The Project Gutenberg eBook ofAlakuloinen meriThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Alakuloinen meriRunojaAuthor: Anna KaariRelease date: January 1, 2024 [eBook #72579]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: WSOY, 1928Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ALAKULOINEN MERI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Alakuloinen meriRunojaAuthor: Anna KaariRelease date: January 1, 2024 [eBook #72579]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: WSOY, 1928Credits: Tuula Temonen
Title: Alakuloinen meri
Runoja
Author: Anna Kaari
Author: Anna Kaari
Release date: January 1, 2024 [eBook #72579]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: WSOY, 1928
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ALAKULOINEN MERI ***
Runoja
Kirj.
Anna Kaari [Kaarina Höglund]
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
KevätyöAlakuloinen meriKaipausMeri yölläOnnellinen aamu
PolkuLaulu sinulleMajaKirjeJää hyvästi, hyvää yötäAlakuloinen päiväVarjolauluMurhe
Wen-Kiyn'in valitusKuin kuolinpaarien lakanatMusta tautiPimeä meriYstävilleKuollut sydänSa liian myöhään tulit takaisin
LaivaKaupunkiIltaSyyssadeKauhuKuutamo kaupungissaSyvyydestä
LumisadeAkvarelliUusi kevätAamuKeväthurmioUudestisyntyminenPieni lauluOnnellinen rakkausYö niityllä
ÄitiRannallaOta mun kädestäni kiinniSisarelleAmetistiValkea hämärä
Meren yllä on pimeät, raskaat varjot: pilvien varjot.Ranta on paennut viileään, siniseen sumuun.Laiva on nostanut purjeet yöhönja liukuu etenemättä —
Jostakin läikkyy äkkiä valoa veteen,outoa, kirkasta valoa.Meri liikkuu aalloitta yössä.Meri on ihana maailma ääriä vailla.
Valo on sammunut.Purjeet ovat sulaneet pilvien varjoon.Varjo on hajonnut pimeään mereen.
Kaikki on yhtä.
Yössä on ainoa kuuluva ääni:— Salaisiin kiviin särkyvä vesi.
Oot harmaa, aalloin väsynein sa tumman pilven alla hiljaa vaellat!
Mun, ihmisen, on hyvä levätä sun rannallas, kun viilee tuuli unhoituksen levon lupaa.
Oot harmaa, kaiken elämän, sen murheen, epätoivon pyyhkii aaltos pois.
Ja rannoiltas ja minut, ihmisen, kun hiljaa vaellat sa tumman pilven alla aalloin väsynein.
On kaipaus vienyt linnun rannalta ulapan tuuleen viileään. Ovat tomuinen maa ja ranta kaukana häipyneet meren hämärään.
On linnun sydäntä syönyt ikäväulapan lintujen vapauteen,missä punaiset karit nousevat merestäsatoine lokkien pesineen.
On kaipaus vienyt linnun rannalta ulapan aamuun valkeaan, missä auringon noustessa merestä kirkkaana unohtaa tomuisen, kuuman maan —
Meri yöllä on kuultavan kirkas, sen vesi on valkoinen, ja lokkien kaartuvat siivet ei varjosta pintaa sen.
On tiirojen kirkkaus jäänytmyös rannoille kuolemaan.Vain kaukaista kohinaa kuuluu:meri puhelee unissaan,
ja huo'aten joskus syvään se mainingin kohottaa, mi aaveena edeten liukuu veden pintaa valkeaa.
Nyt ylitse yöllisen meren, veden vaiheilla valkean käy kutsuva kuiskaus hiljaa meren lempeän jumalan.
Miten onnelliseen aamuun meren saarella herätä voi! Kuin vihreään kylpyyn kutsuin meren aallot rannalla soi.
Ja lokkien helminauhaanon tiirat yhtyneet.Ne ensimmäisinä meressäon aamulla kylpeneet.
Meren onnelliseen aamuun kun vielä herätä vois! Meren vedessä viheriässä surut sairaat huuhtoa pois.
Sinä kuljet monia, leveitä teitä.Joka tie vie jonkun ystävän luo.Eräs kovin kapea, hämärä polkusinut minun luokseni joskus tuo.
Eräs niityn ruohoon hukkuva polku,jota tiellä kulkijat eivät nää,joka sinulta myöskin helposti unhoonkovin pitkiksi ajoiksi usein jää.
Sinä kuljet monia, leveitä teitä.Minä turhaan polulla odotan.Minä pelkään, rakkahin, huomaamattapolun kokonaan umpeen ruohottuvan.
Sua päivät iltaan aattelen, kun hiljaa askaroin. Viel' läpi illan hämärän sun silmäs nähdä voin.
Sa vaikka kuljet kaukana,olet aina vierelläin.Kuin tuvan lämmin hämäräsa kierrät sydäntäin.
Sa olet öinen hiljaisuus,mi tupaa vartioi,Sun kuiskaukses unihinkuin huilun ääni soi.
Sua yöt ja päivät aattelen, sa olet elämäin. Sa vaikka kuljet kaukana, olet aina vierelläin.
Ma sydämestäni nyt majan teenja vien sen erämaahan kaukaiseen.
Sen kynnyspuulla istun odottain.Tuo kaipuu kerran sinut majahain.
Ja takkatulta sulle iltaisinma vaalin onnellisin unelmin.
Sa tulet kerran, silmiis suutelenma silloin unet syväin metsien
ja vuorten etäisinä siintäväinja havun tuoksun, kukkain himmeäin.
Ma oman ikäväni suutelenja rakkauden suuren, avoimen
ja yksinkertaisen kuin erämaa,mi etees rannatonna aukeaa.
Niin pitkän kirjeen kirjoitinkuin oli ikäväin,ja ajatuksin kuumeisinma odottamaan jäin.
Sa vihdoin muistat kirjoittaa:Saan kirjeen ohuen.Sen sanat mua viluttaakuin päivä tuulinen
tai linnun huuto suolta päin tai ruutu ikkunan, min jäisen lasin ääreen jäin ma kädet helmahan.
Jää hyvästi, hyvää yötä,ma nukun sulta poisja väliltämme kaikkikuin unhoitettu ois.
Jää hyvästi, hyvää yötä.On monen käynyt niin.Tie huipuilta vie ainaalas kuilun syvyyksiin.
Jää hyvästi, hyvää yötä.Sua vielä suutelen —Ja nukun pois, mut koskaanma aamuun herää en.
On järvi kellanharmaa, ja mustat pilvet kulkemaan jo ovat väsyneet. Ne riippuu järven yllä kuin kummalliset varjot vaan tai siivet väsyneet.
Ma askelteni ääntäkuin joka hetki vavahdanja käännyn katsomaan.Vain jalkojeni allama taitoin kaislan ruskean.Jään sitä katsomaan —
Niin alakuloisena ma rantaa pitkin kävelen ja jotain ikävöin — Kuin mustat pilvet raskas on yksinäisyys päivien. — Pois täältä ikävöin.
Jäät valon lämpöön niinkuin lintu jää, kun varjossa jo viileyttä on, ja enää varjon pimentoon ei nää sun silmäs, huikaisemat auringon.
Vain kuumaan valoon yli maisemainne tuijottavat kauas, ohi mun.Oon varjossa ma pieni kasvi vain,ja silmäis valosta ma huikaistun.
Jäät kauas valoon, minä varjoon jään, ja lehdet sulkee minut pimentoon. Ma kylmään heinään painan raskaan pään, sa lennät niinkuin lintu aurinkoon.
Voi, että kätes lämmön vangita ma voisin kuin pienen linnun kylmään kätehein! Ma silloin hiljaisesti onnellinen oisin, ja katkeruus ei nousis huulillein.
Voi, että askeltesi kaiku korvistaniei koskaan sammuis kuulumattomiin:Sa silloin kulkisit kuin aina rinnallani,ja murheeni mun sulais kyyneliin.
Voi, että onnellinen muisto hyvyytesi ois suurempi kuin mykkä tuska tää: kun toisiin silmiin hukkuu katsehesi ja minuun enää silmäs eivät nää —
Pian sammuu kaikki lyhdyt teehuoneen valkean — Ma joka ilta turhaan sua täällä odotan.
Taa silkkiviuhkan päänima painan itkevän —Kuu Jykou-virran ylleon noussut vihreän.
Tuon virran taakse tiedänsun luotain paenneen —Ma sieltä, armas, toivonsun onnen löytäneen.
Nurkassa yksin täällä teehuoneen valkean ma yhä sentään vuotan sun kerran palaavan.
Kun nauroin ja leikin ja tanssin, sinä istuit synkkänä vain — Sinä vihaa siitä kannoit ja epäilit rakkauttain.
Minä sammutin ilon ja naurun,kun, armas, tahdoit niin —Nyt joka ilta itkenma itseni nukuksiin.
Minä sammutin ilon ja naurun.Mitä enää olla vois?Sinä kaukaa ihmein katsot— ja luotani lähdet pois.
Sinä, armas, luotani lähdet, minun ruumiini vapisee — Eron katkeran yrtin tuoksu nyt ilmassa leijailee.
Teekupin huulille pienenminä vavisten kohotan,sen, jost' olet juonut, armas,vihan karvaan pisaran.
Sinä lähdet luotani kauas,ilo kanssasi pakenee.Nyt iltaisin vieras käsisinun otsaasi hyväilee —
Minä kuljen virralle öisin, kun ei kuu luo valoaan, vain pimeät laineet huokaa ja sydän rakkauttaan —
Tämä paikka on kuollut, linnut tätä paikkaa pakenee, ja kukkaset kuolee, varjo joka hetki tummenee —
Tämä paikka on kuollut, tässäon murhattu rakkaus —Te, ihmiset, kuulkaa, yksion minulla toivomus:
Kun kuolen ma kerran, pian, sitä toivon enää vain — niin hautani tänne tahdon minä lähelle rakkauttain.
Kuin kuolinpaarien lakanat niin olivat kasvosi valkeat ja liikkumattomat.
Kuin kuolinpaarien vierelläminä istuin kädet ristissäja tahdoin itkeä —
Vaan silmät kuivina tuijotinsua suuressa tuskassa silmihinja kauhusta vapisin.
Miks ovat kasvosi kalpeat ja silmäs kuolonsairahat — jos vielä rakastat?
Mun sydäntäni musta tauti syö:sun silmissäsi vieraat silmät nään.On kuollut rakkautes minuhun.Ma kivistävään epätoivoon jään.
Sa kuulet sanani ja kuitenkinjo tuokiossa kaiken unohdat.Tai ehkä kuunnellut et ollenkaan,— minussa toista jo kai rakastat.
Sa vanhaa lemmittyäs jotakintai uutta muistat, — mua enää et.Tai rakkautta vain sa rakastat,vain lemmen nautinnosta suutelet.
Mun sydäntäni musta tauti syö,mua tuska katsoo silmin verisin,ja epätoivo lankee ylleni:sinua itseäs ma rakastin.
Minä olen pimeä meri, kylmä ja yksin ihan. Lyö rannoilla musta veri epäluulon ja vihan.
Olen ulapan pitkän ja aavan pian jääksi hyytyvä vesi. Löi rintaani mustan haavan sinun julma rakkautesi.
Te menkää luotani kaikki pois, te, joita rakastan! On niinkuin kätenne kuolleet ois, kun niitä puserran.
En silmäinne kalvossa katsetta nää,kun luotte ne minuhun.Epäluulon tappava käärmeenpääon tunkenut sieluuni mun.
Te menkää luotani kaikki pois!Minut vaikka kirotkaa.Minun helpompi etäällä teistä oistaas — teitä rakastaa.
Meren laulua syvästi onnekasta,jota kuulin aina ma korvissani,olen lakannut kokonaan kuulemasta.— Meren kuva on sumennut sielustani.
Olen polttanut tuhkaksi herkimpäni:Kuvat, äänet kirkkaat on himmenneitä.Kivitaakkana kuollutta sydäntäninyt kuljetan pimeitä, pitkiä teitä.
Voi enää vain unessa kipeässämeri joskus laulaa mun korvissani —Minä itkuuni herään ja pimeässäkuin mieletön parahdan vuoteellani.
En ole tyttö, jota rakastit.Vuossata siitä vierinyt jo lie,kun hänest' erkanit.
Sa liian myöhään tulit takaisin —Miks katsot noin kuin tuntisitsa minut kuitenkin?
Ma olen vieras. Miksi katsot noin?Hän kuollut on, ja muistolleenma ammoin rauhan soin.
Ma olen vieras, hänet tunsin vaanja tiedän: anteeks antoi hänmyös sulle kuollessaan.
Käy jälleen seutuun, josta tulitkin.Ei kukaan löydä hänen haudalleen —Sa liian myöhään tulit takaisin.
Musta laiva vettä joluu.Lintu huutaa ulapalla.Laivan yllä pitkät pilvet,syksyn raskas vesi alla.
Joku tulee — Joku lähtee —Laiva, kohtaloita kannat.Kohoo veden kahtapuoltamurheen pitkät kaislarannat.
Joku muistaa, joku itkee —Kaikki rannat jäivät taaksi.Hiljaa joluu ulapallekohtaloiden musta haaksi.
Aukee aamu laivan eteen:Laivan lasiruudut kiiltää.Joku itkee, joku toivoo —Oudot linnut vettä viiltää.
Musta liikkumaton virta, kylmä kivisilta yllä. Hullu kaipuu puristaa mua painajaisen syleilyllä.
Sillan täyttää tulvehtiva, aina uusi ihmishumu. Yksinäisen vaeltajan kiertää sankka, sairas sumu —
Yökahvilan lamput kiiltää, ja huulien punattujen kova nauru ilmaa viiltää, ja lasien särkyminen.
Joka yö sen lamput kiiltää, vain ihmiset vaihtuvat sen. Sama hullu nauru viiltää, ja sama on — särkyminen.
Talot rinnatusten ventovieraat ovat. Taloin yllä tähdet armottoman kovat:
Heikko sortuu siellävahvan tahdon alle.Valta elää suotuvain on sortajalle.
Kovat kivipiiput siellä yksin tohti nostaa päätään, nousta korkeutta kohti.
Kylmä ja kostea ilta.Sumu on kiertänyt talot.Kaikilla väsyneet silmätniinkuin himmeät valot.
Pakenen etäälle muistaainoan totuuden eteen:Sammuvat hyvyys ja lämpösumuna jäiseen veteen.
Häviää tyhjäksi kaikki —Selvinkin ajatus hajoo.Kosteaan, hämärään kuiluunelämän kauneus vajoo.
Elänkö? Tuijotan sumuunhämärän tyhjällä tiellä.Katselen sokeiksi silmät:Mitään en näe ma siellä.
Sinä tunnetko: oudosti levotonkoko ilma ruutujen takana on!Puun lehdet varjoina lepattaa,joku ruutuun kolmasti kolkuttaa.
Sade puistoon huutona kohisee.Joku ruudun takana ääntelee —Olet yksin yössä niin avuton,kuin lehdet kylminä kätesi on.
Joku hiipii ympäri huonettas,joku toinen on sinun huoneessas.Valo lamppusi sammuu lehahtain —Se sammuiko ilmanvedosta vain?
Kuka tähtesi näin on levoton?Kenen ajatus luonasi yössä on?Vai tyhjyyskö vain luo varjojaan— sinut saartaen yöhön kauhullaan.
Ilma ei liiku ja vaiti on puistot.Talojen yllä on jäätynyttä sauhua.Kiertelen ilotonna kaupungin katuja,pakenen vierasta, nimetöntä kauhua.
Kadut on tyhjät ja ystävät poissa,vai lienenkö itse jo kuuro ja sokea?Kankea jähmetys jäsenet hyytää,— elämää saanko enää koskaan ma kokea.
Kuljenko koskaan enää näkevin silmin?Tunnenko rakkauden tuskaa ja riemua?Sydän on hyytynyt julmasta kauhusta:— Kuoleman armoton virta Jo vie mua.
Kuun valkean juovan liukuvan yli märän kadun nään läpi huurusta himmeän ikkunan katuvaunuun kiitävään.
Taas hajoo kalpea valo tuo katulampun paisteeseen. Noin sielusta kaiken herkän juo kadun kuume verkalleen —
Mun sydäntäni kaikki äänet yössä kiertävätkuin petolinnut avutonta, varmaa saalistaan.Mua painaa varjot siipien, ja kaikki nokillaanne sydämeni paikallensa veriin iskevät.
Voi, kaikki äänet valittaa ja syyttää jotakin —Mun nimeäni joku huutaa, mua herjaten.Niin kamalasti viiltää nauru epätoivoisten,ja kaikki särkyy, hukkuu viimein avunhuutoihin.
Ma tunnen, mistä syvyyksistä äänet nousevat,ja tiedän: liian tuskallista kaikki Joskus on.Mut lohduttamaan ketään olen aivan avuton,mun käteni on sidotut ja kylmät, kankeat.
Ja huuliltani lohdutuksen sanat säikkyenpois pakenee kuin linnut luota meren jäätyneen.Niin ajan mennen hyvät sanat kaikki siivilleenon nousseet, meidät tyhjyyteen ja yöhön jättäen.
Ma kuulen enkä kuitenkaan ma ketään auttaa voi,Ja paikalleni vangittuna pakoon pääse en,Ma turhaan tukin korvani ja turhaan rukoilen,on nauru lakkaamaton vain ja itku yhä soi.
Jos kerran oman sydämeni itkun kuulutan,on särkyvä se samoin suureen kohuun äänien,ja kukaan siihen vastaa ei, mut tuuli kantaa senkuin muutkin yli erämaan ja meren ulapan.
Niin kaikki itkee jotakin ja kysyy jotakin,ja kukaan vastata ei kenellekään voi.Vain korvissamme lakkaamaton, turha itku soija nauru, joka särkyy avunhuutoihin.
Putoilee mustille kiville, pimeille kaduille lunta. Käsille, silmihin sataa lepoa: lempeää unta.
Jonnekin etäälle kirposisielusta kipeä taakka.Putoilee viileää luntasieluni pohjalle saakka.
Ihmisten silmistä katsoo kuin lapsi: heräävä hyvyys, arka ja uusi rakkaus, kirkkaiden vesien syvyys —
Rannalla helisi jäiset kaislat.Sininen hämärä jäätä hiipi.Taivaan reunalla kapea pilviniinkuin irtireväisty siipi.
Siniseen hämärään rannat hajoo.Luminen järvi on autio, aava.Taivaan reunalla vielä on ruskonohut, heikosti punerva haava.
On niinkuin lävitse pilvien jo auringon nähdä vois, ja pisarat takana ruutujen kuin valosta raskaat ois.
Jo lentää lokit valkeatyli sataman jäisen veen.Yön, kuoleman raskaat ulapatnyt aukee kirkkauteen.
Ja ihme: kivessä sydämen kipu ihana liikahtaa, kun siivet kuolleen kaipauksen taas lentoon aukeaa.
Aamu kohoo niinkuin lintu ylle kaupungin, jäisen meren kirkkauden tuoden, ohuin, häikäisevän valkein lentimin kuvaisensa joka ruutuun luoden.
Sieluhuni niinkuin ruutuun valo lankeaaaamun linnun valko-lentimiltä.Sairaat unet sielustani valo karkoittaa,varjot säikähtyvät ympäriltä.
Herään aamuun onnellista päivää aavistain,katson ulos hymyilevin huulin.Valo välkkyy huoneessani, riemu sielussain.Aamu lentää onnellisin tuulin.
Meri vapaa on. Jäät pirstaksi lyö aallot nuorina maihin, Ja reväissyt pois silmästään on taivas harmaan kaihin.
Valo tulvehtii! Alas hajonneeton ahtaan murheeni seinät.Ja raunioon kevät kasvattaakuin hetkessä kukkivat heinät.
Nään esteettä. Miten kauas vain!Ei katseeni rajoja tapaa:On vallassain koko maailma,olen niinkuin jumala vapaa!
Voi, kevät on minut huumannut!Soi lauluna tulinen veri.Olen ainakin hetken onnellinenja kesytön niinkuin meri.
Kevät kaikkien on! Vain elämääja naurua täyteen huoneet!Mitä murheista, me olemmejok' ainoa kevättä juoneet!
Ma olin kuollut. Kylmään tomuhun loit jumalhengen tavoin elonliekin. Sua kiitän siitä, rakkautes sun mun vaikka uusiin kärsimyksiin viekin.
Ma elän! Ah, kuin kuume ruumistainmua vapisuttaa rakkaus ja kaipuu.Kuin kasvi maasta valoon kurkottainniin sydämeni puolehesi taipuu.
Ma mitä olen, olen kauttas sun.Ma mitä näen, näen silmilläsi.Sun voimas palaa veressäni mun.Ma kannan povessani sydäntäsi —
Olet kultaista valoa tulvillaan kuin keväinen ilma vain! Tulen niinkuin ihanaan puutarhaan sinun luoksesi, armahain.
Olet niinkuin lämmin tuuli on hyvä kukalle puutarhan. Sen hengität kylmästä elohon, näet lämpöösi aukeevan.
Sun silmistäsi onnelliset linnut lentävät.On sydämesi niiden lämmin pesä.Kun joskus niistä joku lentää olkapäälleni,on ympärillä aurinkoinen kesä.
Sun äänes laulu onnellisen suruisasti soi —On niin kuin meri laulais huuliltasi.Kuin rannalle tois jalkoihini vesi vaahtoaniin hyväilet mua hiljaa sanoillasi.
Sun kätesi on lempeät ja hyvät eläimet.Ne joskus levänneet on povellani —Ne unehen mun lapsen tavoin hiljaa uuvuttaa,ma, onnellinen, nauran unessani.
Ma huulin lämmintä heinää kuin joitakin kasvoja kosketan. Ja sieraimissani tunnen ma mullan väkevän huounnan.
Näin lähellä koskaan en ollutma elämän herkintä sykintää.Yön tummuus metsistä valuuja vereeni kuumana leviää.
Joku lintu ääneti lentää.— Mun on kuin se lentäisi sielussain.Kukan lehtiä silmille sataaja valoa tähtien vaaleain.
Jos olen poissa, olet vierelläin, sa seuraat teitäni mun silmin suruisin. En sulle mitään kertonut, mut kuitenkin sun silmäs kaiken tiesivät, ma näin.
Voi äiti, kaiken olen pettänyt,sa mitä kerran toivoit ylpein sydämin,ja petän uudelleen, — mut kuitenkinmua rakastat, et mua hyljännyt.
Et tuomitse, ma vaikka pahoin teen.Sen tiedän: puolestani paljon rukoiletja joka aamu toivot uudelleen.Sa itket salaa vain, mut mulle hymyilet.
Et tuomita voi, sillä tiedäthän:on sydämeni sairas, kovin levoton.Sa tiedät kohtaloni, miten käynyt on —Mun toivot kerran rauhan löytävän.
Voi äiti, tiedä, sua rakastan.Muut ristiinnaulitsevat, sinä siunaat vainja anteeks annat, kuljet rinnallain.Voi äiti, tiedä, sua rakastan.
Muu hämärtyi ja sammui multa pois,vain rakkautes taivas rajatonmun tieni yllä valoisana on.Sun hyvyyttäsi unhoittaako vois —
Mereltä tuulee. Kävelen rantaa.Saaria ei näy aavalla.Joskus tuuli korviini kantaatiiran huutelun kaukana.
Mereltä tuulee. Kävelen rantaa.Rantakukka taipuu tuulessa.Autuus on ulapan tuulen antaasydämeen asti suudella.
Mereltä tuulee. Ulappa avoinkutsuu, kun tullut on hämärä.Sieluni harhaa tiiran tavoinjossakin kaukana merellä.
Elämäni on lehti, jota tuuli nopeasti kuljettaa.Rakas, ota mun kädestäni kiinni!Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa.
Painajaisunet mua ahdistavat ja levottomuus ajaa.Rakas, ota mun kädestäni kiinnija saata mua matkalla kohti tuntematonta rajaa.
Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa.Rakas, ota mun kädestäni kiinni!Ma vapisen. Mua virran nopeus kammottaa —
Hyvin silmin katselit silmiini mun kätes lempeä viipyen kädessäin. Minä himmeän, avaran taivaan näin ja valkeat tähdet ylläsi sun.
Ihan hiljaa ja huomaamatta vaansinä hengitit auki sydämeinkuin perhosen kotelokuorestaan,sinä vieras äsken, nyt sisarein.
Sinä tiesit: toisen sydämenkivikovaksi murheesta muuttuneenvain sydämen tulella hiljalleenvoi avata, herättää henkiin sen.
Olin kylmä ja vieras, tylykin.Miten lämmetä saatoit, sisarein —?Minä tyhjin silmin katselin.Miten löysit kuitenkin sydämein —?
Olen kärsinyt ehkä syvemmin.Tilin elämän kanssa selväksi tein,Minä kuljin sydämin kivisinkovin kauan myöskin, sisarein —»
Nään yllä äänettömän ulapan yöpilven varjon sinipunaisen kuin unen herkän, olemattoman tai unohtuneen siiven, ohuen,
Ma pelkään hiljaisuuteen hengittää —Ah, hengityskin merta myöten poiskuin aavelaiva voisi viilettää,ja joku jossakin sen nähdä vois.
Ma läsnäoloasi vapisen, sa kirkkain onni, saavuttamaton. Pian herätessä jälleen tuulien taas unet särkyy, etähällä on —
Meren suuri ja harmaa rauhaminun sieluuni selkenee.Vesi pitkästä aaltoilustameren rannoilla hiljenee.
On ulappa kevyen kirkas:Karit etäiset lähellä nään.Kivet rannoilla selvinä piirtyymeren valkeaan hämärään.
Olen lentänyt uupuvin siivinmeren pitkää pimeääkuin harmaa haahkojen rivi,jota silmä ei sumusta nää.
Nyt suuri ja harmaa rauhayli kaiken selkenee,ja väsynyt, levoton vesimeren rannoilla hiljenee.