The Project Gutenberg eBook ofAnghel-enoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Anghel-enoAdrien Zograffin toinen kertomusAuthor: Panait IstratiTranslator: Anna SilfverbladRelease date: March 30, 2024 [eBook #73298]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1927Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANGHEL-ENO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Anghel-enoAdrien Zograffin toinen kertomusAuthor: Panait IstratiTranslator: Anna SilfverbladRelease date: March 30, 2024 [eBook #73298]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1927Credits: Tuula Temonen
Title: Anghel-eno
Adrien Zograffin toinen kertomus
Author: Panait IstratiTranslator: Anna Silfverblad
Author: Panait Istrati
Translator: Anna Silfverblad
Release date: March 30, 2024 [eBook #73298]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1927
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANGHEL-ENO ***
Kirj.
Kahdeksannesta ranskalaisesta painoksesta suomentanut
Anna Silfverblad
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.
Anghel-enoAnghel-enon kuolemaCosma
Tänä alkuhuhtikuun iltana vietettiin Baldovinestin pienessä kylässä, noin viiden kilometrin päässä Brailasta, Kristuksen ylösnousemisen ensimmäistä muistopäivää. Jokaisella pihatolla sytyteltiin ruokokokkoja, kaikkialta kajahteli iloisia laukauksia, joilla oikeauskoinen rahvas kunnioitti hänen muistoaan, joka oli ihmisistä parhain.
Perheen nuorimman, Dimi-enon luo olivat kaupungista saapuneet pääsiäisen viettoon Zitza-äiti, vanhin neljästä sisaruksesta, ja hänen kahdeksantoistavuotias poikansa Adrien. Hän oli jäänyt leskeksi muutamia vuosia lapsensa syntymän jälkeen eikä ollut mennyt uusiin naimisiin, ja elätti nyt itsensä kättensä töillä.
Dimin luona ei ollut liiaksi tilaa. Vaikka olikin vielä nuori, oli hänellä jo ympärillään lukuisa perhe, mutta tuo kelpo sisar tyytyi pieneen kolkkaan huoneesta, kun taas Adrien, jolle kaikki vaihtelu oli mieleen, kävi muitta mutkitta nukkumaan enon kanssa ullakon heinille, missä kuunteli ilomielin hänen kaskujaan ja kertoili vuorostaan enolleen kaupungin asioita.
Adrienia ihmetytti joskus tällainen elämäntapa ja hän sanoi:
»Sinä nukut ullakolla ja vaimosi nukkuu lasten kanssa… Mitä elämää sellainen on?»
»On pakko, poikani, muuten, hm, kuinka sanoisin? Lapsiatuleeliian tiheään…»
»Onpa sekin selitys! Ja entä kun tulet alas ullakolta?»
»Silloin menen suolle ruokoja leikkaamaan…»
»Ja suolta palattuasi?»
»Nousen ullakolle…»
»Ja lapsesi, mistä hetulevat?»
»Jumala lähettää heidät…»
Heti kun oli syöty tavanmukainen päivällinen, jona oliborchia, paistettua lammasta,cozonac'iaja »punaisia munia», lähti Dimi pihamaalle, sytyttääkseen palamaan kokon ja ampuakseen asiaankuuluvat laukaukset. Koko lapsiliuta juoksi hänen perässään, ja sitten tulivat aikuiset.
Taivas oli tähtikirkas. Dimi kuunteli Galatziin päin kulkevan junan kohinaa ja sanoi:
»Yhdeksän pikajuna».
Ja nyt hän sytytti ruo'ot. Heti hulmahtivat taivaalle liekit savun seasta, ja lapset päästivät korviasärkevän kirkunan ja hyppelivät tulen ympärillä kuin pienet punaiset paholaiset. Sitten hän ampui metsästyspyssyllään kaksi laukausta ilmaan, sanoen kunkin laukauksen jälkeen oikeauskoisen kristityn vakaumuksella:
»Kristus on noussut kuolleista».
Tällöin Adrienin äiti tarttui poikaansa käsipuolesta, vei hänet syrjään ja sanoi käskevällä ja hätäisellä äänellä:
»Juokse Stefan-serkun, papin, luo ja pyydä minun puolestani, että hän tulisi heti tänne. Ja jatka sitten matkaasi Anghel-enon asunnolle, ja tuo hänetkin tänne».
Adrien vavahti kuin äiti olisi käskenyt hänen tarttua paljain käsin käärmeeseen, ja sanoi:
»Mutta, äiti, sinähän tiedät, että Anghel-eno on vihoissaan eikä tahdo enää nähdä ketään!»
»Juuri siksi on hänen tultava. Sano hänelle, että minä, hänen vanhin sisarensa, kutsun häntä. Ja juokse nyt pian!»
Adrien vihelsi luokseen koiransaSulttaanin, ja katosi pimeään, kenenkään huomaamatta hänen lähtöään.
* * * * *
Anghel-eno oli tämän hajonneen perheen nuorimman edellinen.
Armoton kohtalo oli iskenyt häneen kovat kouransa ja tehnyt intomielisestä ja jumalaapelkäävästä miehestä juron ja jumalattoman. Bojaarin maata viljelevän talonpojan lapsia kun olivat, jäi näiden neljän sisaruksen ainoaksi omaisuudeksi lapsuuskodin seinähirret, hedelmäpuut ja viinitarha. Maa ei kuulunut heille. He hajaantuivat kodistaan, lukuunottamatta nuorinta, joka jäi leskiäidin tueksi. Ensiksi lähtivät sisaret, lyöttäytyen parin hyvinvoivan kreikkalaisen pariin, jotka välittivät vähät laillisesta avioliitosta. Anghel-poikanen lähti yhdeksänvuotiaana lähikaupunkiin Brailaan, missä joutui erään viinikauppiaan palvelukseen. Lapsuudesta saakka hänelle oli ollut perin vastenmielistä muokata vieraan maata.
Hän palveli kymmenen vuotta samaa isäntää, joka oli oikeamielinen mies ja palkitsi runsain käsin hänen palveluksensa. Kotikyläänsä palattuaan hän rakastui mielettömästi seudun kauneimpaan ja köyhimpään tyttöön ja meni tuota pikaa naimisiin hänen kanssaan. Likinäköisyyden vuoksi hänet hylättiin sotapalveluksesta, jolloin hän osti hiukan maata ja perusti kapakan kylän laitaan Galatziin vievän valtamaantien varrelle.
Liike menestyi hyvin. Vuonna 1877 Turkkia vastaan käydyn sodan suotuisat seuraukset olivat hänelle suureksi hyödyksi. Hänen onnistui kymmenenä vuotena koota omaisuus, millä hän saattoi ostaa toisen maa-alueen viidensadan metrin päässä hänen kaupastaan. Hän istutti sinne parhaimmat hedelmäpuut, ennenpitkää kuuluisan viinitarhan, ja rakennutti kauniin talon navettoineen ja rotulehmineen, kanalan, lammasnavetan ja sikalan.
Mutta hänen kotielämänsä oli vähemmän onnellista, vieläpä kurjaakin. Kului toiset kymmenen vuotta, ja taas oli kohtalo varannut hänelle onnettomuuden. Hänen vaimonsa oli typerä, salakavala, kykenemätön hoitamaan tällaista taloutta ja inhoittavan epäsiisti. Hän makasi tuntimäärin varjossa, avoin suu täynnä kärpäsiä, ja lapsi taaperteli likaisena hänen vierellään. Karja oli nääntyä janoon. Pihaan ja taloon ei pistäytynyt kukaan, jolla ei ollut aikeena varastaa. Adrien muisti, kuinka hänen enonsa oli eräänä kesäpäivänä lyönyt rikki kaikki talon ikkunat, jotka olivat niin kärpästen tahraamat, ettei päivänvalo päässyt sisään. Vaimo vaan ei tästä metelistä herännyt. Kulkiessaan hänen ohitseen ja nähdessään hänen makaavan siinä kuorsaten, mies sylkäisi häntä kasvoihin ja lähti. Vaimo nukkui yhä. Arvellen ankaruuden ehkä tepsivän, mies pieksi häntä usein. Tämä tylsistytti häntä vain yhä enemmän. Silloin mies möi karjan ja lähti talosta. Hän kävi siellä enää vain kerran kuukaudessa.
* * * * *
Säästääkseen lapsia, joita tämä nainen synnytti, näkemästä tällaista äitiä, hän riisti heidät häneltä, niin pian kuin he täyttivät viisi vuotta, ja sijoitti heidät hoidettavaksi erään sukulaisen luo Galatziin, missä kävi viisi kuusi kertaa vuodessa tervehtimässä heitä, seuraten tarkoin heidän kasvatustaan. Lopulta hän katkaisi viimeisenkin, ruumiillisen siteen, joka vielä yhdisti heitä. Talo, jonka olisi pitänyt olla seudun kukoistavin, oli vain ihmisnavetta.
Pettyneenä rakkaudessaan hän ensin otti rakastajattaria, ei sisäisestä taipumuksesta, vaan suoranaisesta kostonhalusta, tahtoen siten elvyttää, ravistaa hereille vaimoaan. Vaimo kuuli kerrottavan tästä, joutuipa silminnäkijäksikin, mutta ei ollut tietävinäänkään. Uni oli hänelle kalliimpi. Hän ei enää edes viitsinyt pestä kasvojaan, ja nukahti kesken syöntinsäkin.
Mutta ihmisille, jotka katselivat vihamielisinä ja kateellisina väsymättömän uurastajan menestymistä, ei riittänyt vain se, että hänen kotielämänsä oli surullinen, hänen onnettomuutensa puolisona ei ollut heille kylliksi. Eräänä yönä, kun ei ollut pelkoa ilmijoutumisesta, sytyttivät ihmiskädet kauniin talon tuleen. Takamyymälästä Anghel-eno katseli, kuinka hänen peltikattoinen kotinsa peittyi liekkeihin. Hän oli kuuro ihmisten huudoille, jotka kutsuivat häntä avuksi omaisuutensa pelastamiseen. Hän sanoi itsekseen:
»Jospahänpalaisi mukana!»
Hänei palanut, vaan jatkoi nukkumistaan sen turvissa, minkä naapurit pelastivat häviöstä, aina siihen päivään saakka, jolloin Jumala, joka oli pannut hänet maan päälle näyttääkseen miehille, mitä varjopuolia saattaa olla kauniissakin naisessa, löi hänet ankaralla keuhkokuumeella ja kutsui hänet luokseen peloitukseksi kiirastulessa katuville.
* * * * *
Vastoin luuloa koski hänen odottamaton kuolemansa kipeästi Anghel-enoon.
Hänen sisarenpoikansa Adrien, joka viidentoista vuoden ikään päästyään usein tuli pitämään hänelle intomielisiä luennoita »maailmoiden synnystä» tai »maan muodostumisesta», ja jota tuo kelpo mies rajattomasti rakasti, sai usein olla hänen surunsa todistajana.
Kuinka usein hän olikaan nähnyt hänen ottavan nenäliinansa ja kuivaavan kyyneleitään heidän kuljeskellessaan lumoavina kuutamoiltoina onnettomuuspaikalla. Rakennuksen luhistuneet puuosat mätänivät lätäköissä, joita sadevesi oli muodostanut huoneisiin. Huonekalujen jäännöksiä näkyi palaneiden hirsien joukossa. Vain osa seinistä oli jälellä. Iso navetta, joka oli säästynyt tuholta, näytti kaivaten huutelevan karjaa, jonka eloonjäämistä monet kadehtivat. Villit maapähkinäpensaat, kinsteri ja nokkoset rehoittivat miehenkorkuisina ennen niin kauniissa pihassa.
»Näetkö, Adrien», sanoi onneton mies tuskan tukahduttamalla äänellä, »näetkö tämän hautausmaan? Se on puolittain ihmisten, puolittain kohtalon työtä. Jos olisin perinyt tämän talon isältäni, ymmärtäisin ihmisten kateuden ja heidän hävittämishalunsa, vaikkakaan he eivät pistä tuleen suurten herrojen palatseja. Mutta minä rakensin tämän talon otsani hiellä, uurastaen kaksikymmentä vuotta. Se ei ollut mitään ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimaa, sellaista, mitä jokainen tarvitsee voidakseen elää vaimoineen ihmisenä eikä tyhmänä elukkana. Eikä kukaan voi syyttää minun koskaan olleen saita, vaan sai nälkäinen aina tyydyttää nälkänsä luonani, ja suurina juhlina muistin turvatonta leskeä lapsineen ja vein heille pääsiäisenä munia, leivoksia ja lampaan neljänneksen, samoinkuin silavaa ja kinkun jouluna. En antanut almua, vaan täytin velvollisuuteni. Olin saanut kaiken Jumalalta. Minä puolestani annoin yltäkylläisyydestäni enkä siitä ylpeillyt. Minulla ei ollut siihen oikeutta, sillä olen nähnyt monta minua anteliaampaa: ne, jotka jakoivat leipänsä ensimäisen nälkäisen kanssa, jonka kohtasivat tiellään…
»Eikä minua myöskään voi syyttää siitä, että olisin rikastuakseni nylkenyt ostajiani. Noudatin isäntäni oikeamielistä esimerkkiä. Jos liikevoittoni oli suuri, johtui se siitä, että noudin viinini ja viinani niiden kotiseudulta, aikoina, jolloin se juoksi jokena. Mutta kuorma-ajuri, joka talvella avasi oveni, parta kuurasta kimallellen, oli minulle kuin veli. Puristin hänen kohmettunutta kättään ja tein hänelle tilaa uunin viereen. Rakennutin hänen hevosiaan varten vajan, jonka vertaista ei ollut kahdenkymmenen peninkulman laajuudella; enkä koskaan suostunut ottamaan maksua heinätukosta, jonka heitin niiden eteen. Tarjoamani viini ja viina oli laadultaan parasta, ja vannon näköni kautta, etten koskaan lisännyt niihin pisaraakaan vettä, kuten tehdään kaikkialla. Ja kun näin, että mitta oli täysi ja mies tahtoi himon houkuttelemana ylittää sen, kaadoin hänelle lasin maksutta ja kehoitin häntä jatkamaan matkaansa. Täytyipä minun usein neuvoa hänelle tie. Näin olin tavallaan hänen palvelijansa, sillä olin valveilla hänen tähtensä aamunkoitosta puoliyöhön saakka. Ja jos joku kolkutti ovelleni sulkemisajan jälkeen, unohdin, että saattaisin kohdata pahantekijän, nousin vuoteesta ja menin avaamaan.
»Mutta hyvä esimerkki ei paljoa hyödytä, ja jos maailmassa on vain kiittämättömyyttä, tarvitsee paha palvelukseensa ainoastaan yhden ilkiön käden sataa hyveellistä vastaan, saadakseen aikaan hävitystä. Tämä käsi vaani minua salaa, valmiina iskemään. Se ei voinut antaa minulle anteeksi menestymistäni. Se ei sietänyt sitä, että käteni ei ollut hänen syyhyisen kätensä kaltainen, joka kelpasi vain kerjäämään tai lyömään. Ja se löi minua. Se kävi helposti: vaimoni nukkui.
»Voi, Adrien! Tässä ilkeä ihmiskäsi kohtasi hävittämistarkoituksessa kohtalon omalla tavallaan ilkeän käden, ja toisiinsa yhtyen he tekivät tuhon täydelliseksi!… Oliko väärin rakastaa kylän kauneinta tyttöä? Rakastuuko milloinkaan rumimpaan? En tiedä. Sen vain tiedän nyt, että rakkaus sokaisi minut, niin etten osannut katsoa, oliko hänen sänkynsä alusta lakaistu, olivatko hänen korvantaustansa puhtaat ja jalkansa pestyt. Adrien, kun tämä jumalainen liekki kerran polttaa rintaasi, niinkuin se poltti minun rintaani, muista sanani, ja ennenkuin antaudut ruumiinesi ja sieluinesi tämän ihmisruton valtaan, tee, mitä minä en tehnyt: katso kaunokaisesi sängyn alustaa, katso hänen korvantauksiaan ja jalkojaan, joissa on kiiltokengät. Ja jos sanani unohtuvat, muista hautausmaata, jonka näet tässä, anna katseesi syöpyä näihin raunioihin, katso rikkaruohoa, joka rehoittaa kuin inhimillistä laiminlyöntiä kiroten, tätä karjaansa kaipaavaa navettaa, näitä seinien jätteitä, jotka huutavat taivaalle epätoivoaan, näitä ruostuneita ja vääntyneitä laattoja, jotka ennen välkkyivät kuin peili auringonpaisteessa, peittäessään kattoa, joka kohosi uljaana matalien hökkelien yli, kuin julistaen ihmisen oikeutta elää hyvinvoinnissa ja siisteydessä, eikä kuin myyrä, joka pelkää valoa. Paina mieleesi tämä näky. Ja jos veresi tahtoo taivuttaa sinut kauniin tytön jalkoihin, vastusta, huuda avuksesi nämä rauniot, ja sano itsellesi:
»Anghel-eno turmeli elämänsä sillä, että rakasti sokeasti kylän kauneinta tyttöä eikä katsonut hänen sänkynsä alustaa, korvantauksiaan eikä hänen varpaitaan.
»Ja torju luotasi säälimätön kohtalo!…»
* * * * *
Vaimonsa kuoleman jälkeisinä vuosina Anghel-eno jätti talon oman onnensa nojaan. Hän päätti saattaa sen entiseen loistoonsa vasta sitten, kun hänen lapsensa kykenisivät hallitsemaan sitä. Vietyään sieltä pois kaiken, millä oli arvoa, ja kasattuaan sen kauppansa ympärille, hän alkoi viettää erakon elämää, mutta erakon, jolle tuli tavaksi kostutella kieltään kaupitsemillaan väkijuomilla.
Kauniina, kookkaana, jänteikkäänä miehenä, jolla oli kaunis parta ja kaunis kihara, harmahtava tukka, hän herätti kaikissa kunnioitusta. Hänen lyhytnäköisyytensä, joka pakoitti hänet tulemaan aivan lähelle puhuttelijaa voidakseen tuntea hänet, tehosti yhä tätä vaikutusta. Hän oli pohjaltaan hyvä, mutta ei sietänyt paljon vastaansanomista, kuten on laita kaikkien, jotka ovat päässeet eteenpäin omin voimin. Ja hän kymmenkertaistutti nämä voimat saavuttaakseen päämääränsä, — kuten hän itse sanoi »kohottaakseen raunioista palatsin», — sinä päivänä, jolloin hänellä olisi kunniaa lapsistaan. Niinpä häntä pidettiin rikkaana miehenä häviöstään huolimatta.
Mutta hänen todellinen rikkautensa, onnensa ja toivonsa oli hänen kolme lastaan, seitsentoistavuotias poika ja kaksi pikku tyttöä, joista toinen oli kahdeksan-, toinen kymmenvuotias. Pojan piti seuraavana vuonna valmistua ylioppilaaksi, ja Anghel-eno sanoi Adrienin äidille:
»Saammehan sitten nähdä. Heti koulusta päästyään hän palvelee yhden koevuoden armeijassa. Jos hänellä on taipumusta tälle alalle, olisi minulle mieluista, jos hänestä tulisi upseeri, jolla on vahva käsivarsi ja terävä äly puolustamaan maataan. Jollei, niin valitkoon itse mieleisensä alan».
Tyttäristään hän tahtoi vain »kelpo emäntiä», varustaen heille myötäjäisiä ja toivoen voivansa naittaa heidät kaupunkiin.
Ihminen päättää…
Eräänä talvisena pakkaspäivänä yksin mietiskellessään suunnitelmiaan ja tuulen lakaistessa autiota, laajaa tasankoa, astuu neljä tuntematonta miestä sisään ovesta. Tapansa mukaan hän kurottautuu eteenpäin paremmin nähdäkseen, mutta hänen sydämensä kutistuu kokoon, samoinkuin etana vaaraa vainutessaan vetää tuntosarvensa piiloon: tulijat eivät miellyttäneet häntä.
»Jos nuo ovat kunnon ihmisiä, en enää usko sydäntäni», ajatteli hän, tunnustellen taskussaan revolveria, jota ilman hän ei koskaan ollut.
»Hyvää päivää, Anghel!» toivottivat miehet, »sinun luonasipa on lämmintä!»
»Tervetultuanne, matkamiehet! Ruma ilma, vai mitä?»
Mutta itsekseen hän lisäsi: »Olen satimessa! Tuollaisella äänellä puhuvat vain roistot».
»Anghel, olemme nälkäisiä, ja juodakin haluamme. Sanotaan viinisi voivan sulattaa vaikka jään».
»Hyvin mahdollista, ystäväni. Mutta onpa sellaistakin jäätä, jota se ei sulata».
»Ha, ha! Sinä olet sukkela, Anghel. Ja mitähän jäätä se olisi?»
»No, saattepa tietää: sitä sanotaan 'koiran sydämeksi', mutta se on pahasti sanottu, sillä se solvaisee noita eläin-parkoja, jotka ovat todellisia ystäviä», sanoi hän, osoittaen kahta isoa paimenkoiraa vierellään, jotka eivät hetkeksikään jättäneet häntä.
»Hm, sinulla on synkkiä ajatuksia. Maailma ei ole niin paha».
»Ehkä ei, mutta kun pitää kauppaa valtatien varrella, kuten minä, näkee kaikenlaista, ja nukkuukin vain toisella silmällä».
Tämä varuillaanolo antoi vieraiden tuta, kenen kanssa he olivat tekemisissä. Heille tarjottiin silavaa, leipää ja viiniä.
»Etköhän noutaisi meille kellarista raikasta viiniä?» kysyi eräs joukosta teeskennellyn hyväntahtoisesti.
Eno myhäili ja ajatteli: »Ah, te luulette pyydystävänne minut hiirenloukkuun!» Hän vastasi:
»Noudin sieltä hetki sitten viiden litran astian. Jos kielessänne on tuntoa, pitäisi sen maistua».
Tämä oli hiukan vastoin miesten suunnitelmia, mutta he olivat itsepintaisia roistoja. Hetkistä myöhemmin eräs heistä pistäytyi ulos, ja eno ymmärsi tämän olevan hyökkäysmerkin: mies lähti pitämään vartiota. Hän kalpeni ja valmistautui otteluun. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli laukaista aseensa ja huutaa: »kädet ylös!» Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän ehkä sittenkin saattoi erehtyä miesten aikeisiin nähden.
Hetkistä myöhemmin hän katui, ettei ollut sitä tehnyt. Miehet keskustelivat äänekkäästi muka jostakin kaupasta. He pyysivät tulitikkuja. Eno sanoi: »Kas tässä!»
Sydän ja jalka terästettynä hän astui heitä kohti, pidellen oikealla kädellä asetta taskussaan ja ojentaen vasemmalla laatikkoa. Vahvin noista kolmesta ojensi hitaasti kätensä ottamaan sitä, jatkaen samalla huolettomasti puhettaan, mutta juuri kun hänen sormensa olivat koskettamaisillaan laatikkoon, hän sieppasikin kuin rautapihdein kiinni ranteeseen, ja joskin hän siinä tuokiossa kaatui maahan laukauksesta, joka lennähti hänen uhrinsa taskusta, eivät toiset antaneet Anghelille enää aikaa vetää esiin asettaan. He murskasivat hänen pääkallonsa revolverinperillä, ja mies-parka lyyhistyi maahan, sillävälin kuin koirat iskivät kiukkuisesta mutta turhaan, hampain kiinni roistojen pohkeisiin. Ne lyötiin kuoliaaksi. Kassa tyhjennettiin kiireesti ja ilki työntekijät katosivat, jättäen jälkeensä näköjään hengettömän toverinsa.
* * * * *
Anghel-eno sai kiittää hengestään laukausta, joka oli haavoittanut yhtä rikoksellista, sekä koiriaan, jotka hän oli menettänyt. Ne olivat pidelleet niin pahoin kahden muun roiston sääriä, että nämä pelkäsivät, etteivät he enää kykenisi pakenemaan.
Ohikulkevat matkustajat tapasivat tuntia myöhemmin verityön uhrin ja rosvon verissään, edellisen pää murskattuna, jälkimmäisen vatsa luodin lävistämänä, mutta molemmat vielä hengissä. Heidät kuljetettiin Brailaan, missä kumpikin pelastui elämälle.
Maattuaan viisikymmentä päivää sairaalassa eno pääsi sieltä heikontuneena, mutta hän oli menettänyt vain verta. Puolta vuotta myöhemmin hän oli menettävä jotakin, joka oli hänelle elämää kalliimpaa: hän menetti molemmat pikku tyttönsä, onnettomuustapauksessa Tonavalla, jolloin suuri joukko ihmisiä hukkui purjehdusmatkalla.
Nyt hän näki läheltäsäälimättömän kohtalon mustan käden. Mutta kohtalo oli valinnut tämän miehen antaakseen hänen tuntea kaiken sen kauheuden, mikä sisältyy romanialaiseen sananparteen:hyvä Jumala ei koskaan sälytä ihmisen hartioille raskaampaa taakkaa, kuin minkä hän jaksaa kantaa!Ja kuinka paljon onnettomuutta jaksaakaan voimakas mies kantaa hartioillaan!
Palattuaan kirkosta, missä oli antanut toimittaa messun haudatta jääneiden tyttöstensä sieluille, hän sulkeutui kauppaansa, ja käveli monta tuntia edestakaisin, kädet taskuissa. Sitten hän avasi oven selkoselälleen, astui kynnykselle, sylkäisi kiukkuisesti ikäänkuin jotakin kasvoihin, ja sanoi:
»Tuossa saat, sinä kurja kohtalo! Sinä painat minut maahan, mutta minäpä nousen ylös ja sylkäisen sinua päin naamaa, kas näin!»
Ja hän sylkäisi vielä kerran.
Hänellä oli vielä jälellä poikansa, ainoa liekki, joka valaisi hänen sumusta ja väkijuomista turtuneiden aivojensa yötä. Kohtalo puhalsi liekkiin ja sammutti sen.
Yksitoista kuukautta senjälkeen, kun hänen poikansa oli liittynyt ratsuväenrykmenttiin, ja vuorokausi siitä, kun Anghel oli saanut häneltä kirjeen, jossa hän ilmaisi haluavansa jäädäkin sinne, tämä ihmisistä onnettomin sulki kauppansa, sittenkin onnellisena, ja nousi ratsunsa selkään, lähteäkseen kaupunkiin hankkimaan työmiehiä, jotka nostaisivat talon raunioista. Hän oli tuskin ehtinyt kahdensadan metrin päähän kotoa, kun ratsastava lähetti pysähdytti hänet tiellä ja ojensi hänelle sähkösanoman. Hänen sydämensä ei sanonut hänelle mitään. Hän avasi rauhallisena paperin ja luki:
»Poikanne Aleksanteri Anghel putosi hevosen selästä ratsastusharjoituksessa, ja kuoli vietäessä…»
Paperi heltisi hänen käsistään; hän parkaisi, nousten seisoalleen jalustimissa, ja suistui maahan kuin poikkilyöty pylväs.
Näin Anghel-eno tyhjensi maljan sakkaan saakka.
* * * * *
Olisi luullut, että onnettomuuden mitta nyt oli täysi. Niin ei ollut. Kuolema, joka olisi ollut hänelle vapahdus, ei tullut, eikä kukaan tiennyt, miksi tämä mies ei itse päättänyt päiviään.
Hän ei sitä tehnyt. Mutta hän kuoli hiljalleen, nauttimalla lakkaamatta kaikkein väkevintä viinaa. Hänestä tuli kapakkansa paras vieras.
Tämän hellän isän, kunnon kansalaisen, jumalaapelkäävän miehen vähittäinen rappeutuminen on kaameimpia murhenäytelmiä, mitä näiden rivien kirjoittaja on nähnyt. Tämä on vain näytelmän alkua. Loppu — tarina surusta, joka tappaa sydämen — saa paikkansa toisaalla.
Pojan kuoltua hän pyysi, että tämä haudattaisiin kotikyläänsä. Kaikki kyläläiset saattoivat vainajaa, ja kun kunnialaukaukset pamahtivat kirstua hautaan laskettaessa, lankesivat kaikki kyynelsilmin polvilleen. Kunniavartiona seisovat sotilaat ja upseerit itkivät. Yksi joukosta ei vain itkenyt: isä. Hän seisoi avopäin hattu kädessä haudan partaalla, ja katseli kirstua sen pohjalla. Tällöin nousi kansanjoukosta mies, heittäytyi hänen jalkoihinsa, ja huusi, hänen polviaan syleillen:
»Anghel! Anghel! rukoilen sinua, anna minulle anteeksi! Minä se sytytin tuleen talosi!… Tee minulle, kuten oikeus vaatii! Mutta anna minulle ensin anteeksi!»
Anghel käänsi päätään ja katsoi pitkään jaloissaan makaavaan mieheen, joka vääntelehti kuin tulisilla hiilillä, ja huusi lakkaamatta:
»Anna minulle anteeksi, ja tapa minut, heitä minut vankilaan!»
Hän sanoi: »Minä annan sinulle anteeksi», ja lähti. Kukaan ei rohjennut seurata häntä.
Kotiin tultuaan hän otti seinältä pyhimyskuvan, joka esitti Neitsyt Mariaa Jeesus-lapsi sylissään, sekä kuninkaan, kuningattaren ja kruununperillisen kuvat. Sitten hän kaivoi lapiolla pienen kuopan puutarhaan, pani ne siihen ja hautasi ne multaan.
Tämän jälkeen hän sulkeutui kauppaansa ja heittäytyi sieluineen ja ruumiineen väkijuomien valtaan. Hautauspäivän jälkeen ei kukaan kokonaiseen vuoteen tietänyt, asuiko talossa ketään, vai oliko se autio. Kyläläiset koettivat ohikulkiessaan kurkistaa sisään alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse, ja menivät sitten menojaan. Öisin Anghel kuljeskeli koiransa seuraamana talonsa raunioilla, ja palasi jälleen sisään. Päivisin hän tyhjensi humaltumatta lasin toisensa jälkeen ja katseli, leuka kämmenen varassa, ikkunaverhojen raosta palaneen talon törröttäviä seiniä.
Kun tämä synkkä suruvuosi oli päättynyt, avasi hän jälleen kapakan, toisin sanoen, hän tarjoili yhdelle, mutta ei toiselle, kenenkään tietämättä, mihin hän perusti kieltonsa ja suosionsa. Ohikulkijat kunnioittivat hänen tahtoaan, sillä hänen onnettomuutensa tunnettiin viiden peninkulman laajuudella. Hän ei enää hankkinut uutta tavaraa, sillä kellari oli täynnä viini- ja väkijuomatynnyreitä.
Adrien ja hänen äitinsä olivat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän suostui puheisiin. Kauhu sydämessä Adrien tuli pari kertaa tervehtimään häntä sinä vuonna, jolloin hän jälleen avasi myymälänsä. Eno istui aina ikkunan ääressä lukkojen takana, pullo ja pieni lasi edessään, koira vierellään, ja katseli ulos. Rattaat vierivät ohi, kaksi miestä astui maahan ja kolkutti ovelle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, ja miehet menivät tiehensä. Jälleen pysähtyivät rattaat ovelle. Mies huusi rattailta nousematta:
»Anghel! Saako sinulta lasin?»
Ja hän sai.
* * * * *
Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien muisteli hänen kovaa kohtaloaan ja tuumi:
»Äiti erehtyy, jos luulee minun saavan enon liikkeelle luolastaan».
Tehtävä ei ollut helppo. Ei ollut kysymys vain vierailusta, vaan sovinnonteosta. Äidin kuoltua kahdeksan vuotta sitten olivat molemmat enot riitautuneet vähäpätöisen perintöasian vuoksi. Kiistettäessä oli Anghel-eno sanonut, vastoin vanhemman sisarensa tahtoa, joka vastusti jakoa: »Tahdon vaikkapa vain yhden frangin äidin perintöä, jolla ostan helminauhan ja ripustan sen pyhimyskaappiini, vain tietääkseni, että se on äidiltä». Kiihtyneenä Dimi-eno vastasi solvaisten. Silloin veli sivalsi häntä korvalle, ja nuorempi hairahtui iskemään vanhempaansa päähän kepillä. Tämä poistui lapsuudenkodistaan, sanoen:
»En palaa tänne etkä sinä tule minun luokseni, ennenkuin suutelet kaikkien nähden kenkäni anturaa!»
Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet rikki. Ennen onnettomuustapausta, joka oli kuolettava isku Anghel-enolle, oli nuorin veli itsepintaisesti pysynyt kuurona sisarensa rukouksille, tämän kehoitellessa häntä pyytämään anteeksi veljeltään. Tuon julman tapaturman jälkeen ei kukaan enää uskaltanut tällaisilla pikkuasioilla häiritä Anghelin rauhaa.
Nyt Adrienin äiti tahtoi kaikin mokomin sovittaa veljekset keskenään. Kun hän kutsui sitä, jota oli lyöty, sensijaan, että hänen luokseen olisi menty, luotti hän siihen, että suru oli lannistanut hänen ylpeytensä sekä siihen vaikutusvaltaan, mikä hänellä aina oli ollut veljiinsä, etenkin häneen, joka oli perheen rikkain, silloinkin kun hän vastusti epäitsekkäästi hänen perinnönjakovaatimustaan.
Kello oli kahdeksan illalla Adrienin saapuessa enon asunnolle. Kylänpuolisesta ikkunasta näkyi valoa. Adrienia puistatti ajatellessaan noiden alaslaskettujen uudinten takana asustavaa miestä. Hän lähestyi ikkunaa ja painoi kasvonsa sitä vasten. Ei mitään elonmerkkiä, palavaa lamppua lukuunottamatta. Sulttaani alkoi kärsimättömänä haukkua. Enon koira haukahti vastaan, mutta uutimet eivät liikahtaneet. Adrien tiesi, ettei kolkuttaminen hyödyttäisi mitään. Hän painoi nenänsä ruutua vasten ja sanoi arasti:
»Eno! Adrien haluaa puhua kanssasi».
Hetken kuluttua kohotettiin verhoa, ja eno viittasi häntä tulemaan ovelle, jonka hän avasi, pidellen lamppua kädessään. Adrien astui Sulttaanin kanssa sisään.
Hänen katsellessaan huonosti valaistua huonetta kutistui hänen sydämensä kokoon. Mikä syvä alakuloisuus puhuukaan esineistä, jotka ihmeitätekevä ihmiskäsi on jättänyt hoidotta! Ei enää laseja hyllyillä, ei leipää ruokapöydällä, ei savustettua kinkkua, joka ennen riippui orresta raskaina könkäleinä, ei enää rinkeleitä katossa vartaisiin pujotettuina. Tomua, unohdusta, laiminlyöntiä, kuoleman rauhaa…
Keskellä tätä hautausmaata seisoi Anghel-eno viitta hartioillaan, yhä kookkaana, mutta kumarana, niin kumarana, — Anghel-eno, joka ennen oli ollut pystypäinen ja ryhdikäs kuin leijona, — ja katseli rauhallisena sisarenpoikaansa. Tämä tarttui molemmin käsin hänen vapaaseen käteensä ja suuteli sitä, kuten on tapana. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Sanaa sanomatta eno vei hänet huoneeseensa. Täällä vallitsi sama autius. Paljaista ja kellastuneista seinistä ei enää levinnyt tuoreen kalkin miellyttävä haju. Peistottu ja epäsiisti sänky, oikea ryysykasa, näytti sekin ikäänkuin tehneen vastarintaa tuolle onnettomuuksien raskauttamalle ruumiille, jonka painosta se joka yö oli luhistua kokoon. Tiiliuunin halkeamat ammottivat savun mustaamina. Katon kurkihirret olivat niinikään mustuneet. Kaluston täydensi kaksi puutuolia ja pöytä sekä kaksipiippuinen pyssy, joka riippui naulassa kantohihnastaan. Pöydällä viinapullo ja lasi, raamattu, muistiinpanovihko, josta riippui nauhaan kiinnitetty lyijykynä, veitsi ja aloitettu leipä. Adrien puhkesi itkuun.
Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen. Miehekkäällä, mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä kantavuutta, hän sanoi lempeästi:
»Olen iloinen nähdessäni sinut, Adrien… mutta miksi sinä itket?»
»Eno… onko se mahdollista?… Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi vain kuiva kannikka… Ei… Koiratkin syövät tänään mesileipää…»
Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon kasvoihin, hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä säteilee surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli melkein paljas ja tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa olivat likaiset, napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä sammuneemmalla äänellä:
»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle, mitä käyntisi tarkoittaa».
»Tulen kysymään sinulta, vihaatko vielä Dimi-enoa?»
»En vihaa enää ketään».
»Voitko antaa hänelle anteeksi hänen vikansa?»
»Minulla ei ole kenellekään mitään anteeksiannettavaa».
Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut: »Leipä on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».
»No niin», alkoi Adrien epäröiden, »äiti lähetti minut pyytämään, että tulisit tänä iltana enon luo».
»Äitisi lähettää sinut», toisti miesparka, kohottaen päätään. »Adrien, sinun äitisi on pyhimys».
Hän näytti miettivän hetkisen, ja kysyi sitten:
»Ja mitä sinä ajattelet?»
»Minäkö, mutta sinähän arvaat sen, eno. Toivon sitä kaikesta sydämestäni».
»Entä muut? Toivovatko hekin sitä?»
»Aivan varmaan kaikki toivovat sitä, eno».
»No niin, silloin toivon samaa kuin tekin».
Kuinka kaameilta kuuluivatkaan sanat: »Toivon samaa kuin tekin», noiden huulten lausumina, joilla väreili kuoleman hymy! Mikä täydellinen tahdon puutos! Adrienia kauhistutti.
He lähtivät huoneesta koirat kintereillään.
* * * * *
Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa. Mutta hän palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken riidanratkaisijana ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt, mutta hän liikkui vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-enoa. Hän otti keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan viimemainitun ovelle.
Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät kasvonsa näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan oli ojentanut syntisten suudeltavaksi.
»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla saarnaäänellä.
»Toden totta. Hän on noussut kuolleista», vastattiin kuorossa.
Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan, nojaten seinää vasten ja risti kätensä.
Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti, katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän — laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:
»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä auttamaan minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja Anghelin, joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he kahdeksaan vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät toisiaan ja pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista, nauttimatta yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En tahdo esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja raskain rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle lapselle, elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman kirkon siunausta. Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha, kaikki viha ihmisten kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken…
»En vihaa enää Anghel-veljeäni», sanoi Dimi-eno synkistyen.
»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo kestänytkin, Dimi».
»Onpa kyllä, mutta hän oli epäoikeudenmukainen minua kohtaan…»
»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija, »mutta sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi verta. Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos nuorempi veli lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet selässään toiseen elämään'.»
Dimi vaikeni. Hänen sisarensa jatkoi:
»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että Dimi jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin kuin me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään. Siksipä minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa. Tuo jako olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen maantielle. Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan veljeään uuden kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy. Hän oli ylpeä eikä tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen. Luulen hänen jo silloin vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo uinui hänen sydämessään kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi toisiinsa. Nyt on Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet ovat riistäneet hänestä kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt häntä yhdistää elämään vain hänen ruumiinsa, joka vielä mataa maan päällä. Minulle olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi kuollut, sillä hänen nykyinen elämänsä on kuolemaa pahempi. Hän juo, mutta viina nieleekin hänet, sillä hän antautuu sille sieluineen päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten joulun, eikä hän enää käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle, että jollei hän vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän vastasi: 'Minä olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin voitavan pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin katsomassa häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi mitä nöyrimmin…»
* * * * *
Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen, ja kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän koetti seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus risaisissa vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen loan peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti vanhanaikaiseen tapaan:
»Hyvää iltaa, kunnon väki!»
Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään. Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.
»Veli parka!… Veli parka!… Millaiseksi olet tullut!»
Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan, nosti veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin. Sitten hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä, ja tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.
Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän vastapäätä pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä itkevän veljen ja sisaren nyyhkytykset.
Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja katse kylmeni. Hän sanoi:
»Miksi itkette? Se ei hyödytä mitään».
Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin älykkäät silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein yhtä vanhalta kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin ystävällisellä äänellä:
»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn tervehdystä».
Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta eno kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:
»Mitä tervehdystä, isä?»
Pappi huomasi tämän tajuamattomuuden ja sanoi rauhallisesti:
»No niin, meidän pyhää tunnussanaamme: Kristus on noussut kuolleista».
Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi:
»En usko Kristuksen ylösnousemiseen! Eivät kuolleet enää nouse ylös».
»Anghel!… Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan Jumalan poika ja Jumala itse…!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä, mutta hiukan värisevällä äänellä.
»Sitä en tiedä», vastasi, Anghel rauhallisesti.
Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen, maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.
Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita, kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa päivässä tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen ulottuvilta.
»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et ole lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta edes ihminen!»
Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä, äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin itsekseen:
»En tiedä, miksi kutsuitte minua tulemaan…»
Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan, kuivasi kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:
»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut keskuuteemme, että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin sydämesi rakastaisi… Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää ole sinulle rakasta?…»
»On yhdentekevää, rakastanko vai en… eihän se merkitse mitään. Mutta miksi huolehdit minusta, sisareni?»
»Kuinka, Anghel? Olen vanhin sisaresi, ja sinun onnettomuutesi on minun onnettomuuteni…»
»Se ei ole totta. Olet kärsinyt, ja kärsit yhä omasta onnettomuudestasi, vaan et minun».
»Ei, Anghel, veren siteet tekevät kärsimyksemme yhteisiksi».
»Ei ole veren siteitä: jos katkaisen poikki jalkani, vuotaa minun vereni, vaan ei sinun».
»Mutta moraaliset kärsimykset ovat meille yhteisiä».
»Mitään sellaista ei ole. Olkoon vain tyhjää ilmaa, mitä nyt sanon, mutta jos sinä kadotat huomenna poikasi, tuottaa se minulle kärsimystä, mutta sinulle se on kuolema».
Sisar vaikeni, niin surullisen vakuuttava oli näiden sanojen johdonmukaisuus. Ja eno otti taaskin pienen kulauksen.
* * * * *
Ottaen lähtökohdaksi tunnetun vertauksen raamatusta pappi alkoi puhua:
»Anghel, muistatko Jobia? Hänen koettelemuksensa veti vertoja sinun onnettomuudellesi, mutta hän pysyi järkähtämättömänä uskossaan. Muista, että Jumalan ajatukset ovat meiltä kuolevaisilta salatut. Ehkä Herramme on lähettänyt sinulle nämä koettelemukset johtaakseen sinut niiden kautta valittujen joukkoon».
Anghel suoristautui istuimellaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän näytti haluavan vastata, mutta ei löytänyt sanoja. Hän kutsui luokseen Adrienin, joka pysytteli huoneen nurkassa, ja istutti hänet vasemmalle puolelleen, molempien enojensa välille. Sitten hän sanoi hiukan voimakkaammalla äänellä:
»Stefan-serkku, teidän uskonnolliset tarinanne lienevät suureksi osaksi surkeaa valhetta. Aivoni eivät pysty vastaamaan sinulle hän sinutteli pappia, mutta tämä poikanen tässä, teidän veljenpoikanne, tietää enemmän kuin me…»
»Eno», keskeytti hänet Adrien, »en tahtoisi sekaantua teidän tämäniltaisiin väittelyihinne. En ole siinä iässä, ja minun vakaumukseni saattaisi loukata isä Stefania».
Anghel-eno laski kätensä hänen olalleen ja sanoi vakuuttavasti:
»Lapseni, sinä et loukkaa ketään. Olemme perheen piirissä. Ja sinun on minun vuokseni kerrottava, mitä olet oppinut kirjoista. Elän enää vain etsiäkseni totuutta. Mutta näinä kahtena vuotena, jolloin olen parhaani mukaan tutkinut raamattua, on kaikki käynyt vain sekavammaksi. Kuinka selität sen, Adrien, että tässä kirjassa on niin suuren viisauden ohella niin paljon taruja, kuten esimerkiksi tuo uskomaton tarina Jobista?»
Arastellen papin tutkivaa katsetta Adrien vastasi:
»Se johtuu siitä, että raamatun henkilöt ovat historiallisen tutkimuksen ulkopuolella. Raamattu on uskon kirja, tarkoitettu uskovien käytettäväksi. Se vaatii sinuauskomaan, eietsimään».
»Mutta sanohan, voitko uskoa Jumalaan, joka riistää isältä kaikki hänen lapsensa, vain koetellakseen häntä? Hänellä täytyy olla oikea rosvon sydän».
Kuullessaan nämä sanat pappi hypähti seisoalleen, kuin olisi häntä poltettu tulisella raudalla, ja sanoi:
»Minä lähden, sillä minun paikkani ei ole siellä, missä Jumalaa pilkataan!»
»Tässäkö kaikki tuki, mitä sinulla on tarjottavana minunlaiselleni Jobille?» kysyi Anghel-eno. »Kolme lasta on minulla ollut, ja kaikki kolme on minulta riistetty. Mikä on rikokseni, jotta Jumalasi minua näin rankaisee?»
»Sinä onneton! Armon Jumala oli valinnut sinut marttyyriensä joukkoon, joita odottaa iankaikkinen elämä!»
»Sinun armollinen Jumalasi olisi tehnyt paremmin, jos olisi antanut minun nauttia maallisesta elämästä, joka miellytti minua, sensijaan, että teki minusta juopon, jolla ei ole perhettä eikä Jumalaa».
»Ei kukaan ole kelvollinen tuomitsemaan Luojan töitä!»
Ja näin sanottuaan pappi antoi siunauksensa ja poistui.
* * * * *
»Anghel», sanoi hänen sisarensa, niin pian kuin serkku oli lähtenyt, »sinä et kohdellut kunnioittavasti isä Stefania, sinä unohdit, että hän on pappi».
»Päinvastoin, sisar, pidin hyvinkin mielessäni, että hän on pappi, sanoakseni hänelle, etten usko pappien puheisiin. On heidän syytään, ellen enää usko heidän Jumalaansa. Miksi he antavat meille kaikkivaltiaan arkkitehdin, joka sekaantuu alinomaa elämäämme? Tuossa tarinassa ei ole mitään totta. Mutta totuus on jossakin muualla. Missä? Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että me elämme, kärsimme ja kuolemme typerästi, tietämättä miksi tai miten. Vielä tiedän, että suurin erehdyksemme on siinä, että ajamme liiaksi takaa onnea, elämän suhtautuessa välinpitämättömästi toiveisiimme. Jos olemme onnellisia, on se vain sattumaa, ja jos olemme onnettomia, on sekin vain sattumaa. Elämän merellä, joka on niin täynnä kareja, viskelevät tuulet venettämme, ja vähän hyödyttää meitä purjehdustaitomme. Ja on turhaa syyttää ketään tai kiinnittää toivoaan mihinkään. Jokainen on jo äitinsä kohdussa määrätty onneen tai onnettomuuteen. Onnellinen se, joka tuntee vähiten tai ei ollenkaan. Elämä antaa hänelle sen vähän, mitä hän pyytää. Ja onneton on se, joka tuntee ja tahtoo: hän ei koskaan saa kylliksi».
Adrien saatteli enonsa takaisin hänen hökkeliinsä. Ennenkuin he erosivat toisistaan, pysähtyi Anghel ovellaan ja sanoi Adrienille:
»Adrien! Minä kuolen pian, sillä alkoholi on polttanut sisukseni. Katsele minua tarkoin ja muista joka kerta, kun sinua haluttaisi sylkäistä juopunutta kasvoihin, että minusta, Anghel-enostasi, joka oli niin raitis ja rakasti raitista elämää, on tullut juomari, ja että kuolen juomarina,kenenkään olematta siihen syypää».
Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan käyden. Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa, hyvillään siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua käymäjalkaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet rautaosat lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi katseensa mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän lakeuden yli, jota talven pitkä uni vielä painosti.
Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli harvapuheinen, ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa ympärilleen. Hän oli utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen sisarenpoikansa, jota hän oli kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja joka vastikään oli palannut kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt häntä salassa. Pian Adrien huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen huviaan.
»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen tällä haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua mielin määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on epämiellyttävää».
Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta. Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen, tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.
»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta taulasta.
»Suo anteeksi, eno! Unohdin tarjota sinulle tulta».
Katse suuntautuneena kaukaisuuteen hän hetken vaiettuaan lisäsi:
»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä musta maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen Anghel-enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän kutsuu minua?»
»En tiedä… Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen mukana, että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».
»Onko hänen kapakkansa siis avoinna?»
Dimi katseli ällistyneenä sisarenpoikaansa, ja ärähti:
»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on ollut kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä elävältä, et kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja? Ensinnäkin hän on vain luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken, juonut kaiken yksin».
Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen häntä eno sanoi:
»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän enää koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin aikojen eikä Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä…»
»Kuka hoitaa häntä?» kysyi Adrien tukahtuneella äänellä.
»Ei kukaan… toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit kylässämme?»
»Noin kuusi vuotta».
»Kerronpa, mitä tapahtui. Noin neljä vuotta sitten eräs lapsi eksyi kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän änkyttää siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän joutui maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän koetti poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta turhaan. Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa säätänyt pojalle kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene paljoakaan, sillä tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni palvelija pystyy kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja heidän elämänsä on ehkä aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät, talvet poikanen juoksentelee huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin raitista ilmaa kaivaten, sillä muuten hän tukehtuisi veli-parkani ääressä, joka on vain elävä ruumis. Maaten siinä vuoteeseen kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena haavana, on Anghelin saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän ei enää jaksa nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä varalta, ettei hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa, saadakseen hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän puhaltaa pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy, tulee hän leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone, ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän. Mutta reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen tullen vetää pois ulkona ollessaan.
»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä, ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle kerjäläispojalle».
»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta, sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».
Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.
»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.
»Etkö tule kanssani?»
»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi, että menet yksin».
Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.
Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä, kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita savupatsaita.
* * * * *
Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla, tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.
Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli täytynyt suostua.
Niin,suostua. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana, veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.
»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi, muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon kurjuuden huippukohta.
Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.
* * * * *
Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja, joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa. Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa. Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa. Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.
»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti siisteyttä!» ajatteli Adrien.
Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle. Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara, paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän herätti Adrienissa vain ihmettelyä.
»Tahdon tavata enoa», sanoi hän, täynnä inhoa.
Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven, pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.
Adrien huomasi olkitukon, joka oli seinässä olevan reiän suulla, veti sen pois ja kuunteli. Sisältä kuului yhtämittainen, kirkuva, eläimellinen ääntely, mutta Anghelin ääntä ei eroittanut lainkaan.
Viimein ovi narahti, ja tuo outo olento kutsui nuoren miehen sisään, ojentaen käsivarttaan tavalla, joka oli naurettava ja samalla surullinen.
Adrien oli entisessä kapakassa, joka oli nyt vain polttopuiksi tarkoitettujen kuivien oksien säilytyspaikkana. Aikoinaan kiiltävä, tamminen myymäläpöytä oli liitoksistaan hajonneena työnnetty erääseen nurkkaan, jossa myöskin näkyi pulloja, maljakoita ja korvallisia laseja. Taivas katseli sisään ruokokaton suuresta halkeamasta. Viinikellarin katto oli pudonnut sisään ja ilmassa tuntui homeen haju. Sateet ja lumet olivat muuttaneet liejuvelliksi aikoinaan kovaksi poljetun maan. Nämä mykät esineet puhuivat niin äänekästä surun kieltä, että Adrien seisoi kuin naulittuna paikoillaan. Tämä tuhoutuneesta elämästä kertoileva näky jääti hänen sydäntään, ja hän ajatteli:
»Ja tämä on vain esimakua!»
Voittaen voimakkaan pakenemishalun hän työnsi auki sairaan huoneeseen vievän oven.
Häntä vastaan tulvahti kauhea ruumiin ja lian löyhkä. Hän sulki kirvelevät silmänsä, mutta ehti sitä ennen nähdä selän, kiiltävän päälaen, joka muistutti pullistunutta rakkoa sekä luisen käsivarren, joka riippui ryysyisen vuoteen laidalta.
Adrien lyyhistyi tämän luurankomaisen käden yli ja painoi otsansa sitä vasten. Käsi oli jäinen.
Sairas ei hievahtanutkaan.
* * * * *
»Nouse ylös… Adrien… ja nosta minua».
Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni, vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.
Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta, kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat, luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta, pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta, joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret, jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi peittojen, säkkien ja risaistenghebainmuodostamasta ryysykasasta. Siinä koko Anghel-eno… — — —
»Istu… tuonne… tuolille. Inhoatko minua?…»
»En, eno, olen onneton nähdessäni sinut tuollaisena».
»Sinä olet onneton… Miksi?… Enhän minäkään ole onneton».
»Mutta sinähän kärsit varmaankin kauheasti».
»Erehdyt, Adrien… En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun tulee… en tiedä siitä mitään. Muu… on mennyttä. Mutta pää!… Mikä ihmeellinen laitos!»
Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi sitten täynnä vakaumusta:
»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten… sillä minulla ei enää ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan minulle, että sinä olit kotimatkalla… Ja silloin maltoin mieleni ja jäin odottamaan».
»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»
»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo kaiken oppinut?»
»Oi, ei!» huudahti Adrien, »on vielä paljon opittavaa!»
»Hyvä… Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».
Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa myymälässään.
»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle, jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy, nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni riippuivat lakkaamatta elämässä».
* * * * *
Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan, kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.
Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen. Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta. Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.
»Eno», sanoi Adrien silloin, nousten seisomaan, »haluatko jotakin?»
»Pysy paikoillasi! Et osaa palvella minua».
Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon, täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän katosi jälleen!
Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua, sanoen:
»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan siis… Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta. Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua, ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».
Adrien peitti käsin kasvonsa ja huudahti: