Wulckow, jolla ei ollut mitään taiteellista aistia ja joka ei osannut oikein suhtautua Hänen Majesteettinsa suosikkiin, sai muistopatsaskomitealta 2,000 markkaa, joihin hänellä kunniapuheenjohtajana oli oikeus; mutta paljastustilaisuudessa — pidettävän juhlapuheen komitea jätti varsinaiselle puheenjohtajalleen, muistopatsaan henkiselle luojalle ja kansallisen liikkeen perustajalle, joka sen pystyttämiseen oli johtanut, herra valtuusmies, päätirehtööri Hesslingille, hyvä! Liikutettuna ja paisuneena Diederich näki uusien korotuksien olevan tulossa. Ylipresidenttiä itseään odotettiin, hänen ylhäisyytensä edessä Diederichin piti puhua, mitä seurauksia tämä lupasikaan! Wulckow tosin ryhtyi toimiin estääkseen ne; kiihtyneenä syrjäyttämisen johdosta hän kieltäytyi jopa myöntämästä Gustelle pääsyä virallisten naisten korokkeelle. Diederichillä oli tämän johdosta hänen kanssaan kohtaus, mikä kului kiihtyneesti, mutta jäi tuloksettomaksi. Kiivaasti läähättäen hän palasi Gusten luo kotiin. "Hän pysyy taipumattomana, sinusta ei pidä tulla virallista naista. Mutta saadaan nähdä, kumpi teistä on virallisempi, sinä vai hän! Hänen täytyy sinua vielä pyytää! Jumalankiitos, minä en tarvitse häntä enää, mutta hän kenties minua." — Ja niin tapahtui, että kun seuraava "Wochen"-numero ilmestyi, niin mitäs se sisälsi tavallisten keisarinkuvien ohella? Kaksi valokuvaa, joista toinen esitti Netzigin keisari Wilhelmin patsaan luojaa iskemässä viimeistä iskuaan, mutta toinen komitean puheenjohtajaa ja hänen puolisoaan, Diederichiä ja Gustea. Wulckowista ei ollut mitään — mikä yleisesti huomattiin ja käsitettiin merkiksi siitä, että hänen asemansa oli horjutettu. Hänen itsensä täytyi se tuntea, sillä hän ryhtyi toimiin joutuakseen toki vielä "Wocheen." Hän kävi tapaamassa Diederichiä, mutta Diederich antoi ilmoittaa, ettei ollut kotona. Taiteilija puolestaan käytti hyväkseen matkoja. Silloin tapahtui tosiasiallisesti, että Wulckow lähestyi Gustea kadulla. Tuo virallisten naisten paikkajuttu oli aiheutunut väärinkäsityksestä… "Niin hän käyttäytyi kuin meidän mäyräkoiramme," esitti Guste. "Mutt'ei niin suorasti!" päätti Diederich, eikä hän viivytellyt tuon jutun levittämisessä. "Pitäisikö pakottaa itseään," hän sanoi Wolfgang Buckille, "kun tuo mies kuitenkin on hukassa? Herra eversti von Haffke luopuu jo myöskin hänestä." Uljaasti hän lisäsi: "Nyt hän näkee, että on olemassa muitakin voimia. Wulckow ei ole vahingokseen huomannut ajoissa sopeutua suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisiin elämänehtoihin, jotka nykyiselle suunnalle lyövät sen leiman." — "Absolutismin, reklaamintekohalun lieventämään," täydensi Buck.
Ajatellessaan Wulckowin alasmenoa Diederich tunsi tuon tonttikaupan, joka oli hänelle niin epäedullinen, yhä loukkaavammaksi. Hänen suuttumuksensa kävi niin rajattomaksi, että vierailu, jonka juuri nyt edustaja Fischer teki Netzigiin, tuli hänelle suorastaan vapauttavaksi tilaisuudeksi. Parlamentarismilla ja loukkaamattomuudella oli kuitenkin hyvätkin puolensa! Sillä Napoleon Fischer esiintyi valtiopäivillä ja paljasti. Hän paljasti, ilman että hänelle saattoi tapahtua sen johdosta pienintäkään ikävyyttä, hallintoneuvoston puheenjohtajan, von Wulckowin, Netzigissä harjoittamat liiketavat, hänen keisari Wilhelmin patsaan tontista saamansa jättiläisvoiton, joka Napoleon Fischerin väitteen mukaan kiskottiin kaupungilta, ja tuon kunnialahjan, joka otaksuttavasti nousi 5,000 markkaan ja jota hän nimitti "rasvausrahaksi." Sanomalehtien mukaan tuo edustaja sai tällä aikaan tavattoman kiihtymyksen. Tosin se ei kohdistunut Wulckowiin, vaan paljastajaan. Raivoten vaadittiin todistuksia ja todistajia; Diederich vapisi, seuraavalla rivillä saattoi esiintyä hänen nimensä. Onneksi sitä ei tullut, Napoleon Fischer tiesi, mitä hänen virkaansa kuului. Hänen asemestaan esiintyi ministeri, joka jätti kuulumattoman, valitettavasti loukkaamattomuuden suojassa tehdyn hyökkäyksen erästä poissa olevaa kohtaan, joka ei voinut puolustautua, edustajien arvosteltavaksi. Edustajat antoivat arvostelunsa osoittamalla herra ministerille suosiotaan kättentaputuksilla. Parlamenttaarisesti katsoen asia oli ratkaistu, puuttui vain se, että lehdistö myöskin ilmaisi inhonsa ja, mikäli sillä ei ollut muistutuksia tehtävänä, vallan kevyesti räpäytti silmää. Useat sosialidemokraattiset lehdet, jotka eivät osanneet olla varovaisia, saivat jättää vastaavat toimittajansa oikeuden käsiin, kuten netzigiläinen "Kansanäänikin". Diederich käytti tätä seikkaa hyväkseen tehdäkseen selvän pesäeron niiden kanssa, jotka olivat saattaneet epäillä hallintoneuvoston presidenttiä. Hän kävi Gusten kanssa vieraisilla Wulckowilla. "Minä olen saanut kuulla ensiluokkaisesta lähteestä", hän selitti jälestäpäin, "että sitä miestä odottaa suuri tulevaisuus. Hän oli hiljan metsästysretkellä majesteetin kanssa ja keksi suurenmoisen kokkapuheen," Viikkoa myöhemmin oli "Wochessa" kokosivun kuva, missä paljas päälaki ja parta täytti toisen puolen ja maha toisen puolen tuota sivua ja missä oli seuraava allekirjoitus: "Hallintoneuvoston presidentti von Wulckow, Netzigin keisari Wilhelmin patsaan henkinen luoja, jota vastaan hiljan tehtiin valtiopäivillä yleistä suuttumusta herättänyt hyökkäys ja jonka nimittäminen ylipresidentiksi on odotettavissa"… Päätirehtööri Hesslingin ja hänen vaimonsa kuvat olivat yhteensä anastaneet vain neljänneksen sivua. Diederich tuli vakuutetuksi, että kohtuullinen välimatka oli palautettu. Voima pysyi, myöskin suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisissa elämänehdoissa, yhtä vastustamattomana kuin konsanaan — mikä kaikesta huolimatta tyydytti. Tämä teki hänet sisäisesti mitä sopivimmaksi valmistamaan juhlapuhettaan.
Se syntyi unettomien öiden kunnianhimoisista näyistä ja useista ajatuksenvaihdoista Wolfgang Buckin ja semminkin Käthchen Zillichin kanssa, joka merkillisen selvästi ymmärsi tulevan tapauksen suuremmoisuuden. Kun tuona kohtalokkaana päivänä Diederich, sydämen sykkiessä hänen juhlapuheensa allekirjoitusta vastaan, ajoi puolisonsa kanssa juhlapaikalle kello puoli yksitoista, niin tuo paikka tarjosi vielä vähemmän elävän, mutta sitä paremmin järjestetyn näyn. Ennen kaikkea sotilasvartioketju oli jo vedetty! — ja kun sitten pääsi läpi vain kaikkien takeiden täyttämisen jälkeen, niin silloin sitä saikin tuntea juhlallista ylennystä etuoikeudettomaan kansaan nähden, joka sotilaitten takana ja suuren mustan palomuurin juurella kurkotti hikisiä kaulojaan auringonpaahteessa. Korokkeita, jotka olivat oikealla ja vasemmalla puolella pitkiä, valkeita liinoja, joiden takana saatiin aavistaa Wilhelm Suuren olevan, varjosti niiden telttakatot ja lukuisat liput. Vasemmalla herrat upseerit pystyivät, vereen menneen kurin avulla, kuten Diederich totesi, järjestäytymään rouvineen, ilman vierasta apua; poliisiviranomaisten valvonnan koko ankaruus oli siirretty oikealle, missä siviiliväki riiteli paikoista. Gustekaan ei ollut tyytyväinen siihen, minkä sai, vain virallinen juhlateltta, mikä oli vastapäätä patsasta, näytti hänestä kylliksi arvokkaalta, sinne hänen piti päästä, hän oli virallinen nainen, Wulckow oli sen tunnustanut. Diederichin täytyi lähteä sinne hänen kanssaan, jos ei tahtonut olla pelkuri, mutta hänen tyhmänrohkea hyökkäyksensä torjuttiin luonnollisesti niin pontevasti, kuin hän oli aavistanutkin. Muodon vuoksi ja siksi, että Guste ei olisi epäillyt häntä, hän suojeli itseään poliisiluutnantin puheentapaa vastaan ja oli vähällä tulla pidätetyksi. Hänen neljännen luokan ritarimerkkinsä, hänen mustavalkopunavyönsä ja puheensa, jota hän näytti, pelastivat hänet kuitenkin, mutt'eivät voineet käydä maailman eikä hänen omissa silmissäänkään uniformun täydestä vastikkeesta. Se, tuo ainoa todellinen kunnia, puuttui häneltä kuitenkin, ja Diederichin täytyi täälläkin havaita, että ihminen ilman uniformua, kaikesta muusta ensiluokkaisuudesta huolimatta, vaelsi elämänsä läpi pahalla omallatunnolla.
Hesslingin aviopari peräytyi kaikkien huomion esineenä, riutumistilassa, Guste sinertävän turvonneena sulissaan, pitseissään ja jalokivissään, Diederich läähättäen ja pullistaen esiin kaikin voiminensa vatsaansa ja vyötään, aivan kuin olisi tahtonut peittää tappionsa kansallisväreillä. Niin täytyi heidän kulkea sotilasyhdistyksen, joka seisoi sotilaskorokkeen alapuolella ja jota johti Kühnchen maanvartioväen luutnanttina, ja kunnianeitseiden välistä, jotka olivat valkoisissaan mustavalkopunavöineen pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin johtamina. Mutta kun he nyt saapuivat perille, niin kuka istui Gusten tuolilla, kuningattaren asennossa? Siitä jo jäykistyi: Käthchen Zillich. Tässä Diederich tunsi itsensä pakotetuksi käyttämään omasta puolestaan mahtisanaa. "Tuo nainen on erehtynyt, tuo paikka ei ole tarkoitettu hänelle", hän sanoi, ei mitenkään Käthchen Zillichille, jota hän näytti pitävän yhtä vieraana kuin epäiltävänäkin, vaan tarkastusviranomaiselle — ja jos ympäriltä kuuluvat ihmisäänet eivät olisikaan myöntäneet hänen olevan oikeassa, niin hän edusti tässä järjestyksen, tavan ja lain mykkiä valtoja, ja ennemmin olisi koko koroke suistunut, kuin Käthchen Zillich saanut jäädä sille… Kuitenkin sattui niin tavattomasti, että tuo virkailija kohautti olkapäitään Käthchenin hymyillessä pilkallisesti, vieläpä poliisikin, jonka Diederich huusi paikalle, antoi käsittämätöntä lisätukea siveettömyyden julkealle teolle. Huumattuna maailman vuoksi, jonka meno näytti häiriintyneen, Diederich salli sen, että Gustea työnnettiin erästä vallan ylhäällä olevaa tuoliriviä kohden, jolloin Guste vaihtoi Käthchen Zillichin kanssa muutamia vastakohtia korostavia sanoja. Ajatustenvaihto ulottui jo asiaankuulumattomiinkin ja uhkasi käydä pahemmaksi: silloin kajahti musiikki, vieraiden tulomarssi, ja tosiaankin he asettuivat viralliseen telttaan, missä Wulckow, punaisesta husaarinuniformustaan huolimatta, oli silmiinpistävänä erään korkean kenraalin ja erään hännystakkisen ja rintatähtisen herran välissä. Oliko mahdollista? Vielä kaksi korkeata kenraalia! Ja heidän adjutanttinsa, kaikenväriset uniformunsa, rintatähtiensä säteily ja heidän vartalonsa! "Kukas on tuo keltainen, tuo pitkä?" tiedusteli Guste hartaasti. "Siinäpäs on kaunis mies!" — "Suvaitkaa olla tallaamatta minua!" pyysi Diederich, sillä hänen naapurinsakin oli noussut pystyyn, kaikki vääntyivät sijoiltansa, huumautuivat ja tukahtuivat. "Katsopas, Guste, mikä hanhi Emmi oli, kun ei tahtonut tulla mukaan! Tämä on ainoata, ensiluokkaista teatteria, korkeinta, sille ei mahda mitään!" — "Mutta tuo, jolla on keltaiset reunukset!" suhisi Guste. "Tuo solakka! Sen täytyy olla oikea aristokraatti, sen minä näen heti." Diederich nauroi hempeästi. "Siellä ei muutoin ole ketään, joka ei olisi oikea aristokraatti, vaikka myrkyttäisit itsesi sen vuoksi. Sanonkos minä sinulle, että täällä on Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti!" — "Tuo keltainen!" — "Omassa persoonassaan täällä!"
Yleisö koetti päästä selvyyteen. "Sivusadjutantti! Kaksi divisioonakenraalia, saakeli soikoon!" Entäs tervehdysten sattuva sulous: vieläpä pormestari, tohtori Scheffelweiskin vedettiin esiin vaatimattomasta paikastaan taustalla ja sai kuormastoreserviluutnantin uniformussa seisoa jäykkänä korkeiden esimiestensä edessä. Ulaanin pukuun puettu herra von Quitzin tarkasteli monokelinsa läpi tuota aluetta, joka sivumennen oli kuulunut hänelle. Mutta Wulckow, tuo punainen husaari, saattoi hallintoneuvoston puheenjohtajan täyden merkityksen vasta sitten voimaan, kun hän tervehtiessään toi näkyviin alaruumiinsa mahtavat, nauhojen reunustamat ääriviivat. "Ne ovat valtamme pylväät!" huusi Diederich tulomarssin raskaisiin säveliin. "Niin kauan kun meillä on tuollaisia herroja, me tulemme olemaan koko maailman pelkona!" Ja täynnä ylitsevuotavaa intoa hän ryntäsi alas puhujalavaa kohden luullen jo hetkensä tulleen. Mutta sitä vartioitseva poliisi astui hänen tielleen. "Ei, ei, ette pääse tänne vielä", sanoi poliisi. Äkkiä estettynä innossaan Diederich törmäsi erästä tarkastusvirkailijaa vastaan, joka oli lähetetty hänen jälkeensä: joka oli se äskeinen, eräs maistraatin palvelija, joka vakuutti hänelle tietävänsä hyvinkin, että se paikka, minkä tuo keltatukkainen nainen anasti, kuului herra valtuusmiehelle, "mutta korkeammasta käskystä tuo nainen sen sai." Jatkon mies ilmaisi kuolevalla kuiskausäänellä, ja Diederich päästi hänet menemään liikkeellä, joka sanoi: "Sitten kyllä." Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti! Sitten kyllä! Diederich mietti, eikö ollut syytä kääntyä ympäri ja julkisesti ilmaista kunnioitustaan Käthchen Zillichille.
Hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä eversti von Haffke komensi lippukomppanian esille, ja Kühnchenkin pani sotilaansa liikkeelle, juhlateltan takana rykmentin soittokunta soitti: Astukaa esiin rukoukseen. Käskyä noudatti niin hyvin kunnianeitseet kuin sotilasyhdistyskin. Kühnchen historiallisessa maanpuolustusuniformussaan, jota rautaristin ohella mainehikas paikka koristi — sillä siitä oli ranskalainen kuula mennyt lävitse, astui keskelle kenttää pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin luo — lippukomppania saapui myöskin paikalle, ja Zillichin johdolla tehtiin kunniaa vanhalle liittolaiselle. Siviiliväen korokkeella virkailijat kehottivat yleisöä kohottautumaan, herrat upseerit tekivät sen itsestään. Zillichillä näytti olevan vielä myöskin jotakin, mutta silloin ylipresidentti, ilmeisesti olettaen, että vanha liittolainen oli jo saanut kyllikseen, istuutui keltaisine kasvoineen kukoistavan sivusadjutantin ja divisioonakenraalin väliin. Kun virallisessa teltassa koko seurue oli ryhmittynyt sen sisäisten lakien mukaan, niin hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin nähtiin viittaavan, minkä johdosta eräs poliisi läksi liikkeelle. Hän meni sen virkaveljensä luokse, joka vahti puhujalavaa, minkä jälkeen tämä kääntyi Diederichin puoleen. "No, saa tulla nyt," sanoi poliisi.
Laskeutuessaan Diederich varoi kompastumasta, sillä hänen jalkansa olivat äkkiä käyneet hennoiksi, hän näytti myöskin yhteensulaneelta. Pienen läähättämisen jälkeen hän huomasi aukealla paikalla puun, jossa ei ollut lehtiä, mutta oli ylt'yleensä koristettu mustavalkopunakukilla. Tuon puun näkeminen palautti hänen muistinsa ja voimansa; hän alotti:
"Teidän Ylhäisyytenne! Korkeimmat, korkeat ja kunnioitettavat herrat!
"Sata vuotta on kulunut siitä, kun suuri keisari, jonka patsaan paljastusta odotetaan Hänen Majesteettinsa edustajalta, lahjoitettiin meille ja isänmaalle; mutta samaan aikaan — ja se tekee tämän hetken vielä merkityksellisemmäksi — on kulunut melkein vuosikymmen siitä, kun hänen suuri pojanpoikansa astui valtaistuimelle! Miten voisimme me silloin olla ennen kaikkea luomatta kiitollista katsettamme siihen suureen aikaan, jossa olemme saaneet itse elää mukana."
Diederich loi sen. Hän ylisti vuoron perään talouden ja kansallisen aatteen ennen kuulumatonta nousua. Kauemmin hän viipyi valtameressä. "Valtameri on välttämätön Saksan suuruudelle. Valtameri osoittaa meille, että sillä ja sen tuolla puolen ei saa enää ilman Saksaa ja Saksan keisaria tapahtua mitään ratkaisua, sillä maailmankauppa on tänään pääkauppa!" Mutta ei vain kaupalliselta ja liike-elämän kannalta, vaan vielä enemmän henkiseltä ja siveelliseltä tuota nousua oli nimitettävä ennen kuulumattomaksi. Miltä näytti sitten ennen Saksassa? Diederich piirsi vähemmän imartelevan kuvan vanhemmasta polvesta, joka yksipuolisen humanistisen sivistyksensä kautta oli joutunut kurittomiin katsantokantoihin ja jolla kansallisessa suhteessa vielä ei ollut ollut mitään tapoja. Kun tämä nyt oli kokonaan muuttunut toisenlaiseksi, kun saksalaiset oikeutetussa itsetunnossaan Europan ja maailman vankimpana kansana muodostivat vielä yhden ainokaisen kansallisen puolueen, nurisijoita ja kurjia lukuunottamatta, niin ketä saatiin siitä kiittää? Yksistään Hänen Majesteettiaan, vastasi Diederich. "Hän on herättänyt porvarin unestaan, hänen ylevä esimerkkinsä on meistä tehnyt sen, mitä me olemme!" — jolloin Diederich löi rintoihinsa. "Hänen persoonallisuutensa, hänen ainokainen, verraton persoonallisuutensa on kyllin vahva, jotta me voimme kaikki muratin tavoin kietoutua häneen!" hän huusi, vaikkakaan sitä ei ollut hänen kirjoituksessaan. "Mitä Hänen Majesteettinsa keisari Saksan kansan hyväksi päättää, siinä me tahdomme häntä tukea, olemmepa sitten aatelisia tai aatelittomia. Myöskin yksinkertainen tehtaan työmies on tervetullut!" liitti hän jälleen valmistelematta, saaden äkkiä innostusta hikoilevan kansan hajusta, jonka nouseva tuuli toi hänelle sotilasketjun takaa.
"Hämmästyttävällä tavalla kunnostautuneina, täynnä siveellistä voimaa positiiviseen toimintaan ja loistavine varustuksinemme kaikkien vihollisten kauhuna, jotka meitä uhkaavat kateellisina, me olemme valio kansojen joukossa ja edustamme ensi kertaa saavutettua, germaanisen valtiaskulttuurin korkeutta, mitä varmasti kukaan, oli hän sitten kuka tahansa, ei voi koskaan voittaa!"
Tässä nähtiin ylipresidentin nyökäyttävän päätään, samalla kun sivusadjutantti liikutti käsiään toisiaan vastaan: silloin korokkeet ratkesivat suosionosotuksiin. Siviiliväki heilutti nenäliinojaan, Guste antoi sen liehua tuulessa, ja, huolimatta äskeisestä riidasta, Käthchen Zillich myöskin. Sydämeltään kevyenä kuten liehuvat nenäliinat Diederich jatkoi korkeata lentoaan.
"Mutta sellaista ennenkuulumatonta kukoistusta valtiaskansa ei saavuta veltossa, laiskassa rauhassa: ei, vaan meidän vanha liittolaisemme on pitänyt välttämättömänä pitää saksalaista kultaa tulessa. Meidän on täytynyt kulkea Jenan ja Tilsitin sulatusuunien läpi, ja lopulta on meidän kuitenkin onnistunut voitollisesti pystyttää lippumme kaikkialle ja takoa tappotantereella Saksan keisarikruunu!"
Ja hän palautti mieliin Wilhelm Suuren koettelemuksista rikkaan elämän, mistä saksalaiset, Diederichin mukaan, oppivat tietämään, että maailmojen luoja piti sitä kansaa silmällä, minkä oli itselleen valinnut, ja teki siitä itselleen vastaavan välikappaleen. Tuo suuri keisari ei omasta puolestaan ollut koskaan tehnyt tässä suhteessa mitään erehdyksiä, mikä ilmeni erittäin selvästi sinä suurena historiallisena hetkenä, jolloin hän kuninkaana Jumalan armosta, valtikka toisessa ja valtakunnanmiekka toisessa kädessä, soi vain Jumalalle kunnian ja otti häneltä kruunun. Ylevässä velvollisuudentunnossa hän oli kieltäytynyt osoittamasta kunniaa kansalle ja ottamasta siltä kruunua, eikä hän ollut peljännyt sitä hirveätä vastuunalaisuutta, mihin joutui yksistään Jumalan edessä ja mistä mikään ministeri, mikään parlamentti ei ollut voinut häntä vapauttaa. Diederichin ääni vapisi liikutuksesta. "Tämän kansa tunnustaakin sillä, että se keisarivainajan persoonallisuutta suorastaan jumaloi. Hänellähän oli menestystä; ja missä on menestystä, siellä on Jumala! Keskiaikana Wilhelm Suuri olisi julistettu pyhäksi. Tänään me pystytämme hänelle ensiluokkaisen muistopatsaan!"
Ylipresidentti nyökäytti jälleen ja sai taasen aikaan rajut suosionosoitukset. Aurinko oli hävinnyt, kävi kylmempi tuulenhenki; ja aivan kuin synkentyneen taivaan vaikutuksesta Diederich siirtyi erääseen hyvin vakavaan kysymykseen.
"Kuka asettui nyt hänen tielleen, hänen ylevän päämääränsä tielle? Kuka oli suuren keisarin ja hänen keisarille uskollisen kansansa vihollinen? Napoleon, jonka hän onnellisesti murskasi, ei ollut saanut kruunuaan Jumalalta, vaan kansalta, siis! Vasta tämä antaa historian tuomiolle ikuisen, valloittavan merkityksen!" Tässä kohden Diederich otti kuvatakseen, miltä oli näyttänyt demokratian saastuttamassa ja sen tähden Jumalan hylkäämässä Napoleon III:n valtakunnassa. Tyhjään uskonnollisuuteen kätkeytynyt törkeä materialismi oli paisuttanut mitä ajattelemattomimman afäärimielen, hengen halveksiminen oli luonnollisesti liittynyt alhaiseen nautinnonhaluun. Julkisuuden hermona oli reklaaminhalu, mikä joka hetki muuttui vainoamishaluksi. Perustaen ulkonaisesti vain maineeseen, sisäisesti vain poliisiin, uskomatta muuhun kuin valtaan, Ranskan kansa ei tavoittanut muuta kuin teatterivaikutusta, kerskui menneellä sankariudellaan, ja ainoa, mikä tällä saavutettiin, oli yltiöisänmaallisuuden kehittyminen huippuunsa… "Mistään tästä me emme tiedä mitään!" huusi Diederich ja ojensi kätensä todistajaa kohtaan tuolla ylhäällä. "Siksi ei meille voi koskaan eikä milloinkaan käydä niin kauheasti, kuin meidän perivihollisemme keisarikunnalle!"
Tässä kohden löi salama; sotilasketjun ja palomuurin välillä, siinä paikassa, missä oli arveltava olevan kansaa, vavahti huikaisevasti, ja sitten seurasi jyrähdys, joka meni ratkaisevasti liian pitkälle. Virallisessa teltassa olevat herrat saivat paheksivan ilmeen, ja ylipresidentti oli vavahtanut. Upseerien korokkeella, ryhti ei kärsinyt tietenkään pienintäkään vauriota, mutta siviilien keskuudessa havaittiin tiettyä levottomuutta. Diederich saattoi kirkumisen vaikenemaan, sillä hän huusi, jyristen myöskin: "Meidän vanha liittolaisemme todistaa sen! Me emme ole sellaisia! Me olemme vakavia, uskollisia ja tosia! Olla saksalainen merkitsee samaa kuin tehdä asia sen oman itsensä tähden! Kuka meistä olisi koskaan tehnyt mielialastaan itselleen tulolähteen? Missä voisivat sitten ilmaantua lahjottavat virkamiehet? Miehen kunto yhtyy täällä naiselliseen puhtauteen, sillä naisellinen kohottaa meitä, se ei ole alhaisen huvittelun väline. Mutta oikean saksalaisen olemuksen säteilevä kuva kohoaa kristillisyyden maaperästä, ja se on ainoa oikea maaperä, sillä jokainen pakanallinen kulttuuri, oli se sitten miten kaunis tai mahtava tahansa, kukistuu ensimäisen katastroofin sattuessa; ja saksalaisen olemuksen sieluna on vallan kunnioittaminen, muinaisilta ajoilta säilyneen ja Jumalan siunaaman vallan, jota vastaan ei kukaan voi mitään tehdä. Siksi pitää meidän pitää tästälähtien kuten ennenkin korkeimpana velvollisuutenamme isänmaanpuolustusta, korkeimpana kunnianamme kuningastamme ja korkeimpana työnämme aseidentekoa!"
Ukkonen jyrisi, joskin hillitymmin, kuten näytti, Diederichin yhä voimakkaamman äänen vaikutuksesta; sen sijaan putoili pisaroita, niin raskaita, että kunkin putoaminen voitiin erikseen kuulla.
"Perivihollisen maasta", huusi Diederich, "vyöryy yhä edelleen demokratian lokavirta, ja vain saksalainen miehuus ja idealismi muodostavat sen padon, joka asettuu sitä vastaan. Mutta jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset, jotka tahtovat kaivaa perustukset valtiojärjestykseltämme, on jumitettava pois viimeistä vesaa myöten, jotta, kun meidät kutsutaan kerta viimeiselle tuomiolle, jokainen voi silloin astua hyvällä omallatunnolla Jumalansa ja vanhan keisarinsa eteen ja, kun kysytään, onko hän koko sydämellään työskennellyt valtakunnan hyväksi, voi lyödä rintoihinsa ja sanoa avoimesti: kyllä!"
Samalla Diederich antoi itselleen sellaisen iskun, että hänen hengityksensä salpautui. Pakollista väliaikaa, mikä tästä syntyi, käytti siviilikoroke hyväkseen ilmaistakseen levottomuudellaan pitävänsä puhetta loppuneena; sillä ukkosilma häälyi juuri nyt juhlayleisön päiden päällä ja tulikivenkeltaisessa valossa munankokoiset sadepisarat putoilivat yksitellen, hitaasti ja koputellen, aivan kuin olisivat antaneet varoituksia… Diederichillä oli taas ilmaa.
"Kun nyt peite putoaa", hän aloitti uudella innolla, "kun tervehdykseksi liput ja standartit painuvat, miekat laskeutuvat ja painetit välkkyvät —" Silloin kuului taivaalta niin hirvittävä räjähdys, että Diederich lyykistyi ja, ennenkuin huomasikaan, kyyristyi pöytänsä alle. Onneksi hän tuli jälleen esiin, ilman että hänen katoamistaan oli huomattu, sillä kaikille oli käynyt samalla lailla. Tuskin kukaan kuuli sitä, kun Diederich pyysi hänen ylhäisyyttään, herra ylipresidenttiä, armollisesti käskemään peitettä putoamaan. Kuitenkin ylipresidentti astui virallisen teltan eteen, hän oli tavallista keltaisempi, hänen tähtensä säteily oli sammunut, ja hän sanoi heikolla äänellä: "Hänen Majesteettinsa nimessä minä käsken: peite pudotkoon" — minkä jälkeen se putosi. Samalla kajahti die Wacht am Rhein. Wilhelm Suuren näky, kun hän siinä ratsasti ilman halki, perheenisän ryhdissä, mutta vallan kaikkien kauheuksien ympäröimänä, terästi vielä kerran alamaiset ylhäältä tulevia uhkauksia vastaan, ja ylipresidentin esittämä eläköönhuuto keisarille sai vilkkaan vastakaiun. Tosin Heil dir im Siegerkranzin säveleet antoivat hänen ylhäisyydelleen merkin mennä patsaan juurelle, tarkastaa sitä ja pitää sen luojalle, joka jo odotti, kunnioittava puhe. Jokainen käsitti sen, kun tuo korkea herra epäröiden suuntasi katseensa taivaalle; mutta kun mitään muutakaan ei ollut odotettavissa, niin hänen velvollisuudentunteensa voitti, voittipa sitä loistavammalla tavalla, kun hän oli ainoa hännystakkipukuinen niin monien sotilaiden joukossa. Hän uskalsi lähteä sinne uljaasti suurten pisarain hitaasti tippuessa, ja hänen kanssaan meni ulaaneja, kyrassiereja, husaareja ja kuormastoupseereja… Jo oli päällekirjoitus "Wilhelm Suuri" tehty tiettäväksi, luoja oli saanut kunnioittavan puheen ohella ritarimerkkinsä ja juuri piti henkinen luoja Hessling esitettämän ja ritarimerkillä koristettaman, kun taivas aukeni. Se aukeni kokonaan ja yht'äkkiä, niin rajusti, että tuntui siltä, kuin kauan pidätetty tulva olisi päässyt valloilleen. Ennenkuin herrat olivat edes ennättäneet kääntyä, he seisoivat jo vedessä nilkkojaan myöten, ja sitä vuoti hänen ylhäisyytensä hihoista ja housuista. Korokkeet katosivat vesitulvaan, kuten kaukana keinuvassa meressä nähtiin, että teittäin katot olivat sortuneet veden painosta ja että niiden märissä laskoksissa kieri oikeaan ja vasempaan kirkuvia joukkoja. Herrat upseerit käyttivät elementtejä vastaan kirkkaita aseitaan ja raivasivat itselleen tien purjekankaan läpi. Siviiliväki pääsi vain ryömien pois ja kylpi, hurjasti vavahdellen, tulvivalla aukealla. Sellaisten olosuhteiden vallitessa ylipresidentti näki tarkoituksenmukaisuussyistä parhaaksi jättää sillensä ohjelman loppusuorituksen. Salamain säihkyessä, purskuen vettä suihkukaivon tavoin hän riensi kentältä ja hänen perässään sivusadjutantti, rakuunat, ulaanit, husaarit ja kuormastoupseerit. Matkalla hänen ylhäisyytensä muisti hänen sormestaan roikkuvan ritarimerkin, joka oli tuleva henkiselle luojalle, ja velvollisuudelleen uskollisena äärimmäisyyteen asti, mutta pyrkien välttämään kaikkea viivytystä, hän ojensi sen juosten ja vettäruiskuttaen presidentti Wulckowille. Wulckow puolestaan kohtasi erään poliisin, joka vielä oli paikallaan, ja uskoi hänelle kaikkeinkorkeimman kunnianosoituksen perilleviemisen, minkä jälkeen poliisi läksi myrskyn ja kauhun läpi etsimään Diederichiä. Lopulta hän löysi hänet puhujalavan pöydän alta kyykyltään vedessä. "Siin' on Teille Willenristi", sanoi poliisi ja väisti syrjään, sillä samassa löi salama niin lähelle, aivan kuin estääkseen ristin ojentamisen. Diederich vain huokasi.
Kun hän viimein yritti toisella kasvonpuoliskollaan tähystää maahan, niin sen päällä kumous oli vain kasvamassa. Tuo suuri musta palomuuri oli longollansa ja vähällä kaatua, kuten sen takana oleva talokin. Kiitävässä, tulikivenkeltaisessa ja sinisessä aavevalossa olevan olentoryhmän yli paraadikuskien hevoset hyppäsivät pystyyn ja pötkivät tiehensä. Onnellinen tuo etuoikeudeton kansa, joka oli ulkona ja kaikilla vuorilla; omistavat ja sivistyneet sen sijaan olivat sellaisessa asemassa, että tunsivat jo päittensä päällä kumouksen kiitävät pirstat sekä ylhäältä tulevan tulen. Ei mikään ihme, jos olosuhteet määräsivät sen käyttäytymisen ja monet naiset, jotka raa'alla tavalla työnnettiin takaisin uloskäytävästä, äkisti kierivät toistensa ylitse. Luottaen vain urhoollisuuteensa herrat upseerit käyttivät jokaista kohtaan, joka asettui heitä vastaan, voimakeinojaan — sillä aikaa kuin lippukankaat, irtautuneina myrskyssä korokkeiden ja virallisen teltan jätteistä, mustavalkopunaisina suhisivat läpi ilman kiistelevien korviin. Niin toivoton kuin asiaintila olikin, rykmentin soittokunta soitti edelleen Heil dir im Siegerkranzia, soitti vielä senkin jälkeen, kun sotilasketju ja maailmanjärjestys oli murtunut, soitti kuin hukkuvassa laivassa kauhulle ja raukenemiselle. Uusi tuulispää hajotti sen myöskin — ja Diederich, silmät suljettuina, tuntien kuolon huimausta ja valmiina kaikkeen, sukeltautui jälleen puhujapöytänsä viileään syvyyteen, pöytänsä, johon hän takertui kuten viimeiseen esineeseen maan päällä. Mutta hänen jäähyväissilmäyksensä näki jotakin sellaista, joka oli aivan käsittämätöntä: näki aitauksen, tuon kansanpuistoa ympäröivän ja mustavalkopunaväreillä verhotun luhistuneeksi ja sortuneeksi sen osalle sattuneen painon alla, ja sitten kaiken, mikä oli mennyt mullin mallin, kasaantunut tai hajonnut, mennyt sikin sokin, ylösalasin, sekä tämän yleisen toisten-silmille-hyppimisen — näki tämän tulivirroissa tapahtuvan, ylhäälläheiluvain ruoskain puhtaaksilakaisun, tämän lopun, joka muistutti humalaisten naamiaisten päättäjäisiä, tämän aatelisten ja aatelittomien poislakaisun, tämän kaiken sekamelskan, mihin hukkuivat hienoimmat uniformut, unestaheränneet porvarit, ainokaiset pylväät, jumalanlähettämät miehet, ideaaliset arvot, husaarit, ulaanit, rakuunat ja kuormastoupseerit!
Mutta apokalyptiset ratsut kiitivät edelleen; Diederich huomasi sen, ne olivat panneet toimeen viimeisenpäivän manööverit, mitään totta ei tällä tarkoitettu. Koetteeksi hän jätti turvapaikkansa ja totesi, että yhä vielä vain riehui ja että keisari Wilhelm Suuri oli vielä siinä kaikkine vallan välineineen. Diederichistä oli kaiken aikaa tuntunut siltä, kuin patsas olisi murskaantunut ja hävinnyt. Juhlakenttä tosin näytti autiolta muistolta, mikään sielu ei elähyttänyt sen raunioita. Kuitenkin, tuolla taustalla liikkui joku, vieläpä hänellä oli ulaanin uniformu päällään: herra von Quitzin, joka tarkasti luhistunutta taloa. Salaman satuttamana se paloi hänen suuren, mustan palomuurinsa jäännösten takana; ja kaikkien paetessa herra von Quitzin oli vain jäänyt paikoilleen, sillä häntä vahvisti eräs ajatus. Diederich näki hänen sydämeensä. "Tuosta talosta," ajatteli herra von Quitzin, "meidän olisi vielä pitänyt päästä ja saada se myydyksi puistolle. Mutta mitään ei ollut tehtävissä, emme käyttäneet kaikkea painostusvaltaamme. No niin, nyt minä saan vakuutusrahat. Jumala on olemassa." Ja sitten hän läksi palokuntaa vastaan, joka onneksi ei enään voinut tehdä mitään oleellista koko asialle.
Esimerkin rohkaisemana Diederichkin läksi tiehensä. Hän oli menettänyt hattunsa, vesi loiskui hänen kenkiensä alla, ja housujensa takimmaisessa laajennuksessa hän kuletti mukanaan lätäkköä. Kun mitään vaunuja ei ollut saatavissa, niin hän päätti kulkea kaupungin läpi. Vanhojen katujen kulmat johtivat pois tuulen, hänen olonsa tuntui lämpöisemmältä. "Katarrista ei ole puhetta. Mutta Gusten täytyy asettaa kääre minun vatsani ympäri. Kunpa hän ei vain suvaitsisi tuoda taloon influenssaa!" Tämän murheen jälkeen hän muisti kunniamerkkinsä. "Hänen Majesteettinsa säätämä Wilhelminristi annetaan vain suurista ansioista kansan jalostamisessa ja sen hyvinvoinnin kehittämisessä… Sitähän tässä on tehty!" sanoi Diederich ääneen tyhjällä kadulla. "Ja vaikka dynamiittia sataisi!" Luonnon puolelta sattunut vallankumous oli ollut riittämättömillä keinoilla toimeenpantu yritys. Diederich näytti taivaalle Wilhelminristiään ja sanoi "ähäh" — minkä jälkeen kiinnitti sen rintaansa neljännen luokan ritarimerkin viereen.
Fleischhauergrubessa oli useita ajopelejä pysähtyneenä, merkillistä kylläkin, vanhan Buckin talon edustalla. Yhdet niistä olivat maalaisvaunut. Olisiko jotakin —? Diederich tähyili taloon: lasinen etehisen ovi oli tavattomasti avoinna, aivan kuin olisi odotettu jotakin, joka harvoin kävi talossa. Laaja etehinen oli kylläkin hiljainen, mutta kun hän hiipi kyökin ohi, niin siellä oli vain voivotusta: vanha palvelija kasvot käsissä. "Siis niin pitkällä sitä ollaan" — ja äkkiä Diederichiä alkoi värisyttää, hän pysähtyi ja oli valmis perääntymään. "Minulla ei ole täällä mitään tehtävää… Kuitenkin! Minulla on täällä tehtävätä, sillä kaikki on täällä minun, minun velvollisuutenani on katsoa, että täältä myöhemmin ei vain viedä mitään." Mutta tämä ei vain yksistään ajanut häntä eteenpäin; vakavampaa ja syvempää ilmeni hänen läähättämisessään ja vatsankouristuksessaan. Hillityin askelin hän nousi sileitä, vanhoja portaita ja ajatteli: "Kunniaa urhoolliselle viholliselle, jos hän kaatuu kunnian kentällä! Jumala on langettanut tuomionsa, niin, niin, niin sitä käy, kukaan ei voi sanoa, etteikö hän eräänä päivänä —. No mutta kuulkaahan, on kuitenkin ero olemassa, asia on joko hyvä tai paha. Ja hyvän asian ylistämiseksi ei saa jättää mitään tekemättä, meidän vanhan keisarimmekin täytyi todennäköisesti ponnistaa kaikki voimansa, kun hän meni Wilhelminkukkulalle kukistetun Napoleonin luokse."
Hän oli jo keskikerroksessa ja kulki varovaisesti pitkän käytävän läpi, minkä päässä ovi oli auki, täälläkin taas auki. Hän likisti itseään seinää vastaan ja kurkisti sisään, näki vuoteen, jonka jalkopää oli oveen päin käännettynä ja jossa makasi vanha Buck läjätyillä tyynyillä, näyttäen olevan tunnottomana. Ei mitään ääntä; oliko hän sitten yksin? Varovaisesti hän siirtyi toiselle puolelle — ja nyt hän näki verhotut ikkunat ja niiden edessä, puoliympyrässä, perheen: lähinnä vuodetta oli Judith Lauer vallan jäykkänä, sitten Wolfgang, kasvoilla sellainen ilme, jota kukaan ei olisi odottanut; viisi tytärtä oli ahtautuneena ikkunain väliin vararikkoisen isän viereen, joka ei ollut enää siro; edelleen talonpoikaistunut poika tylsäkatseisen rouvansa kansa, ja lopulta Lauer, joka oli istuvallaan. Hyvällä syyllä kaikki olivat niin hiljaa; tällä hetkellä he menettivät viimeisen toivon saada vielä puhella yhdessä! He olivat olleet pinnalla ja tuudittaneet itsensä varmuuteen, niin kauan kun vanhus piti paikkansa. Hän oli kukistunut ja he hänen mukanaan, hän katosi, ja he kaikki mukana. Hän oli seisonut vain lentohiedassa, koska kerta ei ollut nojannut voimaan. Turhia päämääriä, jotka erkanivat voimasta! Hedelmätön henki, Sillä hän ei jättänyt jälkeensä muuta kuin häviötä! Hairausta kaikki kunnianhimo, jolla ei ollut nyrkkejä ja rahaa niissä!
Mutta mistä tuo ilme, joka oli Wolfgangilla? Siinä ei näyttänyt oikeastaan olevan murhetta, vaikka kyyneliä vuotikin hänen kaihoisista silmistään; siinä näkyi olevan kuin kateutta, karmeata kateutta. Miltä toiset näyttivät? Judith Lauerin silmäkulmat olivat vetäytyneet synkästi kokoon, hänen miehensä huokasi — ja vanhimman pojan vaimon työläisenkädet olivat ristissä kasvoilla. Päättävän ryhtisenä Diederich asettui, keskelle, oven eteen. Käytävässä oli pimeätä, he tuolla eivät nähneet mitään, eivätkä olisi voineet; mutta vanhus? Hänen kasvonsa olivat ovellepäin käännetyt, ja minne ne katsoivat, siellä aavistettiin enemmän kuin siellä olikaan, ilmiöitä, joita kukaan ei olisi voinut muuttaa toisenlaisiksi. Nähdessään ne jälleen ihastuneissa silmissään hän avasi tyynyillään hitaasti käsivartensa, yritti kohottaa niitä, kohotti, liikutti niitä kutsuvasti ja vastaanottavasti — ketä hän kutsui ja vastaanotti? Keitä kaikkia noin pitkällä kutsulla ja vastaanotolla? Hän kutsui koko kansaa, niin teki mieli uskoa, ja millaista, kun sen tulo nosti vanhan Buckin piirteisiin aavemaisen onnen?
Sitten hän pelästyi, aivan kuin olisi kohdannut jonkun vieraan, joka herätti kauhua: pelästyi ja tavoitteli ilmaa. Diederich, joka oli vastapäätä häntä, teki itsensä vielä jäykemmäksi, pullisti musta-valko-punavyötään, kurkotti eteenpäin kunniamerkkejään ja salamoi vielä kaiken varalta. Vanhus antoi äkisti päänsä vaipua, hän itse retkahti taaksepäin, aivan kuin murtuneena. Hänen omaisensa kiljasivat. Kauhun tukahuttamana vanhimman pojan vaimo sanoi: "Hän näki jotakin! Hän näki pirun!" Judith Lauer nousi hitaasti ja sulki oven. Diederich oli jo tiessään.