XIX. Vainajien muistoksi

XIX. Vainajien muistoksiNe henkilöt, jotka suomalaisessa Itä-Aasian retkikunnassa etupäässä olivat vaikuttavassa asemassa, olivat silloin parhaassa miehuutensa iässä, mutta nyt melkein jokainen heistä lepää Tuonelan tuvilla. Kun retkikunnan tärkeimmät vaiheet tässä kertomuksessa jo ovat kerrotut, lienee paikallansa lausua muutamia muistosanoja niistä henkilöistä, jotka ovat jälkeentuleville miespolville jättäneet tietoja tästä retkikunnasta.Useimpien suomalaisten retkikuntaan kuuluvien jäsenten lopullisista elämänvaiheista on jo lyhyesti kerrottu. Laajempia tietoja ei tämän muistelmateoksen kokoonpanijalle ole kertynyt eikä tarkoitukseni ole ollutkaan ryhtyä perinpohjin tutkimaan heidän elämänkohtaloitaan. Olen vain tahtonut unhotuksiin jäämästä pelastaa kappaleen sivistystyötä ihmiskunnan kehityksessä kaukana Aasian itäisimmissä osissa, jossa työssä suomalaiset henkilöt ovat olleet ei ainoastaan osallisina, vaan suorastaan johtavassa asemassa.Nykyjänsä suuri ja mahtava Wladivostok saa kiittää sitä seikkaa, että sen perustajien joukossa oli Venäjän laivastossa palvelevia suomalaisia ja heidän toimiansa kannattamassa sähkölennätinlaitoksen tanskalaiset ja ruotsalaiset virkailijat. Kaikki he harrastivat sivistyselämän kehittämistä kaukaisessa idässä ja pitivät tarkkaa huolta rehellisyydestä kaikilla aloilla. Ylempien upseerien keskuudessa ei sallittu mitään vilppiä eikä vääryyttä ja tällainen hyvä esimerkki vaikutti kaikkiin alempiin kohottavasti ja jalostavasti. Jotta huonot ajanviettotavat välttyisivät, perustettiin meriupseerien klubi, lauluseuroja ylläpidettiin ja järjestettiin seuranäytelmiä. Näin ylläpidettiin voimien mukaan eurooppalaista sivistyselämää tuolla kaukana Aasian äärimmäisillä rajoilla.Vaikka Wladivostok on yhtä etelässä kuin Lissabon ja Rooma, niin meri sen edustalla kuitenkin talvella on jäässä 4—5 kuukautta. Kuitenkin työskenneltiin voimakkaasti, jotta kaupungista tulisi Venäjän kaupan pääpaikka Itä-Aasiassa. Se osittain onnistuikin ja meriliike Venäjän ja Amurinmaan välillä vilkastui heti, kun merimatka Eurooppaan lyheni Suezin kanavan valmistuttua. Sekä Itä-Aasiaan siirtyneet suomalaiset että monet venäläisetkin olivat kyllästyneet Euroopassa vallitseviin virkavaltaisiin oloihin. He olivat lähteneet pois välttääksensä sortoa ja tylyä käytöstä Venäjän virkamiesten puolelta. Kun he Amurin maalla joutuivat itse määrääviksi henkilöiksi, järjestelivät he olonsa oman tahtonsa mukaan vapaamielisemmin kuin Euroopan Venäjällä ja aivan uudenaikaisten periaatteiden mukaan.Mutta tuskin olivat venäläiset kymmentäkään vuotta pitäneet hallussaan Amurin maata ja sinne perustettuja siirtoloita, kun jo sota uhkasi näitäkin seutuja. Turkin sodan aikana vuosina 1877—78 aavistettiin, että Englannin laivasto tulisi hävitysretkelle myöskin Wladivostokin tienoille.Monien muiden parhaassa työkunnossa ja voimassa olevien suomalaisten mukana oli Wladivostokiin siirtynyt asumaan ja työskentelemään Schoultz, joka niin monessa seikkailussa oli ollut osallisena, milloin iloisena merimiehenä tai rohkeana ja pelkäämättömänä metsämiehenä, kullankaivajain päällikkönä j.n.e. Kykynsä ja luotettavuutensa kautta oli hän tehnyt itsensä niin tunnetuksi, että hänet valittiin kaupungin hallituksen jäseneksi ja kun sodan uhka vaati ryhtymistä toimenpiteisiin kaupungin asukasten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi, valittiin hänet evakuoimistoimikuntaan valmistamaan kaupungin ulkopuolelle paikkoja, mihin vaimot ja lapset siirrettäisiin turvaan, jos sotamelskeet kohtaisivat kaupunkia. Heitä varten oli jo rakennettu parakkeja, väliaikaisia asuntoja, mutta kaikeksi onneksi ei sotaa Englannin ja Venäjän välillä sentään puhjennutkaan. Wladivostok sai jäädä rauhaan ja rauhassa kehittymään.Siellä palvelevien ylempien upseerien joukossa oli sellaisia, jotka olivat saaneet taiteellista opetusta, ja kun nämä huomasivat Schoultzilla olevan taiteellisia taipumuksia, niin he neuvoivat ja kehoittivat häntä käyttämään luonnonlahjojansa ja taipumuksiansa hyväkseen. Omin neuvoin sen vähän opetuksen avulla, jonka jokin upseeri oli pystynyt antamaan, ryhtyi Schoultz harjoittamaan valokuvausta ja muovailua. Hän kehittyi näissä toimissa sangen taitavaksi ja omilta maamiehiltään hän sai niin runsaasti aineellistakin apua, että hän sillä toimella ansaitsi toimeentulonsa, jopa kokosi jonkun verran varallisuuttakin. Wladivostokin kaupunginhallituksen jäsenenä hän toimi useita vuosia.C. J. Schoultz. Raatimiehen arvomerkkiä kantaen.Vuonna 1875 määrättiin Amurinmaan kenraalikuvernööriksi Wladivostok asuinpaikkanaan Itämeren maakunnista kotoisin oleva kontra-amiraali Gustaf Erdmann, joka nimestä päättäen ei ollut venäläinen. Hänen mukanaan seurasi lasten kotiopettajattarena neiti Marie Louise Barck, suomalaisen merikapteenin tytär, joka sitä ennen oli asunut Kronstadtissa. Schoultz tuli tuttavaksi tämän kanssa ja nai hänet. Avioliitossa syntyi lapsia ja kun Wladivostokissa oli vain venäläisiä kouluja, eivätkä aviopuolisot tahtoneet lapsillensa antaa ainoastaan venäläistä kasvatusta, niin he möivät Wladivostokissa talonsa ja muun omaisuutensa ja läksivät kotimaahan meriteitse Aasian ympäri Suezin kautta saapuen Italian ja Saksan poikki Suomeen.Kotimaahan palattuaan asettui Schoultz asumaan Turkuun. Hän osti sieltä oman talon ja harjoitti valokuvaajan liikettä, mutta myöhemmin valokuvaustarpeiden kauppaa. Pitkä ja kallis merimatka Aasian ympäri ja Välimeren poikki sekä Italian ja Keski-Euroopan kautta kotimaahan vähensi melkoisesti hänen varojansa, ainakin 10 000 mk, mutta palava halu pysyä uskollisena kansallisuudellensa ja esivanhempain uskonnolle sekä järkähtämätön päätös tehdä lapsensakin osallisiksi länsimaisesta sivistyksestä vaikuttivat, että perhe jätti Amurin rikkaudet ja runsaat ansiot, sillä kotimaanrakkaus voitti ulkomaiset rikkaudet.Vaikka Schoultz valokuvaajana teki niin kunnollista ja huolellista työtä, että hän Pietarissa sai valokuvausnäyttelyssä kunniapalkinnon näytteille asetetuista valokuvaustöistänsä, ei hän Turussa kuitenkaan saanut niin runsaita tuloja, että hänellä olisi ollut huoleton toimeentulo. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä oli kasvatettava ja koulussa käytettävä oman elämisen ohella. Turussa oli muitakin valokuvaajia, jotka tekivät ansion pienemmäksi. Hän rupesi sen vuoksi harjoittamaan myös valokuvaustarpeidenkauppaa. Mutta kun maailmansota sitten alkoi ja yhä vaikeampaa oli saada saksalaisia valokuvaustarpeita, alkoivat hänen rahatulonsa ja pääomansa melkoisesti vähentyä ja leikillisesti hän siitä kirjoitti minulle arvellen, että jollei kauppa ja tulot lisäänny, niin täytynee ruveta elatustaan saamaan kaloja onkimalla. Hänen ansioksensa on kuitenkin luettava, että jos kohta hän ei jälkeenjääneille jättänytkään rikkauksia, niin olivat hänen lapsensa toki saaneet Suomessa annetun koulusivistyksen, jota varten hän olikin Aasian äärimmäisiltä kulmilta kotimaahan palannut.Taiteellista kykyänsä hän kotimaassakin käytti. Hän muovaili useiden henkilöiden rimakuvia ja kun Kansanvalistusseuran toimesta vuonna 1892 Turussa pidettiin laulujuhla, oli C. J. Schoultz juhlakulkueen taiteellisena järjestäjänä ja suoritti tehtävän varsin onnistuneesti.Pitkällinen oleskelu Itä-Aasiassa ja tutustuminen monenlaisilla sivistysasteilla oleviin ja eri uskontoa tunnustaviin ihmisiin oli painanut leimansa Schoultziin, niin että hän varsin vapaamielisellä tavalla arvosteli muiden mielipiteitä. Sallittakoon minun tähän liittää muutamia kohtia kirjeestä, jonka hän helmikuussa 1899 minulle kirjoitti. Se kuvaa hänen mielipiteitään uskonnollisissa asioissa.»On siunattu asia, että ihmiset kuolevat, kun toimintakyky ja elämänhalu ovat lopussa. Arvelen kuitenkin, että pitäisi saada elää niin kauan kuin ikävöi lisätietoja. Tiedot, tiedot, mikä loppumaton ja virkistävä lähde ihmishengelle! En voi ajatellakaan tulevaista elämää ilman toimintaa ja tutkimista. Kummallista on, etteivät uskonnonopettajat ensiksi ihmiskunnalle opeta työskentelyn ja tietämisen jalostavaa ja onnelliseksi tekevää ominaisuutta, vaan sensijaan kuvaavat meille onnea ja taivasta järjettömässä tunteiden hurmauksessa. — — — —Minun mielestäni oppia Kristuksesta olisi opetettava vain hänen omia sanojansa kertomalla ja mainitsemalla historialliset tiedot hänen elämästään. — — — — Mikäli minä voin käsittää, on käsite Jumalasta aina tietämisen huippuna ja sentähden meidän on harrastettava ja kehitettävä tietämistä. Onhan niin monta hyvinkin oppinutta ihmistä, joilla ei ole selvyyttä siitä, että oikea tutkimishalu ei ole muuta kuin pyrkimystä oppia tuntemaan Jumalan rakkaita kasvoja.Mutta miksi tällaista epäkohtaa? Kaiketi sen vuoksi, että on niin harvoja ennakkoluuloista vapaita ja viisaita opettajia. Typerät opettajat neuvovat etsimään Jumalaa, korkeuden loistavista asunnoista, kun Häntä olisi etsittävä ainoastaan omissa teoissansa.En olisi antautunut mielipiteitäni selittelemään tässä asiassa, jollen olisi sinussa tuntenut uskonnollismielistä ja miettivää henkeä, joka rakkaudella työskentelee tullaksensa hyväksi opettajaksi muille. Mahdollista on, että ajatuksissani on epäselvyyttä, mutta sumujenkin lävitse huomaat, että niissä on joku kipinä taivaasta kotoisin, mikä ansaitsee talteenottamista.»Toinen vainaja, joka ansaitsee kiitollisessa muistissa säilymistä, oli merikapteeni Fridolf Höök. Schoultz on antanut hänestä kuvan, joka on todella mieltälämmittävä. Tarkasti ja huolellisesti hän hoiti tehtäviänsä Imperator-laivan päällikkönä ja uhrasi kykynsä ja voimansa niiden kansalaistensa etua valvoessaan, jotka olivat antautuneet hänen johtoonsa. Hän lepää viimeistä untaan tuolla maapallon vastakkaisella puolella, kaukana Suomesta, jonka hyvää mainetta hän kauniisti ylläpiti. Schoultz-vainaja kertoi kerran luterilaisen papin puutteessa joutuneensa toimittamaan Wladivostokissa haudansiunaamisen yhdelle parhaista tovereistaan. Jollen erehdy, niin siellä haudattu oli kapteeni Höök. Vainajaa hautaan saattamassa olivat melkein kaikki Wladivostokin silloisen yhteiskunnan ylhäisöön kuuluvat. Upseerit, ylhäisimmästä alkaen, kaikki juhlaunivormuissa. Maallikkopapin toimeen valittu Schoultz kertoi lukeneensa tavalliset haudan siunaussanatMaasta sinä olet tullut,maaksi olet jälleen tuleva j. n. e.sekä Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja kaiken aikaa olivat juhlapukuiset sotilaat tehneet kunniaa.Fridolf Höök oli työllänsä ja elämällään saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja jätti jälkeensä kelpo suomalaisen kunnon miehen muiston. Hänen elämänsä oli lyhyt mutta hyvin eletty.ValtioneuvosKaarle Harald Feliks Furuhjelmsyntyi Helsingissä toukok. 5 p. 1830. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja lainopillisen tutkinnon suoritettuaan hänet kirjoitettiin auskultantiksi Viipurin hovioikeuteen. Keisarillisten perintömaiden ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Amurinmaalle hänet nimitettiin v. 1869, sitä ennen palveltuansa monessa ylhäisessä luottamustoimessa. Yleisesti rakastettuna ja arvossa pidettynä toimi hän suomalaista uudisasuntolahanketta edistäen, omia kansalaisiansa auttaen sekä neuvoilla että toimilla niin suuressa määrässä, että koko uudisasuntolasta tuskin olisi tullut mitään ilman hänen apuansa. Niinkuin edellä on kerrottu aiheutti vähäinen saappaan hankaama haava verenmyrkytyksen hänen jalkaansa ja vuonna 1871 hän huhtikuun 30 p. kuoli Nahodkassa, jossa hän myös on haudattu. Vainaja kuoli naimatonna ja määräsi 231 000 markkaan nousevan omaisuutensa perijäksi Suomen valtion.Valtioneuvos K. H. F. Furuhjelm. Valokuva otettu Hampurissa Kindermannin valokuvaamossa.Hänen veljensä oli amiraaliJohan Hampus Furuhjelm, josta tässä kertomuksessa myöskin on puhuttu ensimäisenä tunnettuna eurooppalaisena, joka kulki talvella Baikal-järven ylitse. Hän oli Venäjän Tyynellämerellä olevan laivaston ylipäällikkönä ja asui Nikolajevskin kaupungissa Amurinjoen suulla. Seon niin kaukana pohjoisessa ja Ohotan meri niin kauvan jäiden vallassa, että Venäjän sotalaivasto Tyynellä merellä talviseen aikaan liikuskeli kauempana välttääksensä joutumasta jäätymään kiinni Siperian koillisrannikolla.Sellaisella talvisella purjehdusmatkalla joutui amiraali Furuhjelm kerran Kiinassa näkemään kiinalaisten, vanhan sivistyskansan kekseliäisyyttä. Amiraali oli laivasto-osastollaan saapunut Šanghaihin. Ja kun samalla kertaa sinne oli tullut myöskin englantilainen ja ranskalainen laivasto-osasto ylhäisine päälliköinensä, niin tahtoivat kiinalaiset osottaa kohteliaisuuttaan eurooppalaisille suurvaltain edustajille.He panivat toimeen vierailemassa olevien laivastoissa palvelevien ylempien upseerien kunniaksi juhlapäivälliset. Mutta silloin nousi kysymys siitä kuka asetettaisiin ylimmälle paikalle juhlapöydän ääressä, englantilainenko vai venäläinen vai ranskalainenko ylipäällikkö? Sen kysymyksen ratkaisemisessa saattoi helposti joutua vastoin tahtoansa loukkaamaan juhlaan kutsuttujen mieliä. Ja tarkoitus ei ollut närkästyttää kutsuvieraita, vaan saada heidät kaikki suosiollisiksi. Kiinalaisten mielestä eurooppalaiset ylipäälliköt pitivät itseänsä saman arvoisina. Niinpä ratkaistiin arvo-asteikko sillä tavoin, että jokainen vieras asetettiin istumaan eri pöytään, ja yksin istuessaan hän oli ylimmällä paikalla kun ei ollut ketään ylempänä istumassa.Ruokajärjestys kiinalaisten juhla-ateriassa oli kaikille eurooppalaisille kummallinen. Kun vieraat olivat sijoittuneet paikoilleen istumaan, tuli kiinalainen palvelija kantaen päänsä yläpuolella isolla tarjottimella kalan muotoiseksi leivottua kauniiksi koreiltua sokerileivosta, lähestyi jokaista vierasta ja teki syvän kumarruksen samalla näyttäen leivosta, johon ei kukaan saanut koskea. Leivos tarjottiminensa vietiin pois. Se oli vaan näyteruoka.Ruokajärjestyksessä seurasi sitten monenlaisia makeisia, konvehtia ja muita eurooppalaisten tavan mukaan jälkiruokina tarjottavia, ja vasta viimeiseksi lihasta, kalasta, vihanneksista, hedelmistä ja tiesi mistä aineksista valmistettuja kiinalaisia herkkuja, joilla piti nälkä tyydytettämän. Muutamat ruoat olivat mukiin meneviä makunsa puolesta, toiset tosiaan maukkaita, mutta oli sellaisiakin, joihin eurooppalainen oli aivan tottumaton ja piti makua inhottavana. Kun joku osa juhlaherkuista jäi syömättä, niin kiinalaiset palvelijat toivat aterian jälkeen ruoan jäännökset laivaan, sillä oli otaksuttu, että juhlavieras tahallansa oli säästänyt osan maistiaisiksi kumppaneille laivassa.Amiraali Furuhjelm oli maailmaa paljon nähnyt mies, joka laivaston johtajana oli kulkenut kaikki valtameret ristiin rastiin.Loppupuolella ikäänsä hän oli ylhäisessä virassa etelä-Venäjällä Taganrogin kaupungissa. Kuoltuansa hän siirrettiin viimeiseen lepoon isänmaan poveen. Hän omisti aikoinaan Urjalassa Honkolan kartanon, joka vieläkin on hänen perillisillänsä.Paljon kokeneena ja hienosti sivistyneenä miehenä hän myös ystävällisesti ja kohteliaasti kohteli alhaisempia henkilöitä jonka vuoksi hän kotoseudun väestöön jätti jälkeensä rakkaan muiston.

Ne henkilöt, jotka suomalaisessa Itä-Aasian retkikunnassa etupäässä olivat vaikuttavassa asemassa, olivat silloin parhaassa miehuutensa iässä, mutta nyt melkein jokainen heistä lepää Tuonelan tuvilla. Kun retkikunnan tärkeimmät vaiheet tässä kertomuksessa jo ovat kerrotut, lienee paikallansa lausua muutamia muistosanoja niistä henkilöistä, jotka ovat jälkeentuleville miespolville jättäneet tietoja tästä retkikunnasta.

Useimpien suomalaisten retkikuntaan kuuluvien jäsenten lopullisista elämänvaiheista on jo lyhyesti kerrottu. Laajempia tietoja ei tämän muistelmateoksen kokoonpanijalle ole kertynyt eikä tarkoitukseni ole ollutkaan ryhtyä perinpohjin tutkimaan heidän elämänkohtaloitaan. Olen vain tahtonut unhotuksiin jäämästä pelastaa kappaleen sivistystyötä ihmiskunnan kehityksessä kaukana Aasian itäisimmissä osissa, jossa työssä suomalaiset henkilöt ovat olleet ei ainoastaan osallisina, vaan suorastaan johtavassa asemassa.

Nykyjänsä suuri ja mahtava Wladivostok saa kiittää sitä seikkaa, että sen perustajien joukossa oli Venäjän laivastossa palvelevia suomalaisia ja heidän toimiansa kannattamassa sähkölennätinlaitoksen tanskalaiset ja ruotsalaiset virkailijat. Kaikki he harrastivat sivistyselämän kehittämistä kaukaisessa idässä ja pitivät tarkkaa huolta rehellisyydestä kaikilla aloilla. Ylempien upseerien keskuudessa ei sallittu mitään vilppiä eikä vääryyttä ja tällainen hyvä esimerkki vaikutti kaikkiin alempiin kohottavasti ja jalostavasti. Jotta huonot ajanviettotavat välttyisivät, perustettiin meriupseerien klubi, lauluseuroja ylläpidettiin ja järjestettiin seuranäytelmiä. Näin ylläpidettiin voimien mukaan eurooppalaista sivistyselämää tuolla kaukana Aasian äärimmäisillä rajoilla.

Vaikka Wladivostok on yhtä etelässä kuin Lissabon ja Rooma, niin meri sen edustalla kuitenkin talvella on jäässä 4—5 kuukautta. Kuitenkin työskenneltiin voimakkaasti, jotta kaupungista tulisi Venäjän kaupan pääpaikka Itä-Aasiassa. Se osittain onnistuikin ja meriliike Venäjän ja Amurinmaan välillä vilkastui heti, kun merimatka Eurooppaan lyheni Suezin kanavan valmistuttua. Sekä Itä-Aasiaan siirtyneet suomalaiset että monet venäläisetkin olivat kyllästyneet Euroopassa vallitseviin virkavaltaisiin oloihin. He olivat lähteneet pois välttääksensä sortoa ja tylyä käytöstä Venäjän virkamiesten puolelta. Kun he Amurin maalla joutuivat itse määrääviksi henkilöiksi, järjestelivät he olonsa oman tahtonsa mukaan vapaamielisemmin kuin Euroopan Venäjällä ja aivan uudenaikaisten periaatteiden mukaan.

Mutta tuskin olivat venäläiset kymmentäkään vuotta pitäneet hallussaan Amurin maata ja sinne perustettuja siirtoloita, kun jo sota uhkasi näitäkin seutuja. Turkin sodan aikana vuosina 1877—78 aavistettiin, että Englannin laivasto tulisi hävitysretkelle myöskin Wladivostokin tienoille.

Monien muiden parhaassa työkunnossa ja voimassa olevien suomalaisten mukana oli Wladivostokiin siirtynyt asumaan ja työskentelemään Schoultz, joka niin monessa seikkailussa oli ollut osallisena, milloin iloisena merimiehenä tai rohkeana ja pelkäämättömänä metsämiehenä, kullankaivajain päällikkönä j.n.e. Kykynsä ja luotettavuutensa kautta oli hän tehnyt itsensä niin tunnetuksi, että hänet valittiin kaupungin hallituksen jäseneksi ja kun sodan uhka vaati ryhtymistä toimenpiteisiin kaupungin asukasten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi, valittiin hänet evakuoimistoimikuntaan valmistamaan kaupungin ulkopuolelle paikkoja, mihin vaimot ja lapset siirrettäisiin turvaan, jos sotamelskeet kohtaisivat kaupunkia. Heitä varten oli jo rakennettu parakkeja, väliaikaisia asuntoja, mutta kaikeksi onneksi ei sotaa Englannin ja Venäjän välillä sentään puhjennutkaan. Wladivostok sai jäädä rauhaan ja rauhassa kehittymään.

Siellä palvelevien ylempien upseerien joukossa oli sellaisia, jotka olivat saaneet taiteellista opetusta, ja kun nämä huomasivat Schoultzilla olevan taiteellisia taipumuksia, niin he neuvoivat ja kehoittivat häntä käyttämään luonnonlahjojansa ja taipumuksiansa hyväkseen. Omin neuvoin sen vähän opetuksen avulla, jonka jokin upseeri oli pystynyt antamaan, ryhtyi Schoultz harjoittamaan valokuvausta ja muovailua. Hän kehittyi näissä toimissa sangen taitavaksi ja omilta maamiehiltään hän sai niin runsaasti aineellistakin apua, että hän sillä toimella ansaitsi toimeentulonsa, jopa kokosi jonkun verran varallisuuttakin. Wladivostokin kaupunginhallituksen jäsenenä hän toimi useita vuosia.

C. J. Schoultz. Raatimiehen arvomerkkiä kantaen.

Vuonna 1875 määrättiin Amurinmaan kenraalikuvernööriksi Wladivostok asuinpaikkanaan Itämeren maakunnista kotoisin oleva kontra-amiraali Gustaf Erdmann, joka nimestä päättäen ei ollut venäläinen. Hänen mukanaan seurasi lasten kotiopettajattarena neiti Marie Louise Barck, suomalaisen merikapteenin tytär, joka sitä ennen oli asunut Kronstadtissa. Schoultz tuli tuttavaksi tämän kanssa ja nai hänet. Avioliitossa syntyi lapsia ja kun Wladivostokissa oli vain venäläisiä kouluja, eivätkä aviopuolisot tahtoneet lapsillensa antaa ainoastaan venäläistä kasvatusta, niin he möivät Wladivostokissa talonsa ja muun omaisuutensa ja läksivät kotimaahan meriteitse Aasian ympäri Suezin kautta saapuen Italian ja Saksan poikki Suomeen.

Kotimaahan palattuaan asettui Schoultz asumaan Turkuun. Hän osti sieltä oman talon ja harjoitti valokuvaajan liikettä, mutta myöhemmin valokuvaustarpeiden kauppaa. Pitkä ja kallis merimatka Aasian ympäri ja Välimeren poikki sekä Italian ja Keski-Euroopan kautta kotimaahan vähensi melkoisesti hänen varojansa, ainakin 10 000 mk, mutta palava halu pysyä uskollisena kansallisuudellensa ja esivanhempain uskonnolle sekä järkähtämätön päätös tehdä lapsensakin osallisiksi länsimaisesta sivistyksestä vaikuttivat, että perhe jätti Amurin rikkaudet ja runsaat ansiot, sillä kotimaanrakkaus voitti ulkomaiset rikkaudet.

Vaikka Schoultz valokuvaajana teki niin kunnollista ja huolellista työtä, että hän Pietarissa sai valokuvausnäyttelyssä kunniapalkinnon näytteille asetetuista valokuvaustöistänsä, ei hän Turussa kuitenkaan saanut niin runsaita tuloja, että hänellä olisi ollut huoleton toimeentulo. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä oli kasvatettava ja koulussa käytettävä oman elämisen ohella. Turussa oli muitakin valokuvaajia, jotka tekivät ansion pienemmäksi. Hän rupesi sen vuoksi harjoittamaan myös valokuvaustarpeidenkauppaa. Mutta kun maailmansota sitten alkoi ja yhä vaikeampaa oli saada saksalaisia valokuvaustarpeita, alkoivat hänen rahatulonsa ja pääomansa melkoisesti vähentyä ja leikillisesti hän siitä kirjoitti minulle arvellen, että jollei kauppa ja tulot lisäänny, niin täytynee ruveta elatustaan saamaan kaloja onkimalla. Hänen ansioksensa on kuitenkin luettava, että jos kohta hän ei jälkeenjääneille jättänytkään rikkauksia, niin olivat hänen lapsensa toki saaneet Suomessa annetun koulusivistyksen, jota varten hän olikin Aasian äärimmäisiltä kulmilta kotimaahan palannut.

Taiteellista kykyänsä hän kotimaassakin käytti. Hän muovaili useiden henkilöiden rimakuvia ja kun Kansanvalistusseuran toimesta vuonna 1892 Turussa pidettiin laulujuhla, oli C. J. Schoultz juhlakulkueen taiteellisena järjestäjänä ja suoritti tehtävän varsin onnistuneesti.

Pitkällinen oleskelu Itä-Aasiassa ja tutustuminen monenlaisilla sivistysasteilla oleviin ja eri uskontoa tunnustaviin ihmisiin oli painanut leimansa Schoultziin, niin että hän varsin vapaamielisellä tavalla arvosteli muiden mielipiteitä. Sallittakoon minun tähän liittää muutamia kohtia kirjeestä, jonka hän helmikuussa 1899 minulle kirjoitti. Se kuvaa hänen mielipiteitään uskonnollisissa asioissa.

»On siunattu asia, että ihmiset kuolevat, kun toimintakyky ja elämänhalu ovat lopussa. Arvelen kuitenkin, että pitäisi saada elää niin kauan kuin ikävöi lisätietoja. Tiedot, tiedot, mikä loppumaton ja virkistävä lähde ihmishengelle! En voi ajatellakaan tulevaista elämää ilman toimintaa ja tutkimista. Kummallista on, etteivät uskonnonopettajat ensiksi ihmiskunnalle opeta työskentelyn ja tietämisen jalostavaa ja onnelliseksi tekevää ominaisuutta, vaan sensijaan kuvaavat meille onnea ja taivasta järjettömässä tunteiden hurmauksessa. — — — —Minun mielestäni oppia Kristuksesta olisi opetettava vain hänen omia sanojansa kertomalla ja mainitsemalla historialliset tiedot hänen elämästään. — — — — Mikäli minä voin käsittää, on käsite Jumalasta aina tietämisen huippuna ja sentähden meidän on harrastettava ja kehitettävä tietämistä. Onhan niin monta hyvinkin oppinutta ihmistä, joilla ei ole selvyyttä siitä, että oikea tutkimishalu ei ole muuta kuin pyrkimystä oppia tuntemaan Jumalan rakkaita kasvoja.Mutta miksi tällaista epäkohtaa? Kaiketi sen vuoksi, että on niin harvoja ennakkoluuloista vapaita ja viisaita opettajia. Typerät opettajat neuvovat etsimään Jumalaa, korkeuden loistavista asunnoista, kun Häntä olisi etsittävä ainoastaan omissa teoissansa.En olisi antautunut mielipiteitäni selittelemään tässä asiassa, jollen olisi sinussa tuntenut uskonnollismielistä ja miettivää henkeä, joka rakkaudella työskentelee tullaksensa hyväksi opettajaksi muille. Mahdollista on, että ajatuksissani on epäselvyyttä, mutta sumujenkin lävitse huomaat, että niissä on joku kipinä taivaasta kotoisin, mikä ansaitsee talteenottamista.»

Minun mielestäni oppia Kristuksesta olisi opetettava vain hänen omia sanojansa kertomalla ja mainitsemalla historialliset tiedot hänen elämästään. — — — — Mikäli minä voin käsittää, on käsite Jumalasta aina tietämisen huippuna ja sentähden meidän on harrastettava ja kehitettävä tietämistä. Onhan niin monta hyvinkin oppinutta ihmistä, joilla ei ole selvyyttä siitä, että oikea tutkimishalu ei ole muuta kuin pyrkimystä oppia tuntemaan Jumalan rakkaita kasvoja.

Mutta miksi tällaista epäkohtaa? Kaiketi sen vuoksi, että on niin harvoja ennakkoluuloista vapaita ja viisaita opettajia. Typerät opettajat neuvovat etsimään Jumalaa, korkeuden loistavista asunnoista, kun Häntä olisi etsittävä ainoastaan omissa teoissansa.

En olisi antautunut mielipiteitäni selittelemään tässä asiassa, jollen olisi sinussa tuntenut uskonnollismielistä ja miettivää henkeä, joka rakkaudella työskentelee tullaksensa hyväksi opettajaksi muille. Mahdollista on, että ajatuksissani on epäselvyyttä, mutta sumujenkin lävitse huomaat, että niissä on joku kipinä taivaasta kotoisin, mikä ansaitsee talteenottamista.»

Toinen vainaja, joka ansaitsee kiitollisessa muistissa säilymistä, oli merikapteeni Fridolf Höök. Schoultz on antanut hänestä kuvan, joka on todella mieltälämmittävä. Tarkasti ja huolellisesti hän hoiti tehtäviänsä Imperator-laivan päällikkönä ja uhrasi kykynsä ja voimansa niiden kansalaistensa etua valvoessaan, jotka olivat antautuneet hänen johtoonsa. Hän lepää viimeistä untaan tuolla maapallon vastakkaisella puolella, kaukana Suomesta, jonka hyvää mainetta hän kauniisti ylläpiti. Schoultz-vainaja kertoi kerran luterilaisen papin puutteessa joutuneensa toimittamaan Wladivostokissa haudansiunaamisen yhdelle parhaista tovereistaan. Jollen erehdy, niin siellä haudattu oli kapteeni Höök. Vainajaa hautaan saattamassa olivat melkein kaikki Wladivostokin silloisen yhteiskunnan ylhäisöön kuuluvat. Upseerit, ylhäisimmästä alkaen, kaikki juhlaunivormuissa. Maallikkopapin toimeen valittu Schoultz kertoi lukeneensa tavalliset haudan siunaussanat

Maasta sinä olet tullut,maaksi olet jälleen tuleva j. n. e.

sekä Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja kaiken aikaa olivat juhlapukuiset sotilaat tehneet kunniaa.

Fridolf Höök oli työllänsä ja elämällään saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja jätti jälkeensä kelpo suomalaisen kunnon miehen muiston. Hänen elämänsä oli lyhyt mutta hyvin eletty.

ValtioneuvosKaarle Harald Feliks Furuhjelmsyntyi Helsingissä toukok. 5 p. 1830. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja lainopillisen tutkinnon suoritettuaan hänet kirjoitettiin auskultantiksi Viipurin hovioikeuteen. Keisarillisten perintömaiden ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Amurinmaalle hänet nimitettiin v. 1869, sitä ennen palveltuansa monessa ylhäisessä luottamustoimessa. Yleisesti rakastettuna ja arvossa pidettynä toimi hän suomalaista uudisasuntolahanketta edistäen, omia kansalaisiansa auttaen sekä neuvoilla että toimilla niin suuressa määrässä, että koko uudisasuntolasta tuskin olisi tullut mitään ilman hänen apuansa. Niinkuin edellä on kerrottu aiheutti vähäinen saappaan hankaama haava verenmyrkytyksen hänen jalkaansa ja vuonna 1871 hän huhtikuun 30 p. kuoli Nahodkassa, jossa hän myös on haudattu. Vainaja kuoli naimatonna ja määräsi 231 000 markkaan nousevan omaisuutensa perijäksi Suomen valtion.

Valtioneuvos K. H. F. Furuhjelm. Valokuva otettu Hampurissa Kindermannin valokuvaamossa.

Hänen veljensä oli amiraaliJohan Hampus Furuhjelm, josta tässä kertomuksessa myöskin on puhuttu ensimäisenä tunnettuna eurooppalaisena, joka kulki talvella Baikal-järven ylitse. Hän oli Venäjän Tyynellämerellä olevan laivaston ylipäällikkönä ja asui Nikolajevskin kaupungissa Amurinjoen suulla. Seon niin kaukana pohjoisessa ja Ohotan meri niin kauvan jäiden vallassa, että Venäjän sotalaivasto Tyynellä merellä talviseen aikaan liikuskeli kauempana välttääksensä joutumasta jäätymään kiinni Siperian koillisrannikolla.

Sellaisella talvisella purjehdusmatkalla joutui amiraali Furuhjelm kerran Kiinassa näkemään kiinalaisten, vanhan sivistyskansan kekseliäisyyttä. Amiraali oli laivasto-osastollaan saapunut Šanghaihin. Ja kun samalla kertaa sinne oli tullut myöskin englantilainen ja ranskalainen laivasto-osasto ylhäisine päälliköinensä, niin tahtoivat kiinalaiset osottaa kohteliaisuuttaan eurooppalaisille suurvaltain edustajille.

He panivat toimeen vierailemassa olevien laivastoissa palvelevien ylempien upseerien kunniaksi juhlapäivälliset. Mutta silloin nousi kysymys siitä kuka asetettaisiin ylimmälle paikalle juhlapöydän ääressä, englantilainenko vai venäläinen vai ranskalainenko ylipäällikkö? Sen kysymyksen ratkaisemisessa saattoi helposti joutua vastoin tahtoansa loukkaamaan juhlaan kutsuttujen mieliä. Ja tarkoitus ei ollut närkästyttää kutsuvieraita, vaan saada heidät kaikki suosiollisiksi. Kiinalaisten mielestä eurooppalaiset ylipäälliköt pitivät itseänsä saman arvoisina. Niinpä ratkaistiin arvo-asteikko sillä tavoin, että jokainen vieras asetettiin istumaan eri pöytään, ja yksin istuessaan hän oli ylimmällä paikalla kun ei ollut ketään ylempänä istumassa.

Ruokajärjestys kiinalaisten juhla-ateriassa oli kaikille eurooppalaisille kummallinen. Kun vieraat olivat sijoittuneet paikoilleen istumaan, tuli kiinalainen palvelija kantaen päänsä yläpuolella isolla tarjottimella kalan muotoiseksi leivottua kauniiksi koreiltua sokerileivosta, lähestyi jokaista vierasta ja teki syvän kumarruksen samalla näyttäen leivosta, johon ei kukaan saanut koskea. Leivos tarjottiminensa vietiin pois. Se oli vaan näyteruoka.

Ruokajärjestyksessä seurasi sitten monenlaisia makeisia, konvehtia ja muita eurooppalaisten tavan mukaan jälkiruokina tarjottavia, ja vasta viimeiseksi lihasta, kalasta, vihanneksista, hedelmistä ja tiesi mistä aineksista valmistettuja kiinalaisia herkkuja, joilla piti nälkä tyydytettämän. Muutamat ruoat olivat mukiin meneviä makunsa puolesta, toiset tosiaan maukkaita, mutta oli sellaisiakin, joihin eurooppalainen oli aivan tottumaton ja piti makua inhottavana. Kun joku osa juhlaherkuista jäi syömättä, niin kiinalaiset palvelijat toivat aterian jälkeen ruoan jäännökset laivaan, sillä oli otaksuttu, että juhlavieras tahallansa oli säästänyt osan maistiaisiksi kumppaneille laivassa.

Amiraali Furuhjelm oli maailmaa paljon nähnyt mies, joka laivaston johtajana oli kulkenut kaikki valtameret ristiin rastiin.

Loppupuolella ikäänsä hän oli ylhäisessä virassa etelä-Venäjällä Taganrogin kaupungissa. Kuoltuansa hän siirrettiin viimeiseen lepoon isänmaan poveen. Hän omisti aikoinaan Urjalassa Honkolan kartanon, joka vieläkin on hänen perillisillänsä.

Paljon kokeneena ja hienosti sivistyneenä miehenä hän myös ystävällisesti ja kohteliaasti kohteli alhaisempia henkilöitä jonka vuoksi hän kotoseudun väestöön jätti jälkeensä rakkaan muiston.

Back to Index Next