Monta tuhatta ihmistä, sillä seraljin ja sen aluskunnan väestö oli varsin lukuisa, olivat kokoontuneet isolle pihalle; eunukkeja, naisia, paageja, orjia, palvelioita ja muutamia sotureitakin — kaikki sekaseuroin ja peloissaan; valkea riehui sisäpuolella, ja salamyhkäisiä ja kauheita huutoja kuului ulkoa. Huuto "kalifi! kalifi!" ilmoitti Alroy'n tulon ja tuotti jommoistakin hiljaisuutta.
"Missä vartiakunnan päällikkö on?" hän huudahti. Se on hyvä. Älkäät avatko portteja kenellekään. Kuka tahtoo kiivetä muurin yli ja viedä sanoma Asrielille? Tekö? Se on myöskin hyvä. Huomenna te itse komennatte. Missä Mesrour on? Ottakaat eunukki-vartiosto ja puutarhurit ja sammuttakaat liekit, maksoi mitä maksoi. Hajottakaat estävät rakennukset. Abidanin soturit tulevat auttamaan, minä en epäile sitä. Minä odotin heitä. Älkäät avatko kenellekään. He tunkevat sisään, minä ajattelin sitä. Tuo keihäs tappoi yhden kavaltajan. Tuokaat minulle aseita. Minä puollustan portteja. Pankaat taas sana Asrielille. Missä Pharez on?"
"Teidän vieressänne, herrani."
"Kiirehtikäät kuningattaren luo, uskollinen Pharez, ja kertokaat hänelle, että kaikki on hyvin. Minä soisin, että niin olisi! Kuuluiko koskaan niin kauheata tohinaa? Minusta tuntuu kuin kaikkia kaupungin tamburineja ja symbaleja soitettaisiin. Pahaa leikkiä, minä arvaan. Voi! jospa Asriel olisi täällä! Onko Pharez palannut?"
"Minä olen teidän luonanne, herrani."
"Kuinka kuningattaren laita on?"
"Hän tahtoisi mielellään olla teidän vieressänne."
"Ei, ei! varjelkaat portteja tuolla. Kuka sanoo, että he sytyttävät valkeita niitten eteen? Se on tosi. Meidän täytyy hyökätä ulos ja, kävi kuinka tahansa, kumminkin kaatua kuin sotamiehet. Oi Asriel! Asriel!"
"Katsokaat, teidän korkeutenne, sotajoukot virtaavat tänne joka haaralta."
"Se on Asriel."
"Ei! teidän korkeutenne, se ei ole vartiakunta. Minun luullakseni he ovat Scherirah'n miehiä."
"Hm! Mitä tämä kaikki on, sitä minä en tiedä; mutta kovin pahaa leikkiä, sitä en epäile. Missä Honain on?"
"Kuningattaren luona, herra."
"Se on hyvä. Mitä tuo huuto tietää?"
"Tässä on sanansaattaja Asrielin tyköä. Tehkäät tilaa! tilaa!
"No, kuinka käy?"
"Teidän korkeutenne mieliksi, minä en päässyt vartiakunnan luo."
"Te ette päässeet vartiakunnan luo! Isieni Jumala! Kuka esti teitä?"
"Herrani, minä jouduin vangiksi."
"Vangiksi! Sinain salamain kautta, elämmekö sodassa? Ken vangitsi teidät?"
"He ovat julistaneet teidät kuolleeksi."
"Ketkä?"
"Vanhempain neuvosto. Niin minä kuulin. Abidan, Zalmunna —"
"Kapinoitsiat ja koirat! Ketkä lisäksi?"
"Ylimmäinen pappi."
"Haa! Onko niin laita? Pharez, tuokaat minulle jotakin juotavaa. Onko totta, että Scherirah on yhtynyt heihin?"
"Hänen joukkonsa saartavat seraljia. Ei mikään apu pääse tänne, elleivät katkaise heidän rivejänsä."
"Voi! jospa minä olisin siellä hyvän vartiakuntani kanssa! Täytyykö meidän kuolla tähän kuin surmatut hiiret? Pelokkaita konnia! Pitäkäät puoltanne, pitäkäät puoltanne, soturini! Tässä on luja työ, mutta muutamat meistä nauravat varmaan sitä jälkeenpäin. Ken tänä yönä taistelee urhoollisesti ja uskollisesti Alroy'n rinnalla, hänen sydämensä on oleva tyytyväinen huomenna. Älkäät pelätkö: minä en syntynyt henkeäni heittämään missään yksinäisessä eripuraisuudessa. Minä olen lumottu. Eteenpäin siis!"
"Mene kalifin luo, hyvä Honain, mene nyt, kun minä pyydän. Minä tulen yksin toimeen, vaan hän tarvitsee sinun neuvoasi. Sano, ettei hän saa panna kallista henkeänsä alttiiksi. Nuot häijyt! Asriel on varmaan pian täällä. Mitä sinä arvelet?"
"Meidän ei tarvitse pelätä mitään. Heidän tuumansa ovat huonosti rakennetut. Minä olen kauan odottanut tätä myrskyistä yötä ja olen nytkin enemmän levoton kuin säikähtynyt."
"Minä se olen, jota he tarkoittavat — minua he vihaavat. Ylimmäinen pappi myöskin! Niin, niin! minun ylpeä veljeni, hyvä Honain, minä olen aina tuntenut, ettei hän tyytyisi, ennenkuin hän on karkoittanut minut tältä valta-istuimelta, johon minulla on oikeus; taikka sydänverelläni pyyhkinyt vihatun nimeni pois aikakirjoistamme. Häijy Jabaster! Hän katseli minua karsaasti heti alusta, Honain. Onko hän todella sinun veljesi?"
"Minä en huoli muistaa sitä. Hän tavoittaa jotakin enempää kuin sinun henkeäsi; vaan aika opettaa meitä paremmin kuin kaikki meidän ajatuksemme."
Seraljin linnoitukset vastustivat kaikkia kapinoitsiain ponnistuksia. Scherirah pysyi majassansa, soturit aseissa, ja palautti ne vähäiset joukot, joita hän oli alusta lähettänyt ulos yhtä paljon katsomaan asiain menoa kuin auttamaan Abidania. Asriel ja Ithamar käyttäyttivät kolonninsa viime mainitun päällikön takajoukkoa vastaan, ja päivän valjetessa oli yksi vartiakunnan osasto tunkenut joen poikki, joka oli jätetty Scherirah'n vartioittavaksi, sekä rientänyt palatsiin. Näitten vereksien sotamiesten etupäässä Alroy ryntäsi porteista ulos. Hänen läsnä-olonsa kautta asia sai semmoisen päätöksen, jota aina oli sopinutkin varmaan odottaa. Abidanin osasto taisteli rajulla uskaliaisuudella, jommoista heidän tilansa itsestänsäkin vaati. Verenvuodatus oli hirveä, vaan heidän tappionsa täydellinen. He eivät ryhtyneet enää miehissä mihinkään toimiin eivätkä menetelleet minkään yleisen käskyn mukaan. He ajattelivat kukin vaan omaa pelastustansa taikka kuinka he myisivät henkensä mitä kalliimpaan hintaan. Muutamat joutuivat hajalle, toiset pakenivat. Moniaat linnoittivat kartanoita, toiset basaaria. Kaikki sodan kauhut nähtiin nyt kaduilla. Rakennukset olivat tulessa, kadut verestä tulvillaan.
Muutamain uskollisten seuralaisten johdattajana Abidan miehuutensa ja pikaneuvoisuutensa kautta osoitti itsensä menestystä ansaitsevaksi. Viimeiseltä hän oli yksinään taikka aivan keskellä vihollisten joukkoa. Selkänsä suojaksi käyttäen jotakin rakennusta kapean kadun varrella, jossa suuri lukumäärä vaan haittasi hänen vastustajiansa, hän kaatoi kauhealla käyräsapelillansa kolme etumaista vihollistaan. Suljettu ovi antoi myöten päälle tunkevan joukon painosta. Abidan riensi kaitoja portaita ylös, ja, saapuen jollekin astuinten lomapaikalle, kääntyi yhtäkkiä ja halkaisi lähimmäisen takaa-ajajansa pään. Hän paiskasi kookkaan ruumiin seuraavia vastaan, viivytti näin heidän edistymistänsä ja ennätti rakennuksen katolle. Kolme vartiakunnan soturia kiiti hänen jälessään. Yksi heistä, joka oli varustettu keihäällä, heitti tämän päällikön perään. Se haavoitti vähäisen Abidania, joka tempasi sen käsivarrestaan ja lennätti sen takaisin omistajan sydämeen. Toiset kaksi soturia, joilla oli vaan miekka aseena, pääsivät häntä lähemmäksi. Hän ehti nyt viimeiselle katolle rakennusten rivissä. Hän asettui vastarintaan syvänteen reunalle. Hän hengitti jälleen alttiisti. He likenivät häntä. Hän väistyi heidän tieltänsä. Yhtäkkiä hän ihmeteltävällä taidolla viskasi käyräsapelinsa, terä edellä, tuonnemman vihollisen jalkoihin, joka heti seisattui ja vaikeroitsi kivusta. Päällikkö karkasi kiinni läheisempään ja mättäsi hänet alas kadulle, johon hän rusentui mähyksi. Toivoton kapinoitsia havaitsi yhden lasku-oven. Hän astui tämän kautta alas ja tuli huoneesen, joka oli naisia täynnä. Nämät alkoivat huutaa. Hän töyttäsi ulos niitten välitse ja, juosten portaita alas, joutui huoneesen, jossa vuoteen-omainen ijäkäs mies oleskeli. Vanhus tiedusteli metelin syytä, vaan ennen vastauksen kuultuaan kuoli pelosta, kun hän näki edessään hirmuisen olennon, joka oli paksulta peitetty verellä. Abidan sulki oven, pesi veriset kasvonsa puhtaaksi ja, pukeutuen kuolleen Armenialaisen tomuisiin vaatteisin, kiirehti ulos taisteloa katsomaan. Kaukainen katu oli äänetönnä. Päällikkö eteni kenenkään estämättä. Kulmassa hän näki sotamiehen, joka pysytteli yhtä ratsua päällikköänsä varten. Aseeton Abidan sieppasi tikarin soturin vyöstä, survasi sen toisen rintaan, hyppäsi hevosen selkään ja laski täyttä neliä virtaa kohden. Venhettä ei ollut saatavilla; hän ajoi aaltoihin vankan ratsunsa selässä. Hän pääsi vastapäiselle rannalle. Joukko kameleja lepäsi suihkulähteen partaalla. Säikähdys oli hajottanut heidän johdattajansa. Hän nousi sen selkään, joka näytti nopeimmalta; hän juoksutti sitä lähimmäistä kaupunginporttia kohden. Portinvartia kielsi häneltä tietä. Hän salasi levottomuutensa. Hääjoukko, joka palasi maalta, saapui paikalle. Hän ratsasti keskelle sitä ja kaatoi morsiamen kultavaunuinensa kumoon. Kesken hämminkiä, huutoja, kirouksia ja hälinää hän avasi tien itselleen portin kautta, samosi kedon poikki eikä pysähtynyt, ennenkuin hän pääsi erämaahan.
Melske laantui. Soturein huudot, naisten parku, sodan kauhea kohina, kaikki vaikenivat. Valkea oli sammutettu, verenvuodatus tauonnut. Kapina oli kukistettu ja järjestys jälleen saavutettu. Voitolliset sotajoukot kulkivat vartioiten ympäri kaupunkia, jossa kaikki huoneet olivat suljetut, ja päivänlaskussa voittaja itse vastaan-otti juhlasalissaan päällikköjensä kertomukset ja onnentoivotukset. Jabasterin vangitseminen näytti palkitsevan Abidanin paon. Kummastuttavia sankaritöitä toimitettuansa ylimmäinen pappi vihdoin oli voitettu ja pidettiin nyt vankina seraljissa. Scherirah'n käytöstä ei tarkastettu erittäin ankarasti; toimikunta asetettiin tutkimaan salaista asiata, ja Alroy vetäytyi kylpemään virvoittaaksensa itseään voiton vaivoista, ensimäisen voiton, jota hän ei voinut katsoa triumfiksi.
Kun hän synkkämielisenä ja uupuneena lepäsi vuoteellansa, ilmoitettiin Schirene tulleeksi. Prinsessa heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä syleilemistään. Kalifin sydän lientyi hänen puolisonsa hellyydestä, hänen mielensä virkistyi, hänen alakuloisuutensa katosi.
"Rubinini!" lausui Schirene, ja hän puhui matalalla, hiljennetyllä äänellä, kasvot kätkettyinä Alroy'n rintaa vastaan. "Rubinini! rakastatko sinä minua?"
Alroy hymyili lempeästi, kun hän painoi häntä sydäntänsä vastaan.
"Rubinini, sinun helmesi on niin pelästynyt, ettei se tohdi katsella sinua. Nuot häijyt miehet! minä se olen, jota he vihaavat, minua he aikovat surmata."
"Ei ole mitään vaaraa, suloiseni. Se on ohitse nyt. Älä puhu — niin, älä edes ajattele sitä."
"Voi häijyjä! Ei löydy mitään iloa tässä maailmassa, niin kauan kuin he elävät. Kun aikoivat murhata Alroy'n, mahtavan hallitsiansa, joka on tehnyt heidät viheliäisistä orjista ruhtinaiksi! Kiittämättömät pedot! Minä olen niin levoton — minä en koskaan enää nuku. Kuinkas aikoivat tappaa minun viattoman lintuni, minun ihanan lintuni, minun oman sydämeni! Minä en saata uskoa sitä. Minä se olen, jota he vihaavat. Minä olen varma siitä, että he tahtovat surmata minut. Sinä et saa koskaan jättää minua, ei, ei, ei! Sinä et saa jättää minua, armaiseni, ei milloinkaan, ei milloinkaan! Kuulitko sinä mitään melua? Minusta tuntuu kuin he olisivat täällä taas valmiina sysäämään tikarinsa sydämeemme — meidän hellään, hellään sydämeemme! Minä luulen, että sinä rakastat minua, lapseni, todella, minä luulen, että niin teet!"
"Rohkaise mielesi, kultaiseni! Meidän ei tarvitse pelätä mitään, sieluni; minä en voi rakastaa sinua enemmän, muutoin minä sen tekisin."
"Kaikki ilo on mennyt! Minä en koskaan nuku enään. Voi minun sieluni! olenko sinä todella hengissä? Halailenko minä omaa Alroy'tani, vai onko kaikki vaan hurjaa ja häirittynyttä unen-näköä? Ovatko minun käsivarteni kierretyt varjoisen haamun ympäri, ja olenko minä itse hautakammion kummitus? Häijyt, häijyt ihmiset! Lieneekö se toden totta? Kuinka, surmata Alroy'n! minun iloni, koko minun elämäni! Voi! voi minua! meidän kirkas onnemme on paennut ijäksi!"
"Ei niin, suloinen lapseni; me olemme vaan, mitä ennen olimme. Muutamia lyhyitä hetkiä, ja kaikki on oleva yhtä valoisaa, kuin jos ei mikään myrsky olisi pimittänyt meidän selkeitä päiviämme."
"Oletko nähnyt Asrielia? Hän kertoo niin kauheita asioita!"
"Kuinka niin?"
"Voi minua! minä olen niin yksinäinen. Minulla ei ole yhtään ystävää."
"Schirene!"
"He himoitsevat minun vertani; minä tiedän, he himoitsevat minun vertani."
"Todellakin tyhjä luulo."
"Tyhjä! kysy Asrielilta, kysy Ithamarilta. Tyhjä! niin on kirjoitettu heidän tauluihinsa, heidän veriseen ryöstön ja murhan luetteloonsa. Sinun surmasi oli aikaan saattava minun kuolemani, ja jos he olisivat voineet toivoa, että minun lintuni vaan olisi luopunut hellästä toveristaan, he olisivat säästäneet hänet. Niin! niin! minä se olen, jota he vihaavat, minua he tahtovat surmata. Tämän vartalon — minä pelkään, että se on kadottanut sulonsa, vaan se on vielä sinun, ja kerta sinä sanoit, että sinä rakastit sitä — tämän vartalon he olisivat pilkanneet ja teloittaneet, tämän lumivalkoisen poven he olisivat repineet ja raadelleet, ja tämän lämpimän veren, joka liikkuu ainoastaan sinua varten, tämän lämpimän veren tulvan julma Jabaster olisi vuodattanut vanhan kostonsa alttarilla. Hän vihasi minua aina!"
"Jabaster! Schirene! Missä me olemme, ja mitä me olemme? Elämä, elämä, ne valehtelevat, jotka nimittävät sinua luonnoksi! Luonto ei lähettänyt koskaan tämmöisiä tuskan vihureita. Oi! minun sydämeni on pakahtumallaan. Minä karkoitin hänet ajatuksistani, ja nyt puolisoni palauttaa hänet mieleeni, ja nyt minun täytyy muistaa, että hän on minun — vankini! Taivaan Jumala, isieni Jumala, näihinkö nyt on jouduttu? Miksi hän ei paennut? Miksi sai Abidan, tavallinen murhaaja, pelastaa ilkeän henkensä, ja tämä suuri mies, tämä vakava ja mahtava olento — voi minua! minä olen elänyt kyllin. Jospa he olisivat menestyneet, jospa —"
"Herkeä, herkeä, Alroy! Minä rukoilen sinua, armaani, ole levollinen. Minä tulin tyynnyttämään sinua eikä intohimojasi sytyttämään. Minä en sano, että Jabaster halasi sinun kuolemaasi, vaikka Asriel sanoo niin; minä se olen, jota vastaan hän sotii; ja jos Jabasterin täytyy todella olla niin lähellä sinun sydäntäsi — jos hän on todella niin tarpeellinen sinun onneasi varten eikä voi elää sovinnossa sinun orjasi kanssa, joka nyt seisoo tässä, minä tiedän velvollisuuteni, herrani. Minä en soisi, että sinun onnesi himmentyisi sen vuoksi, että pelastat tämän yksinäisen sydämen, vaikka minä tunnen, että se halkeaa. Minä tahdon mennä, minä tahdon kuolla ja pitää elämän vaikeimpia vaiheita sulana autuutena, jos se hyödyttää sinua."
"Oi Schirene! mitä sinä tahdot? Tämä — tämä on tuskalloista."
"Nähdä sinut turvallisena ja onnellisena; ei mitään muuta."
"Minä olen niin, jos vaan sinä olet."
"Älä minusta huoli, minulla ei ole mitään väliä."
"Sinä olet kaikki — minulle."
"Rauhoitu, rakkaani. Minua surettaa kovin, että, kun tulin sinua viihdyttämään, minä vaan kiihdytin sinua. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Sano, että Jabaster elää. Entä sitten? Hän elää, ja osoittakoon hän itseänsä kuuliaisemmaksi kuin ennen; siinä on kaikki."
"Hän elää, hän on minun vankini, hän odottaa tuomiotansa. Se on laskettava."
"Niin, niin!"
"Annammeko hänelle anteeksi?"
"Herrani tekee mieltänsä myöten."
"Ei, ei, Schireneni, ole ystävällisempi. Minä olen aivan onneton. Sano, mitä sinä pyydät?"
"Jos minun täytyy sanoa, minä sanon kerrassaan — hänen henkeänsä."
"Voi minua!"
"Jos meidän entisellä rakkaudellamme on mitään suloa, jos vastaisen, yhtä runsaan ilon toivo on se, joka sitoo sinut tähän varjokkaasen maailmaan, niinkuin se sitoo minut, sitoo yksistänsä, minä pyydän hänen henkeänsä. Hän seisoo meidän ja meidän rakkautemme välillä, Alroy, ja on seisonut aina. Ei löydy mitään onnea, niin kauan kuin Jabaster elää; enkä minä voi olla sama Schirene sinulle, kuin tähän asti olen ollut, jos tämä ylpeä kapinoitsia elää käytöstäni salaa urkkiaksensa."
"Aja hänet maankulkeuteen, aja hänet maankulkeuteen!"
"Yhtymään kapinoitsioihin! Tämäkö sinun valtioviisautesi on?"
"Voi Schirene! Minä en rakasta tätä miestä, vaikka minusta tuntuu, että minun pitäisi; vaan kuitenkin, jospa tietäisit kaikki?"
"Minä tiedän liian paljon, Alroy. Alusta alkaen hän on inhottanut minua. Anna nyt, anna, suloinen lintuni, yksi lahja, yksi ainoa lahja vaan omalle Schirenellesi, jota nuot häijyt miehet niin säikähyttivät! Minä pelkään, että he tekivät enemmän pahaa, kuin sinä voit arvata. Niin! ryöstivät pois meidän toivomme. Kenties. Yksi lahja, yksi lahja vaan! minä en vaadi paljon — pettäjän päätä. No, anna minulle sinettisormuksesi. Sinä et anna; no, minä otan sen siis. Mitä, sinä vastustat! Minä muistan, kuinka sinä usein sanoit, että suudelma voisi taivuttaa sinun mieltäsi vaikka mihin. Tuossa saat yhden. Maistuiko se makealta? Saat toisen — ja vielä yhden. Minä sain jo sormuksen. Jää hyvästi, armas lintuni, minä palajan heti lepäämään sinun pesässäsi."
"Hän on saanut sormuksen! Mitä tämä on? mitä tämä on? Schirene! oletko sinä mennyt? Ei, ei suinkaan. Hän laskee leikkiä. Jabaster! Pettäjän pää! Kuulkaat! Pharez, Pharez!"
"Herra."
"Menikö kuningatar tuota tietä?"
"Meni, herra."
"Kyynelet silmissä?"
"Ei! hyvin iloisena!"
"Nouda Honain — nouda nuolen nopeudella. Honain! — Honain! Hän vartioi tuossa ulkona. Minä olen elänyt elämäni parhaan osan, se on aivan varmaa. Minun sydämeni halkee. Schirene laskenee leikkiä! Haa! Honain. Suo anteeksi tämä hämmentynyt katsanto. Joudu asesaliin! joudu, joudu!"
"Miksi, herra?"
"Niin! miksi — miksi! Päätäni pyörryttää. Sinun veljesi — sinun suuri veljesi — kuningatar — kuningatar on vienyt minun sinettisormukseni, se on, minä annoin sen hänelle. Joudu, joudu! taikka hetken perästä Jabaster ei ole enää. Hän on mennyt. Pharez! sinun käsivartesi — minä tainnun!"
"Hänen korkeutensa on kovin huonoissa voimissa tänään."
"He sanovat, että hän meni tainnoksiin tänä aamuna."
"Ei, ei kylvyssä. Vaan kun hän kuuli Jabasterin kuolemasta."
"Millä tavalla hän kuoli, herra?"
"Hän kuristi itsensä. Hänen jalo sydämensä ei voinut kärsiä epäsuosiota, ja niin hän päätti kaikki kunniakkaat tekonsa."
"Hän oli suuri mies!"
"Hänen vertaistansa me emme saa äkkiä nähdä. Kuningatar oli aikaan saanut hänen anteeksi-antamuksensa ja kiirehti itse asesaliin tätä tietoa viemään — voi! liian myöhään."
"Nyt on kummalliset ajat. Jabaster kuollut!"
"Hyvin merkillinen tapaus."
"Kuka nyt pääsnee ylimmäiseksi papiksi?"
"Minä en luule, että siihen virkaan asetetaan ketään!"
"Syöttekö illallista tänään herra Ithamarin luona?"
"Syön."
"Niin minäkin. Mennään yhdessä. Kuningatar on aikaan saanut hänen anteeksi-antamuksensa. Hm! se on kummallista."
"Todellakin. Hoetaan, että Abidan on paennut."
"Niin aina. Tapaammeko Medadin tänään?"
"Luultavasti."
"Hän ei tule vielä! hänen iloinen muotonsa ei kumota vielä sumealta taivaaltamme. Hän ei tule vielä! varjokkaat tähdet näyttävät murheellisilta ja himmeiltä, kun heidän kuningattarensa on poissa. Hän ei tule vielä!"
"Me olemme kuun vartioita ja elämme yksinäisyydessä valoa ilmoittaaksemme."
"Hän ei tule vielä! hänen pyhä muotonsa ei kutsu meitä vielä hurskaasen juhlaamme. Hän ei tule vielä! Meidän veljemme odottavat kaukana, äänettöminä ja liikkumatta, hänen pyhää sädettänsä. Hän ei tule vielä!"
"Me olemme kuun vartioita ja elämme yksinäisyydessä valoa ilmoittaaksemme."
"Hän tulee, hän tulee! hänen ihana muotonsa väikkyy lempein loistoinensa hohtavissa ilmoissa. Hän tulee, hän tulee! Syttykäät tulitornit ja kertokaat kansalle, että kuukausi alkaa! Hän tulee, hän tulee!"
"Me olemme kuun vartioita kansalle kertoaksemme, että kuukausi alkaa."
Viipymättä hurskaat vartiat virittivät valkean kunnaan huipulle, ja tuhannet liekit leimahtivat ilmi ympäri maata. Kaukasosta Libanoniin joka vuorella valokruunu!
"Herra! joku Tatari on saapunut Hamadanista, joka ei tahdo puhua kuin teidän itsenne kanssa. Minä sanoin jo hänelle, ettei teidän korkeutenne sopinut vastaan-ottaa häntä, ja toimitin häntä Honainin luo; vaan kieltäminen ei vaikuta häneen mitään. Ja siinä luulossa, että kenties prinsessa Miriam —"
"Hamadanistako? Te teitte hyvin, Pharez. Laskekaat hänet sisään."
Tatari tuli.
"No, herrani; hyviä uutisia; minä toivon!"
"Herrani, suokaat minulle anteeksi, mitä pahimpia. Herra Abner lähetti minut ja käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille."
"Hyvä, te puhutte kalifin kanssa. Teidän asianne? Mitä varakuninkaalle kuuluu?"
"Herrani, hän käski minun kertoa sinulle, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, sytytettiin Kaukasolla, Karmanian pelätty kuningas, suuri Alp Arslan, astui sinun kuningaskuntaasi, ja leviää joukkoinensa koko Persian ylitse."
"Haa! Entä Abner?"
"Hän lähtenyt häntä vastaan ja pyytää apua."
"Se on annettava hänelle. Nämät ovat todella tärkeitä uutisia! Koska teHamadanin jätitte?"
"Yöt päivät minä olen matkustanut nopeimmalla dromedarilla. Kolmas aamu näkee minut Bagdadissa."
"Te olette tehneet velvollisuutenne. Katsokaat, että tätä uskollista sanansaattajaa hoidetaan hyvästi, Pharez. Kutsukaat herra Honain tänne."
"Alp Arslan! Haa! hyvin kuuluisa soturi. Samana hetkenä, jolloin tulitornissa valkea sytytettiin. Ei siis mikään äkkinäinen tuuma, vaan kauan valmistettu. Se ei ole minun mieleeni."
"Herrani", lausui Pharez, astuen jälleen huoneesen, "joku Tatari on saapunut maakunnan rajoilta, joka ei tahdo puhua kuin teidän itsenne kanssa. Minä sanoin jo hänelle, että teidän korkeudellanne oli tärkeitä tehtäviä, vaan, kun minä ajattelin, että hän toi samanlaisia uutisia, minä —"
"Se Oli hyvin luultavaa; vaan älkäät koskaan ajatelko, hyvä Pharez.Minun tekee mieli nähdä hänet."
Tatari tuli.
"No, mitä nyt! — mistä?"
"Mogulista. Kuvernöri käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille ja kertoa teidän korkeudellenne, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, vuorilla sytytettiin, julma kapinoitsia Abidan nosti Judan lipun maakunnassa, julistaen sotaa teidän majestettiänne vastaan."
"Suurellako miesvoimalla?"
"Kuninkaallinen osasto pysyy teille uskollisena sisäpuolella vallejansa."
"Riittävä vastaus. Tämä yhtyy tuohon toiseen vehkeesen. Meille tulee vähäisen vaivaa. Oletteko kutsuneet Honainia?"
"Olen, herrani."
"Menkäät ja katsokaat, että tästä lähettiläästä pidetään huolta soveliaalla tavalla, ja, Pharez — tulkaat likemmäksi; älkäät antako kenenkään puhua heidän kanssaan: Te ymmärrätte?"
"Teidän korkeutenne luottakoon minuun."
"Abidan jäi henkiin. Hän ei pääsne yhtä onnellisesti tällä kertaa. Minun täytyy tavata Scherirah'ta. Minä epäilen suuresti — mitä tämä on? Enemmän uutisia!"
Kolmas Tatari astui sisään.
"Teidän korkeutenne mieliksi, tämä Tatari oli saapunut Syrian rajoilta."
"Käy vastainen tuuli, minä en epäile enään. Puhukaat suunne puhtaaksi, mies!"
"Herra! Suokaat minulle anteeksi; minä tuon vaan surullisia sanomia."
"Sanokaat kaikki!"
"Herra Medad lähetti minut."
"No! Onko hän nostanut kapinaa? Tämä näyttää tarttuvalta taudilta."
"Voi! ei, ankara hallitsia, herra Medad ei ole ajatellut kuin sinun kunniaasi. Voi! voi! hänen täytyy nyt suojella sitä pelättäviä, monin verroin väkevämpiä vihollisia vastaan. Herra Medad käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille ja kertoa teidän korkeudellenne, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, sytytettiin Libanonilla, Rumin sultani ja entinen arabialainen kalifi levittivät profeettansa lipun suuren sotarinnan eteen ja astuvat nyt Bagdadia päin."
"Ilmeinen salaliitto! Onko Honain tullut? Kutsukaat heti kokoon visirien neuvosto. Maailma on nousnut minua vastaan. Hyvä! rauha on alkanut iljettää minua. He eivät tapaa minua uinailemasta!"
"Te näette, hyvät herrat", Alroy lausui, ennenkuin neuvoskunta erosi, "että meidän tulee ahdistaa heitä yksittäin. Sitä ei käy epäileminen. Jos he pääsevät yhtymään, meidän täytyy taistella lukuisampia vihollisia vastaan. Meidän tulee kukistaa heidät erikseen. Minä menen itse Persiaan. Ithamar heittäyy sultanin ja Abidanin väliin. Medad peräytyy Ithamarin luo. Scherirah varjelee pääkaupunkia. Honain, te olette hallitsia väli-aikana. Ja niin, jääkäät hyvästi. Minä lähden tänä iltana matkaan. Rohkaiskaat mielenne, urhoolliset kumppanini. Myrsky on valloillansa, mutta moni seeteri jää ukon-nuolilta pirstaamatta."
Kokous päättyi.
"Oma Scherirah'ni!" lausui kalifi, kun erottiin, "viipykäät hetkinen. Minä tahdon puhua kahden kesken teidän kanssanne. Honain", jatkoi Alroy, seuraten suuri-visiriä ulos huoneesta ja jättäen Scherirah'n yksikseen; "Honain, minä en ole vielä saanut puhua yksityisesti sanaakaan teidän kanssanne. Mitä arvelette kaikista näistä?"
"Herrani, minä varon pahaa, mutta toivon hyvää."
"Se on viisaasti tehty. Jospa Abner vaan jaksaisi pitää tuotaKaramanialaista kurissa! Minä aion puhutella Scherirah'ta erityisesti.Minä epäilen häntä kovasti."
"Minä takaan — hänen petoksensa."
"Haa! minä epäilen häntä. Sentähden minä en annakaan hänelle mitään päällikön virkaa. Minä en tahtoisi asettaa häntä liian lähelle hänen entistä kumppaniansa. Me panemme hänen kapinamieliset soturinsa kaupunkia puollustamaan."
"Herrani, näinä tämmöisinä hetkinä ei käy jalomielisyyttä harjoittaminen. Scherirah on varsin kunnollinen päällikkö, varsin kunnollinen päällikkö, mutta — lainatkaat minulle sinettisormuksenne, minä pyydän teitä, herrani."
Alroy kävi vaaleaksi.
"Ei, minä olen kerta luopunut siitä enkä milloinkaan enää luovu. Te olette koskeneet semmoiseen aineesen, joka saattaa minut murheelliseksi. Raskas kuorma painaa minun omaatuntoani — miksi tai mikä, sitä minä en tiedä. Minä olen viaton, te tiedätte, että minä olen viaton, Honain!"
"Minä vastaan teidän korkeutenne puolesta. Sitä, jossa on niin paljon inhimillisen hyvyyden hunajaa, että hän säästää semmoista miestä kuin Scherirah'ta, vaikka tämä on hänen tiellänsä, sitä todellakin luulee vielä paljon laupeaammaksi, kun on kysymys jalommasta miehestä."
"Voi minua! ajatukseni ovat hämmennyksissä. Miksi hän ei ole täällä?Jospa minä vaan olisin seurannut — mitäpä siitä! mitäpä siltä!Kiirehtikäät kuningattaren luo ja kertokaat hänelle kaikki, mitä ontapahtunut. Minä menen Scherirah'n puheille."
Kalifi palasi.
"Antakaat minulle anteeksi, urhoollinen Scherirah; tämmöisinä aikoina minun ystäväni suonevat minulle anteeksi jonkun kohteliaisuuden virheen."
"Teidän korkeutenne on liian hyvä."
"Te näette, Scherirah, mistäpäin tuuli käy, te, urhoollinen sydän. Me saamme epäilemättä paljon työtä. Minä kaipaan kovasti oikein luotettavaa ystävää, jonka uskolliseen poveen voisin kätkeä kaikki huoleni. Minun oli aikomus lähettää teidät tuota Abidania vastaan, vaan ehkä se on parempi, että minä menen itse. Nämät ovat niitä hetkiä, joita ei tulisi hämmästyä, vaan emme kuitenkaan tiedä, kuinka asiat päättyvät — ei, emme tiedä sitä. Pääkaupunki, ympäröivä maakunta — joku tappio ja nämät petolliset Mahomettilaiset nousnevat meitä vastaan. Minun tarvitsisi jäädä tänne, vaan jos jätän Scherirah'n, minä jätän itseni. Minä tunnen sen täydellisesti — se lohduttaa minua. Saattaa tapahtua, että minun täytyy perääntyä kaupunkiin. Olkaat varotettuna, Scherirah. Laittakaat niin, että minä peräännyn lujien ystävien turviin. Minun luottamukseni teihin on suuri. Oi! käyttäkäät sitä viisaasti! Te ette voi menetellä kuin jalosti."
"Teidän korkeutenne olkoon vakuutettu, ettei minulla ole kuin yksi ajatus, teidän etunne ja kunnianne. Älkäät epäilkö minun ystävyyttäni, herrani. Minä en ole noita kainostelevia nuorukaisia, jotka ovat täynnä omia tekojansa ja imartelemista, herrani, mutta minun elämäni on kokonaan teidän, ja minä olen aina valmis panemaan teitä varten kaikki alttiiksi."
"Minä tiedän sen, Scherirah, minä tiedän sen, minä tunnen sen täydellisesti. Mitä te arvelette vihollisten liikunnoista?"
"Ne ovat hyvin viisaasti suunnitellut, vaan en minä missään tapauksessa epäile, että teidän majesteettinne asia on oivallisesti onnistuva."
"Luuletteko, että sotamiehet ovat hyvällä mielellä?"
"Minä vastaan omieni puolesta. He ovat tylyjä poikia, ehkä vähän liiaksi raakoja, teidän korkeutenne. Ei meistä ole juhlapäivien vartioväeksi, mutta me tiedämme velvollisuutemme, ja me teemme sen."
"Se on hyvä, siinä on kaikki, mitä minä tarvitsen. Minä aion tarkastella sotajoukot, ennenkuin lähden. Antakaat jaella lahjoja heille; ja ohitse mennen sanottu, minä olen aina unhottanut, että teidän legionanne tästälähin nimitetään Syrian legionaksi. Meidän tulee kiittää heidän aseitaan parhaasta maakunnastamme."
"Minä ilmoitan heille teidän korkeutenne tahdon. Jos olisi mahdollista, se enentäisi heidän rakkauttansa."
"Minä en pyydä sitä. He ovat minun omat lapseni. Syökäät illallista minun kanssani tänä yönä seraljissa, Scherirah. Vaan aivan kahden kesken. Juodaan vielä kerta, ennenkuin eroamme. Me olemme vanhat ystävät, niinkuin tiedätte. Muistatteko vielä autiokaupunkiamme?"
Alroy astui Schirenen huoneesen. "Oma henkeni! sinä tiedät kaikki?"
Prinsessa juoksi esiin ja laski käsivartensa hänen kaulaansa.
"Älä pelkää, sydänkäpyni, kuningattaremme ei tarvitse hävetä meitä. Tämän työn me toimitamme nopeasti. Kaksi kolmannesta heistä olemme jo ennen kukistaneet eivätkä meidän laakerimme suinkaan lakastu tuon uuden vastustajan tähden, vaan hänen verensä saa kasvattaa uusia."
"Rakkahin Alroy, älä mene itse, minä rukoilen sinua. Eiköhän Asriel voittane?"
"Minä toivon niin — minun seurassani. Vähäksi aikaa me eroamme — varsin vähäksi. Tämä on meidän ensimäinen eroamisemme: jospa se olisi viimeinen!"
"Voi! ei, ei, ei: voi! älä sano, että eroamme."
"Sotajoukot ovat aseissa; huomis-aamu kuulee sotatorveni."
"Minä en jätä sinua, ei! Minä en jätä sinua. Mitä Schirenellä on toimittamista ilman Alroy'ta? Etkö sinä ole usein lausunut, että minä innostutan sinua? Vaaran hetkenäkö minä olisin poissa? Ei suinkaan! Minä en jätä sinua; ei, minä en jätä sinua."
"Sinä olet aina läsnä minun ajatuksissani, armaani. Taistelossa minä ajattelen häntä, ainoata, jonka vuoksi voitan."
"Ei, ei, minä lähden sinua kanssasi, minun täytyy todellakin lähteä, Alroy. Minusta ei ole mitään haittaa, usko minua, suloinen poika, ei ole. Minä en pyydä mitään saattokuntaa, ei, ei yhtäkään palveliatarta. Usko minua, minä tiedän, kuinka todellisen sotamiehen puolison tulee itseänsä käyttää. Minä valvon sinun vuoteellasi, kun sinä nukut, ja hoidan sinua, kuu olet haavoitettu, ja kun lähdet taisteloon, minä vyötän sinun sankarilliset lanteesi miekallasi ja kuiskailen triumfia voitokkailla suudelmilla."
"Minun oma Schireneni! voitto loistaa sinun silmistäsi. Me kukistamme heidät, tyttö."
"Abidan, kaksin kerroin vilpillinen Abidan! minä soisin, että hän kaksi kertaa hirtettäisiin! Ennenkuin tuo turmiokas profetissa kuoli, hän ennusti tätä aikaa ja viittasi ilkastellen Abidanin vastaiseen petokseen."
"Älä ajattele häntä."
"Entä Karakonialainen — luuletko, että hän on kovinkin väkevä?"
"Kylläksi, kallihin, kunniaamme varten. Hän on ankara soturi. Minä toivon, ettei Abner riistä meiltä aiottua voittoamme."
"Niin sinä voitat, minä en huoli kenen miekan kautta. Lähdetkö todella huomenna?"
"Päivän valjetessa. Jää nyt tänne, minä pyydän sinua, armaiseni!"
"Ei millään muotoa! — minä en jätä sinua. Minä olen aivan valmis.Päivän valjetessako? Sydän-yö on kohta käsillä. Minä panen vähäisenmaata tälle sohvalle, ja matkustan kantovuoteellani. Oletko varma, ettäAlp Arslan itse on lähtenyt sotaan?"
"Aivan varma, kultaseni."
"Perikato hänen kruunullensa! Me voitamme. Tuleeko Asriel meidän kanssamme?"
"Tulee!"
"Se oli hyvä; päivän valjetessa. Minua nukuttaa pikkuisen. Minä luulen, että panen tuokioksi maata."
"Tee niin, lintuseni; minä menen huoneeseni, ja aamun koittaessa minä herätän sinut suudelmalla."
Kalifi palasi kammioonsa, jossa hänen kirjurinsa paraikaa työskentelivät. Astuessansa edestakaisin permannolla hän lausui heille tarpeelliset käskyt.
"Kuka on vartioiva upseeri?"
"Benaiah, herra."
"Minä muutan hänen. Hän pelasti minun pääni Tigrin partaalla. Tämä on häntä varten. Kuningatar seuraa meitä. Hän olkoon Benaiah'n turvissa. Nämät paperit ovat visirille annettavat. Sotajoukot olkoot aseissa päivän valjetessa. Tämä päiväkäsky on herra Asrielia varten. Toimittakaat tämä heti Hamadaniin. Onko Tatari lähetetty Medadin luo? Se on hyvä. Te olette tehneet velvollisuutenne. Nyt levolle, Pharez!"
"Herra!"
"Minä en mieli nukkua tänä yönä. Tuokaat minulle minun juomani. Menkäät makaamaan, hyvä poikani. Minä en tarvitse mitään. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, armollinen herra!"
"Jos miettisin! Minä olen yksinäni. Minä olen levollinen eikä minun sieluni kuitenkaan ole iloinen. Minä en ole, mikä minä olin. Ken olisi voinut neljäkolmatta tuntia takaperin uneksia näitä? Kaikki jälleen vaaran alttiina! Kerta vielä sotakentällä ja taistellen samalla valtakunnan ja hengen puolesta! Minulta puuttuu entisten päivien mahtava into. Minä en ole, mikä minä olin. Minulla ei ole luja usko. Kaikki ympärilläni näyttää muuttuneelta ja untelolta ja elottomalta. Missä ovat nyt nuot säihkyvät silmät ja voittoa ennustavat kasvot, jotka ympäröitsivät minua taistelon aattona, minua, Herran voideltua! Minä en näe niitä nyt. Ne ovat muuttuneet niinkuin minä. No! tuo Abidan oli yksistänsä koko sotajoukon veroinen, ja nyt hän on nousnut minua vastaan. Schirene puhui profetissasta; mieleeni muistuu, kuinka tämä tyttö oli meidän riviemme innostuttava sotatorvi, vaan missä hän nyt on? Oikeuteni rankaisema! Ja missä hän on, tuo paljoa voimakkaampi, tuo ystävä, neuvon-antaja, ainainen johdattaja, nuoruuteni opettaja; kaiken mainehikkaan elämänjuoksuni vakava, lempeä, uskollinen kaitsia; joka työskenteli yöt päivät herkeämättä, että minä tulisin kuuluisaksi! Voi! minusta tuntuu kuin olisin pikemmin tuomittu ja toivoton uskonsa pettäjä kuin nuori sankari taistelon aattona, jota alinomaisten triumfien muisto elähyttää!"
"Haa! mikä kauhea haamu sinä olet, joka nouset mustasta maasta edestäni? Sinä olet jonkun näköinen, jota en tohdi nimittää, mutta nimitän kuitenkin — Jabasterin haamu. Pois! miksi katselet minua niin synkästi? En minä sinua surmannut. Elänkö minä vai uneksinko vai mitä? Minä näen hänen, niin! minä näen sinun. Minä en pelkää sinua, minä en pelkää mitään. Minä olen Alroy.°
"Puhu, oi puhu! Minä vannotan sinua, mahtava aave, puhu. Koko entisyyden muiston kautta, vaikka se on mielettömyyttä, minä vannotan sinua, anna minun kuulla lapsuuteni säveliä jälleen."
"Alroy, Alroy, Alroy!"
"Minä kuuntelen, niinkuin kuuntelisin viimeisen pasunan ääntä."
"Kohtaa minua Nehavendin lakealla."
"Hän on mennyt! Puhuessaan hän katosi. Se oli Jabaster! Isieni Jumala, se oli Jabaster! Tämä kääntyy liian kamalaksi. Minun rohkeuteni on höltynyt! Minä olisin valmis laskeumaan maahan ja kuolemaan. Se oli Jabaster! Tuo ääni soi minun korvissani niinkuin kaukainen ukkosen jyrinä: 'kohtaa minua Nehavendin lakealla.' Minä tulen, jalo aave, vaikka kohtaankin tuomioni. Jabaster! Olenko minä nähnyt Jabasterin. Todellakin! Minusta tuntuu kuin olisin mieletön. Haa! mitä tämä on?"
Kauhea ukkosen jyskäys paukahti palatsin kohdalla; sitä seurasi outo kolina, joka tuntui tulevan jostakin huoneesta; seraljin muurit järkkyivät.
"Maantärähys'" Alroy huudahti. "Jospa maa aukenisi ja nielaisisi kaikki! Haa! Pharez, onko se havauttanut sinuakin? Pharez! me elämme eriskummaisissa ajoissa."
"Teidän korkeutenne on kovin vaalea."
"Niin sinäkin olet, poikani! Tahtoisitko sinä minua iloiseksi? Vaalea! me lienemme kylläkin vaaleat; jos tietäisit kaikki. Haa! tuo kauhea ääni taas! Minä en kestä sitä, Pharez, minä en kestä sitä. Minä olen kestänyt paljon, mutta tätä minä en kestä."
"Herrani, se tulee asesalista."
"Juokse katsomaan. Ei, minä en tahdo jäädä yksikseni. Missä Benaiah on? Anna hänen mennä. Jää minun luokseni, Pharez, jää minun luokseni. Minä pyydän sinua, jää tänne, lapseni."
Pharez talutti kalifin vuoteelle, johon hän heittäysi vaaleana ja vapisevana. Tuokion kuluttua hän kysyi, oliko Benaiah palannut.
"Hän tulee juuri nyt, herrani!"
"Hyvä, kuinka laita on?"
"Herrani! Varsin hirveä tapaus. Kun ukkonen jymähti palatsin yli, pyhä lippu putosi asemiltansa ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Kumma kyllä, Salomonin valtikkaa ei myöskään voi löytää eikä mitään jälkeä siitä näy."
"Älkäät puhuko tästä kenellekään, jos rakastatte minua, poikani. Älkäät laskeko ketään asesaliin. Jätä minut, Benaiah, jätä minut, Pharez."
He vetäytyivät pois. Alroy katseli heidän lähtöänsä sanomattoman tuskaisella silmäyksellä. Samalla hetkellä, kuin he katosivat, hän riensi vuoteen luo, ja heittäytyen polvillensa ja peittäen kasvonsa käsillään, purskahti rajuun itkuun, ja huudahti. — "Oi! Jumalani, minä olen hylännyt sinun, ja nyt sinä olet hylännyt minun!"
Vähitellen uni valloitti voipuneen ja toivottoman kalifin. Hän laskeusi divanillensa ja nukkui ennen pitkää sikeään uneen. Hän lienee levännyt tunnin aikaa, kun hän yhtäkkiä heräsi. Siitä kammiosta, jossa hän makasi, tultiin isoon saliin korkean ja lavean holvikaaren kautta, joka tavallisesti oli vaatteella verhottu, mutta nyt oli paljastettu. Ihmeeksensä Alroy näki, että tämä eteishuone nyt hohti valosta. Hän nousi vuoteeltansa, hän astui eteenpäin; hän havaitsi uuteliaisuuden ja pelon tunteilla, että sali oli täynnä olentoja, hirveät tosin katsella, mutta hänelle enemmän hirveät kuin oudot. Hän tunsi, että nämät tavattoman isot ja mystilliset haamut, jotka seisoivat ympäri avaran huoneen seiniä ja joista jokainen piti ojennetussa kädessään leiskuvaa tulisoittoa, olivat noita kammottavia Afriteja. Salin päässä istui komealla valta-istuimella, jota papit ja hovimiehet ympäröivät, eräs hallitsia, jonka Alroy oli ennen nähnyt, suuri Salomon! Alroy näki tässä vartalon ja muodon puolesta saman Salomonin, jonka valtikan Vankeuden Ruhtinas oli ottanut Judan kuninkaallisista hautakammioista.
Näytti siltä kuin ei tämä kummallinen kokous olisi ensinkään tietänyt, että yksi tämän maailman lapsi oli läsnä, joka epätoivon uskaliaisuudella nojausi jotakin holvin pylvästä vastaan ja hämmästyneenä katseli tätä äänetöntä ja liikkumatonta seuraa. Ei mitään sanottu, ei mitään tehty. Ei kukaan hievahtanut paikaltansa, ei kukaan vähimmälläkään liikenteellä osoittanut, että hän arvasi, jotta joku muu oli läsnä paitsi hän itse.
Yhtäkkiä juhlakulkue ilmestyi salin päästä, aivan läheltä sitä paikkaa, jossa Alroy seisoi. Paageja ja tanssivia tyttöjä hehkuvilla silmillä ja hekumallisilla liikenteillä, sotureita, joilla oli jykeät aseet ja kunnian-arvoinen muoto, väljät vaipat ja löyhyvä parta, ja kun he etenivät, ei syntynyt mitään ääntä, vaikka he astuivat sangen vilkkaasti; eivätkä soittoniekatkaan, joita oli suuri joukko ja jotka soittivat harppuja ja psaltareita ja käsirumpuja ja torvia, vähintäkään häirinneet kaikkialla vallitsevaa äänettömyyttä.
Tämä lukuisa seurue virtaili esiin hyvässä järjestyksessä loppumattomana jaksona, kävi kolme kertaa ympäri salin, kumarsi häntä, joka istui valta-istuimella, ja sioittui riveihin Afritein eteen.
Ja nyt nähtiin kaksitoista haamua, kantaen suurta sinettiä — viheriäistä kiveä, jossa kirjaimet näyttivät hohtavilta liekeiltä ja olivat samat kuin siinä Jabasterin talismanissa, jota Alroy vielä säilytti lähellä sydäntänsä. Ja nuot kaksitoista haamua asettivat suuren sinetin Salomonin eteen ja lankesivat polvillensa, ja kuningas nyykäytti päätänsä. Samalla silmänräpäyksellä Alroy tunsi ankaran pistoksen sydämensä kohdalla. Hän pani äkkiä kätensä kipeälle paikalle, ja katso! talismani hajosi tomuksi.
Juhlakulkue päättyi; yksinäinen haamu astui esiin. Ainoastaan äskeiset tapaukset estivät Alroy'ta vaipumasta maahan Jabasterin edessä. Sillä hän tuo yksinäinen ilmiö oli. Se astui eteenpäin, kantaen valtikkaa. Se astui eteenpäin, se lankesi polvillensa valta-istuimen eteen, ja tarjosi valtikkaa kruunatulle ja juhlalliselle olennolle. Ja Salomon ojensi kätensä ja otti valtikan, ja samalla korkea kokous katosi!
Alroy syöksähti heti esiin huoneesen, vaan kaikki oli pimeätä ja hiljaista. Sotatorvi raikkui. Hän tunsi oman sotaväkensä sävelet. Hän haperoitsi ikkunan varjostinta, ja vetäen sitä syrjälle näki koittavan auringon ensimäiset säteet.
Kerta vielä ratsunsa selässä, kerta vielä keskellä legionejansa, kerta vielä lumottuna ja innostuneena, kun hän näki heiluvat liput ja kuuli elähyttäviä sotatorvia, kerta vielä katsellen sitä voimaa, joka yhä oli hänen käskynsä alaisena, ja ajatellen sitä suurta saalista, josta nyt oli taisteleminen, Alroy saavutti suurissa määrin jälleen tavallisen rohkeutensa ja itsehillintönsä. Hänen jäntevyytensä palasi samalla kuin hänen verensä kiihtyi, ja uhkaavan vaaran suuruus nätti vaan enentävän hänen neronsa tuotteliaisuutta.
Hän kiirehti viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa riento-marssissaMediaa kohden. Toisen päiväyksen päässä verekset sanansaattajat tulivatAbnerin tyköä, ilmoittaen, että tämä ei ollut jaksanut vastustaaKaramanian kuninkaan urhoollisia ja melkein lukemattomia joukkoja,vaan oli kokonaan luopunut Persiasta ja koonnut kaikki voimansaLuristanissa. Näitten tietojen johdosta Alroy lähetti sananScherirah'lle, että hän viipymättä käyttäyttäisi osastonsa Abnerin luoja jättäisi pääkaupungin omille onnillensa.
He astuivat taas Kerrundin vuorten ylitse ja yhtyivät Abzah'n virralla Abneriin ja Median armeijaan, joka oli kolmenkymmenen tuhannen miehen suuruinen. Tässä Alroy levähti päivän sotureitansa virkistyttääkseen, ja lähti seuraavana aamuna Persian rajalle, karkasi odottamatta Alp Arslanin edistyneisin vartiojoukkoihin ja ajoi ne suurella tappiolla takaisin. Mutta Karamanian kuninkaan armeija oli niin suuri, ettei kalifi uskaltanut ryhtyä yleiseen tappeluun, vaan vetäytyi takaperin ja asettui sotarintaan läheiselle Nehavendin lakealle, tälle yhden hänen ensimäisen ja loistavimman voittonsa näkymölle, jossa hän vartoi Scherirah'n hetkestä hetkeen toivottua tuloa.
Karamanian kuningas, joka halusi saattaa asiat pikaiseen päätökseen ja oli ylpeä suuremmasta voimastansa, eteni vitkastelematta. Korkeintaan kahden kolmen päivän perästä oli silminnähtävästi taistelo taisteltava, joka ratkaisisi Idän kohtalon.
Toisena aamuna sen jälkeen, kuin he olivat tulleet Nehavendille, joukko Karamanialaisia hyökkäsi yhtäkkiä väijyksistä kalifia vastaan, joka oli lähtenyt metsästämään ainoastaan muutamien upseerien kanssa. Alroy ja hänen kumppaninsa puollustivat itseänsä semmoisella vimmalla, että heidän vihdoin onnistui torjua päältänsä ahdistajansa, vaikka näitä oli kolme kertaa enemmän. Peräytyessään Karamanialaisten johdattaja paiskasi keihäänsä kalifia päin, joka epäilemättä olisi saanut surmansa, jollei nuori vartiakunnan upseeri olisi heittäynyt Alroy'n eteen ja omaan rintaansa vastaanottanut kuolettavan haavan. — Hämmentyneenä seurue palasi joutuin leiriin, Alroy itse kantaen lujan uskollisuuden ja sotamiehen innon menehtyvää uhria.
Haavoitettu upseeri kuljetettiin kuninkaalliseen teltaan ja laskettiin kalifin omalle vuoteelle. Taitavin lääkäri tuotettiin; hän tutki haavaa, vaan pudisti päätänsä. Kuoleva soturi tunsi itse toivottoman tilansa. Hänen tuskansa saatiin vaan sillä lievitetyksi, että keihäs vedettiin ulos, joka kohta aikaan saattaisi hänen kuolemansa. Hän tahtoi puhua kahden kesken hallitsiansa kanssa.
"Herrani!" upseeri lausui, "minun täytyy nyt kuolla; ja minä kuolen ilman mitäkään kipua. Minä olen aina katsonut suurimmaksi kunniaksi, että saisin kuolla teitä palvellessani. Sallimus on suonut sen minulle; ja jos kohta minä en ole tappelutanterella saavuttanut kohtaloani, se on joksikin lohdutukseksi, että minun kuulemani on pelastanut kaikkein arvokkaimman elämän. Herrani! minulla on sisar."
"Älä tuhlaa voimiasi, kallis ystävä, hänen nimeänsä nimittämällä. Ole varma siitä, että minä aina pidän sinun sukulaisiasi omaisinani."
"Minä en epäile sitä. Minä tahtoisin tuhat kertaa panna henkeni alttiiksi semmoista hallitsiaa varten! Raskas taakka painaa minun omaa tuntoani, herrani, enkä minä voi kuolla levollisena, jollen saa sitä huojentaa."
"Puhu, puhu pelkäämättä. Jos sinä olet loukannut ketään ja Alroy'n valta taikka varat voivat vapauttaa sinun ahdistetun sielusi, hän ei säästä mitään — ei säästä mitään, ole varma siitä."
"Jalo, jalo hallitsia, minun tulee puhua lyhyesti; sillä, vaikka minä elän niin kauan, kuin tämä keihäs on ruumiissani, minun tuskani kuitenkin ovat kovat. Herrani, se teko, josta minä puhun, koskee teitä."
"No."
"Minä olin vartiana sinä päivänä kuin Jabaster kuoli."
"Taivaitten kautta! minä kuuntelen tarkkaan. Puhu, puhu!"
"Hän kuristi itsensä, eikö niin sanota?"
"Niin minulle aina kerrottiin."
"Sinä olet syytön, sinä olet syytön! Minä kiitän Jumalaani, kuninkaani on syytön!"
"Ole yhtä varma siitä, kuin että Israelilla on toivo. Minä pyydän sinua, kerro minulle kaikki."
"Kuningatar tuli, sinettisormus kädessä. Semmoista valtaa minun täytyi totella. Hän astui sisään, ja hänen perässään herra Honain. Minä kuulin ankaria sanoja; minä kuulin Jabasterin äänen. Hän taisteli vastaan, niin! hän taisteli; vaan haavoitettuna ja kahletettuna hänen vankka ruumiinsa ei voinut kauan tehdä vastarintaa. Rumaa leikkiä, rumaa leikkiä, herrani! Mitä minä semmoisten vastustajain voin? He lähtivät huoneesta hiipivin askelin. Kuningattaren silmät kohtasivat minun silmäni. Minä en ole koskaan saattanut unohtaa noita julmia ja hehkuvia kasvoja."
"Sinä et ole koskaan puhunut tästä kauheasta lopusta?"
"Ei kenellekään muulle kuin sinulle. Ja miksi sen nyt ilmoitan, sitä minä en tiedä, paitsi että tuntuu siltä, kuin joku sisällinen vaikutus vaatisi sitä, ja minusta näyttää kuin ne, jotka tekivät tämän, olisivat valmiit tekemään pahempiakin, jos niin sopisi."
"Sinä olet ryöstänyt minulta kaiken rauhan, vieläpä rauhan toivonkin — vaan kuitenkin minä kiitän sinua. Nyt minä tiedän elämän arvon. Minä en ole tahtonut koskaan ajatella tuota surullista päivää; vaan kuitenkin, vaikka minä olen välisti varonut jotakin konnan työtä, pahimmat asiat olivat vähäpätöiset tämän hirmuisen kertomuksen rinnalla."
"Se on kerrottu; ja nyt minä pyydän, että säilytät salaisuutesi sillä, että vedät tämän keihään vaivaantuneesta ruumiistani."
"Uskollinen sydän, se on surullinen työ."
"Minä kuolen ilolla, jos sinä sen toimitat."
"Se on tehty."
"Jumala varjelkoon Alroy'ta!"
Sillä välin kuin Alroy ajatuksiinsa vaipuneena seisoi upseerin ruumiin vieressä, iloisen soiton sävelet kaikkuivat ja teltaan astuva eunukki ilmoitti, että Schirene oli saapunut Kerrundista. Melkein kohta sen perästä prinsessa hypähti kantovuoteestansa ja kiirehti sisään; Alroy tempasi vaippansa päältään ja heitti sen ruumiin ylitse.
"Armaani", prinsessa huudahti, kun hän juoksi kalifin luo. "Minä olen kuullut kaikki. Älä ole levoton minun puolestani. Minä rohkenen katsella kuolleita. Sinä tiedät, että minä olen soturin morsian. Minä olen tottunut vereen."
"Voi! voi!"
"Miksi olet niin vaalea? Sinä et suutele minua! Onko tämä niin hämmentänyt sinua? Tämä on surullinen tapaus; vaan kuitenkin koittanee huomispäivä tuhansia yhtä kauheita kohtaloita katsoaksensa. No! sinä vapiset! Voi! hellä sielu! Tuon rakkaan uskollisen ystävän kuolema on siis yksistään kokonaan karkoittanut sinun rakkautesi minuun. Sinä olet kuitenkin tottunut taisteloon. No! tämä on hulluutta. Etkö sinä ole iloinen, kun näet minun? Kuinka, sinä et hymyilekään! Ja minä olen tullut sotimaan sinun puolestasi! Mieleni tekee suudelmia!"
Hän heittäysi Alroy'n kaulaan. Alroy syleili häntä heikosti ja kantoi hänet vuoteelle. Hän taputti käsiänsä, ja kaksi soturia astui sisään ja veivät pois kuolleen ruumiin.
"Teltani, Schirene, on nyt soveliaampi sinulle. Levähdä; minä palajan heti." Näin puhuen hän jätti hänet.
Hän jätti hänet; mutta Schirenen murheellinen, loukkaantunut katsanto tunkeusi hänen sydämeensä. Hän ajatteli koko hänen rakkauttansa ja sulouttansa, hän muistutti mieleensä koko heidän yhteisten vaihettensa ihmeellistä juoksua. Hän tunsi, että hänen tähtensä, ja ainoastaan hänen tähtensä hän huoli elämästä, että ilman hänen vilkasta samantunteisuuttansa yksin menestyskin näytti tukalalta. Hänen päätöksensä vaarui intohimojen ja järjen pyörteessä. Intohimot pääsivät voitolle. Hän karkoitti ajatuksistansa kaiken hyvän ja pahan eroituksen; hän päätti, tuli mitä tuli, ijäksensä pysyä kiinni hänessä; hän riisti mielestänsä kaikki viimeisen ilmoituksen muistot. Hän palasi teltaansa, kasvot hohtaen rakkaudesta; hän tapasi Schirenen itkemästä, hän sulki hänet syliinsä, hän suuteli häntä tuhansin kerroin ja kuiskaili joka suudelman välillä palavaa rakkauttansa.
Oli sydän-yö. Schirene lepäsi Alroy'n sylissä. Kalifi, joka oli levoton ja huolestunut Scherirah'n tulon tähden, oli tuskin ennättänyt nukkua, kun joku ääni tykkänään herätti hänet. Hän katseli ympärillensä; hän näki Jabasterin haamun. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hänen jäsenensä tuntuivat irtaantuvan, kylmä hiki hiipi hänen ruumiinsa ylitse, kun hän katseli tuota kammottavaa aarretta, joka seisoi kyynärän päässä hänen vuoteestansa. Huomaamatta hän hellitti ihanan taakkansa ja, kohoten vuoteeltansa, nojausi eteenpäin.
"Alroy, Alroy, Alroy!"
"Minä olen tässä."
"Huomenna Israel kostetaan!"
"Kuka se on?" huudahti prinsessa heräten.
Pelon hallussa ja unhottaen kokonaan kummituksen, Alroy kääntyi ja pani kätensä prinsessan silmille. Kun hän taas katseli ympärillensä, näky oli kadonnut.
"Mitä sinä tahdoit, Alroy?"
"Ei mitään, armaiseni! Sotamiehen puoliso saa nähdä omituisia näkyjä, minä tahtoisin kuitenkin säästää sinulta muutamia. Yksi minun sotureistani, joka ei muistanut, että sinä olit täällä, tuli teltaani semmoisessa puvussa, jota ei naissilmän sovi katsoa. Minun täytyy lähteä pois, lapseni. Minä kutsun tänne orjasi. Yksi suudelma! Jää hyvästi! hetkeksi vaan."
"'Huomenna Israel kostetaan'". Kuinka, Karamanialaisten hurmeessa! Minussa ei ole mitään uskoa. Vähät siitä. Ei mikään ole enää vallassani. Rientävä kohtalo saattaa minut eteenpäin. Minä en voi pidättää kulkuani enkä haahtani johdattaa. Kuinka nyt! Ken on vartioiva upseeri?"
"Benomi, herra, sinun palveliasi."
"Toimittakaat sana varakuninkaalle. Käskekäät häntä tänne minun puheilleni. Kuka tuo on?"
"Scherirah'n lähettiläs, joka juuri saapui tänne. Scherirah kulki viime yönä Kerrundin vuorten ylitse, herrani, ja on teidän luonanne päivän koitteessa."
"Hyviä uutisia. Menkäät noutamaan Abneria. Joutukaat! Hän tapaa minut täällä. Minä käyn sillä välin leiriä katsomassa. — Hyvä, urhoolliset kumppanit, te olette tulleet tänne jälleen voittamaan Alroy'n kanssa. Te olette taistelleet ennen, minä voin todistaa sen, Nehavendin lakealla. Se on mehukasta maata, ja Karamanialaisten veri on sitä vielä enemmän höystöttävä."
"Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Meidän henkemme on teidän."
"Suokaat anteeksi, nuori hallitsiani", lausui joku soturi, puhutellen Alroy'ta; "suokaat anteeksi minun rohkeuteni, vaan minä tunsin teidät, ennenkuin olitte kalifi."
"Oiva sydän, sinun pelottomuutesi on minun mieleeni. Jatka puhettasi."
"Minä hankin sanoa, että minä toivon, jotta huomenna viette meidät rynnäkköihin. Muutamat väittävät, ettette aio."
"He ovat väärässä."
"Sitä minäkin ajattelin. Minä takaan aina nuoren kuninkaani — entä kuningatar?"
"Hän on todellinen sotamiehen puoliso ja asuu leirissä."
"Se on urhoollista! Näettekö, sanoinhan minä sen jo teille, toverit; te ette uskoneet minua, vaan minä tunsin meidän nuoren kuninkaamme, ennenkuin te. Minä asuin lähellä Hamadanin porttia, teidän korkeutenne mieliksi — vanhan Shelomin poika."
"Anna minulle kättä — kunnon ystävä. Mitä te syötte täällä, pojat? Malttakaat, minä maistan teidän ruokaanne. Minä soisin, että minun ruoankeittäjäni osaisi laittaa minulle tämmöistä pilau'ta! Se on mainiota!"
Sotamiehet kokoontuivat päällikkönsä ympärille, ja heidän silmänsä loistivat ihastuksesta. Ihana näky — sankari keskellä, useat soturiparvet ympäri, mitkä puhuen hänen kanssaan, mitkä valmistaen ruokaa, mitkä paahtaen kahvia, kaikki tarjoten hänelle, sanalla tai teolla, jotakin rakkautensa osoitetta ja käyttäen itseänsä samalla haavaa aivan likeisen tuttavan tavalla.
"Me kukistamme heidät, pojat!"
"Se on varmaa, kun teitä seuraa, te voitatte aina."
"Minä teen parastani, ja niin tekin teette. Kelpo päällikkö ilman kelvollisia sotamiehiä ei ole juuri minkään arvoinen."
"Niin, se on totta! Tarvitsee olla kelvollisia sotamiehiä. Mitä te arvelette Alp Arslanista?"
"Minä luulen, että hän tuottaa meille yhtä paljon vaivaa kuin kaikki muut viholliset yhteensä, eikä siinä ole paljon."
"Hyvä! hyvä! Jumala varjelkoon Alroy'ta!"
Benomi lähestyi ja ilmoitti, että varakuningas odotti häntä.
"Minun täytyy jättää teidät, lapseni", Alroy lausui. "Me syömme kerran vielä illallista yhdessä, kun olemme voittaneet."
"Jumala varjelkoon teitä, herra; ja me hämmennämme teidän vihollisenne."
"Hyvää yltä, pojat. Ennenkuin päivä koittaa, meidän kenties on kova työ edessä."
"Me olemme valmiit, me olemme valmiit. Jumala varjelkoon Alroy'ta!"
"He ovat hyvällä mielellä, vaan toinen henki elähytti kuitenkin entisiä päiviämme. Sen minä syvästi tunnen. Nämät miehet ovat uskollisia semmoiselle päällikölle, joka ei ole koskaan pettänyt heidän toiveitaan, ja luottavat semmoiseen asiaan, joka johdattaa ryöstöön. He ovat vaan komeita palkkasotureita. Ei mitään muuta. Voi! missä nyt Judan soturit ovat! Missä nyt ne miehet, jotka käyräsapeleitansa paljastaessaan yhtyivät pyhän riemun voittovirteen! Taistelon aattona olisit luullut kenttää äärettömäksi synagogaksi. Pappeja ja alttareita, palavia uhreja ja savuavia suitsutus-astioita, tulisia uskonkiihkolaisia, jotka hartaasti kuuntelivat profeetallisia puheita ja vahvistivat verellänsä ja pyhimmillä lupauksillansa sitä juhlallista liittoa, että Kanaan valloitettaisiin. Kaikki on muuttunut, niinkuin minä itsekin. Kuinka nyt, Abner? Sinä olet hyvin umpimielinen?"
"Onko tosi, että Scherirah lähestyy?"
"Sitä en epäile, että kaikki on oikeassa. Minä tahtoisin, että päivä rupeisi valkenemaan!"
"Vihollinen likenee. Muutamat kolonnit näkyvät jo. Minun vakojani ovat välttäneet heidät. He aikovat varmaan asettua sotarintaan lakealle."
"He näkyvät jo! Me käymme siis heti heihin käsiksi, ennenkuin he järjestyvät. Oivallista, oivallista! Me voitamme heidät vielä. Rohkaise mielesi, kallis veljeni. Scherirah on täällä hyvissä ajoin auringon nousussa, hyvissä ajoin — varmaan hyvissä ajoin."
"Minä hyväksyn tätä tuumaa."
"Sotamiehet ovat uskallusta täynnä. Karkaa aamun koitteessa kolmellakymmenellä tuhannella ratsumiehellä heidän järjestyviin riveihinsä. Minä ryntään oikeata, Asriel vasenta siipeä vastaan. Tästä tulee aika sievä ottelu, rakas Abner. Kuinka Miriam jaksaa?"
"Minä sain tietoja häneltä tänä aamuna, aivan hyvästi. Hän lähettää teille tuhansia terveisiä ja rukoilee teidän puolestanne. Onko kuningatar täällä?"
"Hän tuli tänä iltana. Hän voi aivan hyvin."
"Hän saa kaivata kaikenlaista mukavuutta."
"Älä siitä puhu. Hän on sotamiehen puoliso. Hän rakastaa sinua suuresti, kallis Abner."
"Minä tiedän sen. Minä toivon, että minun miekkani saa varjella hänen lastensa valta-istuinta."
"Hyvä, anna käskysi. Tappelu nyt kohta, mitä arvelet?"
"Minulla on kokonaan sama ajatus."
"Minä lähetän sanansaattajia Scherirah'ta jouduttamaan. Kaikki näyttää hyvältä. Säästä vartiakuntaa."
"Kyllä, kyllä. Jääkäät hyvästi, kallis herrani. Kun jälleen yhdymme, minä toivon, että teidän vihollisenne ovat teidän orjanne!"
Aamun ensi koitteessa Hebrealaisten ratsuväki, paitsi vartiakunta, hyökkäsi vastustamattomalla voimalla Karamanialaisten lähestyvien kolonnein puoleen ja hajotti ne perinjuurin. Alp Arslan kokosi jälleen soturinsa, ja hänen onnistui vihdoin asettaa pääjoukkonsa hyvään järjestykseen. Alroy ja Asriel veivät esiin osastonsa, ja tappelu kävi nyt yleiseksi. Se riehui useita tunteja, ja sitä kannatettiin hyvästi molemmin puolin. Karamanialaisten veri vuoti runsaasti, mutta vakavan luontonsa ja suuremman lukumääränsä kautta he jonkun aikaa hillitsivät Hebrealaisten tuimuutta ja näitten johdattajan jäntevyyttä. Tämä päivä himmensi loistollansa Alroy'n kaikki entiset urhotyöt. Kaksitoista kertaa hän ryntäsi esiin Pyhän Vartiakuntansa etupäässä, ja usein hän tunki aivan Alp Arslanin teltaan saakka.
Turhaan hän koetti päästä käsikähmään tämän kuuluisan päällikön kanssa. Molemmat kuninkaat taistelivat riveissänsä, vaan kuitenkin sallimus oli säätänyt, etteivät heidän miekkansa koskaan kohtasi toinen toistansa. Neljä tuntia ennen puolta päivää näki Alroy selvään, että, jollei Scherirah saapuisi paikalle, hän ei jaksaisi lannistaa kauheata ylivoimaa. Hänen oli täytynyt varhain kutsua varaväkensä avuksi, ja vaikka Arslanin kuolleitten lukumäärä oli suurempi kuin missään Hebrealaisten edellisessä voitossa, Karamanialaiset yhä pitivät tarjolla ääretöntä sotarintaa, jota verekset joukot taukoamatta kartuttivat. Paljouteensa luottaen ja huomaten vihollisensa heikkouden Arslan vaan puollusti itseänsä ja uuvutti ahdistajiansa sillä, että hän ei muuta kuin hääti heidän hirveitä ja moniteltuja päällekarkauksiansa.
Alroy oli hetkeksi peräyttänyt Pyhän Vartiakuntansa taistelosta. Abner ja Asriel yhä jatkoivat tappelua, ja kalifi mietti väli-ajalla uusia ponnistuksia ja odotti huolestuneena Scherirah'n tuloa. Viidennellä tunnilla hän näki riemuiten joltakin kunnaalta varrottujen apujoukkojen likenevät liput. Siinä vahvassa luulossa, että päivä oli voitettu, hän julisti elähyttävän uutisen sotamiehillensä ja, kun nämät nyt olivat innoissansa tästä ilahuttavasta sanomasta, johdatti heitä kerran vielä rynnäkköön. Tätä ei mikään pidättänyt; Scherirah näytti tulleen vaan pakenevia takaa ajamaan, vaan voittoa aikanansa täydellisentämään. Kuinkapa suureksi kävi sen vuoksi Alroy'n kauhu ja hämmästys, kun Benaiah täyttä riiviä ratsasti hänen luokseen ja ilmoitti, että nuot kauan odotetut apujoukot olivat Scherirah'n ja Abidanin yhdistyneet osastot, jotka takaa kävivät hänen kimppuunsa. Inhimillinen nero ei voinut keksiä mitään pelastuskeinoa. Nääntyvät Hebrealaiset, joitten voimia oli koetettu viimeisiin asti, piiritettiin. Karamanialaiset täyttivät kaikkialta ja yhtä haavaa esiin. Ennen pitkää Hebrealaisten armeija oli saatettu epäjärjestykseen. Lujimmat soturit heittivät epätoivosta pois aseensa. Jokainen ajatteli vaan oman henkensä säilyttämistä. Abnerkin pakeni Hamadania päin. Asriel surmattiin. Havaiten, että kaikki oli hukassa, Alroy syöksähti noin kolmen sadan vartiakuntalaisen etupäässä teltansa luo, tarttui taintuvaan Schireneen, nosti hänet eteensä satulaan, ja, kaataen kaikki edestänsä, kiidähti erämaahan.
Kahdeksaanviidettä tuntiin he eivät ollenkaan pysähtyneet. Heidän joukkonsa oli pian huvennut, ettei ollut kuin kolmasosa jälellä. Kolmannen päivän aamuna he astuivat ratsahilta ja virvoittivat itseänsä jonkun lähteen luona. Ainoastaan puolet pääsivät jälleen satulaansa. Schirene ei puhunut mitään. Eteenpäin he riensivät taas, joka hetki jättäen perässään jonkun voipuneen kumppanin. Vihdoin he viidentenä päivänä saapuivat, noin kahdeksankymmentä luvultansa, johonkin palmupuun vehmastoon. Täällä he astuivat hevosensa selästä. Ja Alroy otti Schirenen syliinsä, ja varjo näytti elvyttävän häntä. Hän avasi silmänsä ja pusersi hänen kättänsä ja hymyili. Alroy poimi hänelle muutamia taateleita, ja hän joi vähäisen vettä.
"Meidän vaivamme päättyvät pian, kultaiseni", hän kuiskasi Schirenelle; "minä olen menettänyt kaikki, paitsi sinut."
He alkoivat uudestaan ratsastaa ja, kulkuansa hiljentäin, joutuivat iltapuoleen autiokaupungin luo, johon Alroy koko ajan oli pyrkinyt. Rientäen isoa katua alaspäin he saapuivat viimein tuohon vanhaan amfiteateriin. He astuivat ratsahilta. Alroy laitti heidän vaipoistansa vuoteen Schirenelle. Muutamat keräsivät polttopuita, joita löytyi suuria varoja, ja sytyttivät isoja tulia. Toiset pyysivät metsäkauriita, niin kauan kuin vielä oli päivä, ja heidän onnistui saada kyllin ateriaansa varten, taikka noutivat vettä tuosta lähteestä, joka oli tiedossa heidän johdattajallansa. Tunnin kuluttua he nähtiin parveilevan valkeittensa ympärillä ja syövän yksinkertaista ruokaansa, ja olisi pikemmin luullut heitä tämän jylhän asunnon varsinaisiksi asukkaiksi kuin mahtavan hallitsian hajotetuksi ja ylellisyyteen tottuneeksi vartioväeksi.