Tyttö astui sivulle, harmikas, katkera tunne kuvastui hänen vaaleissa kasvoissaan. "Minulleei mies milloinkaan määrää mitä olen tekevä, mitä tekemättä jättävä. Luuletteko, että söisin palaakaan sellaisen miehen pöydän ääressä, joka sydämessään yhä kokisi tukahuttaa epäilystä, että paremman ulkonaisen aseman toive, eikä rakkaus on minut hänen syliinsä vienyt. En, tämän rinnalla on kotiopettajan itse ansaitsema leipä maukasta ja kunnioitettavaa. Ja sitä minä syön niin kauvan kuin minulla terveyttä ja voimia on".
"Agnes!" — — — Hän tarttui toisen käsiin ja piti kiinni niistä, vaikka tyttö ponnisteli vastaan ja veti hänet luoksensa. "Tahdotteko todellakin niin julmasti rankaista tuota jumalatonta poikaa, joka pintapuolisen ja mielettömän ennakkoluulon sokaisemana, ei itsekään tiennyt, mitä rikkoi?"
Veitikkamainen hymyily kuvastui hänen suupielissään.
"Täytyykö minun tässä, märällä ruoholla langeta jalkainne juureen ja pyytää anteeksi? Täytyykö minun heittää mereen tuon pienen rikkauteni, jonka tähden ette voi suvaita ilkeätä, luulokasta ihmistä? Minä tahdon tämän kaiken tehdä. Minä tahdon koko elämän ikäni kilvelläni kantaa kotiopettajan niin väärin moittimani toimen ylistystä ja, missä vaan voin, taistella sen kunnian ja arvon puolesta. Minä tahdon elämäni loppuun asti varojeni mukaan auttaa ijällisten opettajattarien kotia — vikaani sovittaakseni — Agnes!" hänen äänensä muuttui sydämelliseksi, vakavaksi. — "Te ette kai käsitä, että te annatte, enkäminä. Te puhuitte äsken paremmasta ulkonaisesta asemasta — ken sanoo, että minä voin teille sellaisen tarjota. Suonissani ei juokse ylhäistä verta, eikä minua seuraa kauppaneuvoksen, eikä muu arvonimi. Rakas, kunnon isäni on reppu selässä käsityöläisoppilaana vaeltanut ympäri maailmaa — minä olen työmiehen poika ja aikaisemmasta nuoruudestani olen saanut työskennellä syvistä riveistä, se on alasinten ja ruuvipenkin luota aivan kuten työmiehetkin, jotka nyt käskettävänäni ovat. Ja vielä tänäänkin, jos täytyy jotain uutta koetella, saattaa tapahtua, että nokisin kasvoin tulen vaimoni huoneesen — näettekö, minä olen parempi, paljon parempi kuin te — minulta ei voi kukaan ottaa vakuutusta, ettei hän, hienosti sivistynyt kotiopettaja, silloin vetäytyisi luotani vaan paljon enempi kunnioittaisi käsityön jälkiä — olenko oikeassa, Agnes?"
Hänen päänsä oli vaipunut syvälle rintaan, ei ääntäkään tullut vastaukseksi hänen huuliltansa, mutta kirkkaita kyyneleitä putoili hänen silmäripsistänsä.
"Minun ei oikeastaan pitäisi enää tuhlata sanaakaan, vaan suoraan ottaa, mikä minun kerran on", jatkoi toinen. "Pyytääkö linnun pyydystäjä pikkulinnultaan lupaa saada pitää hänet? Ja minun olitte te siitä hetkestä, kun äsken vapaehtoisesti astuitte tilalleni. Minä sanon lempeisin, rakastettaviin kasvoihinne, ettei teidän velvollisuutenne laupeuden sisarena, eikä tunnollisuutenne, jolla lujasti pysytte antamassanne sanassa, voineet voittaa naisellista ylpeyttänne, solvaistua kunniaanne — ei, vaan sama vastustamaton voima, joka minut auttamattomasti ajoi teidän luoksenne ja oikein kahlehti minut teihin — me kuulumme ijankaikkisesti toisillemme. — No, Agnes, paha, epäsovullinen, tahdotteko nyt minua vastaan taistella?"
"Miten voisin, kun tempaatte aseen toisensa perään käsistäni?" mutisi hän painaen kasvojansa rintaansa vastaan.
He eivät seisoneet kaukana lehtimajan lehmuksista, oli niin juhlallisen hiljaista koko puistossa ja tuolla viheriöiden lehtilatvojen alla, että kuuli vielä silloin tällöin putoavien yksityisten sadepisarain tärisevän pöydän kivilaatalla, eikä tässä ympärillä vallitsevassa hiljaisuudessa vaihtanut sanaakaan kumpikaan noista, jotka seisoivat sydämellisesti toisiansa syleillen.
Sitten menivät he käsikädessä tietä pitkin, joka vadelma-pensaista läpi johti pihalle. He tulivat sitten pienen kyökkitarhankin ohi, jossa nuori tyttö, kartanon omistajan ensi kertaa talossa käydessä pelästyneenä, pelästyneenä, tai, kuten hän oli luullut pikemmin kateellisena, oli vetänyt pitkät hiansa paljaiden käsivarsiensa päälle.
"Eikö rahtunenkaan Franzilaisylpeyttä tehnyt katkeraksi sinulle työpuvussasi kohdata vierasta, ja eikö se saattanut sinua piian osaasi pitämään?" kysyi hän.
"Ei todellakaan! Ensin minua huvitti erehdys, enkä siis tehnyt mitään sitä selittääkseni; mutta sittemmin pidin siitä kovin kiinni, tuntiessani että minua oli kovin loukattu ja katkerassa harmissa ja uhkamielisyydessä… Ei sinun pitänyt milloinkaan oppia tuntemaan halveksittua kotiopettajaa… Minä olin sitä paitsi saanut kiellon, etten aukaisisi silmikkoani. Setä oli aivan suunniltansa ajatellessaan, että uusi kartanon omistaja voisi keksiä amtmannin veljentyttären niityillä työskentelevässä naisessa, hän otti minulta lupauksen, että olisin varoillani, — kunnes tilanomistaja on täältä lähtenyt. — Vanhus on nyt vähän arka sellaisissa kysymyksissä —".
"Inhoittavan kiittämätöin, tahdoit sanoa", keskeytti hän harmissaan tytön. "Ja läksytyksen siitä olenkin hänelle säästänyt", lisäsi hän itsekseen. Hän meni pihan yli samalla kun Agnes jätti hänet hiipien asuinhuoneiden akkunain alatse ullakkokamarissa muuttaaksensa pukuansa.
Amtmanni oli huoneessaan ja aukasi juuri akkunan koputtaaksensa tuhan piipustansa. Hän ei sattunut huomaamaan nuorta neitoa mutta sen sijaan näki hän heti pihan yli tulevan tilan omistajan.
"Tehän se olettekin, herra Markus, terveenä ja raittiina ja kaikki jäsenet säästössä sen mukaan kuin voin nähdä!" huudahti hän. "Allons, tulkaa sisään, tulkaa sisään. Vaimoni on täydellä todella ollut huolissaan terveydestänne".
"No, pikku Sannani, oletko nyt tyytyväinen? Tässä näet nyt hänet itse, nuoren naapurimme, terveenä ja reippaana ja sitäpaitsi aivan ihka uutukaisena ikäänkuin hän itse olisi kuoresta pujahtanut", lisäsi hän nauraen herra Markuksen juuri astuessa huoneesen. "Enkö aavistanutkin, että löytäisitte varman suojapaikan ja voida teille toivottaa onnea löydöstänne. Se oli oikea Jumalan ilma! Eikä tyttö-raiskammekaan tullut kotiin! Emme voinut ajatellakaan, että hän sen ajan oli suojassa metsänvartijan asunnossa. Siitä huolimatta oli hän kotiin tullessaan vihdoinkin hatutta ja sade valui hänen hiuksistansa ja hän tärisi ja vapisi joka jäsenestään kuin haavan lehti. Niin ei muuten ole hänen tapansa, tietäkää se. Hänellä on sisällänsä sotilasverta suonissaan eikä häneltä puutu rohkeutta, mutta sellainen rajuilma metsässä ei olekaan lasten leikkiä".
"Minä tiedän sen omasta kokemuksestani — minäkin olin metsässä", sanoi herra Markus, joka oli astunut vuoteen luo tervehtiäksensä vanhaa rouvaa.
"Ah, tuhat vieköön — todellakin? No, onko itse paholainen heitä kyydittänyt, hyvä herra, kun niin suin päin syöksyitte myrskyn kitaan?"
"Viimeksi täällä ollessani sanoin teille seuraavani jälkeä", vastasi tilanomistaja tyyneesti, "ja siis täytyi astua rivakasti eteenpäin, eikä istua neljän seinän välillä odottamassa, kunnes sade olisi minulta jäljet hävittänyt. Tiedättehän, että lähdin etsimään erotettua piikaanne".
Vanhan rouvan käsi, jota hän vielä piti omassaan, värähti tässä.
"Oh, olkaa huoletta", sanoi hän katsoen lempeästi ja loistavin silmin sairaan pelästyneisin kasvoihin. "Ei teillä ole syytä ollaksenne levoton. Se oli tosin minulle vaivalloista tietä ja kova taistelu täytyikin ensin taistellani — mutta tytön olen kuitenkin löytänyt.
"Löytänyt!" toisti amtmanni änkyttäen ja kivettynein katsein sekä antoi käden, joka piteli piippua, ikäänkuin hervotonna vaipua. "Tahdotteko tehdä pilaa meistä?"
"Rakkahin mieheni, millaisia sanoja käytät!" sanoi sairas valittavalla ja värisevällä äänellä.
"Älkää siitä huoliko", sanoi herra Markus tyynnyttävästi samalla kun totinen hymyily kajastui hänen kasvoillansa. "Tämä 'vaihdosten komedia', jossa minäkin olen pääosaa näytellyt, on nyt lopussa ja olisin kai viimeinen, joka toivoisin sen enempää jatkumista. Kuitenkin on, kuten sanoin: tytön olen minä löytänyt. Te tunnette hänet ja pidätte hänet rakkaana ettekä kentiesi kuitenkaan huomaa, kuinka suuren määrän kauneutta ja aatelia hänen olennossaan on, muuten ette suinkaan olisi luullut, että tämä työpukuinen palvelija jäisi huomaamattomaksi. Minä olen tutkinut tätä harvinaista olentoa ja kun asetan toimintavoiman ja pontevuuden naisen luonteessa paljon korkeammalle ylhäisiä tapoja ja suuren maailman naisen mielipiteitä ja kun itse olen rehellisen työn ystävä, ei mitään löytynyt, joka olisi estänyt minua sydäntäni kadottamasta".
Hän kääntyi nyt sairaanvuoteelta amtmanniin, joka oli vetäytynyt akkunan luo ja sangen tarkkaavasti katsoi pihalle.
"Minä olen todellakin jo aikaa sopinut itsekseni, herra amtmanni, siitä, että teen teidän piikanne vaimokseni. Silloin minulle sanottiin, että hän on äkkiä eroitettu, ja itsehän hän minulle antoi tästä selvän todistuksen. Ei siis teitä kummastuttane, että suoraa tietä juoksin myrskyn kitaan, sillä minun oli saaminen elämäni onni kiinni. Ja, kuten sanoin, minä löysin hänet, tosin en samaa, joksi hänet ajatellut olin, — kävi kuten sadussa, jossa sankari ja sankaritar päättävällä hetkellä muuttuvat — tuli ilmi nimittäin, että viimeinen asianomainen, jonka luo minun täytyi kääntyäni, on maatilalla ja sen vuoksi pyydänkin täten velvollisuuteni mukaisesti Agnekseni kättä teiltä".
"Hiton tyttö! Sellainen pieni pahuus, joka näyttelee koko romaanin vanhuksien selän takana, ettei siitä ole aavistustakaan", huudahti amtmanni vaivoin salaten rajatonta hämiänsä. "Mutta te saatte hänet, herra Markus — te saatte hänet! Olethan sinä, pikku Sannani, yhtä mieltä minun kanssani tässä?"
"Sydämeni pohjasta, rakkahimpani, armahimpani!" sanoi vanha rouva syvästi liikutettuna. "Polvillani tahtoisin kiittää hyvää Jumalaa siitä onnesta, jonka hän suo rakkaalle, alttiille lapsellemme".
Amtmanni yskähti pari kertaa, aukasi siten etehisen oven ja huusi sitten korkealla äänellä veljensä tytärtä. Heti riensikin hän rappuja alas sekä astui sisään punastuneena, lempeänä, vaaleassa kesäpuvussaan. Hän vaipui sairaan vuoteen viereen ja taivutti kauniin päässä vapisevien, kuihtuneiden käsien alle, jotka laskeuivat hänen päälaellensa.
"Mikä muutos, lapseni!" kuiskasi vanha rouva, ilokyyneleiden valuessa."Eikö ole samoin kuin jalon Boaan kosiessa Ruthia".
"Rakas ystäväni, mitä lapsellisuuksia sinä latelet!" huudahti amtmanni ärtyen. "Älkää pahastuko, mutta tuo vertaus nuoren morsiamemme täällä ja tähän poimijatar raukan raamatussa välillä ei sieluni kautta, sovi paremmin kuin korvapuusti. Älkää antako pelottaa itseänne, herra Markus — niin huonosti ei sentään ole omaisuuden laita. Antakaahan Kalifornia retkeilijäni ensin olla kotona vaan!"
Agnes katsoi hämmästyneenä, rukoilevalla silmäyksellä tilanomistajaan ja vanha rouva vaipui kuin murtuneena taasen patjoillensa, samalla kun amtmanni meni ulos, kuten sanoi, onnellisen tapauksen kunniaksi noutamaan viinipullon kellaristaan.
"Ah, miten pahaa se minulle tekee!" huokasi sairas. "Kullalla sälytettynä täytyy hänen tulla kotiin, poika-raukkani, jos isänsä sanoo hänet tervetulleeksi — ja minä, minä antaisin viimeisen hidun kehnosta elostani, jos vaan saisin nähdä hänet, palatkoon minkälaisena tahansa! Mutta hän ei ole enää hengissä —".
"Hän elää. Te saatte nähdä hänet taasen ja kentiesi piankin. Minä vakuutan sen sanallani!" vakuutti Markus herra vanhalle rouvalle, lempeästi kumartuen hänen ylitsensä. "Kaikki muuttuu vielä hyväksi — pankaa vaan kaikki, mikä teitä huolettaa, luottavasti minun niskoilleni".
"Jumala siunatkoon teitä! Jumala siunatkoon teitä moni tuhat kertaisesti!" lausui hämmästynyt vanhus ja selkeämmällä katsannolla pani kätensä ristiin taivasta kohti.
19.
"No, sittenpä on hyvin!" olisi rouva Griebel sanonut, jos hän olisi ollut paikalla. Mutta tuskin olisi ollut hänen mieleensä, jos tämä kertomus oli päättynyt amtmannin vanhan rouvan lausumalla siunauksella. Sillä ensinnäkin olisi syvästi loukannut hänen äidillistä ylpeyttänsä, jos hänen Louisensa siten pitemmittä mutkitta katoaisi näkymöltä; vielä olisi ollut velvollisuutta ja omaatuntoa vastaan, jos eivät kaikki lukijat saisi tietää, mistä ja miten vanhan ylimetsänhoitajan rouva vainajan edespääsölahja, pikku Louisen muistoraha taasen tuli päivän valoon ja vihdoin on kunnon, lihavalla rouvalla vielä sangen paljon tointa, ennenkuin kaikki tulee oikealle radalle ja täyteen kuntoon — eikä saa vaieta kaikkea tätä, täytyy kertoa, — jos tahtoo olla rehellinen.
Myrskyn jälkeisenä päivänä seisoi hän pienen tyttärensä kanssa etehisessä ja leikkeli palasiksi luvattua jättimoista rusinakakkua, samalla kun pihalla, rappusilla ja päärynäpuiden alla kaikilta tahoilta saapuneet pienet herkkusuut olivat jännitetyssä odotuksessa katsellen aralla kunnioituksella seposeljällään olevasta etehisen ovesta sisään. Mutta eivät ne voineet eivätkä uskaltaneetkaan tulla sisään — "kartanon hoitajan rouvan ja hänen pienen neitinsä" valkoiset esiliinat oikein loistivat ja valkoisuudellaan häikäsivät, ja äsken pesty lattia loisti samoin ja sitä paitsi seisoi Hanna siellä pöydän vieressä suuri keittiölautama kädessään ja loi todellakin murhaavia silmäyksiä jokaiseen pieneen, alastomaan jalkaan, joka uhkasi jättää jäljen puhtaalle kynnykselle.
Rouva, neiti ja piika katsahtivat äkkiä ylös, kun kaksi sisälle astuvaa, korkeata vartaloa pimennytti käytävän. Rouva Griebel pudotti veitsen kädestään ja levitti pienet, siniset silmänsä seposeljälleen. Niin, se oli todellakin herra Markus, hänen äidillisen huolenpitonsa esine, hänen "hennoitettu kasvatuslapsensa", kuten hän itse nimitti itseänsä, mutta miten muuttunut eikö hän ollut! Niin korkealla hän kantoi päätänsä, niin ylpeältä, loistavalta hän näytti! Ja hänen rinnallansa liehui valkoinen hame ja kaunis, solakka neito, joka tätä pukua kantoi ja nojausi toisen käsivarteen, "ikäänkuin niin ollakin piti", hänellä oli kaunis, harmaa, hunnutettu, pieni hattu, mutta tämän hatun oli rouva Griebel ennen nähnyt; niin, vaaleapukuinen neiti oli amtmannin veljentytär, "kotiopettaja neiti", ja siinä täytyi olla umpisokean, joka ei heti päivän selvästi nähnyt, että puheella hääkakuista oli perusteensa.
Ja tämä kaikki tuli kuin salama selvältä taivaalta! Kaikki tämä oli tapahtunut hänen selkänsä takana! Täytyi oikein hävetä, että oli tyhmyydessä kulkenut rinnalle, eikä ollut silmiä päässä, mutta hänen kummastustansa, kuinka äärettömän suuri se olikaan, sitä ei hän kuitenkaan saisi huomata, tuo veitikka! Hän pyyhkäsi molempia käsiänsä esiliinaansa, astui muutaman askeleen eteenpäin ja tervehti heitä sitten juhlallisesti niiaten, samalla kun hän, viitaten rusinakakkuun, sanoi tärkeällä katsannolla: "Tämä ei se vielä ole, herra Markus".
Hän nauroi. "Ei, aluksi vietämme kihlajaisia, kuten tapana on ja paraiten sopii, vai miten Agnes?" Hän esitteli sitten morsiamensa ja sillä aikaa oli vihastuneella Hannalla täysi kädessä pysytellessään asianomaisen matkan päässä likaisia avojalkaisia, jotka tunkeusivat esiin oikein läheltä katsellaksensa kaunista morsianta vaaleassa puvussa.
Eikä hän ollutkaan ensinkään ylpeä. Hän otti heti hansikat kädestään ja auttoi pikku Louisea sokerikakun paloja jaettaessa lasten kesken samalla kun sulhasmies pikaa otti avaimet ja heti sen jälkeen tuli kellarista syli täynnä viinipulloja. Jokainen lapsi sai lasillisen Rheinin viiniä ja tilanomistaja tyhjensi sitä paitsi pieniä hopearahoja täynnä olevan kukkaronsa morsiamensa käteen, jotta hän riemuitseville lapsille jakaisi rahat. Kun hän nyt seisoi rapuilla meluavain lapsien ympäröimänä ja toisinaan nauraen, toisinaan kehoittaen koki pitää järjestystä näiden joukossa, maistoi rouva Griebel miettimättä kultaista rypäleen mehua lasistaan, samalla kun hänen älykkäät, vilkuttavat silmänsä rippuivat nuoressa tytössä, jonka nopeat kädet kuitenkin näyttivät merkillisesti ahavoittuneilta ja päivän paahtamilta, lyhyiden, hienojen hameen hiojen alta. Kaulalla loisti kauluksen pitsien joukossa muistoraha ja kelmeät kasvot — no, olipa hän jo kerran ennen sanonut, että lavealta sai etsiä sellaisia kasvoja. Mutta tällä kertaa ei hän sanonut mitään, ei yhtään mitään; hän kilisti vaan lasia herra Markuksen kanssa "sille aatteelle, joka hänellä oli", kuten tämä itsekin eilen: oli sanonut, ja päätteli sen mukaan kuin hän voi asiata arvostella herra Markuksen olevan oikein onnen helmalapsen, eikä pettyneen.
Ja kun hän vähän sittemmin nuoren kihlatun parin keralla astui yläkertaan, koska Agnes tahtoi nähdä alttaanihuoneisiin, osoitti hän ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muotokuvaa ja sanoi salaperäisesti: "Pikku morsian neiti, tämä oli hänen ensimäinen rakkautensa Hirschwinkelissä — tuohon maalattuun kutriseen päähän oli nuori herramme mieltynyt, pellavakiherät olivat hänet loihtineet —".
"Kaikkein vähimmin pellavakiherät, rakkahin rouva Griebel", keskeytti herra Markus hänet nauraen. "Ei, tämän olennon loihtuvoima vaikutti vasta silloin oikein viehättävästi, kun olin saanut heittää syvän silmäyksen tämän omituisen naisen sisälliseen elämään", sanoi hän sangen vakavasti ja morsiameensa kääntyneenä: "niin pehmeä ja rakastettava, että näytti heikolta naiselta ja samalla voimaa ja pontevuutta täynnä oleva sielu. Tämä ihmeellinen luonteen yhdistys esiytyi täällä ensikerran silmieni eteen ja on minut saattanut ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sinua, Agnekseni".
Näin sanoen syleili hän hellästi nuorta tyttöä, joka vanhan ystävättärensä elinaikana ei milloinkaan ollut käynyt Hirschwinkelissä; sellaisesta keskeytyksestä yksinäisyydessään ei viimemainittu olisi pitänyt. Sitä vastoin oli hän usein saapunut Gelsungenin lahjoitusmaille, jossa hän oli tilaisuudessa oikein oppia tuntemaan ja arvostelemaan amtmannin veljentytärtä ja kasvatuslasta. Sielläkin oli vanha rouva koonnut kasveja ja hänen retkillään metsissä ja pelloilla oli Agnes ollut hänen alituisena seuralaisenansa.
Nuori tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja kostea loiste silmissään katseli hän ympäri kadonnutta aikaa muistuttavassa huoneessa, jonka seinät hiljaisiin olivat katselleet autioksi jääneen naissydämen kaikkia vaiheita ensimäisestä tuskan rajusta puhkeamisesta aina miettiväisyyden hiljaiseen vaitioloon asti. Tähän asti oli hän vaan sivumennen ja kunnioittavalla arkuudella katsahtanut alttaania kohti — nyt uskalsi hän astua itse huoneesen, jonka luottamusta herättävät seinät olivat hänen neitsykammionansa, kunnes rakastettu tulisi viemään häntä vaimona kotiinsa.
"Niin kauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva-vainaja eli näytti minusta aina tuo pieni lasihuone, alttaania tarkoitan pieneltä aavehuoneelta täynnä kukkivia resedoja ja alppiruusuja ja jouluksi oli siellä liljakieloja ja tulppaaneja akkunan laudoilla aivan kuin kauniimmassa talvihuoneessa", sanoi rouva Griebel. "Ah niin, oli kuitenkin jotain omituista rakkaassa, vanhassa rouvassamme — 'pelkkää runollisuutta' — sanoo Louiseni aina sellaisesta. Mutta siitä huolimatta oli hän aina niin päättävä ja käytännöllinen kuin vaan joku — mikä oli välttämätöntä ja tarpeellista tuli aina ensin, niin, niin sellaisessa tapauksessa ei ollut nauraminen… No, ja mitä nyt aivon sanoa, herra Markus, niin eivät vieraanne tule täällä ylhäällä suurta tilaa saamaan, siksi on liiaksi ahdasta —".
"Hyvä rouva Griebel, te oikein peloitatte minut! Ja minä olin juuri aikeessa ilmoittamaan uuden vieraan luoksemme — amtmannin poika on saapunut —".
"Mitä sanotte? Tuoko kultamaalta?"
"Hän juuri. Ja hän on ollut sairas ja hänen täytyy täällä koota voimia. Itse jään luonnollisesti kanssa Hirschwinkeliin niin kauvaksi, kuin vaan voin. — Nyt täytyy teidän sioittaa meidät kaikki".
"Tietysti, tietysti, olkaa huoletta. Teidät majoitan alhaalle omaan kamariini ja täällä ylhäällä — no, antakaa minun pitää huolta kaikesta —".
* * * * *
Metsänvartijan huoneessa eivät enää siniset akkunanvarjostimet ripu akkunoissa ja Tillrodan lapset, jotka tavattoman runsas mansikkasato viekotteli metsään, näkevät joka päivä äsken kihlatun parin käyvän metsänvartijan luoksi. Sairas saavutti voimiansa. Aluksi oli hän tosin ollut kovin alakuloinen, hän oli toivonut, ettei milloinkaan enää saisi nähdä tilanhaltijaa, joka kerran oli hänet löytänyt niin toivottomassa tilassa, niin vieläpä viimeisellä järjellisellä hetkellänsäkin ennen taudin puuskaa oli hän pyytänyt Agnesta ja metsänvartijaa, etteivät sanallakaan ilmaisisi hänen siellä oloansa — hän oli toivonut, ettei enää olisi maailmassakaan kartanon asukkaita… Mutta nyt tuli tuo muhkea miellyttävä nuori mies joka päivä hänen vuoteellensa ja auttoi häntä hoidettaessa. Veljellinen, sydämellinen ääni, jota tämä käytti, auttoi vihdoin kotiin tullutta unhottamaan rajattoman alennuksensa tunteen. Erittäin virkistävästi vaikutti häneen ilmoitus, että maatila lankeisi hänelle. Siitä päivästä, jolloin hän tämän kuuli, näytti ikäänkuin hänen henkensä pontevuus ja tahdonvoimansa olisivat palanneet ja näennäisessäkin määrässä ojentaneet hänen taipunutta vartaloansa.
Tämä oli toinen osa Agneksin toimesta, jonka herra Markus nyt oli nostanut miellyttävän tytön hartioilta omillensa; toinen osa siitä, ja jota juuri näyteltiin maatilalla antoi hänelle verrattomasti enemmän työtä — amtmanni ei näet ensinkään antanut riistää itseltänsä luottamustansa kalifornialaisiin rikkauksiin. Vastaukseksi jokaiseen lausuttuun epäilykseen tämän suhteen nauroi hän halveksivasti ja hänen purevat vastauksensa ilmaisivat, että hän luuli epäilijässä olevan kateutta ja pahansuontia. Mutta kun herra Markus samana päivänä, jolloin nuori Franz hänen käsivarrellensa nojautuneena, oli ensikerran lähtenyt vapaasen ilmaan, ilmoitti amtmannille, että kirje tämän pojalta oli saapunut metsänvartijalle, nuoren miehen vanhalle leikkitoverille, niin silloin vanha herra pysyi sangen hiljaisena ja ikäänkuin epäröivänä "kultapojan" tähän astisesta, pitkällisestä vaitiolosta ei enää voinut mitään pääomaa koota asianomaisten laskuun. Joka päivä läheni pojan luuloiteltu kotiin tulo ja koetettiin selittää vanhukselle, että hän ei tuonut mukanansa muuta kuin sydämen täynnä uskollista lapsen rakkautta ja lujan tahdon tekemään työtä ja pitämään huolta omaisistansa, ilmaistiin myöskin vanhan ystävättären testamenttimääräys parantavana lääkkeenä masennetuille.
"No, olkoon minun puolestani, kun ei kerran toisin voi käydä", sanoi amtmanni imelänhappamalla muodolla, mutta vanha äiti itki ilon tunteen kyyneleitä.
Samalla aikaa tapahtui ulkonaisessakin suhteessa suuri ja meluisa muutos. Sellaista toimeliaisuutta ei miesmuistiin ollut Hirschwinkelissä ollut. Maatilalla vilisi työmiehiä, jotka kaatoivat suuren osan metsistön puita, tuolla taasen purjettiin tallirakennusta, samalla kun kiviä uutisrakennukseen joka päivä vedettiin. Ja kartanossa hallitsi luuta ja pesosangot. Paitoja neulottiin, mattoja ja huonekaluja tomutettiin ja rouva Griebel kiitti taivasta, että paraikaa toimitetut korjaustyöt laitoksessa olivat hänen Louisensa loma-aikaa pidentäneet, joten pikku tyttö oli tilaisuudessa auttamaan äitiänsä. Kaiken tämän häiriön vallitessa saapui vihdoin tavaralähetyksiä Berlinistä: pyörituoli amtmannin rouvalle, mukavia nojatuoleja vanhuksille, sekä vähän myöhemmin — herra Markus ei voinut olla nauramatta, kun itse auttoi lähetystä purjettaessa — pianino alttaanihuoneesen määrätty. Siellä olisi sen paikka vastaisuudessa, että tulevan nuoren rouvan vastaisilla kesäkäynneillään Thüringissä ei tarvitsisi olla vailla soittamisen huvia.
"Niin, nyt näette itse, herra Markus, niin käypi, niin muuttuu ihminen", sanoi rouva Griebel kohottaen silmäripsiään ja ottaen hyvin opettavaisen muodon, kuin kaunis soittokone oli huoneesen asetettu. "Tänne tullessanne annoitte minun jotenkin selvästi ymmärtää, ettette voi kärsiä pianonsoittoa. Luonnollisesti ei ole pikku tyttäreni sen jälkeen uskaltanut koskea ainoaankaan tangenttiin teidän ollessanne kotona — ja minä olisin kuitenkin yhtä halusta, kuin elän — halunnut kuulla lempikappaleitani, ah niin! — Nyt tuotatte kalliista maksusta suoraan Berliinistä tuollaisen 'kirotun helylaatikon', nyt autatte itse sitä purettaessa ja hikoilette, tuumitte ja harkitsette miten pitäisi klaverin parahiten asettaman, ettei heikoinkaan sen kalliista äänistä kadoksiin menisi, kun sillä ruvetaan soittelemaan… No niin, tiesinhän sen — 'kesä tuo kukkasia' ja 'hätä taittaa rautaa' ja ne, jotka elävät, astuvat oikeuksiinsa maan päällä ja mikä kuollut on, pysyy siivosti ja hiljaa. Hyvä Jumala, jospa koko maailma ajattelisi, kuten te — minä tarkoitan siinä suhteessa, että mahtajien asuinhuoneet kaikkine kaluinensa pitäisi ijankaikkisesti pidettämän muilta suljettuna — niin silloin maailma muuttuisi vaatekojuksi ja ihmisten täytyisi antaa tilaa rääsyille ja romulle. Minäkään en suinkaan ole mikään peto ja tosin kunnioitan niiden muistoa, jotka ovat menneet pois ja siksi olenkin täyttänyt herra ylimetsänhoitaja vainajan aamunutun koiruohoilla, koska koita oli sormen paksuudelta tuossa vanhassa vaatteessa — ja pannut nutun kaiken muun tarpeettoman, poisviskatun rojun kanssa arkkuun. Se on nyt lukittuna jossain sopessa ja siellä se saa ollakin vaikka tuomiopäivään asti, en minä suinkaan häiritse sen lepoa ja rauhaa. Ja tuo kaunis, pieni höyhen patja jolla monta, monta vuotta sitten ylimetsänhoitajan rouvan kaikkein rakkain aarre pari viikkoa sai sijailla, sen olen perinpohjaisesti tuulettanut ja tomuttanut ja nyt se on tuolla sänkykamarissa, niin että voipi aikojen kuluessa joku muukin tulla sillä lepäämään. — Ja nyt — nyt näette, miten kauniit, sopivat ja mukavat nämät huoneet täällä yläkerrassa ovat, niin että minun puolestani saapi kernaasti tulla vaikka kymmenen amtmannin poikaa kultamaalta".
Näin sanoessaan aukasi hän oven vasemmalle, niin että koko huonerivi tuli näkyviin. Hänellä oli oikein; miellyttävämpiä ja kodikkaimpia asuntohuoneita oli vaikea löytää. Tästä huolimatta liikutti tuo perinpohjainen muutos nuorta isäntää vähän tuskalloisesti — olipa hän kuitenkin hyväksynyt sen, siitä tietämättä.
"Aika jo olikin, että ymmärtäväinen ihminen kerran astui tähän kalmistoon", jatkoi rouva Griebel vähääkän huolimatta nuoren herran noloudesta. "Ja jos nämä tomu- ja koipilvet olisivat lentäneet vasten vanhan rouva-vainajamme silmiä, olisi hän tuhat kertaa lausunut myöntymyksensä ja aamenen perinpohjaiseen siivoamiseen. — Muuten tahtoisin kysyä miten olisi käynyt, jos kerran perheinenne olisitte tulleet viettämään kesää Hirschwinkelissä? Silloin kai pikku brandenburgilais-veitikat olisivat saaneet seisoa nurkassa, tuon kuuden viikon vanhan, lahonneen lapsen tähden, joka ennen oli tässä talossa. Niin, sepä olisi kaunista ollut!"
Tämä päätelmä, järkevä ja voimakas käytännössään, oli selvään kaikkein pontevin koko tuossa laveassa, selittävässä puheessa. — Sanaakaan lausumatta pötki herra Markus tiehensä.
Tämä tapahtui sen päivän aamuna, jolloin amtmannin väen muuton maatilalta kartanoon piti tapahtuman. Yläkerrassa oli kaikki valmiina ja paraimmassa järjestyksessä. Alttaani oli täynnä komeita kukkia ja kaikkien ovien yläpuolella rippui seppeleitä ja vauloja, mutta alakerrassa oltiin vielä täydessä touhussa arkihuoneen siivoamisessa, puhdistamisessa ja muuttamisessa, jonka huoneen vastaisuudessa piti oleman herra Markuksen asuinhuoneena.
Oltiin kai erittäin piirtyneinä tähän siivoustyöhön, sillä saapuvien astuessa pihalle oli siellä heitä tervehtimässä vaan Sultan koira; joka kuin riivattu haukkui ilosta, sekä kalkkunat, jotka ylpeillen astuskelivat, muuten ei nähty ainoatakaan elävää henkeä. Vasta kun herra Markus morsiamensa kanssa astui etehiseen, lensi arkihuoneen ovi auki ja siitä astui ulos rouva Griebel Louise takanansa.
"Niin, sehän oli kaunista!" huudahti pieni, paksu rouva "Hitua vaille olen unohtanut sanoa herrasväkeä tervetulleeksi ja olen sentään miettinyt kaikkein kauniimman tervehdyspuheen. Mutta siihen kaikkeen on tämä syynä". Hän näytti kadonnutta muistorahaa pitkällä samettinauhalla. "Niin, tässä se on, se veitikka! Piironkin takana on se ollut, herra Markus — kun muutimme sen tilaa saadaksemme teitin kirjoituspöydällenne, kilisee tuo veitikka lattiata vastaan. Ja Hanna luulee, että Roosa heittiö on nakannut rahan sinne, että me luulisimme tuota köyhää poika-raukkaa, jonka maantieltä korjasimme, roistoksi ja varkaaksi. Voisiko sellaista uskoa kristitystä ihmisestä? Eihän tuo miesrukka taivahan nimessä, ollut hänelle mitään pahaa tehnyt".
"Hän ei ollut mikään varas — sen kyllä tiesin", sanoi Louise. "Hän oli ylpeä ja kunniallinen! Sellaiset hyvät, siniset silmät" — hän vaikeni yht'äkkiä ja punastui aina korvia myöden. Etehisen oven ulkopuolella tuskin kolme askelta itsestänsä näki hän pitkän, solakan vähän laihahkon nuoren miehen. Tämä oli loistavasti puettu, näytti hienolta ja ylhäiseltä, ja hänen ajelluille kasvoilleen näytti samassa leviävän heiastus punasta, joka peitti pienen vaalea-ihoisen tytön poskia.
Hän oli johtanut amtmannia rappuja ylös. Vanha herra hengähti hetken, ennenkuin astui etehiseen. Sitten nipisti hän pikku Louisea poskeen ja esitteli tämän "äiti-rouvalle" sivullansa seisovan, hieman arasti ja keinostelevasti katselevan nuoren miehen rakkaana poikanansa, joka tutkintojensa tähden oli tehnyt pitkän ja hupaisen matkan — kuten hyväsukuisen nuoren miehen tuleekin — ja joka vasta eilen oli palannut suoraan Bremenistä. Heti sen jälkeen vyöryi pyörätuolikin rapuille. Metsänvartija oli pyytänyt saada tänne tuoda kipeän amtmannin rouvan. Nyt otti hän tuon heikon pienen olennon ikäänkuin lapsen käsivarrellensa ja kantoi hänet rappuja ylös alttaanihuoneeseen, jossa juhlallisesti valmistettu aamiaispöytä odotti saapuneita.
Tästä päivästä alkoi hauska ja hupaisen seuraelämän aika kartanossa.
Itse amtmannikin, joka oli tuntehikas suurelle muutokselle olossaan, hillitsi, niin paljon kuin mahdollista oli, toranhimoansa ja haluansa olla oikeassa — hänen malttamattomat kerskaus-puuskahduksensa toiset suopeasti ja vaitiollen jättivät huomiotta; hän olisi kai tukahtunut, ellei olisi saanut parantumatonta himoansa päästää ilmi.
Kotiin palannut poika antautui kokonaan uuteen toimeensa. Hän astui vielä kerran oppiin ja tällä kertaa yksinkertaisen, kunnon kartanonhoitajan luokse. Aikaisin ja myöhään oli hän metsässä ja pellolla ja teki työtä kuin päivämies, niin että Pietari Griebel sanoi luulevansa maatilan nyt saavan toisen paremman muodon.
Tässä onnen päiväpaisteessa näytti vanha rouvakin, joka niin kauvan oli ollut vuoteesen kahlehdittuna umpeassa sairashuoneessa, uudestaan elävän, ja lääkäri jo vakuutti hänen täydellisesti parantuvan. Iltasin kokoutuivat tämän pienen seurueen kaikki rakkaat joihin Pietari Griebelkin nyt vaimoneen, lapsineen kuului, sairaan nojatuolin ympärillä alttaanibuoneessa, jossa soiteltiin ja juteltiin ja usein vielä keskiyölläkin loistivat kirkkaasti kartanon akkunat hiljaisen, juhlallisen metsän hämärään.
Herra Markus siirsi viikko viikolta matkustuksensa ja pikku Louise toivoi liikuttavalla avomielisyydellä, etteivät laitoksen kouluhuoneet milloinkaan tulisi valmiiksi. Hän ei enää soittanut marsseja — Mendelsohnin "Sanomattomat laulut" sekä sellaiset olivat nyt järjestykseen tulleet, mutta vieläkin mieluimmin lauloi hän lempeällä, neitsyeellisellä äänellänsä: "Metsän puihin ma piirtää tahdon" ja paljon muita, joihin suuri säveltäjä aavistettuja toiveita ja salaista lempeä on hurmaaviin säveliinsä liittänyt.
Että paljon ja monenlaista salaperäisyyttä oli käynyt tämän sopusointuisen, onnellisen yhdyselämän edellä, ei kukaan näyttänyt enää ajattelevankaan, eikä sanallakaan siihen koskettu. Metsänvartijakin, joka melkein joka päivä kävi kartanossa — herra Markus oli hänen ihastukseksensa antanut kaikki kirjastohuoneen aarteet hänen käytettäväksensä — metsänvartijakin oli varuillansa, eikä milloinkaan päässyt häneltä huomautusta ajasta, jolloin hän huoneessansa oli hoitanut kovasti sairastunutta nuoruuden ystävää. Herra Markus nauroi itsekseen älykästä, paksua rouvaa, joka aina väitti "ei olevansa eilisen teeren poikia" — tällä kertaa olivat terävät, siniset silmät kuitenkin olleet sangen veltot ja pikku äiti saattoi viattomuuden suhteen helposti asettua kuudentoista vuotiaan lemmikkinsä rinnalle.
Oli sama ilta, joka nyt oli lopullisesti määrätty tilanomistajan lähdön edelliseksi — hänen täytyi matkustaa kotiin pitämään huolta kaikesta mikä oli tarpeellista majoittamiseen. Kaikki olivat kokoutuneet alttaanihuoneesen. Amtmanni rouvanensa ja Pietari Griebel pelasivat whistiä; kauniilla morsiamella oli nyt juuri jotain toimittamista teekyökin ääressä, rouva Griebel levitti voileipiä erään sivupöydän luona, samalla kun Louise istui pianon ääressä ja sisällisellä liikutuksella lauloi: "Leponi on pois; sydäntäin vaivaa". Nuori Franz seisoi seinän nojalla, niin että hän saattoi katsoa ihastuttavan, vaaleanverisen tytön kasvoihin, ja hän tekikin sitä täydellä todella — hän oikein näytti nielevän tytön silmillään.
Herra Markus lykkäsi hiljaa käsivarrellaan voileipiä levittävää rouvaa ja katsahti nuoreen pariin.
"Miten olisi, rakkahin kasvatusäiti, jos Syyskuun 15 päivänä Tillrodan kirkossa vihittäisiin kaksi paria, eikä yksi?"
"Vähän liian aikaista, herra Markus", vastasi hän hämmästymättä ja laski luotansa omantunnon mukaisella tarkkuudella kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehdyn voileivän. "Tyttöni on vielä liian nuori, eikä kelvollisia kaapioita saa niin yht'äkkiä valmiiksi, kuin te luulette. Siihen tarvitaan enempi. Muuten on kyllä mieleni mukaan. Hän on hyvä, kelpomies, parempaa vävypoikaa emme voisi toivoakaan. Entä Louiseni sitten! Terve, raitis ja kätevä on hän, eivätkä Griebelillä kistut ja laatikot tyhjinä ole — Pietarini ja hänen akkansa eivät aikoinaan ole laiskuria olleet ja he ovat ymmärtäneet säästää. No niin, kuten sanoin, kylläpä se meitin vanhuksien mieleen olisi, mutta", tässä vilkutti hän silmiään viekkaasti hymyillen tilanomistajalle ja kohousi vähän varpailleen voidaksensa kuiskata hänen korvaansa "mutta eikö totta, herra Markus, ken olisi luullut tätä, kun tuolla maantiellä pistin vehnäsen palan punaparran käteen?"
Herra Markus vaivoin pidätti nauruansa ja lausui: "Te olette siis saanut selvän asiasta?"
"No niin, jotenkin — minä ja Louiseni. Ja hän sentään kaikkein ensin. Ensi silmäyksellä tiesi hän mistä Taavetti olutta osti ja vieläpä vaikka amtmannin poika kymmenen kertaa yhtä hyvin kuin kerran olisi ajellut punasen partansa. Olisiko voinut sitä uskoa, pikku Louise, tuo pieni, viaton olento, joka tuskin on kuoresta vielä pujahtanut! Mutta rakkaus tekee katsannon tarkaksi ja hyväksi. Yleiseen on se tavallisesti sokea ja kuuro kaikessa, mikä siihen seikkaan koskee — rakkauteen, tarkoitan, eikä huomaa mitään kunnes itse täydellä todella on asiaan sekoittunut — mutta eihän toisin ollut teidän ja amtmannin piiankaan laita, vai miten, hyvä herra Markus?"