The Project Gutenberg eBook ofAmor ja PsykeThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Amor ja PsykeAuthor: ApuleiusTranslator: Edvard ReinRelease date: September 26, 2016 [eBook #53150]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMOR JA PSYKE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Amor ja PsykeAuthor: ApuleiusTranslator: Edvard ReinRelease date: September 26, 2016 [eBook #53150]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Amor ja Psyke
Author: ApuleiusTranslator: Edvard Rein
Author: Apuleius
Translator: Edvard Rein
Release date: September 26, 2016 [eBook #53150]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMOR JA PSYKE ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut ja johdannolla varustanut
Edv. Rein
Helsingissä, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö, 1907.
Alkulause.
Esilläoleva käännös perustuu pääasiallisestiG.F. Hildebrandinteoksessa L. Apulei opera omnia I, II. Lipsiae 1842 jaF. Nordeninteoksessa Amor und Psyche, Ein Märchen des Apuleius (Meisterwerke der Griechen und Römer in kommentierten Ausgaben VI. Leipzig und Berlin 1903) julkaisemaan tekstiin. Paikoittain on myös seurattuJ. van der Vlietinteosta Lucii Apulei Metamorphoseon libri XI. Lipsiae 1897.
Apuna on, paitsi Hildebrandin ja F. Nordenin mainituissa teoksissa tavattavia selityksiä, myös käytettyAdlingtoninenglantilaista ynnäEd. Nordeniny.m. saksalaisia käännöksiä, jonka ollessa uudempia, roomalaista kirjallisuutta käsitteleviä teoksia sekä Apuleiusta koskevia pienempiä tutkimuksia on pidetty silmällä.
Käännöksessä tavattava jako eri lukuihin ei perustu alkuteokseen, vaanEd. Nordeninmainittuun käännökseen.
Tekijä.
Apuleiuksen elämä ja teokset.
Apuleiussyntyi vuoden 125:n vaiheilla j.Kr. Afrikassa Numidian maakunnassa sijaitsevassa Madauran sotilas-siirtolassa, missä hänen isänsä oli arvossa pidetty henkilö ja paikkakunnan korkeimpia hallinnollisia virkamiehiä ("duumvir"). Itse hän poikana sai siihen aikaan tavallisen gramatillis-retorisen koulukasvatuksen maakunnan pääkaupungissa Kartagossa. Täydentääkseen tietojaan hän noin 19 vuotisena siirtyi Kreikkaan ja Aleksandriaan, oleskellen etupäässä Atenassa, missä muun muassa tutki Platon filosofiaa. Seitsemän tai kahdeksan vuotta hän tällöin harjoitteli opintoja ja kulutti niihin koko perintönsä; kertoopa hän itse liian uutteriin lukuihin menettäneen terveytensäkin.
Sen jälkeen hän noin vuonna 150 asettui Roomaan, missä nautti sirosta muotityylistään tunnetun numidialaisen retorin Fronton opetusta, ja alkoi — nähtävästi opettajansa vaikutuksesta — julkaista ensimäiset kirjalliset tuotteensa. Samalla hän toimi asianajajana, jolla alalla tuli hyvin suosituksi.
Roomasta hän 150-luvun keskivaiheilla palasi kotimaahansa Afrikkaan, missä hän samalla tapaa kuin aikansa kreikkalaiset sofistit suurella menestyksellä esiintyi juhlapuhujana ja kauniina, miellyttävänä, nuorena maailmanmiehenä voitti yleistä suosiota. Talvella v. 156 j,Kr. hänen elämänsä sai uuden käänteen. Matkustaessaan näet Madaurasta Aleksandriaan hän sairastui Oean kylässä, nykyisessä Tripoliksessa, jonka vuoksi hän oli pakoitettu pitemmäksi aikaa sinne jäämään. Kun hänellä siellä sattui olemaan tuttava, muuan Pontianus niminen opintotoveri Atenan ajoilta, hän joutui tämän luokse asumaan. Seuraus oli että Apuleiuksen ja hänen toverinsa äidin, varakkaan lesken, Aemilia Pudentillan, välille kehittyi suhde, joka ennen pitkää päättyi avioliittoon. Apuleius oli silloin alun neljänäkymmentä, Pudentilla noin kahdeksanneljättä vuotias.
Tämän avioliiton solmimista olivat Apuleiuksen sukulaiset koettaneet ehkäistä. Niinpä Pontianus, joka alussa itse oli asiaa lämpimästi puoltanut, alkoi sitä vastustella naituaan Herennius Rufinuksen tyttären, miehen, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja joka toivoi vävynsä avulla pääsevänsä Pudentillan rikkauksista osalliseksi. Appensa vaikutuksesta Pontianus nyt alkoi julkisesti panetella Apuleiusta väittäen että hän muka taioilla oli voittanut Pudentillan rakkauden. Myöhemmin Pontianus kuitenkin katui menettelyään, ja toverusten kesken saatiin aikaan sovinto.
Mutta Pontianuksen kuoltua alkoi tämän nuoremman veljen, Pudensin, nimessä hänen setänsä, sivistymätön ja raaka Sicinius Aemilianus, ahdistaa Apuleiusta, joka sillä välin oli nainut Pudentillan. Hänet haastettiin oikeuteen ja häntä syytettiin noituudesta; hoettiinpa että hän muka oli raivannut tieltään Pontianuksen, vaikka tästä ei nimenomaista syytöstä tehty. Apuleiusta vastaan käytetyt todistuskappaleet olivat perin turhanpäiväistä laatua; muun muassa mainittiin varsin arveluttavana tosiasiana että hän ahkeraan käytti taskupeiliä ja että hän — tietenkin tieteellisessä tarkoituksessa — oli leikellyt kaloja.
Oikeusjuttu, jota käytiin Sabrata nimisessä Oean naapurikaupungissa ja jota johti Afrikan prokonsuli Claudius Maximus, päättyi epäilemättä Apuleiuksen täydelliseen puhdistukseen. Torjuakseen syytökset hän piti loistavan, kerrassaan murhaavan puolustuspuheen.
Tämän tapauksen on otaksuttu sattuneen vuoden 158 j.Kr. paikkeilla.
Sittemmin Apuleius muutti Kartagoon, missä eli kuuluisana puhujana, retorina ja filosofina, pitäen esitelmiä, joita vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella. Apuleius oli nyt maineensa kukkuloilla: häntä kuulemaan tulvi koko hienosto, hänen kunniakseen pystytettiin sekä Kartagossa että muualla patsaita. Hänelle uskottiin myös kunniakkaita toimia; niinpä hänestä tehtiin "sacerdos provinciae", jonka tehtävä oli hoitaa keisarillista jumalanpalvelusta maakunnassa ja järjestää kallisarvoiset "ludi sacerdotales" nimiset näytännöt. Tässä mainehikkaassa asemassa Apuleius luultavasti pysyi kuolemaansa saakka; hänen loppuikänsä on yhtä vähän tunnettu kuin kuolinvuotensa.
* * * * *
Jo nämä Apuleiuksen ulkonaiset elämänvaiheet viittaavat siihen, ettei hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Kaikesta päättäen hän oli hyväpäinen mies, jolla oli ivansekainen huumori sekä vilkas mielikuvitus. Luonteeltaan hän oli jalomielinen ja ystäviään kohtaan avulias, jos kohta hänessä oli inhimillisiä heikkouksia, turhamaisuutta ja mahtavain suosion tavoittelua. Aikakautensa, kuolevan antiikin, lapsena hän oli samalla haavaa aistillinen ja uskonnollinen. Huomattavana piirteenä näet hänessä oli taipumus mystilliseen mietiskelyyn, taikauskoon ja astrologiaan, joka sai hänet yhtymään milloin mihinkin salaiskulttiin ja liitti jo hänen eläessään hänen nimeensä loitsutaidon maineen. Mutta vielä suuremmassa määrin kuolemansa jälkeen Apuleius kansankäsityksessä saavutti noidan nimen: kirkkoisä Augustinus mainitsee että kristinuskon vastustajat asettivat hänet ihmeiden tekijänä Kristuksen rinnalle, jopa häntä ylemmäksi.
Apuleiuksen uskomattoman taipuisa äly ja suuri työkyky ilmenevät hänen harvinaisen monipuolisessa kirjallisessa toiminnassaan. Kirjailijana hän käytti sekä kreikkaa että latinaa; mitä jälkimäiseen tulee, oli hän, jonka äidinkieli oli puunilais-kieli ja joka maakuntalaisena oli tottunut huononlaiseen latinaan, vasta vähitellen ja suurella vaivalla oppinut aito-roomalaisen kielenkäytön. Ja hän liikkui kaikilla kirjallisuuden aloilla. Hän sepitti suorasanaisia kertomuksia ja lyyrillisiä runoelmia, kirjoitti näytelmäkappaleita ja satireja, filosofisia dialogeja ja historiallisia tutkielmia, käsitteli laskuoppia ja astrologiaa, eläintiedettä ja lääketiedettä, maanviljelystä ja soitantoa. Kehuipa itse yhtä hartaasti palvelevansa kaikkia yhdeksää runotarta.
Sama kirjavuus osoittautuu hänen esitystavassaan, siinä kun on käytetty kaikkia aikakauden rehevän retoriikan apuneuvoja, alku- ja loppusointuja, sanakaikua, lausejaksojen kertoa, yhteenkasattuja synonymejä, vuoroin kirja-, vuoroin kansankieltä, rinnan vanhentuneita, harvinaisia sanoja ja uusia muodostuksia. Kaikki tämä on aiheuttanut että Apuleiusta on sanottu sukkelimmaksi sanataituriksi, mikä milloinkaan on ollut. Hänen tyylinsä tulee kyllä runsaspuheisuutensa ja saman sisällyksen kertaamisen vuoksi monasti raskaaksi ja teeskennellyksi: lukija tulee usein ajatelleeksi troopillista aarniometsää, missä kiemurtelevat köynnökset tavantakaa pysäyttävät kulkijan. Mutta toiselta puolen se vilkkaalla eloisuudellaan ja lumousvoimallaan tempaa lukijan mukaansa.
* * * * *
Apuleiuksen lukuisista teoksista ovat meidän aikoihimme säilyneet seuraavat kuusi:
Metamorphoses, yksitoista kirjaa käsittävä muunnos-romaani, myöhemmin yleisesti tunnettu nimelläKulta-aasi.
Apologiaelide magia, Apuleiuksen oikeuden edessä pitämä puolustuspuhe.
Florida, kaksikymmentäkolme retorillista harjoitelmaa.
De deo Socratis.
De dogmate Platonis.
JaDe mundo, jotka kaikki kolme ovat filosofista sisällystä ja joista viimeinen on mukailu eräästä Aristoteleen nimellä käyvästä teoksesta. Tahdomme tässä kiinnittää huomiomme ensinmainittuun teokseen, joka on kaikista laajin ja merkillisin.
Metamorfosit, jota pidetään Apuleiuksen säilyneistä teoksista aikaisimpana, on jäljennös ja laajennus eräästä kadonneesta kreikkalaisesta ihmeromaanista, josta on vieläkin olemassa mukailemalla tehty kreikankielinen ote: Lukianoksen teosten joukossa säilynyt, mutta toisen kirjoittama kertomusLukios eli Aasi, joka monessa kohden pitää yhtä Apuleiuksen puheenaolevan kertomuksen kanssa. Mainittua esikuvaansa ei kuitenkaan Apuleius ole orjallisesti seurannut, vaan osaksi itse sepittänyt, osaksi poiminut käsillä olevasta satu- ja satirikirjallisuudesta joukon välikertomuksia ja liittänyt ne siihen. Onpa lausuttu arvelu että hän olisi muuttanut alkuteoksen koko sävynkin tekemällä sen täydessä uskossa esitetystä kertomuksesta parodisen romaanin.
Apuleiuksen Metamorfosien sisällys on pääpiirteissään seuraava. Eräs nuori Lucius niminen mies joutuu matkalla Tessaliassa asumaan vanhan miehen luo, jonka vaimo on velho. Kun hän kerran sattuu näkemään mitenkä emäntänsä, sivelemällä ruumistaan tuntemattomalla aineella, muuntaa itsensä linnuksi, herää hänessä halu itsekin hetkeksi muuksi muutteleita. Mutta onnettomuudekseen hän saakin käsiinsä väärän rasian, josta on seurauksena että hänestä tulee aasi.
Tästä alennuksen tilasta, missä Lucius eläimen haahmosta ja vieteistä huolimatta säilyttää inhimillisen ymmärryksensä, hän ei voi päästä, ellei hänen onnistu syödä ruusuja. Se se tästä puolen on kaiken hänen pyrkimyksensä tarkoitus ja se loppumäärä, mihin koko kertomuksen juoni tähtää. Mutta tässäpä nousee tie pystyyn. Monet kerrat jo Lucius parka on pääsemäisillään toiveittensa perille, kun väliin tulee joku sattuma, joka uudestaan viskaa hänet tapausten pyörteeseen.
Luciuksen kärsimysten historia on erinomaisen monimutkainen. Siihen taloon, missä kova onni häntä ensin kohtaa ja missä hän joutuu aasina hevosten kanssa talliin asumaan, hyökkää rosvojoukko ja hävittää sen. Aasi joutuu näiden käsiin ja on pakoitettu, raskas taakka selässä, seuraamaan heitä heidän retkilleen.
Kerran oli aasi jätetty kotiin, kun rosvot olivat lähteneet ryöstämään. Leiripaikkansa vartijaksi he olivat jättäneet vanhan eukon, jonka muun saaliin ohessa tuli valvoa nuorta tyttöä, minkä rosvot vähää ennen olivat suoraapäätä häistä ryöstäneet ja tuoneet luolaansa. Ajan kuluksi ja itkevätä morsianta lohduttaakseen eukko silloin muun muassa kertoo sen sadun, johon alempana tulemme tutustumaan,tarinan Amorista ja Psykestä.
Tämän välikertomuksen jälestä jatkuu pääjuoni. Aasin avulla onnistuu tytön hetkeksi päästä karkuun, mutta molemmat joutuvat pian uudestaan kotiin kääntyvien rosvojen käsiin. Onneton aasi saa tietysti osakseen kovaa kohtelua, jopa päättävät rosvot ottaa sekä sen että tytön julmalla tavalla hengiltä; mutta molemmat pelastuvat varmasta perikadosta, ja rosvot kärsivät ansaitun rangaistuksen pahoista töistään. — Aasin kohtalo käy sitten yhä kirjavammaksi. Se siirtyy isännältä toiselle, milloin pyörittäen myllynkiveä, milloin kantaen selässään puita, ajajana häijy poika, joka ei muuta tee kuin miettii miten voisi elukkaa rääkätä. Milloin se on joutua karhun raadeltavaksi, milloin se kuljettaa Syyrialais-jumalattaren kerjäläispappien pyhiä esineitä, milloin palvelee puutarhurilla tai sotamiehellä. Sitten sen saa muuan veljespari — sokurileipuri ja keittäjä —, jotka huomaavat että se ei syökään tavallista aasinapetta, vaan ihmisten herkkuja. Siitä pitäen sen kohtalo alkaa kääntyä valoisammaksi. Sen ostaa nyt eräs mies, joka keksii sen tavattoman viisauden muissakin kohdin, se kun ylen helposti oppii mitä vaikeimmat temput, ja antaa sen maksusta julkisesti näytellä taitoaan. Se on nyt yleisen ihmettelyn esineenä, saavuttaapa muutaman ylhäisen rouvan rakkauden. Kerran sen tulee Korintoksessa taajan katsojakunnan edessä ottaa osaa riettaaseen näytelmään. Mutta tämän alkaessa aasi lähteekin karkuun ja yöpyy kaupungin ulkopuolella merenrannalle. Unessa sille ilmestyy Isis jumalatar luvaten pelastusta. Ja seuraavan aamun koittaessa valkenee aasillekin onnen päivä. Tiellä astuu Isiksen palvoojain saattue, jonka etunenässä kulkee ruusunseppeltä kantava pappi: aasi syöksyy esiin, syödä hotaisee ruusut suuhunsa ja — edessämme on ilmielävänä entisessä ihmismuodossaan Lucius.
Kiitollisena tämä vihityttää itsensä Isiksen ja sitten Osiriksen salaismenoihin ja matkustaa sittemmin Roomaan, missä aikaa myöten kohoaa yhä pyhempiin arvonasteisiin.
* * * * *
Romaanin päätös on tekijän itsensä sepittämä. Siinä tavataan selviä viittauksia hänen omaan elämäänsä. On senvuoksi kenties syystä väitetty että Apuleius, kertoessaan aasin haahmossa kovia kokeneen Luciuksen vaiheita, samalla on ajatellut omaa itseänsä; olihan hän — niin sanotaan — tiedonhaluaan tyydyttääkseen kuluttanut varhaisimmat vuotensa joutaviin maallisiin tutkimuksiin ja vasta senjälkeen kuin kokonaan oli heittäytynyt mysterioiden helmaan, hän oli saavuttanut sisällisen rauhan. Lopulla kuvatut Isis-palveluksen menot vaikuttavat hullunkurisen vallattomien, usein siveellisesti perin arveluttavien kertomuksien jälestä juhlallisen virren tavoin; siinä on oltu huomaavinaan katuvaisen synnintunnustusta.
Kokoonpanoltaan "muunnos-romaani" on jonkun verran hajanainen, sen lomaan kun on punottu kirjava liuta sivukertomuksia traagillista, koomillista ja romantista laatua, jotka enimmäkseen eivät ole missään elimellisessä yhteydessä sen kanssa. Mutta jännittävä juoni, joka alinomaa tuo mukanaan uusia, odottamattomia käänteitä ja aukoo ihme- ja seikkailumaailman ovet selkoselälleen, vilkas esitys, hilpeä humori ja viittaukset ajan oloihin tekevät sen mieltäkiinnittäväksi.
* * * * *
Apuleiuksen Metamorfosien kauniin helmi, joka ikipäiviksi on pelastanut kirjan unohdukseen joutumasta, on maailmanmainiosatu Amorista ja Psykestä, joka alkaa romaanin neljännessä ja päättyy sen kuudennessa kirjassa. Sitä tekijä ei ole ottanut ylempänä mainitsemastamme alkuteoksesta, vaan eräästä kreikkalaisesta kokoelmasta novelleja, eli n.s. "miletolaisia satuja". Apuleius tunsi siis tämän sadun sen kreikkalaisessa muodossa. Mutta sama aihe on, eri tavoin muodosteltuna kansansatuna, tunnettu hyvin monella kansalla; siitä on muun muassa olemassa intialaisia, arapialaisia, italialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, islantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia toisintoja.
Emme tunne tarkemmin kysymyksessä olevaa Apuleiuksen kreikkalaista esikuvaa. Mutta aivan varmasti jo siinä alkuperäinen kansansatu esiintyy hellenistiseen henkeen muunneltuna. Omasta puolestaan Apuleius on sitä monin tavoin muuttanut, lisäellen ja poistaen yksityisiä piirteitä; niinpä hän on siihen liittänyt viittauksia roomalaisiin oloihin sekä joukon abstraktis-allegorisia käsitteitä ja antanut koko kertomukselleen humoristis-satirisen värityksen, mikä melkoisessa määrin on muuntanut vanhan kansansadun naivisen leiman. Että siitä huolimatta siksi paljon todellista kansantarun ainesta on jälellä, tekee kertomuksen kirjallisessa suhteessa tärkeäksi: siinä on näet ainoa laajempi meille säilynyt jäännös antiikista kansansatua. Ja täytyy myöntää, että Apuleius sittenkin syvemmältä kuin useimmat vanhan ajan kirjailijat on tajunnut tämän sisimmän olemuksen.
* * * * *
Oleellisimpia alkuperäiseen satuun tehtyjä muutoksia oli se, että rakastaville oli annettu nimeksi Amor ja Psyke. Siitä oli lähin seuraus että kansantarun häijystä äidistä, joka, estääkseen lempiviä yhtymästä, muuntaa poikansa hirviöksi, tuli Venus, mikä puolestaan aiheutti että koko kreikkalaisen mytologian yleisesti tunnettu koneisto työnnettiin näyttämölle. Nimet Amor ja Psyke saatiin yleisestä, nähtävästi aleksandrialaisella ajalla syntyneestä, mutta luultavasti Platosta johtuvasta käsityksestä. Kirjallisuudessa tapaamme sen aikaisimmin ensimäisellä vuosisadalla e.Kr. eläneellä kreikkalaisella epigrammintekijällä Meleagroksella, joka usein esittää Erosta (Amoria) ja Psykeä rakastavana parina. Mutta vielä yleisempänä tämä käsitys ilmenee taiteessa. Lukuisissa veistoteoksissa, korkokuvissa, kaiverretuissa kivissä, seinämaalauksissa, sormuksissa y.m., kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen myöhemmissä tuotteissa näemme tuon lapsellisen parin yhdessä, milloin toisiaan armastellen, milloin taas tapaamme Eroksen rakastettuansa kiduttamassa ja Psyken armoa anomassa. Usein on silloin Psykellä perhosensiivet, joskus hän on kokonaan perhosenmuotoinen. Välistä taas näemme päinvastoin Psyken perhosena vartioimassa sidottua Erosta. Näissä esityksissä on luultavasti taiteilijan mielessä väikkynyt allegorinen ajatus ihmissielun ikuisesta kaipiosta ihanteellisuuteen — yleinen mielikuva, joka on antanut suhteellisesti suuren vapauden käsittelyssä eikä ole sitonut häntä tarkoin määrättyyn situatsioniin.
Syy siihen, minkä vuoksi käsitys Amorista ja Psykestä oli omiaan liittymään alkuperäiseen kansansatuun, oli ilmeisesti se, että kummassakin tapauksessa oli kaksi onnetonta rakastavaa.
* * * * *
Ne kieltämättä allegoriset ainekset, jotka Apuleiuksen esikuvasta ovat tulleet hänen teokseensa, ynnä ne, joita hän itse puolestaan on siihen liittänyt, ovat osaltaan vaikuttaneet sen, että useimmat selittäjät, alkaen hänen 6:lla vuosisadalla j.Kr. eläneestä maanmiehestään Fulgentiuksesta aina meidän aikojemme tutkijoihin saakka, ovat käsittäneet sitä täydelliseksi, moraliseeraavaksi allegoriaksi, jotkut vieläpä kristilliseen henkeen laadituksi; on väitetty että Apuleius tarinallaan olisi tahtonut esittää ihmissielun suhdetta taivaalliseen rakkauteen, kuinka se lankeemuksensa johdosta tämän kadottaa, mutta kärsimysten kautta puhdistuneena jälleen saavuttaa sen; myös on ylimalkaan ajateltu niitä tuskia ja vaivoja, mitä rakkaus ihmiselle tuottaa. Toiset ovat olettaneet Apuleiuksen tahtoneen viitata mysterioiden puhdistavaan vaikutukseen ja huomauttavat miten Psyken vastukset ja harhamatkat muistuttavat niitä koettelemuksia, joita salamenoihin vihittävien oli kestettävä.
Perinpohjaisempi kertomuksen punnitseminen ja varsinkin laajentunut näköala vertailevan satututkimuksen alalla ovat kuitenkin osoittaneet että tällä romaanilla kokonaisuudessaan ei ole voitu tarkoittaa nimenomaista allegoriaa.
* * * * *
Senjälkeen kuin Apuleius oli istuttanut kansansadun metsäkukan retoriikan taimitarhaan, oli antiikin taide hyvin vähäisessä määrässä käsitellyt Amorin ja Psyken suhdetta. Ei ole olemassa antiikista taideteosta, jonka varmasti voisi asettaa yhteyteen Apuleiuksen muodostelun kanssa. Ja itse asiassa oli tämän ilmestyessä antiikisen taiteen elinneste jo siihen määrään ehtymässä, ettei se enää kyennyt luomaan mitään sanottavasti uutta. Mutta sitä enemmän se on vaikuttanut uuden ajan taiteeseen, renessansista alkaen. Maalauksista on ennen muita mainittava Rafaelin suunnitelman mukaan tehdyt kattomaalaukset Villa Farnesinassa Roomassa, missä sarja mainitusta romaanista otettuja viehättäviä kohtauksia on nähtävänä. Kuvanveistoksista taas ovat kuuluisimmat Canovan ihana ryhmä Villa Carlottassa Lago di Comon rannalla sekä Thorwaldsenin tunnetut mestariteokset. Ja onpa omankin maamme taiteilijoista yksi, Walter Runeberg, ottanut aiheita Amorin ja Psyken iäti nuoresta tarinasta.
Lopuksi on mainittava että kertomus Amorista ja Psykestä on vaikuttanut hedelmöittävästi uudempien aikojen kaunokirjallisuuteenkin, se kun on innostuttanut useita eri kielillä esiintyviä kirjailijoita enemmän tai vähemmän itsenäisiin runollisiin tuotteisiin.
Oli kerran eräässä valtiossa kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme ylen kaunista tytärtä. Mutta kun molempia vanhempia, miten suloiset olivatkin, toki katsottiin voitavan inhimillisin kiitoksin täysin vastaavalla tavalla kehua, oli nuorimman tyttären ihanuus niin erikoinen ja erinomainen, ettei sitä puutteellinen ihmiskieli pystynyt ilmaisemaan eikä riittämään asti ylistämään. Niinpä monet oman maan kansalaiset ja varakkaat tulokkaat, joita harvinaisen näytelmän huhu taajoissa, hartaissa joukoissa keräsi kokoon, hämmästyivät ihmeissään moista saavuttamatonta ihanuutta, painoivat sormenpään ojennettua peukaloansa vasten ja veivät kätensä suulleen, osoittaen siten hänelle uskonnollista kunnioitusta juuri kuin itse Venus jumalattarelle.
Jo oli kautta lähivaltioiden ja likiseutujen kulkeutunut huhu, että jumalatar, jonka synnytti sinisyvyys ulapan ja kasvatti vihma vaahtopäälaineiden, kaikkialle jakaen jumaluutensa armoa jo liikuskeli keskellä väkijoukkoja, tai ainakin että taasen, kuten kerran meri, niin nyt maa uudesta taivaallisten pisarain idusta oli toisen Venuksen täydessä impeyden kukassaan saattanut puhkeamaan.
Niin etenee äärettömästi päivä päivältä se käsitys, niin vaeltaa leviävä maine jo kautta lähisaarten, melkoisen osan maata ja useampain maakuntain. Jo tulvi joukottain kuolevaisia, pitkien taivalten takaa ja meren aallonharjoja kulkien vuosisadan kuulua kummaa näkemään. Ei Pafokseen, ei Knidokseen eikä edes Kyteraankaan kukaan purjehtinut Venus jumalatarta katsomaan. Jumalattaren uhreja sivuutetaan, hänen temppelinsä ovat tyhjinä, pyhät sijansa hyljättyinä, hänen menojaan laiminlyödään, kuvapatsaansa ovat vailla seppeleitä ja autioita alttareita tahraa kylmä tuhka. Sensijaan rukoillaan tyttöä, ja ihmisen muodossa lepytellään mahtavan taivahisen jumaluutta; immen aamusin astellessa suostutellaan uhriteurain ja juhla-aterioin Venusta, joka kuitenkin oli kaukana, ja hänen katuja pitkin kävellessään ihmiset lukuisasti häntä palvoovat seppelin ja kukkasin.
Tämä taivaallisten kunnianosoitusten määrätön siirtäminen kuolevaiseen tyttöön herätti todellisen Venuksen suuttumuksen, ja närkästyksestä kärsimätönnä hän päätään pudistellen sekä sydämen pohjasta nuristen näin puhuu itsekseen: "voi luonnon ikiemoa, voi alkuainetten perusjuurta, voi koko maanpiirin hallitsijatarta, voi minua, armas Venus, jonka täytyy kuolevaisen tytön kanssa jakaa valtiuteni ja jonka taivaassa pyhitettyä nimeä häpäisee maallinen tahra! Meille molemmille osoitetussa palveluksessa saan minä tietysti tyytyä viransijaisen epävarmaan osaan, ja minun kuvaani kantaa ympäri maailmaa kuolevainen tyttö. Turhaan Paris paimen, jonka oikeamielisyyden ja luotettavuuden on myöntänyt suuri Jupiter, erinomaisen ulkomuotoni vuoksi asetti minut niin mahtavain jumalatarten edelle. Mutta eipä tuo, ken tahansa lieneekään, niinkään suureksi ilokseen tule ryöstäneeksi kunniaani: kyllä minä pian laitan niin, että hän saa katua juuri tätä luvatonta ihanuuttaan".
Ja kohta hän kutsuu luokseen poikansa, tuon siivekkään veitikan, joka huonoine tapoineen kaikkea julkista kuria halveksii ja liekin, nuolin asestettuna öisin liitää vieraissa kodeissa sekä kaikkien avioliittoja turmellen rankaisematta tekee moisia kolttosiaan eikä ollenkaan toimita mitään hyvää. Vaikka tämä jo luontaisesta vallattomuudesta on julkea, äiti vielä lisäksi sanoillaan häntä yllyttää ja saattaa hänet ennenmainittuun valtioon sekä osoittaa hänelle Psyken — se näet oli tytön nimi. Ja kerrottuaan juurta jaksaen heidän kauneudenkilpailunsa, hän närkästyksestä uhkuen ja puhkuen virkkaa: "nimessä äidinrakkauteni siteiden, nimessä nuolesi suloisten haavojen, nimessä tuon liekkisi medenmakean polton, hanki äidillesi kosto, ja täydellinen! Rankaise ankarasti tuota uppiniskaista kaunotarta ja suorita suosiollisesti ennen kaikkea tämä ainokainen asia: tuo neito rakastukoon mitä tulisimmin kaikkein halvimpaan mieheen, jolta Onnetar on riistänyt arvon ja samalla perinnön, vieläpä terveydenkin, mieheen, joka on niin halpa, ettei koko maanpiirissä löydä vertaistaan kurjuudessa".
Noin julistettuaan ja hehkuvin suukkosin poikaansa kauvan ja kiihkeästi suudeltuaan, hän pyrkii lähimmälle rannikolle, mistä meri vetäytyy taappäin, ja tuskin hän rusottavilla jalkapohjillaan on hipaissut väreilevän allokon päällisintä vihmaa, niin hän jo laskeutuu syvän meren selkeälle pinnalle. Ja, niinkuin hän juuri haluaakin, niin paikalla viivyttelemättä ilmestyy merellinen seurue, ikäänkuin jumalatar aikoja sitten olisi niin käskenyt. Saapuvat Vellamon neidot kuorossa laulaen, saapuvat takkuinen siniparta Portunus ja Salacia, syli raskaana kaloista, sekä pieni delfiininajaja Palaemon. [Portunus, Salacia ja Palaemon ovat tarumaisia meriolentoja.] Ja Tritonein parvien hyppelehtiessä sinne tänne pitkin meren pintaa, tässä yksi vienosti puhaltaa sointuvaa simpukkaa, tuossa toinen silkkiharsolla torjuu auringon ahdistavaa paahdetta, kolmas kantaa valtiattaren edessä kuvastinta ja vihdoin toiset uiskelevat parittain, vaunujen eteen valjastettuina. Sellainen joukkue se saattaa Venusta, kun hän valtamerelle suorii.
* * * * *
Mutta Psyke, itselleenkin ilmeisestä ihanuudestaan huolimatta, ei nauti kauneudestaan mitään hedelmää. Kaikki häntä katselevat, kaikki kiittävät, mutta ei kenkään, ei kuningas, ei kuninkaanpoika eikä yhteisestäkään kansasta kukaan häntä aviokseen haluten kosimaan saavu. Ihailevat sitä jumalallista ulkomuotoa, mutta kuin mitäkin taidokkaasti silattua kuvapatsasta sitä ihailevat kaikki. Jo kauvan sitten ovat molemmat vanhemmat siskot, joiden kohtalaista kauneutta eivät ihmiset ollenkaan olleet huutoon saattaneet, joutuneet kuninkaallisille kosijoille ja päässeet onnellisiin avioliittoihin. Mutta Psyke pyhäisenä piikana kodissaan istuen itkee hyljättyä yksinäisyyttään, ruumiiltaan raihnaana, sielultaan sairaana, ja vihaa itsekseen ihanuuttaan, joka koko maailman on hurmannut.
Silloin perin kovaonnisen tytön kurjankurja isä, epäillen taivahisten vihaa ja jumalten kiukkua peläten, kysyy neuvoa ikivanhalta Miletoksen oraakelilta ja suostuteltuaan rukouksin ja uhriteurain mahtavata jumaluutta hän anoo neidolle, jota ei kukaan pyydä, häitä ja aviomiestä. Ja Apollo antoi näin kuuluvan oraakelinvastauksen, vieläpä latinaksi, vaikka hän, katsoen miletolaissadun kertojaan, olikin kreikkalainen ja ioonialainen:
Korkean vuoren huipulle, valtias, toimita tyttö, yllään hääpuku, voi, surkean morsiuden! Turhaan vävyä ihmislasten joukosta toivot: julma ja häijy se on, turmiokas kuni kyy, hän, joka lentimin ilmoja liitäen kaikkia vaivaa, liekin ja miekoin myös kutakin ahdistaa, tuo, jota jumalat säikkyvi, värjyvi taivahan taatto, ja jota kauheksuu Tuonelan virrat ja yö.
Pyhän ennustuksen sisällyksen kuultuaan ennen niin miekkoinen kuningas harmissaan ja suruissaan lähtee takaisin kotiin ja selvittää puolisolleen pahaenteisen jumalanvastauksen käskyn. Siitä murhetta, itkua ja voivotusta useammaksi päiväksi. Mutta jo vaatii kauhea oraakelinlause julmaa toimeenpanoaan. Jo valmistellaan hautaushäiden näytäntöä kurjankurjalle neidolle, jo sammuu soihdun loimu mustan hiiloksen tuhkaan, jo vaihtuu häähuilun sointu vaikeroivaan lyydialaissäveleeseen, iloinen morsiuslaulu päättyy surkeaan parkuun, ja miehelään aikova tyttö kuivaa kyyneleensä itse morsiushunnullaan. Niin valitti koko väestökin yhdessä kovaa kokeneen talon surkeata kohtaloa, ja maansurun ajaksi julistettiin kohta oikeudenkäynti lakkautetuksi.
Mutta pakko totella taivaallisia ohjeita vaatimalla vaati Psyke parkaa kohtalon määräämään rangaistukseen. Kun siis suurimmassa murheessa oli suoritettu hautaushäiden juhlallisuudet, niin kuljetetaan koko kansan saattaessa elävää ruumista, sillä itkusilmäinen Psyke ei astu hääsaatossaan, vaan omiin hautajaisiinsa.
Mutta kun vanhemmat murheellisina ja moisen onnettomuuden järkyttäminä vitkastelevat jumalattoman teon toimeenpanossa, tytär itse näillä sanoin heitä rohkaisee: "mintähden onnetonta vanhuuttanne alituisella itkulla kidutatte? Miksi henkeänne, joka enemmän minulle kuin teille kuuluu, tavantakaisilla voivotuksillanne näännytätte? Miksi tehottomilla kyynelillänne rumennatte minun katseitani samalla kertaa kuin omia silmiänne? Miksi revitte harmaita hapsianne? Mitä rintaanne, mitä pyhiä parmojanne kolhitte? Tämäkö siis oli oivallinen palkkanne erinomaisesta ihanuudestani? Liian myöhään älyätte että teihin on sattunut jumalattoman kateuden kuolettava isku. Silloin kun yksityiset ja kansat jumalallisilla kunnianosoituksilla minua juhlivat, kun ne yhdestä suusta minua uudeksi Venukseksi nimittivät, silloin olisi teidän pitänyt surra, silloin itkeä, silloin minua menneenä kaluna murehtia. Jo minä huomaan, jo näen että yksin nimi 'Venus' on minut turmioon syössyt. Viekää ja asettakaa minut oraakelinmääräämälle huipulle. Minä riennän kohti noita onnellisia häitäni, riennän näkemään tuota ylhäissukuista ylkääni. Mitä vitkastelen? Miksi lykkään tuonnemmaksi hänen tuloaan, joka koko maanpiirin turmioksi syntyi?"
Noin puhuttuaan neito vaikeni ja, jo vakavasti astuen, yhtyi mukana seuraavaan saattoon. Kuljetaan jyrkän vuoren määräkukkulalle, jonka ylimmälle huipulle tyttö asetetaan. Sen jälkeen kaikki heittävät hänet sinne, sammuttavat kyynelillään hääsoihdut, joilla olivat edeltä valaisseet, ja jättävät ne siihen paikkaan sekä hankkivat allapäin kotiinlähtöä. Ja moisen tappion masentamina tytön kurjat vanhemmat sulkeutuvat huoneeseensa, kätkeytyvät sen pimentoihin ja antautuvat alituisen yön valtaan.
Mutta Psyken, joka kukkulan huipulla kohtaloaan vaikeroi, kohottaa verkalleen, liepeitä sinne tänne liehuttaen ja poimuja pullistaen, lauhasti huokuvan Lännen lempeä tuulonen, kuljettaa vähitellen häntä leppeällä henkäyksellään alas pitkin korkean kallion jyrkänteitä ja laskee hellävaroen hänet vaipumaan vuoren alla olevan laakson vihannan nurmen helmaan.
* * * * *
Kun Psyken valtava mielenliikutus oli asettunut, niin hän nukkui pehmeään ruohikkoon, kasteisella heinävuoteellaan suloisesti uinuen. Sitten hän riittävästä unesta virkistyneenä, jälleen nousee tyynellä mielin. Hän näkee lehdon täynnä korkeita, mahtavia puita, näkee kuulean lähteen lasinheleine hetteineen aivan lehdon sydämessä. Lähellä sitä paikkaa, missä lähde pulpahtaa esiin, on kuninkaanlinna, jota ei ole rakennettu ihmiskäsin, vaan jumalten taidoin. Jo sisäänastuessasi tietäisit näkeväsi jonkun jumalan muhkean ja ihanan olinpaikan. Sillä korkeata, seeteripuusta ja norsunluusta huolekkaasti koverrettua lakea kannattavat kultaiset patsaat, seiniä kaikkia peittää hopeinen korkokuvaus, missä pedot ja kesyt elukat tulijan silmää kohtaavat. Ihmeellinen tosiaan se ihminen, ei, pikemmin puolijumala tai varmaan jumala, joka valtavan taiteensa hienoudella on niin suuren hopeamäärän eläimiksi muuntanut. Yksin lattiatkin muodostavat monenmoisia, kallisarvoisista juoviin jaetuista kivistä tehtyjä mosaikkikuvioita. Kahdesti ja useammastikin vallan miekkoiset ne, jotka jalokivillä ja helyillä kopeasti astelevat! Myös muutkin joka taholle laajalti suunnitellun talon osat ovat määrättömän kallisarvoiset, ja kokonaiset seinät pelkästä kullasta välkkyvät omalla hohdollaan, niin että talossa vallitsee päivä, vaikkei paistaisikaan aurinko; niin loistavat makuuhuoneet, niin pylväskäytävät, niin itse holvit. Ja muutkin laitokset vastaavat täysin talon kunnianarvoisuutta, niin että kaikki todentotta näyttää oikeastaan olevan taivaallinen palatsi, aiottu suuren Jupiterin maalliseksi olinpaikaksi.
Moiset viehättävät paikallisuudet vetävät puoleensa Psyken; hän astuu lähemmäs ja käy jo vähän rohkeammin kynnyksen sisäpuolelle. Pian saa hänet into katsella kaikkea tuota kaunista houkutelluksi: hän tutkii itsekutakin esinettä erikseen ja katselee linnan toisella puolella sen erinomaisella kätevyydellä valmistettuja aittoja, täynnään suuria kalleuksia. Eikä ole olemassa mitään, jota siellä ei tapaisi. Mutta paitsi muuta, mikä näissä suurissa rikkauksissa oli ihmeellistä, oli varsinkin se kummallista, että moinen koko maailman aarre säilyi ilman mitään lukkoa, ilman salpaa, ilman vartiaa. Hänen tätä kaikkea suurimmalla nautinnolla katsellessaan kuuluu muuan ääni ilman näkyväistä ruumistansa. Ja se lausuu näin: "Miksi valtiatar hämmästyt näitä näin suuria varoja? sinun on tämä kaikki. Suoriu täältä makuuhuoneeseen, virkistä vuoteessa väsyneitä voimiasi ja kylve kyllältäsi. Me, joiden äänen kuulet, olemme sinun palvelijoitasi ja tulemme uutterasti sinua avustamaan, eikä kuninkaallinen ateria ole viipyvä, kunhan vain olet ruumistasi vaalinut".
Psyke tajusi tässä jumalallisen kaitselmuksen autuutta, noudatti olennottoman äänen kehoituksia ja huuhtoi pois väsymyksensä ensin unella ja sitten kohta kylvyllä. Ja nähtyään heti aivan lähellä puolipyöreän ylennyksen, hän arveli sitä sopivaksi virkistyspaikaksi, siinä kun oli pöytäkalusto, ja laskeutui mielihyvällä tämän ääreen. Ja tuossa paikassa toimitetaan maljoja täynnä nektari-juomaa ja runsaita annoksia monenmoisia ruokalajeja, kenenkään tarjoamatta ja vain ikäänkuin jonkun tuulenhenkäyksen vaikutuksesta. Kuitenkaan ei hän voinut nähdä ketään, vaan kuuli ainoastaan ilmassa satelevia sanoja, ja vain ääniä oli hänellä palvelijoinaan. Upean aterian jälkeen astui joku sisään ja lauloi näkymätönnä, toinen taas, niinikään näkymätönnä, soitti kitaraa. Sitten hivelee hänen korviaan taajan suloaänisen joukon yhteissointu, niin että, vaikkei näkyvissä ollut kenkään, siellä kuoro varmaan oli sentään.
Näiden nautintojen jälkeen Psyke illan tullen käy levolle. Mutta kun yötä jo oli jonkun verran kulunut, kuuluu hänen korviinsa lempeä sointu. Silloin hän kaamottavassa yksinäisyydessään peläten impeytensä puolesta vapisee ja kauhistuu; ja hän säikkyy jokaista onnettomuutta sitä enemmän koska ei sitä tunne. Mutta jo olikin tuntematon puoliso läsnä, astui vuoteeseen, teki Psyken vaimokseen ja hävisi kiireesti ennen päivän koittoa. Ja kohta palvelivat makuuhuoneessa odottavat äänet nuorikkoa.
Tätä jatkui näin pitemmän ajan. Ja kuten tavallisesti käy, kääntyi se, mikä alussa oli outoa, alituisesta tottumuksesta viehätykseksi, ja epämääräisen äänen sointu oli lohdutuksena yksinäisyydessä.
TOINEN I Sillävälin Psyken vanhemmat hellittämätöntä suruaan ja murhettaan
vanhenivat. Ja maineen levittyä laajemmalle olivat vanhemmat sisaretkin
saaneet tietää kaiken, olivat murheissaan ja suruissaan kiireesti
heittäneet kotilietensä sekä kilvan matkanneet vanhempiaan katsomaan ja
lohduttamaan. Sinä yönä alkoi Psykeään näin puhutella puoliso, jota, vaikka ei
voitukaan nähdä, kuitenkin saattoi sekä käsin tunnustella että korvin
kuulla. "Psyke, sinä suloisin ja rakas vaimoni, liian julma kohtalo
uhkaa sinulle turmiokasta vaaraa, jota sinun, luulen ma, täytyy visusti
varoa. Jo lähestyvät tuota kukkulaa siskosi, levottomina oletetun
kuolemasi vuoksi ja jälkiäsi etsien. Mutta jos joitakin heidän
voivotuksiaan ehkä kuuletkin, niin älä vastaa mitään — niin, älä edes
kaukaa katso sinnepäinkään. Muuten tulet minulle tuottamaan mitä
raskaimman surun, itsellesi taas mitä pahimman turmion". Psyke suostui ja lupasi tehdä puolisonsa mieliksi. Mutta kun tämä yön
keralla oli häipynyt, kulutti onneton nainen koko päivän kyyneliin ja
voihkimisiin, uudestaan ja yhä uudestaan hokien nyt vasta oikein
olevansa mennyttä; olihan hän suljettu vankilaan, jos kohta komeaan,
voimatta seurustella ja puhella ihmisten kanssa sekä lohduttaa hänen
tähtensä murehtivia sisaria ja saamatta edes nähdäkään heitä. Ja
virkistämättä itseään kylvyllä, ruualla tai millään muullakaan hän
viljalti kyyneleitä vuodattaen vaipui uneen. Eikä aikaakaan, kun puoliso tavallista aikaisemmin laskeutuu levolle ja
syleillen yhä vieläkin itkevätä Psykeä vannottaa häntä näin: "Tätäkö minulle lupailit, Psykeni? Mitä minä, sinun puolisosi sinusta
enää odotan, mitä toivon? Yöt päivät itkeä vetistelet etkä herkeä
keskellä aviosyleilyjäkään itseäsi kiduttamasta. Tee nyt jo niinkuin
tahdot ja noudata turmiollista mielihaluasi. Muista vain minun vakavaa
varoitustani silloin kun liian myöhään alat katua". Silloin Psyke rukoilemalla ja uhkaamalla muuten kuolla ahdistaa
puolisoaan, jotta tämä suostuisi hänen pyyntöönsä nähdä sisarensa,
lieventää heidän surujaan ja puhella heidän kanssaan. Hän myöntyykin nuorikkonsa rukouksiin, vieläpä sallii hänen lahjoittaa
sisarilleen mitä kultaa ja koristeita ikänä haluaa, mutta varoittaa
tavantakaa ja peloittelee useasti, ettei milloinkaan sisarten
turmiollisesta neuvosta taipuisi kysymään puolisonsa muotoa, jottei
rikollisessa uteliaisuudessaan syöksyisi moisesta onnen huipusta
perikatoon, sillä silloin Psyke ikipäiviksi jäisi nauttimatta hänen
halailuaan. Psyke kiitti puolisoaan ja virkkoi jo iloisempana: "tuhat
kertaa mieluummin tahtoisin kuolla, kuin kaivata sinun suloista
syleilyäsi! Lemminhän sinua yhtä paljon kuin omaa henkeäni ja rajusti
sinua rakastan, ken tahansa lienetkin, enkä rinnallesi aseta itse
Kupidoakaan. Mutta täytä vielä, ma pyydän, tämä rukoukseni ja käske
palveliaasi Länttä tuomaan sisareni tänne, samalla tapaa kuljettaen
heidät kuin minutkin". Ja painaen suostuttavia suuteloitaan, syytäen
maireita sanojaan sekä syleillen häntä hänen vastustelustaan huolimatta
nainen vielä liittää imarteluihinsa tämän: "mesimarjueni, oma miehyeni,
Psykesi suloinen elo!" Lemmen kuiskailun voiman ja vallan edessä
puoliso alistui ja lupasi tehdä kaikki. Ja kun päivä jo valkeni, hän
hälveni aviovaimonsa käsistä. * * * * * Mutta saatuaan tietää kukkulan ja paikan, mihin Psyke oli jätetty,
sisaret joutuun saapuvat sinne, itkevät silmänsä kuiviin ja
lyövät rintoihinsa, jotta vahat ja kalliot heidän alinomaisista
voivotuksistaan kajahtelevat. Jo he nimeltä huutelivat siskoparkaansa
kunnes vaikeroivan äänen kimeä kirkuna tunkee rinteitä myöten alas
laaksoon. Silloin Psyke mieletönnä ja vavisten syöksyy esiin
huoneestaan ja virkkaa: "miksi suotta surkeilla valituksillanne
itseänne kiusaatte? Olenhan minä, jota murehditte, täällä. Heittäkää
suruiset valituksenne ja kuivatkaa vihdoinkin pitkällisestä
kyyneltulvasta kosteat poskenne, koskapa jo voitte syleillä sitä, jota
juuri voivottelitte". Sitten hän kutsuu Lännen ja muistuttaa sitä puolisonsa määräyksestä.
Eikä aikaakaan, kun se käskyä totellen kohta hempeimmillä
henkäyksillään vaaratonta kulkua kantaa heidät alas. Ja he nauttivat
molemminpuolisista syleilyistä ja kiireisistä suuteloista, ja riemusta
pulppuavat siihen asti hillityt kyyneleet esiin. Sitten Psyke virkkaa:
"mutta astukaapa ilomielin myös kattoni alle ja lieteni luo ja
virvoittakaa murheellisia mieliänne yhdessä Psykenne kanssa". Noin
puhuttuaan Psyke saattaa heidän nähtäväkseen kultaisen linnan
suurensuuret varat ja kuultavakseen palvelevien äänien kansakasta
joukkoa sekä kestitsee heitä muhkeasti mitä kauniimmalla kylvyllä ja
yli-inhimillisen pöydän komeuksilla. Mutta nepä kylläisinä tuosta vallan taivaallisten rikkauksien tulvasta
jo syvällä sydämessään hautoivat kateutta. Vihdoin toinen heistä
herkeämättä varsin tarkasti ja uteliaasti kyselee, kuka on tuon
taivaallisen omaisuuden isäntä, kuka tai millainen on hänen puolisonsa.
Mutta eipä Psyke sittenkään millään lailla loukkaa puolisonsa käskyä
tai anna kiskoa itsestään sydämensä salaisuuksia, vaan sepittää
hätävalheen, että hänen miehensä muka on hyvännäköinen nuorukainen,
jonka poskia vasta varjostavat parran haituvat ja joka enimmäkseen
kuluttaa aikansa metsästämällä kedoilla ja vuorilla. Mutta jottei
keskustelun jatkuessa jokin hairahdus häntä paljastaisi, hän paikalla
kutsui Lännen ja jätti heidät sen kuljetettavaksi, mukanaan
kuormallinen kultateoksia ja jalokivikoristeita. * * * * * Heti tämän jälestä oivat sisarukset jo hehkuen kytevän kateuden sapesta
palasivat kotiin ja puhua pauhasivat keskenään. Vihdoin alkaa toinen
näin: "Voi sinua, epäviisas julma ja nurja Onnetar! Näinkö olet hyväksi
nähnyt, että vaikka meillä on samat vanhemmat, olemme niin erilaisen
kohtalon osaksemme saaneet. Olemmehan me, vaikka iältämme käymme
edellä, joutuneet vierasten aviomiesten piioiksi ja kotiliedeltämme,
vieläpä isänmaastamme karkoitettuina elelemme kaukana vanhemmistamme,
kuten maanpakolaiset ainakin; sitä vastoin tämä nuorin, joka
pahnanpohjimmaksi turhanpäiten tähän maailmaan syntyi, on moisen
varallisuuden ja jumalan miehekseen saanut — mokoma, joka ei edes
pysty oikein käyttämään näin suurta tavarain määrää? Näitkö, sisko,
kuinka paljon ja minkälaisia koristeita talossa viruu, mitkä vaatteet
siellä välkkyvät, mitkä jalokivet siellä hohtavat, mikä kullan paljous
sitäpaitsi joka paikassa jalkojen alle tallaantuu? Jos hänellä vielä on
niin ihana puoliso kuin hän vakuuttaa, niin ei tätä nykyä koko
maanpiirissä ole ketään sen onnellisempaa naista. Ja kun sitten heidän
tuttavallisuutensa etenee ja kiintymyksensä kasvaa, niin ehkä
jumal-puoliso hänestä vielä tekee jumalattarenkin. Niin onkin,
jumalavita, niin hän jo liikkui ja kiikkui. Johan hän käy kenossa
kauloin ja jumalatarta huokuu nainen, jolla on äänet palvelijoinaan ja
joka tuuliakin käskee. Mutta minä poloinen olen saanut osakseni
puolison, joka ensiksi on isääni iäkkäämpi, sitten kaljumpi kurkkua ja
pikkuisempi mitä pojannalkkia hyvänsä, ja joka vihdoin vartioi koko
taloa, salvoin ja telkimin lukittuna". Toinen alkaa näin: "minun taas täytyy sietää miestä, jota vaivaa ja
kumaraksi tekee jäsenten kolotus, ja joka senvuoksi aniharvoin
rakkauttani viljelee; enimmäkseen saan hieroa hänen vääntyneitä ja
kiveksi kovettuneita sormiaan ja kärventää näitä näin hentoja
hyppysiäni pahanhajuisiin hauteisiin, likaisiin riepuihin ja
löyhkääviin kääreihin. Enkä minä saa osoittaa vaimon avuliaita kasvoja,
vaan lääkärin työlästä osaa täytyy minun näytellä. Lienet kai itsekin,
sisko, huomannut, kuinka kärsivällisesti, tai paremmin orjamaisesti —
tahdon nimittäin suoraan sanoa mitä ajattelen — tätä siedät. Mutta
minäpä en jaksa tämän enempää kestää, että näin ylenpalttinen onni on
arvottomalle kertynyt. Sillä muisteleppa, kuinka kopeasti, kuinka
vaateliaasti hän meitä kohteli ja miten hän juuri määräämättömän
ylpeästi kerskaamalla paljasti pöyhkeän mielenlaatunsa; viskasihan tuo
niin suurista rikkauksistaan vastahakoisesti meille joitakuita
vähäpätöisyyksiä ja kohta senjälkeen hän läsnäolostamme vaivattuna
käski ajaa, puhaltaa ja viheltää meidät pellolle. En ole minä nainen
enkä tahdo kerrassaan hengittää, ellen häntä moiselta varallisuuden
huipulta turmioon syökse. Ja jos sinuakin, kuten kohtuullista on,
häväistyksemme on sapettanut, niin koettakaamme molemmat yhdessä keksiä
tepsivä tuuma. Aluksi älkäämme sentään näyttäkö vanhemmillemme tai
kellekään muullekaan niitä esineitä, joita tuomme mukanamme,
päinvastoin älkäämme olko tietävinämmekään mitään hänen
pelastumisestaan. On kyllin että itse olemme nähneet semmoista, jota
katuu nähneensä, saatikka sitten toitottaisimme vanhemmillemme ja
ympäri koko maailman hänen onneansa. Sillä oikeastaan eivät olekkaan
miekkoisia ne, joiden rikkauksia ei kukaan tunne. Kyllä hän saa tuntea,
ettei ole hänellä piikoja, vaan vanhemmat sisaret. Tällä kertaa nyt
palatkaamme puolisojemme luo ja menkäämme katsomaan köyhiä, mutta aivan
puhtaita liesiämme. Ja kun olemme kotona tarkemmilla tuumilla itseämme
varustaneet, niin palatkaamme vahvempina rankaisemaan sitä öyhkäriä". Hyvän turmaksi aiottu häijy tuuma miellyttää kahta häijyä; he kätkevät
kaikki nuo niin kallisarvoiset lahjat ja, aivan kuin jos murehtisivat,
he hiuksiaan repien sekä kasvojaan raastaen uudestaan ratkeevat
valeitkuun. Ja niin revittyään vanhemmissakin surunhaavan jälleen auki,
he äkkipikaa jättivät heidät sekä pyrkivät raivohulluutta uhkuen
koteihinsa, nivoen rikollista petosta, jopa murhaa viattomalle
sisarelleen. * * * * * Sillävälin puoliso, jota Psyke ei tunne, jälleen noissa yöllisissä
keskusteluissaan näin häntä muistuttaa: "näetkö, kuinka suuri vaara
sinua uhkaa? Etäältä Onnetar sinua ahdistaa, ja ellet aivan lujasti
pidä varaasi, niin hän kohta käy käsikähmään. Nuo kavalat nartut
punovat suurilla hankkeilla pääsi varalle jumalattomia salajuoniaan,
joiden tarkoitus on taivuttaa sinua utelemaan kasvojani; mutta,
niinkuin ennen monasti olen sinulle sanonut, jos sinä kerran tulet ne
nähneeksi, niin et toista kertaa enää niitä saa nähdä. Jos siis
tästäpuolen nuo velhoista pahimmat turmamielin tänne saapuvat — ja
tulevatkin, sen tiedän, — niin älä ollenkaan keskusteluun antau, tai
jos luontaisen avomielisyytesi ja hennon mielenlaatusi vuoksi et jaksa
tätä kestää, niin älä ainakaan ole kuulevinasi tai vastaa, jos
puolisostasi tulee puhe. Sillä johan me pian tulemme perhettämme
lisäämään, ja tämän vielä lapsellisen sydämesi alla kannat toista lasta
— jumalallista, jos äänettömyydellä säilytät salaisuutemme, mutta jos
sen ilmaiset, kuolevaista". Moisesta ilmoituksesta Psyke ihastui ikihyväksi, iloitsi jumalallisen
perillisen lohdusta, ailakoitsi tulevaisen lemmenvakuuden kunniasta ja
riemuitsi äidinnimen arvokkuudesta. Huolissaan hän lukee vierivät
viikot ja kuluvat kuukaudet ja kummastelee kuinka tuntematon taakka
hänessä aikaansaa moisen muutoksen. * * * * * Mutta jo liitelivät sinnepäin nuo ruttopaiseet ja kauheat Kostottaret,
huokuen kyynmyrkkyään ja kiirehtien jumalattomalla nopeudella. Silloin
lyhythetkinen puoliso toistamiseen muistuttaa Psykeänsä näin: "nyt on
tullut viimeinen päivä ja ratkaisun hetki. Jo on turmiollinen
sukupuolesi ja vihamielinen veresi tarttunut aseihin, pannut liikkeelle
leirinsä, järjestänyt rintamansa ja torveensa toitottanut. Jo
tavoittavat jumalattomat sisaresi kurkkuasi, tikari sivallettuna. Voi,
mikä turma meitä uhkaa, armahin Psyke! Sääli itseäsi ja minua ja
pelasta tunnollisella itsehillinnällä kotisi, puolisosi ja tuo meidän
pienokaisemme uhkaavan perikadon onnettomuudesta. Mutta noita
rikollisia naisia, joita sinun ei tarvitse sisariksi kutsuakaan, sen
jälkeen kuin ovat semmoista kuolettavaa vihaa osoittaneet ja
verisiteitä jalkojensa alle polkeneet, niitä älä katsele äläkä
kuuntele, silloin kun ne sireenien tavoin ylhäältä kallionkielekkeeltä
tuhoatuottavilla lauluillaan vahoja kajahuttavat". Itkeä nyyhkyttäen Psyke alkaa sopertaa: "Jo aikoja sitten
olet tietääkseni saanut todistuksia uskollisuudestani ja
vaiteliaisuudestani, mutta yhtäkaikki saat nyt vieläkin vakuuden
mielenlujuudestani. Käske sinä vain taas Länttämme suorittamaan
palveluksensa ja anna oman pyhän kuvasi sijasta, jonka minulta kiellät,
nähdä ainakin sisareni. Nimessä noiden kanelin tuoksuisten, kaikkialta
riippuvien suortuviesi, nimessä hentojen, sileitten ja minun omieni
kaltaisten poskiesi, nimessä ties mistä kummasta lämmöstä hehkuvan
rintasi, niin totta kuin ainakin tässä pienokaisessa tulen tuntemaan
kasvosi, niin myönnä tuskastuneen rukoilijan hurskasten anomusten
hellyttämänä minulle sisarensyleilyn onni ja virkistä riemulla sinulle
alttiin Psykesi mieltä. En ollenkaan sen koommin kasvojasi kysele, ei
minua enää yhtään kammota itse yön pimeyskään: olethan sinä omani, sinä
päivänvaloni." Nämät sanat sekä hempeät halailut lumosivat puolison, ja hiuksillaan
kuivaten Psyken kyyneleet hän lupasi tehdä kaikki sekä ehätti heti pois
ennen nousevan päivän koittoa. * * * * * Salaliitosta sopineet sisarukset pyrkivät, näkemättä vanhempiaankaan,
silmittömällä nopeudella suoraapäätä laivoista kukkulaa kohti. Eivätkä
odottaneet että heitä vievä tuuli ilmestyisi, vaan hyppäsivät
vallattomassa uhkarohkeudessaan syvyyteen. Mutta, muistaen kuninkaansa
käskyä, ottaa heidät Länsi, vaikka vastahakoisesti, puhaltavan
henkäyksensä helmaan ja laskee heidät maahan. Nepä kulkevat heti
vitkastelematta joutuisin askelin linnaan ja syleillen saalistaan, sekä
peittäen hilpeitten kasvojen alle syvälle kätketyn petoksen kuilun he,
sisaren nimeä vääryydellä käyttäen, näin liehakoivat: "Psyke, äsken vielä olit pienokainen ja nyt jo kohta olet itse äiti!
Kuinka paljon hyvää, luulet, kannatkaan tuolla pikku sydämesi alla!
Minkä riemun tuletkaan herättämään koko meidän huoneessamme! Oi meitä
miekkoisia, jolle lapsikullan ravitseminen on iloa tuottava! Sillä jos,
niinkuin pitäisi, hänestä sukee yhtä kaunis kuin ovat vanhemmat, niin
syntyy kerrassaan Kupido". Noin he teeskentelemällä osanottoa vähitellen valtaavat sisaren
sydämen. Ja kohta hän käskee heitä istumaan, virkistää heitä matkan
väsymyksestä, vaalii heitä kylpyjen höyryävillä hetteillä ja ilahuttaa
heitä mitä kauniimmalla ateriahuoneella sekä liharuuilla ja muilla
ihmeellisillä, runsailla syötävillä. Hän käskee soittamaan kitaraa:
soitetaan; puhaltamaan huilua: puhalletaan; kuorossa laulamaan:
lauletaan. Ja kaikki tämä hiveli kuulijain mieliä mitä suloisimmin
sävelin, kenenkään olematta läsnä. Mutta eipä siltä rikollisten naisten pahuus laulun maireesta
makeudestakaan lientynyt eikä talttunut, vaan, suunnaten puhettaan
petostensa loppupaulaa kohti, he alkavat teeskennellen tiedustella,
mitä miehiä ja mitä syntyä on hänen puolisonsa, ja mistä heimosta
peräisin. Silloin Psyke, liian ajattelematon kun on, unohtaa entisen
keskustelun ja laatii uuden hätävalheen, jonka mukaan puolisonsa on
suuri liikemies naapurimaakunnasta; hän on muka jo keski-ikäinen,
päässä siellä täällä jokunen harmaa hius. Ja vähääkään viipymättä
tuossa puheaineessa hän antoi heidän mukaansa kuormallisen lahjoja ja
uskoi heidät tuulivaunujen varaan. Mutta sillaikaa kuin he Lännen leppeän henkäyksen kohottamina kotiinsa
palaavat, he rupattelevat keskenään näin: "mitä, sisko, sanommekaan
tuon höperön uskomattomasta valheesta? Ikään oli puhe nuorukaisesta,
joka kasvattaa kukkeaa parranhaituvaa, nyt välkkyvän harmaista hapsista
hohtavasta keski-ikäisestä. Ken on tuo, jonka niin lyhyt väliaika näin
äkkiä on vanhentanut ja muuttanut? Muuhun johtopäätökseen et voi tulla,
siskoni, kuin että kehno naikkonen joko valheellisesti sepittää tämän
tai ei tunne puolisonsa ulkomuotoa. Kumpi tahansa lieneekin tosi, niin
on hän niin pian kuin suinkin syöstävä varallisuudestaan. Jos hän ei
tunne miehensä kasvoja, on hän totta tosiaan avioksi joutunut jumalalle
ja kantaa kuin kantaakin kohdussaan jumalaa. Jos hänestä sukee
jumalallisen poikasen äiti — joka olkoon kaukana —, niin minä sidon
itselleni nuoran ja hirttäydyn tuohon paikkaan. Toistaiseksi siis
palatkaamme vanhempiemme luo ja punokaamme petoksia, jotka niin paljon
kuin suinkin vastaavat tämän keskustelumme loppupäätöstä". Niin kiihtyneinä nuo kirotut ynseästi puhuteltuaan vanhempiaan ja yöllä
häirittyään vartijoita, varhain aamulla rientävät huipulle ja liitävät
sieltä tapansa mukaan tuulen varassa rajusti maahan. Sitten he
painamalla luomiaan pusertavat silmistään kyyneleitä ja puhuttelevat
Psykeä seuraavalla juonella: "sinä vain istut miekkoisena ja juuri
siksi, ettet tunne suurta onnettomuuttasi, onnellisena, välittämättä
vaarastasi, mutta me sitä vastoin, jotka valppaalla huolenpidollamme
parastasi valvomme, kärsimme kurjuudessamme tuskaa onnettomuuksiesi
vuoksi. Sillä me olemme todeksi huomanneet emmekä — surusi ja
kohtalosi kumppaneita kun olemme — saata sinulta peittää, että öisin
salaa kanssasi lepää monisolmuisissa kierroksissa kiemurteleva hirveä
kyy, jonka kaula tihkuu häijyä myrkkyä ja syvä kita aukeallaan
ammottaa. Muisteleppa nyt pytialaisen Apollon oraakelinlausetta, joka
julisti että sinä olit määrätty avioksi julmalle pedolle. Niinpä monet
maamiehet, ympäristön metsästäjät ja useat naapurit ovat nähneet sen
iltasin palaavan laitumeltaan ja uiskelevan lähimmän virran
matalikoilla. Ja kaikki vakuuttavat ettei se kauvan tule auliisti
makealla ravinnolla sinua syöttämään, vaan jahka tilasi on sinua
tarpeeksi kypsyttänyt, se tulee vieläkin lihavampana makupalana
hotaisemaan sinut suuhunsa. Tähän nähden on sinulla valittavana,
tahdotko noudattaa rakkaasta pelastuksestasi huolehtivien sisartesi
neuvoa, välttää kuoleman ja elää meidän kanssamme vaaratonna, vai
hautaantua julman pedon sisuksiin. Mutta jos tämän seudun henkiäänten
elähyttämä yksinäisyys tai salaisen rakkauden riettaat ja vaaralliset
syleilyt ja myrkyllisen käärmeen hyväilyt sinua viehättävät, niin
olemme ainakin me, hurskaina sisarina, täyttäneet velvollisuutemme". Nuo surkeat sanat saattavat hentomielisen, avokielisen Psyke paran
kauhun valtaan, ja suunniltaan joutuen hän unohtaa kokonaan puolisonsa
varoitukset ynnä omat lupauksensa sekä syöksee päistikkaa
onnettomuutensa kuiluun. Vavisten ja verettömyydestä kalmankalpeana hän
puoliääneen sopertaen ja änkyttäen virkkaa: "te olette, rakkaimmat
siskot, täyttäneet hurskaan velvollisuutenne, kuten kohtuus onkin.
Mutta eivätpä näy nekään, jotka tämmöistä teille vakuuttavat, valheita
latelevan. En näet koskaan ole nähnyt mieheni kasvoja, enkä ylimalkaan
tiedä, mistä hän on; vain öisin kuunnellen hänen ääntään täytyy minun
sietää ulkomuodoltaan tuntematonta ja valonarkaa puolisoa. Ja minä
yhdyn täydellä syyllä teihin, kun vallan oikein sanotte häntä joksikin
pedoksi. Sillä kovasti se aina minua pelottelee itseään katsomasta ja
uhkaa suurta onnettomuutta, jos sen kasvoja utelee. Jos nyt voitte
antaa jotain tehokasta apua vaaranalaiselle sisarellenne, niin auttakaa
nyt juuri; muuten tulee huolimattomuus vastaisuudessa pilaamaan kaikki,
mitä aikaisemmin on varovaisuudella voitettu". Kun nyt nuo juonittelevat naiset ovat vallanneet sisaren sielun, joka
selkoselällään jo on kaikelle avoinna, niin ne heittävät sikseen siihen
saakka peitetyn salavehkeensä umpisopet ja käyvät, petosten miekat
sivallettuina, avomielisen naisen arkojen ajatusten kimppuun. Vihdoin toinen alkaa näin: "koska veriside pakottaa meitä sinun
turvallisuutesi puolesta halveksimaan jokaista vaaraa, niin me tahdomme
osoittaa sinulle sen tien, joka yksin pelastukseen vie, ja jota me
kauan, kauan olemme miettineet. Kätke salaa siihen paikkaan vuodetta,
missä tapaat nukkua, teräväksi hiottu ja pehmeällä kämmenellä
tahkomalla vielä tuimemmaksi tehty tikari sekä piilota näppärä öljyllä
täytetty kirkasvaloinen lamppu visusti jonkun ruukkusen peittoon, mutta
salaa itsepintaisesti kaikki nuo valmistukset; kun hirviö sitten
laahaten ruumistaan, joka jättää vaontapaiset jäljet, kohoaa
tavalliseen makuupaikkaansa ja jo pitkällään, painostavan esiunen
uuvuttamana, alkaa syvässä horroksessa kuorsata, niin laskeu silloin
alas vuoteelta, hiljennä vähitellen paljain jaloin hiipimällä
liiteleviä askeleitasi ja kirvota lamppu synkän pimeyden vankilasta;
käytä silloin lampun valoa tekosi oivaan tilaisuuteen, kohota oikea
kätesi ja hakkaa rohkeasti tuolla kaksiteräisellä aseella niin
voimakkaasti ponnistamalla kuin suinkin turmiollisen käärmeen kaula ja
pää poikki. Eikä meidän apumme tule sinulta puuttumaan, vaan heti kun
pedon kuolemalla olet itsellesi hankkinut pelastuksen, niin me tulemme
tuskallisesti odotettuamme rientämään luoksesi; ja toimitettuamme tuota
pikaa mukaasi kaikki nuo tavarat, niin aiomme toivotun avioliiton
siteillä yhdistää sinut ihmisenä toiseen ihmiseen". Moinen sanojen palo sytytti jo aivan hehkuvan sisaren sydämen
ilmiliekkiin. Itse he heti jättivät ne seudut, missä suuri onnettomuus
oli tapahtuva, erityisesti vielä omastakin puolestaan peloissaan,
antoivat tavanmukaisen siivekkään tuulenpuuskan itseään kuljettaa pois,
syöksyivät suoraapäätä pikaiseen pakoon, astuivat oitis laivoihinsa ja
lähtivät niillä pois. * * * * * Mutta yksikseen jäänyt Psyke — jos nimittäin vihamielisten Raivotarten
ahdistamaa saattaa yksinäiseksi sanoa — läikkyy kuohuksissaan kuin
meren tyrsky, ja vaikka tuuma on päätetty ja mieli järkähtämätön, hän
kuitenkin vielä, käydessään käsiksi tekoonsa, horjuu epävarmana
päätöksessään ja häilyy moninaisissa onnettomuuden herättämissä
ristitunteissa sinne tänne. Hän kiirehtii ja lykkää, uskaltaa ja
vapisee, epäröi ja suuttuu, meneepä niin pitkälle, että samassa
olennossa vihaa petoa, mutta rakastaa puolisoaan. Vaan kun ilta jo tuo
mukanaan yön, hän äkillisellä kiireellä suorittaa jumalattoman rikoksen
valmistukset. Läsnä oli yö, läsnä puoliso, joka ensin lemmenkisoissa oteltuaan oli
sikeään uneen vaipunut. Silloin muuten sekä ruumiiltaan että sielultaan
heikko Psyke, kohtalon julmuuden avustuksesta saa voimia; hän ottaa
esille lampun, tempaa tikarin ja muuttuu rohkeaksi kuin mies. Mutta
tuskin on valon vuoteeseen sattuessa sen salaisuus ilmi tullut, kun
Psyke näkee kaikista pedoista lempeimmän ja suloisimman pikkuhirviön,
itse Kupidon, ihanasti uinuvan ihanan jumalan, jonka näkö sai lampunkin
valon ilosta kirkkaammin liekehtimään ja pani tikarin katumaan katalaa
kärkeään. Moisesta näöstä säikähtyneenä ja voimatta hillitä itseään,
Psyke lyykähtää raukeasta kalpeudesta uupuneena ja vavisten kyykkyyn
polvilleen ja aikoo upottaa tikarin — mutta omaan rintaansa. Ja sen
hän todella olisikin tehnyt, ellei ase niin kauhean rikoksen pelosta
olisi hänen huimista käsistään solahtanut ja lentänyt pois. Mutta ollessaan jo vallan voivuksissa ja ilman pelastuksen toivoa, hän
alkaa yhä useammin tarkata jumalallisten kasvojen kauneutta ja toipuu
siitä. Hän näkee kultaisen pään muhkeat, ambrosiaa uhkuvat kutrit,
maidonvalkean niskan, purppuraposket ja hiusten harhailevat suortuvat
somasti solmittuina, toiset eteenpäin, toiset taappäin valahtuneina —
nuo suortuvat, joiden tavattoman loiston välkkeestä yksin lampunkin
loimu alkoi läähätellä. Siivekkään jumalan harteilla hohtavat kasteiset
sulat kuni kimaltelevat kukkaset, ja vaikka siivet lepäävät,
ailahtelevat levottomasti hennonhempeät höyhenpäät värisevästi
sykähdellen. Muu ruumis oli silkonen ja kiiltävä ja sellainen, ettei
semmoista olisi tarvinnut Venuksen hävetä synnyttäneensä. Ja vuoteen
jalkojen edessä viruivat jousi, viini ja nuolet, suuren jumalan
armolliset aseet. Psyke ei voi uteliaisuudessaan kyllin tätä kaikkea tutkia ja kätellä
sekä puolisonsa aseita ihailla, ottaa vihdoin viinestä nuolen ja
koettelee peukalon päällä sen kärjenterää; sitten hän painaa
voimakkaammin, mutta koska sormensa vielä vapisee, hän pistää liian
syvälle, niin että pinnalle helmeilee pikkuisia rusoveren pisaroita.
Siten Psyke tietämättään ehdoin tahdoin joutuu rakkauden jumalan
rakkauden valtaan. Ja hehkumistaan hehkuen lemmestä Lempeä kohtaan hän
kallistuu tämän ylitse, katsoa tuijottaa häneen tulisesti sekä suutelee
häntä kiireesti, ahnaasti ja himokkaasti, peloissaan ettei unta
kestäisi. Mutta sillaikaa kun hän moisesta ihanuudesta mielenliikutuksissaan ja
sydän sairaana läikkyy sinne tänne, niin lamppu, joko katalimmasta
kavaluudesta tai turmiollisesta kateudesta tai koska itsekin halusi
koskettaa ja ikäänkuin suudella sellaista hipiää, valautti
valonlähteestään pisaran hehkuvaa öljyä jumalan oikealle olkapäälle.
Voi sinua hurjaa ja huimaa lamppua, sinä kehno rakkauden avustaja,
poltathan itse kaiken tulen jumalan, vaikka tietenkin sinut ensinnä
keksi joku rakastaja, voidakseen kauemmin yölläkin nauttia kaivattunsa
näöstä. Näin kärventyneenä jumala ponnahti pystyyn ja, huomaten että
sana oli syöty ja lupaus rikottu, hän kovaonnisen puolison suuteloista
ja käsistä heti äänetönnä lensi pois. Hänen kohotessaan tarttui Psyke heti molemmin käsin puolisonsa oikeaan
pohkeeseen kuin mikäkin ilmamatkan surkea lisä ja kohti pilviä liitävän
saattueen jälkijoukko, mutta vaipui vihdoin uupuneena maahan. Mutta eipä maassa makaavaa Psykeä jumalrakastaja heti hyljännyt, vaan
lensi lähimpään sypressiin ja puhutteli sen korkeasta latvasta
ankarassa mielenliikutuksessa häntä näin: "muistamatta äitini Venuksen
neuvoja, joka oli käskenyt että sinun piti rakastuman kurjaan ja
vihoviimeiseen mieheen ja että sinut piti saatettaman mitä halvimpaan
avioliittoon, riensin minä itse päinvastoin rakastajana luoksesi. Mutta
siinä tein kevytmielisesti, sen tiedän, ja itse minä mainio jousimies
haavoitin omalla nuolellani itseni ja tein sinut vaimokseni, tietysti
jotta näyttäisin sinusta hirviöltä ja jotta hakkaisit poikki sen pään,
jossa nämät sinua lempivät silmäni sijaitsevat. Tästä arvelin aina
täytyvän sinua varoittaa, tästä tavantakaa hyväntahtoisesti sinua
muistutin. Mutta kyllä nuo oivat neuvonantajasi pian saavat minun
puoleltani kärsiä rangaistuksensa turmiollisesta opetuksestaan; sinua
taas tahdon ainoastaan paollani rangaista". Ja päästyään puheensa
päähän hän siivillään kohosi korkeuteen. * * * * * Pitkältään maassa Psyke seurasi, minkä voi, katseillaan puolisonsa
lentoa ja oli menehtyä haikeihin voivotuksiin. Vaan heti kun välimatkan
pituus oli saattanut siipisoudoin poistuvan puolison näkymättömiin,
Psyke viskautui lähimmän virran äyräältä suinpäin syvyyteen. Mutta — tietenkin kunniaksi sen jumalan, joka itse vedetkin panee
hehkumaan — lempeä joki omasta puolestaan peläten nosti kohta hänet
vahingoittumatonna pyörteellään kukkealle ruohorannalle. Virran
törmällä sattui juuri istumaan maalaisjumala Pan, syleillen
vuorijumalatarta Kaikua ja opettaen tätä kaiuttamaan kaikenmoisia
ääniä; lähellä rantaa ailakoivat hajallaan laitumella vuohet, joen
rantalehviä järsiskellen. Pukkijalka jumala, joka, ties mitenkä, tunsi
Psyken kohtalon, kutsuu lempeästi lemmensairaan, uupuneen naisen
luokseen ja viihdyttelee häntä rauhoittavin sanoin näin: "sievä
tyttönen, minä tosin olen vain maamoukka ja lampuri, mutta pitkä ikäni
on minulle opettanut monta kokemusta. Jos osaan oikein arvata tai —
niinkuin ymmärtäväiset ihmiset tosiasiassa luulevat — ennustaa, niin
sinä, päättäen tuosta horjuvasta ja hoipertelevasta käynnistäsi,
ruumiisi tavattomasta kelmeydestä ja alituisista huokailuistasi samoin
kuin raukeista silmistäsi kärsit tavatonta rakkaudentuskaa. Kuule siis
minua äläkä heittäytymällä jokeen tahi jotain muuta kuolintapaa
käyttämällä uudestaan koeta itseäsi surmata. Herkeä suremasta, heitä
murheesi ja palvele ennemmin rukouksillasi Kupidoa, suurinta jumalista,
sekä koeta maireella alttiudella voittaa hänen suosiotaan, hempeä ja
hekumallinen kun on". Paimenjumalan noin puhuttua, Psyke mitään vastaamatta vain osoittaa
kunnioitustaan avuliaalle jumaluudelle ja jatkaa kulkuaan. Mutta
melkoisen matkan uupuvin askelin tuntematonta polkua harhailtuaan hän
päivän jo laskiessa saapuu siihen valtioon, missä hallitusta piti
toisen sisaren puoliso. Saatuaan tietää tämän, Psyke haluaa että hänen
läsnäolonsa ilmoitettaisiin sisarelle. Pian viedään hänet sisälle ja
senjälestä kuin molemminpuoliset tervehdyssyleilyt on suoritettu, ja
sisar tutkistellut syytä hänen tuloonsa, hän alkaa näin: "sinä muistat
kaiketi tuumanne kehottaa minua kaksiteräisellä tikarilla surmaamaan
hirviön, joka puolison valenimellä kanssani lepäili, ennenkuin se minut
poloisen ahmattaan kitaansa nielisi. Mutta heti kun minä, aivan
niinkuin oli sovittu, rikostoverini lampun valossa olin vilkaissut
hänen kasvoihinsa, näen minä ihmeellisen ja vallan jumalallisen näön:
itse tuon Venus jumalattaren pojan, itse Kupidon, sanon minä, leppeään
sikiuneen vaipuneena. Ja kun minä moisen ihanuuden näöstä järkkyneenä
ja semmoisesta autuuden määrästä hämmentyneenä kärsin siitä, etten
voinut tästä nauttia, niin, nähtävästi katalimmasta sattumasta, lamppu
räiskäytti hehkuvaa öljyä hänen hartialleen. Siitä tuskasta hän heti
havahti unestaan ja huomattuaan minut asestetuksi tulella ja miekalla
virkkoi: 'tämän näin hirmuisen rikoksesi vuoksi lähde heti pois
aviovuoteeni luota ja pidä itse huolta asioistasi; mutta minäpä aion
yhdistää sisaresi — ja hän mainitsi sinun nimesi — laillisella
avioliitolla itseeni.' Ja kohta hän käski Lännen puhaltaa minut
kartanonsa kuuluvilta pois". Ei ollut vielä Psyke päättänyt puhettaan, kun sisar, mielettömän himon
ja turmiollisen kateuden tutkainten kiihottamana sepittää hätävalheen,
että muka oli saanut jonkun tiedon vanhempiensa kuolemasta, pettää
siten puolisonsa, astuu kohta laivaan ja jatkaa suoraapäätä kukkulalle.
Ja vaikka puhaltaa toinen tuuli, niin hän sokeassa toivossaan
hurjanhimokkaasti huutaa: "Ota, Kupido, vastaan minut, arvoisesi
puolison, ja sinä, Länsi, kannata valtiatartasi!" Ja samalla hän
korkealla hypyllä heittäytyy päistikkaa syvyyteen. Mutta ei hän edes
kuolleenakaan voinut päästä haluamaansa paikkaan. Sillä aivan niinkuin
ansaitsikin, viskautuivat hänen jäsenensä pitkin kallioiden kiviä ja
silpoutuivat. Niin hän menehtyi tarjoten lihoillaan linnuille ja
pedoille ravintoa. Eikä toisenkaan rangaistus kauvan viipynyt. Harhaillessaan näet
edelleen Psyke saapui toiseen valtakuntaan, missä samalla tavalla eleli
toinen sisar. Ja aivan samoin hänkin oman siskonsa pettämänä ja
kateudesta sisaren rikollista avioliittoa kohtaan riensi kukkulalle ja
joutui samanlaisen kuoleman uhriksi.
Back to IndexNext