XVII. KullankaivajiaTapahtuipa sitten tärkeä, oikein käänteentekevä tapaus. Siitä erämaasta, jonka Venäjä oli luovuttanut Kiinalle Amurinjoen eteläpuolelta, löydettiin joen rantahiekassa kultaa. Ja sitä löydettiin runsaasti. Suomalaiset uudisasukkaat, jotka alussa olivat asettuneet Strelokiin ja myöhemmin siirtyneet Wladivostokiin, tunnettiin kokeneiksi, erämaan elämää tunteviksi sekä ennenkaikkea rehellisiksi miehiksi. Wladivostokissa olevista hallitusmiehistä monet olivat suomalaisia ja asettivat näitä maamiehiään johtamaan suuria retkikuntia, jotka lähetettiin erämaasta kultaa etsimään. Kun keväällä lumi oli sulanut ja jäät lähteneet, lähti kullankaivajia suuri retkikunta, monta kymmentä miestä kussakin parvessa, kultaa huuhtomaan. Johtajaksi nimitettiin joku kokenut ja rehellinen henkilö, ja hän sai ottaa mukaansa työmiehistä kenen tahtoi. Useimmiten olivat kullankaivajat karkoitettuja pahantekijöitä. Kaikki he olivat varustettuja aseilla ja ampumavaroilla erämaan petojen varalta; he saivat ruokatavaroita ja vaatteita, niin että tarpeet riittivät syksyyn asti. Työkaluina heillä oli rautapellistä tehty malja ja lapio sekä muita alkuperäisiä kullankaivajan kapineita.Kullan etsijät.Kuljettuansa monta sataa virstaa erämaahan ulkopuolelle asuttujen maan äärien, alkoivat he työskennellä. Joen rannalla nostettiin lapiollinen hiekkaa maljaan. Siihen pantiin vettä ja maljaa liikuteltiin kuin seulaa, läikyteltiin vettä ja hiekkaa maljan reunojen yli kunnes maljan pohjalle painuneet kultamuruset jäivät jäljelle. Yöt levättiin teltoissa, jotka oli tuotu mukana. Kultamuruset säilytettiin huolellisesti neulotuissa nahkaisissa pusseissa. Näin kullanetsijäin miesjoukko työskenteli vapaaehtoisesti koko kesäkauden, kunnes syksyn lopulla talven tulo heidät pakotti takaisin Wladivostokiin. Sinne vietiin kaikki kultahiekkapussit ja työkalut. Kesällinen yhteistyö oli tehnyt miehet tuttaviksi keskenänsä ja kasvattanut heissä luottamusta toisiinsa.Se kultasaalis, joka kesän kuluessa oli koottu, vietiin hallituksen edustajille Wladivostokiin. Siellä se tarkoin punnittiin ja neljäs osa kullasta otettiin hallituksen omaksi korvauksena retkikunnan kustannuksista, hevosista, teltoista, ruoasta, vaatteista ja kaikista muista tarpeista, joita hallitus oli kustantanut. Loppuosa, kolme neljättä osaa koko saaliista punnittiin myös mitä huolellisimmin ja vaihdettiin myntättyyn rahaan, joka jaettiin tasan kullanetsijöille. Usein retkikunnan jokaisen jäsenen osaksi koko kesän työpalkkana tuli neljäkin tuhatta kultaruplaa. Se jo oli melkoisen hyvä palkka työmiehelle yhden kesän työstä.Venäjän sotaväessä Siperiassa palvellut suomalainen mies, majuri Artur Granfelt, on kertonut minulle Siperiassa saadun kullan kuljettamisesta Euroopan Venäjälle, ennenkuin Siperian rautatietä vielä oli rakennettu. Saakoon tässä sijansa sekin kertomus, vaikkei se suorastaan olekaan yhteydessä suomalaisten uudisasukkaiden toiminnan kanssa.Kun kultahiekkaa oli kerääntynyt tarpeeksi suuri määrä, pantiin se pieniin säkkeihin, jotka huolellisen tarkasti ommeltiin kiinni. Kultaa sisältävä säkki pantiin tiiviisti tehtyyn tammiseen tynnyriin, joka oli varustettu lujilla rautaisilla vanteilla. Sitäpaitsi tynnyrit suljettiin asianomaisen lähettäjäviraston sinetillä, jotta nähtiin, ettei lähetyksestä oltu matkan varrella mitään kavallettu. Tynnyrinvanteista kävivät lujat rautaiset kiinnitysruuvit niiden vankkurien akseleihin, joissa kuljetettiin niitä halki Siperian. Tämmöisiä kultatynnyreitä kuljettavia vankkureita saattamassa oli luotettavia upseereja ja tarpeeksi suuri sotaväen osasto, joka voi pitää puoliansa melkoisen suuria rosvojoukkojakin vastaan. Amurin alueelta, Tšitaasta, Kiachtasta, sekä Venäjän monista kaivoksista Sajanin ja Altain vuoristoissa tuotiin kultaa noissa kultakaravaaneissa Venäjän valtion rahapajoihin, joissa kultahiekka joko sulatettiin harkoiksi taikka lyötiin valmiiksi kultarahoiksi. Kuukausia kesti kultakaravaanin matka, ennenkuin se saapui Eurooppaan. Onhan matkakin noin 12 000 kilometriä.Artur Granfelt, joka vanhoilla päivillään asui Hausjärvellä, oli itse usein kuljettanut kultalähetyksiä.Monena vuonna peräkkäin oli Schoultz ollut kullankaivajajoukon johtajana ja päällysmiehenä. Hän oli monen kesän kuluessa nähnyt, mihin hänen johdettaviksensa tulleiden miesten kyky ja taito riitti. Heidän kertomuksistaan oli hän myös saanut selville useimpien entiset elämänvaiheet ja syyt, miksi he olivat karkoitetut niin kauas kotiseuduiltaan. Schoultz kohteli työmiehiänsä ystävällisesti, eikä soimannut heitä heidän entisistä rikoksistaan. Senvuoksi miehetkin häneen luottivat, olivatpa häneen kiintyneitäkin.Eräänä syksynä olivat runsaat sateet saaneet vedet tulvimaan, niin että pieni joki, jonka yli vähän veden aikana kuljettiin kahlaten, syksyllä oli paisunut matalien rantojen yli kolmen virstan levyiseksi järveksi. Kahden puolen jokea olevilla niittymailla kasvoi pensaita ja siellä täällä joku vähän suurempikin puu. Sen tulvaveden alla olevan aukeaman yli täytyi kulkea hevosen selässä ratsastaen tai kahlata kylmässä vedessä kainaloita myöten.Paluumatkalla olevat kullankaivajat olivat seisahtuneet tulva-alueen rannikolle varustautuen ylimenoon. Silloin tuli Schoultzin luo muutamia työmiehiä varoittamaan häntä, sillä hänen henkensä oli vaarassa. Eräs kaukaasialainen kasakka, joka kotopuolella tehdyistä törkeistä rikoksista oli tuomittu Itä-Siperiaan, ja nyt oli kullankaivajain joukossa, oli toisille yhtä ansioittuneille kumppaneille ilmaissut aikovansa tappaa Schoultzin kaalamon kohdalla.»Älä mene, Karl Karlovitš, sillä kasakka Pjotr Paulovitš uhkasi sinut tappaa.»»Ei hänellä ole mitään syytä minua vihata. Miksipä hän minut tappaisi? Eikä hänellä olisi siitä vähintäkään hyötyä tai etua.»»Olemme sinua varoittaneet, Karl Karlovitš, syytä itseäsi, jos menet surman suuhun.»»Kiitos ystävällisestä huolenpidostanne minun henkeni suhteen. En luule, että Pjotr Paulovitš on totta tarkoittanut uhkauksillaan.»»Ole kuitenkin varuillasi.»Schoultz istui hevosen satulaan ja vesi nousi hevosen kylkiin asti. Hänen tullessaan tulvaveden loppureunaan, kuului tiheästä pajupensaasta hänen sivultaan ääni, joka käski hänen seisahtua. Pensaan kätköstä astui esiin Pjotr Paulovitš, syvässä vedessä kahlaten ja kiväärillä tähdäten.Schoultz tuli aivan hänen lähellensä ja kysyi, mitä kasakka tahtoi, kun oli seisahtunut kylmään veteen häntä odottamaan.»Nyt minä aion sinut tappaa, Karl Karlovitš. Sitä varten olen tähän jäänyt sinua odottamaan.»»Sinäkö? Ei sinulla ole syytä tappaa minua, sen itsekin tiedät, etkä sitä uskalla tehdä», sanoi Schoultz.»Miksi minä en uskaltaisi? Tiedäthän, Karl Karlovitš, että Kaukasiassa olen seitsemän murhaa tehnyt, jonka vuoksi minut on tänne maanpakolaisuuteen kuljetettu. Kyllä minä uskallan sinutkin tappaa.»Schoultz katsoi häntä tiukasti silmiin sanoen: »Sinä tiedät tekeväsi väärin, jos minulta hengen otat, vaikka minä olen sinua kohdellut hyvin. Ja tietäessäsi, että olet vain saanut typerän päähänpiston, josta olisi vain vahinkoa, mutta ei kenellekään hyötyä, ei sinulla ole uskallusta tehdä tekoasi.»»Sinulla on kummallinen katse silmissäsi, Karl Karlovitš», virkkoi Pjotr, »älä katso minuun tuolla tavoin! Sillä tavalla minun nuorena poikana ollessani äitinikin katsoi, enkä voi sitä katsetta milloinkaan unhottaa. Käännä pois silmäsi ja katseesi minusta, niin saat kokea, onko minulla uskallusta tappaa sinut.»»Vaikka sinä, Pjotr Paulovitš, tähän paikkaan ampuisit, niin tahdon avoimin silmin kohdata sinun luotisi ja nähdä, voitko sinä tosiaankin välttää totuutta, joka sanoo, että asiata harkitsematta olet tekemäisilläsi tyhmyyden, jota saat jälkeenpäin katua.» Ja Schoultz katsoi hellittämättä tiukasti häntä silmästä silmään.»Sinulla on kummallinen silmäys, Karl Karlovitš, minä en kärsi sitä nähdä.»»Minulla ei myöskään ole halua tässä kauemmin tällaisesta asiasta jutella. Viisaammin teet sinäkin, kun riennät kuivalle maalle pois kylmästä vedestä.»Schoultz lähti ratsastamaan eteenpäin, mutta vaikka hän ei taaksensa katsahtanut, niin hän aavisti, että kasakka yhäkin tähtäsi häntä kiväärillään rohkenematta kuitenkaan ampua.Seuraavana päivänä tuli Pjotr pyytämään anteeksi eilistä käytöstään ja Schoultz sanoi: »Johan minä sen eilen sanoin, että kun tarkemmin ajattelet, niin ymmärrät ajatuksesi ja aikomuksesi vääriksi, ja sittemmin tulisit katumaan. Hyvä on, että selvä ymmärrys sinun ajatusjuoksussasi sai voiton. Tyhmyyksiä voi monellakin olla takanaan, mutta niitä ei kannata muistella.»
XVII. KullankaivajiaTapahtuipa sitten tärkeä, oikein käänteentekevä tapaus. Siitä erämaasta, jonka Venäjä oli luovuttanut Kiinalle Amurinjoen eteläpuolelta, löydettiin joen rantahiekassa kultaa. Ja sitä löydettiin runsaasti. Suomalaiset uudisasukkaat, jotka alussa olivat asettuneet Strelokiin ja myöhemmin siirtyneet Wladivostokiin, tunnettiin kokeneiksi, erämaan elämää tunteviksi sekä ennenkaikkea rehellisiksi miehiksi. Wladivostokissa olevista hallitusmiehistä monet olivat suomalaisia ja asettivat näitä maamiehiään johtamaan suuria retkikuntia, jotka lähetettiin erämaasta kultaa etsimään. Kun keväällä lumi oli sulanut ja jäät lähteneet, lähti kullankaivajia suuri retkikunta, monta kymmentä miestä kussakin parvessa, kultaa huuhtomaan. Johtajaksi nimitettiin joku kokenut ja rehellinen henkilö, ja hän sai ottaa mukaansa työmiehistä kenen tahtoi. Useimmiten olivat kullankaivajat karkoitettuja pahantekijöitä. Kaikki he olivat varustettuja aseilla ja ampumavaroilla erämaan petojen varalta; he saivat ruokatavaroita ja vaatteita, niin että tarpeet riittivät syksyyn asti. Työkaluina heillä oli rautapellistä tehty malja ja lapio sekä muita alkuperäisiä kullankaivajan kapineita.Kullan etsijät.Kuljettuansa monta sataa virstaa erämaahan ulkopuolelle asuttujen maan äärien, alkoivat he työskennellä. Joen rannalla nostettiin lapiollinen hiekkaa maljaan. Siihen pantiin vettä ja maljaa liikuteltiin kuin seulaa, läikyteltiin vettä ja hiekkaa maljan reunojen yli kunnes maljan pohjalle painuneet kultamuruset jäivät jäljelle. Yöt levättiin teltoissa, jotka oli tuotu mukana. Kultamuruset säilytettiin huolellisesti neulotuissa nahkaisissa pusseissa. Näin kullanetsijäin miesjoukko työskenteli vapaaehtoisesti koko kesäkauden, kunnes syksyn lopulla talven tulo heidät pakotti takaisin Wladivostokiin. Sinne vietiin kaikki kultahiekkapussit ja työkalut. Kesällinen yhteistyö oli tehnyt miehet tuttaviksi keskenänsä ja kasvattanut heissä luottamusta toisiinsa.Se kultasaalis, joka kesän kuluessa oli koottu, vietiin hallituksen edustajille Wladivostokiin. Siellä se tarkoin punnittiin ja neljäs osa kullasta otettiin hallituksen omaksi korvauksena retkikunnan kustannuksista, hevosista, teltoista, ruoasta, vaatteista ja kaikista muista tarpeista, joita hallitus oli kustantanut. Loppuosa, kolme neljättä osaa koko saaliista punnittiin myös mitä huolellisimmin ja vaihdettiin myntättyyn rahaan, joka jaettiin tasan kullanetsijöille. Usein retkikunnan jokaisen jäsenen osaksi koko kesän työpalkkana tuli neljäkin tuhatta kultaruplaa. Se jo oli melkoisen hyvä palkka työmiehelle yhden kesän työstä.Venäjän sotaväessä Siperiassa palvellut suomalainen mies, majuri Artur Granfelt, on kertonut minulle Siperiassa saadun kullan kuljettamisesta Euroopan Venäjälle, ennenkuin Siperian rautatietä vielä oli rakennettu. Saakoon tässä sijansa sekin kertomus, vaikkei se suorastaan olekaan yhteydessä suomalaisten uudisasukkaiden toiminnan kanssa.Kun kultahiekkaa oli kerääntynyt tarpeeksi suuri määrä, pantiin se pieniin säkkeihin, jotka huolellisen tarkasti ommeltiin kiinni. Kultaa sisältävä säkki pantiin tiiviisti tehtyyn tammiseen tynnyriin, joka oli varustettu lujilla rautaisilla vanteilla. Sitäpaitsi tynnyrit suljettiin asianomaisen lähettäjäviraston sinetillä, jotta nähtiin, ettei lähetyksestä oltu matkan varrella mitään kavallettu. Tynnyrinvanteista kävivät lujat rautaiset kiinnitysruuvit niiden vankkurien akseleihin, joissa kuljetettiin niitä halki Siperian. Tämmöisiä kultatynnyreitä kuljettavia vankkureita saattamassa oli luotettavia upseereja ja tarpeeksi suuri sotaväen osasto, joka voi pitää puoliansa melkoisen suuria rosvojoukkojakin vastaan. Amurin alueelta, Tšitaasta, Kiachtasta, sekä Venäjän monista kaivoksista Sajanin ja Altain vuoristoissa tuotiin kultaa noissa kultakaravaaneissa Venäjän valtion rahapajoihin, joissa kultahiekka joko sulatettiin harkoiksi taikka lyötiin valmiiksi kultarahoiksi. Kuukausia kesti kultakaravaanin matka, ennenkuin se saapui Eurooppaan. Onhan matkakin noin 12 000 kilometriä.Artur Granfelt, joka vanhoilla päivillään asui Hausjärvellä, oli itse usein kuljettanut kultalähetyksiä.Monena vuonna peräkkäin oli Schoultz ollut kullankaivajajoukon johtajana ja päällysmiehenä. Hän oli monen kesän kuluessa nähnyt, mihin hänen johdettaviksensa tulleiden miesten kyky ja taito riitti. Heidän kertomuksistaan oli hän myös saanut selville useimpien entiset elämänvaiheet ja syyt, miksi he olivat karkoitetut niin kauas kotiseuduiltaan. Schoultz kohteli työmiehiänsä ystävällisesti, eikä soimannut heitä heidän entisistä rikoksistaan. Senvuoksi miehetkin häneen luottivat, olivatpa häneen kiintyneitäkin.Eräänä syksynä olivat runsaat sateet saaneet vedet tulvimaan, niin että pieni joki, jonka yli vähän veden aikana kuljettiin kahlaten, syksyllä oli paisunut matalien rantojen yli kolmen virstan levyiseksi järveksi. Kahden puolen jokea olevilla niittymailla kasvoi pensaita ja siellä täällä joku vähän suurempikin puu. Sen tulvaveden alla olevan aukeaman yli täytyi kulkea hevosen selässä ratsastaen tai kahlata kylmässä vedessä kainaloita myöten.Paluumatkalla olevat kullankaivajat olivat seisahtuneet tulva-alueen rannikolle varustautuen ylimenoon. Silloin tuli Schoultzin luo muutamia työmiehiä varoittamaan häntä, sillä hänen henkensä oli vaarassa. Eräs kaukaasialainen kasakka, joka kotopuolella tehdyistä törkeistä rikoksista oli tuomittu Itä-Siperiaan, ja nyt oli kullankaivajain joukossa, oli toisille yhtä ansioittuneille kumppaneille ilmaissut aikovansa tappaa Schoultzin kaalamon kohdalla.»Älä mene, Karl Karlovitš, sillä kasakka Pjotr Paulovitš uhkasi sinut tappaa.»»Ei hänellä ole mitään syytä minua vihata. Miksipä hän minut tappaisi? Eikä hänellä olisi siitä vähintäkään hyötyä tai etua.»»Olemme sinua varoittaneet, Karl Karlovitš, syytä itseäsi, jos menet surman suuhun.»»Kiitos ystävällisestä huolenpidostanne minun henkeni suhteen. En luule, että Pjotr Paulovitš on totta tarkoittanut uhkauksillaan.»»Ole kuitenkin varuillasi.»Schoultz istui hevosen satulaan ja vesi nousi hevosen kylkiin asti. Hänen tullessaan tulvaveden loppureunaan, kuului tiheästä pajupensaasta hänen sivultaan ääni, joka käski hänen seisahtua. Pensaan kätköstä astui esiin Pjotr Paulovitš, syvässä vedessä kahlaten ja kiväärillä tähdäten.Schoultz tuli aivan hänen lähellensä ja kysyi, mitä kasakka tahtoi, kun oli seisahtunut kylmään veteen häntä odottamaan.»Nyt minä aion sinut tappaa, Karl Karlovitš. Sitä varten olen tähän jäänyt sinua odottamaan.»»Sinäkö? Ei sinulla ole syytä tappaa minua, sen itsekin tiedät, etkä sitä uskalla tehdä», sanoi Schoultz.»Miksi minä en uskaltaisi? Tiedäthän, Karl Karlovitš, että Kaukasiassa olen seitsemän murhaa tehnyt, jonka vuoksi minut on tänne maanpakolaisuuteen kuljetettu. Kyllä minä uskallan sinutkin tappaa.»Schoultz katsoi häntä tiukasti silmiin sanoen: »Sinä tiedät tekeväsi väärin, jos minulta hengen otat, vaikka minä olen sinua kohdellut hyvin. Ja tietäessäsi, että olet vain saanut typerän päähänpiston, josta olisi vain vahinkoa, mutta ei kenellekään hyötyä, ei sinulla ole uskallusta tehdä tekoasi.»»Sinulla on kummallinen katse silmissäsi, Karl Karlovitš», virkkoi Pjotr, »älä katso minuun tuolla tavoin! Sillä tavalla minun nuorena poikana ollessani äitinikin katsoi, enkä voi sitä katsetta milloinkaan unhottaa. Käännä pois silmäsi ja katseesi minusta, niin saat kokea, onko minulla uskallusta tappaa sinut.»»Vaikka sinä, Pjotr Paulovitš, tähän paikkaan ampuisit, niin tahdon avoimin silmin kohdata sinun luotisi ja nähdä, voitko sinä tosiaankin välttää totuutta, joka sanoo, että asiata harkitsematta olet tekemäisilläsi tyhmyyden, jota saat jälkeenpäin katua.» Ja Schoultz katsoi hellittämättä tiukasti häntä silmästä silmään.»Sinulla on kummallinen silmäys, Karl Karlovitš, minä en kärsi sitä nähdä.»»Minulla ei myöskään ole halua tässä kauemmin tällaisesta asiasta jutella. Viisaammin teet sinäkin, kun riennät kuivalle maalle pois kylmästä vedestä.»Schoultz lähti ratsastamaan eteenpäin, mutta vaikka hän ei taaksensa katsahtanut, niin hän aavisti, että kasakka yhäkin tähtäsi häntä kiväärillään rohkenematta kuitenkaan ampua.Seuraavana päivänä tuli Pjotr pyytämään anteeksi eilistä käytöstään ja Schoultz sanoi: »Johan minä sen eilen sanoin, että kun tarkemmin ajattelet, niin ymmärrät ajatuksesi ja aikomuksesi vääriksi, ja sittemmin tulisit katumaan. Hyvä on, että selvä ymmärrys sinun ajatusjuoksussasi sai voiton. Tyhmyyksiä voi monellakin olla takanaan, mutta niitä ei kannata muistella.»
Tapahtuipa sitten tärkeä, oikein käänteentekevä tapaus. Siitä erämaasta, jonka Venäjä oli luovuttanut Kiinalle Amurinjoen eteläpuolelta, löydettiin joen rantahiekassa kultaa. Ja sitä löydettiin runsaasti. Suomalaiset uudisasukkaat, jotka alussa olivat asettuneet Strelokiin ja myöhemmin siirtyneet Wladivostokiin, tunnettiin kokeneiksi, erämaan elämää tunteviksi sekä ennenkaikkea rehellisiksi miehiksi. Wladivostokissa olevista hallitusmiehistä monet olivat suomalaisia ja asettivat näitä maamiehiään johtamaan suuria retkikuntia, jotka lähetettiin erämaasta kultaa etsimään. Kun keväällä lumi oli sulanut ja jäät lähteneet, lähti kullankaivajia suuri retkikunta, monta kymmentä miestä kussakin parvessa, kultaa huuhtomaan. Johtajaksi nimitettiin joku kokenut ja rehellinen henkilö, ja hän sai ottaa mukaansa työmiehistä kenen tahtoi. Useimmiten olivat kullankaivajat karkoitettuja pahantekijöitä. Kaikki he olivat varustettuja aseilla ja ampumavaroilla erämaan petojen varalta; he saivat ruokatavaroita ja vaatteita, niin että tarpeet riittivät syksyyn asti. Työkaluina heillä oli rautapellistä tehty malja ja lapio sekä muita alkuperäisiä kullankaivajan kapineita.
Kullan etsijät.
Kullan etsijät.
Kuljettuansa monta sataa virstaa erämaahan ulkopuolelle asuttujen maan äärien, alkoivat he työskennellä. Joen rannalla nostettiin lapiollinen hiekkaa maljaan. Siihen pantiin vettä ja maljaa liikuteltiin kuin seulaa, läikyteltiin vettä ja hiekkaa maljan reunojen yli kunnes maljan pohjalle painuneet kultamuruset jäivät jäljelle. Yöt levättiin teltoissa, jotka oli tuotu mukana. Kultamuruset säilytettiin huolellisesti neulotuissa nahkaisissa pusseissa. Näin kullanetsijäin miesjoukko työskenteli vapaaehtoisesti koko kesäkauden, kunnes syksyn lopulla talven tulo heidät pakotti takaisin Wladivostokiin. Sinne vietiin kaikki kultahiekkapussit ja työkalut. Kesällinen yhteistyö oli tehnyt miehet tuttaviksi keskenänsä ja kasvattanut heissä luottamusta toisiinsa.
Se kultasaalis, joka kesän kuluessa oli koottu, vietiin hallituksen edustajille Wladivostokiin. Siellä se tarkoin punnittiin ja neljäs osa kullasta otettiin hallituksen omaksi korvauksena retkikunnan kustannuksista, hevosista, teltoista, ruoasta, vaatteista ja kaikista muista tarpeista, joita hallitus oli kustantanut. Loppuosa, kolme neljättä osaa koko saaliista punnittiin myös mitä huolellisimmin ja vaihdettiin myntättyyn rahaan, joka jaettiin tasan kullanetsijöille. Usein retkikunnan jokaisen jäsenen osaksi koko kesän työpalkkana tuli neljäkin tuhatta kultaruplaa. Se jo oli melkoisen hyvä palkka työmiehelle yhden kesän työstä.
Venäjän sotaväessä Siperiassa palvellut suomalainen mies, majuri Artur Granfelt, on kertonut minulle Siperiassa saadun kullan kuljettamisesta Euroopan Venäjälle, ennenkuin Siperian rautatietä vielä oli rakennettu. Saakoon tässä sijansa sekin kertomus, vaikkei se suorastaan olekaan yhteydessä suomalaisten uudisasukkaiden toiminnan kanssa.
Kun kultahiekkaa oli kerääntynyt tarpeeksi suuri määrä, pantiin se pieniin säkkeihin, jotka huolellisen tarkasti ommeltiin kiinni. Kultaa sisältävä säkki pantiin tiiviisti tehtyyn tammiseen tynnyriin, joka oli varustettu lujilla rautaisilla vanteilla. Sitäpaitsi tynnyrit suljettiin asianomaisen lähettäjäviraston sinetillä, jotta nähtiin, ettei lähetyksestä oltu matkan varrella mitään kavallettu. Tynnyrinvanteista kävivät lujat rautaiset kiinnitysruuvit niiden vankkurien akseleihin, joissa kuljetettiin niitä halki Siperian. Tämmöisiä kultatynnyreitä kuljettavia vankkureita saattamassa oli luotettavia upseereja ja tarpeeksi suuri sotaväen osasto, joka voi pitää puoliansa melkoisen suuria rosvojoukkojakin vastaan. Amurin alueelta, Tšitaasta, Kiachtasta, sekä Venäjän monista kaivoksista Sajanin ja Altain vuoristoissa tuotiin kultaa noissa kultakaravaaneissa Venäjän valtion rahapajoihin, joissa kultahiekka joko sulatettiin harkoiksi taikka lyötiin valmiiksi kultarahoiksi. Kuukausia kesti kultakaravaanin matka, ennenkuin se saapui Eurooppaan. Onhan matkakin noin 12 000 kilometriä.
Artur Granfelt, joka vanhoilla päivillään asui Hausjärvellä, oli itse usein kuljettanut kultalähetyksiä.
Monena vuonna peräkkäin oli Schoultz ollut kullankaivajajoukon johtajana ja päällysmiehenä. Hän oli monen kesän kuluessa nähnyt, mihin hänen johdettaviksensa tulleiden miesten kyky ja taito riitti. Heidän kertomuksistaan oli hän myös saanut selville useimpien entiset elämänvaiheet ja syyt, miksi he olivat karkoitetut niin kauas kotiseuduiltaan. Schoultz kohteli työmiehiänsä ystävällisesti, eikä soimannut heitä heidän entisistä rikoksistaan. Senvuoksi miehetkin häneen luottivat, olivatpa häneen kiintyneitäkin.
Eräänä syksynä olivat runsaat sateet saaneet vedet tulvimaan, niin että pieni joki, jonka yli vähän veden aikana kuljettiin kahlaten, syksyllä oli paisunut matalien rantojen yli kolmen virstan levyiseksi järveksi. Kahden puolen jokea olevilla niittymailla kasvoi pensaita ja siellä täällä joku vähän suurempikin puu. Sen tulvaveden alla olevan aukeaman yli täytyi kulkea hevosen selässä ratsastaen tai kahlata kylmässä vedessä kainaloita myöten.
Paluumatkalla olevat kullankaivajat olivat seisahtuneet tulva-alueen rannikolle varustautuen ylimenoon. Silloin tuli Schoultzin luo muutamia työmiehiä varoittamaan häntä, sillä hänen henkensä oli vaarassa. Eräs kaukaasialainen kasakka, joka kotopuolella tehdyistä törkeistä rikoksista oli tuomittu Itä-Siperiaan, ja nyt oli kullankaivajain joukossa, oli toisille yhtä ansioittuneille kumppaneille ilmaissut aikovansa tappaa Schoultzin kaalamon kohdalla.
»Älä mene, Karl Karlovitš, sillä kasakka Pjotr Paulovitš uhkasi sinut tappaa.»
»Ei hänellä ole mitään syytä minua vihata. Miksipä hän minut tappaisi? Eikä hänellä olisi siitä vähintäkään hyötyä tai etua.»
»Olemme sinua varoittaneet, Karl Karlovitš, syytä itseäsi, jos menet surman suuhun.»
»Kiitos ystävällisestä huolenpidostanne minun henkeni suhteen. En luule, että Pjotr Paulovitš on totta tarkoittanut uhkauksillaan.»
»Ole kuitenkin varuillasi.»
Schoultz istui hevosen satulaan ja vesi nousi hevosen kylkiin asti. Hänen tullessaan tulvaveden loppureunaan, kuului tiheästä pajupensaasta hänen sivultaan ääni, joka käski hänen seisahtua. Pensaan kätköstä astui esiin Pjotr Paulovitš, syvässä vedessä kahlaten ja kiväärillä tähdäten.
Schoultz tuli aivan hänen lähellensä ja kysyi, mitä kasakka tahtoi, kun oli seisahtunut kylmään veteen häntä odottamaan.
»Nyt minä aion sinut tappaa, Karl Karlovitš. Sitä varten olen tähän jäänyt sinua odottamaan.»
»Sinäkö? Ei sinulla ole syytä tappaa minua, sen itsekin tiedät, etkä sitä uskalla tehdä», sanoi Schoultz.
»Miksi minä en uskaltaisi? Tiedäthän, Karl Karlovitš, että Kaukasiassa olen seitsemän murhaa tehnyt, jonka vuoksi minut on tänne maanpakolaisuuteen kuljetettu. Kyllä minä uskallan sinutkin tappaa.»
Schoultz katsoi häntä tiukasti silmiin sanoen: »Sinä tiedät tekeväsi väärin, jos minulta hengen otat, vaikka minä olen sinua kohdellut hyvin. Ja tietäessäsi, että olet vain saanut typerän päähänpiston, josta olisi vain vahinkoa, mutta ei kenellekään hyötyä, ei sinulla ole uskallusta tehdä tekoasi.»
»Sinulla on kummallinen katse silmissäsi, Karl Karlovitš», virkkoi Pjotr, »älä katso minuun tuolla tavoin! Sillä tavalla minun nuorena poikana ollessani äitinikin katsoi, enkä voi sitä katsetta milloinkaan unhottaa. Käännä pois silmäsi ja katseesi minusta, niin saat kokea, onko minulla uskallusta tappaa sinut.»
»Vaikka sinä, Pjotr Paulovitš, tähän paikkaan ampuisit, niin tahdon avoimin silmin kohdata sinun luotisi ja nähdä, voitko sinä tosiaankin välttää totuutta, joka sanoo, että asiata harkitsematta olet tekemäisilläsi tyhmyyden, jota saat jälkeenpäin katua.» Ja Schoultz katsoi hellittämättä tiukasti häntä silmästä silmään.
»Sinulla on kummallinen silmäys, Karl Karlovitš, minä en kärsi sitä nähdä.»
»Minulla ei myöskään ole halua tässä kauemmin tällaisesta asiasta jutella. Viisaammin teet sinäkin, kun riennät kuivalle maalle pois kylmästä vedestä.»
Schoultz lähti ratsastamaan eteenpäin, mutta vaikka hän ei taaksensa katsahtanut, niin hän aavisti, että kasakka yhäkin tähtäsi häntä kiväärillään rohkenematta kuitenkaan ampua.
Seuraavana päivänä tuli Pjotr pyytämään anteeksi eilistä käytöstään ja Schoultz sanoi: »Johan minä sen eilen sanoin, että kun tarkemmin ajattelet, niin ymmärrät ajatuksesi ja aikomuksesi vääriksi, ja sittemmin tulisit katumaan. Hyvä on, että selvä ymmärrys sinun ajatusjuoksussasi sai voiton. Tyhmyyksiä voi monellakin olla takanaan, mutta niitä ei kannata muistella.»