Ukko Clouis sai kiväärinsä, sillä olihan Pitou rehellinen poika; kun hän kerran jotakin lupasi, piti hän myös sanansa.
Käytyään kymmenen kertaa ukko Clouisin luona Pitousta oli tullut täydellinen krenatööri.
Pahaksi onneksi ukko Clouis ei osannut marssiliikkeitä yhtä hyvin kuin asetemppuja. Kun hän oli selittänyt käännöksen ja puolikäännöksen, olivat hänen tietonsa lopussa.
Pitou turvautui silloinKäytännölliseen ranskalaiseen sotilaaseenjaKansalliskaartin käsikirjaan, jotka juuri silloin olivat ilmestyneet, maksaen niistä ecun. Päällikkönsä jalomielisten uhrauksien kautta oppi Haramontin kansalliskaarti liikkumaan jokseenkin hyvin harjoituskentällään.
Kun Pitou huomasi harjoitusten käyvän monimutkaisemmiksi, matkusti hän Soissonsiin, missä oli sotilasmajoitus. Siellä hän näki oikeiden upseerien johtavan oikeita pataljoonia, ja yhdessä päivässä hän oppi enemmän kuin kirjoista lukemalla kahdessa kuukaudessa.
Tällä tavalla oli kaksi kuukautta kulunut — kaksi kuukautta työssä ja kuumeessa.
Pitou oli kunnianhimoinen, lisäksi rakastunut, vieläpä onnettomasti rakastunut. Ja kuinka pienen korvauksen hän saikaan! Saadessaan runsaasti kunniaa Pitou oli samalla tuntenut, miten hänessä eli väkevänä se, mitä psykologit nerokkaasti sanovateläimeksi.
Pitoussa oli eläin saanut säälimättä uhrautua sielulle. Tämä mies juoksi niin paljon, liikutti niin paljon jäseniään, terästi niin paljon ajatuksiaan, että sopi ihmetellä hänen vielä etsivän sydämelleen lohdutusta. Ja kuitenkin hän niin teki.
Kuinka monta kertaa hän harjoitusten jälkeen, jotka seurasivat melkein aina yöllisiä oppitunteja, menikään Largnyn ja Nouen vainioiden poikki, sitten koko metsän halki, päästäkseen Boursonnen maiden rajalle vaanimaan Catherinea, joka aina uskollisesti tuli sinne.
Catherine jätti talon työt tunniksi tai pariksi ja meni pieneen huvihuoneeseen, joka oli keskellä Boursonnen linnaan kuuluvaa kaniinitarhaa, tapaamaan rakasta Isidoriaan, onnellista kuolevaista, joka oli yhä ylpeämpi ja kauniimpi nyt, kun kaikki kärsivät ja rumenivat hänen ympärillään.
Mitä tuskaa Pitou kärsikään, mihin alakuloisiin päätelmiin hän tulikaan ajatellessaan, kuinka epätasaisesti onnen lahjat jakaantuivat!
Hän, jota Haramontin, Taillefontainen ja Vivièresin tytöt etsivät, joka myös olisi voinut tavata näitä metsässä, komeilla kuin onnellinen rakastaja ainakin, tulikin mieluummin itkemään kuin piesty lapsi herra Isidorin huvihuoneen suljetun oven taakse.
Pitou rakasti Catherinea, rakasti intohimoisesti, sitä enemmän, kun piti häntä itseään parempana. Hän ei enää ajatellutkaan sitä, että Catherine rakasti toista. Isidoria kohtaan hän ei enää tuntenut mitään mustasukkaisuutta; Isidor oli ylhäinen herra, kaunis, rakkauden arvoinen. Mutta Catherinen, rahvaan tyttären, ei olisi pitänyt tuottaa häpeää suvulleen eikä ainakaan saattaa Pitouta epätoivoon.
Ja miettiessään tätä kaikkea hän tunsi katkeraa kipua ja julmia pistoksia.
— Hänellä ei ollut laisinkaan sydäntä, — tuumi Pitou itsekseen, — sillä hän päästi minut menemään. Ja kerran lähdettyäni hän ei ole edes tiedustellut, olenko ehkä kuollut nälkään. Mitähän ukko Billot sanoisi, jos tietäisi tyttärensä lyövän tällä tavalla laimin hänen ystävänsä ja asiansa? Mitähän hän sanoisi, jos kuulisi, että talon emäntä, sen sijaan että valvoisi väen töitä, meneekin rakastelemaan herra Isidoria, aristokraattia! Ukko Billot ei sanoisi mitään. Hän tappaisi Catherinen.
— Onhan se edes jotakin, — jatkoi hän itsekseen, — että sellainen koston mahdollisuus on vallassani.
Mutta ei ollut hyvä sitä käyttää.
Sen Pitou oli kuitenkin tullut huomaamaan, että tietämättä jääneistä hyvistä töistä ei ole mitään hyötyä niiden tekijöille.
Eikö hän jollakin tavalla voisi saattaa Catherinen tietoon tehneensä hyviä töitä?
Hyvä Jumala, sehän oli helppoa! Voisihan hän jonakin sunnuntaina puhutella Catherinea tanssissa ja ilmaista kuin sattumalta kamalan totuuden, saattaa syyllisen siihen tietoon, että kolmas tunsi hänen salaisuutensa.
Eikö kannattaisi sitä tehdä, vaikkapa ei muun vuoksi kuin nähdäkseen ylpeän tytön kärsivän?
Mutta mennessään tanssiin hänen täytyisi esiintyä komean aatelisherran rinnalla, eikä kilpailijan kannattanut mennä vertailtavaksi niin kauniin miehen kanssa.
Niinkuin kaikki ne, jotka osaavat keskittää tuskansa, keksi Pitou toisen keinon.
Sen huvihuoneen ympärillä, jossa Catherine ja herra Isidor kohtasivat toisensa, oli tiheä viidakko, joka kuului Villers-Cotteretsiin.
Oja vain oli ilmoittamassa rajaa kreivin maiden ja yhteisten maiden välillä.
Kun Catherinen piti tavantakaa käydä lähikylissä, kun hänen täytyi ehdottomasti mennä tämän metsän halki, kun kellään ei ollut mitään sanottavaa, niin kauan kuin hän oli tässä metsässä, ei hänen tarvinnut muuta kuin mennä ojan yli tullakseen rakastajansa alueelle. He olivat ottaneet tämän asian huomioon paikkaa valitessaan.
Huvihuone kohosi niin paljon viidakon yläpuolelle, että sen viheriällä lasilla varustetusta ikkunasta voi nähdä kaiken lähistöllä olevan, ja huvihuoneen ovi oli niin täydellisesti viidakon peitossa, että sieltä lähtevä henkilö saattoi parilla kolmella hyppäyksellä olla metsässä, siis turvassa.
Mutta Pitou oli tullut tänne niin usein päivällä ja yöllä, oli niin tarkoin tutkinut seudun, että tiesi, miltä kohtaa Catherine tulee pois, samoin kuin salametsästäjä tietää polun, mistä tulee hirvi, jonka hän aikoo ampua piilopaikastaan.
Catherine ei koskaan tullut metsään Isidorin seurassa. Isidor jäi vielä vähäksi aikaa huvihuoneeseen, tarkastaakseen, ettei Catherinelle tapahtunut mitään pahaa kotimatkalla, sitten hän meni päinvastaiseen suuntaan, eikä kukaan tiennyt mitään.
Sinä päivänä, jona Pitou oli aikonut toimia, hän piiloutui Catherinen käyttämän tien varrelle suureen lehmukseen, jonka kolmesataa vuotta vanhoilta oksilta saattoi nähdä sekä huvihuoneen että viidakon.
Tunnin päästä hän näki Catherinen tulevan. Tämä sitoi ratsunsa metsän piiloon ja yhdellä hyppäyksellä, pelästyneen hirven tavoin loikkasi ojan yli, kadoten huvihuonetta ympäröivään viidakkoon.
Catherine meni juuri sen lehmuksen alta, jonka oksille Pitou oli lymynnyt. Pitoun ei tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua puusta ja nojautua sen runkoa vasten. Hän otti taskustaanTäydellisen kansalliskaartilaisenja koetti lukea.
Tunnin päästä Pitou kuuli, että ovi suljettiin. Sitten hame kahisi lehtiä vasten. Oksien välistä tuli esiin Catherinen pää, kun hän säikähtyneenä katseli ympärilleen, oliko kukaan nähnyt häntä.
Hän oli nyt kymmenen askeleen päässä Pitousta, joka pysyi liikkumatta paikallaan ja piti avointa kirjaansa polvillaan. Mutta hän ei ollut lukevinaan, vaan katsoi suoraan Catherineen, jolloin tyttökin huomasi tämän katseen.
Hän päästi tukahtuneen huudahduksen, tunsi Pitoun, kalpeni kuin kuolema olisi kulkenut hänen ohitseen koskettaen häneen. Hetkisen epäröityään, kuten huomasi hänen kätensä vapisemisesta ja olkapäittensä nytkähdyksistä, hän syöksyi suinpäin metsään, etsi hevosensa ja pakeni. Pitoun laatima ansa oli onnistunut, ja Catherine oli mennyt siihen.
Pitou palasi Haramontiin puoliksi onnellisena, puoliksi kauhuissaan. Sillä heti tultuaan tietoiseksi siitä, mitä hän oli tehnyt, hän näki tässä yksinkertaisessa menettelyssään joukon kauhistuttavia yksityiskohtia, joita hän alussa ei ollut ajatellutkaan.
Seuraavana sunnuntaina piti Haramontissa olla suuri sotilaallinen juhlallisuus. Koska he olivat tarpeeksi harjaantuneet tai ainakin luulivat olevansa, pyysivät kylän kansalliskaartilaiset päälliköltään lupaa julkiseen näytteeseen.
Muutamien lähikylien, jotka kilpailu-innossaan olivat myöskin perustaneet kaartinsa, piti saapua Haramontiin pannakseen toimeen jonkinmoisen kilpailun vanhimman joukon kanssa. Eri kylien lähetystöt olivat neuvotelleet Pitoun esikunnan kanssa. Heitä johti eräs maatyöntekijä, entinen kersantti.
Näin suurenmoisen juhlan näkeminen houkutteli ison joukon sunnuntaipukuisia henkilöitä Haramontin Mars-kentälle. Ensiksi tuli aamulla joukko nuoria tyttöjä ja lapsia, joihin myöhemmin liittyi hitaammin, vaikka yhtä uteliaina, kilpailevien isät ja äidit.
Ensiksi syötiin nurmikolla hedelmiä ja leivoksia, joiden paineeksi juotiin lähdevettä.
Pian kuului rummutusta neljältä eri taholta, Largnystä, Vezistä,Taillefontainesta ja Vivièresistä. Haramontista oli tullut keskus.
Viides rumpu soi uljaasti johdattaen Haramontin kylästä sen kolmekymmentäkolme kansalliskaartilaista.
Katselijain joukossa oli Villers-Cotteretsin tienoon aatelisia ja porvareita, jotka olivat saapuneet nauramaan. Suuri joukko lähiseudun maanviljelijöitä oli tullut katsomaan. Viimeksi tuli Catherine äitinsä kanssa, kumpikin ratsastaen omalla hevosellaan.
Juuri sinä hetkenä Haramontin kansalliskaarti saapui kentälle kylästä huilunsoittajineen, rummuttajineen, päällikkönsä Pitoun ajaessa komealla, valkoisella hevosella, jonka luutnantti Maniquet oli lainannut Pitoulle, jotta yhdenkaltaisuus Pariisin kanssa olisi täydellinen ja kenraali Lafayette voitaisiin näyttää Haramontille ilmielävänä.
Säteillen kunnianhimoa ja ylpeyttä Pitou ratsasti miekka kädessään jykevällä kultaharjaisella hevosellaan, ja vaikkei hän näyttänytkään sirolta ja ylimykselliseltä, näytti hän ainakin voimakkaalta ja urhoolliselta, mitä oli hauska katsella. Iloisin kättentaputuksin otettiin vastaan Pitou ja hänen joukkonsa, jotka olivat panneet maakunnan liikkeelle.
Kaikilla Haramontin kansalliskaartilaisilla oli samanlaiset hatut, joissa oli kansalliskokardi; heidän kiväärinsä loistivat, ja he astuivat kahdessa rivissä niin hyvin kuin saattoi toivoa.
Kun he saapuivat manööverikentälle, olikin Haramont jo voittanut kaikkien suosion puolelleen.
Pitou huomasi Catherinen vilkaistessaan sivulle ja punastui.Catherine kalpeni.
Tästä hetkestä alkaen merkitsi yleisharjoitus hänelle enemmän kuin kellekään muulle. Hän antoi miestensä ensin tehdä yksinkertaisia liikkeitä kivääreillä, ja jokainen liike tehtiin niin täsmällisesti, että hyvä-huudot täyttivät ilman.
Mutta samoin ei käynyt toisten kylien. He olivat velttoja ja epäsäännöllisiä. Toiset, joilla oli osaksi aseet ja jotka jo osasivat puoliksi temput, pelkäsivät jäävänsä vertailussa tappiolle; toiset tekivät liioitellen kaiken sen, niitä eilen olivat suorittaneet moitteettomasti. Tulos oli epätyydyttävä.
Mutta aseharjoituksista siirryttiin manööveriin. Ja tässä aikoi kersantti voittaa Pitoun.
Vanhemmuuden perustuksella piti kersantin saada johtaa, ja hänen tehtävänään oli saada nämä sataseitsemänkymmentä miestä yhtaikaa marssimaan ja tekemään liikkeensä. Siitä ei tullut mitään.
Miekka kainalossa ja uskollinen kypärä päässä Pitou katseli tätä hymyillen, niinkuin ainakin etevä henkilö.
Kun kersantti näki kolonnansa alkupään katoavan metsään, loppupään mennessä Haramontin tietä pitkin, kun hän näki eri ryhmien hajaantuvan eri tahoille, kun hän näki eri joukkojen sekaantuvan toisiinsa ja eksyvän johtajistaan, joutui hän perin ymmälle, ja hänen omat kaksikymmentä sotilastaan ilmaisivat paheksumistaan mutinalla.
Silloin kuului huuto haramontilaisten puolelta:
"Pitou! Pitou! Pitou!"
"Niin, niin, Pitou!" huusivat toisten kylien miehet, vimmoissaan omasta kykenemättömyydestään, josta he syyttivät opettajiaan.
Pitou nousi uudelleen valkoisen hevosensa selkään, asettui omien miestensä eteen, jotka hän asetti armeijan etunenään, ja lausui komentosanan niin kovalla ja kaikuvalla äänellä, että tammet tärähtivät.
Samassa kuin ihmeen voimasta rivit järjestyivät. Kaikki määrätyt liikkeet tehtiin säännöllisesti, ja Pitou toteutti niin täydellisesti ukko Clouisilta jaTäydellisestä kansalliskaartilaisestasaamansa opetukset, että hänen menestyksensä oli tavattoman suuri.
Yhteisen innon valtaamana armeija nimitti hänetimperaattoriksitaistelukentällä.
Pitou laskeutui hikisenä ja ylpeydestä huumaantuneena valkoisen hevosensa selästä ja päästyään maahan otti vastaan onnitteluja. Mutta samalla hän katseillaan etsi joukosta Catherinea.
Äkkiä kaikui nuoren tytön ääni hänen korvansa juuressa.
Pitoun ei tarvinnut mennä Catherinen luo, sillä tämä oli tullut hänen luokseen! Menestys oli täydellinen.
"No!" sanoi tyttö nauraen, vaikka hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, "no, herra Ange, ettekö sano meille mitään? Olette käynyt ylpeäksi päästyänne suureksi kenraaliksi…"
"En suinkaan!" sanoi Pitou. "Hyvää päivää, neiti!"
Sitten hän lausui rouva Billotille:
"Minulla on kunnia tervehtiä teitä, rouva Billot."
Hän kääntyi uudelleen Catherinen puoleen sanoen:
"Erehdytte, neiti, en ole mikään suuri kenraali, vaan köyhä poikaparka, jolla on palava halu palvella isänmaataan."
Tämä lause levisi joukkoon, ja yleisten kättentaputusten puhjetessa se julistettiin yleväksi lauseeksi.
"Ange", sanoi Catherine hiljaa, "minun täytyy saada puhella kanssanne."
"Ahaa", tuumi Pitou, "siinä nyt ollaan."
Ääneen hän sanoi:
"Niinkuin käskette, neiti Catherine."
"Tulkaa heti meille."
"Kyllä."
Catherine oli järjestänyt niin, että hän saattoi olla kahdenkeskenPitoun kanssa, vaikka muori Billot olikin läsnä.
Kunnon muori Billot oli tavannut muutamia tuttavia, jotka seurasivat hänen hevostaan pitäen keskustelua yllä. Catherine oli yhdelle näistä luovuttanut oman hevosensa ja palasi kotiin metsän kautta Pitoun seurassa, joka oli karannut voittojuhlastaan.
Tämänlaatuiset järjestelyt eivät hämmästytä maaseudulla ketään, siellä kun kaikki salaisuudet kadottavat merkityksensä siksi, että kaikki ovat suvaitsevaisia toisia kohtaan.
Olihan luonnollista, että Pitou tahtoi keskustella rouva ja neitiBillotin kanssa. Ehkä ei sitä kukaan tullut huomanneeksikaan.
Tänä päivänä oli kaikilla omat harrastuksensa metsän hiljaisuudessa ja varjossa. Metsäisillä seuduilla kaikki, mikä koskee kunniaa tai onnea, etsii suojaa vuosisatoja vanhojen tammien suojasta.
"Tässä minä olen, neiti Catherine", sanoi Pitou jouduttuaan toisista erilleen.
"Miksi ette pitkään aikaan ole käynyt meillä?" kysyi Catherine."Siinä olette tehnyt rumasti."
"Mutta, neiti", lausui Pitou hämmästyksissään, "tiedättehän varsin hyvin itse…"
"Minä en tiedä mitään… siinä olette tehnyt väärin."
Pitou puristi huulensa yhteen. Häntä vaivasi Catherinen valehteleminen.
Catherine huomasi sen. Katsoihan Pitou tavallisesti suoraan silmiin.Nyt hän katsoi syrjään.
"Minulla olisi teille muutakin asiaa, herra Pitou", sanoi Catherine.
"Vai niin!"
"Tässä eräänä päivänä näitte minut metsämajassa…"
"Näinkö minä teidät siellä?"
"Kyllähän te tiedätte."
"Kyllä tiedänkin."
Catherine punastui.
"Mitä te siellä teitte?" kysyi hän.
"Tunsitteko siis minut?" kysyi Pitou ystävällisesti moittivalla äänellä.
"En ensiksi, mutta kyllä sitten myöhemmin."
"Mitä tarkoitatte tuolla: myöhemmin?"
"Ihminen on toisinaan hajamielinen, kävelee ajattelematta mitään, mutta ajattelee vasta myöhemmin."
"Se on kyllä totta."
Catherine vaikeni, Pitou samoin. Molemmilla oli siksi paljon ajateltavaa, että he eivät olisi voineet puhella oikein vapaasti.
"Te se siis olitte?" sanoi Catherine.
"Niin olin, neiti."
"Mitä siellä teitte? Olitteko piilossa?"
"Piilossako? En. Miksi olisin ollut piilossa?"
"No, uteliaisuudesta…"
"Neiti, minä en ole utelias."
Catherine polki kärsimättömänä maata pienellä jalallaan.
"Se on ainakin totta, että olitte siellä, ettekä tavallisesti oleile niillä tienoin."
"Neiti, näittehän minun lukevan."
"En tiedä."
"Koska näitte minut, pitäisi teidän se tietää."
"Näin kyllä teidät, mutta ohimennen. Ja… te luitte siis?"
"Täydellisiä kansalliskaartilaista."
"Mitä se on?"
"Kirja, josta opin taktiikkaa opettaakseni sitten sotilailleni. Ja jotta voisi huolellisesti tutkia, täytyy mennä syrjäiseen paikkaan."
"Se on kyllä totta. Ja tuolla metsänreunassa ei teitä siis mikään häirinnyt?"
"Ei mikään."
Taas he olivat vaiti. Muori Billot ja hänen seuralaisensa menivät yhä eteenpäin.
"Kun tuolla tavalla tutkitte, meneekö siihen pitkäkin aika?" kysyiCatherine.
"Toisinaan päiväkausia, neiti."
"Siis", huudahti Catherine, "olitte ollut siellä jo kauan?"
"Hyvin kauan."
"Kummallista, etten tullessani nähnyt teitä", sanoi nuori tyttö.
Ja hän valehteli niin rohkeasti, että Pitou oli melkein uskomaisillaan hänen sanojaan. Mutta samalla hän häpesi Catherinen vuoksi; hän oli rakastunut, siis arka. Näiden omituisuuksien vuoksi hän kävi varovaiseksi.
"Minä kai nukuin", sanoi hän. "Sellaista sattuu toisinaan, kun on tehnyt paljon ajatustyötä."
"Ja nukkuessanne minä menin metsään etsimään varjoisaa paikkaa. Minä menin… huvihuoneelle asti."
"Vai niin", lausui Pitou, "huvihuoneelle… mille huvihuoneelle?"
Catherine punastui taas. Tällä kertaa oli Pitoun kysymys liian teennäisen tyyni.
"Charnyn huvihuoneelle", sanoi Catherine koettaen puolestaan olla rauhallinen. "Siellä kasvaa parasta rabarberia."
"Vai niin."
"Olin polttanut käteni pyykinpesussa ja tarvitsin rabarberia."
Ange loi katseensa hänen käsiinsä niinkuin olisi koettanut uskoaCatherinen sanoja.
"Jalkani… jalkani… minä poltin", sanoi Catherine nopeasti.
"Ja löysittekö?"
"Oikein erinomaista. Näettehän, etten onnu vähääkään."
— Hän ontui vielä vähemmän silloin, — ajatteli Pitou; — hän juoksi pakoon kuin hirvi kanervakankaalla.
Catherine kuvitteli onnistuneensa selittelyssään ja uskoi, etteiPitou ollut mitään nähnyt eikä tiennyt mitään.
Hänet valtasi ilo, joka ei ollut laisinkaan sovelias hänen kaltaiselleen puhtaalle olennolle.
"Herra Pitou oli siis minulle vihainen", sanoi hän. "Herra Pitou ylpeilee uudesta asemastaan. Herra Pitou halveksii meitä talonpoikia päästyään upseeriksi."
Pitou loukkaantui. Hän oli tehnyt suuren uhrauksen, ja sellainen, vaikkakin se salataan, vaatii palkkansa. Mutta kun sensijaan Catherine näytti koettavan pettää häntä, tekevän pilkkaa, epäilemättä vertailemalla häntä Isidor de Charnyhyn, silloin kaikki Pitoun hyvät aikeet haihtuivat. Itserakkaus on nukkuva käärme, jonka päälle on vaarallista astua, ellei sitä samalla murskaa.
"Neiti", lausui Pitou, "minusta tuntui, että pikemmin te olitte minulle vihainen."
"Miksi?"
"Ensiksi ajoitte minut pois talosta kieltäytyen antamasta minulle työtä. En ole siitä ilmoittanut mitään herra Billotille. Onhan minulla, Jumalan kiitos, kädet ja sydän, joiden avulla voin tulla toimeen."
"Minä vakuutan teille, herra Pitou…"
"Jo riittää, neiti. Tehän olette emäntä talossanne. Te olette ajanut minut pois. Mutta kun menitte Charnyn huvimajaan ja koska olin lähettyvillä ja näitte minut, olisi teidän pitänyt puhutella minua eikä juosta pakoon kuin omenavaras."
Käärme oli purrut. Catherine oli menettänyt kaiken turvallisuutensa.
"Juosta pakoon?" sanoi hän. "Juoksinko minä pakoon?"
"Niinkuin talonne olisi ollut ilmitulessa, neiti. Tuskin ennätin panna kirjani kiinni, kun te jo olitte Cadetin selässä, jonka olitte piilottanut puiden suojaan ja joka oli kalvanut kuoren eräästä pyökistä ja siis pilannut sen kokonaan."
"Pilannut puun? Mitä te nyt kerrottekaan, herra Pitou?" sopersiCatherine, joka tunsi varmuutensa alkavan haihtua.
"Onhan se luonnollista", jatkoi Pitou; "sillä aikaa kun te etsitte rabarberia, kalvoi Cadet puuta, ja tunnissa hevonen ehtii kalvaa hiton paljon."
Catherine huudahti:
"Tunnissa!"
"Hevonen ei mitenkään ennätä sillä tavalla kalvaa puut vähemmässä ajassa kuin tunnissa. Poimitte kai rabarberia niin montaa haavaa varten kuin saatiin yhteensä Bastiljin valloituksessa. Sehän on mainio kasvi haavahauteita varten."
Catherine oli kalpea ja avuton; hän ei osannut sanoa sanaakaan. Pitou vaikeni myös vuorostaan. Hän oli jo saanut kylliksi.
Muori Billot oli pysähtynyt tienhaaraan ja sanoi tuttavilleen hyvästi.
Pitou kärsi itse, sillä hän oli iskenyt haavan, jonka tuottaman tuskan hän varsin hyvin käsitti. Hän seisoi vuoroin kummallakin jalallaan kuin lentovalmis lintu.
"No, mitä upseeri sanoo?" huusi muori Billot.
"Hän sanoo haluavansa lausua teille hyvästi, muori Billot."
"Ei vielä, jääkää", sanoi Catherine melkein epätoivoisella äänellä.
"Hyvästi sitten", sanoi muori Billot. "Tuletko, Catherine?"
"Sanokaahan minulle totuus", kuiskasi nuori tyttö.
"Mikä, neiti?"
"Ette siis olekaan ystäväni?"
"Oi!" lausui onneton nuorukainen, joka rakkaudessa kokemattomana oli joutunut hoitamaan uskotun onnetonta tehtävää; siitä toimesta ainoastaan ovelat osaavat hankkia itselleen hyötyä itserakkautensa kustannuksella.
Pitou tunsi salaisuuden olevan huulillaan. Hän tunsi, että yhdellä ainoalla sanalla Catherine voisi saada hänet kokonaan valtaansa.
Mutta samalla hän tiesi olevansa hukassa, jos hän puhuisi. Hän tunsi kuolevansa sinä päivänä, jona Catherine ilmaisisi sen mitä hän tähän asti ainoastaan aavisti. Tämän tähden hän oli vaiti kuin roomalainen.
Hän kumarsi Catherinelle niin kunnioittavalla tavalla, että se koski nuoren tytön sydämeen. Hän kumarsi kohteliaasti hymyillen muori Billotille ja katosi metsään. Catherine ei voinut hillitä itseään, vaan astui askeleen kuin hyökätäkseen hänen jälkeensä.
Muori Billot sanoi tyttärelleen:
"Hän on kunnon poika. Hän on oppinut, ja hänellä on hyvä sydän."
Yksin jäätyään alkoi Pitou tuumia itsekseen.
"Tätäkö sanotaan rakkaudeksi? Toisinaan se on hyvin suloista, toisinaan hyvin katkeraa."
Poikaparka oli niin kokematon, ettei tiennyt rakkaudessa olevan sekä hunajaa että marunaa ja että herra Isidor oli ottanut hunajan.
Tästä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kamalasti kärsinyt, tunsi Catherine Pitouta kohtaan jonkinlaista pelkoa, jota tunnetta hänellä ei ollut muutamaa päivää aikaisemmin tätä vaaratonta ja hullunkurista olentoa kohtaan.
Kun ei voi herättää rakkautta, on pelonkin herättäminen mieluista.Ja Pitou, joka pani suuren painon mieskohtaiselle arvolleen, olisiollut jokseenkin mielissään, jos olisi tiennyt, millaisia tunteitaCatherinen sielussa liikkui.
Mutta kun hän ei voinut aavistaa naisen ajatuksia puolentoista penikulman päästä, itki hän vain ja lauloi suuren joukon kansanlauluja, joissa oli murheelliset sanat ja hyvin surullinen nuotti.
Hänen armeijansa olisi hyvinkin pian tuntenut pettymystä, jos olisi kuullut kenraalinsa laulavan näin haikeita lauluja.
Itkettyään, laulettuaan ja käveltyään paljon Pitou palasi asuntoonsa, jonka ovelle hänen haramontilaiset ihailijansa olivat panneet asestetun vartijan, sillä tavalla kunnioittaakseen häntä.
Vahdilla ei ollut enää pyssyä olallaan, sillä hän oli aika humalassa.Hän nukkui kivipenkillä, pyssy polvien välissä.
Pitou herätti hänet hämmästyneenä.
Hän sai silloin kuulla, että nuo kolmekymmentä miestä olivat panneet toimeen pidot Haramontin ravintoloitsijan Tellierin luona, että kaksitoista kaikkein innostuneinta naista siellä seppelöi voittajat ja että kunniapaikka oli pidätetty Haramontin Turennelle, joka oli voittanut naapurikylän Condén.
Pitoun sydän oli siksi paljon kärsinyt, että hän tunsi vatsassaan tyhjyyttä. "On ihmetelty", sanoo Chateaubriand, "kuinka paljon kyyneliä juoksee kuninkaan silmistä, mutta ei koskaan ole mitattu sitä tyhjyyttä, jonka kyyneleet jättävät täysikasvuisen vatsaan."
Kun Pitou kunniavahtinsa saattamana saapui juhlahuoneeseen, otettiin hänet vastaan sellaisilla hurraa-huudoilla, että seinät tärisivät. Hän kumarsi ääneti, istuutui ja rauhallisesti kuten aina hyökkäsi vasikanpaistin ja salaatin kimppuun.
Tätä hän jatkoi siksi, kunnes sydän rauhoittui ja vatsa täyttyi.
Tuskan jälkeen pidot joko kiihoittavat tuskaa tai sammuttavat sen. Kahden tunnin päästä Pitou huomasi, ettei hänen tuskansa ollutkaan kasvanut.
Hän nousi, vaikka kukaan tovereistaan ei enää jaksanut nousta.
Hän piti puheen spartalaisten raittiudesta, vaikka he olivat tukkihumalassa, ja kehoitti kaikkia lähtemään kävelemään, vaikka he kuorsasivat pöydän alla.
Haramontin nuorien tyttöjen kunniaksi on sanottava, että he olivat poistuneet ennen jälkiruokaa, eikä heidän päänsä, jalkansa tai sydämensä olleet millään tavalla häiriintyneet.
Urhoollisista urhoollisin Pitou ei voinut olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä.
Kaikesta rakkaudesta, kauneudesta ja rikkauksista ei hänen sieluunsa eikä mieleensä ollut jäänyt muuta kuin Catherinen viimeinen katse ja viimeiset sanat.
Muistinsa puolihämärässä valossa hän ajatteli Catherinen monta kertaa koskettaneen hänen käteensä, tytön olkapään ystävällisesti koskettaneen hänen olkapäähänsä, ja väittelyn keskelläkin olivat muutamat neidon tuttavallisuudet ilmaisseen viehkeyttä ja erikoista kauneutta.
Silloin hän vuorostaan huumaantui siitä, minkä kylmäverisenä oli lyönyt laimin; hän etsi ympäriltään jotakin kuin heräävä mies.
Hän kysyi, miksi hän oli niin ankara nuorta tyttöä kohtaan, jossa oli rakkautta, suloa ja armautta; naista kohtaan, jolla elämänsä alussa hyvinkin saattoi olla harhakuvansa. Olihan jokaisella unelmansa!
Pitou ihmetteli myös, miksi hän, karhu, ruma ja köyhä, olisi heti voinut herättää rakkauden tunteita nuoressa tytössä, kun ihan hänen lähellään kaunis aatelismies, koko seudun riikinkukko, vaivautui levittelemään pyrstöänsä. Silloin hän huomasi itselläänkin olevan joitakin ansioita. Ja hän vertasi itseään orvokkiin, joka salassa ja muiden huomaamatta tuoksuu.
Vertaus tuoksumisesta oli kyllä melkein liiankin tosi, mutta onhan totuus viinissä, vaikkapa vain Haramontin viinissä.
Kun Pitou tällä tavalla oli voittanut huonot ajatuksensa, tunnusti hän menetelleensä sopimattomasti, jopa moitittavastikin, nuorta tyttöä kohtaan. Hän myönsi, että tällä tavalla hän voi herättää suoranaista inhoa itseään kohtaan ja että siis menettely oli ollut perin väärä. Jos Pitou osoittaa huonoja luonteen ominaisuuksia, niin Catherine tietysti herra Charnyn lumoamana saa siitä tekosyyn, jonka nojalla hän ei tahdo huomatakaan Pitoun loistavia, hyviä ominaisuuksia.
Hänen oli siis osoitettava Catherinelle, kuinka oivallinen luonne hänellä oli. Mutta miten?
Tavallinen mielistelijä olisi sanonut: Tuo tyttö pettää minua ja ilvehtii kanssani; minä saatan hänet häpeämään lemmenseikkailujaan kuin kelvottomia tekoja. Minä teen hänet araksi, syöksen hänet häpeään, teen hänen tiensä lemujenkohtauspaikalle ohdakkeiseksi.
Mutta Pitou, jolla oli hyvä ja kaunis sielu, viinin ja onnen kuumentama, päätti saada Catherinen siihen määrään häpeämään haluttomuuttaan rakastaa hänen kaltaistaan oivallista nuorukaista, että hän joskus voisi tunnustaa ajatelleensa toisella tavalla.
Meidän täytyy tunnustaa, että puhdasajatuksinen Pitou ei voinut otaksua, että kaunis, siveä, ylpeä Catherine voisi herra Isidorille olla muuta kuin keikaileva tyttö, joka hymyili hänen pitsikaulukselleen, nahkahousuilleen ja kannussaappailleen.
Mutta mitäpä välitti juopunut Pitou siitä, että Catherine oli mieltynyt kaulukseen ja kannuksiin?
Jonakin päivänä herra Isidor menisi kaupunkiin, naisi jonkun kreivittären, ei katsoisikaan Catherineen, ja koko romaani olisi unohtunut.
Viini herätti urhoollisessa Haramontin kansalliskaartin päällikössä kaikki nämä ajatukset, joista vanha mies olisi voinut ylpeillä.
Todistaakseen Catherinelle, että hän oli kunnon mies, hän päätti sana sanalta peruuttaa kaikki tänään lausumansa pahat sanat. Sitä varten oli ensiksi tavattava Catherine.
Eiväthän tunnit merkinneet mitään humaltuneelle miehelle, jolla ei ollut kelloa. Astuttuaan muutaman askeleen talosta hän oli yhtä humaltunut kuin Bacchus tai tämän rakas poika Thespis.
Hän ei muistanut eronneensa Catherinen seurasta kolme tuntia sitten ja Catherinen ehtineen kotiinsa vajaassa puolessa tunnissa.
Hän riensi metsän halki suoraan puiden lomitse oikaistakseen tien mutkat.
Jättäkäämme hänet menemään puiden lomitse, pensaitten ja orjantappuroiden läpi, jolloin hän kepillään lyömällä ja potkimalla pilasi Orleansin herttuan metsää, joka antoi joka iskun korkojen kanssa takaisin.
Palatkaamme Catherinen luo, joka mietteissään ja epätoivoissaan palasi äitinsä jäljestä kotiin.
Muutaman askeleen päässä talosta on suo, ja siinä rinnakkain tulleiden hevosten täytyi kulkea perätysten.
Muori Billot ajoi edellä. Catherine aikoi vuorostaan mennä, kun kuuli hiljaisen vihellysmerkin.
Hän kääntyi, näki siimeksessä Isidorin lakeijan lakin kultakoristeen ja antoi äitinsä yksinään jatkaa matkaansa, kuten tämä tekikin rauhallisesti, sillä oltiinhan vain sadan askeleen päässä talosta. Lakeija tuli Catherinen luo.
"Neiti", sanoi lakeija, "herra Isidorin täytyy saada tavata teitä vielä tänä iltana. Odottakaa kello yhdentoista aikaan itse määräämällänne paikalla."
"Hyvä Jumala!" sanoi Catherine. "Onko onnettomuus kohdannut häntä?"
"En tiedä, neiti. Mutta hän sai tänä iltana Pariisista mustalla sinetillä suljetun kirjeen. Olen täällä odottanut jo kokonaisen tunnin."
Kello löi kymmenen Villers-Cotteretsin kirkontornissa, ja lyönnit kiitivät perätysten pronssisiivillään ilman halki.
Catherine katsoi ympärilleen.
"Tämä paikka on syrjäinen ja hämärä. Odotan täällä isäntäänne", sanoiCatherine.
Lakeija nousi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa ajamaan.
Voiko Isidor tulla sellaiseen aikaan ilmoittaman muusta kuin onnettomuudesta? Rakkauskohtaus valitsee aina hymyilevämmät muodot.
Mutta eihän nyt ollut puhe siitä. Isidor pyysi saada tavata häntä yöllä mihin aikaan tahansa ja missä tahansa. Hän olisi odottanut Isidoria vaikka Villers-Cotteretsin hautuumaalla keskellä yötä.
Hän ei siis tahtonut edes ajatella; hän suuteli äitiään, sanoi hyvää yötä ja meni huoneeseensa muka nukkumaan.
Äiti ei epäillyt mitään, riisui yltään ja meni levolle.
Ja vaikka naisparka olisikin jotakin epäillyt, niin eihän hän voinut tehdä mitään, koska Catherine kerran oli määrätty emännäksi.
Tultuaan huoneeseensa Catherine ei riisunut yltään eikä mennyt levolle. Hän odotti.
Hän kuuli kellon lyövän puoliyksitoista ja sitten neljännestä vaille yksitoista. Silloin hän sammutti lamppunsa ja laskeutui portaita alas ruokasaliin.
Ruokasalin ikkunat olivat maantielle päin. Hän avasi ikkunan ja hyppäsi ulos.
Hän jätti ikkunan auki voidakseen palata, työntäen vain luukkua paremmin kiinni.
Sitten hän yön pimeydessä juoksi kohtaamispaikalle, ja siellä hän sykkivin sydämin, vapisevin jaloin, käsi polttavalla otsallaan, toinen povellaan odotti.
Hänen ei tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Kuului kavioiden kopsetta.Catherine astui askeleen eteenpäin.
Isidor oli hänen luonaan. Lakeija pysytteli loitompana.
Laskeutumatta ratsun selästä Isidor ojensi käsivartensa, nosti hänet satulaan ja suuteli häntä sanoen:
"Catherine, veljeni Georges tapettiin eilen Versaillesissa.Catherine, veljeni Olivier kutsuu minua luokseen. Minä lähden."
Kuului tuskainen huudahdus, Catherine painoi lujasti Isidoria rintaansa vasten.
"He ovat tappaneet veljenne Georgesin", huudahti hän; "he tappavat teidätkin."
"Catherine, käyköön miten tahansa, vanhin veljeni odottaa minua.Catherine, tiedättehän, että rakastan teitä."
"Jääkää, jääkää", huudahti Catherine, joka Isodorin sanoista ei käsittänyt muuta kuin että hän läksi pois.
"Mutta kunnia, Catherine! Ja veljeni Georges! Ja kosto!"
"Kuinka minä olen onneton", vaikeroi Catherine.
Ja hän vaipui kalpeana ja läähättäen rakastajansa syliin.
Kyynel valui Isidorin silmästä ja putosi tytön kaulalle.
"Te itkette", sanoi Catherine. "Kiitos, te rakastatte minua!"
"Rakastan, rakastan, Catherine. Vanhin veljeni kirjoittaa minulle:Tule! Minun täytyy totella."
"Menkää siis", sanoi Catherine, "minä en teitä pidätä."
"Viimeinen suudelma, Catherine."
"Hyvästi!"
Ja nuori tyttö alistui kohtaloonsa, sillä hän tiesi, että mikään ei voinut Isidoria estää täyttämästä vanhemman veljensä käskyä. Catherine liukui satulasta maahan.
Isidor käänsi kasvonsa poispäin, huokasi, epäröi hetkisen. Mutta hän oli saanut ehdottoman lähtömääräyksen. Hän kannusti hevosensa täyteen laukkaan ja huusi kerran vielä Catherinelle hyvästi. Lakeija seurasi häntä vainioiden poikki.
Catherine jäi siihen paikkaan, mihin oli pudonnut sulkien ruumiillaan kaidan tien.
Melkein samassa ilmestyi Villers-Cotteretsin puolelta mies pienelle kukkulalle. Hän astui nopeasti taloa kohden, ja hänen jalkansa osui tiellä viruvaan elottomaan olentoon.
Hän menetti tasapainonsa, horjahti, kaatui ja tunnusteli taintunutta kädellään.
"Catherine!" huudahti hän. "Catherine kuollut!"
Hän huusi niin kamalasti, että talon koirat alkoivat ulvoa.
"Voi", jatkoi hän, "kuka on surmannut Catherinen?"
Ja hän istui maassa vavisten, kalpeana, jähmettyneenä, pitäen polviensa varassa tätä hengettömältä tuntuvaa ruumista.
* * * * *
Jatkona ilmestyy romaani "Kreivitär de Charny."