"Suo minulle anteeksi; minä luulin sinua Jabasterin oppilaaksi, tietohaluiseksi uneksijaksi. Minä näen, että sinulla on syvä kunnianhimo."
"Minä olen ruhtinas; ja minä tahtoisin mielelläni olla ruhtinaana ilman kahleitta."
"Kuuntele minua, Alroy", lausui Honain matalalla äänellä ja laski käsivartensa hänen ympärillensä, "minä olen sinun ystäväsi. Meidän tuttavuutemme on varsin uusi: se ei tee mitään, minä rakastin sinua, minä tulin sinun avuksesi, kun sinulle tehtiin vääryyttä, minä hoitin sinua, kun olit sairaana, ja nytkin sinun henkesi on minun vallassani, vaan minä tahtoisin varjella sitä omalla hengelläni. Sinun on mahdoton epäillä minua. Meidän ei käy taipumuksiamme määrääminen; minun on sinun puoleesi. Meidän samantunteisuutemme on täydellinen. Sinä näet minut, sinä näet mikä minä olen: Hebrealainen, vaikka tuntematon, yksi siitä ylenkatsotusta, hyljätystä, vainotusta kansasta, jonka päällikkö sinä olet. Minunkin teki mieli päästä vapaaksi ja kunnioitetuksi. Vapaus ja kunnia on minulla nyt, mutta minä olin oma Messiakseni. Minä jätin aikanansa meidän onnettoman asiamme, mutta minä tutkin sitä. Kysy Jabasterilta, kuinka minä taistelin. Ainoastaan nuoruuteni voi puolustaa tämmöistä ajattelemattomuutta. Minä jätin tämän maan, minä harjoitin lukemista ja oleskelin Kreikkalaisten parissa. Minä palasin Konstantinopolista varustettuna kaikilla heidän tiedoillansa ja osaksi heidän viekkaudellaan. Ei kukaan tuntenut minua. Minä omistin heidän turbaninsa, ja minä olen — herra Honain. Noudata kokemustani, lapsi, ja pelasta itsesi monesta surusta. Käytä viimeiset vaiheesi eduksesi. Ei kukaan voi tuntea sinua täällä. Minä esittelen sinut ylhäisimmille minun lapsenani, jonka joku kaunis kreikkalaisnainen synnytti minulle. Maailma on avoinna sinulle. Sinä saat taistella, sinä saat rakastaa, sinä saat riehaella. Sota ja naiset ja hekuma, kaikki ovat altisna sinulle. Sinun muotosi ja luonnonlahjasi saattanevat sinut suuri-visiriksi. Karkoita päästäsi tyhjät tuumat. Valtakunnan nykyisessä häiriötilassa voinet vieläpä lohkasta itsellesi kuningaskunnan, paljoa mieluisamman kuin tuo hedelmätön maidon ja hunajan maa. Minä olen nähnyt sen, lapseni: kallioinen erämaa, jossa en hennoisi hevostanikaan syöttää."
Hän notkistui alaspäin ja katseli kumppaniansa tarkastelevalla silmällä. Kuutama valaisi Vankeuden Ruhtinaan vakavia kasvoja.
"Honain", hän vastasi pusertaen hänen kättänsä, "minä kiitän sinua.Sinä et tunne minua, vaan kuitenkin minä kiitän sinua."
"Sinä olet siis päättänyt pyrkiä häviöösi."
"Kunniaan, ikuiseen kunniaan."
"Onko menestys mahdollinen?"
"Onko tappio mahdollinen?"
"Oletko sinä mieletön?"
"Minä olen uskovainen."
"Kylläksi tästä. Löytyy vielä yksi pelastuksen toivo. Minun veljeni on määrännyt sinun yritystäsi varten ehdon, jopa vielä semmoisen, jota ei voi täyttää. Saavuta Salomonin valtikka, ja minä suostun rupeamaan sinun alamaiseksesi. Sinä kulutat ehkä vuoden aikaa tähän leikintekoon. Sinä olet nuori ja kestänet sitä. Minä toivon, ettet hukkaa muuta kuin aikaa, joka kuitenkin on hyvin kallis. Kaikkien sinun kärsimystesi perästä minun on velvollisuus sälyttää sinut kunnollisessa tilassa matkalle ja toimittaa sinulle huokeampi pyhävaellus kuin se, jossa tähän anti olet ollut. Ole varma siitä, että sinä käännät takaisin Bagdadiin tarjomuksiani vastaanottamaan. Mutta kaste nousee jo, ja me palaamme divanillemme kahvia juomaan."
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tämä keskustelu tapahtui pengermällä, Alroy lepäsi jossakin lehdossa isäntänsä kauniissa puutarhassa ja mietiskeli tulevaisuutta. Yhtäkkiä joku koski hänen selkäänsä kädellään. Hän katsahti ylös. Se oli Honain.
"Seuraa minua", lausui Jabasterin veli.
Ruhtinas nousi ja seurasi häntä ääneti. He lähtivät sisään huoneesen ja, astuen jo mainitun salin läpitse, etenivät pitkää käytävää myöten alaspäin. Tämä päättyi kaaritettuihin, leveihin portaisin, jotka johdattivat virran luo. Viimeisiin astuimiin oli kiinnitetty venhe, joka heilui Tigrin sinisellä, päivänpaisteessa välkkyvällä kalvolla.
Honain antoi nyt Alroy'lle sametti-väskyn, jota hän pyysi hänen kantamaan; tämän jälkeen he menivät portaista alas ja astuivat katettuun venheesen; ja soutajille mitään käskyjä antamatta he ennen pitkää nopeasti liukuivat eteenpäin laineitten ylitse. Ohitse kulkevien pursien loiskina ja kuljettajien satunnaiset huudot huomauttivat Alroy'ta, joka ei voinut eroittaa mitään, että heidän matkansa hetken aikaa kävi pitkin jotakin kaupungin pääkatua; mutta vähitellen äänet kuuluivat harvemmin ja lopulta kokonaan hiljenivät, siksi kuin kaikki, mikä tapasi hänen korvaansa, oli heidän omien soutajiensa säännölliset ja yksitoikkoiset aironvedot.
Viimein, kun melkein tunti oli mennyt siitä kuin he lähtivät matkalle, venhe pysäytettiin ja sidottiin kiinni johonkin laituriin. Sivu-varjostimet vedettiin pois, ja Honain ja hänen kumppaninsa nousivat maalle.
Matala, mutta hyvin avara rakennus, johon oli maalattu valkoisia ja kultaisia arabeskeja, säännötön, mutta ihantava muodoltansa, useilla vähäisillä kupoleilla ja korkeilla, hoikilla torneilla kohosi sypressilehtojen keskeltä leveän ja hiljaisen joen rannalta. Väkevä virta oli vienyt heidät kauas kaupungista, joka oli näkyvissä, vaikka etäältä. Ei ollut mitään asuntoa, ei mitään inhimillistä olentoa lähipaikoilla. Vastapäinen ranta oli aidattu puutarhoiksi. Ei yhtä venhettäkään kulkenut ohitse.
Viitaten Alroy'ta seuraamaan itseänsä, mutta vielä äänetönnä Honain astui vähäisen portin luo, jota hän kolkutti. Heti avasi tämän yksinäinen Nubialainen, joka kumarsi nöyrästi, kun vieraat menivät sivuitse. He astuivat matalaa ja hämärää käytävää, jonka holvikatto oli koristettu kohokuvilla, siksi kuin he saapuivat kilpiönkuorella ja perlemolla päällistetylle ovelle. Tässä Honain, joka kävi edellä, kääntyi Alroy'n puoleen ja lausui: "mitä hyvänsä tapahtunee ja kuka hyvänsä puhutellee sinua, jos sinä rakastat minun ja omaa henkeäsi, älä vastaa mitään."
Ovi avaantui, ja he tulivat suunnattoman suureen, komeaan saliin. Kirjavat, marmoriset pylväät ylenivät punaisesta ja sinisestä saman-aineisesta permannosta ja kannattivat kaaritettua, ympyriäistä ja kuviin leikattua kattoa, joka hohti purpurasta ja kullasta. Suihkulähteen ympärillä, joka äärettömän isosta lazurisäiliöstä purskutti vettänsä viidenkymmenen jalan korkealle, venyi vähäisillä, keltaisilla Barbarian matoilla joukko nubialaisia eunukkeja, jotka olivat puetut uhkeihin purpura- ja kultavärisiin vaatteisin ja varustetut norsunluisilla sotatapparoilla, joitten varret olivat kaunistetut kalliilla arabeskeillä ja somasti pistivät silmiin sinisten ja kiiltävien terien rinnalla.
Eunukki-vartioston päällikkö nousi, kun hän näki Honainin, ja tervehti häntä painaen kättään päätänsä, suutansa ja sydäntänsä vastaan. Kalifin lääkäri käski kädellään Alroy'n odottaa, astui muutamia askelia eteenpäin ja alkoi hiljaisella äänellä puhutella eunukkia. Muutamien silmänräpäysten perästä tämä upseeri palasi entiselle paikallensa, ja viitaten Alroy'ta luoksensa Honain meni salin poikki.
Edeten avonaisen holviston läpitse he saapuivat neliskulmaiseen ruusutarhaan, jossa vilottelevat vedet ympäröivät jokaista kukkaislavaa, ja joka uiskenteli ikäänkuin taikasaari jollakin vedenneitojen merellä. Aaltojen läikkynä ja kukkien lemut yhdistyivät ja synnyttivät nukuttavan vaikutuksen, jota Alroy ainoastaan kiihkeän ja kummallisen uuteliaisuutensa kautta voi vastustaa. Liikkuen eteenpäin pitkin sievää ja sirotekoista pylväskäytävää, joka liitti salin muihin rakennuksen osiin, he seisahtuivat korkean ja komean portin eteen.
Tämä kuun valaisema portti oli kolmenkymmenen jalan korkea, oli tehty viheriästä ja punaisesta jaspisharkosta ja leikattu noitten Saraceneille mieluisien, fantastillisesti aaltoilevien kaarten kaltaiseksi. Taitava tekiä oli käsittänyt sen edun, jota kalliin kiven punaiset suonet tarjosivat hänelle, ja oli rohkeasti kohottamalla muodostanut nämät kahdeksi isoksi ja kiverteleväksi käärmeeksi, jotka sujauttivat pystyharjaiset päänsä ja kiiluvat silmänsä Honainia ja hänen kumppaniansa päin.
Kalifin lääkäri veti tikarinsa vyöltänsä ja koputti sillä kolmasti toisen käärmeen päätä. Jykeä portti aukeni kumisten, ja heidän edessänsä seisoi abyssinialainen jättiläinen, joka piti karjuvaa leijonaa kahleista kiinni.
"Hiljaa, Harun!" lausui Honain eläimelle ja nosti samalla kättänsä, jolloin peto äänetönnä kyykistyi maahan. "Arvokas Morgargon, minä tuon sinulle muistolahjan." Abyssinialainen näytti hampaansa, isommat ja valkoisemmat kuin leijonan, kun hän irvistellen vastaan-otti kohteliaan Honainin antimen; ja hänen suustansa kuului muutamia outoja ääniä, mutta hän ei kyennyt puhumaan, sillä hän oli mykkä.
Jaspisportti laski kumppanit pitkään, korkeaan ja holvitettuun kammioon, jota avarat, maalatut lasi-ikkunat valaisivat. Silkki- ja hopeatapetit riippuivat seinissä, eriskummaiset matot peittivät laattian ja tavattoman suuria sohvia oli asetettu pitkin seiniä. Ja näin he astuivat samanmuotoisten huoneitten läpitse, joista nähtiin muutamista, että niissä oli äsken asuttu, kunnes he tulivat toiseen neliskulmaan, jonka aivan omituinen suihkulähde melkein täytti. Tämä nousi kultaisesta säiliöstä, joka oli koristettu helmillä, ja sitä ympäröitsi kaikenlaisten harvinaisten nelijalkaisten eläinten kuvat, veistettyinä mitä kalliimmista aineista. Tuossa kultainen tiikeri säihkyvin rubinisilminensä ja virtailevin opaliviiruineen hiipi verisistä pidoistansa virvoittavan veden reunalle; tässä giraffi kohotti hoikkaa hopeakaulaansa keskellä kaikenmoisia metsän-asukkaita, ja komeat apinajoukot, kiiltäen kalliista kivistä, lepäsivät jos jossakin kummallisessa asemassa säiliön partaalla.
Suihkulähde itse oli kultainen ja hopeinen puu, joka levitti kaikkialle lukemattomia oksiansa. Nämät olivat täynnä kaikenlaatuisia kummallisia lintuja, joitten höyheniksi oli osaavasti kuvattu samanvärisiä kalliita kiviä, ja jotka visertelivät kauniita nuotteja, kun ne vuodattivat nokistansa sointusaa ja jäähdyttävää elementtiä.
Suurella vaivalla Alroy voi olla kummastuksesta äännähtämättä, mutta alati valpas Honain kääntyi hänen puoleensa, sormi painettuna suuta vastaan, ja jättäen neliskulman he saapuivat puutarhoihin.
Korkeat terrassit, mustat sypressiryhmät, suikertelevat akasiakäytävät, kaukaa katsoen ääretön paradisi, ja paikoin joku hohtava paviljongi tai komea kioski! Virralta katsoessaan Alroy ei voinut arvata itse palatsin suuruutta. Se näytti rajattomalta, ja varma oli, että he eivät olleet nähneet kuin varsin vähäisen osan siitä. Kun he liikkuivat edelleen, torvien ääni äkkiä kaikkui. Se lähestyi lähestymistään yhä lujempana: ennen pitkää likenevän ratsasjoukon töminä kuului. Honain veti Alroy'n syrjille. Joku seurue näkyi tulevan pimeästä sypressilehdosta. Neljä sataa miestä talutti yhtä monta valkoista verikoiraa, joitten kaulavitjat olivat kullasta ja rubineista. Näitten perästä tuli sata miestä, itsekukin pitäen yhtä peitettyä haukkaa; sitten kuusi hevosmiestä kalliissa puvuissa; tuosta yksityinen ratsastaja, istuen tähti-otsaisen hevosen selässä. Ratsastaja oli keski-ikäinen, kaunis ja arvokkaan näköinen. Hänen asunsa oli yksinkertainen, mutta hänen jahtikeihäänsä varsi oli kokonaan timanteista ja sen terä kullasta. Häntä seurasi parvi arabialaisia eunukkeja tulipunaisissa vaatteissa, norsunluiset sotatapparat kädessä; ja tähän seurue päättyi.
"Kalifi", lausui Honain hiljaisella äänellä, kun he olivat ratsastaneet ohitse, pannen samalla sormensa huulilleen kysymyksiä estääksensä. Tämä oli ensimäinen ilmoitus Alroy'lle siitä, mitä hän jo oli varonut, että hän oli oikea-uskoisten hallitsiain palatsissa.
Molemmat kumppanit poikkesivat jylhälle ja polveilevalle polulle, joka hiukan ajan perästä saatti heidät vähäiselle ja vienosti viettävälle aukealle paikalle, jota isot seeteripuut ympäröivät. Lakealla nähtiin yksi kioski, pitkä rakennus useilla ikkunoilla, joita varjostimet ja esiin pistävä katto suojelivat. Kioski oli tehty valkoisesta ja viheriästä marmorista, siihen noustiin astuimilla, jotka kävivät pitkin rakennusta, toinen valkoisesta, toinen viheriästä marmorista ja melkein peittyneenä ruusupensaisin. Honain meni yksinään näitä portaita ylös, ja astui sisään kioskiin. Hetken perästä hän katsahti ulos ikkunasta ja viittasi Alroy'ta. David lähestyi, mutta peläten jonkunlaista varomattomuutta Honain kohtasi häntä ja sanoi hänelle matalalla kuiskauksella: "muista, että olet kuuro, mykkä ja eunukki." Alroy'n oli vaikea pysyä hymyilemättä, ja Vankeuden Ruhtinas ja kalifin lääkäri astuivat yhdessä kioskiin. Kaksi hunnulla verhottua naista ja kaksi vartioväen eunukkia otti heidät vastaan eteishuoneessa. Ja nyt he tulivat semmoiseen huoneesen, joka oli melkein koko kioskin pituinen ja aukeni toiselta puolen puutarhoja päin; toista puolta kannatti norsunluinen seinä. Tämän seinän komeroihin oli maalattu viheriäisiä freskokuvia ja jokaiseen asetettu ruusupensas. Jokainen komero oli myöskin peitetty miltei näkymättömällä kultaisella ristikolla, joka säilytti yhden satakielen ja saatti tämän pysyväiseksi sen ruusun suhteen, jota hän rakasti. Jokaisen komeron juurella oli suihkulähde, mutta veden asemesta joka säiliö oli täynnä puhtainta elävää hopeaa. Kioskin katto oli tehty perlemosta, jota oli kirjaeltu kilpiönkuorella; permanto, harvinaisesta marmorista ja kalliista kivistä kudottu mosaiki, asetti näkyviin mitä suloisimpia hedelmiä ja ihanimpia kukkia. Tälle permannolle georgialainen paagi vähän väliä ripoitti virvoittavia hajuvesiä. Komean huoneen toisessa päässä oli vaalean viheriä silkkidivani, koristettuna helmillä ja peitettynä valkoisilla ja kullankeltaisilla satinityynyillä. Yhdellä tämmöisellä, keskellä divania, istui tyttö, silmät miettien kiintyneinä persialaiseen runovihkoon, joka oli hänen polvellansa, toinen käsi leikiten helmistä ja smaragdeista liitetyllä rukousnauhalla, toinen pitäen pitkiä kultaisia ketjuja, joihin valkea metsäkauris oli sidottu.
Tyttö katsahti ylös, kun Honain ja hänen kumppaninsa astuivat sisään. Hän oli aivan nuori, yhtä nuori kuin Alroykin. Hänen pitkät, vaaleanruskeat hiuksensa kohosivat korkealta, valkoiselta otsalta, joka oli peitetty sinisillä suonilla, ja valuivat helmillä nidottuina hänen hartioillensa. Hänen silmänsä olivat hyvin isot ja tumman siniset; hänen nenänsä vähäinen, mutta korkea ja kaareva. Hänen kasvojensa kauneus oli häikäisevä, ja, kun hän katseli ylös ja tervehti Honainia, hänen hohtavat poskensa kävivät kuoppihin, jotka viehättivät vielä enemmän, koska ne eivät sointuneet hänen kasvojensa yleiseen luontoon, jossa ilmaantui ylpeys ja pilkka. Hän oli puettu karmosinipunaiseen silkkihameesen ja hänen uumillansa oli viheriäinen shaali, josta vähäisen tikarin timanttikahva pilkisteli. Hänen pyöreät, valkoiset käsivartensa näyttivät erittäin vähäisiltä, kun ne sattumalta välähtivät esiin isoista, väljistä hioistansa. Toisen peittivät juvelit, mutta oikea oli aivan paljas.
Honain likeni ja kumartaen suuteli tytön tarjoamaa kättä. Alroy vetäytyi takaperin.
"Minulle kerrottiin, että Maailman Ruusu hiutui tänä aamuna", lausui lääkäri ja kumarsi taas hymyillen, "ja hänen orjansa kiiruhti hänen käskystänsä häntä hoitamaan."
"Oli etelätuuli. Tuuli on kääntynyt, ja Maailman Ruusu voi paremmin", vastasi tyttö nauraen.
Honain koetti hänen suontansa.
"Säännötön", lääkäri lausui.
"Niinkuin minä itse", vastasi tyttö. "Onko tuo joku uusi orja?"
"Äsken ostettu, ja hyvä saalis. Hän on kaunis, hänellä on se etu, että hän on kuuro ja mykkä eikä tee minkäänlaista vahinkoa."
"Se on paha", vastasi tyttö; "näyttää siltä kuin kaikki kauniit ihmiset olisivat syntyneet joutaviksi. Minä esimerkiksi."
"Huhu kuiskailee kuitenkin ihan toista", lääkäri virkki.
"Kuinka niin?" kysyi tyttö.
"Nuori Karamanian kuningas."
"Mitä vielä! minä olen päättänyt inhota häntä. Barbari!"
"Sankari!"
"Oletteko koskaan nähnyt häntä?"
"Olen."
"Onko hän kaunis?"
"Niinkuin yli-enkeli."
"Ja rikas?"
"Eikö hän ole voittaja? Koko maailman aarteet tulevat teille."
"Minä olen kyllästynyt komeuteen. Minä rakennutin tämän kioskin sitä unhottaakseni."
"Se ei ole ensinkään komea", lausui Honain katsoen ympärillensä hymyillen.
"Ei", vastasi tyttö itsetyytyväisellä muodolla; "tässä kumminkin voi unhottaa sen onnettomuuden, että on prinsessa."
"Se kai on suuri onnettomuus", lisäsi lääkäri.
"Ja kuitenkin se varmaan on ainoa välttäväinen kohtalo", vastasi tyttö.
"Epäilemättä", jatkoi Honain.
"Ainakin meidän onnettomalle sukupuolelle."
"Kovin onnettomalle."
"Jospa vaan olisin mies!"
"Mikä sankari te olisitte!"
"Minä eläisin loppumattomissa seikkailuksissa."
"Sitä minä en ollenkaan epäile."
"Oletteko hankkineet minulle nuot kirjat?" kysyi prinsessa vilkkaasti.
"Ne ovat orjallani", Honain vastasi.
"Näyttäkäät ne heti minulle."
Honain otti Alroy'lta väskyn ja levitti prinsessan eteen sen sisällön — juuri ne kreikkalaiset runoelmat, joita kauppias Ali oli toimittanut hänelle.
"Minä olen väsynyt runouteen", sanoi prinsessa silmäillen kalliita kirjoja ja sysäten niitä pois luotansa. "Minun tekee mieli katsoa mailmaa."
"Siihen te pian väsyisitte", vastasi lääkäri.
"Luullakseni yhteinen kansa ei koskaan väsy", jatkoi prinsessa.
"Paitsi työhön", sanoi lääkäri; "huoli heidät hengissä pitää."
"Mitä huoli on?" kysyi prinsessa hymyillen.
"Se on yksi jumala", vastasi lääkäri, "näkymätön, mutta kaikkivaltias. Se ryöstää kukat poskilta ja nopeuden suonista — se viepi ruokahalun ja muuttaa hiukset harmaaksi."
"Se ei siis olekaan mikään tosi-jumala", lausui prinsessa, "vaan epäjumala, jonka me itse luomme. Minä olen oikea mahomettilainen enkä tahdo palvella sitä. Kerro minulle uutisia, Honain."
"Nuori Karamanian kuningas —"
"Taas! tuo barbari! Te olette hänen palkkalaisensa. Minä en huoli hänestä. Sitäkö varten jättäisin tämän vankeuden, että joutuisin toiseen — miksi muistutatte minua siitä? Ei, kallis Hakim, jos minä ollenkaan menen miehelle, minä menen vapaaksi päästäkseni."
"Mahdotonta", vastasi Honain.
"Äitini oli vapaa, kunnes hän rupesi kuningattareksi ja orjaksi. Minä aion päättää niinkuin hän alkoi. Te tiedätte, mitä hän oli."
Honain tiesi hyvin, mutta oli liian viisas sitä ilmoittamaan.
"Rosvon tytär", prinsessa jatkoi, "joka taisteli isänsä vieressä. Se vasta elämää on! Minun täytyy ruveta rosvoksi. Se on luonnossani. Minä tahdon kuulla kohtaloni, Honain. Te olette astrologi; ennustakaat se."
"Minä olen jo syntymätähteänne tutkistellut. Teidän tähtenne on kometi."
"Se aavistaa hyvää; suuria meteleitä ja epävakaista loistoa. Minä soisin olevani tähti", lisäsi prinsessa syvällä, täysinäisellä äänellä ja ajattelevalla muodolla; "tähti kirkkaalla, sinisellä taivaalla, ihana ja vapaa. Honain, Honain, metsäkauris on katkaissut ketjunsa ja syö nyt ruusujani."
Alroy riensi esiin ja otti kiinni sievän tyhjäntoimittajan.
Honain loi hätääntyneen silmäyksen häneen; prinsessa vastaan-otti ketjut Alroy'n kädestä ja katseli häntä tarkastellen.
"Mitkä kauniit silmät tuolla otus-paralla on!" huudahti prinsessa.
"Metsäkauriillako?" lääkäri kysyi.
"Ei, orjallanne", vastasi prinsessa.
"No, hän punehtuu! Jollei hän olisi kuuro ja mykkä, luulisin melkein, että hän ymmärtää puheeni."
"Hän on hyvin kaino", lausui Honain vähän pelossaan; "hän hämmästyi rohkeata käytöstänsä."
"Minä rakastan kainoutta", sanoi prinsessa; "se on huvittava. Minä olen kaino; enkö minä ole?"
"Kyllä", vastasi Honain.
"Ja hupainen?"
"Aivan."
"Minä vihaan hupaisia ihmisiä. Ei ole kuitenkaan mikään niin hyvä kuin suora unteliaisuus."
"Ei olekaan", vastasi Honain.
"Päivät kuluvat niin levollisesti semmoisessa seurassa."
"Niin tekevät", lausui Honain.
"Ei mitään melskeitä; ei mitään pahaa menoa."
"Ei ensinkään."
"Minä olen päättänyt, etten pidä kuin rumia orjia."
"Te olette aivan oikeassa."
"Honain, ettekö te koskaan väitä minua vastaan? Te tiedätte varsin hyvin, että minulla on kaikkein kauniimmat orjat koko maailmassa."
"Kaikki sen tietävät."
"Ja te tiedätte, että minä olen suuresti mieltynyt teidän viimeiseen ostoonne, joka kertomuksenne mukaan on erinomaisen sovelias minulle. No, ettekö te suostu siihen."
"Kyllä; minä en epäile, että teidän korkeutenne on katsova häntä erittäin soveliaaksi, ja totta sanoakseni, harva asia ilahuttaisi minua enemmän kuin jos saisin tarjota hänet teille; mutta minä jouduin taannoin niin pahaan epäsuosioon tuon Cirkassialaisen tähden, että —"
"Oi! jättäkäät se asia minun haltuuni", prinsessa lausui.
"Varsin mielelläni", vastasi lääkäri ja käänsi puheen toisaalle; "ja kun Karamanian nuori kuningas saapuu Bagdadiin, teidän sopii tarjota hänet lahjaksi hänen majesteetillensa."
"Erinomaisen hupaista! ja kuningas on todella sorea ja nuori niinkuin urhoollinenkin; mutta onko hänellä mitään kauneuden tuntoa?"
"Teillä on kylläksi teitä molempia varten."
"Jospa hän vaan tahtoisi ryhtyä sotaan Kreikkalaisia vastaan!"
"Miksi olette niin kiivas Kreikkalaisparkoja vastaan?"
"Te tiedätte, että he ovat uskottomia. Paitsi sitä, he ehkä voittaisivat, ja silloin minulla olisi se huvi, että pääsisin vangiksi."
"Oivallista!"
"Viehättävää! minä saisin nähdä Konstantinopolin ja päästä keisarin puolisoksi."
"Päästä keisarin puolisoksi!"
"Epäilemättä. Tietysti hän rakastuisi minuun."
"Tietysti."
"Ja sitten — ja sitten, minä valloittaisin Parisin!"
"Parisin!"
"Te olette käyneet Parisissa?"
"Olen minä."
"Miehet elävät sisäänsuljettuina siellä", lausui prinsessa hymyillen, "eikö niin? ja naiset tekevät, mitä he tahtovat?"
"Te teette aina, mitä mieleenne johtuu", sanoi Honain nousten.
"Te lähdette pois?"
"Minun täällä käyntini eivät saa kestää liian kauan."
"Jääkäät hyvästi, rakas Honain!" lausui prinsessa synkkämielisellä muodolla. "Te olette ainoa koko Bagdadissa, joka pystyy mitäkään ajattelemaan, ja te jätätte minun. Minun kohtaloni on surkea, koska kaikki vaikuttaa minun tunteisini enkä minä ole mitään. Nämät kirjat ja kukat, nämät suloiset linnut ja tämä kaunis metsäkauris — ei! runoiliat kirjoittakoot mitä hyvänsä, mutta kuinka iloisesti luopuisin kaikista näistä vaiti-olon koreista lohdukkeista, jos vaan saisin elää tuntikauden vapaana. Minä kirjoitin eilen muutamia säkeitä itsestäni; ottakaat ne ja antakaat kaupungin taitavimman kopioitsian piirtää ne minulle hopeisilla kirjaimilla punaisen sinertävällä pohjalla, kaunis köynnös ympäri; minä jätän sen teidän suunniteltavaksenne. Hyvästi! Tule tänne, mykkä." Alroy astui esiin, kun prinsessa viittasi, ja lankesi polvilleen. "Tuossa, ota tämä rukousnauha isäntäsi ja mustien silmiesi tähden."
Kumppanit lähtivät pois ja saapuivat äänettöminä venheensä luo. Aurinko oli laskemallansa. Muezzien sointuisa ja raikas ääni kaikkui komean kaupungin lukemattomista minareteistä. Honain veti syrjään purren varjostimet. Bagdad kohosi heidän eteensä summattoman suurina, uhkeina rakennusryhminä, sijaiten keskellä lehtoja ja puutarhoja. Ääretön väkijoukko, jota virkistyttävä hämärä houkutteli ulos, liikkui kaikilla tahoilla. Välkkyvällä virralla nähtiin kimaltavia kalkeja, loistavilla pengermillä koreita ihmisjoukkoja. Prameus ja valta ja hekuma ja kauneus asettui heidän eteensä viehättävimmässä muodossaan, ja Alroy'n sydän mukaantui tähän suuruuteen.
"Mainio näky!" lausui Vankeuden Ruhtinas.
"Aivan toisenlainen kuin Hamadanin", arveli kalifin lääkäri.
"Tänään olen minä nähnyt ihmeitä", lisäsi Alroy.
"Maailma avautuu sinulle", sanoi Honain.
Alroy ei vastannut mitään; mutta tuokion perästä hän kysyi epäilevällä äänellä: "Kuka tuo tyttö oli?"
"Prinsessa Schirene", vastasi Honain; "kalifin lempitytär. Hänen äitinsä oli Georgialainen ja uskoton."
Kuutama valaisi Alroy'ta, joka makasi vuoteellansa, peittäen kasvojansa toisella käsivarrellaan. Hän makasi liikahtamatta, mutta ei nukkunut.
Hän nousi ja astui edestakaisin huoneessa levottomin askelin. Välisti hän seisattui ja katseli permantoa mietteisin vaipuneena. Hän lähestyi ikkunaa ja jäähdytti kuumaa otsaansa sydän-yön ilmassa.
Tunti kului, mutta yhä nuori Vankeuden Ruhtinas pysyi samassa asemassa. Yhtäkkiä hän kääntyi porphyripöydän puoleen ja tarttuen kalliskiviseen rukousnauhaan painoi sitä huuliansa vastaan.
"Unelmieni henki tulee viimein; se kuva, jota olen huokaillut ja ikävöinnyt; se kuva, joka esiintyi noissa kirkkaissa nä'yissä, jolloin ummistin silmäni tämän synkän maailman kolkoilta varjoilta."
"Schirene! Schirene! täällä, tässä yksinäisyydessäni minä vuodatan sinun eteesi intohimoni, kauan pidätetyn — koko elämäni intohimon, ei minkään tavallisen elämän, vaan semmoisen, joka on täynnä syviä tunteita ja synnyttäviä ajatuksia. Voi ihana! voi ihanaa ihanampi! sillä sinä olet minulle niinkuin häiritsemätön uni — miks'et sinä ole minun, miksi me kadotamme silmänräpäystäkään kunniakkaasta elämästämme ja poistamme kohtalostamme puolen sen autuudesta?"
"Mieletön, mieletön, oletko unhottanut? Kopissansa olevan vangin ihastus, jolta huima mielenkuvitus hetkeksi riistää hänen kahleensa! Kalifin tytär ja — Juutalainen!"
"Anna minulle isieni valtikka!"
"Hornaan kaikki talismanit! Minä en tarvitse muuta innostusta kuin hänen muistonsa, ei muuta taikausta kuin hänen nimensä. Taivasten kautta, minä tahdon astua tähän jaloon kaupunkiin voittajana tai kuolla."
"No, mitä elämä on, sillä mietintö yhtyy aina minun himoihini — no, mitä elämä on! Heitä sattumukset koirille ja tempaa pois valhemuoto väärältä yhteiskunnalta! Tässä seison minä, sankari, jonka äly keksii kaikki, jonka sydän on täynnä ääretöntä rohkeutta, jolla on nuoruutta, jäntevyyttä, kuuluisa syntyperä ja semmoinen ulkomuoto, joka on saattanut monen armaan heimokuntamme tytön painamaan alas kaunista päätänsä Hamadanin suloisella lähteellä, ja minä olen — minä en ole mitään."
"Pois koko yhteiskunta! se ei ole tehty minua varten. Minä synnytän oman yhteiskuntani ja olen se jumaluus, jota toisinaan uneksin."
"Me luomme kohtalomme ja nimitämme sitä sallimukseksi. Sinä puhuit viisaasti, Honain. Sinä, viekas Sadusealainen! Pyhä veri virtasi isieni suonissa eivätkä he toimittaneet mitään; mutta minulla on käsivarsi, joka on kasvanut valtikkaa pitämään, ja minä aion voittaa tämmöisen itselleni."
"Minä en voi epäillä voittoani. Voitto on osa minun olemisestani. Minä olen syntynyt kunniaa varten, niinkuin puu on syntynyt tuottamaan hedelmiä taikka levittämään kukkiansa. Teko on tehty. Kun se on päätetty, se on myöskin tehty. Minä tahdon kohdata suurinta kruunattua esi-isääni, vieläpä hänen hautakammiossansa. Mahtava Salomon! hän nai Faraonin tyttären. Haa! mikä tulevaisuus koittaa toiveilleni. Ennusmerkki, oivallinen ennusmerkki!"
"Taivas ja maa yhtyvät luomaan onneani. Surullinen nuoruuteni, jota olen niin usein kironnut, minä tervehdin sinua — sinä olit kunniakas valmistus; ja kun minä, joka en taipunut ympäröivään elämään, pidin itseäni typeränä, minä nyt huomaan, että olin mitä omituisin olento. Taivaitten kautta, minä olen iloinen; ensikerran elämässäni olen iloinen. Minun tekisi mieli nauraa ja taistella ja juoda. Minä olen uudestaan syntynyt; minä olen toinen olento; minä olen mieletön!"
"Oi! aika, suuri aika, maailma puhuu valhetta sinusta. Se sanoo sinua nopeaksi. Minusta näytät kummallisen hitaalta. Lennä, suuri aika, ja tuo minulle siivilläsi valtikkani!"
"Kaikki on vielä tehtävä. Rasittava ajatus. Minun mielikuvitukseni välisti voipuu ja raukenee, ikäänkuin ihana ja uupunut lintu, ja silloin minä olen hukassa. Nuori Karamanian kuningas, nuorekas sankari! Minä soisin hänen olleen Alschirokin! Pelkkä nimikin kirvellyttää sydäntä. Voi! koetukseni eivät ole vielä alkaneetkaan. Jabaster varoitti minua: tuo hyvä, rehellinen Jabaster. Hänen talismaninsa painaa rajua sydäntäni ja näyttää varottavan minua. Minä olen vaarassa. Kerskaten seison täällä, täyttäen huolimatonta ilmaa turhilla sanoilla, sillä välin kuin kaikki on toimittamatta. Minä käyn saamattomaksi. Nuori Karamanian kuningas! No, mitä minä olen tämän ruhtinaan rinnalla? Ei mitään, paitsi omissa ajatuksissani. Kansakkaassa basaarissa he eivät katsoisi minua soveliaaksi pitämään kiinni hänen jalustimestansa taikka kantamaan hänen varvaskenkiään — oi! tätä taisteloa, tätä alinomaista, katkeraa, loppumatonta taisteloa kohtaloni ja unelmieni välillä! Miksi minä ensinkään olen? taikka, koska minä olen, miks'ei minua tunnusteta semmoiseksi kuin minä tahtoisin olla?"
"Suloinen ääni, joka Jabasterin kaukaisessa luolassa laskeusi alas pyhästä kodistasi tuolta ylhäältä kuiskaten lohdutusta, soi'os uudestaan! Lausu'os taas hiljaisia kutsumuksiasi yksinäiseen korvaani ja karkoita pois nämät ajatukset, jotka vainoavat minua — ajatukset, mustat ja hämärät kuin julmat petolinnut, jotka väijyvät sankaria ja odottavat hänen kukistustansa ja riemuitsevat, koska he urhoollisen voittivat. Näissä väekkäissä kaupungeissa on jotakin turmiollista. Usko kukoistaa erämaassa."
Hän heittäysi vuoteellensa ja painaen alas päätänsä näytti vaipuvan mietintöön. Hän kavahti ylös ja tarttuen tauluseensa kirjoitti siihen seuraavat sanat:
"Honain, minä olen ollut kaiken yötä niinkuin David Ziphin korvessa; mutta Herrani avun kautta olen voittanut. Minä pakenen tästä vaarallisesta kaupungista hänen asioillensa, joita olen liian paljon laimin lyönyt. Älä koeta tavoittaa minua, vaan vastaan-ota kiitollisuuteni."
Paahtava aurinko, sininen ja polttava taival, joka taholla korkeita, jylhiä vuorenselänteitä, mustia rotkoja, syviä onkaloita, pohjattomia kuiluja!
Yksityinen olento liikkui etäällä. Nääntyen ja ponnistellen pilgrimi verkalleen kiipesi jyrkkää ja kivistä polkua ylös.
Helteisinä hetket vierivät; pilgrimi saapui viimein vuoren huipulle, vähäiselle ja ryhmyiselle ylängölle, joka oli täynnä summattoman suuria murenneita ja kuumentuneita kallionlohkareita. Kaikki oli autiota: ei mitään lähdettä, ei mitään nurmea; linnut ja hyönteiset olivat yhtä äänettöminä. Kuitenkin tämä oli vuoren huippu: ei mitään korkeampaa kukkulaa kohonnut mistään; pilgrimi pysähtyi ja hengitti huokeammin, ja vieno hymy ilmestyi hänen voipuneissa ja juhlallisissa kasvoissaan.
Hän levähti hetken; hän otti laukustaan muutamia heinäsirkkoja ja hunajaa ja vähäisen vesileilin. Hänen ateriansa oli lyhyt ja yksinkertainen. Hänen palava halunsa päästä määräpaikalle ennen yön tultua pakoitti häntä kulkemaan eteenpäin. Ennen pitkää hän oli astunut ylängön poikki ja alkoi mennä vuorta alaspäin. Yksinäinen öljypuu tuli näkyviin, tuosta kokonainen ryhmä, ja pian ryhmät muuttuivat lehdoksi. Hänen tiensä polvitteli mieluisassa ja kauan kaivatussa siimeksessä. Hän tuli ulos lehdosta ja huomasi, että hän oli käynyt vuorenkylkeä alas enemmän kuin puoliväliin. Tämä päättyi äkisti kovin pimeään ja soukkaan rotkoon; toiselta puolen nousi vuori, jonka korkeata rinnettä seppelöitsi kaupunki, sievästi yleten loivalta kalteelta.
Ei voisi ajatella mitään niin autiota, kolkkoa eikä kauhistavaa kuin ympäröivää maisemaa, jota ei ainoakaan viljelyksen jälki valaissut. Kaupunki seisoi ikäänkuin viimeinen gladiatori häviön amfiteaterilla.
Sitä ympäröitsi korkea, torneilla varustettu muuri, jonka rakennustapa oli pilgrimille tuntematon: portteja vipusiltoineen ja nostoristikkoinensa, neliskulmaisia torneja, ja ampumareikiä joutsimiehiä varten. Etuvartiat, puettuina teräkseen ja kiiltäen auringonlaskussa, astuivat säännöllisillä väli-ajoilla valppaina pitkin muuria, ja eräästä korkeasta tornista liehui lippu, lumivalkoinen lippu, punainen risti keskellä!
Vankeuden Ruhtinas näki viimein isiensä kadotetun pääkaupungin.
Muutamia kuukausia takaperin tämmöinen näkö olit sytyttänyt kaikki Alroy'n salaiset intohimot; mutta aika ja kärsiminen ja katkera kokemus olivat jo vähän masentaneet Hebrealaisten ruhtinaan tulista mieltä. Hän katseli Jerusalemia, hän näki Davidin kaupungin, jota kristikunnan mahtavat soturit vartioivat ja jota puolikuun lukemattomat armeijat uhkasivat. Nuot kaksi maailman suurta puoluetta näytti taistelevan siitä saaliista, jonka valloittamista varten hän, yksinäinen vaeltaja, oli kulkenut erämaan halki. Jos kohta hänen uskonsa esti häntä yrityksensä mahdolliiuutta epäilemästä, tunsi hän kumminkin syvästi, että maailma oli aivan toisenlainen kuin hän oli Hamadanin puutarhoissa ja Kaukason kallioilla uneksinut, ja että, jos hänen tarkoituksensa menestyisi, se tapahtuisi vaan yhdellä ainoalla keinolla. Levollisena, ehkä vähän alakuloisena, mutta täynnä hurskasta nöyryyttä ja pyhää toivoa hän meni alas Josaphatin laaksoon, ja niin, sammuttaen janoansa Siloah'n lähteellä ja nousten vastapäiselle kunnaalle, David Alroy astui Jerusalemiin Sionin portin kautta.
Häntä oli neuvottu, että se kaupungin-osa, joka oli jätetty hänen kansalaisillensa, oli lähellä tätä pääsötietä. Hän kyseli suuntaa vartialta. Tämä ei huolinut vastata häntä. Vanha ryysyihin puettu mies kulki ohitse ja viittasi häntä luokseen.
"Mitä tahdotte, ystävä?" Alroy kysyi.
"Te kuulustelitte kansalaistenne asuntopaikkaa. Te olette varmaan outo Jerusalemissa, koska luulitte, että Frankkilainen puhuisi Juutalaisen kanssa. Teidän kävi hyvin, kun ei teitä potkittu eikä kirottu."
"Potkittu ja kirottu! Nuotko koirat —"
"Hiljaa! hiljaa! Jumalan rakkauden tähden", lausui hänen uusi kumppaninsa kovin säikähtyneenä. "Oletteko lainanneet rahaa heidän päälliköllensä, koska puhutte näin? Jerusalemissa meidän kansamme puhuu ainoastaan kuiskaten."
"Vähät siitä: ei sanat tätä pahaa paranna. Missä kaupungin-osamme on?"
"Onko tämmöistä koskaan nähty! Hän puhuu niinkuin hän olisi Frankkilainen. Minä pelastan hänen, ennenkuin joku rautakinnas särkee hänen päänsä ja —"
"Ystäväni, minä olen väsynyt. Kaupungin-osamme?"
"Ketä te etsitte?"
"Ylimmäistä rabbinia."
"Tuotteko kirjeitä hänelle?"
"Mitä se teihin koskee?"
"Hiljaa! hiljaa! Te ette tiedä, mitä Jerusalem on, nuori mies.Heittäkää pois tämmöinen käytöstapa. Mistä tulette?"
"Bagdadista."
"Vai Bagdadista! Jerusalem ei ole Bagdad. Turkkilainen on peto, vaan kristitty on perkele."
"Mutta kaupungin-osamme?"
"Hiljaa! Te etsitte ylimmäistä rabbinia?"
"Niin juuri!"
"Rabbini Zimriäkö?"
"Ehkä. Minä en tiedä siitä enkä pidä sillä väliä."
"Te ette tiedä siitä ettekä pidä sillä väliä! Tämä ei ollenkaan sovi: te ette saa menetellä tällä tapaa Jerusalemissa. Älkäät sitä uskoko."
"Mies, minä näen, että sinä olet joutava lörpötteliä. Neuvo minua meidän kaupungin-osaan ja minä maksan sinulle hyvästi — taikka mene tiehesi."
"Mene tiehesi! Oletko sinä Hebrealainen? koska sanot 'mene tiehesi' kaikille. Te tulette Bagdadista! Minä sanon teille jotain — menkäät takaisin Bagdadiin. Te ette koskaan sovi Jerusalemille."
"Teidän harmaa partanne varjelee teitä. Vanha houkkio, minä olen vasta tullut pilgrimi, joka olen sanomattomasti uupunut, ja te viivytätte minua tässä typerällä puheellanne!"
"Typerällä puheellani! No! mitä tahdoitte?"
"Johdata minut rabbini Zimrin luo — jos se on hänen nimensä."
"Jos se on hänen nimensä! Kaikki tuntevat rabbini Zimrin, Jerusalemin päärabbinin, Aaronin jälkeläisen. Meillä on vielä temppelimme, sanokoot mitä tahansa. Rabbini Zimri on viisas kirjan-oppinut."
"Viheliäinen narri! Minä häpeän, että kärsivällisyyteni loppuu tuommoisen äijä höpelön tähden."
"Narri! Höpelö! No kuka te olette?"
"Semmoinen, jota ette voi arvatakaan. Älkäät tuhlatko enää sanoja, vaan viekäät minut esimiehenne luo."
"Esimiehenne luo! teidän ei tarvitse mennä kauas. Minä en tunne ketään kansalaista, joka pitää päätänsä korkeammalla kuin minä, ja minua nimitetään Zimriksi."
"Kuinka, päärabbini — tuo suuri kirjanoppinut!"
"Juuri hän; minä luulin, että olitte kuulleet jotakin hänestä."
"Unhotetaan pois, mitä on tapahtunut, hyvä Zimri. Kun suuret miehet liikkuvat nimeänsä ilmoittamatta, he saavat välisti kuulla ankaria sanoja. Se on kalifin osa yhtä hyvin kuin teidänkin. Minä olen iloinen, kun saan tulla tuttavaksi niin mainion oppineen kanssa. Vaikka minä olen nuori ja huonoissa vaatteissa, minä olen jotenkin maailmaa kokenut ja kenties tuon ensi sabbatina synagogassa esiin enemmän dirhemejä kuin ehkä luulitte. Hyvä ja oppinut Zimri, minua haluttaisi ruveta sinun vieraaksesi."
"Arvossa pidettävä nuorukainen! Ja hän puhuu nyt hiljaisesti ja lempeästi! Mutta olipa se oikein onni, että osasin olla saapuvilla. Hyvä — mikä teidän nimenne on?"
"David."
"Varsin kunniallinen nimi — hyvä David. Sattui kuitenkin hyvin, että olin läsnä, kun puhuttelitte vartiata. Juutalainen puhuttelee Frankkilaista, ja vieläpä vartiata! Ha! ha! ha! se on somaa. Kuinka rabbini Maimon on naurava! Sattui todella hyvin, no, eikö sattunut?"
"Tosiaan, aivan oivallisesti."
"Hyvä, se oli rehellisesti puhuttu! Tännepäin! tätä tietä. Ei se ole kaukana. Meitä ei ole monta kansalaista täällä, mutta parempi aika on tuleva — parempi aika on tuleva."
"Minä toivon sen. Tämäkö teidän porttinne on?"
"Se on halpa. Jerusalem ei ole Bagdad, mutta te olette tervetullut."
"Kuningas Pirgandicus astui niihin", lausui rabbini Maimon, "mutta ei kukaan hänen jälkeensä."
"Ja milloin hän eli?" Alroy kysyi.
"Hänen hallituksestansa on kerrottu Talmudissa", vastasi rabbini Zimri, "mutta Talmudissa ei ole mitään vuosilukuja."
"Onko siitä kauankin?" kysyi Alroy.
"Vankeuden jälkeen", vastasi rabbini Maimon.
"Minä epäilen sitä", lausui rabbini Zimri, "taikka miksi häntä kuninkaaksi nimitettäisiin?"
"Oliko hän Davidin huonekunnasta?" sanoi Alroy.
"Kaiketi", lausui rabbini Maimon; "hän oli meidän suurimpia kuninkaita ja voitti Julius Caesarin."
"Hänen valtakuntansa oli Afrikan pohjoisimmissa osissa", lisäsi rabbiniZimri, "ja on vielä tänäkin päivänä, jos vaan voisimme löytää sen."
"Niin, tosiaan", jatkoi rabbini Maimon, "valtikka ei ole koskaan joutunut pois Judan suvusta; ja hän ratsasti aina valkoisella elefantilla."
"Joka eli peitetty kultakankailla", sanoi rabbini Zimri.
"Ja hän kävi kuninkaitten hautakammioissa?" kysyi Alroy.
"Epäilemättä", vastasi rabbini Maimon. "Koko kertomus löytyyTalmudista."
"Eikä vaan voi löytää niitä?"
"Ei kukaan", lausui rabbini Zimri; "mutta tuon oppineen Moses Hallevyn mukaan ne ovat jossakin Libanonin vuoren laaksossa, jonka yli-enkeli Mikael sinetillänsä lukitsi."
"Kuuluisa Babelin oppinut Abarbanel", sanoi rabbini Maimon, "tuopi esiin satakaksikymmentä todistusta Gemaran selityksissänsä, että ne vaipuivat maan sisään, kun temppeli rahoitettiin."
"Eivät mitkään todistukset ole niin tukevat kuin Babelin Abarbanelin", arveli rabbini Zimri.
"Suuri Pundebitan rabbini Akiba on kumonnut ne kaikki", lausui rabbiniMaimon, "ja arvelee, että ne otettiin ylös taivaasen."
"Ja kumpi oikeassa on?" kysyi rabbini Zimri.
"Ei kumpikaan", vastasi rabbini Maimon.
"Satakaksikymmentä todistusta painaa paljon", sanoi rabbini Zimri.
"Hyvin oppinut ja mainio Granadan Aaron Mendola", jatkoi rabbini Maimon, "on näyttänyt todeksi, että kuninkaitten hautakammiot ovat etsittävät eteläisessä Espanjassa."
"Kaikki, mitä Mendola kirjoittaa, ansaitsee huomiota", lisäsi rabbiniZimri.
"Samarian rabbini Hillel käy aina kahdesta Mendolasta", sanoi rabbiniMaimon.
"Hän on varsin oppinut", lausui rabbini Zimri, "ja mitä hän arvelee?"
"Hillel osoittaa, että löytyy kaksi kuninkaitten hautaa", virkki rabbini Maimon, "mutta ettei kumpikaan niistä ole oikea."
"Kuinka oppinut!" huudahti rabbini Zimri.
"Ja kuinka valaiseva!" muistutti Alroy.
"Nämät ovat korkeita aineita", jatkoi Maimon, ja hänen himmeät silmänsä sädehtivät ilosta. "Teidän vieraanne, rabbini Zimri, tarvitsee lukea Damaskon oppineen Schimei'n esitys: 'vaikuttavista mahdottomuuksista.'"
"Se vasta teos on!" huudahti Zimri.
"Minä en koskaan nukkunut hiukkaakaan kolmeen yöhön, kun olin lukenut tämän teoksen", sanoi rabbini Maimon. "Se sisältää kaksitoista tuhatta viisi sataa ja kolmekymmentä seitsemästi otetta Pentateukista eikä yhtäkään ainoata omantakeista muistutusta."
"Siihen aikaan oli jättiläisiä", arveli Zimri; "me olemme lapsia nyt."
"Ensimäisellä luvulla on aivan sama vaikutus, joko sen luki alusta loppuun tai takaperin lopusta alkuun", jatkoi rabbini Maimon.
"Ischabod!" huudahti rabbini Zimri.
"Ja ensimäinen kirjain joka osastossa on kabbalistillinen vertauskuva jostakin Judan kuninkaasta!"
"Temppeli rakennetaan jälleen", sanoi rabbini Zimri.
"Kyllä, kyllä! tämä tiedettä on!" huudahti rabbini Maimon; "mutta mitä tämä suuri esitys 'vaikuttavista mahdottomuuksista' on verraten tuohon syvään, ihmeteltävään ja —"
"Hurskas rabbini!" lausui joku nuori synagogan pappi, joka nyt astui sisään; "tunti on käsillä."
"Älkäät sanoko niin! oppinut Maimon, minun täytyy mennä synagogaan. Olisi hupaista istua koko päivä teitä kuuntelemassa. Tulkaat, David, kansa odottaa meitä."
Zimri ja Alroy jättivät kartanon ja astuivat pitkin kapeita, epätasaisia katuja Hebrealaisten päätemppelin luo.
"Kunnian-arvoisa Maimon on kovasti pahoillaan, kun hän ei voi yhtyä meihin", lausui rabbini Zimri. "Te olette epäilemättä kuulleet hänestä Bagdadissa; hyvin oppinut rabbini."
Alroy kumarsi äänettömänä.
"Hän on varsin vilkas vuosiensa suhteen. Tuskinpa uskoisitte, että hän oli minun opettajani."
"Minä huomaan, että olette perineet paljon hänen opistansa."
"Te olette sangen ystävällinen. Jos rabbini Maimon elää yhden vuoden vielä, hän on ensi pääsiäisinä satakymmenen vuoden vanha."
"Minä en epäile sitä."
"Kun hän on mennyt isiensä luo, on suuri nero sammunut Israelissa. Te halasitte kuulla jotakin kuninkaitten hautakammioista; sanoinhan minä teille, että hän oli tähän omainen. Kuinka täynnä ajatuksia hän oli! Hänen järkensä on niinkuin muna."
"Vähän vanhanpuolinen. Minä varon, että hänen johdatuksensa tuskin tuottanee minulle kuningas Pirgandicon kadehdittavaa onnea."
"Kun kahden kesken, hyvä David, puhumme kuningas Pirgandicota, minä en voi olla luulematta, että oppineelle Maimonille tuli pikkuinen erehdys. Minun päättääkseni Pirgandicus oli ainoastaan ruhtinas. Se oli vankeuden perästä, eikä minun tietääkseni löydy yhtään todistusta, että joku hallitsijoistamme olisi kukistuksen jälkeen ottanut itselleen korkeampaa nimeä. Varmaan ruhtinas, vai kuinka? Mutta, vaikka en sanoisi sitä kellekään muulle kuin teille, minä luulen, että arvokas ystävämme käy vähäisen vanhaksi. Meidän tulee muistaa hänen ikäänsä. Satakymmenen vuoden vanha ensi pääsiäisinä. Siinä on raskas taakka."
"Kyllä! jos siihen lisää hänen tietonsa, se on todella hirveä taakka!"
"Te olette olleet viikkokauden päivät Jerusalemissa ettekä vielä ole käyneet synagogassamme. Se ei ole seeteristä ja norsunluusta, mutta temppeli se kuitenkin on. Tätä tietä. Viikkokaudenko vaan olette oleskelleet täällä? No, te näytätte jo aivan toisenlaiselta! Minä en koskaan unhota ensi yhtymistämme. Se oli mainiota, eikö niin? Ja kun minä ilmoitin teille, että olin päärabbini Zimri, kuinka te muutuitte? Teidän ruokahalunne on kokonaan palannut. Oi! hauska on saada kerta vielä yhtyä omiin kansalaisiin. Vasemmalle päin. Niin! meidän täytyy astua alaspäin vähäisen. Me pidämme kokouksiamme vanhalla hautausmaalla. Teillä on komeampi temppeli, onpa varmaan, Bagdadissa. Jerusalem ei ole Bagdad. Mutta tälläkin on etunsa. Se on turvallinen; me emme ole erittäin rikkaita emmekä tahdo semmoisilta näyttää."
Pitkä käytävä saatti heidät useihin vähäisiin, neliskulmaisiin ja mataliin huoneisin, jotka olivat yhteydessä toinen toisensa kanssa. Näitä valaisi vaskilamput, jotka olivat asetetut vähän matkan päähän toisistaan tyhjiin komeroihin, joissa ennen kuolleitten ruumiita säilytettiin ja joita nyt savuiset liekit olivat soaisseet. Noin kaksi tai kolme sataa henkilöä oli kokoontunut näihin huoneisin, joita tuskin voi eroittaa, kun ensiksi tuli alas kirkkaasta päivänvalosta: mutta vähitellen silmät tottuivat himmeään ja sumeaan ilmaan, ja Alroy näki viimeisessä ja valoisimmassa huoneessa korkean seeterisen kylkikammion, liiton-arkin vertauskuvan, jossa pidettiin pyhät astiat ja pyhitetty lain kopia.
Seisoen riveissä, päät mystillisellä tavalla verhottuina, Israelin hyljätyt tähteet, nuot vangit entisessä pääkaupungissaan, tunnustivat, mistäkään kärsimyksistä huolimatta luottamustansa Jumalaansa ja myöskin uskoansa hänen lupaustensa täyttämiseen, vaikka viivytetyn toivon koko katkeruus täytti heidän sydämensä. Heidän yksinkertainen jumalanpalveluksensa oli päätetty, heidän rukouksensa olivat luetut, heidän vastauksensa tehdyt, heidän lakinsa asetettu näkyviin, ja armeliaisuuden lahjat ylimmäisen papin suusta ilmoitetut. Jumalanpalveluksen jälkeen kunnian-arvoisa Zimri aukaisi jonkun Talmudin kirjan ja selitti kokoontuneelle kansalle lakia, vahvistuneena kaikkien noitten kuuluisain ja oppineitten miesten mielipiteistä, jotka olivat päähenkilöinä hänen tieteellisissä keskusteluissaan ijäkkään Maimonin kanssa.
"On kirjoitettu", lausui rabbini: "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän minun edessäni! No, tiedättekö, mitä meidän isämme Abraham vastasi, kun Nimrod käski hänen palvella tulta? Miks'ei yhtä hyvin vettä, arveli Abraham, joka voi sammuttaa tulen? miks'ei pilviä, jotka voivat vuodattaa vettä? miks'ei tuulia, jotka tuottavat pilviä? miks'ei Jumalaa, joka on luonut tuulet?"
Myöntymisen hyminä nousi koko seurakunnasta.
"Elieser", kysyi Zimri, kääntyen nuoren rabbinin puoleen, "on kirjoitettu, että hän otti kylkiluun Adamista, kun tämä uupui. Onko Jumala siis rosvo?"
Nuori rabbini näytti kummastuneelta ja käänsi silmänsä maahan.Seurakunta oli hyvin hämmästynyt ja vähäisen levoton.
"Eikö kukaan osaa vastata?" lausui Zimri.
"Rabbini", sanoi joku vieras, pitkä, mustanverinen afrikalainen pilgrimi, joka seisoi jossakin huoneen nurkassa ja oli puettu punaiseen vaippaan, johon lamppu loi häilyvän valonsa. "Rabbini, rosvot tunkeusivat viime yönä huoneeseni ja veivät yhden savi-astian, mutta jättivät kultaisen vaasin sijaan."
"Hyvin vastattu, hyvin vastattu", huudahti seurakunta. Suostumuksen osoitukset olivat lujat.
"Oppinut Zimri", jatkoi afrikalainen, "on kirjoitettu Gemarassa, että Jerusalemissa oli nuorukainen, joka rakastui kauniisen tyttöön, vaan tämä halveksi häntä. Ja nuorukainen joutui niin rakkautensa valtaan, ettei hän kyennyt puhumaan; vaan kun hän näki tytön, hän katsoi rukoillen häneen, ja tämä nauroi häntä. Ja eräänä päivänä, kun nuorukainen ei saanut oltua, hän lähti erämaahan; ja yön puoleen hän palasi kotiin, mutta kaupungin portit olivat suljetut. Ja hän meni alas Josaphatin laaksoon ja astui Absalonin hautakammioon ja laski siihen maata; ja hän näki unen: ja seuraavana aamuna hän tuli hymyillen kaupunkiin. Ja neitonen tapasi hänen ja kysyi: sinäkö se olet; oletko sinä nauraja? Ja hän vastasi: katso, kun en eilen mitään lohdutusta saanut, minä läksin ulos kaupungista erämaahan ja palasin kotiin ja kaupungin portit olivat suljetut ja minä menin alas Josaphatin laaksoon ja astuin Absalonin hautakammioon ja laskin maata ja näin unen, ja siitä anti minä olen nauranut! Ja tyttö lausui: 'kerro minulle unelmasi!' Vaan nuorukainen vastasi ja sanoi: minä en kerro unelmaani muille kun vaimolleni, sillä se koskee hänen kunniaansa! Ja tyttö kävi murheelliseksi ja uuteliaaksi ja sanoi: minä olen sinun vaimosi, kerro minulle unelmasi. Ja he menivät suoraa tietä pois ja naivat toisensa, ja siitä asti molemmat nauroivat. No, oppinut Zimri, mitä tämä kertomus tarkoittaa, joutava lorupuhe lakiviisaan mielestä, vaan kuitenkin on vankeuden etevin kirjanoppinut sen kirjoittanut?"
"Minun älyni ei riitä siihen", lausui päärabbini.
Rabbini Elieser oli ääneti; seurakunta huokaili.
"Kuulkaat nyt selitys", sanoi afrikalainen: "nuorukainen on meidän kansamme ja tyttö on kadonnut Sionimme, ja Absalonin hauta osoittaa, ettei pelastus voi tulla kuin Davidin huonekunnasta. Kuuletko tämän, nuorukainen?" kysyi Afrikalainen, astuen esiin ja pannen kätensä Alroy'n olkapäälle, "minä puhua sinulle, sillä minä olen huomannut hartaan osan-oton sinun käytöksessäsi."
Vankeuden Ruhtinas säpsähti ja loi silmänsä edessään olevaan synkkään muotoon, mutta hän ei voinut selittää mitään. Afrikalaisen kasvojen ylipuolta peittivät osaksi mustat, tuuheat hiukset ja leukapuolta hänen korkea pukunsa. Niitten ainoa tunnusmerkki oli leimuava silmä, joka välähti esiin ikäänkuin salama mustasta pilvestä.
"Onko osan-ottoni ainoa syy, joka saattaa teidän kääntymään minun puoleeni?" Alroy kysyi.
"Kuka koskaan ilmoitti kaikki syynsä?" vastasi Afrikalainen nauraen ivallisesti.
"Minä en yritäkään niitä oppimaan. Olkoon siinä kylläksi lausuttu, vieras, että mitä tahansa te tarkoitatte, minä hyvästi ymmärrän sen."
"Se on hyvä: oppinut Zimri, onko tämä sinun oppilaasi? Minä onnittelen sinua. Minä tahdon verrata häntä toivokkaasen Elieseriin." Näin lausuen harteva Afrikalainen astui ulos huoneesta. Seurakunta hajosi myöskin. Alroy olisi mielellänsä heti seurannut Afrikalaista ja puhunut kauemman aikaa ja yksinänsä hänen kanssaan; mutta muutamat minuutit kuluivat Zimrin virallisten toimitusten tähden ennenkuin hän pääsi lähtemään; ja kun hän meni, hän turhaan etsi vierasta. Hän kuulusteli seurakunnalta, mutta ei kukaan tuntenut Afrikalaista. Hän ei ollut kenenkään vieras eikä kenenkään velallinen eikä ollut nähtävästi koskaan ennen siellä ilmestynyt.
Torven ääni ilmoitti, että portit suljettaisiin, kun Alroy lähti Sionin kulkutietä kaupungista. Kiusausta oli vaikea vastustaa. Hän kiirehti ulos ja riensi eteenpäin monta sataa kyynärää taaksensa katsomatta, ja kun hän katsoi, hän huomasi iloksensa, että hänen täytyi jäädä muurien ulkopuolelle yöksi. Aurinko oli laskenut, Öljyvuori ruskotti vielä sen viimeisistä säteistä, mutta Josaphatin laakso oli peittynyt mustaan varjoon.
Hän kulki vähäisen aikaa vuorten välitse, katsellen Jerusalemia sadoilta eri paikoilta ja ihastellen niitä yksityisiä planeteja ja karttuvia tähtiryhmiä, jotka virisivät ihanuuteensa taikka loistaen yhdistyivät. Jokseenkin väsyneenä hän viimein meni alas laaksoon. Vähäinen Siloah'n puro näytti suikertelevan kuutamassa, ikäänkuin hopeinen lanka. Muutamat kodittomat raukat nukkuivat suihkulähteen katoksen alla. Useita melkoisen suuria yksinäisiä hautakammioita kohosi Öljyvuoren juurelta, ja isoimpaan tämmöiseen Alroy astui. Liikkuen kapeaa käytävää myöten hän saapui vähäiseen neliskulmaiseen huoneesen. Kummallakin puolella oli tyhjä graniti-sarkofagi, toisen kansi särjetty. Näitten väliin Vankeuden Ruhtinas pani vaippansa ja uupuneena kävelyksestänsä hän pian nukkui sitkeästi.
Muutamien tuntien perästä hän heräsi. Hänestä tuntui niinkuin ihmis-äänet olivat herättäneet hänen. Huone ei ollut aivan pimeä. Yksinäinen kuun säde tunkeusi hautakammion laesta kohokuvilla varustetun aukon läpitse ja asetti juuri näkyviin hämärän sisäpuolen. Yhtäkkiä ääni puhui — outo ja omituinen ääni.
"Veli, veli, yön äänet alkavat."
Toinen ääni vastasi:
"Veli, veli, minäkin kuulen ne."
"Nainen synnytyskivuissa!"
"Varas työssänsä."
"Etuvartian huuto!"
"Murhamiehen astunta!"
"Oi! noita iloisia yön ääniä!"
"Veli, veli, astukaamme esiin ja vaeltakaamme ympäri maailmaa."
"Me olemme nähneet kaikki. Minun tekee mieli maata täällä ja kuunnella haukkuvaa koiraa. Se soitanto sopii haudalle."
"Oivallinen ja erinomainen tosiaan. Sinä olet laiska. Minun on halu hauskutella tähdikkäässä ilmassa. Meidän tuntimme ovat hartaat, niitten tarvitsee olla iloiset."
"Mitä me katselemme, taivastako vai maata?"
"Helvettiä minä puolestani katselen, se on hupaisempi."
"Mitä minuun tulee, minä olen ikävystynyt Hadekseen."
"Käykäämme Salomonin luona!"
"Hänen tuntemattomassa pääkaupungissansako?"
"Sepä olisi erinomaista."
"Mutta missä, oi! missä?"
"Ei hengetkään voi sitä sanoa. Mutta he puhuvat, mutta he puhuvat — minä en tohdi hiljaankaan lausua, mitä he puhuvat."
"Kuka sen sinulle kertoi?"
"Ei kukaan. Minä kuuntelin, kun eräs afriti kuiskaellen puhutteli naispuolista Ghoulia, jota hän alkoi vietellä."
"Ha, ha! ha, ha! oivallinen pariskunta, oivallinen pariskunta! me olemme enemmän etherinluontoisia."
"Nainen oli tavallansa kaunotar. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vaikka vähäisen vetiset, ja hänen poskensa olivat maalatut lapsen verellä."
"Voi! kuinka hauskaa; mitä he sanoivat?"
"Mies oli karannut Salomonin henkivartiostosta. Portto herutteli hänestä koko salaisuuden."
"Kerro minulle, velikulta."
"Minä näytän sen sinulle, mutta en kerro."
"Voi! kerro sentään."
"No, kuule siis. Genthesman kolkossa luolassa löytyy virta, jonka luo ei kukaan ole päässyt, ja sinun täytyy purjehtia, ja sinun täytyy purjehtia — veli!"
"No."
"Minusta tuntuu kuin täällä olisi jotakin liian maallista."
"Mikä se on?"
"Ihmisen henki."
"Haju turmiollisempi kuin aamu-ilma! Pois, pois!"
Siinä vuorenharjanteessa, joka ulottuu Öljyvuorelta Jordanin virtaan saakka, löytyy Genthesman suuri luola, avara onelma, jonka luonnon ja taiteen yhdistyneet voimat ennen muinoin ovat aikaan saaneet. Sillä korkeihin basaltipatsaisin on leikattu outoja kirjaimia ja kummallisia kuvia, ja useissa kohden kuvanveistäjän käsi on muuttanut alkuperäiset koristukset säännöllisiksi orsistoiksi ja eriskummaisiksi pylväänlatvoiksi — jonka työn muka vangitut Divit ja voitetut Afritit ovat tehneet suurta kuningasta varten.
Oli sydän-yö; kylmä täysikuu vuodatti valoansa soukkaan laaksoon, jota synkät ja autiot vaarat joka haaralta saarsivat. Yksityinen olento seisoi luolan aukolla.
Se oli Alroy. Rohkeana ja luja-aikeisena oli hän, hautakammion henkiä kuunneltuansa, päättänyt saada selkoa Genthesman salaisuuksista. Hän otti vyöstänsä limsiön ja tuliraudan, joitten avulla hän sytytti soittonsa ja astui sitten sisään.
Luola kapeni sitä myöten kuin hän varovaisesti liikkui edelleen, ja ennen pitkää hän saapui semmoisen käytävän suuhun, joka ilmeisesti oli ihmiskäden tekemä. Parvi yölepakoita lennähti esiin ja sammutti hänen soittonsa. Hän kumartui alas sitä jälleen sytyttääkseen ja huomasi nyt, että hän seisoi kivisellä permannolla.
Käytävä oli väljä ja vähitellen kaltava. Kauan aikaa oli siitä kuutama näkyvissä, mutta kun Alroy nyt katsoi ympärillensä, hän huomasi, että ylänne hänen takanansa esti kaikki ulkopuolelta näkymästä. Käytävän seinät olivat täynnä kummallisia veistokuvia.
Vankeuden Ruhtinas astui miltei kaksi tuntia pitkin tätä käytävää. Melkein koko ajan oli kaukainen putoavan veden kohina kuulunut. Tämä eneni hänen lähetessään, ja likeisestä ankarasta pauhusta ja loiskeesta hän nyt tiesi, että hän oli jonkun kosken kupeella. Hänen sydämensä vapisi. Hän koetteli maata allansa, ennenkuin hän rohkeni mennä edemmäksi. Yhtäkkiä vesi purskahti ylös ja sammutti hänen soittonsa. Uhkaava vaara kauhistutti häntä, ja hän vetäytyi muutamia askelia takaperin, turhaan koettaen jälleen sytyttää soittoansa, joka oli kokonaan kastunut.
Hänen rohkeutensa katosi. Mielen jäntevyys ja voimien ponnistus näyttivät hyödyttömiltä. Hän oli juuri epätoivoon heittäymällänsä, kun joku valo, joka laveni vallitsevassa pimeydessä, veti hänen huomionsa puoleensa.
Vähäinen, heleänpunainen pilvi näytti vierivän häntä kohden. Se aukeni, se laski povestansa hopeisen tähden ja hajosi taas pimeyteen. Mutta tähti jäi jälelle, hopeinen tähti, ja loi pitkän, väreilevän valojuovan isolle ja riehuvalle koskelle, joka nyt vinheänä ja vaahtoisena kokonaan ilmestyi Alroy'n silmien eteen.
Tämä ihana, etuisa välitys elähytti jälleen uskaliasta pilgrimiä. Musta, etupuolelta likenevä varjo, joka katkaisi sen valojuovan, jonka tähti oli piirtänyt veteen, kiinnitti nyt Alroy'n huomiota. Hän astui eteenpäin, saavutti jälleen äskeisen asemansa ja rupesi tyystemmin sitä tarkastamaan. Siinä oli pursi, ja purressa istui äänetönnä ja liikkumatonna yksi noista kookkaista, eriskummallisista ja kauheista olennoista, joita hän oli nähnyt kuvattuina käytävän seinille.
Jättäen kohtalonsa Israelin Jumalan haltuun, David Alroy hypähti venheesen.
Samalla Afriti, sillä se oli yksi näistä hirveistä olennoista, tarttui airoihin, ja pursi alkoi liikkua eteenpäin. Kuohuvat vedet jakaantuivat äkkiä sitä pitkää juovaa myöten, josta tähden säteet heijastuivat takaisin, ja haaksi solui korkeitten ja toisistaan eroitettujen vesijoukkojen lomitse.
Tällä tapaa he kulkivat tuokion aikaa, kunnes he joutuivat kauniille, kuun valaisemalle järvelle. Kaukaa haamoitti vuorinen seutu. Alroy katseli kumppaniansa uuteliaisuudella, joka ei ollut kokonaan pelkoa vailla. Se oli merkillistä, ettei Alroy'n millään lailla onnistunut kääntää tämän huomiota puoleensa. Afriti ei näyttänyt ollenkaan tietävän, että mikään vieras oli muassa. Viimein he saapuivat järven toiselle puolelle, ja Vankeuden Ruhtinas nousi purresta.
Hän astui maalle yhden käytävän kohdalle, jonka molemmilla puolilla seisoi summattoman suuria, punaisesta granitista veistettyjä leijonia ja joka ulottui silmänkannon matkaa vuorenkupeesta ylöspäin. Tähän kupeesen oli hakattu mitä komeimpia portaita. Helppo oli siis kiivetä ylös, ja kulkein leijonakäytävää, Alroy pääsi ennen pitkää vuoren huipulle.
Suureksi ihmeeksensä hän näki Jerusalemin. Hänen oli mahdoton erehtyä tämän muista hyvin eriävän paikan suhteen: hänen allansa oli Josaphat, Kidron, Siloah; hän seisoi Öljyvuorella; hänen edessään oli Sion. Mutta kaikissa muissa suhteissa kuinka aivan toisenlainen tämä maisema oli kuin se, jonka hän oli muutamia päiviä takaperin ensi kerran nähnyt! Ympäröiviltä kunnailta helotteli viinitarhoja ja kesäpalatseja ja hekumallisia paviljongeja ja pulskeita huvipuistoja. Kaupunkia itseä, joka levisi koko Sionin vuoren ylitse, vyötti valkoinen marmorivalli kultaisin särminensä — komea joukko portteja ja pylväitä ja puutarha-pengermiä, korkeita kasoja mitä harvinaisimpia aineita, seeteriä, norsunluuta ja kalliita kiviä, taitavasti leikattuja patsaita, mitä kummallisimpia laadultansa, latvat lotus- ja palmupuun muotoisina, friisit oliveina ja viiniköynnöksinä.
Ja keskeltä kohosi mahtava temppeli, jonka pelkkä muotokin jo osoitti ylevää innostusta, temppeli, niin avara, niin uhkea, jottei tarvittu mitään pappia kertomaan, ettei ihmiskäsi ollut tätä ihanata rakennusta suunnitellut!
"Isieni Jumala!" Alroy lausui, "minä olen halpa, heikko olento, minun elämäni on ollut unelmien ja näkyjen elämä, ja minä olen välisti varonut, etten kykene ajatuksiani hallitsemaan — missä minä olen? Nukunko minä vai elänkö? Olenko minä uinailia vai kummitus? Tämä koetus on liian suuri." Hän vaipui maahan ja peitti kasvonsa käsillään: hänen liiaksi kiusatut hengenvoimansa näyttivät jättävän hänen: hän itki.
Pitkä aika kului, ennenkuin Alroy tointui. Hänen kiihkeä itkunsa lauhtui nyyhkytykseksi ja nyyhkytys muuttui huokaukseksi. Uupumuksestansa rauhoittuneena hän vihdoin nousi seisaalleen, ja katso! tuo loistava kaupunki oli poissa! Hänen edessään oli kuun valaisema lakea, jonka poikki leijonakäytävä yhä jatkaantui, näyttäen päättyvän vasta vuoriseen ilman rantaan.
Tämän rajan Vankeuden Ruhtinas viimein saavutti ja seisoi kauhean ison portin edessä, joka oli hakattu vankkaan kallioon neljän sadan jalan korkeaksi ja jota mahdottoman suuret karyatidit joukottain kannattivat. Tähän porttiin oli piirretty muutamia hebrealaisia kirjaimia, jotka hän tutkittuansa havaitsi samanlaisiksi kuin Jabasterin talismanissa. Ja ottaen povestaan tämän kalliin ja kauan säilytetyn lahjan, David Alroy, Jabasterin neuvoja noudattaen, painoi sinetin porttia vastaan.
Portti aukeni ryminällä, joka oli kovempi kuin maantärinä. Vaaleana, huohottaen ja horjuen Vankeuden Ruhtinas astui äärettömän suureen saliin, joka oli valaistu laesta riippuvilla, ihmeen isoilla ja hehkuvilla metallipalloilla. Salin kummallakin puolella istui kultaisilla valta-istuimilla rivi kuninkaita, ja kun pilgrimi lähestyi, nämät nousivat ja ottivat diademinsa päästänsä ja heiluttivat niitä kolme kertaa ja lausuivat kolmesti juhlallisella äänellä: "terve Alroy! Terve sinulle, kanssa-kuninkaallemme! Kruunusi odottaa sinua!"