"Tuhat tulimmaista," huusi uskonhylkääjä, "tuo valkea herättää vuorensolan vahdit pitämään varaansa. Pois, pois! Kannustakaa hevosianne, meillä ei ole aikaa siekailla."
He lensivät täyttä nelistä, hevosten kavioiden kopse kaikui kalliosta kallioon, heidän ratsastaissaan pitkin Elvira-vuorta. Näin laukkaa ratsastustaan jatkaessaan, näkivät he Alhambran vuorelta näkyvään vaalahkaan tuleen kaikilta haaroilta vastattavan; tulia leimahteli ehtimiseen palamaan vuorten vartijatorneissa.
"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi uskonhylkääjä kiroillen, "sillalle, ennenkuin hädänmerkki on sinne näkynyt."
He ratsastivat tuon ulospistävän vuoriharjanteen sivu ja tulivat kuuluisanPuente del Pinos'en näkyville, joka vei suoraan erään kohisevan virran yli, ja usein oli punattuna kristittyin ja Maurilaisten verellä. Heidän kauhistuksekseen leimahti valkea sillan tornissa, ja ratsumiesten sotapukuja välkkyi pimeässä. Uskonhylkääjä seisahutti oriinsa, nousi jalustimille seisomaan ja katseli ympärilleen vähän aikaa; sitten viittasi hän ritareille, poikkesi yhtäkkiä tieltä, seurasi virtaa vähän aikaa ja syöksähti veteen. Ritarit kehoittivat prinsessoja pitämään heistä kiini, ja syöksähtivät niinikään virtaan. Kohiseva virta vei heitä kappaleen matkaa alaspäin, aallot hyökyivät heidän ympärillään, mutta kauniit prinsessat pitivät kiini ritareista, eivätkä ensinkään vaikeroineet. He pääsivät onnellisesti toiselle rannalle, ja uskonhylkääjä opasti heitä syrjäisiä, harvoin kuljettuja polkuja myöten ja jylhiä vuoritienoita pitkin, välttäen kaikkia säännöllisiä vuorensolia. Sanalla sanoen, heidän onnistui päästä vanhaan Cordovan kaupunkiin, jossa heidän paluutansa isänmaahan ja ystäväin luokse kunnioitettiin suurilla ilojuhlilla, sillä he olivat paikkakunnan jalompiin sukuihin kuuluvat. Kauniit prinsessat otettiin heti kirkon helmaan, ja sittenkuin heidän kasteensa, kaikkein tapamuotoin mukaan, oli toimitettu, heistä tuli onnelliset aviopuolisot.
Siinä kiireessä, jolla olemme seuranneet näiden kahden prinsessan pakoa virran yli ja vuoria ylös, olemme unhottaneet kertoa miten kavalan Kadigan kävi. Hän oli, Vegan yli paetessa, kuin kissa tarttunut Hussein Babaan kiini, paraissut joka kerta kun hevonen hypähti ja saattanut partaniekka uskonhylkääjän monta kertaa kiroamaan. Mutta kun tämä hankkiusi virtaan syöksähtämään, oli hänen pelkonsa ja tuskansa ollut aivan rajaton. "Älä purista minua noin hirmuisesti," huusi Hussein Baba, "pidä vyöstäni kiini äläkä mitään pelkää." Nainen piti molemmin käsin nahkavyöstä kiini, jolla leveälanteinen uskonhylkääjä oli vyötettynä, mutta kun tämä seisahtui ritarien kanssa vuoren harjalle, hengähtääksensä, ei kaitsijanaista sen kovemmin nähty.
"Mihinkä Kadiga on joutunut?" huudahtivat säikähtyneet prinsessat.
"Allah yksinään tiennee," vastasi uskonhylkääjä; "vyöni pääsi keskellä virtaa irti, ja virta vei Kadigan. Tapahtukoon Allahn tahto! Mutta se oli kullalla ommeltu vyö ja kallishintainen."
Ei ollut aikaa turhaan vaikeroida: kuitenkin itkivät prinsessat katkerasti viisaan neuvonantajansa katoamista. Mutta ei tämä kunnon ämmä kumminkaan hukkunut virtaan: eräs kalastaja, joka veti nuottaa siinä paikassa, korjasi hänet maalle eikä liene vähää hämmästynyt kummallisesta saalistaan. Mihinkä viisas Kadiga sittemmin joutui, siitä historia ei mitään mainitse; varma on, että hän osoitti viekkauttansa siten, ettei koskaan enää uskaltanut Mohamed Vasenkätisen alueelle.
Yhtä vähän on tietona, mitenkä tämä älykäs kuningas menetteli, saatuansa tietää tytärtensä karkauksen ja uskollisimman palvelijansa hänelle tekemän kiepin. Tämä oli ensi kerta kun hän oli toiselta neuvoa kysynyt eikä tiedetä hänen sen kovemmin tähän heikkouteen vikapääksi käyneen. Kuitenkin kävi hän toimiinsa ja puuhiinsa pitääkseen varansa kotiin jääneen tyttären suhteen, joka ei ollut halunnut karata; luullaanpa tytön salaa katuneenkin ettei mukaan lähtenyt: silloin tällöin nähtiin hänen nojaavan tornin harjaa vasten ja luovan surullisia silmäyksiä Cordovan vuorille; ja monasti kuultiin hänen luuttansa eli kantelensa vierellä virittävän huolilauluja, joissa hän itki rakastajansa menoa ja sisariansa, ja suri yksinäistä elämäänsä. Hän kuoli nuorena ja haudattiin, yleisen kulkupuheen mukaan, erääsen holviin tornin alla, ja hänen aikainen kuolemansa on antanut aihetta useampaan kuin yhteen satuun, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen.
Lähes kolme kuukautta on nyt kulunut siitä, kun rupesin Alhambrassa asumaan; vuoden-aikain edistymiset ovat sittemmin tehneet monta muutosta. Tänne tullessani oli kaikki Toukokuun kukoistavassa kauneudessa; puiden lehdet olivat vielä hennot ja läpikuultavat; kranaatin hohtavat, tulipunaiset kukat eivät olleet vielä varisseet; hedelmätarhat Xenilin ja Darron varrella olivat vielä täydessä kukoistuksessa; kallioilla kasvoi viljelemättömiä kukkasia ja Granada näytti kokonansa olevan ympäröitty viljelemättömällä ruusupensaikolla, jossa lukemattomat satakielet, niin öillä kuin kaiket päiväkaudetkin, virittivät laulujansa.
Kesä on jo kulunut; ruusut ovat lakastuneet ja satakielien lumoavia lauluja ei kuulu enää; etäisemmät maisemat alkavat näyttää kuivaneilta ja paahtuneilta; mutta heti kaupungin vieressä ja noissa syvissä, ahtaissa notkoissa, lumipeittoisten vuorten juurella, vallitsee vihannuus iäinen.
Alhambrassa on paikkoja, jotka ovat sovitetut enenevän kesäkuumuuden mukaan, ja joista miltei maan-alaiset kylpykammiot ovat merkillisimmät. Näillä on vielä vanha itämainen laatunsa, vaikka rapistumisen merkkiä näissäkin alkaa näkyä. Portin vierellä, josta mennään erääsen pieneen, ennen muinoin kukilla kaunistettuun pihaan, on sali, ei kyllä suuren suuri, mutta keveätä ja somaa rakennuslaatua. Sen näkee eräästä vähäisestä kalterista, jota marmoripylväät ja Maurilaiset kaaret kannattavat. Alabasteri-kaivo pihalla viskoo vieläkin kimelteleviä vesisuihkujaan, paikkaa viileänä pitääkseen. Molemmin puolin on syvät, maasta koholla olevilla lattioilla varustetut alkovit eli uudukot, joihin kylvystä palanneet paneusivat pulleille polstareille ja tämänhyvänhajuisen ilman lemuissa ja musiikin suloisilla sävelillä kalterista unnutettiin hekumalliseen horrokseen. Toisella puolen tätä notkoa on vieläkin salaisempia kammioita, joihin ei hevillä ketään lasketa, ja joihin valo pääsi ainoastaan pienistä aukoista niiden kupulaeissa. Nämät olivat naisellisen yksinäisyyden kaikkein pyhimmät paikat, joissa haremin kaunottaret uhkeita kylpyjään nauttivat. Lauhkea, salaperäinen valo vallitsi yltympärinsä; särjetyt kylpypaikat ovat vielä olemassa, jälkiä muinaisesta loistosta niinikään. Ainainen hiljaisuus ja hämärä on tehnyt nämät huoneet mielipaikoiksi yölipakoille, jotka päivillä asuvat pimeissä lokeroissa ja loukoissa, ja, kun heitä säikytetään, salatemppuisesti rapistelevat näissä hämyisissä kammioissa ja suuresti lisäävät niiden oneutta ja kamaluutta.
Tässä viileässä ja komeassa, vaikka rapistuneessa huoneessa, jossa on kuin luolansa vilpas ja rauhallinen olla, kulutin minä viime ajalla päivän helteiset tunnit ja menin vasta auringon laskettua ulos; öillä kävin minä suurimmalla pihalla sen isossa vesisäiliössä kylpemässä. Tällä tavoin onnistui minun vastustaa ilman-alan veltostuttavaa ja heikonnuttavaa vaikutusta.
Mutta unelmani rajattomasta ylivallasta on ollut ja mennyt. Minut herätti siitä nykyisin käsikiväärin laukaukset, jotka kajahtelivat tornista torniin, juurikuin linna olis hätäyttämällä valloitettu. Ulos riennettyäni tapasin minä vanhan Caballeroa (kavaljeerin, ritarin) suuren joukon kanssa palvelijoita Lähettien salin herrana. Se on eräs vanha kreivi, joka on tullut tänne hovilinnastaan Granadassa, nauttiakseen jonkun ajan Alhambran puhtaampaa ilmaa, ja joka, vanhan, perin oppineen metsästäjän tavoin, yllyttääkseen ruokahalua aamuisekseen, on ruvennut balkongilta pääskyjä ampumaan. Tämä oli viaton huvitus; sillä vaikka hän palvelijainsa nopeuden avulla kivääriä lataamaan taisi ennättämiseen ampua, en kuitenkaan saata syyttää häntä yhdenkään pääskyn kuolemasta. Linnut itsekin näyttivät olevan siitä mielissään ja tekevän pilkkaa hänen osaamattomuudestaan, sillä he parveilivat ihan likellä balkongeja ja visertivät aina sivu lentäissään.
Tämän vanhan herran tulo on vähän muuttanut asioiden ulkonäköä; mutta myös antanut ainetta mieluisiin mietteisin. Me olemme ikäänkuin hiljaisella suostumuksella jakaneet vallan keskenämme, samoin kuin Granadan viimeiset kuninkaat, paitse että olemme hyvin ystävällisessä liitossa keskenämme. Hän vallitsee rajattomasti Leijonain pihassa ja sen läheisissä saleissa, minä sitä vastoin saan rauhassa pitää kylpylaitokset ja Lindaraxan puutarhan. Me otamme atriamme yhdessä kaarilakien alla kartanolla, jossa suihkukaivot jäähdyttävät ilmaa ja vesi poristen virtaa marmorilattian ränneissä.
Iltasilla kokoontuu kotoinen seura jalon kreivin ympärille. Kreivitär tulee noin viisitoista-vuotiaan tyttärensä kanssa kaupunkiin. Sitten saapuu kreivin kotiväki, kappalainen, advokaati eli asianajaja, sihteeri, hovimestari, ja muuta väkeä hänen avaroilta maa-omaisuuksiltaan. Näin pitää hän ikäänkuin erinäistä hovia, jossa kaikki kokevat olla hänelle huviksi, uhraamatta sentään omia huvituksiansa. Totisesti, sanottakoon mitä sanotaan Hispanialaisesta ylpeydestä; seurallisessa ja kotoisessa elämässä sitä ei ole ensinkään. Ei missään kansassa ole keskuus omaisten välillä sydämellisempi, asiamiesten ja tottelevain välillä vapaampi ja luonnollisempi; näissä kohden on elanto Hispanian maakunnissa säilyttänyt paljon muinaisten aikain ylistettyä yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta.
Armahisin olento tässä kotoisessa seurassa on kumminkin kreivin tytär, ihastuttava, vaikka miltei lapsellinen, pieni Carmen. Hänen ruumiinrakennuksensa ei ole vielä ennättänyt täyteen vaurauteensa, mutta siinä on jo tuo erinomainen sopusuhtaisuus ja notkea sulo, joka tässä maassa on niin yleinen. Hänen siniset silmänsä, ihana ihonsa ja vaalea tukkansa ovat harvinaisia Andalusiassa ja antavat hänen olennolleen lempeyden ja armaisuuden, joka pistää erilaiselta Hispanialaisten kaunotarten tavallista hilpeyttä vasten, mutta sopii täydellisesti yhteen hänen suoran, viattoman ja tuttavallisen käytöslaatunsa kanssa. Muuten on hänellä kaikki Hispanian naisten synnynnäiset taitolahjat ja näppäryys, ja hän laulaa, tanssii ja soittaa kitarria ihmeteltävällä taidolla.
Kreivi antoi, muutamia päiviä tulonsa jälkeen Alhambraan, nimipäivänään vähäiset juhlapidot, joihin hän kutsui perheensä jäsenet ja talonväkensä, ja joihin niinikään useampia vanhoja palvelijoita hänen kaukaisilta omaisuuksiltaan saapui, osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja käymään komeaan atriaan osallisiksi. Tämä patriarkallinen henki, joka oli omituinen Hispanian aatelistossa sen varakkuuden päivinä, on huvennut yhdessä sen rikkauden kanssa; mutta muutamat, joilla niinkuin kreivillä vielä on vanhat sukukartanonsa, säilyttävät osaksi vieläkin vanhaa tapaa, antaen vetelehtäväin turvattien tulvailla omaisuuksillaan ja miltei syödä ne suuhunsa.
Tämän ylevämielisen Hispanialaisen tavan mukaan, jossa aulius ja Hispanialainen ylpeys ovat yhtä paljon osallisena, vanhaa palvelijaa ei pantu koskaan palveluksesta pois, vaan hän sai jonkun toimituksen kaikeksi jäljellä olevaksi elinajakseen; ja mikä vielä enempi oli, hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ja monasti hänen muistakin sukulaisistaan, kunhan vaan olivat sukulaisia, tuli vähitellen sukuperintö hänen heimokunnalleen. Tämän tähden olivat Hispanian aateliston isot hovilinnat, jotka näyttävät niin tyhjän, ylpeän komeilta, verratessa niiden avaruutta noihin kohtalaisiin ja vähiin huonekaluihin, Hispanian kultaisina aikoina välttämättömän tarpeelliset isäntäinsä patriarkallisten tapain tähden. Ne tuskin olivatkaan muuta kuin isoja kasarmia perimöisten turvattien perheille, jotka lihoittivat heitänsä Hispanialaisen aatelismiehen kustannuksella. Kunnian-arvoisa vanha kreivi, jolla on omaisuuksia monessa osassa valtakuntaa, vakuutti minulle, että useat heistä vaan elättivät kokonaisia laumoja mokomia pesiintyneitä kotureita (loisia), jotka katsoivat olevansa oikeutetut maksuttomaan asuntoon ja elatukseen maa-omaisuudella, koska asianlaita oli ollut useissa sukupolvissa sama heidän esi-isillään.
Kreivin perhekunnallinen juhlallisuus keskeytti tavallista hiljaista elantoa Alhambrassa; musiiki ja iloisuus kaikui sen muuten niin hiljaisissa saleissa; vieraita puheli ja huvitteli kaltereissa ja puutarhoissa, ja toimekkaita palvelijoita kaupungista juoksenteli pihan poikki, kantaen isoja vateja noista vanhoista köökeistä, joissa taas kokkia ja piikoja hääläsi ja valkeita liemusi.
Juhlapidot, sillä täydellinen Hispanialainen päivällisatria on juhlapidot, annettiin ihanassa MaurilaisessaLa Sala de las dos Hermanas(molempain sisarien sali) nimisessä salissa; pöytä notkui ruokain paljoudesta ja iloinen seurallisuus vallitsi atrialla; sillä vaikka Hispanialaiset tavallisesti ovat kohtuullinen kansa, he kuitenkin pidoissa ovat oikeita syömäriä. Minua erittäin miellytti se seikka, että sain käydä osalliseksi atriaan, jonka Alhambran kuninkaallisissa saleissa antoi sen miehen jälkeinen, joka oli yksi sen mainioimpia valloittajia; sillä kunnian-arvoisa kreivi juonsi syntynsä suoraan alenevaa polvea myöten tuosta "suuresta sotapäälliköstä," kuuluisasta Gonsalvo de Cordovasta, jonka miekkaa hän tallehtii palatsinsa arkistoissa Cordovassa.
Atrian päätyttyä lähti seura Lähettien saliin. Täällä vaikutti itsekukin yleiseksi hupaisuudeksi näyttämällä jotain taitolahjaansa: siellä laulettiin, puhuttiin, juteltiin kummallisia satuja, tahi tanssittiin kitarrin, tämän Hispanialaisen ilon yleisesti käytetyn taikakalun mukaan.
Koko seuran henkenä ja elämänä oli kuitenkin pieni, runsaasti lahjoitettu Carmen. Hän otti erään osan suorittaakseen jonkun Hispanialaisen ilvenäytelmän kahdessa tahi kolmessa kohtauksessa, ja osoitti enempää kuin tavallista näytelmätaitoa; hän osotteli kansan-mieleisiä Italialaisia naislaulajia, merkillisellä ja harvinaisella menestyksellä ja tavattoman ihanalla äänellä; hän matki Mustalaisten ja tienoossa asuvan maaseudun kansan kielimurteita, tanssia ja ballaadeja, ja toimitti nämät kaikki keveydellä ja luontevuudella,hemmellä ja sattuvaisuudella, jotka olivat kokonansa lumoavaiset.
Mieleisin kohta näissä esittelyissä oli kuitenkin hänen nöyryytensä ja täydellinen haluttomuutensa tahtoakseen loistaa lahjoillansa. Hän ei näyttänyt tietävänkään kuinka monipuoliset hänen lahjansa ovat, ja tavallisesti hän ainoastaan silloin tällöin, ja täydellisellä lapsen viattomuudella, harjoittaakin niitä kotiväen huviksi. Tottapa hänen havaintokykynsä ja osaavaisuutensa ovat ylenmäärin pikaiset ja tarkat, sillä hän ei ole koskaan ollut perheestä poissa, ja on vaan satunnaisesti ja sivumennen tainnut ottaa onkeen niitä moninaisia luonteita ja omituisuuksia, jotka hän, seura-ilon viehättämänä, suoraa päätä hetken huviksi esittää. Iloista on nähdä sitä rakkautta ja ihastusta, jolla jokainen perheesen kuuluva häntä kohtelee; häntä ei kutsu kukaan, ei palkka väkikään, muuksi kuinLa Ninna'ksi (lapseksi), nimitys, jossa, näin käytettynä, Hispanian kielen mukaan on jotain suloista ja hellää.
En tule koskaan muistamaan Alhambraa, ajattelematta samalla tätä pientä armasta Carmenia, kuinka hän sen marmorisaleissa leikitsi onnellisena, viattomana ja iloisena, tanssasi Maurilaisten kastanjisten näpsytykselle, ja sulautti äänensä hopeahelyn suihkukaivoin lorinan kanssa yhteen.
Tässä juhlallisessa tilassa kerrottiin monta kummallista ja hupaista satua ja juttua, joista useita olen unhottanut, mutta yksi niistä pystyi erittäin mieleeni, ja minä tahdon koettaa sitä juttelemalla huvittaa lukijoitani.
Oli kerran eräs Maurilainen kuningas Granadassa, jolla vaan oli yksi poika, jonka hän kutsui Ahmediksi, mutta jolle hänen hoviherransa, niistä erinomaisten luonnonlahjain merkeiltä, joita he hänen piennä lasna vielä ollessaan hänessä huomasivat, antoivat liikanimenAl Kamel, eli Täydellinen.
Tähtein selittäjät vahvistivat heitä heidän toiveissaan ja ennustivat hänestä kaikkea hyvää, mikä tekee prinssin täydelliseksi ja kuninkaan onnelliseksi. Ainoastaan yksi pilvi peitti hänen onnenvaiheitaan, mutta ruusunvärinen oli sekin. Hänestä oli tuleva armasluontoinen, ja tämän hellän intohimon tähden oli hän joutuva suuriin vaaroihin. Jos häntä kumminkin kävisi rakkauden viettelyksistä varjeleminen kunnes täyteen ikään ennättäisi, nämät vaarat poistuisivat ja koko hänen elämiinsä tulis olemaan keskeymätöntä onnellisuutta.
Estääkseen kaikkia tällaisia vaaroja tulemasta, päätti kuningas viisaudessaan kasvattaa prinssiä jossain etäisessä paikassa, jossa tämä el koskaan saisi nähdä naisellisia kasvoja eli edes kuulla rakkaudesta mainittavan. Tätä varten rakensi hän kauniin hovilinnan kukkulan huipulle vastapäätä Alhambraa, ihanain, mutta korkeilla muureilla ympäröittyin puutarhain keskelle, joka hovilinna oli juuri sama palatsi, mikä nyt on tunnettu Generalifen nimellä. Tähän palatsiin suljettiin nyt nuori prinssi ja uskottiin Eben Bonabben'in hoitoon ja opetukseen, joka oli oppineimpia ja kuivimpia Arabialaisia tietoviisaita, oli ollut enimmän osan elämäänsä Egyptissä, jossa oli tutkinut hieroglyfeja ja urkkinut haudoissaja pyramideissä, ja enemmin mielistyi Egyptiläiseen muumiaan kuin viehättävimpään elävään kaunottareehen. Tämä viisas mies sai käskyn opettaa prinssille kaikkia mahdollisia tietoja, paitse yhtä — hän oli pidettävä täydellisessä tietämättömyydessä rakkaudesta. "Käytä kaikkia mahdollisia varokeinoja, jotka katsot tarpeellisiksi tähän tarkoitukseen," sanoi kuningas, "ja muista, Eben Bonabben, että jos poikani oppii jotain kielletystä tiedosta, sinun hoidossa ollessaan, niin saat hengelläsi vastata siitä." Raukea hymy levisi viisaan Bonabbenin kuiville kasvoille tämän uhkauksen johdosta. "Olkoon sinun kuninkaallinen sydämesi yhtä huoleti pojasta, kuin minä olen päästäni: näytänkö minä mieheltä semmoiselta, joka antaisin opetusta tuohon halpaan kiihkohimoon?"
Tietoviisaan valppaan katsannon alla kasvoi prinssi palatsin ja sen puutarhaan yksinäisyydessä. Hänellä oli mustia orjia paasareinaan, julman-näköisiä ja mykkiä, jotka eivät rakkaudesta mitään tienneet, taikka jos tiesivätkin, eivät kyenneet sanoilla ilmoittamaan mitä tiesivät. Eben Bonabben oli erinomaisen huolellinen kehittääksensä hänen mielenlahjojaan, ja koki tutustuttaa häntä Egyptin salaisiin oppeihin; mutta näissä prinssi ei suuresti edistynyt, ja kohta huomattiin, ettei hänellä ollut taipumusta tietoviisauteen.
Kuitenkin oli hän nuoreksi prinssiksi erinomaisen kuuliainen, valmis seuraamaan jokaista neuvoa ja aina viimeisen neuvonantajan käskyä noudattava. Hän hillitsi haukotuksensa ja kuunteli maltillisesti Eben Bonabbenin pitkiä ja opillisia kanssapuheita, joista hän sai pintapuolisen tiedon useissa opinhaaroissa, ja näin ennätti hän onnellisesti kahdenteenkymmenenteen vuoteensa, ruhtinaallisen viisauden ihmeenä — mutta perin tietämättömänä rakkaudesta.
Tällä ajalla huomattiin kumminkin jonkunlainen muutos prinssin käytöksessä. Hän keitti opintonsa kokonaan pois, alkoi kävellä puutarhoissa ja istui aateksivaisena suihkukaivoilla. Muiden taitoin muassa oli hän oppinut vähän soitantoakin, tämä vei nyt häneltä suuren osan hänen aikaansa, ja jonkunlainen runoudenkin lahja huomattiin hänessä. Viisas Eben Bonabben tuli nyt ylen levottomaksi ja koetti ankaralla algebrallisella (puustavi-laskullisella) kurssilla eli jaksolla karkoittaa noita joutavia mielikuvatuksia —mutta prinssi kääntyi siitä inhostuen pois. "Minä en suvaitse algebraa," sanoi hän, "se on minun vihani. Minä tarvitsen jotain, mikä paremmin sydäntä puhuttelee."
Viisas Eben Bonabben pudisti harmaata päätänsä näille sanoille. "Tuli loppu tietoviisaudelle," sanoi hän. "Prinssi on keksinyt että hänellä on sydän." Hän piti nyt oppilastaan ankaralla silmällä, ja näki että hänen sydämensä luonnollinen hellyys salaa alkoi käydä vaikuttavaiseksi, ja että vaan sen esine häneltä puuttui. Prinssi käveli Generalifen puutarhoissa tunteiden hurmoksissa, joiden syytä hän ei tainnut selittää. Välistä istui hän suloisiin unelmiin vajonneena; sitten otti hän luuttunsa ja näpäytteli siitä säveliä mitä liikuttavimpia, nakkasi sen sitten syrjään ja alkoi huokailla ja huudahdella.
Kohta alkoi tämä lemmellinen mieliala ulottua hengettömiin esineihin, hänellä oli mielikukkasensa, joita hän hoiti hellällä innolla, sitten kiintyi hänen mielensä muutamiin puihin, ja erittäinkin mielistyi hän yhteen puuhun, joka oli soma muodoltaan ja synkkä lehviltään, leikkasi nimensä sen kuoreen, koristi sen oksat kiehkaroilla ja lauloi, kanteleellaan säistäen, värsyjä sen kunniaksi.
Viisasta Eben Bonabbenia huoletti tämä hänen hoidokkaansa kuohuinen mielentila. Hän näki hänen olevan tuon kielletyn tiedon partaalla — vähinkin vihjaus taisi ilmaista hänelle tuon turmaatuottavan salaisuuden. Huolissaan prinssin onnesta ja omaa päänsä vakuudesta, riensi hän tempaamaan häntä pois puutarhan viettelyksistä, ja sulki hänet korkeimpaan torniin Generalifessa. Tässä tornissa oli huoneet erinomaisen kauniit ja siitä taisi nähdä miltei äärettömiin, matta se oli korkealla noiden lemuavain ja lumoavain lehtoin ilmakehästä, jotka olivat niin vaaralliset herkästi viehtyvän Ahmedin tunteille.
Mitä oli nyt Eben Bonabbenin tehtävä, saadakseen häntä tyytymään vankeuteensa ja noita ikäviä aikoja jollain kuluttamaan. Prinssi oli juurtajaksain ammentanut kaikki hupaiset tiedot, ja algebraa ei ollut mainitsemistakaan. Onneksi oli Eben Bonabben, Egyptissä ollessaan, saanut oppia lintuin kieltä eräältä Juutalaiselta rabbinilta (kirjan-oppineelta), joka oli oppinut sen suoraan alenevaa polvea myöten viisaalta Salomolta, jolle kuningatar Sabasta oli sen opettanut. Viisas mies tuskin oli ennättänyt mainita tätä opinhaaraa, ennenkuin prinssin silmät kiiluivat halusta, ja tämä ahkeroitsi nyt sitä semmoisella innolla, että kohta oli yhtä oppinut kuin opettajansa.
Generalifen torni ei nyt enää ollut yksinäinen paikka; hänellä oli seuraa tykönään, jonka kanssa hän taisi haastella. Hänen ensimmäinen tuttavansa oli haukka, joka oli tehnyt pesänsä katonharjan halkeamaan, josta se lenteli avaralle tienoosen saalista hakemaan. Prinssistä tämä tuttavuus ei kumminkaan ollut oikein mieleinen, eikä arvollinenkaan. Se oli oikea rosvo ilmassa, paisunut ja kerskuva, ja sen haastelu koski vaan rosvouksia, murhaa ja hurjia urotekoja.
Hänen ensimmäinen tuttavansa sen jälkeen oli tarhapöllö, vallan viisaan näköinen, isopäinen rengas-silmä lintu, joka istui silmiään vilkuttaen ja tihruttaen kaiken päivän jossain muurin kolossa, mutta öillä vauhkaili ulkona. Tämä oli hyvin viisas olevinaan, puhui paljon tähtein selitys-opissa ja kuusta, ja oli salaisetkin tieteet tuntevinaan; mutta erittäinkin halustunut oli se metafysiikaan, ja prinssistä oli sen lörpötys vielä ikävämpää kuin Eben Bonabbenin.
Sitten oli siellä eräs yölipakko, joka kaiken päivän rippui jaloistaan erään holvin pimeässä nurkassa, mutta hämärissä lähti ulos, kannantaukset läntällään. Tällä ei kumminkaan ollut kuin hämäräisiä aatteita kaikissa aineissa, se teki pilkkaa asioista, joista sillä vaan oli vajanainen tieto, eikä näyttänyt häntä mikään huvittavan.
Paitse näitä oli siellä myös pääskynen, johonka prinssi alussa hyvin ihastui. Tämä oli liukas kieleltään, mutta ei pysynyt koskaan yhdessä kohti, vaan oli levoton, ja harvoin niin kauan kotona, että olis tainnut oikeasta kanssapuheesta tulla mitään. Kohtapa näkyikin, ettei hän ollut muu kuin puolioppinut pintapuolinen loruaja, joka vaan uiskenteli asiain pinnalla, ollen kuitenkin kaikki tietävinään, vaikka oikeastaan ei ollut juurtajaksainen missään.
Nämät olivat ainoat höyheniset ystävät, joiden kanssa prinssi oli tilaisuudessa opetella tuota uutta kieltä; torni oli kovin korkea muiden lintuin käydä siellä. Hän kyllästyi kohta uusiin tuttaviinsa, joiden kanssapuheesta oli päälle niin vähän hyötyä eikä sydämelle ensinkään, ja vaipui jälleen entisiin, syviin ajatuksiinsa. Talvi kului, kevät kukkineen, nurmineen, hyvänhajuisille lemuineen oli käsissä, ja se onnellinen aika tuli, jolloin linnut parittelevat ja pesiään laittavat. Ennen pitkää kaikui yleinen laulu ja soinnollisuus Generalifen lehdoissa ja puutarhoissa, ja kuului prinssillekin hänen yksinäisessä tornissaan. Yleensä kuultiin samaa pääainetta: rakkautta! rakkautta! rakkautta! laulettavan ja vastattavan kaikilla sanain ja sävelten muutoksilla mitkä ovat mahdollisia. Prinssi kuunteli hiljaa ja hämmästyneenä. "Mitä tarkoitetaan tuolla rakkaudella," ajatteli hän, "jolla koko maailma näyttää olevan täytettynä, ja josta minä en tiedä mitään?" Hän kääntyi ystävänsä haukan puoleen, saadakseen häneltä tietoa tästä. Tämä riiviö linnukseen vastasi ylenkatseellisella äänellä: "Teidän täytyy," sanoi hän, "kysyä noilta aikaisemmilta rauhallisilta linnuilta maan päällä, jotka ovat luodut saaliiksi meille, ilman ruhtinaille. Ammattini on sota, ja tappelu korkein huvitukseni. Sanalla sanoen, minä olen soturi, enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."
Prinssi kääntyi inholla hänestä pois, ja haki tarhapöllön hänen kolostaan. "Hän on," sanoi hän, "rauhallinen lintu, ja varmaan osaa vastata kysymykseeni." Niin pyysi hän nyt pöllöäsanomaan hänelle mitä tuo rakkaus oli, josta kaikki linnut lehdoissa heidän allansa lakkaamatta lauloivat.
Tämän kysymyksen kuultuaan yrehtyi tarhapöllö loukatusta arvoisuudestaan nähtävästi. "Minun yöni," sanoi hän, "kuluvat opinnossa ja tutkimuksissa, ja päiväni niinikään ajatellessani kaikkea mitä olen oppinut. Mitä noihin laululintuihin tulee, joista puhutte, niin heitä en koskaan kuuntele, minä halveksin heitä ja heidän satujaan. Allah olkoon kiitetty, minä en osaa laulaa; minä olen tietoviisas enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."
Prinssi meni holviin, jossa hänen ystävänsä yölipakko rippui jaloistaan, ja teki saman kysymyksen. Yölipakko nyrpisti suutansa, kovin niipastuneen näköisenä. "Miksi häiritsette minua aamu-unessani noin mitättömällä kysymyksellä?" sanoi hän vihaisesti. "Minä lennän vaan hämärissä ulos, muiden lintuin nukkuissa, enkä milloinkaan huoli heidän asioistaan. En ole lintu enkä kala, ja siitä kiitän luojaani. Minä tunnen ne konniksi kaikkityyni ja kauhistun heitä kaikkia. Sanalla sanoen, minä olen lintuin vihaaja — enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."
Prinssi seisoi pettyneenä toivossaan ja epäileväisenä, mutta hänen uteliaisuutensa yltyi vielä enemmin tästä vaikeudesta saada se tyydytetyksi. Hänen tällä mielellä ollessaan astui hänen vanha opettajansa, torniin. Prinssi astui kiihkeästi häntä kohti. "Oi viisas Eben Bonabben," huudahti hän, "sinä olet ilmoittanut minulle paljon maapiirin viisaudesta; mutta vielä on yksi asia, josta en tiedä mitikään, ja josta mielelläni tahtoisin saada jotain tietoa."
"Prinssi esittäköön vaan kysymyksensä, ja kaikki mitä on hänen palvelijansa ymmärryksen ahtaalla alalla on hänen palveluksekseen."
"Sanosta siis, sinä syvällisin kaikista viisaista, minkälainen on sen asian luonto, jota sanotaan rakkaudeksi?"
Viisas Eben Bonabben seisoi kuin ukon-nuolen iskemänä. Hän vapisi ja valjehtui, ja hänestä tuntui niinkuin hänen päänsä jo olis aivan löyhässä hänen hartioillaan.
"Mikä on voinut antaa prinssilleni aihetta semmoiseen kysymykseen — missä mokoma halpa sana on kuultu?"
Prinssi vei hänet tornin akkunaan. "Kuuntele, oi Eben Bonabben," sanoi hän. Tietoviisas kuunteli. Satakieli istui pensas-aidassa tornin alla ja lauloi lemmetyiselleen, orjantappuran ruusulle; jokaiselta kukkivalta oksalta ja jokaisesta lemuavasta lehdosta laukuili yhteensointuvia säveliä, ja rakkaus! rakkaus! rakkaus! oli nyt niinkuin ennenkin se aine, jota kaikki lauloivat.
"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huudahti viisas Bonabben. "Kuka on niin rohkea, että tahtoo kätkeä tätä salaisuutta ihmisten sydämiltä, koska linnutkin ilmassa liittäyvät yhteen sitä ilmoittamaan."
Sitten kääntyi hän Ahmedin puoleen ja sanoi: "Oi prinssi, sulje korvasi noille viekoitteleville sävelille. Älä salli tuon vaarallisen tiedon sieluusi päästä. Tiedä, että tuo rakkaus on syynä puoleen katalan ihmiskunnan onnettomuuksia. Se juuri synnyttää vihaa ja toraa veljesten ja ystäväin välillä, se juuri yllyttää kavaloihin murhatekoihin ja nostaa hävittäviä sotia. Huolet ja murheet, ikävät päivät ja unettomat yöt ovat sen kumppaneja. Se kalvaa nuoruuden kukoistuksen, kuivaa sen huvitusten lähteen ja mättää sen päälle kaikki ennenaikaisen vanhuuden onnettomuudet. Allah pitäköön sinua, prinssiseni, täydellisessä tietämättömyydessä siitä mitä rakkaudeksi sanotaan."
Viisas Eben Bonabben meni kiireesti tiehensä, jättäen prinssin vielä syvempään kahdapäisyyteen. Turhaan koki tämä poistaa tätä ainetta mielestään; se oli aina hänen ajatustensa etevimpänä esineenä, ja kiusasi ja vaivasi häntä hyödyttömillä arvauksilla. "Ah," sanoi hän itsekseen, kuunnellessaan lintuin sulo-äänisiä lauluja, "eipä olekaan surua noissa sävelissä; kaikissa tuntuu hellyys ja ilo. Jos rakkaus tuottaa niin paljon onnettomuuksia ja taisteluja, minkä tähden ei nuot linnut kuihdu yksinäisyydessä, eli miksi he eivät revi palasiksi toisiaan, vaan sen sijaan iloisina lentelevät lehdoissa ja leikitsevät keskenään kukkasten keskellä?"
Hän makasi eräänä aamuna vuoteellaan, ajatellen tätä pulmallista ainetta. Hänen akkunansa oli auki suloiselle aamutuulelle, joka toi muassaan orangsi-kukkain tuoksuja Darron laksosta. Satakielen ääni kuului hiljaa, yhä vieläkin laulava samaa ainetta. Prinssin kuunnellessa ja huokaillessa, kuului yhtäkkiä suhina ilmasta, kaunis kyyhky, jota haukka ajeli, syöksähti akkunan kautta sisään ja putosi läähättäen lattialle, jolla aikaa sen takaa-ajaja, toivossaan saaliista pettyneenä, laukuili pois vuorten yli.
Prinssi otti läähättävän kyyhkyn ylös, hyväili sitä, siveli hiljaa sen siipiä ja likisti sitä rintaansa vasten. Asetettuaan sen pelvon hyväilyksillään, pani hän sen kultaiseen häkkiin ja antoi sille omasta kädestään nisunjyviä mitä valkoisimpia ja kauniimpia ja vettä mitä kirkkahinta. Lintu ei kumminkaan tahtonut ruokaa vastaanottaa, istui surullisena ja alakuloisena, ja äännähti vaan silloin tällöin vaikeroivasti.
"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Ahmed. "Eikö ole sinulla kaikkea mitä sydämesi saattaa haluta?"
"Ah, ei!" vastasi kyyhky; "minä olen eroitettuna sydämeni toisesta puolesta, ja eroitettuna juuri kevään onnellisena aikana, juuri rakkauden aikana."
"Rakkauden!" toisti Ahmed; "ole hyvä, kaunis kyyhkyseni, ja sano minulle mikä rakkaus on?"
"Tottapa sanon, prinssi kulta. Se on tuska yhdelle, onni kahdelle ja taistelu ja vihollisuus kolmelle. Se on lumousvoima, joka vetää kahta olentoa toisiinsa, yhdistää heidät suloisella yksimielisyydellä, ja tekee heidän yhdistyksensä onneksi, mutta heidän eronsa onnettomuudeksi. Eikö ole yhtään olentoa, johon tunnet itses vedetyksi näillä hellän uskollisuuden siteillä?"
"Minä rakastan vanhaa opettajaani Eben Bonabbenia enemmän kuin ketään monta olentoa; mutta hän on monasti ikävä, ja välistä tunnen itseni onnellisemmaksi ilman hänen seurattansa."
"Senlaista yksimielisyyttä en tarkoitakaan. Minä puhun rakkaudesta, elämän suuresta salaisuudesta ja perisyystä, nuoruuden hurmaavaisimmasta huvituksesta, vanhuuden maltillisimmasta ilosta. Katso ulos, prinssi, ja näe kuinka tänä onnellisena vuoden-aikana koko luonto on täynnä rakkautta. Jokaisella luodulla olennolla on puolisonsa; vähäisinkin lintu laulaa lemmetyiselleen: yksin hyönteinenkin kosii naarastaan tomussa, ja nuot perhoset, joiden näet tornin päällä liipoittelevan ja ilmassa leikitsevän, ovat keskinäisestä rakkaudestaan onnelliset. Ah, prinssiseni! oletko tuhlannut noin paljon kalliita nuoruuden päiviä, tuntematta mitään rakkaudesta? Eikö ole yhtään toiseen sukupuoleen kuuluvata armasta olentoa, eikö yhtään ihanata prinsessaa eli armahista neitoa, joka on viehättänyt sydämesi ja täyttänyt sielusi suloisilla kivuilla ja hellillä haluilla?"
"Minä alan ymmärtää," sanoi prinssi huoaten: "semmoista levottomuutta olen useammin kuin kerran tuntenut, tietämättä syytä siihen; ja mistä, tässä kamalassa yksinäisyydessäni, etsisin minä esinettä semmoista kuin sinä selität?"
Kanssapuhetta jatkettiin vähän aikaa, ja prinssin ensimmäinen opetustunti oli päättynyt.
"Ah!" sanoi hän, "jos rakkaus on semmoinen riemu ja sen hukka semmoinen onnettomuus, niin varjelkoon Allah minua häiritsemästä kenenkään sen ihailijan iloa!" Hän avasi häkin, otti kyyhkyn ulos, suuteli ja hyväili häntä hellästi, vei hänet akkunan luoksi ja sanoi: "lennä, onnellinen lintu, iloitse sydämesi ystävän kanssa nuoruuden ja kevään päivinä. Miksi tekisin sinut kanssa-vangikseni tässä hirmuisessa tornissa, johon rakkaus ei ikänä voi päästä?"
Ihastunut kyyhky räpisteli siipiään, lennähti ilmaan ja meni kuin nuolena alas Darron kukoistaviin lehtoihin.
Prinssi noudatti häntä silmillään, ja alkoi sitten katkerasti surra. Lintuin laulu, joka ennen ihastutti häntä, lisäsi nyt hänen kipujaan. Rakkaus! Rakkaus! Rakkaus! Voi poloista nuorukaista! Nyt ymmärsi hän nuot sävelet!
Hänen silmänsä säihkyivät tulta, kun hän näki viisaan Bonabbenin. "Minkä tähden olet pitänyt minua tässä häpeällisessä tietämättömyydessä?" huudahti hän. "Minkä tähden olet salannut minulta elämän suuren salaisuuden ja perisyyn, jonka, niinkuin näen, pieninkin lintu tietää? Katso, koko luonto elää hurmoksissa onnellisuudesta. Jokainen luotu olento iloitsee puolisonsa kanssa. Tuo, tuo on rakkaus, jossa tahdon oppia saada. Minkä tähden olen yksinäni sen nautintoa vailla? Minkä tähden on niin paljo nuoruuttani tuhlattu tietämättömyydessä sen riemuista?"
Viisas Bonabben näki kaiken enemmän varovaisuuden turhaksi työksi; sillä prinssi oli nyt saanut tuon vaarallisen ja kielletyn opin. Hän ilmoitti siis hänelle tähtein selittäjäin ennustukset ja ne varokeinot joihin oli käyty hänen kasvatuksessaan, noiden uhkaavain onnettomuuksien poistamiseksi. "Ja nyt, prinssiseni," sanoi hän, "on henkeni sinun vallassasi. Anna kuninkaan, sinun isäsi, tietää, että sinä minun hoidossani olet saanut oppia mikä rakkaus on, ja minun täytyy hengelläni vastata siitä."
Prinssi oli järjellinen, niinkuin useimmat hänen ikäisensä nuoret miehet ovat, ja kuunteli mielellään johtajansa varoituksia, kun ei niissä mitään moitittavaa ollut. Muutenkin hän paljon pitikin Bonabbenista, ja koska hän vasta tietopuolisesti vaan tunsi rakkauden, lupasi hän kätkeä tämän tiedon omaan poveensa, ennemmin kuin saattaa viisaan miehen päätä vaaraan.
Hänen jalomielisyytensä pantiin kumminkin vielä useammille koetteille. Muutamia aamuja sen jälkeen, hänen tornin harjalla ajatuksissaan istuessaan, tuli sama kyyhky, jonka hän oli irralle laskenut, liidellen ilmassa, ja istui pelkäämättä hänen olkapäälleen.
Prinssi likisti häntä sydäntään vasten. "Onnellinen lintu," sanoi hän, "joka vapailla siivillä saat lentää vaikka maan äärimmäisiin tienoihin! Missä olet ollut, sittenkun erosimme?"
"Kaukaisessa maassa, prinssiseni, josta nyt, palkinnoksi vapaudestani, tuon sinulle sanomia. Kaukaisilla lennoillani, jotka ulottuivat vuorten ja lakeuksien yli, näin minä, ilmassa laukuillessani, ihanan puutarhan allani kaikenlaisine hedelmineen ja kukkineen. Se oli vihannassa niityssä, erään mutkistelevan virran rannalla, ja keskellä puutarhaa oli komea linna. Minä lensin sen lehtimajaan, levähtääkseni väsyttävästä lennostani. Vihannalla rannalla vähän alempana istui ihana prinsessa heloittavassa nuoruudessa ja kauneudessa. Hänen ympärillään oli naispalvelijoita, jotka niinkuin hänkin olivat nuoruuden kukoistuksessa ja koristelivat häntä kukkakiehkuroilla ja köynnöksillä; mutta ei yhtään kukkasta puutarhassa eikä kedolla sopinut häneen verrata kauneudessa ja ihanuudessa. Täällä hän kumminkin kukoisti salaisuudessa, sillä puutarha oli ympäröitty korkeilla muureilla, eikä kellään kuolevaisella ollut lupaa mennä siihen. Nähdessäni tämän ihanan neidon, noin nuoren ja viattoman, noin maailmasta saastumattoman, ajattelin minä: tuossa on se olento, jonka taivas on luonut, prinssissäni nostattamaan rakkauden tunteita."
Tämä selitys oli tulenkipinä Ahmedin herkästi syttyvässä sydämessä. Koko hänen sielunsa hartahin halu oli nyt äkisti löytänyt esineen, ja hän rakastui mitä kiihkeimmästi tuohon prinsessaan. Hän kirjoitti kirjeen mitä intoisimmilla lauselmilla, joissa tulinen viehtymys hehkui, mutta joissa hän samalla valitti onnetonta vankeuttaan, joka esti hänet etsimästä prinsessaa ja polvistumasta hänen eteensä. Hän liitti kirjeesensä värsyjä, sanoilleen mitä hellimpiä ja liikuttavaisimpia, sillä hän oli runoilija luonnoltaan ja nyt rakkautta hehkuva. Hän kirjoitti kirjeen ulkopuolelle: "Tuntemattomalle Kaunottarelle vangitulta Ahmed prinssiltä," tuoksutti sen myskin ja ruusun hajuilla ja antoi kyyhkylle.
"Lennä, sinä uskollisin sanansaattajista," sanoi hän, "lennä vuorten ja laksoin, virtain ja lakeuksien yli; älä levähdä ensimmäisessä lehdossa, älä laske jalkaasi maahan ennenkuin olet antanut tämän kirjeen sydämeni valtiattarelle."
Kyyhky lennähti korkealle ilmaan, suuntasi kulkunsa, lensi yhtä suoraan ja katosi kaukaisuuteen. Prinssi seurasi häntä silmillään, kunnes se näytti vaan pieneltä pilkulta pilvessä ja vähitellen katosi vuoren taa.
Päivä päivältä odotti nyt prinssi saadakseen nähdä rakkautensa sanansaattajan palaavan, mutta turhaan. Hän alkoi syyttää häntä unhotuksesta, kun auringon laskulla eräänä iltana uskollinen kyyhky tuli räpistellen hänen huoneesensa, putosi hänen jalkainsa vierelle ja kuoli. Jonkun ilkkuisen jousimiehen nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Kuitenkin oli hän pannut jäljellä olevan hengenkipinänsä viimeisen voiman asiansa ajamiseen. Kun prinssi haikealla mielikarvaudella kallistui tämän uskollisuuden hellän marttyyrin puoleen, näki hän sen kaulassa helminauhan, johonka toisen siiven alle vähäinen emailittu (lasitettu) rintakuva oli ripustettu. Se kuvasi armahista prinsessaa hänen ikänsä ensimmäisessä kukoistuksessa. Se oli epäilemättä tuo tuntematon kaunokainen puutarhassa; mutta mikä ja missä oli hän — ja miten oli hän ottanut prinssin kirjeen vastaan, ja oliko tämä kuva lähetetty merkiksi että hän suosi prinssin rakkautta? Kovaksi onneksi jätti uskollisen kyyhkysen kuolema kaikkityyni eriskummaiseen pimeyteen.
Prinssi katseli kuvaa, kunnes hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän likisti sitä huulilleen ja sydämelleen, ja istui useita tuntia ja katseli sitä kiihkeällä hätäisyydellä ja rakkaudella. "Sinä kaunis kuva," sanoi hän, "ah, sinä olet vaan kuva! mutta itkuiset silmäsi katsovat minuun hellästi; nämät ruusuhuulet näyttävät kehoittavan minua rohkeuteen ja luottamukseen. Turha mielikuvatus! Kenties ovat ne yhtä sulosti hymyilleet jollekulle toisellekin kilpailijalle! Mutta missä saattanen toivoa löytäväni sinun perikuvasi? Kukapa tietää, mitkä vuoret, mikä valtakunta on meidän välillämme, mitkä kovat onnet kenties estävät minua löytämästä sinua? Kenties tungeksii juuri tällä hetkellä joukko ihastelijoita hänen ympärillään, sillä aikaa kun minä istunvankina täällä tornissa ja menetän aikani maalattua varjoa ihaillessani!"
Prinssi Ahmedin päätös oli tehtynä. "Minä karkaan tästä hovilinnasta," sanoi hän, "josta on tullut ilkeä vankeus, ja tahdon, rakkauden pyhiin-vaeltajana, tuntemattomana etsiä prinsessaa koko maailmasta."
Karata tornista päivän aikana, kaikkein valvoessa, oli vaikea asia; mutta öisin ajoin hovilinnaa ei niin ankarasti vartioittu; sillä ei kukaan peljännyt mokomaa yritystä prinssiltä, joka aina oli ollut niin kärsivällinen vankeudessaan. Mutta mitenkä hän osaisi yöllisellä paollaan kulkea, kun ei ensinkään maata tuntenut? Hänellä johtui mieleen tarhapöllö, joka oli tottunut öillä lentelemään, ja joka tietysti tunsi joka syrjätien ja vuorensolan. Hän haki sen käsiinsä hänen yksinäisyydestään, ja kysyi tunsiko hän maata? Nyt rupesi pöllö oikein itserakkaan näköiseksi. "Tietäkää, oi prinssi," sanoi hän, "että me pöllöt olemme hyvin vanhaa ja laajaa sukua, vaikka se suku on monenkin päiville saattanut, ja että meillä on rapistuneita palatsia ja linnoja kaikissa Hispanian tienoissa. Tuskin on yhtään tornia vuoristossa, tuskin yhtään varustetta lakeuksilla, tuskin yhtään vanhaa linnaa kaupungeissa, jossa ei joku sukuuni kuuluva setä tahi orpana ole asuntoa; matkoillani, käydessäni noita lukuisia heimolaisiani tervehtimässä, olen minä tarkoin tutkinut jokaisen kolkan ja kulman, ja hankkinut tiedon kaikista maan salaisuuksista." Prinssi suuresti ilahtui, kun kuuli pöllön näin hyvästi tuntevan kaikki maanpaikat, ilmoitti hänelle kuin ystävälle ainakin hellän mielensä ja päätöksensä karata, pyytäen häntä kumppanikseen ja neuvon-antajakseen matkalla.
"Onko kuultu kummempia!" sanoi pöllö närkästyneen näköisenä. "Olenko minä lintu, jota sopii sekoittaa rakkauden vehkeisin? Minä, jonka kaikki aika on pyhitetty tutkimuksiin ja kuulle?"
"Älä suutu, kunnian-arvoisin kaikista pöllöistä," vastasi prinssi; "heitä, ajaksi, nuot tutkimuksesi ja auta minua pakoretkelläni, niin saat mitä sydämesi haluaa."
"Sitä minulla jo on," vastasi pöllö; "muutamissa hiirissä on kyllä minun kohtalaiselle pöydälleni, ja tuossa muurin kolossa mahdun hyvästi oppia harjoittamaan; ja mitäpä tietoviisas, minun-laiseni, saattaa enempää halutakaan?"
"Ajattele, sinä pöllöistä viisahin, että sillä aikaa kun sinä katsella muljuilet kolossasi ja tirkistelet kuuta, kaikki älysi lahjat ovat hukassa maailmalta. Minusta tulee vielä kerta hallitseva ruhtinas, ja minä lupaan ylentää sinut korkeaan arvoon ja kunniaan."
Tarhapöllö, vaikka tietoviisas ja elämän tavallisia tarpeita halveksiva, ei kumminkaan ollut kunnianhimoton; näin taipui hän viimein karkaamaan prinssin kanssa ja rupeamaan hänen oppaakseen ja neuvojakseen hänen vaelluksellaan.
Rakastajan tuumat pannaan tavallisesti äkkipäätä täytäntöön. Prinssi keräsi kaikki hohtokivensä ja kätki ne vaatteisinsa, matkakulunkia varten. Samana yönä laskeusi hän vyötä myöten tornin balkongilta maahan, kiipesi Generalifen ulkomuurin yli ja pääsi, pöllö kumppanina, ennen aamua onnellisesti vuorille.
Nyt neuvoitteli hän oppaansa kanssa, mitä suuntaa heidän oli kuljettava.
"Jos minun olis valta," sanoi pöllö, "niin käskisin teidän mennä Sevillaan. Teidän tulee tietää, että minä useita vuosia tätä ennen olin käymässä erään sedän, erään korkea-arvoisen ja suuressa kunniassa olevan pöllön luona, joka asui eräässä Sevillan Alcazarin rappioisessa kylkirakennuksessa. Öisillä lennoillani kaupungissa näin minä kynttilän palavan muutamassa yksinäisessä tornissa. Jo viimein lennähdin katolle ja nain että valo tuli erään Arabialaisen noidan lampusta; hän istui taikakirjainsa keskellä, ja hänen olallaan istui hänen uskollinen ystävänsä, eräs vanha korppi, joka oli tullut hänen kanssansa Egyptistä. Minä olen tuttu tämän korpin kanssa, ja olen suureksi osaksi häneltä saanut sen opin mikä minulla on. Noita on sittemmin kuollut, mutta korppi asuu vielä samassa tornissa; sillä nämät linnut elävät ihmeellisen kauan. Minä neuvon sinua, prinssi, hakemaan tätä korppia tavataksesi, sillä hän on ennustaja ja velho ja harjoittaa noituutta, josta kaikki korpit, olletikin jotka ovat Egyptistä kotoisin, ovat hyvin mainioita."
Prinssi ymmärsi tämän neuvon viisaaksi ja suuntasi sentähden kulkunsa Sevillaan. Hän kulki vaan öisin ajoin, mukautuakseen matkatoveriinsa, ja nukkui päivällä jossain pimeässä kolossa eli rapistuneessa vartijatornissa, sillä pöllö tiesi kaikki semmoiset lymypaikat ja oli oikein kuin muinaiskalujen korjaaja mielistynyt rakennusten jäännöksiin ja raunioihin.
Jo viimein, eräänä aamuna hämärissä, he saapuivat Sevillaan, jolloin pöllö, joka vihasi komeutta, ahdinkoa ja hälinää kaduilla, seisahtui ulkopuolelle kaupunkia ja rupesi eräässä ontossa puussa majailemaan.
Prinssi meni kaupungin portista sisään ja löysi hetikohta tuon taikaisen tornin, joka kohosi kaupungin huoneiden keskeltä kuin palmupuu pensaikosta erämaassa; se oli juuri sama torni, joka seisoo siellä vielä tänäkin päivänä, ja on tunnettu nimellä Giralda, Sevillan mainio Maurilainen torni.
Prinssi meni kiertoportaita ylös, tornin huippuun, jossa nyt tapasi tuon salaoppisen korpin, erään vanhan, salamielisen, harmaapäisen linnun, höyhenet pörhöllään, kalvo toisessa silmässä, joka teki hänen katseensa tuijoittavaksi kuin kummituksen. Hän istui yhdellä jalalla, pää kallellaan, tarkoin katsellen toisella silmällään erästä mittaustieteellistä, lattialle piirustettua kuviota.
Prinssi läheni häntä sillä pelvolla ja kunnioituksella, jota hänen kunnian-arvoinen näkönsä ja yliluonnollinen viisautensa tietysti vaikuttivat. "Suo anteeksi, iäkäs ja pimeissä tieteissä oppinut korppi," huusi hän, "jos vähäksi aikaa keskeytän nuot tieteistykset, joita maailma ihmettelee. Sinä näet edessäsi rakkauden oppilaan, joka mielellään ottais sinulta neuvoa, kuinka hän on saapa taipumuksensa esineen."
"Toisin sanoen," vastasi korppi mahtavan näköisenä, "sinä tulet koettelemaan taitoani kädenkatsomisessa. Tule,näytä kätesi, ja anna minun selittää sinulle sallimuksen salatemppuiset viivat."
"Suo anteeksi," sanoi prinssi, "minä en tulekaan urkkimaan sallimuksen salaisuuksia, jotka Allah on kätkenyt kuolevaisten silmiltä; minä olen rakkauden pyhiin-vaeltaja ja etsin vaan johtoa vaellukseni esineen luokse."
"Ja saatatko olla pulassa esineestä rakkaudenhaluisessa Andalusiassa?" sanoi korppi-vanhus, katsoa muljottaen häneen toisella silmällään; "ja olletikin, saatatko olla pulassa siitä vanhassa Sevillassa, jossa mustasilmäisiä tyttöjä tanssii Zambraa jokaisessa pomeranssi-lehdossa?"
Prinssi punastui ja miltei suuttunut kuullessaan vanhan linnun, jonka toinen jalka jo oli haudassa, puhuvan noin kevytmielisesti. "Uskokaa minua," sanoi hän vakaisesti, "en olekaan lähtenyt niin kevytmieliselle ja irstaiselle vaellukselle, kuin näyt luulevan. Mustasilmäiset tytöt Andalusiassa, jotka tanssivat pomeranssi-lehdoissa Guadalquivirin rannoilla, eivät ole mielestäni mitään. Minä haen outoa, saastumatonta kaunotarta, tämän kuvan perikuvaa; ja minä vannotan sinua, valtavin korppi, jos se on sinun tietoisi alalla eli taitosi rajoissa, ilmoita minulle missä hänet löydän."
Harmaapää korppiin pystyi prinssin vakamielisyys.
"Mitäpä minä," vastasi hän, "nuoruudesta ja kauneudesta tietäisin? Minä käyn vanhain ja kuihtuneiden, enkä kukoistavain ja kauniiden luona vieraissa. Minä olen sallimuksen sanansaattaja; ronkkumiseni takkapiipuilta ennustaa kuolemata, ja siipeni räpistelevät sairaiden akkunain edessä. Sinun täytyy muualta etsii tietoa tuntemattomasta kaunokaisestasi."
"Ja mistäpä etsin, ellen viisauden pojilta, jotka tuntevat sallimuksen kirjan. Minä olen kuninkaallinen prinssi, jonka onnenvaiheet tähdet määräsivät, ja lähetetty salamieliselle seikkailukselle, jonka varassa valtakuntain onnenvaiheita on."
Korppi, kuultuansa asian olevan hyvin tähdellisen, koska tähdet kävivät siihen osalliseksi, muutti nyt äänensä ja käytöksensä, ja kuunteli hartaalla tarkallisuudella prinssin historiaa. Sen loputtua, vastasi hän: "Tuosta prinsessasta minä itse en saata antaa mitään tietoa, sillä minä en koskaan lentele puutarhoissa eli naisten lehtimajoissa; mutta riennä Cordovaan, ja etsi suuren Abderrahmanin palmupuu: sen juurella tapaat kuuluisan matkailijan, joka on käynyt kaikissa maissa ja hoveissa ja ollut kuningatarten ja prinsessain lemmikki. Hän antaa sinulle tiedon tiedustuksesi esineestä."
"Tuhansia kiitoksia tästä kalliista tiedosta," sanoi prinssi. "Hyvästi, kunnian-arvoisa ennustaja!"
"Hyvästi, rakkauden pyhiin-vaeltaja," sanoi korppi kuivasti, ja alkoi taas miettiä tuota mittaustieteellistä kuviota.
Prinssi lähti Sevillasta, haki matkakumppaninsa pöllön, joka vielä istui ontossa puussa torkkumassa, ja painui matkalle Cordovaan.
Hän läheni kaupunkia tietä myöten, joka oli ympäröitty puutarhoilla ja pomeranssi- ja sitruuni-lehdoilla, pitkin Guadalquivirin kaunista laksoa. Hänen tultuaan sen portille, lensi pöllö pimeään, muurissa olevaan reikään, ja prinssi jatkoi kulkuansa, hakemaan suuren Abderrahmanin muinoin istuttamaa palmupuuta. Se oli keskellä moskean isoa pihaa, jossa se kohosi pomeranssi- ja sypressi-puiden yli. Dervishejä ja fakiireja istui ryhmittäin pihan kauniilla poluilla, ja useat uskollisista toimittivat pesemisiään suihkukaivoilla, ennenkuin moskeaan menivät.
Palmupuun juurella seisoi väkijoukko, kuunnellen erästä ihmistä, jolta puhe tuntui käyvän hyvin helposti. "Tuo," sanoi prinssi itsekseen, "on varmaankin se kuuluisa matkailija, joka antaa minulle tiedon siitä tuntemattomasta prinsessasta." Hän meni väkijoukkoon, mutta hämmästyi suuresti, kun näki heidän kaikkein kuuntelevan papukaijaa, joka loistavassa vihriässä höyhenpuvussaan, nokkaviisaine silmäyksineen ja pöyheän tupsunsa kanssa niskassa näytti linnulta, joka näkyi olevan hyvin itseensä mielistynyt.
"Kuinka on mahdollista," sanoi prinssi jollekulle joukossa, "että vakaisia ihmisiä saattaa huvittaa lärpättävän linnun loruaminen?"
"Ette tiedä kenestä puhutte," sanoi eräs toinen; "tämä papukaija on mainioimman papukaijan jälkeinen, ja kuuluisa lahjastaan jolla satuja juttelee. Hänellä on kaikki Itämaan tiedot kielenkärjellään, ja hän osaa ladella runoelmia yhtä kiireesti kuin puhuu. Hän on käynyt useissa ulkomaisissa hoveissa, joissa häntä on pidetty monitietoisuuden orakulina. Myös on hän suuressa suosiossa kauniin sukupuolen luona, joka hyvin ihastuu oppineisin papukaijoihin, jotka osaavat runoelmia lasketella."
"Hyvä," sanoi prinssi, "minä tahdon kahden kesken puhutella sitä oivallista matkailijata."
Hän pyysi päästäkseen kahden kesken puheille ja esitti asiansa. Tuskin oli hän ennättänyt mainita sitä, ennenkuin papukaija purskahti suureen ja kuivaan nauruun, niin että vedet lähtivät hänen silmistään. "Suokaa anteeksi tämä iloisuuteni," sanoi hän, "mutta minä en saata kuulla rakkautta mainittavan, nauruun remahtamatta."
Prinssi loukkautui tästä sopimattomasta ilosta. "Eikö rakkaus," sanoi hän, "ole luonnon suuri salaisuus, elämän salainen perisyy, myötätuntoisuuden yhdistys-side?"
"Ra la la!" huudahti papukaija, keskeyttäen häneltä puheen; "prinssi kulta, mistä olet oppinut tuota herkkätuntoista hulpatusta? Usko minua, rakkaus on nyt kokonaan muotista poissa; ylhäisissä ja sivistyneissä seuroissa siitä ei kuulla enää puhuttavankaan."
Prinssi huokasi muistaessaan kyyhkyn erilaisen puheen.
"Mutta tuo papukaija," ajatteli hän, "on elänyt hoveissa, hän on olevinaan sukkelapuheinen ja sivistynyt, hänellä ei olekaan käsitystä siitä mitä rakkaudeksi sanotaan." Koska hänen mielensä meni pahaksi kuulemasta tunnetta, joka täytti hänen sielunsa, yhä edelleen pilkattavan, alkoi hän kuulustella täällä käyntinsä varsinaista esinettä.
"Sano minulle," sanoi hän, "sinä papukaijoista sivistynein, joka yleensä olet saanut käydä kaunotarten salaisimmissa lehtimajoissa, oletko matkoillasi koskaan tavannut tämän kuvan perikaavaa?"
Papukaija otti kuvan kynsiinsä, käänteli päätänsä sinne tänne ja katseli sitä tarkasti yhdellä silmällä aina kerrallaan. "Kunniani puolesta," sanoi hän, "sievät kasvot, oikein sievät; mutta minä olen nähnyt niin paljon kauniita kasvoja matkoillani, että tuskin taidan — mutta äläpäs! — no tuhat tulimmaista! — kun tätä oikein katselen — tämä ei saata olla kukaan muu kuin prinsessa Aldegonda. Kuinkapa olisinkaan saattanut häntä unhottaa, joka on paraita ystäviäni?"
"Prinsessa Aldegonda!" kertoi prinssi, "ja missä hänet löydän?"
"Hiljaa, hiljaa!" sanoi papukaija, "tämä kaunotar on helpompi löytää, kuin saada. Hän on erään kristityn, Toledossa hallitsevan kuninkaan ainoa tytär, ja häntä on aina seitsemänteentoista syntymäpäiväänsä asti pidetty maailmasta erillään hätäisten tähteinselittäjäin ennustuksen tähden. Et saa nähdä hänestä vilahustakaan — ei kukaan ihminen saa häntä nähdä. Minut he laskivat hänen luoksensa huvittelemaan häntä, ja minä vakuutan papukaijan kunnian ja uskollisuuden puolesta, papukaijan, joka on nähnyt maailmata, että olen puhutellut paljon tyhmempiä prinsessoja päivinäni."
"Yksi sana kahden kesken puhuttu, hyvä papukaijaseni," sanoi prinssi; "minä olen kuningaskunnan perillinen ja tulen kerta valtaistuimelle astumaan. Minä näen että sinä olet lahjoilla varustetta lintu, ja että ymmärrät maailman menoa. Auta minua saamaan tuo prinsessa, niin ylennän sinut mahtavaan virkaan hovissani."
"Kaikesta sydämestäni," vastasi papukaija, "mutta tulkoon se virka kaiken mokomin olemaan tyhjäntoimitusta, sillä meitä älyjä työ oikein inhottaa."
Tarpeellisiin valmistuksiin ruvettiin heti; prinssi lähti Cordovasta saman portin kautta, josta oli tullutkin, huusi pöllöä tulemaan muurin kolosta alas, esitti hänelle uuden matkakumppaninsa, sanoen häntä oppineeksi mieheksi, jonka tehtyä he kohta lähtivät matkalle.
He matkustivat paljoa vitkempaan kuin prinssin malttamattomuus myönsi, mutta papukaija oli tottunut ylhäiseen elantoon eikä suvainut että häntä varhain aamusilla häirittiin. Pöllö sitä vastoin tahtoi mielellään nukkua puolenpäivän aikana, ja hukkasi paljon aikaa pitkilläsiestoillaan(päivällis-nukkumisillaan). Myös oli hänen halunsa muinaiskaluihin ja jäännöksiin haitaksi, sillä hän vaati seisahtumaan jokaiselle rakennuksen rauniolle ja sitä tarkoin tutkimaan, ja hänellä oli pitkiä satuja kerrottavana jokaisesta vanhasta tornista ja linnasta. Prinssi oli odottanut että pöllö ja papukaija, koska molemmat olivat oppineita lintuja, mielistyisivät toistensa seuraan, mutta ei koskaan ollut hän pahemmin pettynyt. He jankkasivat alinomaa; toinen oli kokkapuheinen, toinen tietoviisas. Papukaija lateli runoelmia, arvosteli uusia lukutoisintoja ja levitteli opillisuuttaan mitättömyyksistä; pöllö sitä vastoin piti kaikkea tuota tietoa joutavana eikä huolinut muusta kuin metafysiikasta. Sitten vielä lauloi papukaija viisuja, matki kokkapuheita, purki pilkkapuheita mahtavaa kumppaniaan kohtaan ja kahahteli pilkkanauruun omille sutkasanoilleen, jota kaikkea pöllö katsoi arvoisuutensa loukkaukseksi, näytteli nyreyttä, ynseyttä ja äreyttä eikä avannut suutansa päiväkausiin. Prinssi ei pitänyt vaarilla matkakumppaniensa jankkaa, koska oli vajonnut omiin mielikuvatuksiinsa ja kauniin prinsessansa kuvan katselemiseen. Tällä tavoin matkustivat he Sierra Morenan autioiden vuorensolain kautta, La Manchan ja Castilian päivän paahtamain lakeuksien yli ja pitkin "Kultaisen Tajon" rantoja, joka koukerrellen kulkee puolen Hispanian ja Portugalin läpi. Jo viimein saivat linnoitetun kaupungin muurinensa ja torninensa näkyviin, ulospistävälle kalliolle raketun, jonka juurella Tajo mutkitteli kohisevia aaltojansa.
"Katsopas," huudahti pöllö, "tuossa on se vanha ja muinaisjäännöksistään kuuluisa Toledon kaupunki. Katsopa noita kunnian-arvoisia kupukattoja ja tornia, aikain kuluessa harmaantuneita, saduissa ja legendoissa ylistettyjä, ja joissa niin moni esi-isäni on vajonnut syvällisiin tutkimuksiin."
"Vaiti!" huusi papukaija, keskeyttäen hänen juhlallisen ihastuksensa muinaisjäännöksiin, "mitä meillä on tekemistä muinaisjäännösten, satuin ja teidän esi-isäinne kanssa? Katsopas, mikä tässä enemmän asiaan kuuluu — katso nuoruuden ja kauneuden kotoa — katso jo vihdoinkin, prinssiseni, kauan etsityn prinsessasi asuntoa."
Prinssi tirkisti sille suunnalle jota papukaija oli osoittanut, ja näki ihanassa, vihannassa niityssä Tajon rannalla komean hovilinnan, joka kohosi keskeltä lehtoja, uhkeassa puutarhassa. Se oli juuri sen paikan näköinen, jonka kyyhky oli hänelle selittänyt olevan prinsessan asunnon. Hän katseli sitä sydämellä sykkivällä. "Kenties tällä hetkellä," ajatteli hän, "leikkii prinsessa noissa varjoisissa lehtimajoissa, eli astuu kevein askelin noilla komeilla penkereillä, taikka lepäilee noiden korkeiden kattoin alla." Tarkemmin silmäillessään näki hän että puutarhan muuri oli niin korkea, että oli mahdotonta päästä sen yli, ja että lukuisa, aseilla varustettu vartijajoukko käveli vahdissa sen ympärillä.
Prinssi kääntyi papukaijan puoleen. "Täydellisin linnuista," sanoi hän, "sinulla on se lahja että osaat puhua ihmisten kielellä. Riennä tuohon puutarhaan, etsi minun sieluni epäjumala ja sano hänelle, että prinssi Ahmed, eräs rakkauden pyhiinvaeltaja, jota tähdet johtavat häntä hakemaan, on tullut Tajon kukoistaville rannoille."
Ylpeillen lähettitoimestaan, lensi papukaija puutarhaan, leijahti korkean muurin yli, ja, vähän aikaa lehtokujain ja lehtimajain päällä laukuiltuaan, istui erään huvihuoneen balkongille, joen rannalla. Täällä kurkisti hän akkunasta sisään, ja näki prinsessan makaavan vuoteella, silmät johonkin paperiin luotuina, jolla aikaa kyynel kyyneleen perään herahti hänen kalpeille kasvoilleen.
Papukaija nyppi sulkiaan vähän aikaa, laitteli vihriää pukuaan oikeaan kuntoon, kohautti tupsua päälaellaan, lensi hänen vierelleen sievistelevällä katsannolla, ja sanoi hellällä ja suloisella äänellä: "Pyyhi kyynelesi, ihanin prinsessoista; minä tuon lohdutusta sydämellesi."
Prinsessa kavahti kuultuaan äänen näin likeltä, mutta kun hän kääntyi päin eikä nähnyt ketään muuta kuin pienen vihriän linnun, joka kumarteli ja pokkuroitsi hänelle, sanoi hän: "Ah, mitäpä lohdutusta sinä, mitätön papukaija, voit minulle antaa?"
Papukaija suuttui tästä kysymyksestä. "Olenpa lohduttanut useampaa kuin yhtä neitoa päivinäni," sanoi hän, "mutta se asia sinään. Nyt tulen minä kuninkaallisen prinssin lähettinä. Tiedä siis että Ahmed, Granadan prinssi, on tullut sinua etsimään, ja juuri nyt on sijoittunut Tajon kukkaisille rannoille."
Kauniin prinsessan silmät kiiluivat näiden sanain johdosta kirkkaammin kuin timantit hänen pienoisessa kruunussaan. "Oi armahin papukaija," huudahti hän, "ilahuttavaiset totisesti ovat sinun sanomasi, sillä minä olen voivuksissa ja heikkona, ja miltei kuollakseni kipeänä epäilyksestä olisiko Ahmed uskollinen. Riennä takaisin ja sano hänelle että hänen kirjeensä sisällys on syvälle painuneena sydämessäni, ja että hänen värsynsä ovat olleet suloisin ravinto sielulleni. Sano hänelle myöskin että hänen tulee valmistauta osoittamaan rakkauttaan aseky'yllä; huomenna on minun seitsemästoista syntymäpäiväni, jolloin kuningas, minun isäni, pitää suuret keihäiset; monta prinssiä aikoo astua taistelukentälle ja sydämeni on määrätty voittajalle palkinnoksi."
Papukaija nosti taas siipensä, ja lensi kahisten lehtoin kautta jälleen sinne, missä prinssi odotti hänen paluutansa. Ahmedin ihastuksen, kun hän oli löytänyt epäjumaloitun kuvansa perikaavan, ja kun tiesi tämän pysyneen hänelle hellänä ja uskollisena, voi ainoastaan se suosittu kuolevainen käsittää, jolla on se onni ollut että on nähnyt mielikuvatuksensa toteutuneen ja varjon muuttuneen olennaisuudeksi. Yhtähyvin oli yksi asia joka turmeli hänen iloaan — nuot edessä olevat keihäispelit. Tajon rannat jo kimeltelivät aseista ja torvet räikkivät noista lukuisista ritarijoukoista, jotka loistavain saattokuntain kanssa uljailla oriillaan samosivat Toledoon, juhlallisuuteen osallisiksi käymään. Sama tähti, jokaoli ohjannut prinssin onnenvaiheita, oli vaikuttanut prinsessankin kohtaloihin, ja aina seitsemänteentoista vuoteensa asti oli häntä kätketty maailmalta, varjellakseen häntä rakkauden hellästä intohimosta. Maine hänen kauneudestaan oli kumminkin pikemmin enennyt kuin vähennyt hänen salpaamisestaan. Moni valtava ruhtinas oli pyytänyt häntä puolisokseen, ja hänen isänsä, joka oli erinomaisen viekas kuningas ja luuli välttävänsä heidän vihansa siten, ettei ollut kenenkään puolta pitävinään, oli saanut heidät aseilla riitaa ratkaisemaan.
Kilpailijoissa oli useita voimastaan ja urhoollisuudestaan mainioita. Mikä pula poloiselle Ahmedille, joka ei ollut varustettu minkäänlaisilla aseilla ja oli ihan harjaumaton ritarillisiin harjoituksiin. "Voi minua poloista prinssiä," huusi hän, "minkätähden minua kasvatettiin erilläni maailmasta, tietoviisaan hoidettavana? Mitä algebra ja viisaustiede rakkauden asioissa auttavat? Ah, Eben Bonabben! Minkä tähden et harjoittanut minua aseita pitelemään?" Tässä pöllö otti jotain virkkaaksensa, ja aloitti puheensa hurskaalla huudahduksella, sillä hän oli hyvin hurskas Mahomettilainen.
"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huusi hän; "hänen käsissään ovat kaikki salaisuudet kätkettyinä — hän yksinään ohjaa prinssin onnenvaiheet! Tiedä, oi prinssi, että tämä maa on täynnä salaisuuksia, kaikilta kätketyitä, paitse niiltä jotka, niinkuin minä, saattavat pimeissä tietoja hamuilla. Tiedä siis, että vuoristossa, tässä likellä, on luola, ja siinä luolassa rautainen pöytä, ja pöydällä täydellinen, taiottu sotapuku, ja pöydän vierellä seisoo niinikään taiottu orit, joka on ollut siellä suljettuna useita miespolvia."
Prinssi seisoi äänettömänä hämmästyksestä, mutta pöllö vilkutti isoja, pyöreitä silmiään, korvat pystyssä kuin sarvet; ja jatkoi:
"Useita vuosia takaperin seurasin minä isääni näihin tienoihin, hänen matkustaissaan ja maatilojaan katsastaissaan, jolloin asuimme siinä luolassa, ja sillä tavoin opin minä sen salaisuuden tuntemaan. Suvussamme käy se puhe,jonka kuulin isän-isältäni, ollessani vielä pieni kakara, että se asu oli ollut erään Maurilaisen velhon, joka pakeni siihen luolaan, kun kristityt valloittivat Toledon. Hän kuoli siinä ja jätti aseensa ja oriinsa salaiseen tenhoukseen, ettei niitä kukaan muu käyttäisi kuin joku Maurilainen prinssi, ja tämäkin vaan auringon noususta puoleenpäivään. Joka sillä ajalla niitä käyttää, voittaa vaikka minkä vastustajan."
"Hyvä, käykäämme siinä luolassa!" huudahti Ahmed.
Tarutietoisen ohjaajansa opastamana prinssi löysi luolan, joka oli eräässä sangen autiossa erämaassa niiden vuorten keskellä, jotka ovat Toledon ympärillä; ei kukaan muu kuin pöllön tähystävä silmä olis keksinyt sen suuta. Hautalamppu, jonka öljy ei koskaan loppunut, levitti juhlallista valoa tässä maan-alaisessa palatsissa. Rautaisella pöydällä luolassa oli nuot tenhotut tamineet; keihäs seisoi pöytää vasten ja sen vierellä Arabialainen orit, täydessä sota-asussa, mutta liikkumattomana kuin kuvapatsas. Aseet olivat kirkkaat ja tahrattomat, ja yhtä loistavat kuin muinaisina aikoina; orit yhtä hyvässä lihassa kuin jos vastikään olis tullut hyötyisimmältä laitumelta, ja kun Ahmed laski kätensä sen kaulalle, kuopi se maata ja hirnui ilosta, niin että luolan laki raikui siitä. Näin komeasti hevosella ja aseilla varustettuna päätti prinssi seuraavana päivänä käydä kiistakentälle.
Ratkaiseva aamu tuli. Keihästelypaikka oli laitettu Vegalle eli lakeudelle, juuri alapuolelle Toledon kallioille rakettuja muuria, ja luosia ja parvia, komeilla matoilla peitettyjä ja silkkitelteillä auringolta suojattuja, oli rakettu katselijoille. Kaikki maan kaunottaret olivat näille parveille kokoontuneet, ja siellä alhaalla ylvästeli, palvelijainsa ja aseenkantajainsa ympäröiminä, rautalakkisia ritareita, joista merkillisimmät olivat ne prinssit, jotka aikoivat kilpailla keihästelyssä. Kaikki maan kaunottaret joutuivat kumminkin takavarjoon, kun prinsessa Aldegonda astui kuninkaalliseen huvihuoneesen ja ensi kerran ilmestyi maailman hämmästyviin silmiin. Ihastuksen hälinä kuultiin joukosta, kun nähtiin hänen harvinainen ihanuutensa, ja prinssit, jotka ainoastaan hänen hempensä maineen tähden olivat tulleet hänestä kilpailemaan, hehkuivat nyt kymmentä vertaa kiihkeämpää kilpailemisen halua.
Prinsessa itse oli kumminkin levottoman ja murheellisen näköinen. Hänen kasvonsa vuorottain punastuivat ja kalpenivat, ja hänen silmänsä vilkkuivat levottoman ja tyytymättömän näköisinä rautalakkisiin ritarijoukkoihin. Torvien piti juuri taisteluksi kajahtaa, kun julistaja ilmoitti muukalaisen ritarin tulon ja Ahmed ratsasti kentälle. Teräksinen, kalliilla kivillä koristettu kypäri kohosi hänen käärelakistaan; hänen rautapaitansa oli kullalla tilkoitettu; hänen sapelinsa ja väkipuukkonsa olivat Fez'in työpajoista ja kimeltelivät kalliista hohtokivistä. Pyöreä kilpi rippui hänen olallaan, ja kädessä oli hänellä tuo taiottu keihäs. Hänen Arabialaisen oriinsa loimi oli komeasti viirusteltu ja laahasi maata pitkin, ja uljas eläin liikkui tanssien ja korskuen, ja hirnui ilosta, kun sai nähdä aseisilla oltavan. Prinssin uljas ja jalo ryhti viehätti kaikkein silmiä, ja kun hänen nimensä "Rakkauden pyhiinvaeltaja" julaistiin, alkoi yleinen liike ja levottomuus kaunottarissa parvilla.
Ahmedin tullessa ottelukentälle, tämä kumminkin suljettiin hänelle; hänelle vastattiin että vaan prinssit pääsivät kilpailemaan. Hän sanoi nimensä ja arvonsa. Sitä pahempi! hän oli Mahomettilainen eikä saanutkaan käydä keihäisleikkiin osalliseksi, jossa kristitty prinsessa oli palkintona.
Kilpailevat prinssit keräysivät hänen ympärilleen suurellisesti ja uhkaavasti liikehtien, ja yksi heistä, julkea eljeilleen ja Herkules ruumiinrakennukselleen, naurahteli ylenkatseellisesti hänen hoikalle ja nuorelliselle varrelleen, ja herjasi häntä hänen liikanimestään "Rakkauden pyhiinvaeltaja." Prinssi syttyi vihaan. Hän vaati kilpailijaansa taisteluun. He ratsastivat toistensa ympäri kerran, syöksähtivät yhteen, ja taiotun keihään ensimäisellä sysäyksellä heitettiin roteva pilkkaaja satulasta kenttään. Tähän olis prinssi Ahmed mielellään tyytynyt, mutta ah! hänellä oli noiduttu hevonen jaasu — hänen kerta taisteluun ryhdyttyään ei mikään voinut sitä hillitä. Arabialainen orit hyökkäsi tiheimpään tungokseen; keihäs paiskasi maahan jokaisen, joka teki vastarintaa; hiljainen prinssi temmattiin ottelukentälle, löi kumoon ylhäistä ja alhaista, aatelista ja aatelitonta, tyytymätönnä omiin, vastenmielisiin urotekoihinsa. Kuningas rajusi ja raivosi tästä vieraidensa ja alamaistensa häpeästä. Hän komensi esiin kaiken henkivartionsa — ne heitettiin ratsailta heti tultuansa. Kuningas riisui pukunsa päältään, sieppasi kilven ja keihään ja ratsasti esiin, säpsähyttääkseen muukalaista itse majesteetin läsnäololla. Ah! majesteetin kävi yhtä pahasti kuin rahvaan — orit ja keihäs eivät miestä katsoneetkaan, ja Ahmedin suureksi harmiksi hän vietiin täyttä laukkaa kuningasta kohti, ja silmänräpäyksessä keikahtivat kuninkaalliset sääret ilmaan ja kruunu vierähti multaan.
Juuri tällä hetkellä oli aurinko puolenpäivän korkeudessa; taikaus rupesi taas valtoihinsa, Arabialainen orit laukkasi kentän poikki, hyppäsi aidan yli, syöksähti Tajoon ja sen purskuviin aaltoihin, kantoi hengästyneen ja kauhistuneen prinssin luolaan ja rupesi taas entiseen asentoonsa, kuin kuvapatsaaksi, rautaisen pöydän vierelle. Prinssi astui oikein iloisena alas, ja laski aseet paikoilleen, odottamaan sallimuksen tulevaisia päätöksiä. Sitten istui hän luolaan ja mietti sitä tuskallista tilaa, johonka noiduttu orit ja asu oli hänet saattanut. El koskaan enää tainnut hän rohjeta näyttäytä Toledossa, tehtyään mokoman häpeän sen ritaristolle ja sen kuninkaalle noin törkeän loukkauksen. Ja ilmankin, mitä prinsessa ajattelisi noin raakamaisesta ja rajusta uroteosta? Huolissaan lähetti hän siivelliset sanansaattajansa tietoja hankkimaan. Papukaija meni kaikille yleisille paikoille ja kaikkiin kokouspaikkoihin kaupungissa, missä paljo väkeä liikkui, ja palasi kohta, koko joukko juoru-uutisia muassansa. Koko Toledon kaupunki oli häiriössä ja hämmästyksissä. Prinsessa oli pyörtynyt ja viety jälleen palatsiin; keihästely oli päättynyt huiskin haiskin; kaikki ihmiset puhuivat Mahomettilaisen ritarin äkillisestä ilmaumisesta, ihmeellisistä uroteoistaja kummallisesta katoamisesta. Muutamat sanoivat häntä Maurilaiseksi noidaksi; toiset luulivat häntä itse paholaiseksi, joka oli ruvennut ihmisen muotoon, jota vastoin toiset juttelivat satuja noidutuista sotijoista, joita oli piilossa vuorten rommakoissa, arvellen jonkun näistä äkisti syöksähtäneen salaisesta asunnostaan esiin. Kaikki olivat siinä yksimieliset, ettei mikään tavallinen kuolevainen voinut tehdä semmoisia ihmeitä ja heittää noin täydellisiä ja urhoollisia ritareita satulasta.
Pöllö lensi yöllä ulos, laukuili pimeän kaupungin päällä, ja istuskeli katoilla ja takkapiipuilla. Sitten ohjasi hän lentonsa kuninkaalliselle hovilinnalle, joka oli Toledon kallioisella kukkulalla, lentää räpisteli sen palttain ja kattoin ympärillä, kuunteli jokaisen halkeaman suulla ja kurkisteli suurilla mulkosilmillään jokaisesta akkunasta sisään, mistä valkea näkyi, niin että kaksi eli kolme hoviryökynää roikahti pyörryksiin. Vasta päivänkoiton alkaessa vuorten päällä pilkoittaa, palasi hän vakoilijalennoiltaan ja kertoi prinssille mitä oli nähnyt.