Sillä aikaa kun täti laski tätä lievittävää voidetta loukatulle ylpeydelleen, paluutti sisarentytär muistiinsa kaikki hovipalvelijan monasti uudistamia lupauksia uskollisuudesta. Mutta mikä on huikentelevan, siellä täällä häilehtivän rakastajan uskollisuus? Valuva virta, joka jonkun ajan leikitseejokaisen kukkasen kanssa rannoillaan, juoksee sitten pois ja jättää ne kaikki katkerasti itkemään.
Päiviä, viikkoja, kuukausia kului, mutta hovipalvelijaa ei kuulunutkaan. Kranaatti-omenat kypsyivät, viiniköynnös antoi hedelmänsä, syys-sateet virtasivat puroissa vuoria alas; Sierra Nevada peittyi lumiseen vaippaansa ja talven tuulet vinkuivat Alhambran saleissa — mutta ei tullut hän sittenkään. Talvi meni. Suloinen kevät tuli, linnunlaulu, kukat ja lemuiset länsituulet muassaan, kinokset sulivat vuorilla, kunnes ei yhtään enää ollut muualla kuin Nevadan korkealla helteisessä kesäilmassa kimeltelevällä huipulla. Kuitenkaan ei kuulunut muistamattomasta hovipalvelijasta sanaakaan.
Sillä aikaa pieni Jacinta kalpeni ja kävi aateksivaiseksi. Hän luopui entisistä askaroimisistaan ja huvituksistaan: hänen silkkinsä sai olla sekauksissaan, hänen kitarrinsa liikuttamatta, hänen kukkansa hoitamatta; ei hän enää kuunnellut lintunsa viserryksiä, ja hänen silmänsä, sitä ennen niin kirkkaat, himmentyivät salaisista kyynelistä. Jos joku yksinäisyys löytyy, joka on omansa pitämään rakastuneen immen mielihalua vireillä, niin se on semmoinen kuin Alhambra, jossa kaikki näyttää olevan aiottu vaikuttamaan helliä ja romantilaisia tunteita. Se on oikea paratiisi rakastavaisille; kuinka surullista siis olla yksinään paratiisissa semmoisessa — eikä vaan yksinänsä, mutta hyljättynä!
"Voi sinua yksinkertainen lapsiparka!" sanoi siveä ja tahraton Fredegonda, tavatessaan toisinaan sisarentyttärensä lohduttomalla mielialalla, — "enkö ole varoittanut sinua miesten kavaluudesta ja viekkaudesta? Ja ilmankin, mitä saatit sinä toivoakaan ylhäisen ja kunnianhimoisen suvun jälkeiseltä? — Sinä, orpo ja hävinnyttä ja köyhtynyttä sukua oleva tyttö? Usko minua, jos nuorukaisen tarkoitus oliskin ollut vilpitön, niin hänen isänsä, joka on ylpeimpiä aatelismiehiä hovissa, kumminkin olis estänyt hänen yhdistyksensä niin halvan ja köyhän tytön kanssa kuin sinä olet. Rohkaise siis mielesi ja karkoita mokomat turhat ajatukset sydämestäsi."
Saastumattoman Fredegondan puhe lisäsi vaan hänen sisarentyttärensä surullisuutta; mutta tämä pyysi yksinäisyydessä antaa sille valtaa. Hyvin myöhään eräänä juhannus-yönä, hänen tätinsä levolle mentyä, jäi hän yksinään tornin saliin, alabasteri-lähteen vierelle istumaan. Täällä oli uskoton hovipalvelija ensi kerran polvistunut hänen eteensä ja suudellut hänen kättänsä; täällä oli hän niin monasti luvannut hänelle iäistä uskollisuutta. Tyttö-raukan sydän oli täytetty surullisilla ja hellillä muistoilla; hänen kyynelensä alkoivat juosta ja valuivat verkasti, pisaroittain lähteesen. Vähitellen rupesi tuo kristalli-kirkas vesi liikkumaan, kuohahti poreille ja kulki pyörteenä ympäri, siksi kunnes eräs naisellinen hahmu, komeassa Maurilaisessa puvussa, verkalleen nousi vedestä ja seisoi hänen silmäinsä edessä.
Jacinta säikähti niin, että pakeni salista eikä tohtinut palata. Aamulla kertoi hän tädilleen mitä oli nähnyt, mutta tämä kunnon nainen katsoi näyn hänen levottoman kuvas-aistinsa siittämäksi, taikka luuli hänen nukkuneen ja nähneen unta lähteen vierellä. "Sinä olet ajatellut juttua noista kolmesta Maurilaisesta prinsessasta, jotka muinoin asuivat tässä tornissa," jatkoi hän, "ja se on sitten esiintynyt sinulle unissasi."
"Minkä jutun, tätiseni? Sitä en tunnekaan."
"Olethan kuullut puhuttavan kolmesta prinsessasta, Zaydasta, Zoraydasta ja Zorahaydasta, jotka kuningas, heidän isänsä, salpasi tähän torniin, ja jotka päättivät karata kolmen kristityn ritarin kanssa. Kaksi vanhinta karkasivatkin, mutta kolmannella ei ollut kyllin uskallusta, ja hänen sanotaan kuolleen tähän torniin."
"Nyt muistelen sen kuulleeni," sanoi Jacinta, "ja itkeneeni hellän Zorahaydan kohtaloa."
"Saanetpa itkeäkin hänen kohtaloaan," jatkoi täti, "sillä Zorahaydan rakastaja oli yksi hänen esi-isiään. Tämä suri kauan Maurilaista lemmetyistänsä, mutta aika lääkitsi hänen surunsa ja hän nai erään Hispanialaisen naisen, josta sinä olet syntyperää."
Jacinta mietti näitä sanoja. "Mitä olen nähnyt ei ole mikään aivoini sikiö," sanoi hän itsekseen; "siitä olen varma. Jos se tosiaankin oli hellän Zorahaydan haamu, joka, niinkuin olen kuullut, ilmestyy tässä tornissa, niin minkätähden pelkäisin? Minä aion valvoa lähteen luona tulevan yön, kenties hän tulee jälleen."
Sydän-yön lähetessä, kun kaikki oli ääneti ja hiljaa, meni hän taas saliin istumaan. Kun kello Alhambran kaukaisessa vartijatornissa oli ilmoittanut keski-yön tunnin, alkoi vesi lähteessä jälleen liikkua ja kuohua, kunnes Maurilainen nainen taas tuli näkyviin. Hän oli nuori ja ihana; hänen puvussaan oli runsaasti kalliita kiviä, ja kädessä oli hänellä hopeakannel. Jacinta vapisi ja oli pyörtyä, mutta tointui jälleen kuullessaan haamun lempeän ja vaikeroivan äänen ja nähdessään suloisen mielen-ilmauksen hänen vaaleissa, surullisissa kasvoissaan.
"Kuolevaisen tytär," sanoi hän, "mitä puuttuu sinulta? Minkätähden kyynelesi sameuttavat lähdettäni, ja miksi huokauksesi ja valituksesi häiritsevät yön hiljaista lepoa?"
"Minä itken erään miehen uskottomuutta ja suren yksinäistä ja hyljättyä tilaani."
"Lohduta mieltäsi, surulles on loppu tuleva. Sinä näet minussa Maurilaisen prinsessan, joka, niinkuin sinäkin, on ollut onneton rakkaudessaan. Eräs kristitty ritari, sinun kantaisäsi, voitti sydämeni ja olis tahtonut viedä minut syntymäseudullen ja kirkon helmaan. Sydämessäni olin minä kristin-uskoon kääntynyt; mutta minulta puuttui rohkeutta yhtä lujaa kuin uskoni oli, ja minä olen tuomittu olemaan noiduttuna tässä tornissa, kunnes puhdas kristitty purkaa noituuksen. Rohkenetko koettaa sitä?"
"Rohkenen," vastasi tyttö vapisten.
"Niin tule tänne äläkä pelkää; pistä kätesi lähteesen, ripsuttele vettä päälleni ja kasta minut, uskosi säännön mukaan; silloin noituus lakkaa ja rauhaton sieluni saa levon."
Tyttö läheni horjuvin askelin, pisti kätensä lähteesen, otti vettä kouraansa ja ripsutteli sitä haamun kalpeille kasvoille.
Tämä hymyili sanomattoman lempeästi. Hän laski hopeakantelensa Jacintan jalkain eteen, pani kädet kainaloihinsa ja hupeni vähitellen näkymättömäksi, niin että näytti niinkuin vaan utua olis lähteesen satanut.
Jacinta lähti salista kamalalla ja kummallisella mielellä. Hän tuskin sai silmiään umpeen sinä yönä; mutta kun hän, levottomasti torkuttuaan, heräsi päivän koitteella, näytti hänestä kaikkityyni vaan sekavalta unennäöltä. Hänen mentyään saliin, näyn todellisuus kumminkin vahvistui, sillä lähteen vierellä tapasi hän hopeakantelen auringon paisteessa hohtamassa.
Hän riensi tätinsä luoksi, kertomaan kaikkea mitä oli tapahtunut, ja pyysi häntä katsomaan kannelta, todistaakseen kertomuksensa todenmukaisuutta. Jos kunnon naisella vielä oli epäilyksiä, nämät kohta haihtuivat, kun Jacinta kosketteli soitinta; sillä hän otti siitä ääniä niin viehättäviä, että yksin saastumattoman Fredegondankin jäittynyt sydän, tämä iäisen talven pesä, sulautui kyynelten lauhkeaksi sateeksi. Ainoastaan yliluonnollinen soitanto voi tehdä moisen vaikutuksen.
Kantelen erinomainen teho ilmaantui päivä päivältä. Vaeltaja, joka kulki tornin sivu, seisahtui kuin sanomattomasta ihastuksesta hurmahtuneena. Yksin lintusetkin parveilivat läheisissä puissa, unhottivat omat laulunsa ja kuuntelivat, ihastuksesta äänettöminä.
Maine tästä levisi kohta edemmä. Granadan asukkaat riensivät Alhambraan, kuullakseen muutamiakaan säveliä tuosta taivaallisesta soitannosta, joka nyt helisi prinsessain tornista.
Armas pieni soittajatar pelastui viimein yksinäisyydestään. Rikkaat ja mahtavat maassa kilpailivat saadakseen osoittaa hänelle kaikenmoista kunnioitusta, eli pikemmin, tullakseen visseytetyiksi hänen lumoavan kantelensa omistuksesta, että täten saisivat ylhäiset seurat saleihinsa houkutelluiksi. Minne ikänä hän lähti, piti hänen valpas tätinsä, joka aina oli hänen vierellään, häntä tarkalla vaarilla janiin peljästytti pois ne monet viehtyneet ihastelijat, jotka hurmoksissaan kuuntelivat hänen säveliään. Maine hänen ihmeellisistä lahjoistaan levisi kaupungista kaupunkiin. Malaga, Sevilla, Cordova, kaikki tulivat yksi toisensa perään ihastuksesta hulluksi; koko Andalusiassa ei muusta puhuttukaan kuin Alhambran ihanasta soittajattaresta. Ja kuinkapa toisin taisi ollakaan niin soitonhaluisessa ja herkkätunteisessa väestössä, kuin Andalusialaiset ovat, kun kantelessa oli lumousvoima ja soittajatarta itseään rakkaus innostutti?
Sitä vastoin että kaikki Andalusiassa näin olivat soitantoon hullustuneet, vallitsi perin toisenlainen mieliala Hispanian hovissa. Filippi Viides oli, niinkuin yleisesti tietään, vaivattu synkkämielisyydellä mitä hirveimmällä ja kaikenlaisilla houreilla. Välistä makasi hän vuoteella viikottain yhtä menoa, tuhonsa luultuja kipuja kärsien. Välistä päätti hän luopua valtaistuimelta, suureksi suruksi hänen kuninkaalliselle puolisolleen, joka oli kovin viehtynyt hovin komeuteen ja kruunun loistoon, ja kokeneella ja vakavalla kädellä piti heikon ja kivuloisen puolisonsa valtikkaa.
Ei mitään havaittu niin tehokkaaksi haihduttamaan kuninkaan haaveita, kuin musiiki; kuningatar koki siis houkutella hoviin paraita soittoniekkoja ja laulajia, ja piti mainiota Italialaista laulajaa Farinellia, jonkunlaisena kuninkaallisena lääkärinä, hovissa.
Siihen aikaan, josta nyt puhumme, oli kuitenkin tämä viisas ja kuuluisa Bourboni saanut houreen, joka kävi yli kaikista hänen entisistä haaveistansa. Pitkällisen luulotaudin perästä, joka ei huolinut minkäänlaisista Farinellin sävelistä eikä koko hovisoittokunnan neuvoitteluista, tämä yksinvaltias sai sen houreen että hän oli henkensä heittänyt ja piti hänensä toden totta kuolleena.
Tämä ei juuri olis ollut mitään vaarallista, olisipa ollut kuningattaresta ja hoviväestä hyväkin, jos hän olis tyytynyt pysymään siinä hiljaisuudessa ja levollisuudessa mikä kuolleelle sopii; mutta heidän kauhistuksekseen vaati hän yksipintaisesti hautausmenoja toimitettaviksi, ja rupesi, heillevielä enemmäksi kiusaksi, kärsimättömäksi ja kovin hirmuisesti kohtelemaan heitä heidän epäkunnioituksestaan ja huolettomuudestaan, kun antoivat hänen maata hautaamattomana. Mitä oli tehtävä? Tehdä kuninkaan selvästi antamia käskyjä vastaan oli kauheata kuuliaisten hoviherrain mielestä, hovissa, jossa seremoniat niin tarkasti vaarinotettiin — totella taas ja elävänä haudata hänet olis ollut julkinen kuninkaanmurha.
Hoviväen ollessa näin hirmuisessa pulassa, maine kulki sinnekin tuosta naisellisesta taideniekasta, joka oli ihastuttanut koko Andalusian. Kuningatar lähetti niin kiireesti kuin mahdollista lentoviestin viemään käskyä että sen piti tulla Sanct Ildefonseen, jossa hovi silloin oli.
Muutamia päiviä sen perästä, kun kuningatar hovineitineen käveli lystiä noissa komeissa puutarhoissa, jotka lehtokujineen, palttoineen ja suihkulähteineen tulivat jättämään loistoisan Versailles'inkin takavarjoon, astui pieni kuuluisa soittajatar hänen eteensä. Kuninkaallinen Elisabetta hämmästyi nähdessään tämän pienen, nuoren, nöyrän olennon, joka oli saattanut puolen Hispaniata houruksi. Tyttö oli kuvan-ihanassa Andalusialaisessa puvussaan, hopeakannel kädessä, ja seisoi silmiään kainosti maahan luoden, mutta yksinkertaisessa ja kukoistavassa kauneudessa, joka vieläkin osoitti että hän oli "Alhambran Ruusu."
Niinkuin tavallista, oli hänen muassaan nytkin tuo valpas Fredegonda, joka kertoi koko historian hänen suvustaan ja syntyperästään uteliaalle kuningattarelle. Jos kuninkaallinen Elisabetta oli mieltynyt Jacintan ulkonäköön, vaikutti hänessä vielä enempää osanottavaisuutta se seikka, että hän kuuli hänen olevan ansiollista, vaikka köyhää sukua, ja hänen isänsä urhoollisena kaatuneen kruunun palveluksessa. "Jos kykysi vastaa mainettasi," sanoi hän, "ja sinä voit karkoittaa sen pahan hengen, joka kuninkaassa vallitsee, niin on onnesi tästälähtiin oleva minun suotuisin esineeni, ja kunnian-osoitukset ja rikkaus odottavat sinua."
Malttamatonna saada koetella hänen taitoansa, vei hän hänet hetikohta houreellisen kuninkaan luokse.
Jacinta seurasi häntä, silmät alaspäin luotuina, vartijain rivien ja tungeksivain hoviherrain välitse. He tulivat viimein suureen, mustiin verhottuun kamariin. Akkunain edessä oli luukut päivänvalon poistamiseksi; koko joukko vahakynttilöitä hopeajaloilla levitti kamalaa valoa, jonka synkissä säteissä voi eroittaa useampia murhepuvussa olevia palvelijoita ja hoviherroja, jotka hiljaisin askelin ja tuskallisen näköisenä astuivat edes takaisin huoneessa. Murhe- eli paraatti-vuoteella makasi, kädet rinnan päällä yhteen näpistettyinä, ja vaan nenänpää näkyvissä, hautaustaan ikävöitsevä yksinvaltias pitkänään.
Kuningatar astui hiljaa kamariin, osoitti eräässä pimeässä nurkassa olevaa jakkaraa ja antoi Jacintalle käskyn istua ja aloittaa.
Alussa näppi hän kannelta epävakaisella kädellä; mutta vähitellen rohkasi hän mielensä, kiihkeni kiihkenemistään, ja otti niin suloisia, taivaallisia ääniä, että kaikki läsnäolevat tuskin uskoivatkaan häntä kuolevaiseksi. Kuningas sitä vastoin, joka jo luuli olevansa hengellisessä maailmassa, luuli kuulevansa enkelien ääniä. Vähitellen muuttui pääjuonne ja soittajan ääni mukautui soittimeen. Hän lauloi erään vanhan kertomalaulun Alhambran muinaisesta kunniasta ja Maurilaisten uroteoista. Koko hänen sielunsa ilmestyi laulussa, sillä Alhambran muistoon yhdistyi myöskin muisto hänen rakkaudestaan. Hautauskamari kaikui noita elähyttäviä säveliä. Ne tunkivat synkkämielisen kuninkaan murheelliseen sydämeen. Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen: hän nousi vuoteelleen istumaan, hänen silmänsä kirkastuivat — jo viimein kavahti hän lattialle ja pyysi kilpeä ja miekkaa.
Musiikin, eli pikemmin tuon tenhotun kanteleen voitto oli täydellinen; raskasmielisyyden paha henki oli karkoitettuna, ja kuollut ihminen tavallaan henkiin saatettu. Haudankaltaisen kamarin akkunat sysättiin seljälleen; ihana, loistoisa, Hispanialainen päivänvalo virtasi entiseen kuolonkammioon. Kaikkein silmät etsivät armasta lumoajatarta; mutta kannel oli pudonnut hänen käsistään, hän oli maahan lauennut ja likistettiin heti sen jälkeen Ruyz de Alarçon rintaa vasten.
Onnellisen parikunnan häät vietettiin kohta sen jälkeen suurella komulla; mutta seis — minä kuulen lukijan kysyvän: kuinka Ruyz de Alarçon selitti pitkällisen poissa-olonsa? Oih, kaikesta tällaisesta syytettiin vanhaa, kopeata ja itsepäistä isää; ilmankin nuoret ihmiset, jotka todella rakastavat toisiaan, pian sopivat jälleen ja peittävät, kun kerta toisensa tapaavat, kaikki entiset eripuraisuudet iäiseen unhotukseen.
Mutta kuinka vanha itsepintainen isä saatiin tähän naimiseen tyytymään?
Oh, hänen vastaväitöksensä voitettiin pian parilla kuningattaren sanalla, olletikin kun virkoja ja palkintoja syytämällä annettiin kuningattaren kukoistavalle lemmikille. Olihan muutenkin, niinkuin tietään, Jacintan kantelessa lumoava voima, joka voitti yksipintaisimmankin pään ja kovimmankin sydämen.
Ja minne joutui tenhottu kannel?
Sepä asiassa onkin kummallisinta ja näyttää selvästi koko tämän historian todeksi. Kannel pysyi jonkun ajan suvun hallussa, mutta varastettiin ja vietiin pois, ja tuon suuren laulajan Farinellin luultiin sulasta kateudesta sen varastaneen. Hänen kuoltuaan joutui se toisiin käsiin Italiassa, jotka eivät tienneet sen lumoavaa voimaa, sulattivat hopean ja panivat kielet erääsen vanhaan Cremonalaiseen. Kielissä on vieläkin vähä niiden lumoavia omaisuuksia. Vielä sananen lukijan korvaan, matta älköön se sen edemmä menkö: tämä Cremonalainen ihastuttaa nyt koko maailmaa — se on Paganinin viulu!
Tuttavissani, joita olen saanut linnassa kuljeksiessani, on myöskin eräs urhoollinen, rikkiammuttu, vanha invaliiti-översti, joka, kuin haukka, on pesiytynyt muutamaan Maurilaiseen torniin. Hänen historiansa, jonka hän hyvin mielellään kertoo, on täynnä seikkailuksia, onnettomuuksia ja vastuksia semmoisia, jotka tekevät pian jokaisen mahtavan Hispanialaisen elämän yhtä kirjavaksi ja ihmeelliseksi, kuin Gil Blas'in romaani on.
Hän oli jo kahdentoista vuoden ikäisenä Amerikassa, ja hän arvaa elämänsä merkillisimpiä ja onnellisimpia tapauksia olevan sen, että hän on nähnyt kenraali Washingtonin. Sitten on hän käynyt kaikkiin isänmaansa sotiin osalliseksi; hän tietää oman kokemuksen nojalla puhua useimmista tyrmistä ja vankihuoneista tällä niemimaalla. Hän rampautui toiselta jalaltaan, typistettiin käsiltään ja niin hakattiin ja haavoitettiin, että hän tavallaan on vaelteleva muistomerkki kaikista Hispanian levottomuuksista, jossa jokaisen tappelun ja taistelun osaksi voi lukea yhden koron, niinkuin Robinson Crusoen puussa oli koro joka vuodelle. Tämän urhoollisen vanhan soturin suurin onnettomuus näyttää kuitenkin olleen, että hänellä, vaarallisella ja levottomalla ajalla, oli komento Malagassa ja että asukkaat valitsivat hänet kenraalikseen, suojelemaan heitä Ranskalaisten päällekarkausta vastaan. Tämä asia on sekoittanut hänet useihin laillisiin vaatimuksiin hallitukselta, joiden tähden hänellä, niinkuin pengon, aina kuolemaansa asti tulee olemaan tekemistä anomuskirjain ja memoriaalien kokoonpanemisesta ja painattamisesta,mitkä vaan tuottavat levottomuutta hänen ystävilleen, joista ei yksikään taida käydä hänen luonansa olematta pakoitettu kuuntelemaan jonkun kiivaan vetokirjan hyvän tunnin ajan kestävää lukemista ja lakkareihinsa ottamaan puolta tusinallista lentokirjoja. Mutta tämä kohta on Hispaniassa yleensä samanlainen: joka paikassa yhdyt johonkin ansiolliseen raukkaan, joka olostelee jossain sopessa ja miettii jotain mielilaulua tahi suurta vääryyttä. Ilmankin on varma, että jolla Hispaniassa on oikeuden-käynti hallituksen kanssa taikka joku saaminen siltä, se ei tarvitse valittaa työn puutetta koko elinaikanaan.
Minä olen käynyt tämän sotavanhuksen luona hänen asunnossaanTorre del vino'n (Viinitornin) yläkerrassa. Hänen kamarinsa oli pieni mutta sievä, ja siitä oli kaunis näkyala Vegalle. Huonekalut olivat niin kohtalaiset kuin sotamiehellä voi olla. Kolme pyssyä ja kaksi pistoolia, kaikki kirkkaat ja kiiltävät, rippui sapelin ja kepin kanssa seinällä, ja niiden päällä kaksi kolmikulmaista hattua, toinen paraattia, toinen jokapäiväistä tarvetta varten. Vähäinen, puolen tusinaa kirjoja sisältävä hylly oli hänen kirjastonsa. Yksi näistä, vanha ja pahoin kulunut nide viisaustieteellisiä periaatteita, oli hänen mieluisin luettavansa. Sitä tutki hän yötä ja päivää, sovelluttaen jokaisen periaatteen itseensä, sillä ehdolla nimittäin, että se oli höystetty mielenkatkeruudella ja koski maailman vääryyttä.
Kuitenkin on hän seuramielinen ja hyväluontoinen ja, kun vaan saa hänet kärsimisiään, vääryyksiään ja viisaustiedettään ajattelemasta, varsin hupainen seuramies. Minusta ovat mieleen nuot sallimuksen vanhat ahvettuneet pojat, ja minun on oikein hupaista kuunnella heidän kaunistelemattomia sodankertomuksiaan. Käydessäni tuotuostakin tämän vanhuksen luona, hän kertoi minulle muutamia omituisuuksia eräästä vanhasta linnanpäälliköstä, joka monessa kohden näyttää olleen hyvin häneen itseensä ja sodassa kokeneen melkein yhtäläisiä kohtaloita. Nämät kertomukset ovat saaneet lisää kuulustelemisista muutamilta paikan vanhoilta asukkailta, erittäinkin Mateo Ximenes'in isältä, jonka saduissa se kunnon linnanherra, johonka nyt tahdon lukijaa tutustuttaa, juuri pää-osan toimittaa.
Muinaisina aikoina vallitsi kuvernöörinä Alhambrassa eräs vanha miehuullinen herra, jota, koska oli menettänyt toisen käsivartensa sodassa, yleisesti kutsuttiinel Gobernador Manco'ksi, eli "yksikätiseksi kuvernööriksi." Hän kopeilikin suuresti olemastaan vanha soturi, piti viiksiään väännettyinä aina korviin asti, ordonanssi-saappaita ja toledo'a (sapelia) keihäänpituista, ja nenäliinaa sapelin kahvassa.
Myös oli hän sangen ylpeä ja tiukka pikku asioissa ja suuresti huolellinen etuoikeuksistaan ja arvoisuudestaan. Hänen hallituksensa aikana otettiin sentähden hyvin tarkka vaari niistä vapauksista ja oikeuksista, jotka Alhambralla, kuninkaallisena asuntona ja tiluksena, oli. Ei kukaan saanut ampuaseella, eikä edes sapelilla eli kepilläkään varustettuna tulla linnaan, ellei hänellä ollut määrätty arvo, ja jokaisen ratsastajan piti portilla nousta maahan ja taluttaa hevostansa ohjista. Koska nyt Alhambran kukkula on keskellä Granadan kaupunkia ja tavallaan on sen kasvannainen, niin tottapa sille kenraali-kapteinille, joka on maakunnan korkein hallitusmies, on vähän työlästä että hänellä on valtio valtiossa, vähäinen omavaltainen paikka keskellä aluettaan. Tässä tapauksessa tuli tämä seikka olemaan vielä ikävämpi vanhan kuvernöörin kärtyisen kateuden tähden, joka, kun korkeampi arvo ja tuomio-oikeus tuli vähänkin kysymykseen, syttyi tuleen, ja niinikään niiden maankulkijain ja irtolaisten tähden, jotka vähitellen olivat linnaan pesiytyneet, juurikuin pyhäkköön, ja kaupunkilaisten vahingoksi asettivat koko tienoosen varsinaisen varkaus- ja rosvous-järjestön.
Tämän tähden oli kenraalin ja linnan kuvernöörin välillä alituisia riitoja ja jukkia, jotka jälkimäisen puolelta olivat sitä kiivaammat, kuin kahdesta läheisestä vallitsijasta vähempi aina enemmällä uppiniskaisuudella puolustaa arvoaan. Kenraalin komea palatsi oli Plaza Nueva'lla, heti Alhambran kukkulan juurella, ja täällä oli aina ikäänkuin paraatti-paikka rähisevillä vahdeilla, palvelijoilla ja kaupungin virkamiehillä. Eräältä linnasta ulkonevalta vallinsarvelta taisi nähdä koko palatsin ja torin, ja tällä vallinsarvella käveli kuvernööri tavallisesti mahtavin askelin edes takaisin, sapeli vyöllä, terävästi ja valppaasti katsellen kilpailijaansa, niinkuin haukka pesästään kuivettuneessa puussa vaanii saalistansa.
Aina kun hän tuli alas kaupunkiin, hän teki sen suurella komulla ja ratsastamalla, vartijaväen kanssa, taikka juhlavaunuissaan, noissa vanhoissa raskaissa Hispanialaisissa ajoneuvoissa, jotka olivat kultanahalla sisustetut, kahdeksan hevosaasia valjaissa, ja juoksijoilla, esiratsastajilla ja lakeijoilla ympäröityt. Tällaisissa tiloissa hyvitteli hän aina mieltänsä sillä, että hän kuninkaan edustajana saatti jokaisen vastaantulijan peljästymään ja ihmettelemään, vaikka kaupungin pilkkakirveet, etenkin ne jotka liikkuivat Generalifen palatsin ympärillä, ilvehtivät hänen turhanpäiväisen ylpeälle komulleen, ja tähtäillen niitä monia maankulkureita ja irtolaisia, joita hänen alamaisissaan oli, tavallisesti kutsuivat häntä "kerjäläis-kuninkaaksi." Se, mikä saatti enimmän riitoja aikaan näiden kahden miehuullisen kilpailijan välillä, oli se oikeus, jonka kuvernööri oli itselleen anastanut, että hänen ja vartijaväen elintarpeet olivat tullittomina kaupungin läpi kuljetettavat. Tämä etuoikeus oli vähitellen antanut aihetta avaraan salakauppaan. Koko joukko salakauppiaita sijoittui Alhambran hökkeleihin ja lukuisiin vuorenluoliin sen likeisyydessä, ja harjoitti, vartijaväkeen kuuluvain sotamiesten avulla, sangen voitollista ammattia.
Kenraalin huomio heräsi. Hän neuvoitteli asianajajansa ja oikean kätensä, erään kavalan, toimekkaanEscribanoneli notarion kanssa, joka oli mielissään siitä että saitilaisuuden kiusata tuota Alhambran vanhaa valtikasta ja sekoittaa hänet lainopillisten ongelmoisten pyörteesen. Hän kehoitti kenraalia väittämään, että hänellä oli oikeus katsastaa eli syynätä kaikkea mitä kaupungin kautta kuljetettiin, ja näytti laajassa kirjoituksessa tämän oikeuden toteen. Kuvernööri Manco oli vanha, tuikka soturi, suorasukainen, ja vihasi jokaista Escribanoa enemmän kuin paholaista itseään, ja erittäinkin tätä enemmän kuin kaikkia muita Escribanoja.
"Mitä?" sanoi hän, vääntäen viikseään ankarasti ylöspäin, "onko kenraalin tarkoituksena että tuo kynämies hankkii rettelöitä niskoilleni? Minäpä näytän hänelle että vanha soturi ei hätäilekään pölytakin edessä."
Hän sieppasi kynän ja töhri tuiman kirjeen, jossa hän, alentumatta minkäänlaisiin toteen-näyttöihin, puolusti oikeuttaan tullittomaan tavaran tuontiin, ilman mitään haitallista katsastusta, ja uhkasi jokaista tullimiestä, joka jumalattomalla kädellään rohkenisi koskea ainoaankaan vartiostoon, jota Alhambran lippu suojeli. Sillä aikaa kun nämät molemmat itsepintaiset valtikkaat tätä asiata käyttelivät, tapahtui muuanna päivänä, että varoilla linnaa varten kuormattu hevosaasi tuli Xenilin portille, josta sen, matkallaan Alhambran, piti kulkea erään esikaupungin kautta. Matkueen etunenässä oli eräs vanha kärtyinen kapraali, joka kauan oli palvellut kuvernöörin alaisena, ja oli mies, hänen mielensä mukaan, niin luja ja jäykkä, kuin vanha toledon terä. Heidän kaupungin porttia lähetessään, pystytti kapraali Alhambran lipun kuormasatulalle, oikasi hänensä suoraksi kuin vahakynttilä ja ajoi sisään pää kymärässä, mutta valppaasti vilkuillen sivuilleen kuin koira, joka kulkee vihoillisella maalla ja on valmis sekä morisemaan että puremaan.
"Wer da (kuka siellä)?" kysyi vahti kaupungin portilla.
"Sotamies Alhambrasta," sanoi kapraali päätään liikauttamatta.
"Mitä kalua teillä on?"
"Ruokakalua vartijaväelle."
"Eteenpäin!"
Kapraali ajoi edelleen matkueensa kanssa, mutta oli juuri ennättänyt muutamia askelia astua, kun joukko tullipalvelijoita syöksähti ulos tullituvasta.
"Seis!" huusi ensimmäinen. "Hevosaasin-ajaja, seis ja avaa tukkusi."
Kapraali pyörähti päin ja rupesi tappelu-asentoon. "Kunnioitusta Alhambran lipulle," sanoi hän; "nämät kalut ovat kuvernööriä varten."
"Mitä kuvernööri meihin koskee? Mitä meillä on hänen lippunsa kanssa tekemistä? Hevosaasin-ajaja seis, sanon minä."
"Pidätäpä vaan, jos tohdit, tämä eläin!" huusi kapraali ja viritti pyssynsä: "hevosaasin-ajaja, eteenpäin!"
Hevosaasin-ajaja antoi aasilleen aika tuustin; tullimies juoksi eteen ja tarttui marhamintaan, jonka perästä kapraali tähtäsi ja ampui hänet kuoliaaksi.
Koko katu oli tuota pikaa kapinassa. Vanha kapraali otettiin kiini ja, saatuaan monta töykkäystä, sivallusta ja sätkäystä, joita Hispanialainen roistoväki heti paikalla antoi hänelle esimauksi häntä odottavasta rangaistuksesta, vangittiin ja vietiin kaupungin vankihuoneesen. Hänen kumppaneilleen annettiin lupa viedä kuorma, joka nyt oli laillisesti syynätty, Alhambraan.
Vanha kuvernööri vimmastui, kuultuansa vanhan kapraalin vangitsemisen ja tuon Alhambran lipulle tehdyn häväistyksen. Useita tuntia hyökäili hän kuin hullu sinne tänne Alhambran saleissa, pursusi vihaa vallinsarvella, ja hänen silmänsä purskuttivat tulta ja liekkiä kenraalin palatsille. Purjettuaan ensimmäisen raivonsa, lähetti hän viestin ja vaati kapraalin irtilaskemista, koska muka hänellä itsellään vaan oli oikeus tuomita hänen komentonsa alla olevain rikoksia.
Kenraali, tuon kavalan notarion hyvästi vuollulla kynällä autettuna, vastasi hyvin laveasti ja näytti että rikos oli tehty kaupungin muurien sisällä ja sivili-virkamiestä vastaan, josta oli selvästi ymmärrettävä, että se kuului hänentuomiokuntaansa. Kuvernööri uudisti toisessa kirjeessä vaatimuksensa. Kenraali vastasi vielä pitemmässä kirjoituksessa, joka oli täynnä lainopillista mielen terävyyttä; kuvernööri kävi kiivaammaksi ja jyrkemmäksi vaatimuksissaan, ja kenraali ynseämmäksi ja juurtajaksaisemmaksi vastauksissaan, kunnes tuo vanha leijonarintainen soturi oikein kiljui raivoissaan, nähdessään hänensä mokomaan lainopillisten ongelmoisten verkkoon kietoutuneeksi.
Samalla kun kavala Escribano lystikseen näin kiusasi kuvernööriä, johti hän tutkintoa kapraalin asiassa, jolla ahtaassa vankihuoneessaan oli vaan yksi pieni kalteri-akkuna, jonka kautta hän taisi ystävilleen näyttää osan kasvoistaan ja vastaanottaa heidän lohdutuksiaan.
Mahdottoman ison läjän kirjoitettuja todistuksia oli, Hispanialaisen tavan mukaan, väsymätön Escribano saanut kokoon; kapraali oli niillä täydellisesti voitettu. Hän nähtiin murhaan syylliseksi ja tuomittiin hirtettäväksi.
Turhaan lähetti kuvernööri varoituksia ja uhkauksia Alhambrasta. Tuo onneton päivä lähestyi, ja kapraali vietiinin capella, se on vankihuoneuksen kapelliin (kirkkoon), jota tapaa aina noudatetaan päivällä ennen heidän teloitustaan, että ajattelisivat poislähtöään ja katuisivat syntejänsä.
Kun vanha kuvernööri kuuli asian tulleen täpärimmälleen, päätti hän itse tiedustaa miten asiat olivat. Tätä varten antoi hän vetää juhlavaununsa esiin ja ajoi, vartiostonsa ympäröimänä, Alhambrasta kaupunkiin. Hän seisahutti Escribanon kartanon eteen ja käsketti hänet ulos.
Kuvernöörin silmät hehkuivat kuin hiilet, kun hän näki lain muhoisen miehen riemullisena astuvan vaunuin luoksi.
"Mitä kuulen," sanoi hän, "te tahdotte hirtättää minun sotamiehiäni?"
"Kaikki lain mukaan — kaikki ankaran laillisen muodon mukaan," sanoi tekoonsa tyytyväinen Escribano, muhoillen ja kämmeniään hykerrellen. "Minä saatan näyttää teidän ylhäisyydellenne koko todistajain kuulustelemuksen kirjoitettuna."
"Tuokaa se tänne!" sanoi kuvernööri. Escribano riensi huoneesensa, mielissään kun taas sai tilaisuuden tuon uppiniskaisen sotavanhuksen kiusaksi näyttää sukkeluuttaan.
Hän palasi kimppu papereita käsissä ja alkoi, tämmöisten miesten tavallisella liukkaalla kielellä, ääneen lukea pitkää pinollista sanoja. Sillä aikaa oli koko joukko ihmisiä keräytynyt, jotka kaulat kurollaan ja avosuin kuuntelivat mitä luettiin.
"Kuulkaapa ystäväiseni," sanoi kuvernööri, "astukaa vaunuihin, että, erilläni tuosta kirotusta ahdingosta, paremmin kuulisin."
Escribano nousi vaunuihin istumaan; vihjaus vaan, niin vaunun-ovi suljettiin, ajaja sivalsi ruoskalla — hevosaasit, vaunut ja kaikkityyni lensivät kuin leimaus pois, ja väkijoukko jäi avosuin katsomaan. Kuvernööri ei pysähtynyt ennen kuin näki saaliinsa hyvässä tallessa, Alhambran lujimmassa vankihuoneessa.
Sitten ehdotti hän sotamenoiseen tapaan sotilakkoa ja vaati rauhansopimusta eli vankien — kapraalin ja notarion, vaihetusta. Kenraalin kopeus oli kovin kipeästi loukkautunut; hän lähetti kiellon takaisin, ja antoi sillä aikaa Plaza Nuevalle pystyttää pitkän ja vankan hirsipuun, hirttääkseen kapraalin.
"Ha ha! Niinkö tarkoitus onkin!" sanoi vanha Manco kuvernööri. Hän antoi käskyn, ja tuota pikaa pystytettiin sen ison vallinsarven reunalle, johon näkyi koko Plaza Nueva, hirsipuu. "Hirtäpä," lähetti hän kenraalille sanomaan, "hirtäpä nyt sotamieheni, jos mielesi tekee; mutta samalla hetkellä, kun hän heilun torin päällä, sinäkin näet Escribanosi ilmassa roikkuvan."
Kenraali oli taipumaton; sotaväkeä asetettiin torille; rummut rämisivät, kellot soivat. Lukematon joukko asian harrastajia keräytyi, teloitusta katsomaan. Toisella puolella asetti kuvernööri vartijaväkensä vallinsarvelle, ja soitatti kelloilla Torre de la Campana'sta eli kellontornista kuolonvirttä Escribanolle.
Escribanon vaimo tunki, suuri lauma pieniä Escribanoja kintereillään, väkijoukon läpi, heittäysi kenraalin jalkain eteen ja rukoili, ettei tämä kopeudelleen uhraisi hänen miehensä henkeä, hänen ja hänen monien pienten lastensa onnea; "sillä," sanoi hän, "teidän ylhäisyytenne tuntee kyllä vanhan kuvernöörin sen verran, ettette saata epäillä hänen täyttävän uhkauksensa, jos teidän ylhäisyytenne hirtättää tämän vanhan sotamiehen."
Vaimon itku ja valitus ja pienten Escribanojen parkumiset voittivat kenraalin. Kapraali vietiin vartioittuna, hirsipuu-puvussaan, kuin kapusini-munkki, mutta pää pystyssä ja tavallisuutensa mukaan tuimasti katsellen, Alhambraan. Escribanoa vaadittiin, sopimuksen mukaan, hänen sijaansa. Tämä muuten niin liikkuva ja itseensä tyytyväinen lain-oppinut tuotiin enemmin kuolleena kuin elävänä vankihuoneesta. Kaikki hänen notkeutensa ja viekkautensa oli kuin poispuhallettuna; hänen hiuksensa olivat kauhistuksesta kokonansa harmaantuneet, ja hän oli surullisen ja nulon näköinen, niinkuin jo olis tuntenut nuoran kaulassaan.
Kuvernööri seisoi kädet kupeisin nojattuina ja katseli häntä jääkylmästi naurahdellen. "Tästälähtiin, kunnon mieheni," sanoi hän, "masenna intoasi saadakses muita hirsipuuhun; älä luota liioin vakuuteesi, jos sinulla oliskin oikeus puolellasi; ja edellä kaikkia, varo visusti, ennenkuin tulevalla kerralla käytät kirjaviisauttasi vanhaa soturia vastaan."
Kun kuvernööri Manco, eli Yksikätinen, joskus tahtoi sotaisella komulla uhotella Alhambrassa, pisti se aina häntä vihaksi kun häntä herjattiin siitä, että linna oli konnain ja salakauppiasten pesäpaikka. Mutta aivan äkkiarvaamatta päätti vanha valtikas ruveta parannus-toimiin; hän menetteli äkkipikaa, ja heitti kokonaisen hyyskän kulkijaimia linnasta ja Mustalaisten luolista ulos, joita on niin paljo kukkulan ympärillä. Myös lähetti hän sotamiehiä teille ja poluille ottamaan kiini kaikki epäluulonalaiset henkilöt.
Eräänä kirkkaana kesä-aamuna istui tämmöinen vartiosto, jossa oli tuo vanha äkäinen kapraali, joka oli noin mainioittanut hänensä tuossa notarion jutussa, yksi torvensoittaja ja kaksi tavallista sotamiestä, Generalifen puutarhan muurin luona, tiellä, joka tulee Auringon-vuorelta. Yhtäkkiä kuulivat he kavionkapsetta ja miehen äänen, joka karkeasti mutta jokseenkin soinnollisesti lauloi erästä vanhaa Castilialaista sotalaulua.
Heti sen jälkeen näkivät he rotevan, ahvettuneen miehen, joka repaleisessa jalkaväen univormussa talutti isoa Arabialaista, vanhaan Maurilaiseen tapaan koristeltua hevosta.
Kapraali kovin hämmästyi nähdessään oudon sotamiehen taluttavan hevosta ohjista ja tulevan tuolta yksinäiseltä vuorelta alas; menipä siis kohti ja huusi hänelle:
"Wer da (kuka siellä)?"
"Hyvä ystävä!"
"Kuka olet?"
"Köyhä sotamies, joka juuri nyt tulen sodasta, ja palkintona tuon muassani rikkilyödyn pääkallon ja tyhjän kukkaron."
He olivat kuitenkin saaneet tilaisuuden katsella häntä vähän likemmin. Hänellä oli laastari otsassa, joka, yhdessä harmaan parran kanssa, teki vielä jyrkemmäksi tuon perkeleellisen uhan ilmauksen, mikä hänen kasvoissaan näkyi, samalla kun levottomat karsastelevat silmät levittivät hänen kasvoilleen ikäänkuin hurttamaisen naurun pilkahusta.
Vastattuansa vartijain kysymyksiin sotamies näytti luulevan olevansa oikeutettu tekemään kysymyksiä hänkin puoleltaan. "Saanko kysyä," sanoi hän, "minkä kaupungin näen tämän kukkulan juurella?"
"Minkä kaupungin?" huudahti torvensoittaja; "ei, kovin pitkälle tämä menee. Täällä kuljeksii tuo roisto Auringonvuoren ympärillä, ja kysyy suuren Granadan kaupungin nimeä!"
"Granada;Madre di Dios!onko mahdollista?"
"Eipä lienekään!" vastasi rumputtaja; "etkä myöskään tienne ajatella, että tuolla näet Alhambran tornit?"
"Torven poika," vastasi muukalainen, "älä pilkkaa minua; jos tuo tosiaankin on Alhambra, minulla on ihmeellisiä asioita kuvernöörille jutella."
"Siihen tullee tilaisuutta," sanoi kapraali, "sillä me aiommekin viedä sinut hänen luoksensa." Sillä aikaa oli torvensoittaja tarttunut hevosen ohjiin, ja molemmat sotamiehet vallanneet miehen kädet. Kapraali itse rupesi kulkueen johtajaksi, komensi "eteenpäin mars!" ja kaikki lähtivät Alhambraan päin.
Ryysyinen jalkasoturi ja kaunis Arabialainen orit nostatti kaikkein vetelehtijäin ja sen juoruseurankin huomion, joka tavallisesti varhain aamusilla keräytyy kaivoille. Vesisäiliön rattaat lepäsivät, ja linttakenkäiset neitsyet seisoivat avosuin, ruukut kädessä, kun kapraali vankinsa kanssa kulki sivu. Kaikenlaista väkeä liittyi vähitellen kulkueen jälkijoukkoon.
Vihjauksia, oivalluksia ja arveluja kuultiin kulkueessa jos joitakin. "Se on karkulainen," sanoi yksi. "Salakuljettaja," kuiski toinen. "Rosvo," arveli kolmas; kunnes viimeinoli saatu varmaan ratkaistuksi, että jonkun hurjan rosvojoukon päämies, kapraalin ja hänen väkensä rohkeudella, oli kiini otettu. "Hyvä, hyvä," sanoivat vanhat eukot, "olkoonpa päämies taikka ei, koettakoonpa luikahtaa kuvernööri Mancolta tiehensä, jos taitaa, vaikka sillä vaan on yksi käsi."
Kuvernööri Manco istui eräässä Alhambran sisemmässä salissa, juoden rippi-isänsä, erään läheisestä luostarista olevan turpean Fransiskani munkin kanssa, aamu-suklaatansa. Siivollinen, mustasilmäinen neito Malagasta, hänen hovimestarinsa tytär, passasi häntä. Kuiske oli käymässä, että tämä tyttö kaiken siivollisuutensa ohessa oli viekas, ilkipintainen tynkkä, joka oli keksinyt jonkun pehmeän pilkun vanhan kuvernöörin kivikovassa sydämessä, ja piti häntä kokonansa kurissaan. Mutta vaiti mokomista — noiden mahtavain, maallisten valtijain huoneellisia asioita oikeastaan ei pitäis koskaan nuuskia.
Kerrottaissa, että epäluulon alainen muukalainen, joka oli kuljeksinut linnan ympärillä, oli otettu kiini ja jo seisoi ulkopuolisella pihalla, kapraalin katsannossa, joka odotti hänen ylhäisyytensä käskyjä, kuvernöörin rinta paisui kopeudesta ja virallisesta mahtavaisuudesta. Hän antoi suklaakupin tuon siivollisen tytön käsiin, tuotatti isokahvaisen sapelinsa, otti sen vyölleen, väänsi viiksensä ylöspäin, istui isoon nojatuoliin, rupesi tuiman ja tuikan näköiseksi ja käski tuoda vangin sisälle. Sotamies astui sisään, niiden vieläkin häntä pitäessä kiini jotka ensiksi olivat hänen kätensä vallanneet, ja kapraali vahtina. Kuitenkin osoitti hän uskaliaisuutta ja itseluottamusta, ja vastasi kuvernöörin tuikeaan, tutkivaan katseesen pikamaisesti karsaasen katsahtamalla, mikä ei millään muotoa ollut närkkäälle, vankalle valtikkaalle mieleen.
"No hurtta," sanoi kuvernööri, vähän aikaa häntä ääneti katseltuaan, "mitä on sinulla puolustuksekses sanomista — kuka olet?"
"Sotamies, joka nyt juuri tulen sodasta enkä ole muuta saalista tuonut kuin kunniaa ja haavoja."
"Sotamies — hm — jalkaväkeen kuuluva, takista päättäen. Minä olen kuullut sinulla olevan kauniin Arabialaisen oriin. Minä arvaan että olet senkin tuonut sodasta noiden monien haavain ja arpien kanssa."
"Minulla on, teidän ylhäisyytenne luvalla, siitä oriista jotain kummallista kerrottavana. Mikä vielä enempi on, minulla on tapaus mitä ihmeellisimpiä kerrottavana; ompa jotain mikä koskee tätäkin linnaa, vieläpä koko Granadan vakuutta. Mutta se on asia, jonka vaan saatan uskoa teidän ylhäisyydellenne yksinänsä, eli jonka vaan saan ilmoittaa semmoisten miesten läsnäollessa, joilla on teidän ylhäisyytenne luottamus."
Kuvernööri mietti vähän aikaa ja käski sitten kapraalin ja hänen miestensä ulkoutua, mutta odottaa oven takana ja ensi huudolle tulla saapuville. "Tämä hurskas munkki on minun rippi-isäni, ja hänen kuullensa saatat kaikki sanoa — ja tämä tyttö" — osoittaen neitoa, joka kiihkeässä uteliaisuudessaan oli jäänyt huoneesen — "tämä tyttö on hyvin vähäpuheinen, ja häneen käy kaikissa luottaminen."
Sotamies katseli tätä siivollista tyttöä, kierosti ja pikamaisesti silmähtäen hänen puoleensa. Hänellä oli liukas ja sujuva kieli, ja hän puhui tavalla, joka oli paljoa ylhäisempi kuin sääty, johonka hän oli sanonut kuuluvansa.
"Teidän ylhäisyytenne luvalla," sanoi hän, "minä olen, niinkuin jo olen sanonut, sotamies ja olen kokenut kovia päiviä palveluksessani; mutta koska olin vuoteni palvellut loppuun, niin sain tuonnoin eroni armeijasta Valladolidissa, ja lähdin jalan astumaan syntymäseutuuni Andalusiassa. Eilen illalla meni aurinko mailleen juuri kun samosin erästä suurta, kuivaa lakeutta Vanhassa Castiliassa."
"Seis!" huusi kuvernööri, "mitä sanot? Vanhaan Castiliaan on täältä neljän- tahi viidenkymmenen peninkulman paikoille."
"Aivan oikein," vastasi sotamies ölvisti. "Niinhän sanoinkin teidän ylhäisyydelleni, että minulla on kummallisia asioita kerrottavana; mutta yhtä kummallisia kuin tosia,niinkuin teidän ylhäisyytenne on huomaava, jos teidän ylhäisyytenne malttaa kuunnella minua."
"No entäs vielä?" sanoi kuvernööri, vääntäen nääveleitään.
"Auringon mennessä mailleen," jatkoi sotamies, "katselin minä ympärilleni, hakeakseni lepopaikkaa yöksi; mutta niin pitkälle kuin silmäni kantoivat, ei näkynyt vähintäkään asuntoa. Minä näin tulevani pakoitetuksi makaamaan paljaalla kentällä, reppuseni pään alustana; mutta teidän ylhäisyytenne on vanha soturi ja tietää, että sodassa olleelle yösija semmoinen ei ole mikään suuri onnettomuus."
Kuvernööri nyökäytti päätään suostumukseksi, ottaen nenäliinansa miekankahvasta, huiskiaksen nenänsä ympärillä surisevaa kärpästä pois.
"No niin, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi," jatkoi sotamies, "niin ponnistin useita peninkulmia eteenpäin, kunnes tulin sillalle, joka meni syvän ojan yli, jossa lirisi vähäinen kesähelteen miltei kuivaama puro. Sillan päässä oli Maurilainen torni, jonka yläpuoli oli kokonansa rapistunut, mutta holvi perustuksessa oli hyvästi säilynyt. Tässäpä, ajattelin minä, on hyvä lepopaikka; menin sitten purolle ja join oiva lailla, sillä vesi oli puhdasta ja hyvää, ja minulla oli polttava jano; sitten avasin laukkuni, otin yhden laukan ja muutamia korppuja, joissa kaikki ruokavarani olivat, istuin kivelle puron partaalle ja aloin illastella, jonka tehtyäni aioin panna tornin holviin maata; ja se oliskin ollut komea yömaja sotamiehelle, joka nyt juuri sodasta palasi, niinkuin teidän ylhäisyytenne, joka on vanha sotija, hyvin ymmärtää."
"Olenpa kyllä päivinäni saanut tyytyä huonompaankin," sanoi kuvernööri, sitoen nenäliinansa miekankahvaan jälleen.
"Hyvässä rauhassa korppuani pureskellessani," jatkoi sotamies, "kuulin jotain liikkuvan holvissa; minä kuuntelin — se oli kavion kuminata. Sitten tuli muutamasta ovesta tornin alapuolessa, puron partaan luona, eräs mies ulos, joka talutti isoa ja vahvaa oritta ohjista. En tainnut tähtein valossa selvästi nähdä kuka hän oli. Näytti vähänepäluulon alaiselta, että tällä autiolla, yksinäisellä paikalla kupsi mies tornin jäännösten vaiheilla. Kenties oli hän vaan vaeltaja, niinkuin minäkin; kenties oli hän salakuljettaja taikkapa bandolero'kin. Mitäpä se minuun koski? Kiitos taivaan ja köyhyyteni, minulla ei ollut mitään menettää, sentähden istuin alallani, leipäkannikkaani nakerrellen. Hän talutti oriin vedenpartaalle, ihan likelle sitä paikkaa missä minä istuin, niin että minulla oli oikein hyvä tilaisuus katsella häntä vähän likemmältä. Hämmästyksekseni näin minä hänen olevan Maurilaisessa puvussa, teräs-paidassa ja kiilloitettu kypäri päässä, sen mukaan kuin voin nähdä tähtien valon siitä heijastuessa. Hänen hevosensakin oli Maurilaiseen laatuun huoliteltu, isoilla, leveillä jalustimilla. Niinkuin sanoin, hän vei sen purolle, johonka eläin pisti päänsä melkein korvia myöten ja joi, niin että luulin sen halkeavan.
"'Toveri,' sanoin minä, 'hevosesi juopi vankasti; se on hyvä merkki, kun hevonen pistää päänsä syvälle veteen.'
"'Tottapa juonee,' vastasi hän Maurilaisella murteella; 'siitä on kokonainen vuosikausi, kun hän viimeksi joi.'
"'Sant Jagon puolesta,' sanoin minä, 'sepä käy edelle kameeleistakin, joita olen Afrikassa nähnyt. Mutta käypäs tänne, oletpa kuin sotamies — tahdotko istua ja käydä sotamiehen atriaan osalliseksi?' Kumppania kaipasinkin tällä yksinäisellä paikalla, ja minä pidin tuon uskottoman hyvänäni. Ilmankin sotamies, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää, ei juuri paljon kysy matkakumppanin uskonnosta, ja kaikkein maiden sotamiehet ovat rauhan aikana tovereita."
Kuvernööri nyökki taas suostumusta.
"Niinkuin sanoin, minä kutsuin hänet atrialleni, semmoiselle kuin se oli, sillä tavallisen vieraanvaraisuuden mukaan en sen vähempää tainnut tehdä. 'Minä en jouda,' sanoi hän, 'syödä ja juoda, sillä minun täytyy ennen aamua tehdä pitkä matkustus.'
"'Mille suunnalle?' kysyin minä.
"'Andalusiaan,' sanoi hän.
"'Juuri sinne jonne minäkin,' sanoin minä; 'koska sinulla nyt ei ole aikaa viipyä ja syödä kanssani, niin ehkäpä sallit minun ratsastaa yhdessä sinun kanssasi. Minä näen että hevosesi on vankka, ja minä lyön veikan että se jaksaa kantaa kaksikin miestä.'
"'Mielelläni!' vastasi ratsastaja; eikä oliskaan ollut kohteliaasti ja soveliaasti sotamieheltä tehty, jos hän olis kieltänyt, varsinkin kun olin kutsunut hänet ilta-atriaani osalliseksi.
"'Pidä lujasti kiini,' sanoi hän, 'hevoseni on nopea kuin tuuli.'
"Ei vaaraakaan,' sanoin minä, ja me lähdimme matkaan.
"Hevonen muutti hölkän kohta juoksuksi, juoksun laukaksi ja laukan hirmuiseksi nelistykseksi. Vuoret, puut, huoneet, kaikki lensivät tuulen nopeudella sivuitse.
"'Mikä kaupunki tuo on?' sanoin minä.
"'Segovia,' sanoi hän, ja ennenkuin sana oli päässyt hänen suustansa, oli Segovian torni jo kadonnut silmistäni. Me kiisimme Guadarrama-vuoria ylös, Escorialin vieritse, ihan likitse Madridin portteja La Manchan lakeuksia pitkin. Näin meni matka jyrkkiä vuoria ylös ja taas syviin laksoihin alas, tornien ja kaupunkien sivu, jotka kaikki olivat sikeimmässä unessa, kallioiden, lakeuksien ja virtain yli, jotka tähtien valossa ennättivät vaan pikamaisesti vilahtaa.
"Että tekisin pitkän jutun lyhyeksi enkä kyllästyttäisi teidän ylhäisyyttänne — niin ratsastaja seisahtui äkisti erään vuoren vierelle. 'Nyt olemme,' sanoi hän, 'matkamme päässä.' Minä katselin ympärilleni, mutta en nähnyt minkäänlaista ihmisen asuntoa; en muuta kuin luolan suun. Sinne tänne tirkistellessäni näin minä ihmisjoukkoja Maurilaisissa puvuissa, muutamia ratsain, toisia jalkaisin, kuin tuulen kaikilta ilmansuunnilta tuomia, rientävän luolan suusta sisään, kuin mehiläiset pesäänsä. Ennenkuin ennätin kysyäkään, pisti ratsastaja pitkät Maurilaiset kannustimensa hevosen kylkeen ja syöksähti sisään muun joukon kanssa. Me ratsastimme jyrkkää, mutkistelevaa tietä, joka vei vuoren sisustaan. Vähän aikaa ratsastettuamme, alkoi vähitellen valo pilkoittaa, kuin päivän ensimmäinen sarastus, mutta mistä se tuli, sitä en saattanut nähdä. Tie kävi yhä valoisammaksi, niin että kohta taisin tarkoin nähdä kaikki ympärilläni. Nyt näin, eteenpäin karkuuttaessamme, isoja rommakoita, joiden suut, kuin asehuoneen salit, olivat auki molemmin puolin tietä. Muutamissa näistä holveista rippui kilpiä ja rautalakkia, rautapaitoja, keihäitä ja miekkoja seinillä; toisissa oli isoja kasoja sotavaroja ja sota-aseita maaperässä.
"Teidän ylhäisyytenne, kuin vanhan sotijan ainakin, olis tosiaankin ollut hupaista nähdä niin suuret varat sotatarpeita koottuina. Myös oli toisissa luolissa pitkiä riviä ratsumiehiä, kantapäästä kiireesen aseilla varustettuja, pitkät keihäät ja liehuvat liput muassa, kaikki tappeluun valmiina, mutta kaikki liikkumattomina satuloissaan, kuin kuvapatsaat. Muissa saleissa oli sotamiehiä nukkumassa kentällä hevostensa vierellä, ja jalkaväen ryhmiä seisoi valmiina riveiksi asettumaan. Kaikki olivat vanhan-aikaisessa Maurilaisessa puvussa ja sota-asussa.
"No niin, teidän ylhäisyytenne, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi, niin tulimme viimein äänettömään luolaan, eli tohdinpa melkein sanoa, palatsiin, jonka seinät olivat tilkoitetut kullalla ja hopealla ja kimeltelivät kuin timanteilta, safiireilta ja kaikenlaisilta kalliilta kiviltä. Yläpäässä istui Maurilainen kuningas kultaisella valtaistuimella, aatelismiehiä ja mustat, Afrikalaiset vartijat, paljastetuilla miekoilla varustetut, ympärillänsä. Koko lauma, joka alinomaa virtasi sisään ja kasvoi tuhannen tuhansiksi, astui yksittäin hänen ohitsensa ja kumarsi syvään sivu mennessään. Useat joukossa olivat komeissa vaatteissa, ihan tahrattomissa ja virheettömissä, ja hohtivat juveeleilta; toiset olivat kiilloitetuissa ja emailitetuissa (lasitetuissa) asuissa, toisilla taas oli pehkautuneet ja murenneet vaatteet, ja näiden tamineet olivat perin halkinaiset, rikotut ja ruosteiset.
"Minä olin tähän asti pysynyt ääneti, sillä, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää, sotamiehen ei sovi, palveluksessaollessaan, monia kysymyksiä tehdä; mutta nytpä en enää malttanut pitää suutani kiini.
"'Kuulesta toveri,' sanoin minä, 'mitä nyt kaikki tämä merkitsee?'
"'Se on suuri ja hirmuinen salaisuus,' sanoi ratsastaja. 'Tiedä, oi kristitty, että näet Boabdilin, Granadan viimeisen kuninkaan, hovin ja sotaväen edessäsi.'
"'Mitä sanot?' huusin minä. 'Boabdil hovinsa kanssa on jo useita satoja vuosia tätä ennen ajettu maasta pois ja kaikki ovat kuolleet Afrikassa.'
"'Niin kyllä teidän valheellisissa aikakirjoissanne kerrotaan,' vastasi Maurilainen; 'mutta tiedä, että Boabdil ja ne sotijat, jotka viimeksi taistelivat Granadan puolesta, kaikki ovat voimallisella loihdulla tähän vuoreen suljetut. Mitä kuninkaasen ja sotajoukkoon tulee, joka Granadan luovutettuaan samosi pois, niin se vaan oli kulkue henkiä ja hahmuja, jotka saivat ruveta noihin muotoihin, pettämään kristityitä vallitsijoita. Muuten saan sanoa sinulle, ystäväni, että koko Hispania on voimallisen tenhouksen vallassa. Ei ole sitä luolaa vuorissa, ei sitä yksinäistä vartijatornia lakeuksilla, ei sitä raunioiksi kukistunutta linnaa kukkuloilla, joiden holveissa ei, vuosisadoista vuosisatoihin, tenhottuja sotijoita nuku, kunnes ne synnit sovitetaan, joiden tähden Allah on sallinut ylivallan joksikuksi ajaksi tulla pois Uskovain käsistä. Kerran vuodessa, Juhannuksen päivänä, he päästetään auringon noususta sen laskuun tästä noituuksesta ja saavat tulla tänne kuninkaalleen uskollisuuttansa osoittamaan; ja tuo lauma, jonka näet rientävän luolaan, on Mahomettilaisia sotijoita, jotka olopaikoistaan kaikissa Hispanian tienoissa tänne saapuvat. Mitä minuun tulee, niin jo näit sen rappioisen tornin sillan luona Vanhassa Castiliassa, jossa minä sekä kesät että talvet olen kuluttanut niin monta vuosisataa, ja johonka minun ennen päivänkoittoa täytyy palata. Ne jalkaväen ja ratsumiesten rivit, jotka näit läheisissä saleissa tappelurintaan asetettuina, ovat tenhotuita sotijoita Granadasta. Sallimuksen kirjassa on kirjoitettuna, että kuntenhous päästetään, tulee Boabdil, sotajoukkonsa johtajana, vuoresta, ottaa valtaistuimensa Alhambrassa ja herrautensa Granadassa takaisin, kerää tenhotut sotijat kaikista Hispanian tienoista, valloittaa jälleen maan ja panee sen jälleen Maurilaisten vallan alle.'
"'Ja milloin se tapahtuu?' kysyin minä.
"'Allah yksistään sen tietää; me olimme toivoneet vapautuksen päivän jo tulleen, mutta tätä nykyä vallitsee valpas kuvernööri Alhambrassa, eräs vanha urhoollinen sotija, yleisesti kuvernööri Manco'ksi kutsuttu. Niin kauan kuin moinen sotija pitää komentoa etevimmässä linnassa ja aina on valmis tekemään ensimmäisen karkauksen vuoresta turhaksi, pelkään Boabdilin ja hänen sotajoukkonsa täytyvän tyytyä siihen että lepäävät aseillansa.'"
Tässä kohti kuvernööri vähän oikasi varttansa, otti sapelin likemmä ja väänsi viiksiään ylöspäin.
"Tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi ja etten teidän ylhäisyyttänne kyllästyttäisi — niin ratsastaja, annettuaan minulle tämän tiedon, nousi ratsailta alas.
"'Jää tänne,' sanoi hän, 'ja pidä hevostani vaarilla, sillä aikaa kun menen ja polvistun Boabdilin eteen.' Näin sanoen riensi hän pois ja sekaantui laumaan, joka tunkeili valtaistuimen eteen.
"'Mitä on tehtävä?' ajattelin minä, näin yksinäni jäätyäni: 'odotanko tässä kunnes tuo uskoton tulee takaisin ja taas suhkaisee pois minun kanssani tenhotulla hevosellaan. Tiesi Jumala minnekä? Vai käytänkö aikaa poistuakseni tästä aaveseurasta?' Sotamies tekee päätöksensä pian, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää. Mitä hevoseen tulee, niin se oli uskonnon ja valtakunnan ilmeisen vihollisen oma, ja oli sotalakien mukaan takavarikkoon otettava. Niin hyppäsin lautasilta satulaan, pyöräytin oriin toisapäin, painoin nuot Maurilaiset jalustimet sen kupeesen ja ajoin, samaa tietä kuin olimme tulleet, kiireesti eteenpäin. Ratsastaissani niiden salien ohitse, joissa Maurilaiset ratsastajat istuivat liikkumattomissa riveissä, luulin kuulevani aseenkalsketta ja ihmisten jupinaa. Minä maistatin hevosella vielä kerran jalustimia ja riensin kahta kiireemmästi. Nyt huomasin takanani äänen, niinkuin tuulen tohinan; minä kuulin tuhansien hevoskavioiden kapsetta; suuri lauma saavutti minut. Minä temmattiin tungoksessa eteenpäin ja syöksähdin ulos luolasta, sillä aikaa kun taivaan neljä tuulta puhalsi tuhansittain noita hahmuja pois joka haaralle.
"Tässä sekasorrossa minä heitettiin tainnuksiin hevosen seljästä. Toinnuttuani makasin erään mäen reunalla ja Arabialainen orit seisoi vierelläni; sillä pudotessani oli käteni tarttunut ohjiin kiini, ja tämä luullakseni esti hevosen rientämästä jälleen Vanhaan Castiliaan.
"Teidän ylhäisyytenne käy helposti ajatteleminen, millä hämmästyksellä minä yltympärinsä näin aloe-pensaita, Indialaisia viikunapuita ja muita eteläisen ilman-alan merkkiä, ja ison kaupungin, jonka alapuolella oli torni, hovilinna ja tuomiokirkko.
"Minä menin varuisasti kunnasta alas, taluttaen orittani, koska en tohtinut istua sen selkään ja antaa sen tehdä minulleni jotain viekasta kiepposta. Tultuani alas, kohtasin minä teidän ylhäisyytenne yövahdin, joka ilmoitti minulle sen salaisuuden, että Granada oli alapuolellani ja että minä olin Alhambran muurien alla, peljätyn kuvernööri Mancon linnan luona, hänen joka on kauhu kaikille noidutuille Maurilaisille. Tämän kuultuani päätin hetikohta ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne kaikki mitä olin nähnyt, ja varoittaa niistä vaaroista, jotka ympäröitsevät ja uhkaavat teidän ylhäisyyttänne, että teidän ylhäisyytenne ajoissa kävisi tuumiin ja toimiin, linnan ja kuningaskunnan vakuuttamisesta tätä sisäistä sotajoukkoa vastaan, joka maan sisässä väijyy."
"Kuulesta ystäväiseni," sanoi kuvernööri, "mitä sinä, joka olet vanha ja kokenut sotilas, neuvoisit minua tekemään, estääkseni tuon turman."
"Halvan, alhaisen sotamiehen ei sovi," sanoi muukalainen ujeliaasti, "neuvoa kenraalia teidän ylhäisyytenne älykkyydellä lahjoitettua; mutta hyvä ehkä olisi jos teidän ylhäisyytenne hyvällä, lujalla saviruukilla muurauttais umpeen kaikki vuorten luolat ja aukot, niin että Boabdil ja hänen sotajoukkonsa tulisivat kokonaan muuratuiksi heidän maanalaiseen asuntoonsa. Jos sitten hyvä pater," lisäsi sotamies, nöyrästi kumartaen munkille ja ristinmerkin hartaasti tehden, "vihkisi saviruukin siunauksellaan ja panisi muutamia ristiä, pyhänjäännöksiä ja pyhimyksenkuvia ulkopuolelle, niin voitaisiin, toivoakseni, kenties vastustaa kaikki pakanallinen noituus."
"Epäilemättäkin ne olisivat suureksi hyödyksi," vastasi munkki.
Kuvernööri laski nyt kätensä toledon kahvalle, loi silmänsä sotamieheen ja hymysuin pudisti päätänsä.
"Niin luulet siis, ystäväni, tosiaankin," sanoi hän, "että sinä saduillasi tenhotuista vuorista ja Maurilaisista petät minut? Kuules, konna! — Ei sanakaan sen enempää! Vanha sotamies saatat kyllä olla, mutta sinä tulet näkemään että sinulla myös on tekemistä vanhan sotamiehen kanssa, ja päällisiksi semmoisen kanssa, jolle ei olekaan niin helppo tehdä puttista? Hollaa! Vahti! Lyö tuo mies rautoihin!"
Siivollinen tyttö yritti rukoilemaan armoa vangille, mutta kuvernööri saatti hänet yhdellä silmäyksellä vaikenemaan.
Heidän pannessaan sotamiestä kahleisin, tunsi joku heistä jotain kovaa hänen lakkarissaan; hän veti sen ulos ja näki että se oli pitkä rahakukkaro, joka näytti olevan hyvin lihava. Hän otti sitä toisesta päästä kiini ja tyhjensi sen pöydälle kuvernöörin eteen, eikä koskaan liene rosvon kukkaro ollut täydempi. Sormuksia ja hohtokiviä ja helminauhoja, kimelteleviä timantti-ristiä ja koko joukko vanhoja kultarahoja putosi ulos; useat viimeksi mainituista vierivät helisten lattialla kauas syrjään.
Oikeuden toimitukset keskeysivät vähäksi ajaksi; välkkyvät pakolaiset panivat kaikki liikkeelle. Ainoastaan kuvernööri säilytti, oikealla Hispanialaisella uljuudella, vakavan toimensa, vaikka hänen silmänsä ilmaisivat jonkunlaistahätäisyyttä, siksi kunnes viimeinen kultaraha ja viimeinen hohtokivi oli jälleen kukkaroon pantu.
Munkki ei pysynyt yhtä levollisena; koko hänen muotonsa hehkui kuin hiilos, ja hänen silmänsä säkenöitsivät nähdessään nuot helminauhat ja ristit.
"Jumalaton konna!" huusi hän; "mistä kirkosta, mistä pyhäköstä olet ryöstänyt nuot pyhät esineet?"
"En mistään kirkosta, en mistään pyhäköstä, hurskas isä. Jos ne ovat kirkosta varastetut, niin on se uskoton ratsastaja, josta olen puhunut, ammoin aikoja ne varastanut. Minulta keskeysi mitä juuri aioin kertoa teidän ylhäisyydellenne, että minä, otettuani ratsastajan hevosen omakseni, irroitin erään nahkapussin, joka rippui satulan koljussa ja luultavasti sisälsi mitä hän ennen muinoin, Maurilaisten maassa vallitessa, oli sodassa ryöstänyt."
"Vallan hyvästi; tätä nykyä täytyy sinun tyytyä siihen, että menet majailemaan erääsen kammioon punaisessa tornissa, joka, vaikka ei noiduttu, tulee olemaan sinulle yhtä turvallinen olopaikka, kuin mikään tenhottu Maurilainen luola."
"Teidän ylhäisyytenne tekee niinkuin tahtoo," sanoi vanki ei mistään milläänkään. "Kiitollisuudella olen teidän ylhäisyydeltänne vastaanottava jokaisen mukavuuden, jota linna tarjoo. Sodassa ollut sotamies ei ole, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, tarkka yömajansa suhteen; jos saan siistin vankeuden ja säännölliset atriani, niin ehkäpä tulen menestymään. — Ainoa mitä pyydän on, että teidän ylhäisyytenne, paljossa huolenpidossaan minusta, ei unhottais linnaa eikä vihjausta jonka olen antanut vuorten aukkoin kiini-muuraamisesta."
Tähän tämä kohtaus loppui. Vanki vietiin lujaan vankeuteen punaisessa tornissa, hevonen hänen ylhäisyytensä talliin ja ratsastajan kukkaro pantiin hänen ylhäisyytensä arkkuun. Tämä viimeinen seikka tosin arvelutti munkkia, joka kysyi, eikö nuot pyhät kalut, jotka silminnähtävästi olivat jostain kirkosta varastetut, olisi kirkon talteen annettavat; mutta koska kuvernööri virkahti kovin lyhyesti tästäasiasta ja oli rajaton vallitsija Alhambrassa, heitti munkki hyvin viekkaasti koko keskustelun siksensä, mutta päätti ilmoittaa koko tapauksen Granadan ylhäisemmälle papistolle.
Ymmärtääksemme vanhan kuvernööri Mancon vilkkaat tuumat ja toimet, meidän täytyy tietää, että Alpuxarra-vuorilla likellä Granadaa siihen aikaan liikkui rosvojoukko, jonka johtajana oli eräs rohkea veitikka nimeltä Manuel Borasco, joka tavallisesti rosvosi maaseuduilla ja monenlaisissa valepuvuissa luikahteli kaupunkiinkin, onkimaan tietoja kauppatavarain lähetyksistä eli lihavilla kukkaroilla varustetuista matkustajista, joita hän sitten vaani kaukaisissa ja yksinäisissä vuorensolissa. Nämät rohkeat ja usein uudistetut pahatteot olivat tarkkauttaneet hallituksen huomiota, ja useiden kaupunkien päälliköt olivat saaneet käskyn pitää varansa ja otattaa kiini epäluulon alaiset kukiaimet. Kuvernööri Manco oli, tuon pahan maineen tähden, jossa hänen linnansa, oli, erittäin innollinen, eikä epäillyt että hän nyt oli saanut kiini jonkun tuohon joukkoon kuuluvat peljättävän uskalikon.
Sillä välin juttu levisi ja joutui puheen aineeksi, niin linnassa kuin koko Granadan kaupungissakin. Nyt tiettiin sanoa, että mainio Manuel Borasco, Alpuxarra-vuorten kauhu, oli joutunut vanhan kuvernööri Mancon kynsiin ja että tämä oli salvannut hänet punaiseen torniin, ja jokainen, jolta Borasco oli jotain ryöstänyt, riensi nyt sinne katsomaan tuota konnaa. Punainen torni on, niinkuin jokainen tietää, erillään Alhambrasta, yksinäisellä kunnaalla, syrjässä isolta linnan tieltä. Ulkomuuria ei ollutkaan, vaan vahti liikkui edes takaisin tornin ulkopuolella. Akkuna siinä huoneessa, jossa vanki oli salvattuna, oli vahvalla rautaristikolla varustettu, ja siihen näkyi eräs vähäinen avonainen kenttä. Tänne nyt kunnon Granadalaiset riensivät vankia katsoa älläilemään, juurikuin nauravaa, menaserian häkistä irvistelevää hyeinaa. Ei yksikään tuntenut häntä kumminkaan Manuel Borascoksi, sillä tämä hirmuinen rosvo oli julmista kasvoistaan kuuluisa, eikä hän ensinkään niinkuin tämä vanki kavalasti karsastanut. Eikä vaan kaupungista, vaan kaikista maan ääristätultiin häntä katsomaan, ja alhaisempi väestö alkoi vähitellen penkoa, eikö hänen kertomuksessaan olis jotain perääkin. Että Boabdil sotajoukkonsa kanssa oli vuoressa salvattuna, oli vanha satu, jonka useat vanhimmista asukkaista olivat isiltään kuulleet. Joukottain meni nyt ihmisiä Auringon-vuorelle, eli oikeammin Pyhän Elenan vuorelle, hakemaan sotamiehen mainitsema luolaa, ja he kurkistelivat ja tähystelivät tähän pimeään rommakkoon, joka, tiesi kuinka pitkälle vuoren sisään menevä, vielä on tänäkin päivänä olemassa, ja jota kansan muinaistaruissa luullaan Boabdilin maanalaisen asunnon oveksi.
Alhaisempi kansa vähitellen mielistyi sotamieheen. Rikoksen harjoittaja vuoritienoossa ei ole ensinkään niin vihattu ihminen Hispaniassa, kuin ryöväri on muissa maissa; päinvastoin, hän on jonkunlainen ritarillinen luonne alhaisempain säätyluokkain silmissä. Myös ovat alhaisemmat luokat aina halulliset moittimaan ylhäisempäin tekoja, ja moni alkoi nyt napista kuvernööri Mancon ankaroista toimenpiteistä ja pitämään vankia marttyrinä.
Muutenkin oli tämä sotamies lystillinen ja iloinen veitikka, jolla itsekullekin hänen akkunaansa lähestyvälle oli joku leikkipuhe, ja jokaiselle naiselle joku ystävällinen sana varalla. Myös oli hän ymmärtänyt hankkia hänellensä vanhan kitarrin, ja hän istui akkunassaan ja lauloi kertoma- ja rakkauden lauluja, suureksi huviksi lähistön naisille, jotka iltasilla keräysivät paikalle ja tanssasivat boleroa hänen kitarrinsa mukaan. Hän siistasi kiherän partansa oikein sieväksi, ja hänen päivettyneet kasvonsa kelpasivat hyvin kaunottarien silmissä, ja kuvernöörin siivollinen palvelustyttö sanoi mahdottomaksi vastustaa hänen karsastavaa katsettansa. Tämä hyväsydäminen tyttö oli jo ensi alusta osoittanut hellää osanottavaisuutta hänen kohtaloonsa, ja sittenkun hän turhaan oli ahkeroinut hellyttää kuvernööriä, keksi hän keinoja miten salaa voisi lievittää hänen kovaa vankeuttansa. Joka päivä vei hän vangille muutamia lohdutuksen muruja, jotka olivat pudonneet kuvernöörin pöydältä, taikkasalaa otetut hänen ruokakammiostaan, ja välistä jonkun ilahuttavan pullosen hyvää Val de Pennas viiniä taikka valion hyvää Malagaa.
Tätä kavallusta ollessa juuri vanhan kuvernöörin linnan keskuksessa, uhkasi hänen vihollistensa joukossa linnan ulkopuolella ilmeinen sota syttyä häntä vastaan. Tuon kullalla ja hohtokivillä täytetyn pussin seikkaa, joka löydettiin luullun rosvon lakkarista, kerrottiin Granadassa hyvinkin paljon liikoja pannen. Hetikohta pani kuvernöörin henkivihollinen, kenraali, riidan aluskunnallisesta tuomio-oikeudesta alkuun. Hän väitti vangin otetun kiini ulkopuolella Alhambran aluetta. Hän vaati siis astioita ja vangin luona tavattujaspolia opima(saalista) hänelle annettaviksi. Koska suur-inkvisitorikin munkin kautta oli saanut tiedon pussissa olleista risteistä ja muista pyhistä kapineista, vaati hän kanteen-alaista, kirkonvarkauteen syyllisenä, haltuunsa, ja väitti saalista kirkolle tulevaksi, mutta ruumista ensi roviolla poltettavaksi. Kiista oli kiivas; kuvernööri raivosi ja vannoi, että ennenkuin hän vangin luotansa antaisi, hän Alhambrassa hirtättäisi hänet vakoilijana, joka oli linnan alueella kiini otettu.
Kenraali uhkasi lähettää joukon vartijaväkeään siirtämään vankia punaisesta tornista kaupunkiin. Suur-inkvisitorin näkyi niinikään tekevän mieli lähettää muutamia pyhän tuomio-istuimen palvelijoita. Tieto näistä hankkeista tuli hiljan yöllä kuvernöörin korviin. "Antaa niiden tulla," sanoi hän, "he tapaavat minut valmiina; varhain sen täytyy aamulla noustu, joka tahtoo hätäyttää vanhan soturin." Hän antoi heti käskyn että vanki, päivän koitolla, hyvin aikaisin aamulla, oli siirrettävä vankeuteen Alhambran muurien sisällä. "Ja kuulesta, lapseni," sanoi hän tuolle siivolliselle tytölle; "koputa oveani ja herätä minut ennen kukon kuulumaa, niin että saan katsoa että kaikki käy oikein."
Päivä koitti, kukko lauloi, mutta ei kukaan koputtanut kuvernöörin ovea. Aurinko kohosi vuoren kukkulain yli ja paistoi kuvernöörin akkunasta sisään, ennenkuin hänet aamu-unistaan herätti tuo vanha kapraali, joka seisoi hänen edessään katsannolla, johon kauhistus oli kuvautuneena.
"Hän on poissa! Hän on mennyt tiehensä!" huusi kapraali, tuskin hengittää voiden.
"Kuka poissa? Kuka mennyt tiehensä?"
"Sotamies — rosvo — perkele — sen mukaan kuin minä ymmärrän. Hänen koppinsa on tyhjä, mutta ovi kiini — ei kukaan tiedä kuinka hän on päässyt ulos."
"Kuka hänet näki viimeksi?"
"Teidän ylhäisyytenne palvelustyttö. Hän vei hänelle illallisen."
"Käskekää häntä hetikohta tänne!"
Uusi hämmennys nousi. Siivollisen tytön kamari oli niinikään tyhjä; hän oli epäilemättä karannut vangin kanssa, koska hän, niinkuin tiettiin, useina päivinä oli tiheään ollut hänen puheillaan.
Tämä karsi vanhan linnanherran mieltä kovin pahasti, mutta tuskin ennätti hän virkkaa mielikarvauttaan siitä, ennenkuin uusi kiusa ilmestyi. Mentyään virkakammioonsa tapasi hän arkkunsa avattuna, ratsastajan nahkalaukun varastettuna ja yhdessä sen kanssa tuon vahvan pussin, joka oli ollut dubloneja täynnä.
Mutta miten ja millä lailla olivat karkulaiset päässeet menemään? Eräs vanha talonpoika, joka asui muutamassa hökkelissä Sierralle (vuorille) vievän tien varrella, kertoi että hän juuri päivän sarastaessa oli kuullut kavion kapsetta, joka oli huvennut vuorille päin. Hän oli katsonut akkunasta ulos ja nähnyt ratsastajan tyttö edessään hevosen seljässä.
"Käypä tallissa katsomassa!" huusi linnanherra Manco. Talli haettiin läpi; kaikki hevoset olivat paikoillaan, paitse Arabialaista. Tämän sijassa oli paksu ryhmysauva, seimeen aidottu ja paperilipulla varustettu, johon oli kirjoitettu nämät sanat: "Lahja kuvernööri Mancolle, vanhalta sotilaalta."