"David Alroy!" voittaja lausui, "sinua ei ole tänä päivänä tuotu tänne tutkintoa eikä tuomiota varten. Vangittuna, kun ryhdyit aseisin oikeata hallitsiaasi vastaan, sinä tiedät, niinkuin muutkin kapinoitsiat, odottaa tuomiotasi. Semmoinen rikos yksistänsä vaatii ankarinta rangaistusta. Sitä siis sinä ansaitset, joka olet syypää tuhansiin ilkitöihin, joka olet pilkannut Allah'ta ja Profeettaa, ja noitakeinojen harjoittamisella ja pahojen voimien avulla rikkonut valtakuntien rauhan, aikaan saattanut rajatonta verenvuodatusta, loukannut kaikkia lakeja, uskontoa ja säädyllisyyttä, erhetyttänyt houkuteltujen seuralaistesi mieltä, ja erittäin suoran liiton kautta Ebliin kanssa ja kauheain loihtusanojen ja jumalattomien taikausten käyttämisellä kietonut mainion prinsessan tunteet, joka ennen oli kuuluisa hyvistä avuistaan ja itse Profeetan jälkeläinen."
"Katso noita palmupuun seipäitä, terävämmät kuin mikään keihäs! Kaikkein hirmuisin rangaistus, jonka inhimillinen nero on keksinyt pahantekiöitä varten, odottaa sinua. Mutta sinun rikoksesi saattavat kaiken inhimillisen koston häpeään. Pyydä tyydyttävää palkintoa noilta manalan hengiltä, joitten kamalalla avulla sinä olet matkaan saanut tämmöiset vauriot. Sinun rangaistuksesi on julkinen, että kaikki ihmiset tietäisivät, ettei rikollinen koskaan välty ja että, jos sinun sydämesi tuntee ensinkään omantunnon soimauksia sinun lukuisien uhriesi suhteen, sinä tänä päivänä, suoraan tunnustain, millä vastustamattomilla keinoilla viekoittelit heitä, pelastaisit uhrisi siitä tuskallisesta ja häpeällisestä kuolemasta, joka nyt sinun tähtesi uhkaa heitä. Huomatkaa, oi kokoontunut kansa, Allah'n varahallitsian ääretöntä laupeutta! Hän sallii viheliäisen miehen tunnustaa jumalattomuutensa ja tunnustuksellansa pelastaa onnettomat uhrinsa. Minä olen lausunut sen. Kunnia olkoon Allah'n!"
Ja kansa huusi: "hän on lausunut sen, hän on lausunut sen! kunnia olkoon Allah'n! Hän on suuri, hän on suuri! ja Mahomet on hänen profeettansa!"
"Onko minun sallittu puhua?" Alroy kysyi, kun hälinä oli asettunut.Hänen äänensä sävelet synnyttivät yleistä äänettömyyttä.
Alp Arslan nyykäytti päätänsä suostumuksensa osoitteeksi.
"Karamanian kuningas! Minä seison tässä syytettynä monesta rikoksesta. Nyt kuulkaat minun vastaukseni. On sanottu, että minä olen kapinoitsia. Minä väitän, että minä olen ruhtinas, niinkuin sinäkin olet, pyhää ja paljoa vanhempaakin sukuperää. Minä en tunnusta kuuliaisuutta kuin Jumalalleni, ja jos olen rikkonut sen, minä nyt opin, että Alp Arslan on kostaja hänen puolestansa. Mitä sinun jumalaasi ja profeettaasi tulee, minä en tunne heitä, vaikka he myöntävät minun Jumalani kaikkivallan. Se tiedetään hyvin, että jokaisessa yhteiskunnassa minun kansani pysyi erinänsä muista kansakunnista ja on aina pysyvä mistään kärsimisestä huolimatta. Tämä olkoon sanottu pilkkaamisen suhteen; minulla on semmoinen usko muinaisilta ajoilta, jota sinunkin kansasi pyhät kirjoitukset yhä kunnioittavat. Mitä harjoittamiini noitakeinoihin koskee, niinkuin myöskin siihen yhteyteen manalan henkien kanssa, jossa minun sanotaan olleen, tiedä kuningas, minä nostin uskoni lipun oman Jumalani, koko maailman suuren Luojan suorasta käskystä. Miksi siis noitakeinoja tarvittiin? Miksi juonia vähäväkisiä vihollisia vastaan, kun hänen kaikkivaltansa tuki minua? Hänen innostuksensa oli minun tenhovoimani. Tarvitseeko minun osoittaa, miksi, kun tämmöinen apu oli tarjona, minun kansani kokoontui ympärilleni? Semmoinen aika on tuleva, jolloin meidän vanhasta siemenestämme parempi johdattaja sikiää, jota et sinäkään, herrani, kykene kukistamaan."
"Mitä onnettomaan prinsessaan tulee, josta ei minun mielestäni puhuttu juuri arvostelevalla tavalla, hän on minun puolisoni, minun vapaa-ehtoinen puolisoni, vaikka teidän seipäänne ennen pitkää tehnevät hänet leskeksi. Minä en seiso tässä naisten taipumuksia selittääkseni. Uskokaat minua, herra, hän antoi kauneutensa minun innokkaalle syleilylleni ilman mitään muuta suostuketta, kuin semmoista, joka sopii soturille ja kuninkaalle. Se näyttänee oudolta sinusta sinun valta-istuimellasi, että niin kurja olento, kuin minä olen, poimin Aasian kauniimman kukan. Muista vaan, että onnen vaiheet ovat kummalliset. Minä en ollut aina, mikä nyt olen. Me olemme yhtyneet ennen. Oli semmoinen päivä, eipä aivan kaukainenkaan, jolloin sallimus näytti puoleksi taipuvan kohtalomme vaihettamiseen, jollei muutamia kavalia konnia olisi ollut, jotka minä näen täällä. Jos minä olisin voittanut, minä luulen, että olisin osoittanut enemmän sääliväisyyttä."
Karamanian kuningas oli mitä kiivaimpia miehiä. Hän oli laittanut puheensa neuvon-antajiensa mietteitä ja ohjauksia myöten. Nämät olivat vakuuttaneet hänelle, että se tapa, jota hän noudatti, saattaisi Alroy'n tunnustamaan kaikki, mitä hän tahtoi, ja erittäinkin puhdistamaan prinsessa Schirenen mainetta — tämä oli jo koettanut uskotella Alp Arslania, ettei kukaan nainen koko maailmassa ollut niin paljon vääryyttä kärsinyt kuin hän. Karamanian kuningas polki kolmesti jalkaansa valta-istuimensa lattiaan ja huudahti kovin suuttuneena: "partani kautta, te olette pettäneet minut! Se koira ei ole tunnustanut mitään!"
Kaikki neuvon-antajat ja etevimmät päälliköt ja mollat ja imamit ja kadit ja kaupungin päähenkilöt olivat suuresti hämmästyksissään. He alkoivat heti tuumailla keskenänsä ja päättivät, ankarasti väiteltyänsä, että, ennenkuin viimeisiä koetettaisiin, oli paras näyttää todeksi, mitä vanki ei tahtonut ilmoittaa. Hyvin arvoisa sheiki, joka oli puettu väljiin, viheriäisiin vaatteisin ja jolla oli pitkä, valkoinen parta ja turbani, kuin Babelin torni, nousi nyt. Hänen tunnettu hurskautensa vaati kaikkia äänettömyyteen, sillä välin kuin hän itse lausui pitkän rukouksen, pyytäen Allah'ta ja Profeettaa hämmentämään kaikkia häväiseviä Juutalaisia ja uskottomia ja vuodattamaan totuuden sanoja jumalisten ihmisten suuhun. Ja nyt kunnian-arvoisa sheiki kutsui esiin kaikki todistajat David Alroy'ta vastaan. Heti Kisloch, Kurdilainen, joka oli koroitettu Bagdadin kadiksi, astui esiin, veti sametti-kukkarostansa paperikääryn ja luki semmoisen todistuksen, jossa arvoisa Kisloch vakuutti, että hän ensin tutustui vangin, David Alroy'n kanssa joissakin erämaan raunioissa — muutamain rosvojen pesässä, joita Alroy johdatti; että hän, Kisloch, oli rehellinen kauppias ja että nämät konnat olivat ryöstäneet hänen karavaninsa ja hän itse joutunut vankeuteen; että hänen vankeutensa toisena yönä Alroy oli ilmestynyt hänen eteensä leijonan muodossa ja kolmantena tuimasilmäisenä härkänä; että hänen oli tapa alinomaa muuttaa itsensä; että hän usein nosti henkiä; että viimein eräänä kauheana yönä Eblis itse tuli suurella juhlasaatolla ja antoi Alroy'lle Salomonin, Davidin pojan valtikan; ja että tämä seuraavana päivänä kohotti lippunsa ja kohta sen jälkeen kukisti Hassan Subah'n ja tämän Seldshukit useitten hirmuisten paholaisten silminnähtävällä avulla.
Kalidaan, Indialaisen, Guebriläisen ja Neekerin ja muutamien muitten saman hengen lapsien todistukset vetivät täysin määrin vertoja Kisloch Kurdilaisen uhkealle kertomukselle. Hebrealaisen valloittajan vastustamaton menestys oli kieltämättömällä tavalla selitetty, Mahomettilaisten aseitten kunnia ja Moslemin uskon puhtaus olivat asetetut jälleen entiseen loistoonsa ja saastuttamattomaan maineesensa. Todeksi saatiin, että David Alroy oli Ebliin lapsi, noitamies, taikakalujen ja myrkkyjen käyttäjä. Kansa kuunteli kauhulla ja harmilla. He olisivat tunkeneet vartiaväen läpitse ja repineet hänet kappaleiksi, jolleivät olisi pelänneet Karamanialaisten sotatapparoita. Niin he lohduttivat mieltänsä sillä, että he ennen pitkää saisivat nähdä hänen kidutuksensa.
Bagdadin kadi kumarsi Karamanian kuningasta ja kuiskasi soveliaan matkan päästä jotakin kuninkaalliseen korvaan. Torvet kaikkuivat, kuuluttajat vaativat äänettömyyttä ja kuninkaan huulet liikkuivat taas.
"Kuule, oi kansa, ja ole viisas. Pääkadi aikoo nyt lukea kuninkaallisen prinsessan Schirenen, noiturin etevimmän uhrin todistuksen."
Ja todistus luettiin, joka vakuutti, että David Alroy omisti ja kantoi lähinnä sydäntänsä erästä talismania, jonka Eblis oli antanut hänelle ja jonka voima oli niin suuri, että, jos sitä kerta painettiin naisen rintaa vastaan, tämä ei enää voinut hallita tahtoansa. Tämmöinen kova onni oli kohdannut oikeauskoisten hallitsian tytärtä.
"Onko siinä niin kirjoitettu?" vanki kysyi.
"On", kadi vastasi, "ja sen alla on vielä prinsessan kuninkaallinen allekirjoitus."
"Se on väärennetty."
Karamanian kuningas kavahti valta-istuimeltansa ja oli vihoissansa astumallaan sen portaita alas. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset, hänen partansa kuin tulen liekki. Joku lempiministeri rohkeni vienosti pidättää häntä hänen kuninkaallisesta vaipastansa.
"Tapa paikalla pois se koira", Karamanian kuningas mutisi.
"Prinsessa on itse täällä", lausui kadi, "todistamassa niitä noitakeinoja, joitten alaisena hän oli, vaan joitten vaikutuksesta hän nyt Allah'n ja Profeetan voiman kautta on pääsnyt."
Alroy'ta vävähti!
"Astu esiin, kuninkaallinen prinsessa", kadi sanoi, "ja jos se todistus, jonka kuulit, on perustettu, nosta ylös se kuninkaallinen käsi, joka koristi sen allekirjoituksellaan."
Lähellä valta-istuinta oleva eunukkien joukko teki tilaa; naishaamu, joka oli verhottu hunnulla jalkoihin saakka, astui esiin. Hän nosti ylös kätensä; koko kerääntynyt kansa tuskin hengitti mielenliikutuksesta; eunukkien rivit ummistuivat jälleen; huuto kuului ja hunnustettu haamu katosi.
"Minä odotan kidutuskoneitasi, kuningas", Alroy lausui raskaan surun äänellä. Hänen lujuutensa näytti luopuneen hänestä. Hänen silmänsä olivat luodut maahan. Hän oli nähtävästi vaipunut syvään miettimiseen taikka heittäynyt epätoivoon.
"Valmistakaat seipäät", käski Alp Arslan.
Koko kansan joukkoa värisytti vasten mieltäkin.
Yksi orja lähestyi ja tarjosi paperikääryä Alroy'lle. Hän tunsi Nubialaisen, joka oli Honainin palveluksessa. Hänen entinen ministerinsä ilmoitti hänelle, että hän oli saapuvilla; että ne ehdot, joita hän vankihuoneessa tarjosi, vielä myönnettäisiin; että jos Alroy, jota asiaa hän ei epäillyt ja jota hän rukoili, suostuisi niitä vastaan-ottamaan, hänen tuli pistää paperikäärö poveensa, mutta, jos hän yhä oli taipumaton, jos hänen yhä oli mieletön päätös kuolla hirveä ja häväisevä kuolema, hänen tuli repiä se rikki ja heittää se tanterelle. Silmänräpäyksellä Alroy otti paperikääryn ja repi sen kiivaasti tuhansiin palasiin. Tuulen puuska levitti kappaleet laajalle yliympäri. Alhaiso riiteli näistä David Alroy'n viimeisistä muistoista; ja tämä vähäinen tapaus tuotti paljon hämminkiä.
Tällä välin Neekerit varustivat kidutuksen ja kuoleman koneita.
"Tuon juutalaisen koiran itsepintaisuus tekee minun hulluksi", lausui Karamanian kuningas hovimiehillensä. "Minua haluttaa puhutella häntä vähän, ennenkuin hän kuolee." Lempiministeri pyysi hallitsiaansa olemaan levollisena; mutta kuninkaallinen parta kävi niin punaiseksi, ja kuninkaalliset silmät iskivät niin kauheata tulta, että lempiministerikin lopulta myöntyi.
Torvi kaikkui, kuuluttajat vaativat vaiti-oloa, ja Alp Arslanin ääni eroitettiin jälleen.
"Senkin koira, näetkö sinä, mikä on tarjonasi? Tiedätkö sinä, mikä vartoo sinua sinun herrasi Ebliin asunnoissa? Voiko väärä ylpeys viehättää Juutalaistakin? Eikö elämä ole suloista? Eikö olisi parempi olla minun varvaskenkieni kantaja kuin tulla seivästetyksi?"
"Jalomielinen Alp Arslan", vastasi Alroy ilmeisen ylenkatseen äänellä; "luuletko, että mikään kidutus rasittaa niin, kuin se muisto, että sinä olet voittanut minun?"
"Partani kautta, hän ivaa minua!" Karamanialaisten hallitsia huudahti; "hän tekee kiusaa minulle! Älkäät koskeko vaippaani. Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Te ette näe kauemmaksi kuin hunnustettu haukka, te sokean äidin lapset. Se on noita; hänellä on vielä jälellä joku päätaika; hän pelastaa vielä henkensä. Hän lentää ilmaan taikka vaipuu maan sisään. Hän nauraa meidän kidutuksiamme." Karamanian kuningas astui tuota pikaa valta-istuimensa portaita alaspäin; häntä seurasivat hänen lempiministerinsä ja hänen neuvon-antajansa ja hänen etevimmät päällikkönsä ja kadit ja mollat ja imamit ja kaupungin päähenkilöt.
"Sinä noita!" Alp Arslan huudahti, "hävytön noita! halvan äidin halpa poika! koirien koira! niskotteletko sinä meitä vastaan? Kuiskaako herrasi Eblis toivoa sinun korviisi? Nauratko meidän rangaistuksiamme? Aiotko lentää ylös ilmaan? vai painua alas maahan? Niinkö, niinkö?" Hengästyneenä ja vihastansa uupuneena hallitsia vaikeni. Hän repi partaansa ja polki maata rajussa vimmassaan.
"Sinä olet viisaampi kuin neuvon-antajasi, kuningas Arslan; minä en nöyrry sinun edessäsi. Minun Herrani, vaikka hän ei ole Eblis, ei ole hylännyt minua. Minä nauran sinun rangaistuksiasi. Sinun kidutuksiasi minä ylenkatson. Minä sekä vaivun maan sisään että kohoan ilmaan. Tyydytkö nyt vastaukseeni?"
"Partani kautta", huudahti tulistunut Arslan, "minä tyydyn vastaukseesi. Pelastakoon Eblis sinut, jos hän voi;" ja Karamanian kuningas, Aasian mainioin miekan piteliä veti säilänsä, ikäänkuin salaman, tupesta ja silpaisi yhdellä säväyksellä Alroy'lta pään. Se kaatui, vaan, kun se kaatui, riemuitsevan pilkan hymy näytti vivahtelevan sankarin kylmenevillä kasvoilla ja kysyvän hänen vihollisiltansa: "missä kaikki teidän kidutuksenne nyt ovat?"