajattelet sitä kirjettä? Saat nähdä että se tulee!
— Niin, jospa tulisi!… Mutta sitä sinä jo niin monta kertaa turhaan olet ennustanut. Ei, minä en ymmärrä tätä!… Nyt minä olen sen asian päättänyt: minä kirjoitan ensi postissa ja ilmoitan, että minä tulen Kaarilaan kaikista heidän kielloistaan huolimatta. Tahdon heidät nähdä omin silmin, ajakoot sitten pois, jos…
— No niin, sehän on kaikista viisainta. Eiväthän he sinua poiskaan voi ajaa… Nämä ovat Pekan vehkeitä. Äiti sinua kovasti ikävöi, mutta tiedäthän, että hän sokeasti tottelee Pekkaa, jos Pekka oikein rupeaa jotakin tahtomaan. Ja tässä suhteessa oli hän aivan järkähtämätön…
— Sanot että Pekka oli muuttunut?
— Sanon, sillä muuttunut hän oli. Oli laihtunut ja antanut partansa kasvaa. Näytti niin vanhalta — tai oikeastaan miehekkäältä. Yleensä hän oli kaunistunut aika lailla.
— Mutta mieleltäänkin?
— Kyllä hän oli mieleltäänkin muuttunut, mutta ei edukseen. Hän oli kaiket päivät synkkä kuin ukkospilvi, puheli vielä vähemmin kuin ennen eikä milloinkaan laskenut kuivaa leikkiään. Äiti sanoi hänen olevan sinulle silmittömästi suutuksissa. Mutta mitä sinä siitä: joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy.
— Hän ei syyttä ole minulle suutuksissa! huoahti Aili.
— Älä hulluttele, pitihän sinun päästä Helsinkiin!
— Oliko hän todellakin tilannut Runebergin ja Shakespearen teokset?
— Sano nyt muuta! Äkkiä ruvennut kiihkeästi rakastamaan kirjallisuutta ja pitämään Heinen kuvaa pöydällään.
Maija purskahti nauruun ja hypähti kevyellä ponnistuksella sängyn päädylle istumaan.
— Jaa, jaa ne läksyt, muisti hän äkkiä, pisti sormet tukansänkensä läpi ja laskeusi takaisin lattialle.
Hetkisen hän siinä seisoi vakavana tuijottaen eteensä, mutta heilautti sitten käsivarsiaan, valoisan hymyn valuessa kasvoille. — Mutta vuoden päästä! Silloin ei ole pitkä matka valkeaan lakkiin!
— Sinä onnellinen! sanoi Aili hiljaa ja laski kätensä hänen kaulaansa.
— Älä sinä turhia! Yhtä onnellinen sinä olet!
Ja Maija otti häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet hyvän kappaleen ylös lattiasta.
Vielä samana iltana kirjoitti Aili Kaarilaan, että hän nyt aikoo jättää Helsingin ja tulla kotiin. Viikon päästä loppuvat hänen tuntinsa ja hiukan myöhemmin saattaa hän päästä vapaaksi pankista. Hän tulee kaikista kielloista huolimatta. "Ajakaa sitten pois jos tahdotte."
Tähän kirjeeseen tuli Pekalta seuraava vastaus oikein sisäänkirjoitetussa kirjeessä.
"Olet kauan saanut odottaa vastausta kirjeeseesi huhtikuun 8 p:ltä. En ole voinut sinulle ennen kirjoittaa, sillä minun on pitänyt miettiä, mitä kirjoittaisin.
Ymmärrän täydellisesti, ettet viihdy kaupungissa. Sillä sen mielestä, joka on maalla kasvanut, on kaupunkielämässä aina jotakin tyhjää ja pintapuolista. Mielelläni sanoisin "tervetuloa" jo äidinkin tähden, joka koko talven on sinua ikävöinyt. Mutta minun täytyy olla suora. Saat sitten itse päättää, tuletko vai etkö.
Hämmästyt varmaankin kovasti, mutta asian laita on se, että jo kauan olen rakastanut sinua en yksin sisarenani. Pelkäsin matkaasi Helsinkiin, sillä minä arvasin, kuinka kävisi. Kun sitten kirjoitit kihlauksestasi, niin ilostuinhan minä toiselta puolen onnestasi, vaikka taas toiselta puolen tunsin, että minun onneni siitä sai kuoliniskun. Se oli vaikea aika. Minun olisi ollut mahdotonta silloin nähdä sinua täällä kotona. Sentähden kielsin sinua tulemasta. Tiedän, että se oli pahasti tehty, mutta ihminen on itsekäs, en saanut tunnettani voitetuksi, vaikka kuinka taistelinkin vastaan. Voit ehkä suoda minulle anteeksi, jos tiedät, että minä juuri niihin aikoihin suuresti kärsin.
Olen kauan epäillyt, sanoisinko sinulle tätä kaikkea nyt, kun ei sydämeni haava vielä ole ehtinyt mennä umpeen. Mutta sinä pakotat itse minut siihen. Täytyyhän minun olla suora.
Sinä kysyt, enkö tahdo sinua toverikseni. "Me suunnittelisimme yhdessä viljelyksiä, kävelisimme metsissä ja soutelisimme järveä niinkuin entisinä aikoina. Me toimittaisimme Kaarilan alueelle koulun — se kävisi helpommin nyt, kun saamme muutaman sadan arpajaiskomitealta —, me koettaisimme tehdä Kaarilan kansan onnelliseksi." Sinä lausut sanoillasi toivomuksia, jotka minullekin ovat mitä rakkaimpia. Mutta minä olen niitä luonteita, jotka tahtovat kaikki tai ei mitään. En voi tyytyä sinuun sisarena. Miehenä ja vaimona meidän yhdessä täytyy uhrata elämämme Kaarilalle, tai täytyy jommankumman meistä ikipäiviksi luopua Kaarilasta.
Nyt tiedät kaikki. Voit itse päättää mitä teet. Jos luulet, että voit minua rakastaa, niin kirjoita ja määrää päivä jolloin tulet, niin olen sinua vastassa asemalla.
Pekka."
Aili oli kuin pilvistä pudonneena. Hänen täytyi nauraa. Pekka hänen miehekseen, hän Pekan vaimoksi! Sellaista mahdollisuutta ei hän ollut tullut ajatelleeksi. Hänen piti itseltään kysyä, näkikö hän unta vai elikö hän todellisuudessa. Pekka kirjoittaa hänelle kosimakirjeen! Jotakin niin sanomattoman hullua!
Kului pari päivää ennenkuin hän tottui pitämään tuota kummallista asiaa mahdollisuutena. Ja seuraavat päivät hän käveli kuin unissaan. Välistä olivat ajatukset aivan sekaisin, hänen täytyi koota kaikki voimansa ennenkuin hän pääsi takaisin järkiinsä.
Miten Pekka, tuo umpimielinen luonne, olikaan mahtanut kärsiä! Aili kärsi hänen kanssaan, kun hän vain sitä ajatteli. Hänen mielensä kävi yhä vakavammaksi ja surullisemmaksi. Hänen oli Pekkaa niin sanomattoman sääli.
Hän siirsi vastauksensa päivästä päivään ja pakeni yksinäisyyteen ajattelemaan. Vihdoin tuli taas päivä, jolloin posti läksi Kaarilaan ja hän tunsi, että hänen piti tehdä päätös.
Hän ei ollut nukkunut koko yönä, ja heti pankista päästyään kiirehti hän kävelemään kaupungin syrjällä olevaan puistoon. Kevät oli tullut tavattoman nopeasti. Oli lämmin päivä, kaduilla vilisi vaaleisiin puettuja herroja ja naisia keveissä kesähatuissa. Puistossa vihannoivat nurmikot, vanhat puut olivat hiirenkorvalla, kiiltävänä lepäsi laaksossa lampi ja tyynenä uiskenteli pinnalla joutsen, antaen valkean kuvansa päilyä veden kalvossa. Aleneva aurinko valoi hohdettaan ilmaan, joka tuoksui.
Aili valitsi syrjäiset polut ja likeni etäisimpiä kumpuja. Kuinka Pekka oli mahtanut kärsiä, Pekka, hänen veljensä… Hän oli häntä jo kauan rakastanut. Ehkä jo lapsena, kun he yhdessä leikkivät.
Totta oli, että he silloin olivat olleet erottamattomat ystävät. Yhdessä he olivat myyrineet hiekkaläjillä, leiponeet savikakkuja ja keksineet jos jonkinlaisia leikkejä. Miten monesti Pekka oli ottanut hänet syliinsä ja kanniskellut häntä, kun hän väsyi… Kuinka Pekka aina oli pitänyt hänen puoliaan ja suojellut häntä, jos mahdollinen vaara uhkasi!
Aili istuutui penkille, antoi katseensa liidellä pitkin vihannoivia nurmia ja muisteli entisiä aikoja. Pienet tapaukset, joita ei hän milloinkaan ennen ollut huomannut, johtuivat nyt hänen mieleensä… Kuinka kerran isä oli aikonut lähteä kirkolle ja ottaa Pekan mukaansa, mutta Pekka oli ruvennut itkemään ja sanonut, ettei hän lähde, jollei Aili pääse… Ja liikutettuna poikasen pyynnöistä oli isä todellakin ottanut Ailin mukaan. He olivat sitten Pekan kanssa istuneet isän kääsien takana.
Kerran kesällä… Oli juhannusaatto ja talo oli koristeltu lehvillä. Iltapäivällä tuli vieraita, muiden muassa muuan kauppias, joka tavallisesti toi mukanaan tuliaisia lapsille. Aili ja Pekka olivat vieneet vieraansa tupaan, jonka permannolle oli levitetty tuoreita heiniä, ja siellä he nyt piehtaroivat, nakerrellen kauppiaan tuomia vesirinkelejä… Pekka oli sinä päivänä saanut uudet saappaat ja Aililla oli uusi, sinisenkirjava pumpulihame… He rupesivat leikkimään panttileikkiä. Tuli sitten sellainen tapaus, että Pekan panttinsa lunastukseksi piti ajaa ulos tuvasta kaikki ihmiset siinä järjestyksessä, jossa hän heistä piti — nimittäin jättää sen viimeiseksi, josta hän piti enimmin… Pekka joutui suuresti hämilleen, mutta malttoi mielensä ja ajoi ensin suurella melulla ulos piian, joka sattumalta oli tullut tupaan. Sitten sai lähteä Maija, joka oli joukosta nuorin ja joka oikeastaan armosta oli otettu koko leikkiin. Kaikista viimeksi lähtemään määrättiin Aili…
Hänen täytyi hymyillä läpikäydessään noita muistoja. Ne olivat niin kirkkaat ja heleät… Sittemmin oli heidän välinsä kyllä muuttunut. Pekka oli ollut paljon poissa. Aili oli sulkeutunut itseensä ja käynyt maailmalle katkeraksi. Hän oli ruvennut kaipaamaan pois Kaarilasta.
Sitten oli Eero tullut, Eero, joka nyt vapaana asteli etelässä! Aili ajatteli häntä tyynesti, tuntematta tuskaa tai surua. Kummallista, miten pian hän olikaan saattanut hänestä luopua! Mutta syynä oli se, että kaipaus maalle niin kokonaan oli täyttänyt hänen rintansa. Hänessä ei ollut sijaa millekään muulle.
Kuinka hyvin hän ymmärsi Pekan!
Mutta tulla hänen morsiamekseen, hänen vaimokseen! Päätöksen täytyi pian tapahtua.
Hänen rintansa täytti outo tuska, tunne, jonka hän kerran ennen oli tuntenut — eräänä syysiltana, kun hän Seppälän aholla oli kohdannut Pekan… Oli syksy, lehdet rapisivat puista… joutsenparvi liiteli heidän päittensä päällitse ja aurinko kultasi valkeat siivet. Ympärillä oli sydänmaan suuri yksinäisyys. Silloin olivat heidän sielunsa koskettaneet toisiaan. Aili oli pelästynyt. "Pekka, oletko veljeni?" oli hän huudahtanut. Hän muisti sen niin selvään. Ja nyt hän myöskin sen ymmärsi.
Kihlautua Pekkaan — se on kihlautua Kaarilaan, sydänmaahan, yksinäisyyteen, kihlautua työhön, huoleen, kansaan suruineen ja iloineen…
Aili säpsähti ja sulki kätensä ristiin. Kylmä väre pöyristytti hänen ruumistaan, selittämätön juhlallisuuden tunne hänet valtasi.
Hän pyyhkäisi kiireesti pois kyynelen poskeltaan, nousi ja alkoi hitaasti astella eteenpäin.
— Auta minua Jumala, sano minulle, mitä minun tulee tehdä!
Hän tunsi, että jos hän luopuu Kaarilasta ja Pekasta, niin hänen mieleensä jää kamala tyhjyys. Hän ei viihdy missään muualla kuin Kaarilassa, häntä ei kukaan muu ymmärrä kuin Pekka, tuo hyvä, luotettava ja puhdassydäminen Pekka…! Ehkä tämä, mitä hän nyt tuntee, onkin rakkautta.
Tunnin kuluttua lähtee juna. Kirje voi vielä ehtiä. Kiireesti Aili alkoi astua kaupunkia kohti. Hän meni suoraan rautatieasemalle, hankki paperiarkin, kirjekuoren ja lyijykynän ja kirjoitti, nojaten ikkunanpieleen: "Kiitos kaikesta! Minä tulen. Ole lauantai-iltana vastassani asemalla. Aili."
Hän liimasi hermostuneesti kiinni kirjekuoren ja riensi kirjelaatikolle. Vielä siinä hänet valtasi epäilys ja hänen piti koota ajatuksensa:
Enhän ole kevytmielinen, tiedänhän että tämä on ainoa, joka minua voi tyydyttää. Auta Jumala, että Pekkakin tulisi onnelliseksi!
Kirje putosi laatikkoon.
Oli kuin kivi olisi langennut Ailin sydämeltä. Hänen rintaansa laskeutui tyyni, turvallinen tunne, rauha, jota ei hän milloinkaan ollut tuntenut. Hänellekin saattoi varmaan vielä olla iloa ja onnea maailmassa. Nyt hän sen tunsi.