* * * * *
Ampumatta laukaustakaan muussa kuin riistan toivossa me kokonaista kaksi kuukautta laahauduimme eteenpäin kuin kuolemaan tuomitut pitkin Dobrudjan vartta Macinin vuoristoa kohden. Cosma oli kokonaan jättänyt meidät oman onnemme nojaan, pysytellen erillään ja suostuen harvoin ja vastenmielisesti edes minun ja Eliaankaan seuraan ja välittämättä lainkaan Floritchicasta, joka teki kaikkensa häntä lohduttaakseen. Alipäällikön johdolla miehet antautuivat halpamaisiin ryöstöihin, jollaista Cosma aina oli halveksinut.
Ja nyt olimme jälleen Brailan lähistöllä, vapaan elämän lempialueella, joka on täynnä väijytyksiä ja perin vaarallinenPoteralle.
Tuskin olimme saapuneet tänne, kun Cosma ja Elias eräänä iltana salaperäisesti jättivät meidät, menivät yli Tonavan ja viipyivät poissa viisi päivää. Kun he palasivat takaisin, huusi Cosma ensi sanoikseen:
»Olen kolmannen kerran ampunut miehen ohi täydessä kuutamossa. Älkää laskeko minua enää täst'edes elävien joukkoon».
Ja heitettyään kaikki aseensa maahan hän hyppäsi satulaan ja ajoi pois. Elias ja minä seurasimme häntä tuona ja seuraavinakin päivinä, jättäytymättä tuumaakaan jälkeen, peläten hänen päättävän päivänsä, mutta tulimme pian vakuutetuiksi siitä, että epäilyksemme oli aiheeton. Eikä hän ulottanutkaan retkiään kauas leirin ympäristöltä, vaan palasi takaisin, söi ja joi määräaikoina ja läksi jälleen. Hänen mielialansa ei ollut enemmän synkkä kuin iloinenkaan, mutta kysymyksiin hän vastasi vain olkapäitään kohauttaen. Joskus hän silitteli hyväillen Floritchican tukkaa, joka suuteli itkien hänen käsiään ja vakuutti hänelle rakkauttaan. Hän hymyili.
Ja aseetonna olisi Cosmaa luullut sikopaimeneksi.
* * * * *
Oi tuon vuodenajan sanoinkuvaamatonta kauneutta! Kesä kallistui lopulleen, ja silloinpa auringon nousut ja laskut pakoittivat soiden pienintenkin eläjien huutamaan ilmoille ilonsa. Haudonnan aika on ohi… Uusi polvi ankkoja, metsälintuja ja hengissä säilyneitä hyyppiä risteilee loppumattomana pilvenä halki kuultavan ilman. Asuntojen lähistöllä hiiviskelevät susi ja kettu, jotka tuntee luihuista eleistään ja turkeistaan. Kimalaiset, kovakuoriaiset ja muut hyönteiset lentelevät kuin huumautuneina, kapsahdellen puita vasten. Kasvullisuus pysähtyy, levähtää ja nauttii. Elämä riemuitsee voitettuaan kuoleman.
Leirissämme oli kaikki päinvastoin.
Henkilökohtainen kostoretki, jonka Cosma ja Elias olivat tehneet Brailaan, ja jolloin Cosma oli ampunut harhalaukauksensa, oli saanut viranomaiset liikkeelle, ja me tiesimme, että mieslukuisaPoteraoli kintereillämme. Olimme kaksinverroin valppaita. Nukuttiin vain toisella silmällä ja vaihdettiin lakkaamatta leiripaikkaa.
Tämä hermostutti kaikkia, paitsi Cosmaa, joka tuli ja meni edelleen, kuin olisi kaikki ollut mitä rauhallisinta.
Eräänä iltapäivänä hän nousi heti syötyään ja lähti tavanmukaiselle retkelleen.
Elias, joka makasi maassa kyynärpäähänsä nojaten, tekaisi laulun, ja hänen äänensä tuli syvältä kuin haudasta:
»Bade Cosma, uhkarohkea,sua väijyy…Potera!»
Cosma kääntyi katsomaan ja sepitti vastauksen, ja hänen äänensä tuli vieläkin syvempää:
»Anna väijyäPoteran,jos tulee, pois ma sen karkoitan!…»
Ja hän nousi ratsulleen.
Seurasimme häntä ratsain kolmenkymmenen askeleen päässä.
Oltiin Isaccean lähistöllä. Tie oli autio, pensaikon reunustama.
Ja yhtäkkiä pisti pensaikosta esiin kaksi pyssynpiippua, suuntautuenCosmaa kohti, joka nosti käsivartensa ylös ja huusi:
»Minulla ei ole asetta!»
»Sen parempi!» kuului vastaus.
Ja kaksi laukausta pamahti. Ehdimme tuskin vastata tulella pensaikkoon, kun näimme Cosman kumartuvan hevosen puoleen, kietovan käsivartensa sen kaulan ympäri ja lentävän nuolena pois. Seurasimme perästä, luullen hänen pelastuneen.
Niin ei kuitenkaan ollut, sillä kesken pakoa hänen ruumiinsa vierähti tielle, rinta lävistettynä, ja hevonen kiiti eteenpäin.