V. Trinidad

V. TrinidadOli maaliskuun 31 päivä, kun tulimme Trinidad-saaren luo. Tahallamme olimme purjehtineet Atlantin-meren Amerikan-puoleista osaa, sillä päällystö ei vielä ollut päättänyt purjehdittaisiinko Hyväntoivonniemen vaiko Kap Hornin ympäri. Asian ratkaisu riippuisi siitä, millaiset pasaatituulet olisivat. Trinidad-saarelle päätettiin mennä maihin polttopuita ja juomavettä ottamaan.»Seiling Direction» nimisestä merimiesten käsikirjasta luettiin pääasiallisesti seuraavat tiedot tuosta pienestä saaresta:»Saaren muodostaa melkoisen korkea, syvien rotkojen halkoma kallioryhmä, joka osittain on rapautunut; sillä ei ole mukavaa satamaa eikä turvallista maihinnousupaikkaa, ei kasvillisuutta eikä juuri ollenkaan vettä.»Selitys tästä saaresta oli tosin lohduton, mutta kumminkin päätti kapteeni Höök meidän tukalan tilamme tähden nousta maihin. Hän jätti laivanpäällikkyyden ensimmäiselle perämiehelle, kapteeni Jakobsénille käskien tämän risteilemään määrätyn matkan päässä maasta ja antoi laskea vesille ja miehittää valaanpyyntiveneen.Itse hän asettui venettä ohjaamaan ja miehistö, johon kuuluivat: 2:nen perämies, luutnantti Hjalmar Höök, ylioppilas Stjerncreutz, Ernst Kellgren, merimies Sjöberg ja Schoultz (kertoja) laskivat komennon mukaan pitkät airot valtameren kirkkaan siniseen veteen ja soutivat reippaasti tuota salaperäistä saarta kohti. Parin tunnin kuluttua olimme saapuneet lähimpään rantaan. Mutta maihin nousu veneestä oli sillä kohdalla sula mahdottomuus, sillä ankaran myrskyn jälkeen kävi maininki vielä rajusti ja ranta kohosi melkein pystysuoraan levottomasta merestä. Kappaleen matkaa oikealle päin oli kuitenkin jyrkässä kalliossa portaan tapainen pengermä niin korkealla veden pinnasta, että ainoastaan laineiden korkeimmat harjat sinne ylettyivät, ja muutamain kalliohalkeamain kautta näytti se olevan jonkinlaisessa yhteydessä saaren huipun kanssa.Tälle pengermälle kapteeni Höök päätti kavuta ylös, lähteäksensä sieltä jos mahdollista saaren sisäosiin tutkimusretkelle.Hän teki suunnitelman ja se oli uhkarohkea; mutta meidän rohkeutemme, tarkan kuuliaisuutemme ja neuvokkuutemme ja ehkä suurimmaksi osaksi onnellisen sattuman kautta tuo suunnitelma osaksi onnistui. Me soudimme ulospäin vähän matkaa ja laskimme veneen ankkuriin noin parinkymmenen sylen syvyydelle. Valaan pyydysnuora oli ankkurinuorana. Sitten meni kapteeni Höök etukeulaan ja miehistö jaettiin siten, että kaksi sai nuorasta antaa perään ja kolme hiljaa ja varovasti soutaa äkkijyrkkää rantapenkerettä kohden. Meidän piti laskea vene niin lähelle kuin suinkin silloin, kun maininki sitä nosti, ja sitten nopeasti temmata se takaisin, kun laine laski. Mutta laine nousi ja laski useita syliä ja veden loiske ei likimainkaan ollut säännöllistä ja hiljaista.Tuon kuoloa uhkaavan yrityksen me teimme moneen kertaan yhä uudestaan, joskus jysähtäen kallion kylkeä vastaan niin kovasti, että veneen liitokset nasahtelivat ja joskus saimme veneeseen paljon vettä. Mutta kuinka kävikään, niin temppu viimein onnistui ja kapteeni Höök pääsi voimakkaalla hyppäyksellä pengermälle. Ensimmäinen vaara oli ohitse ja nuoran avulla me hivutimme itsemme tarpeeksi kauas äkkijyrkästä penkereestä. Siellä valmistausimme kaikessa rauhassa paremmanpuoliseen kalastukseen sillä välin, kuin kapteeni Höök näkyi rohkeasti kiipeävän vaarallista äkkijyrkkää kalliota myöten ylös huimaavaa korkeutta kohti.Kalastukseen ei meillä ollut suuriakaan valmistuksia. Pohjaonget jaettiin miehille ja metallitapseilla varustettuihin koukkuihin pantiin syötiksi pienet palaset suolaista läskiä. Ja sitten alettiin onkia.Epäillen katselimme toisiimme, kun yht'aikaa viskasimme koukkumme veteen, mutta melkoisesti hämmästyimme, kun kala hetikohta nykäisi onkea. Mutta samalla oli ongen tapsikin poikki. Kaloja emme saaneet ainoatakaan päätä onkimalla. Nuo ahnaat kalat nousivat vedenkalvoon ja parveilivat sadoittain ympärillämme, valmiina sieppaamaan pois koukun ongesta niinpiankuin pääsivät siihen kiinni.Mutta lopputiliä läskin syömisestä ei vielä oltu tehty. Veneessä oli meillä atrain, jossa oli monta tukevaa väkäpäistä piikkiä. Se oli kapteenimme tekemä mestarityö. Ja sillä me aloimme innokkaasti iskeä kalaparveen.Tämä keino tepsi paremmin. Joskus saimme parikin yht'aikaa. Eikä tarvinnut ollenkaan käyttää mitään syöttiä, sillä syötiksi kelpasivat ne kalat, jotka pääsivät riistäytymään irti atraimesta tai selvisivät pelkällä naarmulla. Muutaman sekunnin kuluessa ahnaat toverit repivät ne kappaleiksi ja söivät suuhunsa. Muodoltansa nuo kalat olivat melkein lahnan näköisiä, mutta olivat vähän kapeampia ja tukevampia. Suomuksia niillä ei ollut, vaan sen sijaan niillä oli kaksi riviä kirkkaan valkoisia hampaita, jotka olivat ihmisen hampaiden kaltaiset. Kalojen pituus oli melkein kyynärä ja väri ruskea, tumma-täpläinen. Ne olivat tavattoman väkeviä ja sitkeähenkisiä. Me pidimme niistä ainoastaan kolme kalaa; muut viskattiin inhoten mereen toveriensa syötäviksi. Kun näki niiden tavattoman ahnauden, niin sai sen käsityksen, että jos ihminen olisi pudonnut mereen, niin ne heti olisivat hänetkin syöneet.Sillävälin oli kapteeni Höök, turhaan yritettyään kiivetä vuoren kukkulalle, tullut takaisin penkereelle ja kutsui merkeillä venettä luoksensa. Monen rohkean yrityksen jälkeen meidän onnistui vapauttaa kapteenimme hänen vankeudestaan, mutta tämä luonnistui ainoastaan sen kautta, että hän epäonnistumisen uhalla rohkeasti hyppäsi pois kalliolta. Vene oli jo laskeutunut toista syltä, kun hän putosi alas ensin veneen etukeulan nokkaan ja siitä suinpäin veneeseen. Hänen tutkimusretkensä oli ollut hyödytön.Ankkurimme oli tarttunut meren pohjaan niin lujasti, ettemme voineet sitä enää nostaa, sentähden jätimme sen ja rupesimme soutamaan pitkin rantaa löytääksemme sopivampaa maallenousupaikkaa. Jonkun tunnin soudettuamme näimme avaran puoliympyrän muotoisen lahden. Tämä näytti kokonaisuudessaan kolkon ja synkän näköiseltä, sillä sitä ympäröivät tummat, monta sataa jalkaa korkeat äkkijyrkät kalliomöhkäleet. Mutta tuota kolkkoa näkyä pehmensi vaalea hiekkarannikko, joka oli ikäänkuin sovinnon rakentajana asettunut alinomaa taistelevan meren ja uhmaavan lujan ja jyrkän rantapenkereen välille.Veneemme käännettiin lahteen ja reippaasti soutaessamme se liukui hyvää vauhtia rantaa kohti, jota valaisi jo korkealle taivaan laelle noussut aurinko. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä miellyttävämpänä ranta houkutteli puoleensa, mutta rajummin nousi ja laski myös meren povi ja jättiläiskokoiset vuorenrinteet näyttivät ikäänkuin varoittavan: »älä tule tänne, muukalainen, jos henkeäsi ja vapauttasi pidät arvossa!»Mutta niinkuin usein elämässä hymy pääsee voitolle, niin mekin soudimme edemmäksi pitämättä lukua siitä, miten kävisi. Kun tulimme lähemmäksi rantaa, niin meitä tervehti parvi kyyhkysen muotoisia kalalokkeja. Äänettöminä ne liihottelivat meidän ympärillämme ja laskeusivat täydellä luottamuksella istumaan mikä päähämme, mikä käsivarrelle tai airolle ja missä vain sijaa löysivät.Näin ystävällinen vastaanotto tuntui erittäin miellyttävältä, mutta monta tuntia soudettuamme oli meille tullut kova nälkä ja tyydyttääksemme nälkäämme, jahka pääsisimme maalle, pyydystimme ja tapoimme muutamia näistä miellyttävistä linnuista.Säikähtäen meidän julmuuttamme tai jostakin muusta syystä linnut jättivät meidät, kun tulimme lähelle rantaa. Sen sijaan huomiomme kiintyi paljon tärkeämpään seikkaan. Meren maininki muuttui jyrkäksi ja levottomaksi sekä toisenväriseksi. Iloisen mielialan sijaan tuli huolestunut totisuus. Aavistelimme jo hengenvaaraa. Jokainen tarttui lujemmin airoonsa ja kiinnitti katseensa tarkkaavasti ja luottamuksella kapteeniin, joka järkähtämättä kuin vaskinen kuvapatsas perää pitäen ohjasi venettä suoraan maata kohti. Sinisenvihreä, jyrkästi kohoava aalto nosti veneen huimaavan korkealle, veti sen jälkeen syvyyttä kohti niin syvälle, ettei vuoria enää näkynyt. Ja yhä uudelleen korkeuteen ja taasen syvyyteen viskeli meitä aalto, joka muuttui väriltään ja hahmoltaan yhä peloittavammaksi. Vielä oli airo kädessäni, ja vakuutettuna siitä, että nopea eteenpäin soutu oli ainoa pelastuksemme, varustausin lujasti tempaamaan airollani ja katseellani tahdoin kapteenille ilmaista: minä ymmärrän ajatuksesi, luota minuun!Tuossa hän vielä seisoi minun mielestäni entistään ylevämpänä ja korkeampana, mutta hänen päättävässä katseessansa ei enää loistanut toivo, vaan hän näytti ohjaavan suoraan kuolemaa kohti.Tuskin oli tämä ajatus syntynyt aivoissani, kun jo uusi aalto nousi syvyydestä. Se oli valtavan suuri ja hirvittävä majesteettisessa koossansa, koristettuna loistavilla helmillä ja hopeanhohtoisilla vaahtonauhoilla. Kuohuen ja väristen se nousi pystyyn veneen alla, heti sen jälkeen murtuen vaahdoksi ja paiskaten meidät veneinemme alas hirvittävään hautaan. Viimeiseen asti oli vene pysynyt oikealla suunnalla ja aallon mukana se meni nyt nurinniskoin. Minun viimeinen ajatukseni oli: tämä oli taitavasti tehty temppu, mutta se ei onnistunut. Tähän ajatukseni juoksu katkesi, minä menin tainnoksiin.Kun tulin tajuihini, käsitin ensiksi, että olin pimeässä. Heti ajattelin, että nyt oli elämäni loppu käsissä. Ajatukseni tuli tavattoman nopeaksi. Silmänräpäyksessä koko elämäni juoksu kaikkine vähäpätöisine yksityisseikkoinensa kulki ohitseni.En tuntenut yhtään kuolemanpelkoa, mutta mielestäni tuntui ikävältä, että elämä loppuisi niin pian. Ja kun ajattelin, että kotona olevat omaiset eivät saisi tietoa minun kuolemastani, vaan vuosikausia olisivat pelon ja toivon vallassa kohtalostani, niin tulin hyvin surulliseksi.Mutta vesi ahdisti rintaani ja keuhkot vaativat ilmaa. Tuntui tuskallisen raskaalta. Kerta toisensa jälkeen olin hengittämäisilläni, mutta ymmärrys käski kestämään ja odottamaan viimeiseen saakka, mikä olisi ainoa pelastuskeino. Vielä muutama silmänräpäys, jonka kuluessa vaihtelivat toivo, heikkous ja epätoivoinen taistelu — sitten kohosin veden pinnalle ja sain hengittää ilmaa. Se oli vain lyhyt henkäys. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi hirvittävä aalto ylitseni. Ajatukset eivät enää koskeneet menneitä, vaan katselivat loppua kohti, sillä hengittämisen tarve oli vastustamaton.Mutta nytkin, kun vastustuskykyni oli murtunut, onnistui minun jälleen vetää syvä ja virkistävä henkäys. Sitten taas samaa taistelua hengen säilyttämisestä, mutta taistelua ei kestänyt enää kauan. Joka kerran kun kohosin veden pinnalle sain vetää useamman henkäyksen ja viimein tunsin jalkojeni ulottuvan pohjaan. Silloin taas elpyi toivo ja rohkeus kasvoi. Suuri aalto oli viskannut minut koko joukon lähemmäksi rantaa, mutta jätti minut siihen ja syöksi kovalla pauhulla loivaa hietikkorantaa ylöspäin. Sen verran kuin kykenin, koetin päästä sen jäljestä ylemmäksi. Ja kun aalto syöksyi takaisin entistä peloittavampana ja hiekan sekaisena, niin minä kyykistyin, jotten sen suuren painon alla musertuisi ja jälleen menisi syvyyteen. Näin minua suuret aallot viskelivät edestakaisin; välistä toivottomana pelastuksesta, toisen kerran toivoen pelastuvani, mutta aina samoja temppuja tehden onnistui minun viimeinkin päästä kuivalle maalle.Taistellessani pelastumisestani näin usein toverien päitä, käsivarsia tai jalkoja kohoavan aalloista ja jälleen vaipuvan veden alle. Kaikki toverit pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle. Hetkisen myöhemmin näimme veneenkin kumma kyllä muutaman kymmenen sylen päässä sivullapäin siitä, missä me olimme päässeet maalle. Se oli kulkenut vaarallisimpien rantatyrskyjen lävitse ja nyt sitä laineet viskelivät sinne tänne rannan vierellä. Meidän voimakas kapteenimme oli kuitenkin ainoa, joka sellaisessa uupumuksen tilassa maallepääsemisen jälkeen vielä kykeni veneestäkin huolehtimaan. Hänen kehoituksistaan me riensimime pelastamaan veneemme särkymästä. Sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä päästäksemme veneeseen käsiksi täytyi meidän tunkea läpi soransekaisen veden läikkeen, joka joskus kohahti päittemme yli.Vimmattujen ponnistusten jälkeen onnistui meidän viimein saada surkeasti ruhjottu veneemme niin ylös maalle, että se tavallisissa olosuhteissa oli turvassa. Pelastetuiksi saimme vielä muutamia airoja ja valaanpyyntinuoran sekä vesilekkerimme. Viimemainittu oli melkein tyhjä; kalat, linnut ja kaikki muut varustukset olivat menetetyt, lukuunottamatta paria pippurijuurta, jotka kapteeni oli ottanut mukaansa istuttaaksensa ne saarelle. Kun olimme pelastaneet mitä pelastettavissa oli, oli aurinko jo laskenut liki mailleenmenoa. Alkoi puhaltaa niin viileitä tuulenhenkäyksiä, että tunsimme tarvitsevamme tulta lämmitelläksemme. Silloin tuli aika puuha etsiessä minun tulitikkujani, jotka heti pelastumisen jälkeen olin asettanut kuivamaan polttavan kuumalle hietikolle. Tuskin milloinkaan on ollut uutterampia aarteenetsijöitä kuin me sillä kertaa, ja meidän onnistuikin löytää kaivatut tikut.Tuulen ajamia puita, jotka tuotapikaa koottiin, ladottiin nyt huolellisesti valkean sytyttämistä varten. Kahdesti niiden sytyttäminen jäi onnistumatta, kun tuuli puhalsi tulen sammuksiin, mutta viimeisellä minun kolmesta tulitikustani saatiin tuli syttymään. Mainitsemista ansaitsee, millä tavoin se onnistui, vaikka se näyttääkin vähäpätöiseltä sivuseikalta. Kapteeni Höök näet siinä osoitti erikoista toimekkuutta. Hän pisti ison tukon hienoja lastuja avatun paitansa rintamuksen sisäpuolelle ja sanoi minulle:»Sytytä nyt, poika, mutta tee se maltillisesti, sillä nyt on hengenpelastus kysymyksessä!»Minä kyykistyin hänen eteensä, ja toverit olivat asettuneet piiriin meidän ympärillemme. Käteni vapisi, kun raapasin tulen tikulla ja sytytin lastut. Liekki leimahti ja loisti kirkkaasti. Minä odotin, että kapteeni olisi sytyttänyt puurovion, mutta hän ei pitänyt kiirettä. Vasta sitten, kun hänen koko povensa oli kärventynyt, asetti hän sytykkeet lastukasan ja puiden alle, jotka heti syttyivät iloiseksi valkeaksi valaisten punaisella valollaan vankilamme seinän tumman juuren.Kuun noustessa meidän ympäristömme sai kammottavan näön. Melkein pystysuoraan nousi kallioseinä ympärillämme, monta sataa jalkaa korkealle, päättyen ylhäällä ihan suoraan reunaan, ja sulki kovaan syliinsä puoliympyrän muotoisen merenlahden, jossa oli ainoastaan sisimmässä pohjukassa muutaman kymmenkunnan sylen levyinen hiekkarannikko. Tämä vuoriselänne yhdisti toisiinsa kaksi merestä kohoavaa jättiläiskokoista keilaa. Paitsi näitä oli vielä merelle päin ikäänkuin vartijoina rivi matalampia kallionhuippuja, joiden välillä oli aaltomaisesti laskehtivia muureja. Päämuurin äärimmäisiä kärkiä yhdisti kaaressa kulkeva jono vedenalaisia kareja, joiden yli valtameren tavattoman korkeat aallot hyökkäsivät monen sylen korkuisina ukkosen tapaisella jyminällä.Tämä hirvittävä vankila kävi vieläkin synkemmäksi sen takia, että me olimme janoissamme, nälissämme ja uuvuksissa ponnistuksista sekä puolialastomina. Useimmat meistä olivat lakittomia ja muutamilla ei ollut kenkiäkään jalassa.Jonkun ajan kuluttua auringonlaskun jälkeen tuli näkyviin joukko maakrapuja, jotka elivät maanalaisissa käytävissä. Ne olivat väriltään keltaisia, ruumis pyöreä ja latuskainen, noin kolmen tuuman levyinen, ja kulkivat kuudella jalalla, joissa oli suuret terävät kynnet, ja niillä ne vaatteidenkin lävitse tekivät verihaavoja. Niin rohkeita ne olivat, että aina piti olla varuillaan karkoittaakseen niitä luotansa. Nälkämme tyydyttämiseksi koetimme paistaa niitä hiilillä, mutta näin valmistettuina niillä oli niin inhoittava maku, ettemme mitenkään voineet niitä nauttia.Saadaksemme paremmin olla rauhassa noilta häpeämättömiltä matelijoilta ja pysyäksemme lämpiminä teimme niitä vastaan oikeita hävitysretkiä ja vetäydyimme sitten lähemmäksi tultamme ja peitimme itsemme auringon kuumentamalla hiekalla.Seuraavan päivän aamunkoitossa aloimme korjailla venettämme, jotta se olisi kunnossa, jos meren tyrskyt myöhemmin asettuisivat. Joka paikassa, missä naulat eivät olleet välttämättömän tarpeelliset, ne vedettiin ulos ja lyötiin siihen, missä niitä parhaiten tarvittiin. Sillä tavoin ja purkamalla valaanpyyntinuoraa tilkkeeksi saimme veneen jotakuinkin kuntoon. Sillävälin oli Stjerncreutz vuoren halkeamaa myöten kiivennyt ylempänä olevalle penkereelle. Siellä hän oli koonnut kourallisen harmaankirjavia papuja, jotka hän meille jakeli.Kapteenin luvalla läksimme matruusi Sjöberg ja minä keräämään enemmän papuja, ja kahden vuorokauden paastoamisesta johtuva nälkä teki pavut mielestämme varsin maukkaiksi. Pian olimme vuoren halkeamasta löytäneet niitä kosolti, niistä söimme itse osan ja lopun veimme tovereille. Muut kaikki söivät halukkaasti, mutta kapteeni ja Stjerncreutz niitä inhosivat.Laiva oli sillävälin ankkurissa niin kaukana saaresta, ettei sieltä voitu nähdä, miten vene oli maalle saapunut. Päivä kului laivalla odottaessa miehiä takaisin, yö ja seuraava päivä samoin, ilman että maalta saatiin mitään tietoja. Silloin ensimmäinen perämies kapteeni Jakobsén päätti jättää laivan päällikkyyden tynnyrintekijä Mickelsonille, joka oli ollut mukana valaanpyyntiretkellä Ohotan merellä sekä harppuuninheittäjänä että venheenohjaajana ja päällysmiehenä.Soutajinaan viisi reipasta yhtiömiestä lähti kapteeni J. laivasta. Kauan he soutelivat saaren rannikkoa pitkin ison matkan päässä maasta ja näkivät viimein kaksi miestä, jotka viittauksilla koettivat estää heitä tulemasta lähemmäksi. Meren kohina esti kuulemasta, mitä he huusivat. Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Viimein veneessä olijat sitoivat kaksi valaanpyyntinuoraa peräkkäin, yhteensä 400 syltä pitkältä, vesitynnyri sidottiin nuoran päähän ja laskettiin laineiden kuljetettavaksi rantaan. Tynnyrin sisään oli pantu paperia ja lyijykynä. Maalla olijat heti hoksasivat, mikä oli tarkoitus. He kirjoittivat paperiin tiedonantoja, ja kun vesitynnyri nuoralla vedettiin merentyrskyjen lävitse takaisin veneeseen, saatiin siellä tietää, että laineiden tyrsky oli kaatanut ja vahingoittanut heidän veneensä, että kaikki olivat joutuneet veden varaan, ja kaikki ruokavarat ja ampuma-aseet menneet hukkaan. Töin tuskin olivat miehet päässeet maalle, jonne venekin oli joutunut. Kumppaneita pyydettiin heti palaamaan laivaan ja panemaan ruokavaroja, nauloja, laivan tilkkeitä y. m. tynnyriin, jonka vesi ja tuuli toisivat maalle, sillä toverit olivat ihan nälkiintyneitä.Laivasta tulleet huomasivat mahdottomaksi nousta tällä paikalla maihin ja soutivat takaisin laivaan, joka oli saaresta muutaman meripeninkulman päässä.Kun vene oli kadonnut maalla olevien näkyvistä, kokoonnuimme tulen ääreen neuvottelemaan. Pitkää neuvottelua ei tullut, sillä asia oli selvä. Näiden tyrskyjen lävitse emme ikinä voisi tunkeutua ulos merelle. Yksimielinen päätöksemme sentähden oli kiivetä vuorenharjanteen yli etsiäksemme saaren vastakkaiselta puolelta maallenousupaikkaa. Siihen tuumaan ei kuitenkaan ryhdyttäisi, ennenkuin olimme koonneet puita tulen virkistämiseksi sitä tapausta varten, että meidän olisi pakko tulla takaisin.Sitä tehdessä Sjöberg ja minä äkkiä tunsimme päänhuimausta ja rupesimme ylenantamaan rajusti. Vähän ajan kuluessa me tulimme niin heikoiksi, ettemme enää jaksaneet nousta seisoalle.Kun meidän tilassamme ei näyttänyt tulevan parannusta, päättivät toverit tällä kertaa jättää meidät yksikseen mennäksensä tehtyä suunnitelmaa toimeenpanemaan, mutta vakuuttivat varmasti tulevansa takaisin meitäkin pelastamaan, jos vain löytäisivät jonkin pelastuskeinon. Meidän mielestämme oli järjetöntä estää heitä lähtemästä, ja kun me itse luulimme kuolevamme, niin me kehoitimme tovereita kiiruhtamaan pelastaakseen oman henkensä.Siitä vähäisestä vesimäärästä, jota Stjerncreutz kantoi kaulassaan ruutisarvessa, he kaatoivat Sjöbergille ja minulle osan sumutorveen, jonka pää oli tulpalla tukittu. Sitten he sanoivat veljelliset jäähyväiset ja lähtivät matkalle.Iltapuolella, kun aurinko laskeusi vuorten taakse ja tuli vähän viileämpi, tunsimme itsemme virkeämmiksi. Minä olin vähän paremmissa voimissa ja ryömin veneen luo, toin sieltä vesiastian, josta me vuorotellen joimme muutaman pisaran sillä kostuttaaksemme kuivaa kieltämme. Eihän juoma oikeastaan ollut vettä, sillä se oli mustaa kuin kirjoitusmuste ja maistui ruudille, mutta sillä oli ihmeellisen virkistävä vaikutus. Jonkin ajan kuluttua olimme jo siksi paljon reipastuneet, että kykenimme istumaan. Terveyden mukana palasivat voimat ja elämänhalu. Minä rupesin houkuttelemaan Sjöbergiä, että me lähtisimme seuraamaan toisten jäljessä. Viimein hän suostui, vaikka luuli sitä hyödyttömäksi.Ensin laahustimme tulen luo, johon lisäsimme puita voidaksemme lämmitellä, jos meidän täytyisi palata takaisin, ja sitten me vuoroin astuen vuoroin ryömien aloimme seurata kumppanien jälkiä. Tavattomien ponnistusten jälkeen tulimme kappaleen matkaa jyrkkää rinnettä myöten ylemmäksi ja kuulimme vähän matkan päästä edempää valituksia. Äänestä tunsimme, että siellä oli Hjalmar Höök. Me arvasimme, että hän samoin kuin mekin oli sairastunut papujen syömisestä, ja koetimme jouduttaa ylöspäin kiipeämistämme. Tultuamme hänen luoksensa ilahtui mielemme, kun emme enää olleet vain kaksin ja asetuimme hänen viereensä, päättäen kaikki kolme kuolla yhdessä.Mutta pian saimme kokea, ettei tämä paikka ollut sellainen, että siinä olisi saanut edes rauhassa kuollakaan; sillä lukemattomat maakravut ympäröivät meidät valmiina käymään kimppuumme heti kuin pysyimme liikkumattomina.Vaikka Hjalmar Höök oli meistä enimmän sairas, oli hän tavattomasti vihoissaan noille iljettäville, ryömiville syöpäläisille ja hosui ympärillensä kuin vimmattu. Mutta kuinka olikaan, niin hänkin alkoi tuntea voivansa paremmin ja päätimme kiivetä vielä eteenpäin.Uupumuksen, pimeän ja hankalan maanpinnan vuoksi kulkumme edistyi melkein vain tuuman erältään. Missä mahdollista oli, siinä lepäsimme minuutin ja sitten jälleen eteenpäin. Olimme siten jatkaneet matkaamme kenties tunnin ajan, kun taas kuului voihkimista ja valitusta. Siellä oli Kellgren, joka myöskin kärsi tuskia syömiensä papujen tähden. Välimatka hänen luoksensa ei ollut kuin parikymmentä syltä, mutta kun me olimme niin voimattomassa tilassa, kesti ison aikaa, ennenkuin jaksoimme raahautua hänen luoksensa. Suuresti hänkin ihastui meidän saapuessamme hänen luoksensa, mutta pelastuksen mahdollisuudet eivät siitä parantuneet.Eihän nyt enää ollutkaan kysymys pelastumisesta; olimme jo selvillä siitä, että kuolisimme, mutta olimme myöskin hyvillämme tietäessämme, ettemme jäisi kukin aivan yksin kuolemanhetkellä.Lähes puoliyöhön asti olimme täten istuneet aloillamme, kun kuulimme kapteenin ja Stjerncreutzin äänet yhä lähempää. Ilmoittaaksemme läsnäolomme me silloin aloimme huudella sen verran kuin kuivat kurkkumme sallivat. He tulivat pian luoksemme ja sanoivat, etteivät he olleet jaksaneet nousta jyrkkää rinnettä ylöspäin, mutta jonkun matkan päässä siitä, missä nyt olimme, olivat he kumminkin löytäneet vuorenrotkon, joka kyllä oli jyrkkä, mutta sitä myöten oli mahdollista laskeutua alas toiseen lahdelmaan.Useimmat meistä — kertoo Schoultz edelleen — minäkin niiden joukossa, olimme haluttomat kokemaan enää tämän enempiä vaivoja, mutta kapteeni Höök, joka ei ollut sairas ja joka luonteeltaan oli meistä toimellisin, ei antanut perään, vaan kehoitteli ja houkutteli meitä, kunnes suostuimme yrittämään.Me lähdimme liikkeelle, kun olimme virkistäneet kielemme viimeisillä pisaroilla Stjerncreutzin ruutisarvessa olevasta sotkusta. Kulkumme oli verrattain helppoa, osittain sen vuoksi, että lepääminen ja yön viileys oli meitä virkistänyt, osittain siksi, että tiemme oli jotakuinkin tasaista ja kuunvalon valaisemaa.Kun tulimme edellämainitulle vuorenrotkolle, syntyi väittelyä siitä, oliko mahdollista laskeutua alas sitä myöten, ja lopputulokseksi tuli, että meitä oli kaksi eri puoluetta, toisessa Höök-veljekset ja Kelleren, toisessä Stjerncreutz, Sjöberg ja minä. Edelliset alkoivat laskeutua alas, mutta me toiset käännyimme takaisin tulen luo.Meidän alaslaskeutumisemme kävi tavattoman raskaaksi ja vaikeaksi. Luultavasti olimme palanneet takaisin toista tietä kuin olimme nousseet vuoren päälle. Maaperä, jota astuimme, oli murenevaa ja rapautunutta vuorta, joka harvoin tarjosi kiinteää jalansijaa, mutta jokaisella askeleella mureni ja sortui alas. Kaiken vastoinkäymisen lisäksi kuu peittyi pilviin ja tuli pilkko pimeä. Stjerncreutz, joka meistä oli parhaiten voimissaan, kulki edellä, mutta Sjöberg ja minä olimme liian heikot pysyäksemme hänen rinnallaan. Vaikka hän meitä odotteli, niin jäimme hänestä yhä enemmän jäljelle ja pian emme hänestä enää mitään kuulleet. Kuta alemmaksi tulimme, sitä epäedullisemmaksi kävi maan pinta. Usein kompastuimme tai kaaduimme taikka luistimme alas soran ja kivien seassa.Tällaisten mäenlaskujen vuoksi jouduimme alas jotenkin pian. Ranta oli jo likellä, kun Sjöberg käyden toisten edellä kadotti jalansijan ja luisti alamäkeä mukanansa koko vieremä kiviä ja soraa. Minä huusin hänelle niin lujasti kuin jaksoin, mutta en saanut mitään vastausta.Kauan olin epätietoinen siitä, minkä tien valitsisin, mutta sitten mielestäni oli parasta seurata Sjöbergin viitoittamaa uraa, sillä arvelin, että hän oli puhdistanut tien. Se oli niin jyrkkä, että minun täytyi asettua selälleni ja luistaa alas onnenkaupalla. Yritys onnistui oivallisesti, silloin tällöin vain matkaa hillitsi jokin vähäinen ulospäinpistävä kallionkieleke. Kauan en vielä kuitenkaan ollut luistanut, ennenkuin jysähtäen seisahduin eräälle isommalle penkereelle. Sen reunalta koettelin varovasti eteeni jalallani ja huomasin kauhukseni olevani äkkijyrkän partaalla. Pudottaessani alas pieniä kiviä kuuluivat ne katoavan pohjattomaan syvyyteen. Sillä hetkellä nousi mieleeni kauheita aavistuksia Sjöbergin kohtalosta. Tahdoin huutaa hänelle, mutta en saanut kurkustani pakotetuksi muuta kuin tuskin kuuluvia käheitä kuiskauksia.Tähän asti olin ponnistellut eteenpäin ainoastaan sen vuoksi, etten jäisi erilleni tovereistani, mutta tämän kuilun partaalla valtasi minut kauhu ja itsesäilytysvaistoni pani minut toimimaan.Varovasti käännyin niin, että kasvoni olivat kallioon päin ja rupesin tarkoin tutkimaan paikkaa ympärilläni. Yläpuolellani oli kallio niin jyrkkä ja tasainen, etten terveenäkään olisi voinut kiivetä sitä myöten ylöspäin; mutta ilokseni huomasin, että penger vähän kohoten jatkui vasemmalle päin. Tätä myöten ryömien tulin jälleen jyrkänteelle, joka kaikeksi onneksi ei ollut sen korkeampi, kuin että ilman vaaraa voin laskeutua sitä myöten alas. Tällä tavoin olin saapunut samaan rotkoon, jota myöten olimme nousseet vuoren laelle.Vielä vähän matkaa tukalaa kulkua ja olin päässyt rantaan. Tulen luokse, joka leimusi korkealle, oli tuskin sataa syltä, ja sen ääressä näin ilokseni kahden ihmisen liikkuvan. Perille tullessani tunsin ihmeekseni Stjerncreutzin ja Sjöbergin, jotka vuorotellen ryyppäsivät vesilekkeristä. Luulin, että he joivat suolaista merivettä ja varoitin heitä, mutta he vastasivat: »Juo, juo, se on suolatonta vettä.» Silloin minäkin hyökkäsin lekkerin kimppuun ja join sen aukosta. Tosiaankin, se oli raitista ja hyvää juomavettä. Minä join juomasta päästyänikin ja nautin niin, että sitä on mahdotonta kuvata. Ja kun olin tyyten sammuttanut janoni, tunsin itseni kuin toiseksi ihmiseksi, minua ei enää vaivannut nälkä eikä jano. Saatoin hengittää ja puhua kärsimättä enää tuskia. Ja silmäluometkin, jotka äsken töin tuskin sain liikkumaan kuivuneiden silmäterieni yllä, alkoivat vähitellen räpytellä esteettömästi.Kun kyselin, mistä toverini olivat löytäneet vettä, ilmoitti Sjöberg, että hän liukuessaan alas vuorelta oli mennyt tainnoksiin, mutta aivan ihmeteltävä onni seurasi häntä, sillä hän osui erään kallion alapuolelle, jolta puro loristen virtasi alas. Herätessään tajuihinsa hän tunsi kasvoillensa vihmovan vettä, jonka pelkkä kosketuskin riitti palauttamaan toiminnanhalun. Hän asettui niin, että vesi tuli hänen suuhunsa, kasvoille ja rinnalle. Virkistyttyään hän meni veneelle, otti sieltä vesilekkerin ja täytti sen vedellä, jotta voisi meidän palatessamme virkistää meitä tuolla suloisella juomalla.Juotuamme melkein liiaksikin kaivoimme itsemme hiekkaan tulen läheisyyteen viimeinkin levähtääksemme kärsimysten ja vaivannäköjen jälkeen.Toverit nukkuivat pian, mutta minä en saanut unta, jonka tähden otin esille muistiinpanokirjani ja aloin siihen kirjoittaa kertomusta seikkailustamme siltä varalta, että jos kuolisimme nälkään, ihmiset, jotka mahdollisesti vastedes tulisivat tälle saarelle, minun muistiinpanoistani saisivat tietoa kohtalostamme. Nämä muistiinpanot, samoin kuin monet muutkin, hävisivät myöhemmin sattuneessa tulipalossa.Aamun sarastaessa olimme kaikki nousseet ja rupesimme tarkastelemaan ympäristöä. Silloin kummastellen huomasimme, että meren tyrskyt olivat melkoisesti laimentuneet, eräässä paikassa niinkin paljon, että meistä näytti mahdolliselta soutaa niiden lävitse, jonka tähden yritimme työntää veneen vesille. Se ei meille kuitenkaan onnistunut, vaikka toimimme käytännöllisesti ja ponnistelimme viimeisetkin voimamme.Lohduttomina laskeuduimme taas levolle. Mutta rohkeutemme masentuessa alkoivat nälän tuskat jälleen kalvaa. Mutta siinäkin saimme pikaisen jos kohta vähäisen huojennuksen. Vuorilta tuli lentäen pieniä valkoisia pääskysen kaltaisia, mutta pienempiä lintuja, jotka pakkasivat istumaan meidän päällemme. Silloin varustimme kepit käteemme ja onnistuimme lyömään niistä muutamia (3—4) hengiltä.Lintujen ruumiit olivat tuskin pikkusormen puolikasta suuremmat. Ne me paistoimme hiilistöllä ja söimme. Oikeastaan tämä ateria vain ärsytti ruokahaluamme, mutta kun tiesimme, että ruumiimme joka tapauksessa oli saanut ravintoa, rauhoituimme melkoisesti.Vähän auringonnousun jälkeen kuului ylhäältäpäin merkinanto. Siellä oli kapteeni Höök, joka toi iloisia uutisia. Hän oli seuralaisinensa kulkenut onnellisesti vuoren rotkoa myöten toiselle lahdelle ja siellä hänen oli yönaikaan onnistunut pyydystää suuri merikilpikonna ja sitäpaitsi hän oli löytänyt pesän, jossa oli useita satoja kilpikonnan munia. Munia syömällä he olivat tyydyttäneet nälkänsä. Vettä he olivat myöskin löytäneet runsaasti.Kapteeni Höökin aikomus oli ollut saada meidät mukaansa toiseen lahteen, mutta kun laineiden tyrsky täällä oli asettunut, niin päätimme täältä käsin yrittää veneellä ulos ranta-aallokosta ja toiselta paikalta, joka oli vaaraton, hakea toverit ja sitten palata takaisin prikiin.Ei ollut helppoa panna toimeen tätä päätöstä, kun voimamme olivat niin surkeasti uuvuksissa, mutta nälän tunne ja pelastumisen toivo virkisti meitä sen verran, että rohkeasti ryhdyimme toimeen.Ensimmäinen tehtävämme oli vetää vene noin parikymmentä syltä sivullepäin. Se saatiin suoritetuksi suurin ponnistuksin. Sitten suunnattiin veneenkeula kohtisuorasti hyökylaineita vastaan ja airot »piikattiin» jyrkästi. Airojen piikkaamiseksi sanovat merenkulkijat sitä tapaa, että airo asetetaan hankaan ja kädensija veneen laidan sisäpuolelle tehtyihin loviin alas, niin että airojen lavat ovat korkealla vedestä. — Sitten miehet riisuivat saappaansa ja muut sillä kertaa vähemmin tarpeelliset vaatteet, ja kaksi miestä asettui kummallekin puolelle venettä. Näiden varustusten jälkeen kapteeni antoi seuraavat ohjeet: »Kun minä huudan: Nyt! silloin kaikki lykkäämme venettä niin pitkälle laineitten lävitse kuin jaksamme, huolimatta siitä vaikka vesi hulahtelisi päittemme ylitse; sitten hyppäämme veneeseen ja soudamme kaikin voimin, kunnes pääsemme tyynemmälle vedelle, siellä sitten voimme levätä.»Merkinanto-komento kuului ja me syöksyimme esiin. Neljä eri kertaa yrityksemme epäonnistui ja aalto paiskasi meidät takaisin maalle, vene vettä täynnä reunoja myöten, mutta viidennellä kerralla murtauduimme laineen lävitse. Silloinkin oli aivan täpärällä, ettei vesi meitä viskannut takaisin, sillä soutumme oli hyvin voimatonta ja sitä paitsi kaksi miestä lakkaamatta teki työtä veneen tyhjentämiseksi vedestä, jolloin minun pitkävartiset saappaani saivat toimittaa vesiäyskärin virkaa.Onneksemme oli melkein tyven; ainoastaan heikkoja tuulenhenkäyksiä puhalsi joskus maalta päin. Hitaasti ja hiljaa vene kulki kaukaista päämääräämme kohti. Ilman kapteeni Höökiä emme olisi koskaan tulleet perille. Hän oli väkevämpi kuin me kolme muuta yhteensä — ja sen lisäksi hän oli iloisella mielellä ja luoden valoisia tulevaisuudenkuvia eteemme osasi pitää yllä meidän rohkeuttamme ja innostustamme.Soudettuamme 5 tai 6 tuntia saimme taas iloksemme nähdä prikimme ja veneen, joka sieltä tuli soutaen meitä kohti. Kohdatessamme toisen veneen huusimme ensiksi: »antakaa meille ruokaa!» Levottomassa mainingissa lähellä rantaa eivät veneet kuitenkaan voineet laskea kiinni toisiinsa. Sentähden meidän veneemme otettiin hinattavaksi määrätylle maihinnousupaikalle, johon oli vain muutaman minuutin soutaminen.Maallenousu ei ollut vaaratonta, mutta toisen veneen reippaan miehistön avulla se onnistui oivallisesti. Heti maalle päästyämme riensivät uudet toverimme meitä ruokkimaan. Silloin olivat näköni ja kuuloni tavattomasti heikontuneet. Aivan ensiksi minulle annettiin — typerästi kyllä — ryyppy paloviinaa. Kun se asetettiin huulieni eteen ja sanottiin: »Juo!», niin minä sen join tuntematta, mitä se oli. Tuskin olin nielaissut ryypyn, niin kaaduin maahan tiedotonna. En tiedä, miten kauan siinä pyörtyneenä makasin, mutta heräsin siihen, että minua nostettiin ja pidettiin istuvassa asennossa. Senjälkeen tunsin, että minua syötettiin jollakin, jota tukalasti nielin tietämättä mitä se oli. Silloin en voinut nähdä enkä kuulla. Millä tavoin minua sen jälkeen virvoitettiin, sitä en tiedä, mutta kauan kesti, ennenkuin jälleen saatoin käyttää aistimiani.Iltapäivällä lähtivät molemmat veneet saarelta, heikoimmat miehet eheässä veneessä, ja illan suussa me jo olimme terveinä laivassa. Sydämellisellä ilolla meitä tervetulleiksi jälleen toivottivat sekä miehet että naiset, jotka kaikki olivat olleet levottomina sekä meidän että omasta puolestansa. Kolme päivää ja kaksi yötä oli seikkailu kestänyt ja koko sinä aikana en ollut nukkunut vähääkään. Minulla ei sentähden ollut nyt mitään sen suurempaa halua kuin päästä levolle ja kun minut oli autettu makuulle, nukuin hetipaikalla, enkä herännyt ennenkuin myöhään seuraavana päivänä.Laivaan tullessamme laiva oli ankkurissa noin puolentoista meripeninkulman päässä maasta ja uuteen venesatamaan oli kahta kertaa pitempi matka. Kapteeni oli päättänyt viipyä täällä jonkun aikaa täyttääksensä polttopuuvarastoamme haaksirikoissa särkyneistä puista, joita meren aallot olivat viskelleet rannikolle. Venesatamaan oli jo lähetetty vene miehistöineen tuomaan pyydystettyä kilpikonnaa ja puulauttaa.Sain sitten kuulla, kuinka suuri levottomuus ja sekasorto oli vallinnut laivassa koko päällystön ollessa poissa.Ensimmäinen perämies, kapteeni Jakobsén oli näet jättänyt päällikkyyden laivan rakennusmestari Östmanille ja oli itse mennyt mukaan meitä etsimään. Minä en voi ratkaista, mitenkä miehekkäästi Östman hoiti tointaan, mutta kerrottiin, että naisetkin tahtoivat sekaantua laivan komentamiseen. Yhtä kaikki, onnellisesti päättyi kaikkityyni, ja toimensa johdosta ruvettiin Östmania siitä lähtien nimittämään »Isoksi» ja sen nimen hän sai pitää koko ikänsä. Tuon liikanimen lienee hänelle antanut maisteri Federley siitä erikoisesta syystä, että Östman oli reistaillut ja »prassaillut» varsinkin laivan isoa purjetta.Levoton hälinä oli tietysti lakannut Jakobsénin palattua laivaan, mutta rauha vakiintui vasta kapteeni Höökin saapuessa.Iltapuolella vene palasi maalta tuoden lautalla puita ja niitten päälle köytetyn suuren kilpikonnan sekä tynnyrin täynnä juomavettä. Näin tervetulleet tuliaiset hinattiin ylös laivankannelle ja tunnin kuluttua kilpikonnalihapullat jo kärisivät tulella kabyssin hellalla, ja keittoliesi sai niellä polttopuita minkä kerkisi. Ilma oli pitkät ajat erittäin ihana ja se suuressa määrin edisti meidän muonatarpeiden hankintaretkiämme.»Meren läikkyminen rantaa vastaan — kirjoittaa K. F. Nilsson — tapahtuu säännöllisesti paisuvina ja vähentyvinä laineina. Ensin tulee joukko suuria hyökylaineita, jotka vyöryvät rannalle perässänsä pienempiä. Kun suuret laineet rannalla ovat kokoontuneet, niin ne syöksyvät takaisin merelle ja tukehuttavat pienemmät. Jälleen tulee uusia suuria aaltoja mereltä ja muuttaa veden läikkymisen niin, että se vuorotellen virtailee rantaan päin ja siitä pois. Tätä virtailua täytyy käyttää hyväksensä päästäksensä maalle tai maalta pois. Ensimmäinen venekunta palasi retkeltänsä vasta neljäntenä päivänä surkeassa tilassa; muutamat lakittomin päin, huivit päähän sidottuina ja vaatteet repaleisina, kalpeina ja nälkiintyneinä. Kolmen vuorokauden aikana olivat miehet koettaneet elättää itseänsä maakravuilla, kilpikonnanmunilla ja jonkinlaisilla kalalokeilla, joita löivät kuoliaiksi, kun ne tulivat uteliaisuudesta liian lähelle.Toverien palattua lähdimme maihin seuraavana päivänä kolmella hyvin varustetulla veneellä. Maihinnousu tapahtui seuraavalla tavalla: vene soudettiin lujaa vauhtia meren tyrskyihin, jotta se tottelisi peränpitäjän melaa. 50:n sylen päässä rannasta airot otettiin veneeseen ja aaltojen tyrsky viskasi venettä huimaavaa vauhtia rantaa kohti. Perämiehen oli silloin pidettävä kurssinsa suorassa.Kun tyrsky palaa rannalta ja hillitsee veneen vauhdin, niin kaikki muut soutajat, paitsi perämies, hyppäävät veneestä pois ja kiskaisevat vastaan tulevan tyrskyn lävitse veneen ylös maalle. Merelle lähtö tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä. Airot piikataan pystyyn, venekunnan soutumiehet, yhtä monta kummallakin sivulla, vetävät venettä hyvää vauhtia suuriin vastaantuleviin merentyrskyihin ja pitävät sitä kiinni, kun laineet kokonaan vyöryvät sen yli. Kun sitten rannalta palaavat aallot tulevat takaisin merelle päin, niin joka mies hyppää veneeseen, jota aallot vievät ulospäin, ja lujalla soutamisella vastustetaan sitä veden tulvaa, joka taasen hyökkää maalle päin.»Trinidad-saari on noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikolta, kokonaan asumaton, vaikka siellä näkyi jäännöksiä ihmisasunnoista ja viljelysyrityksistä. Siellä oli aikoinaan asunut munkkeja, jotka yrittivät eristäytyä maailmasta, mutta saaren kaukainen ja yksinäinen asema sekä vaikea pääsy sinne olivat nähtävästi pakottaneet munkit sieltä poistumaan.Imperator Aleksander IImiehistöineen oleskeli pari viikkoa tämän saaren läheisyydessä sangen tärkeistä syistä. Juomaveden ja polttopuiden saanti olivat hyvin tärkeitä, ja ne tarpeet saatiinkin siellä runsaasti tyydytetyiksi. Haaksirikkoutuneista laivoista oli tuuli ajanut maalle pirstaleita ja vettä saatiin mereen juoksevasta purosta. Ja lisäksi saatiin edeltäkäsin aavistamaton tärkeä ja hyödyllinen saalis, joukko komeita merikilpikonnia, useimmat noin 500 naulan painoisia sekä paljon niiden munia; niistä riitti tuoretta lihaa yli kuukauden ajaksi. Ruokavarasto sai näistä varsin tervetulleen lisäyksen.Toverien pakinat kilpikonnain pyydystämisestä saivat Schoultzinkin muutamia kertoja uudelleen menemään maihin ja jo ensimmäisenä yönä hän osallistui hyvän saaliin pyyntiin. Pyyntitavasta hän muistiinpanoissaan kertoo näin:»Auringonlaskun jälkeen menimme piiloon kaksi erällään pitkin rannikkoa siellä täällä olevien kivien taakse vähän matkaa rantapiistä. Siellä pysyttelimme hiljaa ja tähystelimme pitäen visusti vaaria, ettemme näyttäytyisi kilpikonnille, jotka uiskentelivat rannikon edustalla huolellisesti tarkastellen ympärillensä. Lyhyen hämärän jälkeen tuli niin täydellinen pimeys, ettei silmämme erottanut muuta kuin fosforimaisesti välähtelevät laineiden kuohut, kun ne rantoja vastaan vyöryessänsä saivat kalliotkin tärisemään. Tunti toisensa jälkeen kului mielen yhä enemmän jännittyessä. Tuskin uskalsimme liikahtaa saati puhua äänekkäästi. Kokemus näet oli opettanut, että nämä varokeinot olivat tarpeen, jos mieli saada pyyntiyrityksestä hyötyä.Noin kello 11 tienoissa kuu nousi ja hopeanhohtoisella valollansa se valaisi juhlallisen maiseman antaen sille salaperäisen luonteen. Rannikon kalliot ja kivet olivat peikkojen näköisiä seisoessaan hajallaan siellä täällä valkoisella rantahietikolla.Tämän kummastuttavan näköalan tenhoamana olin kokonaan unohtanut tarkoituksen, jota varten täällä valvoimme, mutta toverini tarttui käsivarteeni ja kuiskasi: »pidä nyt varasi, pian ne tulevat.»Minä säpsähdin ja käänsin silmäni rantaan päin. Ja tosiaan siellä näkyi yksi, ja jälleen yksi ja vieläkin yksi kilpikonna nostavan päänsä meren laineista ihan maan rajalla. Vielä jokunen minuutti, niin jo muuan noista oudoista elukoista ryömi maalle tehden uimaliikkeitä. Se seisattui vähäksi aikaa veden rajaan huolellisesti tarkastellen ympäristöänsä. Sitten se jatkoi kömpimistään ylös maalle melkein suoraan sitä paikkaa kohden, missä olimme piilossa.Olin jo ryntäämäisilläni esiin tarttuakseni siihen käsin kiinni, kun vähän syrjemmässä, missä kumppanimme olivat vahtimassa, huomasimme viisi kilpikonnaa, jotka pyrkivät maalle rantapengertä ylöspäin. Me hillitsimme intomme ja pysyttelimme yhä edelleen ihan hiljaa antaaksemme tovereillekin tilaisuuden saaliin tavoittamiseen.Aivan meidän läheisyyteemme tultuaan meidän kilpikonnamme rupesi suurilla väkevillä eturäpylöillään lakaisemaan altansa pois hiekkaa, ja sillä tavoin se lyhyen ajan kuluessa kaivautui vedenrajan tasalle arvattavasti asettaaksensa kuoppaan muniansa. Sillä kilpikonnat munivat suuren joukon munia yhdellä kertaa, päättäen siitä, että yhdessä kuopassa löydettiin likimäärin kahdeksansataa munaa.Saaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme olisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta kaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä tavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä rantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen kukin omaan saaliiseemme.Melkoisin voimanponnistuksin onnistuimme kääntämään kilpikonnat selällensä ja sillä tavoin oli niiden pakoon pääseminen tehty mahdottomaksi. Silloin kilpikonnat päästivät sähisevän äänen ja hosuivat ympärillensä väkevillä räpylöillänsä, mutta kun ne voivat liikuttaa raajojansa vain pitkin maata ja ainoastaan taakse päin, niin helposti vältti niiden iskut. Väkevää nokan muotoista leukaansa kilpikonna ei osannut eikä voinut käyttää puolustuksekseen kömpelyytensä vuoksi. Joskus kuitenkin pyydystys tuli vähän vaarallisemmaksi. Niinpä sattui kerran, että minä ja toverini saimme kiinni niin painavan kilpikonnan, ettemme viimeisiäkään voimiamme ponnistaen jaksaneet sitä kallistaa selällensä. Ja kuinka se lieneekään hosunut, niin jopa sen onnistui kääntyä merelle päin ja se alkoi ryömiä alamäkeen, veteen päin. Me ponnistimme kaikki voimamme saadaksemme sen marssisuunnan muutetuksi, mutta emme onnistuneet. Vähän ajan kuluessa oli se raahannut meidät mukanansa veden rajaan. Metrin verran vain lisäksi, niin se olisi päässyt käsistämme, mutta juuri viime tingassa saimme väkevän kumppanin avuksemme. Kolmen miehen voimalla saimme sen käännetyksi maalle päin ja se rämpi itse ylämäkeen kun sitä kutittelimme pyrstön alta — ja pian se avuttomana oli selällänsä.Merikilpikonnia.Puolen yön jälkeen tai, jos oli aikaisemmin lähtenyt pois piilopaikaltansa, oli turha enää odottaa useampia kilpikonnia. Kiinni otetut konnat jätimme rauhallisesti oman onnensa nojaan ja heittäydyimme nukkumaan; aamulla ryhdyimme sitten kuljettamaan niitä lahdesta, jossa ne pyydystimme, toiseen lahteen, jossa oli tuulen tuomia ajopuita ja maallenousu oli mahdollinen.Kymmenen miehen voimalla yritimme raahata niitä hietikkoa myöten niemelle, joka erotti lahdet toisistaan, voidaksemme sitten väkipyöräin avulla tai jollakin muulla tavalla hinata ne kallioiden ylitse, mutta kilpikonnain raskaat ruumiit kyntivät niin syviä vakoja irtaimeen hiekkaan, että niiden kuljetus sillä tavalla oli mahdotonta. Mutta elävinä ne ehdottomasti oli laivaan vietävä, jotta saisimme tuoretta lihaa pian alkavalla matkallamme Hyväntoivonniemelle.Neuvoteltuamme keksimme keinon, joka pian huomattiin erinomaiseksi. Kilpikonnan pää, räpylät ja pyrstö sidottiin nuoralla lujasti yhteen elukan toisella puolella, mutta vastakkaisen sivun räpylät jätettiin vapaiksi, nimittäin sen puoleiset, jotka olivat merelle päin, kun kilpikonna oli käännetty siihen suuntaan, johon sen tahdoimme saada kuljetetuksi. Kaulaan ja pyrstöön sitten sidottiin kaksi pitkää nuoraa.Kun nämä valmistukset oli tehty, niin käänsimme taas kilpikonnan vatsallensa ja autoimme sen veteen, mihin se halukkaasti pyrki. Veteen päästyänsä rupesi se voimakkaasti työskentelemään vapailla räpylöillänsä, ja kun me kahden miehen ohjasimme maalta käsin sen kurssia, niin se hyvää vauhtia kulki samaa suuntaa kuin rannikko. Tämä oli iloista työtä, johon liittyi pikku seikkailuja ja lystikkäitä erikoiskohtauksia.Minun piti kerran sillä tavoin toverini kanssa kuljettaa erästä suurta kilpikonnaa. Alussa kaikki kävikin vallan hyvin, mutta kuinka olikaan, niin se sai valloilleen myöskin rannanpuoleiset raajansa ja silloin se lähti merelle päin sellaisella voimalla, ettemme mitenkään kyenneet pitämään puoliamme. Kun huusimme apua, riensi avuksemme kolmas mies, mutta eipä tämäkään saanut konnaa pysäytetyksi, vaan se veti meitä kaikista vastaponnistuksista huolimatta ulos meren tyrskyihin. Meidän onneksemme pohja oli epätasainen, niin että saimme tukevan jalansijan ja tämän lyhyen pysähdyksen ajalla nuoran toinen pää kierrettiin ison kiven ympärille ja silloin tuli: »topp tykkänään.» Mutta meidän täytyi siinä seisoa hyvän aikaa, ennenkuin seuraava miesjoukko saapui meidän avuksemme.Sillä välin oli hauska tehdä huomioita siitä, miten kummallisen helposti kilpikonna ui korkeita merentyrskyjä vastaan, joista jo pienimmätkin huuhtelivat meidät likomäriksi. Meitä oli jo karttunut luullakseni kuusi miestä ja kumminkin meillä oli täysi työ kiskoessamme konnaa maihin takaisin. Sitten se jälleen sidottiin tukevasti ja matkaa jatkettiin edelleen ilman sen enempiä vastoinkäymisiä.Välttääksemme ajanhukkaa emme pyydystäneet niitä useampia kuin neljätoista kappaletta, mutta johan ne yhteensä painoivat useita satoja leivisköitä ja niistä saimme tuoretta lihaa niin paljon, että se riitti Hyväntoivonniemeen asti, johon matka kesti kokonaista seitsemän viikkoa.Kun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua vuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni heikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen. Siinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja, joiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata kerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli varsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo mainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että rotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden kuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa takaperin kasvanut metsääkin.Vähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä rakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita ei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin korkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä ihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä kulkenutkaan enää kauemmaksi.Tämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä haaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu kokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni viiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla haaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa.Maa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut maakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä. Lintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset linnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta lintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä erityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui kuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi. Kasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta, mistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät kilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties saivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden tyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut kerrassaan mitään syötävää.Ruokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan lyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea päälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai haavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät sen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai paloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla niitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä, vaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin saalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin oitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä.Saadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen monen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet sellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin tilaisuuden suuriin orgioihin.Osoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä, mainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi kuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta vesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden mukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista, tunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea maihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme.Pyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen yksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa viikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja niiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin.Paitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina hetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä vesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat itsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet. Ne olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta tuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen ankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden kautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen parempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet kertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä.Kuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme haaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja, joiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.»

V. TrinidadOli maaliskuun 31 päivä, kun tulimme Trinidad-saaren luo. Tahallamme olimme purjehtineet Atlantin-meren Amerikan-puoleista osaa, sillä päällystö ei vielä ollut päättänyt purjehdittaisiinko Hyväntoivonniemen vaiko Kap Hornin ympäri. Asian ratkaisu riippuisi siitä, millaiset pasaatituulet olisivat. Trinidad-saarelle päätettiin mennä maihin polttopuita ja juomavettä ottamaan.»Seiling Direction» nimisestä merimiesten käsikirjasta luettiin pääasiallisesti seuraavat tiedot tuosta pienestä saaresta:»Saaren muodostaa melkoisen korkea, syvien rotkojen halkoma kallioryhmä, joka osittain on rapautunut; sillä ei ole mukavaa satamaa eikä turvallista maihinnousupaikkaa, ei kasvillisuutta eikä juuri ollenkaan vettä.»Selitys tästä saaresta oli tosin lohduton, mutta kumminkin päätti kapteeni Höök meidän tukalan tilamme tähden nousta maihin. Hän jätti laivanpäällikkyyden ensimmäiselle perämiehelle, kapteeni Jakobsénille käskien tämän risteilemään määrätyn matkan päässä maasta ja antoi laskea vesille ja miehittää valaanpyyntiveneen.Itse hän asettui venettä ohjaamaan ja miehistö, johon kuuluivat: 2:nen perämies, luutnantti Hjalmar Höök, ylioppilas Stjerncreutz, Ernst Kellgren, merimies Sjöberg ja Schoultz (kertoja) laskivat komennon mukaan pitkät airot valtameren kirkkaan siniseen veteen ja soutivat reippaasti tuota salaperäistä saarta kohti. Parin tunnin kuluttua olimme saapuneet lähimpään rantaan. Mutta maihin nousu veneestä oli sillä kohdalla sula mahdottomuus, sillä ankaran myrskyn jälkeen kävi maininki vielä rajusti ja ranta kohosi melkein pystysuoraan levottomasta merestä. Kappaleen matkaa oikealle päin oli kuitenkin jyrkässä kalliossa portaan tapainen pengermä niin korkealla veden pinnasta, että ainoastaan laineiden korkeimmat harjat sinne ylettyivät, ja muutamain kalliohalkeamain kautta näytti se olevan jonkinlaisessa yhteydessä saaren huipun kanssa.Tälle pengermälle kapteeni Höök päätti kavuta ylös, lähteäksensä sieltä jos mahdollista saaren sisäosiin tutkimusretkelle.Hän teki suunnitelman ja se oli uhkarohkea; mutta meidän rohkeutemme, tarkan kuuliaisuutemme ja neuvokkuutemme ja ehkä suurimmaksi osaksi onnellisen sattuman kautta tuo suunnitelma osaksi onnistui. Me soudimme ulospäin vähän matkaa ja laskimme veneen ankkuriin noin parinkymmenen sylen syvyydelle. Valaan pyydysnuora oli ankkurinuorana. Sitten meni kapteeni Höök etukeulaan ja miehistö jaettiin siten, että kaksi sai nuorasta antaa perään ja kolme hiljaa ja varovasti soutaa äkkijyrkkää rantapenkerettä kohden. Meidän piti laskea vene niin lähelle kuin suinkin silloin, kun maininki sitä nosti, ja sitten nopeasti temmata se takaisin, kun laine laski. Mutta laine nousi ja laski useita syliä ja veden loiske ei likimainkaan ollut säännöllistä ja hiljaista.Tuon kuoloa uhkaavan yrityksen me teimme moneen kertaan yhä uudestaan, joskus jysähtäen kallion kylkeä vastaan niin kovasti, että veneen liitokset nasahtelivat ja joskus saimme veneeseen paljon vettä. Mutta kuinka kävikään, niin temppu viimein onnistui ja kapteeni Höök pääsi voimakkaalla hyppäyksellä pengermälle. Ensimmäinen vaara oli ohitse ja nuoran avulla me hivutimme itsemme tarpeeksi kauas äkkijyrkästä penkereestä. Siellä valmistausimme kaikessa rauhassa paremmanpuoliseen kalastukseen sillä välin, kuin kapteeni Höök näkyi rohkeasti kiipeävän vaarallista äkkijyrkkää kalliota myöten ylös huimaavaa korkeutta kohti.Kalastukseen ei meillä ollut suuriakaan valmistuksia. Pohjaonget jaettiin miehille ja metallitapseilla varustettuihin koukkuihin pantiin syötiksi pienet palaset suolaista läskiä. Ja sitten alettiin onkia.Epäillen katselimme toisiimme, kun yht'aikaa viskasimme koukkumme veteen, mutta melkoisesti hämmästyimme, kun kala hetikohta nykäisi onkea. Mutta samalla oli ongen tapsikin poikki. Kaloja emme saaneet ainoatakaan päätä onkimalla. Nuo ahnaat kalat nousivat vedenkalvoon ja parveilivat sadoittain ympärillämme, valmiina sieppaamaan pois koukun ongesta niinpiankuin pääsivät siihen kiinni.Mutta lopputiliä läskin syömisestä ei vielä oltu tehty. Veneessä oli meillä atrain, jossa oli monta tukevaa väkäpäistä piikkiä. Se oli kapteenimme tekemä mestarityö. Ja sillä me aloimme innokkaasti iskeä kalaparveen.Tämä keino tepsi paremmin. Joskus saimme parikin yht'aikaa. Eikä tarvinnut ollenkaan käyttää mitään syöttiä, sillä syötiksi kelpasivat ne kalat, jotka pääsivät riistäytymään irti atraimesta tai selvisivät pelkällä naarmulla. Muutaman sekunnin kuluessa ahnaat toverit repivät ne kappaleiksi ja söivät suuhunsa. Muodoltansa nuo kalat olivat melkein lahnan näköisiä, mutta olivat vähän kapeampia ja tukevampia. Suomuksia niillä ei ollut, vaan sen sijaan niillä oli kaksi riviä kirkkaan valkoisia hampaita, jotka olivat ihmisen hampaiden kaltaiset. Kalojen pituus oli melkein kyynärä ja väri ruskea, tumma-täpläinen. Ne olivat tavattoman väkeviä ja sitkeähenkisiä. Me pidimme niistä ainoastaan kolme kalaa; muut viskattiin inhoten mereen toveriensa syötäviksi. Kun näki niiden tavattoman ahnauden, niin sai sen käsityksen, että jos ihminen olisi pudonnut mereen, niin ne heti olisivat hänetkin syöneet.Sillävälin oli kapteeni Höök, turhaan yritettyään kiivetä vuoren kukkulalle, tullut takaisin penkereelle ja kutsui merkeillä venettä luoksensa. Monen rohkean yrityksen jälkeen meidän onnistui vapauttaa kapteenimme hänen vankeudestaan, mutta tämä luonnistui ainoastaan sen kautta, että hän epäonnistumisen uhalla rohkeasti hyppäsi pois kalliolta. Vene oli jo laskeutunut toista syltä, kun hän putosi alas ensin veneen etukeulan nokkaan ja siitä suinpäin veneeseen. Hänen tutkimusretkensä oli ollut hyödytön.Ankkurimme oli tarttunut meren pohjaan niin lujasti, ettemme voineet sitä enää nostaa, sentähden jätimme sen ja rupesimme soutamaan pitkin rantaa löytääksemme sopivampaa maallenousupaikkaa. Jonkun tunnin soudettuamme näimme avaran puoliympyrän muotoisen lahden. Tämä näytti kokonaisuudessaan kolkon ja synkän näköiseltä, sillä sitä ympäröivät tummat, monta sataa jalkaa korkeat äkkijyrkät kalliomöhkäleet. Mutta tuota kolkkoa näkyä pehmensi vaalea hiekkarannikko, joka oli ikäänkuin sovinnon rakentajana asettunut alinomaa taistelevan meren ja uhmaavan lujan ja jyrkän rantapenkereen välille.Veneemme käännettiin lahteen ja reippaasti soutaessamme se liukui hyvää vauhtia rantaa kohti, jota valaisi jo korkealle taivaan laelle noussut aurinko. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä miellyttävämpänä ranta houkutteli puoleensa, mutta rajummin nousi ja laski myös meren povi ja jättiläiskokoiset vuorenrinteet näyttivät ikäänkuin varoittavan: »älä tule tänne, muukalainen, jos henkeäsi ja vapauttasi pidät arvossa!»Mutta niinkuin usein elämässä hymy pääsee voitolle, niin mekin soudimme edemmäksi pitämättä lukua siitä, miten kävisi. Kun tulimme lähemmäksi rantaa, niin meitä tervehti parvi kyyhkysen muotoisia kalalokkeja. Äänettöminä ne liihottelivat meidän ympärillämme ja laskeusivat täydellä luottamuksella istumaan mikä päähämme, mikä käsivarrelle tai airolle ja missä vain sijaa löysivät.Näin ystävällinen vastaanotto tuntui erittäin miellyttävältä, mutta monta tuntia soudettuamme oli meille tullut kova nälkä ja tyydyttääksemme nälkäämme, jahka pääsisimme maalle, pyydystimme ja tapoimme muutamia näistä miellyttävistä linnuista.Säikähtäen meidän julmuuttamme tai jostakin muusta syystä linnut jättivät meidät, kun tulimme lähelle rantaa. Sen sijaan huomiomme kiintyi paljon tärkeämpään seikkaan. Meren maininki muuttui jyrkäksi ja levottomaksi sekä toisenväriseksi. Iloisen mielialan sijaan tuli huolestunut totisuus. Aavistelimme jo hengenvaaraa. Jokainen tarttui lujemmin airoonsa ja kiinnitti katseensa tarkkaavasti ja luottamuksella kapteeniin, joka järkähtämättä kuin vaskinen kuvapatsas perää pitäen ohjasi venettä suoraan maata kohti. Sinisenvihreä, jyrkästi kohoava aalto nosti veneen huimaavan korkealle, veti sen jälkeen syvyyttä kohti niin syvälle, ettei vuoria enää näkynyt. Ja yhä uudelleen korkeuteen ja taasen syvyyteen viskeli meitä aalto, joka muuttui väriltään ja hahmoltaan yhä peloittavammaksi. Vielä oli airo kädessäni, ja vakuutettuna siitä, että nopea eteenpäin soutu oli ainoa pelastuksemme, varustausin lujasti tempaamaan airollani ja katseellani tahdoin kapteenille ilmaista: minä ymmärrän ajatuksesi, luota minuun!Tuossa hän vielä seisoi minun mielestäni entistään ylevämpänä ja korkeampana, mutta hänen päättävässä katseessansa ei enää loistanut toivo, vaan hän näytti ohjaavan suoraan kuolemaa kohti.Tuskin oli tämä ajatus syntynyt aivoissani, kun jo uusi aalto nousi syvyydestä. Se oli valtavan suuri ja hirvittävä majesteettisessa koossansa, koristettuna loistavilla helmillä ja hopeanhohtoisilla vaahtonauhoilla. Kuohuen ja väristen se nousi pystyyn veneen alla, heti sen jälkeen murtuen vaahdoksi ja paiskaten meidät veneinemme alas hirvittävään hautaan. Viimeiseen asti oli vene pysynyt oikealla suunnalla ja aallon mukana se meni nyt nurinniskoin. Minun viimeinen ajatukseni oli: tämä oli taitavasti tehty temppu, mutta se ei onnistunut. Tähän ajatukseni juoksu katkesi, minä menin tainnoksiin.Kun tulin tajuihini, käsitin ensiksi, että olin pimeässä. Heti ajattelin, että nyt oli elämäni loppu käsissä. Ajatukseni tuli tavattoman nopeaksi. Silmänräpäyksessä koko elämäni juoksu kaikkine vähäpätöisine yksityisseikkoinensa kulki ohitseni.En tuntenut yhtään kuolemanpelkoa, mutta mielestäni tuntui ikävältä, että elämä loppuisi niin pian. Ja kun ajattelin, että kotona olevat omaiset eivät saisi tietoa minun kuolemastani, vaan vuosikausia olisivat pelon ja toivon vallassa kohtalostani, niin tulin hyvin surulliseksi.Mutta vesi ahdisti rintaani ja keuhkot vaativat ilmaa. Tuntui tuskallisen raskaalta. Kerta toisensa jälkeen olin hengittämäisilläni, mutta ymmärrys käski kestämään ja odottamaan viimeiseen saakka, mikä olisi ainoa pelastuskeino. Vielä muutama silmänräpäys, jonka kuluessa vaihtelivat toivo, heikkous ja epätoivoinen taistelu — sitten kohosin veden pinnalle ja sain hengittää ilmaa. Se oli vain lyhyt henkäys. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi hirvittävä aalto ylitseni. Ajatukset eivät enää koskeneet menneitä, vaan katselivat loppua kohti, sillä hengittämisen tarve oli vastustamaton.Mutta nytkin, kun vastustuskykyni oli murtunut, onnistui minun jälleen vetää syvä ja virkistävä henkäys. Sitten taas samaa taistelua hengen säilyttämisestä, mutta taistelua ei kestänyt enää kauan. Joka kerran kun kohosin veden pinnalle sain vetää useamman henkäyksen ja viimein tunsin jalkojeni ulottuvan pohjaan. Silloin taas elpyi toivo ja rohkeus kasvoi. Suuri aalto oli viskannut minut koko joukon lähemmäksi rantaa, mutta jätti minut siihen ja syöksi kovalla pauhulla loivaa hietikkorantaa ylöspäin. Sen verran kuin kykenin, koetin päästä sen jäljestä ylemmäksi. Ja kun aalto syöksyi takaisin entistä peloittavampana ja hiekan sekaisena, niin minä kyykistyin, jotten sen suuren painon alla musertuisi ja jälleen menisi syvyyteen. Näin minua suuret aallot viskelivät edestakaisin; välistä toivottomana pelastuksesta, toisen kerran toivoen pelastuvani, mutta aina samoja temppuja tehden onnistui minun viimeinkin päästä kuivalle maalle.Taistellessani pelastumisestani näin usein toverien päitä, käsivarsia tai jalkoja kohoavan aalloista ja jälleen vaipuvan veden alle. Kaikki toverit pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle. Hetkisen myöhemmin näimme veneenkin kumma kyllä muutaman kymmenen sylen päässä sivullapäin siitä, missä me olimme päässeet maalle. Se oli kulkenut vaarallisimpien rantatyrskyjen lävitse ja nyt sitä laineet viskelivät sinne tänne rannan vierellä. Meidän voimakas kapteenimme oli kuitenkin ainoa, joka sellaisessa uupumuksen tilassa maallepääsemisen jälkeen vielä kykeni veneestäkin huolehtimaan. Hänen kehoituksistaan me riensimime pelastamaan veneemme särkymästä. Sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä päästäksemme veneeseen käsiksi täytyi meidän tunkea läpi soransekaisen veden läikkeen, joka joskus kohahti päittemme yli.Vimmattujen ponnistusten jälkeen onnistui meidän viimein saada surkeasti ruhjottu veneemme niin ylös maalle, että se tavallisissa olosuhteissa oli turvassa. Pelastetuiksi saimme vielä muutamia airoja ja valaanpyyntinuoran sekä vesilekkerimme. Viimemainittu oli melkein tyhjä; kalat, linnut ja kaikki muut varustukset olivat menetetyt, lukuunottamatta paria pippurijuurta, jotka kapteeni oli ottanut mukaansa istuttaaksensa ne saarelle. Kun olimme pelastaneet mitä pelastettavissa oli, oli aurinko jo laskenut liki mailleenmenoa. Alkoi puhaltaa niin viileitä tuulenhenkäyksiä, että tunsimme tarvitsevamme tulta lämmitelläksemme. Silloin tuli aika puuha etsiessä minun tulitikkujani, jotka heti pelastumisen jälkeen olin asettanut kuivamaan polttavan kuumalle hietikolle. Tuskin milloinkaan on ollut uutterampia aarteenetsijöitä kuin me sillä kertaa, ja meidän onnistuikin löytää kaivatut tikut.Tuulen ajamia puita, jotka tuotapikaa koottiin, ladottiin nyt huolellisesti valkean sytyttämistä varten. Kahdesti niiden sytyttäminen jäi onnistumatta, kun tuuli puhalsi tulen sammuksiin, mutta viimeisellä minun kolmesta tulitikustani saatiin tuli syttymään. Mainitsemista ansaitsee, millä tavoin se onnistui, vaikka se näyttääkin vähäpätöiseltä sivuseikalta. Kapteeni Höök näet siinä osoitti erikoista toimekkuutta. Hän pisti ison tukon hienoja lastuja avatun paitansa rintamuksen sisäpuolelle ja sanoi minulle:»Sytytä nyt, poika, mutta tee se maltillisesti, sillä nyt on hengenpelastus kysymyksessä!»Minä kyykistyin hänen eteensä, ja toverit olivat asettuneet piiriin meidän ympärillemme. Käteni vapisi, kun raapasin tulen tikulla ja sytytin lastut. Liekki leimahti ja loisti kirkkaasti. Minä odotin, että kapteeni olisi sytyttänyt puurovion, mutta hän ei pitänyt kiirettä. Vasta sitten, kun hänen koko povensa oli kärventynyt, asetti hän sytykkeet lastukasan ja puiden alle, jotka heti syttyivät iloiseksi valkeaksi valaisten punaisella valollaan vankilamme seinän tumman juuren.Kuun noustessa meidän ympäristömme sai kammottavan näön. Melkein pystysuoraan nousi kallioseinä ympärillämme, monta sataa jalkaa korkealle, päättyen ylhäällä ihan suoraan reunaan, ja sulki kovaan syliinsä puoliympyrän muotoisen merenlahden, jossa oli ainoastaan sisimmässä pohjukassa muutaman kymmenkunnan sylen levyinen hiekkarannikko. Tämä vuoriselänne yhdisti toisiinsa kaksi merestä kohoavaa jättiläiskokoista keilaa. Paitsi näitä oli vielä merelle päin ikäänkuin vartijoina rivi matalampia kallionhuippuja, joiden välillä oli aaltomaisesti laskehtivia muureja. Päämuurin äärimmäisiä kärkiä yhdisti kaaressa kulkeva jono vedenalaisia kareja, joiden yli valtameren tavattoman korkeat aallot hyökkäsivät monen sylen korkuisina ukkosen tapaisella jyminällä.Tämä hirvittävä vankila kävi vieläkin synkemmäksi sen takia, että me olimme janoissamme, nälissämme ja uuvuksissa ponnistuksista sekä puolialastomina. Useimmat meistä olivat lakittomia ja muutamilla ei ollut kenkiäkään jalassa.Jonkun ajan kuluttua auringonlaskun jälkeen tuli näkyviin joukko maakrapuja, jotka elivät maanalaisissa käytävissä. Ne olivat väriltään keltaisia, ruumis pyöreä ja latuskainen, noin kolmen tuuman levyinen, ja kulkivat kuudella jalalla, joissa oli suuret terävät kynnet, ja niillä ne vaatteidenkin lävitse tekivät verihaavoja. Niin rohkeita ne olivat, että aina piti olla varuillaan karkoittaakseen niitä luotansa. Nälkämme tyydyttämiseksi koetimme paistaa niitä hiilillä, mutta näin valmistettuina niillä oli niin inhoittava maku, ettemme mitenkään voineet niitä nauttia.Saadaksemme paremmin olla rauhassa noilta häpeämättömiltä matelijoilta ja pysyäksemme lämpiminä teimme niitä vastaan oikeita hävitysretkiä ja vetäydyimme sitten lähemmäksi tultamme ja peitimme itsemme auringon kuumentamalla hiekalla.Seuraavan päivän aamunkoitossa aloimme korjailla venettämme, jotta se olisi kunnossa, jos meren tyrskyt myöhemmin asettuisivat. Joka paikassa, missä naulat eivät olleet välttämättömän tarpeelliset, ne vedettiin ulos ja lyötiin siihen, missä niitä parhaiten tarvittiin. Sillä tavoin ja purkamalla valaanpyyntinuoraa tilkkeeksi saimme veneen jotakuinkin kuntoon. Sillävälin oli Stjerncreutz vuoren halkeamaa myöten kiivennyt ylempänä olevalle penkereelle. Siellä hän oli koonnut kourallisen harmaankirjavia papuja, jotka hän meille jakeli.Kapteenin luvalla läksimme matruusi Sjöberg ja minä keräämään enemmän papuja, ja kahden vuorokauden paastoamisesta johtuva nälkä teki pavut mielestämme varsin maukkaiksi. Pian olimme vuoren halkeamasta löytäneet niitä kosolti, niistä söimme itse osan ja lopun veimme tovereille. Muut kaikki söivät halukkaasti, mutta kapteeni ja Stjerncreutz niitä inhosivat.Laiva oli sillävälin ankkurissa niin kaukana saaresta, ettei sieltä voitu nähdä, miten vene oli maalle saapunut. Päivä kului laivalla odottaessa miehiä takaisin, yö ja seuraava päivä samoin, ilman että maalta saatiin mitään tietoja. Silloin ensimmäinen perämies kapteeni Jakobsén päätti jättää laivan päällikkyyden tynnyrintekijä Mickelsonille, joka oli ollut mukana valaanpyyntiretkellä Ohotan merellä sekä harppuuninheittäjänä että venheenohjaajana ja päällysmiehenä.Soutajinaan viisi reipasta yhtiömiestä lähti kapteeni J. laivasta. Kauan he soutelivat saaren rannikkoa pitkin ison matkan päässä maasta ja näkivät viimein kaksi miestä, jotka viittauksilla koettivat estää heitä tulemasta lähemmäksi. Meren kohina esti kuulemasta, mitä he huusivat. Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Viimein veneessä olijat sitoivat kaksi valaanpyyntinuoraa peräkkäin, yhteensä 400 syltä pitkältä, vesitynnyri sidottiin nuoran päähän ja laskettiin laineiden kuljetettavaksi rantaan. Tynnyrin sisään oli pantu paperia ja lyijykynä. Maalla olijat heti hoksasivat, mikä oli tarkoitus. He kirjoittivat paperiin tiedonantoja, ja kun vesitynnyri nuoralla vedettiin merentyrskyjen lävitse takaisin veneeseen, saatiin siellä tietää, että laineiden tyrsky oli kaatanut ja vahingoittanut heidän veneensä, että kaikki olivat joutuneet veden varaan, ja kaikki ruokavarat ja ampuma-aseet menneet hukkaan. Töin tuskin olivat miehet päässeet maalle, jonne venekin oli joutunut. Kumppaneita pyydettiin heti palaamaan laivaan ja panemaan ruokavaroja, nauloja, laivan tilkkeitä y. m. tynnyriin, jonka vesi ja tuuli toisivat maalle, sillä toverit olivat ihan nälkiintyneitä.Laivasta tulleet huomasivat mahdottomaksi nousta tällä paikalla maihin ja soutivat takaisin laivaan, joka oli saaresta muutaman meripeninkulman päässä.Kun vene oli kadonnut maalla olevien näkyvistä, kokoonnuimme tulen ääreen neuvottelemaan. Pitkää neuvottelua ei tullut, sillä asia oli selvä. Näiden tyrskyjen lävitse emme ikinä voisi tunkeutua ulos merelle. Yksimielinen päätöksemme sentähden oli kiivetä vuorenharjanteen yli etsiäksemme saaren vastakkaiselta puolelta maallenousupaikkaa. Siihen tuumaan ei kuitenkaan ryhdyttäisi, ennenkuin olimme koonneet puita tulen virkistämiseksi sitä tapausta varten, että meidän olisi pakko tulla takaisin.Sitä tehdessä Sjöberg ja minä äkkiä tunsimme päänhuimausta ja rupesimme ylenantamaan rajusti. Vähän ajan kuluessa me tulimme niin heikoiksi, ettemme enää jaksaneet nousta seisoalle.Kun meidän tilassamme ei näyttänyt tulevan parannusta, päättivät toverit tällä kertaa jättää meidät yksikseen mennäksensä tehtyä suunnitelmaa toimeenpanemaan, mutta vakuuttivat varmasti tulevansa takaisin meitäkin pelastamaan, jos vain löytäisivät jonkin pelastuskeinon. Meidän mielestämme oli järjetöntä estää heitä lähtemästä, ja kun me itse luulimme kuolevamme, niin me kehoitimme tovereita kiiruhtamaan pelastaakseen oman henkensä.Siitä vähäisestä vesimäärästä, jota Stjerncreutz kantoi kaulassaan ruutisarvessa, he kaatoivat Sjöbergille ja minulle osan sumutorveen, jonka pää oli tulpalla tukittu. Sitten he sanoivat veljelliset jäähyväiset ja lähtivät matkalle.Iltapuolella, kun aurinko laskeusi vuorten taakse ja tuli vähän viileämpi, tunsimme itsemme virkeämmiksi. Minä olin vähän paremmissa voimissa ja ryömin veneen luo, toin sieltä vesiastian, josta me vuorotellen joimme muutaman pisaran sillä kostuttaaksemme kuivaa kieltämme. Eihän juoma oikeastaan ollut vettä, sillä se oli mustaa kuin kirjoitusmuste ja maistui ruudille, mutta sillä oli ihmeellisen virkistävä vaikutus. Jonkin ajan kuluttua olimme jo siksi paljon reipastuneet, että kykenimme istumaan. Terveyden mukana palasivat voimat ja elämänhalu. Minä rupesin houkuttelemaan Sjöbergiä, että me lähtisimme seuraamaan toisten jäljessä. Viimein hän suostui, vaikka luuli sitä hyödyttömäksi.Ensin laahustimme tulen luo, johon lisäsimme puita voidaksemme lämmitellä, jos meidän täytyisi palata takaisin, ja sitten me vuoroin astuen vuoroin ryömien aloimme seurata kumppanien jälkiä. Tavattomien ponnistusten jälkeen tulimme kappaleen matkaa jyrkkää rinnettä myöten ylemmäksi ja kuulimme vähän matkan päästä edempää valituksia. Äänestä tunsimme, että siellä oli Hjalmar Höök. Me arvasimme, että hän samoin kuin mekin oli sairastunut papujen syömisestä, ja koetimme jouduttaa ylöspäin kiipeämistämme. Tultuamme hänen luoksensa ilahtui mielemme, kun emme enää olleet vain kaksin ja asetuimme hänen viereensä, päättäen kaikki kolme kuolla yhdessä.Mutta pian saimme kokea, ettei tämä paikka ollut sellainen, että siinä olisi saanut edes rauhassa kuollakaan; sillä lukemattomat maakravut ympäröivät meidät valmiina käymään kimppuumme heti kuin pysyimme liikkumattomina.Vaikka Hjalmar Höök oli meistä enimmän sairas, oli hän tavattomasti vihoissaan noille iljettäville, ryömiville syöpäläisille ja hosui ympärillensä kuin vimmattu. Mutta kuinka olikaan, niin hänkin alkoi tuntea voivansa paremmin ja päätimme kiivetä vielä eteenpäin.Uupumuksen, pimeän ja hankalan maanpinnan vuoksi kulkumme edistyi melkein vain tuuman erältään. Missä mahdollista oli, siinä lepäsimme minuutin ja sitten jälleen eteenpäin. Olimme siten jatkaneet matkaamme kenties tunnin ajan, kun taas kuului voihkimista ja valitusta. Siellä oli Kellgren, joka myöskin kärsi tuskia syömiensä papujen tähden. Välimatka hänen luoksensa ei ollut kuin parikymmentä syltä, mutta kun me olimme niin voimattomassa tilassa, kesti ison aikaa, ennenkuin jaksoimme raahautua hänen luoksensa. Suuresti hänkin ihastui meidän saapuessamme hänen luoksensa, mutta pelastuksen mahdollisuudet eivät siitä parantuneet.Eihän nyt enää ollutkaan kysymys pelastumisesta; olimme jo selvillä siitä, että kuolisimme, mutta olimme myöskin hyvillämme tietäessämme, ettemme jäisi kukin aivan yksin kuolemanhetkellä.Lähes puoliyöhön asti olimme täten istuneet aloillamme, kun kuulimme kapteenin ja Stjerncreutzin äänet yhä lähempää. Ilmoittaaksemme läsnäolomme me silloin aloimme huudella sen verran kuin kuivat kurkkumme sallivat. He tulivat pian luoksemme ja sanoivat, etteivät he olleet jaksaneet nousta jyrkkää rinnettä ylöspäin, mutta jonkun matkan päässä siitä, missä nyt olimme, olivat he kumminkin löytäneet vuorenrotkon, joka kyllä oli jyrkkä, mutta sitä myöten oli mahdollista laskeutua alas toiseen lahdelmaan.Useimmat meistä — kertoo Schoultz edelleen — minäkin niiden joukossa, olimme haluttomat kokemaan enää tämän enempiä vaivoja, mutta kapteeni Höök, joka ei ollut sairas ja joka luonteeltaan oli meistä toimellisin, ei antanut perään, vaan kehoitteli ja houkutteli meitä, kunnes suostuimme yrittämään.Me lähdimme liikkeelle, kun olimme virkistäneet kielemme viimeisillä pisaroilla Stjerncreutzin ruutisarvessa olevasta sotkusta. Kulkumme oli verrattain helppoa, osittain sen vuoksi, että lepääminen ja yön viileys oli meitä virkistänyt, osittain siksi, että tiemme oli jotakuinkin tasaista ja kuunvalon valaisemaa.Kun tulimme edellämainitulle vuorenrotkolle, syntyi väittelyä siitä, oliko mahdollista laskeutua alas sitä myöten, ja lopputulokseksi tuli, että meitä oli kaksi eri puoluetta, toisessa Höök-veljekset ja Kelleren, toisessä Stjerncreutz, Sjöberg ja minä. Edelliset alkoivat laskeutua alas, mutta me toiset käännyimme takaisin tulen luo.Meidän alaslaskeutumisemme kävi tavattoman raskaaksi ja vaikeaksi. Luultavasti olimme palanneet takaisin toista tietä kuin olimme nousseet vuoren päälle. Maaperä, jota astuimme, oli murenevaa ja rapautunutta vuorta, joka harvoin tarjosi kiinteää jalansijaa, mutta jokaisella askeleella mureni ja sortui alas. Kaiken vastoinkäymisen lisäksi kuu peittyi pilviin ja tuli pilkko pimeä. Stjerncreutz, joka meistä oli parhaiten voimissaan, kulki edellä, mutta Sjöberg ja minä olimme liian heikot pysyäksemme hänen rinnallaan. Vaikka hän meitä odotteli, niin jäimme hänestä yhä enemmän jäljelle ja pian emme hänestä enää mitään kuulleet. Kuta alemmaksi tulimme, sitä epäedullisemmaksi kävi maan pinta. Usein kompastuimme tai kaaduimme taikka luistimme alas soran ja kivien seassa.Tällaisten mäenlaskujen vuoksi jouduimme alas jotenkin pian. Ranta oli jo likellä, kun Sjöberg käyden toisten edellä kadotti jalansijan ja luisti alamäkeä mukanansa koko vieremä kiviä ja soraa. Minä huusin hänelle niin lujasti kuin jaksoin, mutta en saanut mitään vastausta.Kauan olin epätietoinen siitä, minkä tien valitsisin, mutta sitten mielestäni oli parasta seurata Sjöbergin viitoittamaa uraa, sillä arvelin, että hän oli puhdistanut tien. Se oli niin jyrkkä, että minun täytyi asettua selälleni ja luistaa alas onnenkaupalla. Yritys onnistui oivallisesti, silloin tällöin vain matkaa hillitsi jokin vähäinen ulospäinpistävä kallionkieleke. Kauan en vielä kuitenkaan ollut luistanut, ennenkuin jysähtäen seisahduin eräälle isommalle penkereelle. Sen reunalta koettelin varovasti eteeni jalallani ja huomasin kauhukseni olevani äkkijyrkän partaalla. Pudottaessani alas pieniä kiviä kuuluivat ne katoavan pohjattomaan syvyyteen. Sillä hetkellä nousi mieleeni kauheita aavistuksia Sjöbergin kohtalosta. Tahdoin huutaa hänelle, mutta en saanut kurkustani pakotetuksi muuta kuin tuskin kuuluvia käheitä kuiskauksia.Tähän asti olin ponnistellut eteenpäin ainoastaan sen vuoksi, etten jäisi erilleni tovereistani, mutta tämän kuilun partaalla valtasi minut kauhu ja itsesäilytysvaistoni pani minut toimimaan.Varovasti käännyin niin, että kasvoni olivat kallioon päin ja rupesin tarkoin tutkimaan paikkaa ympärilläni. Yläpuolellani oli kallio niin jyrkkä ja tasainen, etten terveenäkään olisi voinut kiivetä sitä myöten ylöspäin; mutta ilokseni huomasin, että penger vähän kohoten jatkui vasemmalle päin. Tätä myöten ryömien tulin jälleen jyrkänteelle, joka kaikeksi onneksi ei ollut sen korkeampi, kuin että ilman vaaraa voin laskeutua sitä myöten alas. Tällä tavoin olin saapunut samaan rotkoon, jota myöten olimme nousseet vuoren laelle.Vielä vähän matkaa tukalaa kulkua ja olin päässyt rantaan. Tulen luokse, joka leimusi korkealle, oli tuskin sataa syltä, ja sen ääressä näin ilokseni kahden ihmisen liikkuvan. Perille tullessani tunsin ihmeekseni Stjerncreutzin ja Sjöbergin, jotka vuorotellen ryyppäsivät vesilekkeristä. Luulin, että he joivat suolaista merivettä ja varoitin heitä, mutta he vastasivat: »Juo, juo, se on suolatonta vettä.» Silloin minäkin hyökkäsin lekkerin kimppuun ja join sen aukosta. Tosiaankin, se oli raitista ja hyvää juomavettä. Minä join juomasta päästyänikin ja nautin niin, että sitä on mahdotonta kuvata. Ja kun olin tyyten sammuttanut janoni, tunsin itseni kuin toiseksi ihmiseksi, minua ei enää vaivannut nälkä eikä jano. Saatoin hengittää ja puhua kärsimättä enää tuskia. Ja silmäluometkin, jotka äsken töin tuskin sain liikkumaan kuivuneiden silmäterieni yllä, alkoivat vähitellen räpytellä esteettömästi.Kun kyselin, mistä toverini olivat löytäneet vettä, ilmoitti Sjöberg, että hän liukuessaan alas vuorelta oli mennyt tainnoksiin, mutta aivan ihmeteltävä onni seurasi häntä, sillä hän osui erään kallion alapuolelle, jolta puro loristen virtasi alas. Herätessään tajuihinsa hän tunsi kasvoillensa vihmovan vettä, jonka pelkkä kosketuskin riitti palauttamaan toiminnanhalun. Hän asettui niin, että vesi tuli hänen suuhunsa, kasvoille ja rinnalle. Virkistyttyään hän meni veneelle, otti sieltä vesilekkerin ja täytti sen vedellä, jotta voisi meidän palatessamme virkistää meitä tuolla suloisella juomalla.Juotuamme melkein liiaksikin kaivoimme itsemme hiekkaan tulen läheisyyteen viimeinkin levähtääksemme kärsimysten ja vaivannäköjen jälkeen.Toverit nukkuivat pian, mutta minä en saanut unta, jonka tähden otin esille muistiinpanokirjani ja aloin siihen kirjoittaa kertomusta seikkailustamme siltä varalta, että jos kuolisimme nälkään, ihmiset, jotka mahdollisesti vastedes tulisivat tälle saarelle, minun muistiinpanoistani saisivat tietoa kohtalostamme. Nämä muistiinpanot, samoin kuin monet muutkin, hävisivät myöhemmin sattuneessa tulipalossa.Aamun sarastaessa olimme kaikki nousseet ja rupesimme tarkastelemaan ympäristöä. Silloin kummastellen huomasimme, että meren tyrskyt olivat melkoisesti laimentuneet, eräässä paikassa niinkin paljon, että meistä näytti mahdolliselta soutaa niiden lävitse, jonka tähden yritimme työntää veneen vesille. Se ei meille kuitenkaan onnistunut, vaikka toimimme käytännöllisesti ja ponnistelimme viimeisetkin voimamme.Lohduttomina laskeuduimme taas levolle. Mutta rohkeutemme masentuessa alkoivat nälän tuskat jälleen kalvaa. Mutta siinäkin saimme pikaisen jos kohta vähäisen huojennuksen. Vuorilta tuli lentäen pieniä valkoisia pääskysen kaltaisia, mutta pienempiä lintuja, jotka pakkasivat istumaan meidän päällemme. Silloin varustimme kepit käteemme ja onnistuimme lyömään niistä muutamia (3—4) hengiltä.Lintujen ruumiit olivat tuskin pikkusormen puolikasta suuremmat. Ne me paistoimme hiilistöllä ja söimme. Oikeastaan tämä ateria vain ärsytti ruokahaluamme, mutta kun tiesimme, että ruumiimme joka tapauksessa oli saanut ravintoa, rauhoituimme melkoisesti.Vähän auringonnousun jälkeen kuului ylhäältäpäin merkinanto. Siellä oli kapteeni Höök, joka toi iloisia uutisia. Hän oli seuralaisinensa kulkenut onnellisesti vuoren rotkoa myöten toiselle lahdelle ja siellä hänen oli yönaikaan onnistunut pyydystää suuri merikilpikonna ja sitäpaitsi hän oli löytänyt pesän, jossa oli useita satoja kilpikonnan munia. Munia syömällä he olivat tyydyttäneet nälkänsä. Vettä he olivat myöskin löytäneet runsaasti.Kapteeni Höökin aikomus oli ollut saada meidät mukaansa toiseen lahteen, mutta kun laineiden tyrsky täällä oli asettunut, niin päätimme täältä käsin yrittää veneellä ulos ranta-aallokosta ja toiselta paikalta, joka oli vaaraton, hakea toverit ja sitten palata takaisin prikiin.Ei ollut helppoa panna toimeen tätä päätöstä, kun voimamme olivat niin surkeasti uuvuksissa, mutta nälän tunne ja pelastumisen toivo virkisti meitä sen verran, että rohkeasti ryhdyimme toimeen.Ensimmäinen tehtävämme oli vetää vene noin parikymmentä syltä sivullepäin. Se saatiin suoritetuksi suurin ponnistuksin. Sitten suunnattiin veneenkeula kohtisuorasti hyökylaineita vastaan ja airot »piikattiin» jyrkästi. Airojen piikkaamiseksi sanovat merenkulkijat sitä tapaa, että airo asetetaan hankaan ja kädensija veneen laidan sisäpuolelle tehtyihin loviin alas, niin että airojen lavat ovat korkealla vedestä. — Sitten miehet riisuivat saappaansa ja muut sillä kertaa vähemmin tarpeelliset vaatteet, ja kaksi miestä asettui kummallekin puolelle venettä. Näiden varustusten jälkeen kapteeni antoi seuraavat ohjeet: »Kun minä huudan: Nyt! silloin kaikki lykkäämme venettä niin pitkälle laineitten lävitse kuin jaksamme, huolimatta siitä vaikka vesi hulahtelisi päittemme ylitse; sitten hyppäämme veneeseen ja soudamme kaikin voimin, kunnes pääsemme tyynemmälle vedelle, siellä sitten voimme levätä.»Merkinanto-komento kuului ja me syöksyimme esiin. Neljä eri kertaa yrityksemme epäonnistui ja aalto paiskasi meidät takaisin maalle, vene vettä täynnä reunoja myöten, mutta viidennellä kerralla murtauduimme laineen lävitse. Silloinkin oli aivan täpärällä, ettei vesi meitä viskannut takaisin, sillä soutumme oli hyvin voimatonta ja sitä paitsi kaksi miestä lakkaamatta teki työtä veneen tyhjentämiseksi vedestä, jolloin minun pitkävartiset saappaani saivat toimittaa vesiäyskärin virkaa.Onneksemme oli melkein tyven; ainoastaan heikkoja tuulenhenkäyksiä puhalsi joskus maalta päin. Hitaasti ja hiljaa vene kulki kaukaista päämääräämme kohti. Ilman kapteeni Höökiä emme olisi koskaan tulleet perille. Hän oli väkevämpi kuin me kolme muuta yhteensä — ja sen lisäksi hän oli iloisella mielellä ja luoden valoisia tulevaisuudenkuvia eteemme osasi pitää yllä meidän rohkeuttamme ja innostustamme.Soudettuamme 5 tai 6 tuntia saimme taas iloksemme nähdä prikimme ja veneen, joka sieltä tuli soutaen meitä kohti. Kohdatessamme toisen veneen huusimme ensiksi: »antakaa meille ruokaa!» Levottomassa mainingissa lähellä rantaa eivät veneet kuitenkaan voineet laskea kiinni toisiinsa. Sentähden meidän veneemme otettiin hinattavaksi määrätylle maihinnousupaikalle, johon oli vain muutaman minuutin soutaminen.Maallenousu ei ollut vaaratonta, mutta toisen veneen reippaan miehistön avulla se onnistui oivallisesti. Heti maalle päästyämme riensivät uudet toverimme meitä ruokkimaan. Silloin olivat näköni ja kuuloni tavattomasti heikontuneet. Aivan ensiksi minulle annettiin — typerästi kyllä — ryyppy paloviinaa. Kun se asetettiin huulieni eteen ja sanottiin: »Juo!», niin minä sen join tuntematta, mitä se oli. Tuskin olin nielaissut ryypyn, niin kaaduin maahan tiedotonna. En tiedä, miten kauan siinä pyörtyneenä makasin, mutta heräsin siihen, että minua nostettiin ja pidettiin istuvassa asennossa. Senjälkeen tunsin, että minua syötettiin jollakin, jota tukalasti nielin tietämättä mitä se oli. Silloin en voinut nähdä enkä kuulla. Millä tavoin minua sen jälkeen virvoitettiin, sitä en tiedä, mutta kauan kesti, ennenkuin jälleen saatoin käyttää aistimiani.Iltapäivällä lähtivät molemmat veneet saarelta, heikoimmat miehet eheässä veneessä, ja illan suussa me jo olimme terveinä laivassa. Sydämellisellä ilolla meitä tervetulleiksi jälleen toivottivat sekä miehet että naiset, jotka kaikki olivat olleet levottomina sekä meidän että omasta puolestansa. Kolme päivää ja kaksi yötä oli seikkailu kestänyt ja koko sinä aikana en ollut nukkunut vähääkään. Minulla ei sentähden ollut nyt mitään sen suurempaa halua kuin päästä levolle ja kun minut oli autettu makuulle, nukuin hetipaikalla, enkä herännyt ennenkuin myöhään seuraavana päivänä.Laivaan tullessamme laiva oli ankkurissa noin puolentoista meripeninkulman päässä maasta ja uuteen venesatamaan oli kahta kertaa pitempi matka. Kapteeni oli päättänyt viipyä täällä jonkun aikaa täyttääksensä polttopuuvarastoamme haaksirikoissa särkyneistä puista, joita meren aallot olivat viskelleet rannikolle. Venesatamaan oli jo lähetetty vene miehistöineen tuomaan pyydystettyä kilpikonnaa ja puulauttaa.Sain sitten kuulla, kuinka suuri levottomuus ja sekasorto oli vallinnut laivassa koko päällystön ollessa poissa.Ensimmäinen perämies, kapteeni Jakobsén oli näet jättänyt päällikkyyden laivan rakennusmestari Östmanille ja oli itse mennyt mukaan meitä etsimään. Minä en voi ratkaista, mitenkä miehekkäästi Östman hoiti tointaan, mutta kerrottiin, että naisetkin tahtoivat sekaantua laivan komentamiseen. Yhtä kaikki, onnellisesti päättyi kaikkityyni, ja toimensa johdosta ruvettiin Östmania siitä lähtien nimittämään »Isoksi» ja sen nimen hän sai pitää koko ikänsä. Tuon liikanimen lienee hänelle antanut maisteri Federley siitä erikoisesta syystä, että Östman oli reistaillut ja »prassaillut» varsinkin laivan isoa purjetta.Levoton hälinä oli tietysti lakannut Jakobsénin palattua laivaan, mutta rauha vakiintui vasta kapteeni Höökin saapuessa.Iltapuolella vene palasi maalta tuoden lautalla puita ja niitten päälle köytetyn suuren kilpikonnan sekä tynnyrin täynnä juomavettä. Näin tervetulleet tuliaiset hinattiin ylös laivankannelle ja tunnin kuluttua kilpikonnalihapullat jo kärisivät tulella kabyssin hellalla, ja keittoliesi sai niellä polttopuita minkä kerkisi. Ilma oli pitkät ajat erittäin ihana ja se suuressa määrin edisti meidän muonatarpeiden hankintaretkiämme.»Meren läikkyminen rantaa vastaan — kirjoittaa K. F. Nilsson — tapahtuu säännöllisesti paisuvina ja vähentyvinä laineina. Ensin tulee joukko suuria hyökylaineita, jotka vyöryvät rannalle perässänsä pienempiä. Kun suuret laineet rannalla ovat kokoontuneet, niin ne syöksyvät takaisin merelle ja tukehuttavat pienemmät. Jälleen tulee uusia suuria aaltoja mereltä ja muuttaa veden läikkymisen niin, että se vuorotellen virtailee rantaan päin ja siitä pois. Tätä virtailua täytyy käyttää hyväksensä päästäksensä maalle tai maalta pois. Ensimmäinen venekunta palasi retkeltänsä vasta neljäntenä päivänä surkeassa tilassa; muutamat lakittomin päin, huivit päähän sidottuina ja vaatteet repaleisina, kalpeina ja nälkiintyneinä. Kolmen vuorokauden aikana olivat miehet koettaneet elättää itseänsä maakravuilla, kilpikonnanmunilla ja jonkinlaisilla kalalokeilla, joita löivät kuoliaiksi, kun ne tulivat uteliaisuudesta liian lähelle.Toverien palattua lähdimme maihin seuraavana päivänä kolmella hyvin varustetulla veneellä. Maihinnousu tapahtui seuraavalla tavalla: vene soudettiin lujaa vauhtia meren tyrskyihin, jotta se tottelisi peränpitäjän melaa. 50:n sylen päässä rannasta airot otettiin veneeseen ja aaltojen tyrsky viskasi venettä huimaavaa vauhtia rantaa kohti. Perämiehen oli silloin pidettävä kurssinsa suorassa.Kun tyrsky palaa rannalta ja hillitsee veneen vauhdin, niin kaikki muut soutajat, paitsi perämies, hyppäävät veneestä pois ja kiskaisevat vastaan tulevan tyrskyn lävitse veneen ylös maalle. Merelle lähtö tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä. Airot piikataan pystyyn, venekunnan soutumiehet, yhtä monta kummallakin sivulla, vetävät venettä hyvää vauhtia suuriin vastaantuleviin merentyrskyihin ja pitävät sitä kiinni, kun laineet kokonaan vyöryvät sen yli. Kun sitten rannalta palaavat aallot tulevat takaisin merelle päin, niin joka mies hyppää veneeseen, jota aallot vievät ulospäin, ja lujalla soutamisella vastustetaan sitä veden tulvaa, joka taasen hyökkää maalle päin.»Trinidad-saari on noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikolta, kokonaan asumaton, vaikka siellä näkyi jäännöksiä ihmisasunnoista ja viljelysyrityksistä. Siellä oli aikoinaan asunut munkkeja, jotka yrittivät eristäytyä maailmasta, mutta saaren kaukainen ja yksinäinen asema sekä vaikea pääsy sinne olivat nähtävästi pakottaneet munkit sieltä poistumaan.Imperator Aleksander IImiehistöineen oleskeli pari viikkoa tämän saaren läheisyydessä sangen tärkeistä syistä. Juomaveden ja polttopuiden saanti olivat hyvin tärkeitä, ja ne tarpeet saatiinkin siellä runsaasti tyydytetyiksi. Haaksirikkoutuneista laivoista oli tuuli ajanut maalle pirstaleita ja vettä saatiin mereen juoksevasta purosta. Ja lisäksi saatiin edeltäkäsin aavistamaton tärkeä ja hyödyllinen saalis, joukko komeita merikilpikonnia, useimmat noin 500 naulan painoisia sekä paljon niiden munia; niistä riitti tuoretta lihaa yli kuukauden ajaksi. Ruokavarasto sai näistä varsin tervetulleen lisäyksen.Toverien pakinat kilpikonnain pyydystämisestä saivat Schoultzinkin muutamia kertoja uudelleen menemään maihin ja jo ensimmäisenä yönä hän osallistui hyvän saaliin pyyntiin. Pyyntitavasta hän muistiinpanoissaan kertoo näin:»Auringonlaskun jälkeen menimme piiloon kaksi erällään pitkin rannikkoa siellä täällä olevien kivien taakse vähän matkaa rantapiistä. Siellä pysyttelimme hiljaa ja tähystelimme pitäen visusti vaaria, ettemme näyttäytyisi kilpikonnille, jotka uiskentelivat rannikon edustalla huolellisesti tarkastellen ympärillensä. Lyhyen hämärän jälkeen tuli niin täydellinen pimeys, ettei silmämme erottanut muuta kuin fosforimaisesti välähtelevät laineiden kuohut, kun ne rantoja vastaan vyöryessänsä saivat kalliotkin tärisemään. Tunti toisensa jälkeen kului mielen yhä enemmän jännittyessä. Tuskin uskalsimme liikahtaa saati puhua äänekkäästi. Kokemus näet oli opettanut, että nämä varokeinot olivat tarpeen, jos mieli saada pyyntiyrityksestä hyötyä.Noin kello 11 tienoissa kuu nousi ja hopeanhohtoisella valollansa se valaisi juhlallisen maiseman antaen sille salaperäisen luonteen. Rannikon kalliot ja kivet olivat peikkojen näköisiä seisoessaan hajallaan siellä täällä valkoisella rantahietikolla.Tämän kummastuttavan näköalan tenhoamana olin kokonaan unohtanut tarkoituksen, jota varten täällä valvoimme, mutta toverini tarttui käsivarteeni ja kuiskasi: »pidä nyt varasi, pian ne tulevat.»Minä säpsähdin ja käänsin silmäni rantaan päin. Ja tosiaan siellä näkyi yksi, ja jälleen yksi ja vieläkin yksi kilpikonna nostavan päänsä meren laineista ihan maan rajalla. Vielä jokunen minuutti, niin jo muuan noista oudoista elukoista ryömi maalle tehden uimaliikkeitä. Se seisattui vähäksi aikaa veden rajaan huolellisesti tarkastellen ympäristöänsä. Sitten se jatkoi kömpimistään ylös maalle melkein suoraan sitä paikkaa kohden, missä olimme piilossa.Olin jo ryntäämäisilläni esiin tarttuakseni siihen käsin kiinni, kun vähän syrjemmässä, missä kumppanimme olivat vahtimassa, huomasimme viisi kilpikonnaa, jotka pyrkivät maalle rantapengertä ylöspäin. Me hillitsimme intomme ja pysyttelimme yhä edelleen ihan hiljaa antaaksemme tovereillekin tilaisuuden saaliin tavoittamiseen.Aivan meidän läheisyyteemme tultuaan meidän kilpikonnamme rupesi suurilla väkevillä eturäpylöillään lakaisemaan altansa pois hiekkaa, ja sillä tavoin se lyhyen ajan kuluessa kaivautui vedenrajan tasalle arvattavasti asettaaksensa kuoppaan muniansa. Sillä kilpikonnat munivat suuren joukon munia yhdellä kertaa, päättäen siitä, että yhdessä kuopassa löydettiin likimäärin kahdeksansataa munaa.Saaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme olisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta kaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä tavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä rantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen kukin omaan saaliiseemme.Melkoisin voimanponnistuksin onnistuimme kääntämään kilpikonnat selällensä ja sillä tavoin oli niiden pakoon pääseminen tehty mahdottomaksi. Silloin kilpikonnat päästivät sähisevän äänen ja hosuivat ympärillensä väkevillä räpylöillänsä, mutta kun ne voivat liikuttaa raajojansa vain pitkin maata ja ainoastaan taakse päin, niin helposti vältti niiden iskut. Väkevää nokan muotoista leukaansa kilpikonna ei osannut eikä voinut käyttää puolustuksekseen kömpelyytensä vuoksi. Joskus kuitenkin pyydystys tuli vähän vaarallisemmaksi. Niinpä sattui kerran, että minä ja toverini saimme kiinni niin painavan kilpikonnan, ettemme viimeisiäkään voimiamme ponnistaen jaksaneet sitä kallistaa selällensä. Ja kuinka se lieneekään hosunut, niin jopa sen onnistui kääntyä merelle päin ja se alkoi ryömiä alamäkeen, veteen päin. Me ponnistimme kaikki voimamme saadaksemme sen marssisuunnan muutetuksi, mutta emme onnistuneet. Vähän ajan kuluessa oli se raahannut meidät mukanansa veden rajaan. Metrin verran vain lisäksi, niin se olisi päässyt käsistämme, mutta juuri viime tingassa saimme väkevän kumppanin avuksemme. Kolmen miehen voimalla saimme sen käännetyksi maalle päin ja se rämpi itse ylämäkeen kun sitä kutittelimme pyrstön alta — ja pian se avuttomana oli selällänsä.Merikilpikonnia.Puolen yön jälkeen tai, jos oli aikaisemmin lähtenyt pois piilopaikaltansa, oli turha enää odottaa useampia kilpikonnia. Kiinni otetut konnat jätimme rauhallisesti oman onnensa nojaan ja heittäydyimme nukkumaan; aamulla ryhdyimme sitten kuljettamaan niitä lahdesta, jossa ne pyydystimme, toiseen lahteen, jossa oli tuulen tuomia ajopuita ja maallenousu oli mahdollinen.Kymmenen miehen voimalla yritimme raahata niitä hietikkoa myöten niemelle, joka erotti lahdet toisistaan, voidaksemme sitten väkipyöräin avulla tai jollakin muulla tavalla hinata ne kallioiden ylitse, mutta kilpikonnain raskaat ruumiit kyntivät niin syviä vakoja irtaimeen hiekkaan, että niiden kuljetus sillä tavalla oli mahdotonta. Mutta elävinä ne ehdottomasti oli laivaan vietävä, jotta saisimme tuoretta lihaa pian alkavalla matkallamme Hyväntoivonniemelle.Neuvoteltuamme keksimme keinon, joka pian huomattiin erinomaiseksi. Kilpikonnan pää, räpylät ja pyrstö sidottiin nuoralla lujasti yhteen elukan toisella puolella, mutta vastakkaisen sivun räpylät jätettiin vapaiksi, nimittäin sen puoleiset, jotka olivat merelle päin, kun kilpikonna oli käännetty siihen suuntaan, johon sen tahdoimme saada kuljetetuksi. Kaulaan ja pyrstöön sitten sidottiin kaksi pitkää nuoraa.Kun nämä valmistukset oli tehty, niin käänsimme taas kilpikonnan vatsallensa ja autoimme sen veteen, mihin se halukkaasti pyrki. Veteen päästyänsä rupesi se voimakkaasti työskentelemään vapailla räpylöillänsä, ja kun me kahden miehen ohjasimme maalta käsin sen kurssia, niin se hyvää vauhtia kulki samaa suuntaa kuin rannikko. Tämä oli iloista työtä, johon liittyi pikku seikkailuja ja lystikkäitä erikoiskohtauksia.Minun piti kerran sillä tavoin toverini kanssa kuljettaa erästä suurta kilpikonnaa. Alussa kaikki kävikin vallan hyvin, mutta kuinka olikaan, niin se sai valloilleen myöskin rannanpuoleiset raajansa ja silloin se lähti merelle päin sellaisella voimalla, ettemme mitenkään kyenneet pitämään puoliamme. Kun huusimme apua, riensi avuksemme kolmas mies, mutta eipä tämäkään saanut konnaa pysäytetyksi, vaan se veti meitä kaikista vastaponnistuksista huolimatta ulos meren tyrskyihin. Meidän onneksemme pohja oli epätasainen, niin että saimme tukevan jalansijan ja tämän lyhyen pysähdyksen ajalla nuoran toinen pää kierrettiin ison kiven ympärille ja silloin tuli: »topp tykkänään.» Mutta meidän täytyi siinä seisoa hyvän aikaa, ennenkuin seuraava miesjoukko saapui meidän avuksemme.Sillä välin oli hauska tehdä huomioita siitä, miten kummallisen helposti kilpikonna ui korkeita merentyrskyjä vastaan, joista jo pienimmätkin huuhtelivat meidät likomäriksi. Meitä oli jo karttunut luullakseni kuusi miestä ja kumminkin meillä oli täysi työ kiskoessamme konnaa maihin takaisin. Sitten se jälleen sidottiin tukevasti ja matkaa jatkettiin edelleen ilman sen enempiä vastoinkäymisiä.Välttääksemme ajanhukkaa emme pyydystäneet niitä useampia kuin neljätoista kappaletta, mutta johan ne yhteensä painoivat useita satoja leivisköitä ja niistä saimme tuoretta lihaa niin paljon, että se riitti Hyväntoivonniemeen asti, johon matka kesti kokonaista seitsemän viikkoa.Kun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua vuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni heikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen. Siinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja, joiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata kerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli varsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo mainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että rotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden kuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa takaperin kasvanut metsääkin.Vähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä rakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita ei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin korkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä ihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä kulkenutkaan enää kauemmaksi.Tämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä haaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu kokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni viiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla haaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa.Maa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut maakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä. Lintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset linnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta lintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä erityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui kuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi. Kasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta, mistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät kilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties saivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden tyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut kerrassaan mitään syötävää.Ruokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan lyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea päälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai haavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät sen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai paloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla niitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä, vaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin saalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin oitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä.Saadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen monen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet sellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin tilaisuuden suuriin orgioihin.Osoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä, mainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi kuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta vesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden mukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista, tunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea maihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme.Pyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen yksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa viikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja niiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin.Paitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina hetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä vesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat itsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet. Ne olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta tuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen ankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden kautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen parempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet kertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä.Kuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme haaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja, joiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.»

Oli maaliskuun 31 päivä, kun tulimme Trinidad-saaren luo. Tahallamme olimme purjehtineet Atlantin-meren Amerikan-puoleista osaa, sillä päällystö ei vielä ollut päättänyt purjehdittaisiinko Hyväntoivonniemen vaiko Kap Hornin ympäri. Asian ratkaisu riippuisi siitä, millaiset pasaatituulet olisivat. Trinidad-saarelle päätettiin mennä maihin polttopuita ja juomavettä ottamaan.

»Seiling Direction» nimisestä merimiesten käsikirjasta luettiin pääasiallisesti seuraavat tiedot tuosta pienestä saaresta:

»Saaren muodostaa melkoisen korkea, syvien rotkojen halkoma kallioryhmä, joka osittain on rapautunut; sillä ei ole mukavaa satamaa eikä turvallista maihinnousupaikkaa, ei kasvillisuutta eikä juuri ollenkaan vettä.»

Selitys tästä saaresta oli tosin lohduton, mutta kumminkin päätti kapteeni Höök meidän tukalan tilamme tähden nousta maihin. Hän jätti laivanpäällikkyyden ensimmäiselle perämiehelle, kapteeni Jakobsénille käskien tämän risteilemään määrätyn matkan päässä maasta ja antoi laskea vesille ja miehittää valaanpyyntiveneen.

Itse hän asettui venettä ohjaamaan ja miehistö, johon kuuluivat: 2:nen perämies, luutnantti Hjalmar Höök, ylioppilas Stjerncreutz, Ernst Kellgren, merimies Sjöberg ja Schoultz (kertoja) laskivat komennon mukaan pitkät airot valtameren kirkkaan siniseen veteen ja soutivat reippaasti tuota salaperäistä saarta kohti. Parin tunnin kuluttua olimme saapuneet lähimpään rantaan. Mutta maihin nousu veneestä oli sillä kohdalla sula mahdottomuus, sillä ankaran myrskyn jälkeen kävi maininki vielä rajusti ja ranta kohosi melkein pystysuoraan levottomasta merestä. Kappaleen matkaa oikealle päin oli kuitenkin jyrkässä kalliossa portaan tapainen pengermä niin korkealla veden pinnasta, että ainoastaan laineiden korkeimmat harjat sinne ylettyivät, ja muutamain kalliohalkeamain kautta näytti se olevan jonkinlaisessa yhteydessä saaren huipun kanssa.

Tälle pengermälle kapteeni Höök päätti kavuta ylös, lähteäksensä sieltä jos mahdollista saaren sisäosiin tutkimusretkelle.

Hän teki suunnitelman ja se oli uhkarohkea; mutta meidän rohkeutemme, tarkan kuuliaisuutemme ja neuvokkuutemme ja ehkä suurimmaksi osaksi onnellisen sattuman kautta tuo suunnitelma osaksi onnistui. Me soudimme ulospäin vähän matkaa ja laskimme veneen ankkuriin noin parinkymmenen sylen syvyydelle. Valaan pyydysnuora oli ankkurinuorana. Sitten meni kapteeni Höök etukeulaan ja miehistö jaettiin siten, että kaksi sai nuorasta antaa perään ja kolme hiljaa ja varovasti soutaa äkkijyrkkää rantapenkerettä kohden. Meidän piti laskea vene niin lähelle kuin suinkin silloin, kun maininki sitä nosti, ja sitten nopeasti temmata se takaisin, kun laine laski. Mutta laine nousi ja laski useita syliä ja veden loiske ei likimainkaan ollut säännöllistä ja hiljaista.

Tuon kuoloa uhkaavan yrityksen me teimme moneen kertaan yhä uudestaan, joskus jysähtäen kallion kylkeä vastaan niin kovasti, että veneen liitokset nasahtelivat ja joskus saimme veneeseen paljon vettä. Mutta kuinka kävikään, niin temppu viimein onnistui ja kapteeni Höök pääsi voimakkaalla hyppäyksellä pengermälle. Ensimmäinen vaara oli ohitse ja nuoran avulla me hivutimme itsemme tarpeeksi kauas äkkijyrkästä penkereestä. Siellä valmistausimme kaikessa rauhassa paremmanpuoliseen kalastukseen sillä välin, kuin kapteeni Höök näkyi rohkeasti kiipeävän vaarallista äkkijyrkkää kalliota myöten ylös huimaavaa korkeutta kohti.

Kalastukseen ei meillä ollut suuriakaan valmistuksia. Pohjaonget jaettiin miehille ja metallitapseilla varustettuihin koukkuihin pantiin syötiksi pienet palaset suolaista läskiä. Ja sitten alettiin onkia.

Epäillen katselimme toisiimme, kun yht'aikaa viskasimme koukkumme veteen, mutta melkoisesti hämmästyimme, kun kala hetikohta nykäisi onkea. Mutta samalla oli ongen tapsikin poikki. Kaloja emme saaneet ainoatakaan päätä onkimalla. Nuo ahnaat kalat nousivat vedenkalvoon ja parveilivat sadoittain ympärillämme, valmiina sieppaamaan pois koukun ongesta niinpiankuin pääsivät siihen kiinni.

Mutta lopputiliä läskin syömisestä ei vielä oltu tehty. Veneessä oli meillä atrain, jossa oli monta tukevaa väkäpäistä piikkiä. Se oli kapteenimme tekemä mestarityö. Ja sillä me aloimme innokkaasti iskeä kalaparveen.

Tämä keino tepsi paremmin. Joskus saimme parikin yht'aikaa. Eikä tarvinnut ollenkaan käyttää mitään syöttiä, sillä syötiksi kelpasivat ne kalat, jotka pääsivät riistäytymään irti atraimesta tai selvisivät pelkällä naarmulla. Muutaman sekunnin kuluessa ahnaat toverit repivät ne kappaleiksi ja söivät suuhunsa. Muodoltansa nuo kalat olivat melkein lahnan näköisiä, mutta olivat vähän kapeampia ja tukevampia. Suomuksia niillä ei ollut, vaan sen sijaan niillä oli kaksi riviä kirkkaan valkoisia hampaita, jotka olivat ihmisen hampaiden kaltaiset. Kalojen pituus oli melkein kyynärä ja väri ruskea, tumma-täpläinen. Ne olivat tavattoman väkeviä ja sitkeähenkisiä. Me pidimme niistä ainoastaan kolme kalaa; muut viskattiin inhoten mereen toveriensa syötäviksi. Kun näki niiden tavattoman ahnauden, niin sai sen käsityksen, että jos ihminen olisi pudonnut mereen, niin ne heti olisivat hänetkin syöneet.

Sillävälin oli kapteeni Höök, turhaan yritettyään kiivetä vuoren kukkulalle, tullut takaisin penkereelle ja kutsui merkeillä venettä luoksensa. Monen rohkean yrityksen jälkeen meidän onnistui vapauttaa kapteenimme hänen vankeudestaan, mutta tämä luonnistui ainoastaan sen kautta, että hän epäonnistumisen uhalla rohkeasti hyppäsi pois kalliolta. Vene oli jo laskeutunut toista syltä, kun hän putosi alas ensin veneen etukeulan nokkaan ja siitä suinpäin veneeseen. Hänen tutkimusretkensä oli ollut hyödytön.

Ankkurimme oli tarttunut meren pohjaan niin lujasti, ettemme voineet sitä enää nostaa, sentähden jätimme sen ja rupesimme soutamaan pitkin rantaa löytääksemme sopivampaa maallenousupaikkaa. Jonkun tunnin soudettuamme näimme avaran puoliympyrän muotoisen lahden. Tämä näytti kokonaisuudessaan kolkon ja synkän näköiseltä, sillä sitä ympäröivät tummat, monta sataa jalkaa korkeat äkkijyrkät kalliomöhkäleet. Mutta tuota kolkkoa näkyä pehmensi vaalea hiekkarannikko, joka oli ikäänkuin sovinnon rakentajana asettunut alinomaa taistelevan meren ja uhmaavan lujan ja jyrkän rantapenkereen välille.

Veneemme käännettiin lahteen ja reippaasti soutaessamme se liukui hyvää vauhtia rantaa kohti, jota valaisi jo korkealle taivaan laelle noussut aurinko. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä miellyttävämpänä ranta houkutteli puoleensa, mutta rajummin nousi ja laski myös meren povi ja jättiläiskokoiset vuorenrinteet näyttivät ikäänkuin varoittavan: »älä tule tänne, muukalainen, jos henkeäsi ja vapauttasi pidät arvossa!»

Mutta niinkuin usein elämässä hymy pääsee voitolle, niin mekin soudimme edemmäksi pitämättä lukua siitä, miten kävisi. Kun tulimme lähemmäksi rantaa, niin meitä tervehti parvi kyyhkysen muotoisia kalalokkeja. Äänettöminä ne liihottelivat meidän ympärillämme ja laskeusivat täydellä luottamuksella istumaan mikä päähämme, mikä käsivarrelle tai airolle ja missä vain sijaa löysivät.

Näin ystävällinen vastaanotto tuntui erittäin miellyttävältä, mutta monta tuntia soudettuamme oli meille tullut kova nälkä ja tyydyttääksemme nälkäämme, jahka pääsisimme maalle, pyydystimme ja tapoimme muutamia näistä miellyttävistä linnuista.

Säikähtäen meidän julmuuttamme tai jostakin muusta syystä linnut jättivät meidät, kun tulimme lähelle rantaa. Sen sijaan huomiomme kiintyi paljon tärkeämpään seikkaan. Meren maininki muuttui jyrkäksi ja levottomaksi sekä toisenväriseksi. Iloisen mielialan sijaan tuli huolestunut totisuus. Aavistelimme jo hengenvaaraa. Jokainen tarttui lujemmin airoonsa ja kiinnitti katseensa tarkkaavasti ja luottamuksella kapteeniin, joka järkähtämättä kuin vaskinen kuvapatsas perää pitäen ohjasi venettä suoraan maata kohti. Sinisenvihreä, jyrkästi kohoava aalto nosti veneen huimaavan korkealle, veti sen jälkeen syvyyttä kohti niin syvälle, ettei vuoria enää näkynyt. Ja yhä uudelleen korkeuteen ja taasen syvyyteen viskeli meitä aalto, joka muuttui väriltään ja hahmoltaan yhä peloittavammaksi. Vielä oli airo kädessäni, ja vakuutettuna siitä, että nopea eteenpäin soutu oli ainoa pelastuksemme, varustausin lujasti tempaamaan airollani ja katseellani tahdoin kapteenille ilmaista: minä ymmärrän ajatuksesi, luota minuun!

Tuossa hän vielä seisoi minun mielestäni entistään ylevämpänä ja korkeampana, mutta hänen päättävässä katseessansa ei enää loistanut toivo, vaan hän näytti ohjaavan suoraan kuolemaa kohti.

Tuskin oli tämä ajatus syntynyt aivoissani, kun jo uusi aalto nousi syvyydestä. Se oli valtavan suuri ja hirvittävä majesteettisessa koossansa, koristettuna loistavilla helmillä ja hopeanhohtoisilla vaahtonauhoilla. Kuohuen ja väristen se nousi pystyyn veneen alla, heti sen jälkeen murtuen vaahdoksi ja paiskaten meidät veneinemme alas hirvittävään hautaan. Viimeiseen asti oli vene pysynyt oikealla suunnalla ja aallon mukana se meni nyt nurinniskoin. Minun viimeinen ajatukseni oli: tämä oli taitavasti tehty temppu, mutta se ei onnistunut. Tähän ajatukseni juoksu katkesi, minä menin tainnoksiin.

Kun tulin tajuihini, käsitin ensiksi, että olin pimeässä. Heti ajattelin, että nyt oli elämäni loppu käsissä. Ajatukseni tuli tavattoman nopeaksi. Silmänräpäyksessä koko elämäni juoksu kaikkine vähäpätöisine yksityisseikkoinensa kulki ohitseni.

En tuntenut yhtään kuolemanpelkoa, mutta mielestäni tuntui ikävältä, että elämä loppuisi niin pian. Ja kun ajattelin, että kotona olevat omaiset eivät saisi tietoa minun kuolemastani, vaan vuosikausia olisivat pelon ja toivon vallassa kohtalostani, niin tulin hyvin surulliseksi.

Mutta vesi ahdisti rintaani ja keuhkot vaativat ilmaa. Tuntui tuskallisen raskaalta. Kerta toisensa jälkeen olin hengittämäisilläni, mutta ymmärrys käski kestämään ja odottamaan viimeiseen saakka, mikä olisi ainoa pelastuskeino. Vielä muutama silmänräpäys, jonka kuluessa vaihtelivat toivo, heikkous ja epätoivoinen taistelu — sitten kohosin veden pinnalle ja sain hengittää ilmaa. Se oli vain lyhyt henkäys. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi hirvittävä aalto ylitseni. Ajatukset eivät enää koskeneet menneitä, vaan katselivat loppua kohti, sillä hengittämisen tarve oli vastustamaton.

Mutta nytkin, kun vastustuskykyni oli murtunut, onnistui minun jälleen vetää syvä ja virkistävä henkäys. Sitten taas samaa taistelua hengen säilyttämisestä, mutta taistelua ei kestänyt enää kauan. Joka kerran kun kohosin veden pinnalle sain vetää useamman henkäyksen ja viimein tunsin jalkojeni ulottuvan pohjaan. Silloin taas elpyi toivo ja rohkeus kasvoi. Suuri aalto oli viskannut minut koko joukon lähemmäksi rantaa, mutta jätti minut siihen ja syöksi kovalla pauhulla loivaa hietikkorantaa ylöspäin. Sen verran kuin kykenin, koetin päästä sen jäljestä ylemmäksi. Ja kun aalto syöksyi takaisin entistä peloittavampana ja hiekan sekaisena, niin minä kyykistyin, jotten sen suuren painon alla musertuisi ja jälleen menisi syvyyteen. Näin minua suuret aallot viskelivät edestakaisin; välistä toivottomana pelastuksesta, toisen kerran toivoen pelastuvani, mutta aina samoja temppuja tehden onnistui minun viimeinkin päästä kuivalle maalle.

Taistellessani pelastumisestani näin usein toverien päitä, käsivarsia tai jalkoja kohoavan aalloista ja jälleen vaipuvan veden alle. Kaikki toverit pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle. Hetkisen myöhemmin näimme veneenkin kumma kyllä muutaman kymmenen sylen päässä sivullapäin siitä, missä me olimme päässeet maalle. Se oli kulkenut vaarallisimpien rantatyrskyjen lävitse ja nyt sitä laineet viskelivät sinne tänne rannan vierellä. Meidän voimakas kapteenimme oli kuitenkin ainoa, joka sellaisessa uupumuksen tilassa maallepääsemisen jälkeen vielä kykeni veneestäkin huolehtimaan. Hänen kehoituksistaan me riensimime pelastamaan veneemme särkymästä. Sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä päästäksemme veneeseen käsiksi täytyi meidän tunkea läpi soransekaisen veden läikkeen, joka joskus kohahti päittemme yli.

Vimmattujen ponnistusten jälkeen onnistui meidän viimein saada surkeasti ruhjottu veneemme niin ylös maalle, että se tavallisissa olosuhteissa oli turvassa. Pelastetuiksi saimme vielä muutamia airoja ja valaanpyyntinuoran sekä vesilekkerimme. Viimemainittu oli melkein tyhjä; kalat, linnut ja kaikki muut varustukset olivat menetetyt, lukuunottamatta paria pippurijuurta, jotka kapteeni oli ottanut mukaansa istuttaaksensa ne saarelle. Kun olimme pelastaneet mitä pelastettavissa oli, oli aurinko jo laskenut liki mailleenmenoa. Alkoi puhaltaa niin viileitä tuulenhenkäyksiä, että tunsimme tarvitsevamme tulta lämmitelläksemme. Silloin tuli aika puuha etsiessä minun tulitikkujani, jotka heti pelastumisen jälkeen olin asettanut kuivamaan polttavan kuumalle hietikolle. Tuskin milloinkaan on ollut uutterampia aarteenetsijöitä kuin me sillä kertaa, ja meidän onnistuikin löytää kaivatut tikut.

Tuulen ajamia puita, jotka tuotapikaa koottiin, ladottiin nyt huolellisesti valkean sytyttämistä varten. Kahdesti niiden sytyttäminen jäi onnistumatta, kun tuuli puhalsi tulen sammuksiin, mutta viimeisellä minun kolmesta tulitikustani saatiin tuli syttymään. Mainitsemista ansaitsee, millä tavoin se onnistui, vaikka se näyttääkin vähäpätöiseltä sivuseikalta. Kapteeni Höök näet siinä osoitti erikoista toimekkuutta. Hän pisti ison tukon hienoja lastuja avatun paitansa rintamuksen sisäpuolelle ja sanoi minulle:

»Sytytä nyt, poika, mutta tee se maltillisesti, sillä nyt on hengenpelastus kysymyksessä!»

Minä kyykistyin hänen eteensä, ja toverit olivat asettuneet piiriin meidän ympärillemme. Käteni vapisi, kun raapasin tulen tikulla ja sytytin lastut. Liekki leimahti ja loisti kirkkaasti. Minä odotin, että kapteeni olisi sytyttänyt puurovion, mutta hän ei pitänyt kiirettä. Vasta sitten, kun hänen koko povensa oli kärventynyt, asetti hän sytykkeet lastukasan ja puiden alle, jotka heti syttyivät iloiseksi valkeaksi valaisten punaisella valollaan vankilamme seinän tumman juuren.

Kuun noustessa meidän ympäristömme sai kammottavan näön. Melkein pystysuoraan nousi kallioseinä ympärillämme, monta sataa jalkaa korkealle, päättyen ylhäällä ihan suoraan reunaan, ja sulki kovaan syliinsä puoliympyrän muotoisen merenlahden, jossa oli ainoastaan sisimmässä pohjukassa muutaman kymmenkunnan sylen levyinen hiekkarannikko. Tämä vuoriselänne yhdisti toisiinsa kaksi merestä kohoavaa jättiläiskokoista keilaa. Paitsi näitä oli vielä merelle päin ikäänkuin vartijoina rivi matalampia kallionhuippuja, joiden välillä oli aaltomaisesti laskehtivia muureja. Päämuurin äärimmäisiä kärkiä yhdisti kaaressa kulkeva jono vedenalaisia kareja, joiden yli valtameren tavattoman korkeat aallot hyökkäsivät monen sylen korkuisina ukkosen tapaisella jyminällä.

Tämä hirvittävä vankila kävi vieläkin synkemmäksi sen takia, että me olimme janoissamme, nälissämme ja uuvuksissa ponnistuksista sekä puolialastomina. Useimmat meistä olivat lakittomia ja muutamilla ei ollut kenkiäkään jalassa.

Jonkun ajan kuluttua auringonlaskun jälkeen tuli näkyviin joukko maakrapuja, jotka elivät maanalaisissa käytävissä. Ne olivat väriltään keltaisia, ruumis pyöreä ja latuskainen, noin kolmen tuuman levyinen, ja kulkivat kuudella jalalla, joissa oli suuret terävät kynnet, ja niillä ne vaatteidenkin lävitse tekivät verihaavoja. Niin rohkeita ne olivat, että aina piti olla varuillaan karkoittaakseen niitä luotansa. Nälkämme tyydyttämiseksi koetimme paistaa niitä hiilillä, mutta näin valmistettuina niillä oli niin inhoittava maku, ettemme mitenkään voineet niitä nauttia.

Saadaksemme paremmin olla rauhassa noilta häpeämättömiltä matelijoilta ja pysyäksemme lämpiminä teimme niitä vastaan oikeita hävitysretkiä ja vetäydyimme sitten lähemmäksi tultamme ja peitimme itsemme auringon kuumentamalla hiekalla.

Seuraavan päivän aamunkoitossa aloimme korjailla venettämme, jotta se olisi kunnossa, jos meren tyrskyt myöhemmin asettuisivat. Joka paikassa, missä naulat eivät olleet välttämättömän tarpeelliset, ne vedettiin ulos ja lyötiin siihen, missä niitä parhaiten tarvittiin. Sillä tavoin ja purkamalla valaanpyyntinuoraa tilkkeeksi saimme veneen jotakuinkin kuntoon. Sillävälin oli Stjerncreutz vuoren halkeamaa myöten kiivennyt ylempänä olevalle penkereelle. Siellä hän oli koonnut kourallisen harmaankirjavia papuja, jotka hän meille jakeli.

Kapteenin luvalla läksimme matruusi Sjöberg ja minä keräämään enemmän papuja, ja kahden vuorokauden paastoamisesta johtuva nälkä teki pavut mielestämme varsin maukkaiksi. Pian olimme vuoren halkeamasta löytäneet niitä kosolti, niistä söimme itse osan ja lopun veimme tovereille. Muut kaikki söivät halukkaasti, mutta kapteeni ja Stjerncreutz niitä inhosivat.

Laiva oli sillävälin ankkurissa niin kaukana saaresta, ettei sieltä voitu nähdä, miten vene oli maalle saapunut. Päivä kului laivalla odottaessa miehiä takaisin, yö ja seuraava päivä samoin, ilman että maalta saatiin mitään tietoja. Silloin ensimmäinen perämies kapteeni Jakobsén päätti jättää laivan päällikkyyden tynnyrintekijä Mickelsonille, joka oli ollut mukana valaanpyyntiretkellä Ohotan merellä sekä harppuuninheittäjänä että venheenohjaajana ja päällysmiehenä.

Soutajinaan viisi reipasta yhtiömiestä lähti kapteeni J. laivasta. Kauan he soutelivat saaren rannikkoa pitkin ison matkan päässä maasta ja näkivät viimein kaksi miestä, jotka viittauksilla koettivat estää heitä tulemasta lähemmäksi. Meren kohina esti kuulemasta, mitä he huusivat. Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Viimein veneessä olijat sitoivat kaksi valaanpyyntinuoraa peräkkäin, yhteensä 400 syltä pitkältä, vesitynnyri sidottiin nuoran päähän ja laskettiin laineiden kuljetettavaksi rantaan. Tynnyrin sisään oli pantu paperia ja lyijykynä. Maalla olijat heti hoksasivat, mikä oli tarkoitus. He kirjoittivat paperiin tiedonantoja, ja kun vesitynnyri nuoralla vedettiin merentyrskyjen lävitse takaisin veneeseen, saatiin siellä tietää, että laineiden tyrsky oli kaatanut ja vahingoittanut heidän veneensä, että kaikki olivat joutuneet veden varaan, ja kaikki ruokavarat ja ampuma-aseet menneet hukkaan. Töin tuskin olivat miehet päässeet maalle, jonne venekin oli joutunut. Kumppaneita pyydettiin heti palaamaan laivaan ja panemaan ruokavaroja, nauloja, laivan tilkkeitä y. m. tynnyriin, jonka vesi ja tuuli toisivat maalle, sillä toverit olivat ihan nälkiintyneitä.

Laivasta tulleet huomasivat mahdottomaksi nousta tällä paikalla maihin ja soutivat takaisin laivaan, joka oli saaresta muutaman meripeninkulman päässä.

Kun vene oli kadonnut maalla olevien näkyvistä, kokoonnuimme tulen ääreen neuvottelemaan. Pitkää neuvottelua ei tullut, sillä asia oli selvä. Näiden tyrskyjen lävitse emme ikinä voisi tunkeutua ulos merelle. Yksimielinen päätöksemme sentähden oli kiivetä vuorenharjanteen yli etsiäksemme saaren vastakkaiselta puolelta maallenousupaikkaa. Siihen tuumaan ei kuitenkaan ryhdyttäisi, ennenkuin olimme koonneet puita tulen virkistämiseksi sitä tapausta varten, että meidän olisi pakko tulla takaisin.

Sitä tehdessä Sjöberg ja minä äkkiä tunsimme päänhuimausta ja rupesimme ylenantamaan rajusti. Vähän ajan kuluessa me tulimme niin heikoiksi, ettemme enää jaksaneet nousta seisoalle.

Kun meidän tilassamme ei näyttänyt tulevan parannusta, päättivät toverit tällä kertaa jättää meidät yksikseen mennäksensä tehtyä suunnitelmaa toimeenpanemaan, mutta vakuuttivat varmasti tulevansa takaisin meitäkin pelastamaan, jos vain löytäisivät jonkin pelastuskeinon. Meidän mielestämme oli järjetöntä estää heitä lähtemästä, ja kun me itse luulimme kuolevamme, niin me kehoitimme tovereita kiiruhtamaan pelastaakseen oman henkensä.

Siitä vähäisestä vesimäärästä, jota Stjerncreutz kantoi kaulassaan ruutisarvessa, he kaatoivat Sjöbergille ja minulle osan sumutorveen, jonka pää oli tulpalla tukittu. Sitten he sanoivat veljelliset jäähyväiset ja lähtivät matkalle.

Iltapuolella, kun aurinko laskeusi vuorten taakse ja tuli vähän viileämpi, tunsimme itsemme virkeämmiksi. Minä olin vähän paremmissa voimissa ja ryömin veneen luo, toin sieltä vesiastian, josta me vuorotellen joimme muutaman pisaran sillä kostuttaaksemme kuivaa kieltämme. Eihän juoma oikeastaan ollut vettä, sillä se oli mustaa kuin kirjoitusmuste ja maistui ruudille, mutta sillä oli ihmeellisen virkistävä vaikutus. Jonkin ajan kuluttua olimme jo siksi paljon reipastuneet, että kykenimme istumaan. Terveyden mukana palasivat voimat ja elämänhalu. Minä rupesin houkuttelemaan Sjöbergiä, että me lähtisimme seuraamaan toisten jäljessä. Viimein hän suostui, vaikka luuli sitä hyödyttömäksi.

Ensin laahustimme tulen luo, johon lisäsimme puita voidaksemme lämmitellä, jos meidän täytyisi palata takaisin, ja sitten me vuoroin astuen vuoroin ryömien aloimme seurata kumppanien jälkiä. Tavattomien ponnistusten jälkeen tulimme kappaleen matkaa jyrkkää rinnettä myöten ylemmäksi ja kuulimme vähän matkan päästä edempää valituksia. Äänestä tunsimme, että siellä oli Hjalmar Höök. Me arvasimme, että hän samoin kuin mekin oli sairastunut papujen syömisestä, ja koetimme jouduttaa ylöspäin kiipeämistämme. Tultuamme hänen luoksensa ilahtui mielemme, kun emme enää olleet vain kaksin ja asetuimme hänen viereensä, päättäen kaikki kolme kuolla yhdessä.

Mutta pian saimme kokea, ettei tämä paikka ollut sellainen, että siinä olisi saanut edes rauhassa kuollakaan; sillä lukemattomat maakravut ympäröivät meidät valmiina käymään kimppuumme heti kuin pysyimme liikkumattomina.

Vaikka Hjalmar Höök oli meistä enimmän sairas, oli hän tavattomasti vihoissaan noille iljettäville, ryömiville syöpäläisille ja hosui ympärillensä kuin vimmattu. Mutta kuinka olikaan, niin hänkin alkoi tuntea voivansa paremmin ja päätimme kiivetä vielä eteenpäin.

Uupumuksen, pimeän ja hankalan maanpinnan vuoksi kulkumme edistyi melkein vain tuuman erältään. Missä mahdollista oli, siinä lepäsimme minuutin ja sitten jälleen eteenpäin. Olimme siten jatkaneet matkaamme kenties tunnin ajan, kun taas kuului voihkimista ja valitusta. Siellä oli Kellgren, joka myöskin kärsi tuskia syömiensä papujen tähden. Välimatka hänen luoksensa ei ollut kuin parikymmentä syltä, mutta kun me olimme niin voimattomassa tilassa, kesti ison aikaa, ennenkuin jaksoimme raahautua hänen luoksensa. Suuresti hänkin ihastui meidän saapuessamme hänen luoksensa, mutta pelastuksen mahdollisuudet eivät siitä parantuneet.

Eihän nyt enää ollutkaan kysymys pelastumisesta; olimme jo selvillä siitä, että kuolisimme, mutta olimme myöskin hyvillämme tietäessämme, ettemme jäisi kukin aivan yksin kuolemanhetkellä.

Lähes puoliyöhön asti olimme täten istuneet aloillamme, kun kuulimme kapteenin ja Stjerncreutzin äänet yhä lähempää. Ilmoittaaksemme läsnäolomme me silloin aloimme huudella sen verran kuin kuivat kurkkumme sallivat. He tulivat pian luoksemme ja sanoivat, etteivät he olleet jaksaneet nousta jyrkkää rinnettä ylöspäin, mutta jonkun matkan päässä siitä, missä nyt olimme, olivat he kumminkin löytäneet vuorenrotkon, joka kyllä oli jyrkkä, mutta sitä myöten oli mahdollista laskeutua alas toiseen lahdelmaan.

Useimmat meistä — kertoo Schoultz edelleen — minäkin niiden joukossa, olimme haluttomat kokemaan enää tämän enempiä vaivoja, mutta kapteeni Höök, joka ei ollut sairas ja joka luonteeltaan oli meistä toimellisin, ei antanut perään, vaan kehoitteli ja houkutteli meitä, kunnes suostuimme yrittämään.

Me lähdimme liikkeelle, kun olimme virkistäneet kielemme viimeisillä pisaroilla Stjerncreutzin ruutisarvessa olevasta sotkusta. Kulkumme oli verrattain helppoa, osittain sen vuoksi, että lepääminen ja yön viileys oli meitä virkistänyt, osittain siksi, että tiemme oli jotakuinkin tasaista ja kuunvalon valaisemaa.

Kun tulimme edellämainitulle vuorenrotkolle, syntyi väittelyä siitä, oliko mahdollista laskeutua alas sitä myöten, ja lopputulokseksi tuli, että meitä oli kaksi eri puoluetta, toisessa Höök-veljekset ja Kelleren, toisessä Stjerncreutz, Sjöberg ja minä. Edelliset alkoivat laskeutua alas, mutta me toiset käännyimme takaisin tulen luo.

Meidän alaslaskeutumisemme kävi tavattoman raskaaksi ja vaikeaksi. Luultavasti olimme palanneet takaisin toista tietä kuin olimme nousseet vuoren päälle. Maaperä, jota astuimme, oli murenevaa ja rapautunutta vuorta, joka harvoin tarjosi kiinteää jalansijaa, mutta jokaisella askeleella mureni ja sortui alas. Kaiken vastoinkäymisen lisäksi kuu peittyi pilviin ja tuli pilkko pimeä. Stjerncreutz, joka meistä oli parhaiten voimissaan, kulki edellä, mutta Sjöberg ja minä olimme liian heikot pysyäksemme hänen rinnallaan. Vaikka hän meitä odotteli, niin jäimme hänestä yhä enemmän jäljelle ja pian emme hänestä enää mitään kuulleet. Kuta alemmaksi tulimme, sitä epäedullisemmaksi kävi maan pinta. Usein kompastuimme tai kaaduimme taikka luistimme alas soran ja kivien seassa.

Tällaisten mäenlaskujen vuoksi jouduimme alas jotenkin pian. Ranta oli jo likellä, kun Sjöberg käyden toisten edellä kadotti jalansijan ja luisti alamäkeä mukanansa koko vieremä kiviä ja soraa. Minä huusin hänelle niin lujasti kuin jaksoin, mutta en saanut mitään vastausta.

Kauan olin epätietoinen siitä, minkä tien valitsisin, mutta sitten mielestäni oli parasta seurata Sjöbergin viitoittamaa uraa, sillä arvelin, että hän oli puhdistanut tien. Se oli niin jyrkkä, että minun täytyi asettua selälleni ja luistaa alas onnenkaupalla. Yritys onnistui oivallisesti, silloin tällöin vain matkaa hillitsi jokin vähäinen ulospäinpistävä kallionkieleke. Kauan en vielä kuitenkaan ollut luistanut, ennenkuin jysähtäen seisahduin eräälle isommalle penkereelle. Sen reunalta koettelin varovasti eteeni jalallani ja huomasin kauhukseni olevani äkkijyrkän partaalla. Pudottaessani alas pieniä kiviä kuuluivat ne katoavan pohjattomaan syvyyteen. Sillä hetkellä nousi mieleeni kauheita aavistuksia Sjöbergin kohtalosta. Tahdoin huutaa hänelle, mutta en saanut kurkustani pakotetuksi muuta kuin tuskin kuuluvia käheitä kuiskauksia.

Tähän asti olin ponnistellut eteenpäin ainoastaan sen vuoksi, etten jäisi erilleni tovereistani, mutta tämän kuilun partaalla valtasi minut kauhu ja itsesäilytysvaistoni pani minut toimimaan.

Varovasti käännyin niin, että kasvoni olivat kallioon päin ja rupesin tarkoin tutkimaan paikkaa ympärilläni. Yläpuolellani oli kallio niin jyrkkä ja tasainen, etten terveenäkään olisi voinut kiivetä sitä myöten ylöspäin; mutta ilokseni huomasin, että penger vähän kohoten jatkui vasemmalle päin. Tätä myöten ryömien tulin jälleen jyrkänteelle, joka kaikeksi onneksi ei ollut sen korkeampi, kuin että ilman vaaraa voin laskeutua sitä myöten alas. Tällä tavoin olin saapunut samaan rotkoon, jota myöten olimme nousseet vuoren laelle.

Vielä vähän matkaa tukalaa kulkua ja olin päässyt rantaan. Tulen luokse, joka leimusi korkealle, oli tuskin sataa syltä, ja sen ääressä näin ilokseni kahden ihmisen liikkuvan. Perille tullessani tunsin ihmeekseni Stjerncreutzin ja Sjöbergin, jotka vuorotellen ryyppäsivät vesilekkeristä. Luulin, että he joivat suolaista merivettä ja varoitin heitä, mutta he vastasivat: »Juo, juo, se on suolatonta vettä.» Silloin minäkin hyökkäsin lekkerin kimppuun ja join sen aukosta. Tosiaankin, se oli raitista ja hyvää juomavettä. Minä join juomasta päästyänikin ja nautin niin, että sitä on mahdotonta kuvata. Ja kun olin tyyten sammuttanut janoni, tunsin itseni kuin toiseksi ihmiseksi, minua ei enää vaivannut nälkä eikä jano. Saatoin hengittää ja puhua kärsimättä enää tuskia. Ja silmäluometkin, jotka äsken töin tuskin sain liikkumaan kuivuneiden silmäterieni yllä, alkoivat vähitellen räpytellä esteettömästi.

Kun kyselin, mistä toverini olivat löytäneet vettä, ilmoitti Sjöberg, että hän liukuessaan alas vuorelta oli mennyt tainnoksiin, mutta aivan ihmeteltävä onni seurasi häntä, sillä hän osui erään kallion alapuolelle, jolta puro loristen virtasi alas. Herätessään tajuihinsa hän tunsi kasvoillensa vihmovan vettä, jonka pelkkä kosketuskin riitti palauttamaan toiminnanhalun. Hän asettui niin, että vesi tuli hänen suuhunsa, kasvoille ja rinnalle. Virkistyttyään hän meni veneelle, otti sieltä vesilekkerin ja täytti sen vedellä, jotta voisi meidän palatessamme virkistää meitä tuolla suloisella juomalla.

Juotuamme melkein liiaksikin kaivoimme itsemme hiekkaan tulen läheisyyteen viimeinkin levähtääksemme kärsimysten ja vaivannäköjen jälkeen.

Toverit nukkuivat pian, mutta minä en saanut unta, jonka tähden otin esille muistiinpanokirjani ja aloin siihen kirjoittaa kertomusta seikkailustamme siltä varalta, että jos kuolisimme nälkään, ihmiset, jotka mahdollisesti vastedes tulisivat tälle saarelle, minun muistiinpanoistani saisivat tietoa kohtalostamme. Nämä muistiinpanot, samoin kuin monet muutkin, hävisivät myöhemmin sattuneessa tulipalossa.

Aamun sarastaessa olimme kaikki nousseet ja rupesimme tarkastelemaan ympäristöä. Silloin kummastellen huomasimme, että meren tyrskyt olivat melkoisesti laimentuneet, eräässä paikassa niinkin paljon, että meistä näytti mahdolliselta soutaa niiden lävitse, jonka tähden yritimme työntää veneen vesille. Se ei meille kuitenkaan onnistunut, vaikka toimimme käytännöllisesti ja ponnistelimme viimeisetkin voimamme.

Lohduttomina laskeuduimme taas levolle. Mutta rohkeutemme masentuessa alkoivat nälän tuskat jälleen kalvaa. Mutta siinäkin saimme pikaisen jos kohta vähäisen huojennuksen. Vuorilta tuli lentäen pieniä valkoisia pääskysen kaltaisia, mutta pienempiä lintuja, jotka pakkasivat istumaan meidän päällemme. Silloin varustimme kepit käteemme ja onnistuimme lyömään niistä muutamia (3—4) hengiltä.

Lintujen ruumiit olivat tuskin pikkusormen puolikasta suuremmat. Ne me paistoimme hiilistöllä ja söimme. Oikeastaan tämä ateria vain ärsytti ruokahaluamme, mutta kun tiesimme, että ruumiimme joka tapauksessa oli saanut ravintoa, rauhoituimme melkoisesti.

Vähän auringonnousun jälkeen kuului ylhäältäpäin merkinanto. Siellä oli kapteeni Höök, joka toi iloisia uutisia. Hän oli seuralaisinensa kulkenut onnellisesti vuoren rotkoa myöten toiselle lahdelle ja siellä hänen oli yönaikaan onnistunut pyydystää suuri merikilpikonna ja sitäpaitsi hän oli löytänyt pesän, jossa oli useita satoja kilpikonnan munia. Munia syömällä he olivat tyydyttäneet nälkänsä. Vettä he olivat myöskin löytäneet runsaasti.

Kapteeni Höökin aikomus oli ollut saada meidät mukaansa toiseen lahteen, mutta kun laineiden tyrsky täällä oli asettunut, niin päätimme täältä käsin yrittää veneellä ulos ranta-aallokosta ja toiselta paikalta, joka oli vaaraton, hakea toverit ja sitten palata takaisin prikiin.

Ei ollut helppoa panna toimeen tätä päätöstä, kun voimamme olivat niin surkeasti uuvuksissa, mutta nälän tunne ja pelastumisen toivo virkisti meitä sen verran, että rohkeasti ryhdyimme toimeen.

Ensimmäinen tehtävämme oli vetää vene noin parikymmentä syltä sivullepäin. Se saatiin suoritetuksi suurin ponnistuksin. Sitten suunnattiin veneenkeula kohtisuorasti hyökylaineita vastaan ja airot »piikattiin» jyrkästi. Airojen piikkaamiseksi sanovat merenkulkijat sitä tapaa, että airo asetetaan hankaan ja kädensija veneen laidan sisäpuolelle tehtyihin loviin alas, niin että airojen lavat ovat korkealla vedestä. — Sitten miehet riisuivat saappaansa ja muut sillä kertaa vähemmin tarpeelliset vaatteet, ja kaksi miestä asettui kummallekin puolelle venettä. Näiden varustusten jälkeen kapteeni antoi seuraavat ohjeet: »Kun minä huudan: Nyt! silloin kaikki lykkäämme venettä niin pitkälle laineitten lävitse kuin jaksamme, huolimatta siitä vaikka vesi hulahtelisi päittemme ylitse; sitten hyppäämme veneeseen ja soudamme kaikin voimin, kunnes pääsemme tyynemmälle vedelle, siellä sitten voimme levätä.»

Merkinanto-komento kuului ja me syöksyimme esiin. Neljä eri kertaa yrityksemme epäonnistui ja aalto paiskasi meidät takaisin maalle, vene vettä täynnä reunoja myöten, mutta viidennellä kerralla murtauduimme laineen lävitse. Silloinkin oli aivan täpärällä, ettei vesi meitä viskannut takaisin, sillä soutumme oli hyvin voimatonta ja sitä paitsi kaksi miestä lakkaamatta teki työtä veneen tyhjentämiseksi vedestä, jolloin minun pitkävartiset saappaani saivat toimittaa vesiäyskärin virkaa.

Onneksemme oli melkein tyven; ainoastaan heikkoja tuulenhenkäyksiä puhalsi joskus maalta päin. Hitaasti ja hiljaa vene kulki kaukaista päämääräämme kohti. Ilman kapteeni Höökiä emme olisi koskaan tulleet perille. Hän oli väkevämpi kuin me kolme muuta yhteensä — ja sen lisäksi hän oli iloisella mielellä ja luoden valoisia tulevaisuudenkuvia eteemme osasi pitää yllä meidän rohkeuttamme ja innostustamme.

Soudettuamme 5 tai 6 tuntia saimme taas iloksemme nähdä prikimme ja veneen, joka sieltä tuli soutaen meitä kohti. Kohdatessamme toisen veneen huusimme ensiksi: »antakaa meille ruokaa!» Levottomassa mainingissa lähellä rantaa eivät veneet kuitenkaan voineet laskea kiinni toisiinsa. Sentähden meidän veneemme otettiin hinattavaksi määrätylle maihinnousupaikalle, johon oli vain muutaman minuutin soutaminen.

Maallenousu ei ollut vaaratonta, mutta toisen veneen reippaan miehistön avulla se onnistui oivallisesti. Heti maalle päästyämme riensivät uudet toverimme meitä ruokkimaan. Silloin olivat näköni ja kuuloni tavattomasti heikontuneet. Aivan ensiksi minulle annettiin — typerästi kyllä — ryyppy paloviinaa. Kun se asetettiin huulieni eteen ja sanottiin: »Juo!», niin minä sen join tuntematta, mitä se oli. Tuskin olin nielaissut ryypyn, niin kaaduin maahan tiedotonna. En tiedä, miten kauan siinä pyörtyneenä makasin, mutta heräsin siihen, että minua nostettiin ja pidettiin istuvassa asennossa. Senjälkeen tunsin, että minua syötettiin jollakin, jota tukalasti nielin tietämättä mitä se oli. Silloin en voinut nähdä enkä kuulla. Millä tavoin minua sen jälkeen virvoitettiin, sitä en tiedä, mutta kauan kesti, ennenkuin jälleen saatoin käyttää aistimiani.

Iltapäivällä lähtivät molemmat veneet saarelta, heikoimmat miehet eheässä veneessä, ja illan suussa me jo olimme terveinä laivassa. Sydämellisellä ilolla meitä tervetulleiksi jälleen toivottivat sekä miehet että naiset, jotka kaikki olivat olleet levottomina sekä meidän että omasta puolestansa. Kolme päivää ja kaksi yötä oli seikkailu kestänyt ja koko sinä aikana en ollut nukkunut vähääkään. Minulla ei sentähden ollut nyt mitään sen suurempaa halua kuin päästä levolle ja kun minut oli autettu makuulle, nukuin hetipaikalla, enkä herännyt ennenkuin myöhään seuraavana päivänä.

Laivaan tullessamme laiva oli ankkurissa noin puolentoista meripeninkulman päässä maasta ja uuteen venesatamaan oli kahta kertaa pitempi matka. Kapteeni oli päättänyt viipyä täällä jonkun aikaa täyttääksensä polttopuuvarastoamme haaksirikoissa särkyneistä puista, joita meren aallot olivat viskelleet rannikolle. Venesatamaan oli jo lähetetty vene miehistöineen tuomaan pyydystettyä kilpikonnaa ja puulauttaa.

Sain sitten kuulla, kuinka suuri levottomuus ja sekasorto oli vallinnut laivassa koko päällystön ollessa poissa.

Ensimmäinen perämies, kapteeni Jakobsén oli näet jättänyt päällikkyyden laivan rakennusmestari Östmanille ja oli itse mennyt mukaan meitä etsimään. Minä en voi ratkaista, mitenkä miehekkäästi Östman hoiti tointaan, mutta kerrottiin, että naisetkin tahtoivat sekaantua laivan komentamiseen. Yhtä kaikki, onnellisesti päättyi kaikkityyni, ja toimensa johdosta ruvettiin Östmania siitä lähtien nimittämään »Isoksi» ja sen nimen hän sai pitää koko ikänsä. Tuon liikanimen lienee hänelle antanut maisteri Federley siitä erikoisesta syystä, että Östman oli reistaillut ja »prassaillut» varsinkin laivan isoa purjetta.

Levoton hälinä oli tietysti lakannut Jakobsénin palattua laivaan, mutta rauha vakiintui vasta kapteeni Höökin saapuessa.

Iltapuolella vene palasi maalta tuoden lautalla puita ja niitten päälle köytetyn suuren kilpikonnan sekä tynnyrin täynnä juomavettä. Näin tervetulleet tuliaiset hinattiin ylös laivankannelle ja tunnin kuluttua kilpikonnalihapullat jo kärisivät tulella kabyssin hellalla, ja keittoliesi sai niellä polttopuita minkä kerkisi. Ilma oli pitkät ajat erittäin ihana ja se suuressa määrin edisti meidän muonatarpeiden hankintaretkiämme.

»Meren läikkyminen rantaa vastaan — kirjoittaa K. F. Nilsson — tapahtuu säännöllisesti paisuvina ja vähentyvinä laineina. Ensin tulee joukko suuria hyökylaineita, jotka vyöryvät rannalle perässänsä pienempiä. Kun suuret laineet rannalla ovat kokoontuneet, niin ne syöksyvät takaisin merelle ja tukehuttavat pienemmät. Jälleen tulee uusia suuria aaltoja mereltä ja muuttaa veden läikkymisen niin, että se vuorotellen virtailee rantaan päin ja siitä pois. Tätä virtailua täytyy käyttää hyväksensä päästäksensä maalle tai maalta pois. Ensimmäinen venekunta palasi retkeltänsä vasta neljäntenä päivänä surkeassa tilassa; muutamat lakittomin päin, huivit päähän sidottuina ja vaatteet repaleisina, kalpeina ja nälkiintyneinä. Kolmen vuorokauden aikana olivat miehet koettaneet elättää itseänsä maakravuilla, kilpikonnanmunilla ja jonkinlaisilla kalalokeilla, joita löivät kuoliaiksi, kun ne tulivat uteliaisuudesta liian lähelle.

Toverien palattua lähdimme maihin seuraavana päivänä kolmella hyvin varustetulla veneellä. Maihinnousu tapahtui seuraavalla tavalla: vene soudettiin lujaa vauhtia meren tyrskyihin, jotta se tottelisi peränpitäjän melaa. 50:n sylen päässä rannasta airot otettiin veneeseen ja aaltojen tyrsky viskasi venettä huimaavaa vauhtia rantaa kohti. Perämiehen oli silloin pidettävä kurssinsa suorassa.

Kun tyrsky palaa rannalta ja hillitsee veneen vauhdin, niin kaikki muut soutajat, paitsi perämies, hyppäävät veneestä pois ja kiskaisevat vastaan tulevan tyrskyn lävitse veneen ylös maalle. Merelle lähtö tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä. Airot piikataan pystyyn, venekunnan soutumiehet, yhtä monta kummallakin sivulla, vetävät venettä hyvää vauhtia suuriin vastaantuleviin merentyrskyihin ja pitävät sitä kiinni, kun laineet kokonaan vyöryvät sen yli. Kun sitten rannalta palaavat aallot tulevat takaisin merelle päin, niin joka mies hyppää veneeseen, jota aallot vievät ulospäin, ja lujalla soutamisella vastustetaan sitä veden tulvaa, joka taasen hyökkää maalle päin.»

Trinidad-saari on noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikolta, kokonaan asumaton, vaikka siellä näkyi jäännöksiä ihmisasunnoista ja viljelysyrityksistä. Siellä oli aikoinaan asunut munkkeja, jotka yrittivät eristäytyä maailmasta, mutta saaren kaukainen ja yksinäinen asema sekä vaikea pääsy sinne olivat nähtävästi pakottaneet munkit sieltä poistumaan.

Imperator Aleksander IImiehistöineen oleskeli pari viikkoa tämän saaren läheisyydessä sangen tärkeistä syistä. Juomaveden ja polttopuiden saanti olivat hyvin tärkeitä, ja ne tarpeet saatiinkin siellä runsaasti tyydytetyiksi. Haaksirikkoutuneista laivoista oli tuuli ajanut maalle pirstaleita ja vettä saatiin mereen juoksevasta purosta. Ja lisäksi saatiin edeltäkäsin aavistamaton tärkeä ja hyödyllinen saalis, joukko komeita merikilpikonnia, useimmat noin 500 naulan painoisia sekä paljon niiden munia; niistä riitti tuoretta lihaa yli kuukauden ajaksi. Ruokavarasto sai näistä varsin tervetulleen lisäyksen.

Toverien pakinat kilpikonnain pyydystämisestä saivat Schoultzinkin muutamia kertoja uudelleen menemään maihin ja jo ensimmäisenä yönä hän osallistui hyvän saaliin pyyntiin. Pyyntitavasta hän muistiinpanoissaan kertoo näin:

»Auringonlaskun jälkeen menimme piiloon kaksi erällään pitkin rannikkoa siellä täällä olevien kivien taakse vähän matkaa rantapiistä. Siellä pysyttelimme hiljaa ja tähystelimme pitäen visusti vaaria, ettemme näyttäytyisi kilpikonnille, jotka uiskentelivat rannikon edustalla huolellisesti tarkastellen ympärillensä. Lyhyen hämärän jälkeen tuli niin täydellinen pimeys, ettei silmämme erottanut muuta kuin fosforimaisesti välähtelevät laineiden kuohut, kun ne rantoja vastaan vyöryessänsä saivat kalliotkin tärisemään. Tunti toisensa jälkeen kului mielen yhä enemmän jännittyessä. Tuskin uskalsimme liikahtaa saati puhua äänekkäästi. Kokemus näet oli opettanut, että nämä varokeinot olivat tarpeen, jos mieli saada pyyntiyrityksestä hyötyä.

Noin kello 11 tienoissa kuu nousi ja hopeanhohtoisella valollansa se valaisi juhlallisen maiseman antaen sille salaperäisen luonteen. Rannikon kalliot ja kivet olivat peikkojen näköisiä seisoessaan hajallaan siellä täällä valkoisella rantahietikolla.

Tämän kummastuttavan näköalan tenhoamana olin kokonaan unohtanut tarkoituksen, jota varten täällä valvoimme, mutta toverini tarttui käsivarteeni ja kuiskasi: »pidä nyt varasi, pian ne tulevat.»

Minä säpsähdin ja käänsin silmäni rantaan päin. Ja tosiaan siellä näkyi yksi, ja jälleen yksi ja vieläkin yksi kilpikonna nostavan päänsä meren laineista ihan maan rajalla. Vielä jokunen minuutti, niin jo muuan noista oudoista elukoista ryömi maalle tehden uimaliikkeitä. Se seisattui vähäksi aikaa veden rajaan huolellisesti tarkastellen ympäristöänsä. Sitten se jatkoi kömpimistään ylös maalle melkein suoraan sitä paikkaa kohden, missä olimme piilossa.

Olin jo ryntäämäisilläni esiin tarttuakseni siihen käsin kiinni, kun vähän syrjemmässä, missä kumppanimme olivat vahtimassa, huomasimme viisi kilpikonnaa, jotka pyrkivät maalle rantapengertä ylöspäin. Me hillitsimme intomme ja pysyttelimme yhä edelleen ihan hiljaa antaaksemme tovereillekin tilaisuuden saaliin tavoittamiseen.

Aivan meidän läheisyyteemme tultuaan meidän kilpikonnamme rupesi suurilla väkevillä eturäpylöillään lakaisemaan altansa pois hiekkaa, ja sillä tavoin se lyhyen ajan kuluessa kaivautui vedenrajan tasalle arvattavasti asettaaksensa kuoppaan muniansa. Sillä kilpikonnat munivat suuren joukon munia yhdellä kertaa, päättäen siitä, että yhdessä kuopassa löydettiin likimäärin kahdeksansataa munaa.

Saaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme olisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta kaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä tavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä rantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen kukin omaan saaliiseemme.

Melkoisin voimanponnistuksin onnistuimme kääntämään kilpikonnat selällensä ja sillä tavoin oli niiden pakoon pääseminen tehty mahdottomaksi. Silloin kilpikonnat päästivät sähisevän äänen ja hosuivat ympärillensä väkevillä räpylöillänsä, mutta kun ne voivat liikuttaa raajojansa vain pitkin maata ja ainoastaan taakse päin, niin helposti vältti niiden iskut. Väkevää nokan muotoista leukaansa kilpikonna ei osannut eikä voinut käyttää puolustuksekseen kömpelyytensä vuoksi. Joskus kuitenkin pyydystys tuli vähän vaarallisemmaksi. Niinpä sattui kerran, että minä ja toverini saimme kiinni niin painavan kilpikonnan, ettemme viimeisiäkään voimiamme ponnistaen jaksaneet sitä kallistaa selällensä. Ja kuinka se lieneekään hosunut, niin jopa sen onnistui kääntyä merelle päin ja se alkoi ryömiä alamäkeen, veteen päin. Me ponnistimme kaikki voimamme saadaksemme sen marssisuunnan muutetuksi, mutta emme onnistuneet. Vähän ajan kuluessa oli se raahannut meidät mukanansa veden rajaan. Metrin verran vain lisäksi, niin se olisi päässyt käsistämme, mutta juuri viime tingassa saimme väkevän kumppanin avuksemme. Kolmen miehen voimalla saimme sen käännetyksi maalle päin ja se rämpi itse ylämäkeen kun sitä kutittelimme pyrstön alta — ja pian se avuttomana oli selällänsä.

Merikilpikonnia.

Merikilpikonnia.

Puolen yön jälkeen tai, jos oli aikaisemmin lähtenyt pois piilopaikaltansa, oli turha enää odottaa useampia kilpikonnia. Kiinni otetut konnat jätimme rauhallisesti oman onnensa nojaan ja heittäydyimme nukkumaan; aamulla ryhdyimme sitten kuljettamaan niitä lahdesta, jossa ne pyydystimme, toiseen lahteen, jossa oli tuulen tuomia ajopuita ja maallenousu oli mahdollinen.

Kymmenen miehen voimalla yritimme raahata niitä hietikkoa myöten niemelle, joka erotti lahdet toisistaan, voidaksemme sitten väkipyöräin avulla tai jollakin muulla tavalla hinata ne kallioiden ylitse, mutta kilpikonnain raskaat ruumiit kyntivät niin syviä vakoja irtaimeen hiekkaan, että niiden kuljetus sillä tavalla oli mahdotonta. Mutta elävinä ne ehdottomasti oli laivaan vietävä, jotta saisimme tuoretta lihaa pian alkavalla matkallamme Hyväntoivonniemelle.

Neuvoteltuamme keksimme keinon, joka pian huomattiin erinomaiseksi. Kilpikonnan pää, räpylät ja pyrstö sidottiin nuoralla lujasti yhteen elukan toisella puolella, mutta vastakkaisen sivun räpylät jätettiin vapaiksi, nimittäin sen puoleiset, jotka olivat merelle päin, kun kilpikonna oli käännetty siihen suuntaan, johon sen tahdoimme saada kuljetetuksi. Kaulaan ja pyrstöön sitten sidottiin kaksi pitkää nuoraa.

Kun nämä valmistukset oli tehty, niin käänsimme taas kilpikonnan vatsallensa ja autoimme sen veteen, mihin se halukkaasti pyrki. Veteen päästyänsä rupesi se voimakkaasti työskentelemään vapailla räpylöillänsä, ja kun me kahden miehen ohjasimme maalta käsin sen kurssia, niin se hyvää vauhtia kulki samaa suuntaa kuin rannikko. Tämä oli iloista työtä, johon liittyi pikku seikkailuja ja lystikkäitä erikoiskohtauksia.

Minun piti kerran sillä tavoin toverini kanssa kuljettaa erästä suurta kilpikonnaa. Alussa kaikki kävikin vallan hyvin, mutta kuinka olikaan, niin se sai valloilleen myöskin rannanpuoleiset raajansa ja silloin se lähti merelle päin sellaisella voimalla, ettemme mitenkään kyenneet pitämään puoliamme. Kun huusimme apua, riensi avuksemme kolmas mies, mutta eipä tämäkään saanut konnaa pysäytetyksi, vaan se veti meitä kaikista vastaponnistuksista huolimatta ulos meren tyrskyihin. Meidän onneksemme pohja oli epätasainen, niin että saimme tukevan jalansijan ja tämän lyhyen pysähdyksen ajalla nuoran toinen pää kierrettiin ison kiven ympärille ja silloin tuli: »topp tykkänään.» Mutta meidän täytyi siinä seisoa hyvän aikaa, ennenkuin seuraava miesjoukko saapui meidän avuksemme.

Sillä välin oli hauska tehdä huomioita siitä, miten kummallisen helposti kilpikonna ui korkeita merentyrskyjä vastaan, joista jo pienimmätkin huuhtelivat meidät likomäriksi. Meitä oli jo karttunut luullakseni kuusi miestä ja kumminkin meillä oli täysi työ kiskoessamme konnaa maihin takaisin. Sitten se jälleen sidottiin tukevasti ja matkaa jatkettiin edelleen ilman sen enempiä vastoinkäymisiä.

Välttääksemme ajanhukkaa emme pyydystäneet niitä useampia kuin neljätoista kappaletta, mutta johan ne yhteensä painoivat useita satoja leivisköitä ja niistä saimme tuoretta lihaa niin paljon, että se riitti Hyväntoivonniemeen asti, johon matka kesti kokonaista seitsemän viikkoa.

Kun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua vuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni heikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen. Siinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja, joiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata kerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli varsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo mainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että rotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden kuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa takaperin kasvanut metsääkin.

Vähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä rakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita ei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin korkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä ihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä kulkenutkaan enää kauemmaksi.

Tämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä haaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu kokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni viiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla haaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa.

Maa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut maakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä. Lintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset linnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta lintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä erityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui kuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi. Kasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta, mistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät kilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties saivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden tyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut kerrassaan mitään syötävää.

Ruokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan lyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea päälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai haavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät sen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai paloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla niitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä, vaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin saalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin oitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä.

Saadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen monen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet sellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin tilaisuuden suuriin orgioihin.

Osoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä, mainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi kuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta vesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden mukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista, tunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea maihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme.

Pyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen yksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa viikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja niiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin.

Paitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina hetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä vesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat itsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet. Ne olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta tuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen ankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden kautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen parempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet kertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä.

Kuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme haaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja, joiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.»

Back to IndexNext