Hiukan kovalta sentään tuntuu, kun uhrauksesi otetaan vastaan yhtä auliisti ja nopeasti kuin sinä olet sen tehnyt. Ehdottomasti lausut silloin hengessä rakastetullesi: "Koetappa sinäkin kerran uhrata jotakin!"
Minä lausuin tämän, mutta turhaan.
Mitä seurauksia tästä nyt sitte on? Minulle pelkkää pettymystä. Olin ajatellut, että kun nyt olemme tehneet sopimuksen, niin minä määrätyn piirini sisäpuolella saan liikkua vapaasti kuin lintu, saan toistaa sanaa "rakastan" aamusta iltaan ja kuulla sitä toistettavan aamusta iltaan. Olin ajatellut, että nyt saan korvauksen kaikista kärsimyksistäni, koko tästä tuskien ajasta, että nyt todella hallitsen kuningaskuntaani. Mutta sensijaan käy näköpiirini yhä ahtaammaksi ja sieluun nousee epäilys. Minä kysyn itseltäni: mitä minä olen voittanut?
Koetan kuitenkin karkoittaa epäilyksen luotani. Ei, jotakin olen sittenkin voittanut! Näenhän hänen kasvojensa säteilevän onnesta, näenhän hänen hymyilevän, näenhän hänen katseensa luottamuksella kohtaavan katseeni. Jos minusta vastaiseksi tuntuu ahtaalta ja epäkodikkaalta uudessa talossani, niin johtuu se siitä, että vielä olen tottumaton siihen.
Ennen ei minulla ollut edes kattoa pääni päällä — ja jollen vielä näe mitä olen voittanut, niin sensijaan tiedän, etten ole mitään kadottanut. Ja sitä en milloinkaan unohda.
Elokuun 14 p:nä.
Täti alkaa puhua kotimatkasta. Hänen on ikävä Ploszowiin. Kysyin Anielkalta joko hän tahtoo pois. Hän sanoi tahtovansa, ja niin tahdon minäkin. Ennen liittyi mielestäni paikanmuutokseen aina outoja, salaperäisiä toiveita. Nyt en enään toivo mitään, mutta Ploszowiin liittyy niin paljon kalliita muistoja, että minäkin mielelläni palaan sinne.
Elokuun 16 p:nä.
Päiväni alkavat kulua yksitoikkoisessa menossa. Minä mietiskelen ja lepään. Usein ovat ajatukseni alakuloiset, usein ne katkeavat, mutta sieluni oli jo niin väsyksissä, että sittenkin nautin tästä levosta. Minun on kun onkin parempi kuin ennen. Olemme paljon yhdessä Anielkan kanssa. Luemme ja keskustelemme luetun johdosta. Kaikki mitä minä sanon, tarkoittaa ainoastaan meidän rakkautemme piirin määräämistä, sen ja siihen kuuluvien seikkain lujittamista, mutta ihmeekseni huomaan, etten koskaan puhu suoraan siitä. Olisiko pelko, joka pidättää naista mainitsemasta asioita niiden oikealla nimellä, tarttunut minuunkin? En itsekään tiedä miksi niin on, todennan ainoastaan asian. Se surettaa minua, ajoittain suurestikin — mutta samalla iloitsen, sillä näen, että Anielka on tyytyväinen, jopa enemmänkin: hänen rakkautensa minuun kasvaa. Saadakseni henkisen liittomme niin lujaksi kuin mahdollista olen ruvennut puhumaan hänelle itsestäni. Olen nimittäin ajatellut, ettemme sopimuksemme mukaan saisi salata toisiltamme mitään. Ainoastaan sellaiset asiat, jotka voisivat loukata hänen hienotunteisuuttaan ja naisellista arkuuttaan, olen jättänyt kertomatta. Mutta sensijaan olen koettanut johdattaa häntä siihen sisälliseen draamaani, joka on seuraus skeptillisyydestäni ja kaikesta elämän pohjan puutteesta minussa. Sanoin hänelle suoraan, ettei minulla elämässä ole mitään muuta kuin hänen sielunsa. Kerroin myöskin mitä olin läpikäynyt, siitä kun hän meni naimisiin, mitä mielenmullistuksia minussa oli tapahtunut ja mitä sydämeni oli kärsinyt senjälkeen kun palasin Ploszowiin. Tämän kaiken lausuminen oli minulle sitä mieluisempaa, kun näin kaiken luottamuksen ja ystävyyden varjossa saatoin lausua hänelle: olen aina rakastanut sinua, ja sinä tulet aina olemaan minulle rakkain maailmassa. Hän antoi tunnustusten muodon pettää itseään ja kuunteli — ikäänkuin ei olisi ollut kysymys hänestä — heltyneenä, myötätuntoisena ja ehkäpä nautinnolla. Näin kyynelten täyttävän hänen silmänsä, poven nousevan ja laskevan, koko hänen olentonsa riensi syli auki minua vastaan, ikäänkuin sanoakseen: "Tule tänne, sinun täytyy vihdoinkin saada osaksesi vähän onnea!" Minä vastasin hänelle katseellani: "En enään pyydä mitään, antaudun kokonaan sinun armoillesi."
Tein nämä tunnustukset myöskin totuttaakseni Anielkaa siihen, että suhteen meidän välillämme täytyy olla tällainen. Tahdoin jotenkuten pakoittaa häntä palkitsemaan luottamustani ja kertomaan mitä tänä aikana oli liikkunut hänen päässään ja mielessään. Mutta siihen en päässyt. Koetin kysellä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hänen oli niin vaikea olla, että minun täytyi heittää kyselyni. Ollakseen suora olisi hänen täytynyt ilmoittaa mitä hän tunsi minua kohtaan ja mikä oli hänen suhteensa mieheensä. Siihen minä juuri olisin tahtonut saattaa hänet, mutta sekä hänen arkuutensa omassa asiassaan että hienotunteisuutensa Kromickia kohtaan eivät sallineet sitä.
Minä ymmärrän nämä asiat täydellisesti, mutta silti hiipii katkeruus mieleeni. Pessimismini sanoo: "Sinä saat yksinäsi maksaa kulut suhteestanne. Sinä annat hänelle kaikki ja saat tuskin mitään sijaan. Erehdyt luullessasi, että hänen sielunsa olisi sinun, pysyyhän se sinulta aivan suljettuna — mitä siis itse asiassa omistat?" Ääni on oikeassa — saatan ainoastaan panna toivoni tulevaisuuteen.
Elokuun 17 p:nä.
Mickiewiczin sanat: "Ja minä tunsin onnettomuudekseni vain puolta vapahdusta" palaavat yhtämittaa mieleeni. Ja vaikken puoli-vapahduksessani näkisikään kaikkia niitä puutteita, jotka nyt näen, niin en sittenkään saisi täydellistä rauhaa. Se olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, etten enään halajaisi enempää, nimittäin että lakkaisin rakastamasta. Yhä useammin palaavat minulle epätoivon hetket, jolloin näen, että olen joutunut uuteen umpisolaan. Totta on, että olen saanut huojennusta sietämättömäksi käyneessä tuskassani. Mutta huojennus ei ole samaa kuin tuskan loppuminen. Kun janoinen arapialainen erämaassa ottaa suuhunsa kiven veden asemesta, niin ei hän sillä saa janoansa sammumaan, hän ainoastaan pettää janoaan. Kysyä sopii, enkö minäkin vain petä itseäni. Minussa on taasen kaksi ihmistä: katselija ja näyttelijä, ja taasen arvostelee edellinen jälkimäistä ja tekee hänestä usein pilkkaa. Skeptikko Ploszowski, samainen Ploszowski, joka ei suinkaan järkkymättömästi usko sielun olemassaoloon ja joka kuitenkin on rakastunut sieluun, tekee minuun naurettavan vaikutuksen. Mikä tuo suhteeni Anielkaan oikeastaan on? Eiköhän vain kipeän kiihkomieleni keinotekoinen tuote. Nyt minä vasta olenkin kuin lintu, joka laahaa toista siipeään maassa. Puolet omasta itsestäni olen tuominnut makaamaan halvattuna, elän puoli-elämää ja komennan itseäni rakastamaan ainoastaan puolella rakkaudella. Turha komento! Eroittaa halajaminen rakkaudesta on yhtä mahdotonta kuin eroittaa ajatteleminen olemassaolosta. Niin kauvan kuin olen ihminen, täytyy minun ajatella ihmisen lailla, ja rakastaa saatan niinikään ainoastaan ihmisen lailla. Ihanteellisimmat kaikista tunteista, uskonnolliset, vaativat nekin ilmaisua sanojen, polvistumisen, pyhien esineiden suutelemisen muodossa. Ja minä olen tahtonut eroittaa rakkaudesta naiseen kaiken lihaksitulon, kaiken yhteyden maan kanssa, ja vaatinut, että se maailmassa esiintyisi täydelleen taivaallisena.
Mitä rakkaus on? — halajamista ja tahtomista. Mitä minä olen koettanut siitä poistaa? — halajamisen ja tahtomisen. Yhtä hyvin olisin voinut rientää Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Koska rakastan sinua ylitse kaiken, lupaan sinulle, etten rakasta sinua."
Tämä on ääretön erehdys. Olen kulkenut kuin korvessa eksyksissä — ei siis ihme, että siellä näin kangastuksen.
Elokuun 18 p:nä.
Eilen repivät ja raastoivat mitä erilaisimmat ajatukset mieltäni. Yöllä en saanut unta. Päästäkseni pois pessimismin kuilusta rupesin ajattelemaan Anielkaa ja kutsumaan esiin hänen kuvaansa. Se tuottaa minulle aina lievennystä. Äärimmilleen jännitetty mielikuvitus loihtii Anielkan eteeni niin ilmi elävänä, että miltei olen puhuttelemaisillani häntä. Mieleeni johtuivat tanssiaiset, joissa näin hänet ensi kerran täysikasvaneena neitosena. Hänen kuvansa heijastui silmiini ikäänkuin eilispäivänä olisin nähnyt hänet. Muistin hänen valkoisen, orvokeilla koristetun pukunsa, paljaat olkapäät, kasvot, jotka tuntuivat hiukan liian hennoilta, mutta joista henki aamun tuoreus ja jotka kulmakarvojen rohkea kaarevuus, tavattoman pitkät silmäripset ja untuvainen iho poskilla tekivät omituisen viehättäviksi. Olen vielä kuulevinani hänen kysyvän: "Etkö tunne minua, Leon?" Merkitsin jo aikoinani muistiin, että nuo kasvot minuun vaikuttivat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyt musiikki. Hänessä oli yhtaikaa tytön sulo ja naisen hurma. Ei kukaan milloinkaan ollut niin voimakkaasti vetänyt minua puoleensa, ja ainoastaan sellainen Circe kuin Laura saattoi temmata käsistäni tuon valittuni ja suorastaan jo kihlattuni.
Kukaan maailmassa ei paremmin kuin minä tunne, että sanat: "sinun hurmasi pitää minua vankinaan" voivat runollisesta mielikuvittelusta muuttua kovaksi todellisuudeksi. Hänen hurmansa pitää minua todella vankinaan. Minä en ainoastaan rakasta häntä, en ainoastaan halaja häntä, vaan pidän hänestä kaikella voimallani. Hän täyttää hiuskarvalleen kaikki kauneudenvaatimukseni, kaikki toivomukset mitä minulla on saattanut olla naisen suloon nähden, hän vetää minua puoleensa ehdottomasti, kuten rautaa magneetti. Eikä voikaan olla toisin: hän on entinen Anielkani — mikään ei ole muuttunut! Hänellä on samat yhtaikaa tyttömäiset ja naisellisen hurmaavat kasvot, sama katse, samat silmäripset, samat kulmakarvat, sama suu, samat olkapäät, sama solakka vartalo. Yksi ainoa viehätys on tullut lisää: menetetyn onnen houkutus.
Mutta sensijaan: mikä ääretön ero suhteemme välillä ennen ja nyt!
Kun muistelen entistä Anielkaa, joka kuin pelastustaan odotti, että minä sanoisin: "tule omakseni" — niin minun totisesti on vaikea uskoa, että sellainen aika todella joskus on ollut. Sitä ajatellessa tuntuu minusta samallaiselta kuin mahtaa tuntua köyhtyneestä miljoonamiehestä, joka loistonsa päivinä siroitti rahaa kaikkiin suuntiin ja hämmästytti koko maailmaa ja jonka sittemmin täytyi ruveta elämään almuista.
Samana yönä, jolloin ajattelin Anielkaa ja hengessä katselin häntä, johtui mieleeni, ettei hänestä ole mitään kuvaa, ja samassa minut valtasi vastustamaton halu omistaa hänen muotokuvansa. Tartuin kourin kynsin tähän ajatukseen, ja se teki minut niin onnelliseksi, että viimeinenkin uni pakeni silmistäni. "Silloin saan sinut omakseni", puhelin itsekseni, "voin tulla luoksesi, suudella käsiäsi, silmiäsi, huuliasi — etkä sinä karkoita minua luotasi!" Aloin heti miettiä miten tuuma olisi toteutettava. Mahdotonta oli mennä Anielkalle sanomaan: "Tilaa kuvasi — minä maksan", mutta täti on aina ollut valmis tekemään mitä minä olen tahtonut, ja helposti saatoin saada hänet lausumaan, että hän haluaa omistaa Anielkan muotokuvan. Ploszowissa on ennestäänkin suuri kokoelma sukutauluja. Ne ovat tädin ylpeys ja minun kauhistukseni, koska muutamat ovat aivan hirvittävät, ja täti pitää tarkkaa lukua siitä, ettei yksikään läheisempi omainen puuttuisi joukosta. Tuntien kuinka kiintynyt hän on Anielkaan, olin varma siitä, että hän ilostuu, kun ehdotan Anielkan maalaamista. Hänen puoleltaan riittää viisi minuuttia asian ratkaisemiseen. Päätettäväksi jää ainoastaan kenelle muotokuvan maalaaminen on uskottava. Missään tapauksessa en saa naisia lähtemään Parisiin, missä minulla olisi valta valita tunnollisen ja objektiivisen Bonnat'n, rohkean ja lennokkaan Duran'in ja suloisen Chaplain'in välillä — siitä olin varma. Kun suljin silmäni, saatoin kuvitella kuinka kukin heistä käsittäisi tehtävän, ja tämä kuvitteluni viehätti minua kerrassaan. Mutta tuuma nyt kerta kaikkiaan ei ollut toteutettavissa. Täti varmaan tahtoo, että puolalainen taiteilija maalaisi Anielkan. Minullakaan ei ole mitään sitä vastaan, näyttelyissä Varsovassa ja Krakovassa olen kyllä nähnyt muotokuvia, jotka eivät missään suhteessa ole olleet huonommat kuuluisten ulkomaalaisten maalarien kuvia. Minä vain en tahtoisi, että työ viipyisi. Toivomusteni tyydyttämiseen nähden, kuten monessa muussakin suhteessa, olen naisellinen: jos tänään olen saanut päähäni tuuman, tahdon että se huomenna toteutettaisiin. Koska paraikaa olimme Saksassa, likellä Müncheniä ja Wieniä, rupesin käymään läpi saksalaisia maalareja. Pysähdyin vihdoin Lenbachiin ja Angeliin. Lenbachilta olin nähnyt kuuluisia muotokuvia, mutta ainoastaan miehenkuvia. Minua on aina harmittanut hänen itsetietoisuutensa ja ylimielisyytensä, joihin mielestäni on ollut oikeutta ainoastaan suosimillani ranskalaisilla maalareilla. Angelin naiskuvat eivät liioin ole ensinkään tyydyttäneet minua, joka tapauksessa minun on täytynyt myöntää, että hänen siveltimensä on hieno, juuri sellainen, jommoista Anielkan kasvot vaativat. Lenbachin luo täytyisi tehdä erityinen retki, Angeli asuu matkamme varrella — asianhaara, josta on häpeä puhua, jollei tahdo käydä pahimmasta poroporvarista. Mutta minulla oli kiire. "Kuollut ajaa keveästi", sanoo runoilija — rakastuneet ajavat kuitenkin vieläkin keveämmin. Olisin joka tapauksessa valinnut Angelin — päätin siis, että Anielkan kuva uskottaisiin hänen maalattavakseen. Yleensä en pidä muotokuvista, joissa asianomainen esiintyy tanssipuvussa, mutta Anielkan halusin omistaa valkeassa, orvokkien koristamassa puvussa. Tahdon kuvaa katsellessa saada sen vaikutuksen, että hän on entinen Anielkani. Ei mikään saa muistuttaa rouva Kromickia. Tuo puku muistoineen on minulle kallis.
En tahtonut jaksaa odottaa yön loppumista, niin kiire minulla oli päästä puhumaan asiasta tädin kanssa. Muutin kumminkin jonkun verran suunnitelmaa. Jos täti tilaisi kuvan, tulisi hän ehdottomasti kiivailemaan puolalaisen taiteilijan puolesta — sentähden olin päättänyt, että annan Anielkan kuvan tädille nimipäivälahjaksi, hänen nimipäivänsä kun on lokakuun lopulla. Tästä ei Anielka saata kieltäytyä. Luultavasti tilaan itselleni toisen kappaleen kuvaa.
En saanut ensinkään unta sinä yönä, mutta se kuuluu sittenkin hyviin öihini, sillä tuntikaudet ajattelin näitä asioita. Vasta viiden tienoissa vaivuin uneen ja kahdeksalta olin taas pystyssä. Menin Straubingerille ja lähetin Künstlerhausiin sähkösanoman kysyäkseni onko Angeli Wienissä. Palatessani kotiin aamiaiselle tapasin naiset jo pöydässä ja iskin suoraa päätä asiaan.
— Anielka, sanoin, — minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin: nukkumisen asemesta olen tänä yönä järjestellyt kohtaloasi ja pyydän nyt, että suostut päätökseeni.
Anielka katsahti minuun jonkun verran pelästyneenä. Lieneekö hänen päähänsä pälkähtänyt, että minä olen tullut hulluksi vai että hänen äidilleen ja tädille aion tehdä joitakin epätoivoisia tunnustuksia. Kun hän näki, että minä olin tyyni, miltei välinpitämätön, kysyi hän:
— Mitä sinä olet päättänyt?
Minä käännyin tädin puoleen:
— Tarkoitukseni oli alkuaan, että siitä tulisi yllätys, mutta koska huomaan, että se on mahdotonta, kerron tädille rehellisesti mitä aion lahjoittaa hänelle nimipäiväksi.
Ja minä kerroin. Täti oli kolme vuotta sitte saanut minun kuvani, jopa erinomaisen hyvän kuvan, enkä nytkään olisi voinut luvata hänelle mieluisempaa lahjaa. Hän kiitti minua vilpittömästi. Huomasin että Anielkakin oli iloissaan — yksin siinä olisi ollut minulle korvausta yllin kyllin. Pian keskustelimme vilkkaasti siitä, keneltä kuva tilattaisiin, kuinka Anielka olisi puettu j.n.e. Sellaiset asiathan aina huvittavat naisia. Minulla oli vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin, ja minä huomasin, että tämän muotokuvan ohella voin saavuttaa kaikkinaisia etuja.
— Ei se vie paljon aikaa, sanoin. Sähkösanoma kysymyksineen on jo lähetetty Angelille. Varmaan ei tulomme Ploszowiin paljonkaan myöhästy. Anielka istuu Angelin mallina neljä tai viisi kertaa, Wienissä täytyisi joka tapauksessa viipyä muutamia päiviä — se käy siis varsin hyvin päinsä. Puvun saattaa Angeli maalata jälkeenpäin, kasvot voivat valmistua neljässä tai viidessä istunnossa. Nyt täytyy vain lähettää Anielkan kuva, esimerkiksi se, jonka Celina täti otti mukaansa, ja hiuskihara. Hiuskiharaa pyydän Anielkalta nyt heti. Angeli panee kuvan alulle jo ennen tuloamme ja päättää sen sitte.
Jonkun verran perää puheessani kyllä oli, mutta Anielkan hiussuortuvaa pyysin siinä uskossa, ettei täti enempää kuin Celina rouvakaan tunne muotokuvamaalauksen salaisuuksia. Tahdoin hiussuortuvaa itselleni. Se olisi tullut kysymykseen Angelia varten ainoastaan siinä tapauksessa, että muotokuva olisi ollut maalattava valokuvan mukaan, mutta siihen ei Angeli koskaan olisi suostunut. Minä esitin asian kuitenkin niin, että kuvan kohtalo riippui hiussuortuvasta. Pari tuntia päivällisen jälkeen tuli vastaus sähkösanomaani: Angeli oli Wienissä, jossa juuri oli saanut valmiiksi ruhtinatar M:n muotokuvan. Kirjoitin hänelle paikalla ja liitin kirjeen oheen Anielkan valokuvan, jonka otin Celina rouvalta. Myöhemmin näin Anielkan astelevan huvilan puutarhassa ja menin hänen luokseen.
— Entä hiussuortuva? sanoin. — Tahtoisin lähettää kirjeen ennen kahta.
Hän riensi huoneeseensa ja palasi hetken perästä, kädessään pieni kimppu hiuksia. Käteni hiukan vapisi, kun otin sen häneltä, katsoin häntä kuitenkin suoraan silmiin ja kysyin:
— Etkö sinä arvaa, että hiuksesi tahdon itselleni, että tämä suortuva tulee olemaan minulle kallein kaikesta mitä omistan?
Anielka ei vastannut, painoi ainoastaan maahan silmänsä ja punastui kuin tyttönen, joka kuulee ensi kertaa rakkaudentunnustuksen. Hän oli sen arvannut. Ajattelin, että mielelläni antaisin elämäni, jos kerran saisin huulillani koskettaa hänen huuliaan. Rakkauteni kasvaa ajoittain niin voimakkaaksi, että tekee kipeää.
Nyt minä siis omistan pienen osan hänen ruumiillistakin olentoaan. Olen hankkinut sen itselleni viekkaudella. Minä, elämän vihollinen ja skeptikko, minä joka joka hetki tarkkaan ja erittelen itseäni — minä huomaan käyttäytyväni tavalla, joka sopisi Goethen Siebelille.
Mutta, puolustan itseäni, pahimmassa tapauksessa olen sentimentaalinen ja naurettava. Kuka kuitenkaan tietää, eikö tuo toinen ihminen minussa, tuo järkevä, joka tarkkaa ja arvostelee kaikkea, olekin sata kertaa tyhmempi, naurettavampi ja kurjempi. Joka erittelee asioita, nyppii ikäänkuin lehtiä kukkasesta. Erittely tärvelee tavallisesti elämän kauneuden ja samalla onnen, koska onni on ainoa, jolla on jotakin tarkoitusta.
Elokuun 22 p:nä.
Celina rouvan parannuskauden päätyttyä odotimme koko viikon, että kuumuus tasangoilla edes hiukan lauhtuisi, mutta saimme sensijaan hirveät sateet. Nyt odotamme vain kaunista päivää, jotta pääsisimme lähtemään Wieniin. Täällä on kolme päivää vallinnut egyptiläinen pimeys. Pilvet, joita jo viikko sitte alkoi kokoontua vuorenhuipuille, ovat sataneet sekä lunta että vettä, hävinneet korkeuksista, laskeutuneet Gasteinin kohdalle ja täyttäneet koko laakson painollaan. Elämme sellaisessa sumussa, ettei tahdo Straubingerilta löytää meidän huvilallemme. Talot, puut, vuoret ja putoukset, kaikki on sumun peitossa. Ääriviivat ovat hävinneet ja kadonneet valkeaan, märkään sumuun, joka painaa sekä esineitä että mieliä. Kello kahdesta asti päivällä olemme polttaneet lamppua. Naiset panevat kokoon viimeisiä tavaroitaan. Olisimme jo, sumusta huolimatta, lähteneet matkaan, jolleivät vuoripurot olisi hävittäneet tietä jonkun matkan päässä Hofgasteinista. Celina rouva potee taasen päänkipuaan. Täti on saanut kirjeen vanhalta Chwastowskilta, joka kertoo elonkorjuusta. Kirjeen johdosta on täti suurimman osan päivää mitannut ruokasalin lattiaa pitkin askelin, keskustellut Chwastowskin kanssa ja haukkunut häntä. Anielka näytti tänä aamuna hyvin huonolta. Hän kertoi iltayöstä nähneensä unta kretiinistä, jonka kohtasimme Schreckbrücke-retkellämme. Herättyään ei hän enään voinut nukkua, vaan vietti koko loppuyön hermostuneen kauhun vallassa. Kummallista kuinka voimakkaan vaikutuksen kretiini raukka on häneen tehnyt. Koetin iloisella puheella johtaa hänen ajatuksensa toisaalle ja onnistuinkin osaksi. Yleensä Anielka jälkeen sopimuksen, jonka teimme Schreckbrückellä, on tuntunut iloisemmalta, tyynemmältä ja onnellisemmalta.
Minä puolestani en uskalla edes hiiskahtaa, vaikka usein johtuu mieleeni, että ominaisinta meidän suhteellemme on sen olemattomuus. Sopimusta tehdessäni tiesin tarkalleen mitä tahdoin ja mihin muotoihin tunteemme tulisivat pukeutumaan. Mutta nyt hajoavat kaikki muodot hajoamistaan ja sumu peittää ne paksuun vaippaan, kuten se tällä hetkellä peittää Gasteinin. En pääse siitä tunteesta, ettei Anielka anna minulle mitä minulle tulee, mutta en uskalla puhua hänelle siitä. Epäröin sentähden, että taistelu aina vie voimia ja varsinkin, kun on kysymys rakastetusta. Minähän olen taistellut jo puoli vuotta, ilman että olen voittanut mitään, minähän olen kuluttanut voimani siihen määrään, että nyt tyydyn mihin rauhaan tahansa, kunhan vain pääsen hedelmättömästä ponnistelusta.
Ehkäpä sentään muistakin syistä. Vaikkei tämä asiantila vastaakaan odotustani, niin näen kuitenkin, että se saattaa Anielkan likemmä minua. Rakkauteni on nyt hänen silmissään jalompi, hän antaa minulle nyt ainakin enemmän arvoa — jollen uskallakaan sanoa, että hän rakastaisi minua enemmän. Vaikka minulta puuttuu kaikki ulkonaiset todistukset, tunnen, että niin on, ja minä saan voimia, kun sanon itselleni: kestä, kestä, näethän että hänen tunteensa kasvamistaan kasvaa; ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin se käy hänelle ylivoimaiseksi.
Ihmiset yleensä ja varsinkin naiset luulevat, että platoninen rakkaus on erityinen laji rakkautta, tavattoman harvinainen ja tavattoman jalo. Se on suorastaan käsitteiden sekaannusta. Platoninen suhde voi olla mahdollinen, mutta puhua platonisesta rakkaudesta on samallaista lorua kuin puhua esimerkiksi auringosta, joka ei loista. Kohdistuuhan ihmisen rakkaus, kun hän ikävöiden muistelee kuolleitakin, sekä heidän sieluunsa että heidän maalliseen ulkomuotoonsa. Elävien kesken sanotaan sellaista suhdetta resignatsioniksi. Minä en tahtonut valehdella, kun sanoin Anielkalle: "Minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin jo olisit kuollut." Mutta resignatsioni ei mitenkään tee tyhjäksi toivoa. Huolimatta kaikista kysymyksistä, huolimatta siitä, että kaikki toivo on osoittautunut turhaksi, on sydämeni pohjalla aina ollut ja tulee aina olemaan se toivo, että nykyinen suhteemme on vain väliaikainen pysähdys majatalossa rakkautemme matkan varrella. Minä saatan sata kertaa toistaa itselleni: harhaluulo! harhaluulo! mutta toivoa en voi tappaa, niin kauvan kuin minussa elää halajaminen. Ne kaksi ovat eroittamattomat. Suostuin tähän suhteeseen siitä syystä, ettei minulla ollut muuta neuvoa, siitä syystä, että tahdoin saada mieluummin jotakin kuin ei mitään, mutta kaikesta vilpittömyydestäni huolimatta on pelini ollut valtioviisautta, jonka päämääränä on ollut täydellinen onni eikä puolinainen.
Yksi asia minua kiusaa, vaivaa ja ihmetyttää — minä suorastaan en käsitä sitä. Se on se, että minä tälläkin kilpakentällä olen joutunut tappiolle. Voittoni ovat jääneet kauvas menneisyyden sumuun, ne tuntuvat nyt vain petollisilta harhakuvilta. Ja itse asiassa minä tällä hetkellä, huolimatta kaikesta taitavuudestani, elämänkokemuksestani, tuntemuksestani ja valtioviisaudestani tunteen alalla olen joutunut kokonaan tappiolle. Ja voittajani on minua epäilemättä paljon yksinkertaisempi olento, olento, joka ei suinkaan tunne elämää eikä osaa tunkeutua tulevaisuuteen eikä paljastaa mitä joka askeleen taakse on kätketty. Minä olen kun olenkin voitettu — siitä ei pääse mihinkään! Sillä mitä on nykyinen suhteemme? Hellien sukulaisten suhde eikä mitään muuta — siis se, mitä hän tahtoi, mutta en millään muotoa minä. Ennen ajelehdin myrskyn mukana ja jouduin alituisesti haaksirikkoon, mutta ainakin ohjasin itse purttani. Nyt ohjaa Anielka — ja kulkuni on hiljaisempaa ja tasaisempaa, mutta tunnen, että menen sinne, minne en tahdo. Nyt ymmärrän miksi hän, heti kun rupesin puhumaan hänelle Danten rakkaudesta Beatriceen, ojensi minulle molemmat kätensä. Johdattaakseen minua! Onkohan hän itse asiassa tehnyt laskunsa taitavammin ja syvemmällä tuntemuksella kuin minä?
Ei! En tiedä ketään, joka olisi vähemmin laskeva kuin hän. Sitä siis ei voi edellyttää. Mutta minä en myöskään pääse eräänlaisesta mystillisestä ajatuksesta: siitä, että joku toinen olisi tehnyt laskut hänen sijastaan.
Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Kumma on, että minä olen alistunut elämään joidenkin rajojen sisäpuolella, että minä itse olen keksinyt tuollaisen suhteen, joka luonteelleni, koko katsantokannalleni, hartaimmille haluilleni on tuiki vieras. Jos joku olisi sanonut minulle, ennenkuin tutustuin Anielkaan, että minä tulen antautumaan tuollaiseen suhteeseen, niin olisin pitänyt häntä hulluna ja jonkun kuukauden ajan makeasti naureskellut sekä mokomaa profeettaa että itseäni. Minä — platonisessa suhteessa! Vielä nytkin joskus tekee mieleni nauraa ja ivata.
Tunnen kuitenkin, että hätä on johtanut minut tähän.
Elokuun 23 p:nä.
Huomenna lähdemme. Taivas kirkastuu, ja tuuli on kääntynyt itään, mikä ennustaa poutaa. Sumu on kokoontunut pitkiksi valkoisiksi valleiksi ja asettunut vuorten ympärille, siinä hiljalleen madellakseen niinkuin mikäkin ääretön merikäärme. Olimme Anielkan kanssa kävelemässä Kaiserwegillä. Päätäni oli aamusta alkaen vaivannut ajatus: miten kävisi, jos suhde, jossa me elämme, lakkaisi tyydyttämästä Anielkaa itseään? Minulla ei ole oikeutta astua rajan yli, enkä minä uskaltaisikaan, mutta jos hän itse haluaisi sen tehdä? Synnynnäinen ujous ja arkuus olisivat joka tapauksessa tiellä, ja entä jos hän lisäksi päättelisi, että sopimuksemme sitoo häntä yhtä hyvin kuin minua — emmekä me niinmuodoin ikinä ymmärtäisi toisiamme — ja kärsisimme turhanpäiten?
Tarkemmin ajateltuani asiaa olen kuitenkin huomannut, että se pelko on turha. Hän, jonka mielestä tämäkin platoninen suhde tuntuu liian väljältä, joka tieten tai tietämättään yhtämittaa vetää sitä kireämmälle, hän joka ei näidenkään rajojen sisäpuolella suo minulle mitä minulle kuuluu — hänkö omasta alotteestaan ja vapaaehtoisesti tunnustaisi minulle suurempia oikeuksia!?
Mutta ihmismieli tulee vielä helvetissäkin elämään toivossa. Kaiken varalta olen päättänyt sanoa Anielkalle, että sopimus sitoo ainoastaan minua — ja muuten riippuu kaikki hänen hyvyydestään.
Paljon muitakin asioita minun piti sanoa hänelle, ennen kaikkea, että minulle tehdään vääryyttä, että sieluni vihdoinkin ja ehdottomasti haluaa kuulla hänen suustaan sanan: "rakastan" eikä yhden kerran, vaan usein, joka päivä; että vain siitä saatan elää ja vain sen kautta pysyä pystyssä. Mutta Anielka oli sinä aamuna niin iloinen, niin vapaa ja sydämellinen minulle, etten minä saattanut hämmentää hänen valoisuuttaan. Vielä eilen oli minun mahdoton käsittää, kuinka tämä niin pohjaa myöten yksinkertainen olento voittaa minut ja ottaa valta-aseman niilläkin kilpakentillä, joilla minun kaiken inhimillisen järjen nimessä pitäisi voittaa. Tänään on asia minulle selvempi — ja hypoteesini on valmiina kaikessa surullisuudessaan: minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua — siinä se.
Olen joskus tuntenut miehen, jonka vaalilauseena oli: "Vähät minusta." Ei olisi ensinkään kummallista, jos minä nykyoloissa alkaisin toistella sitä. Sillä jos välistä tekee mieleni heittää luotani jotakin, joka polttaa huuliani kuin tulinen hiili, mutta huomaan, että se voisi tukahuttaa hänen iloansa, hänen hymyänsä, viedä hänen hyvän tuulensa — niin vaikenen. Kuinka monta kertaa onkaan käynyt niin.
Se asia, että minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua, on johtunut mieleeni jo satoja kertoja. Mutta ajattelen siinä suhteessa joka päivä eri tavalla, antaudun kaikkinaisten kuvittelujen valtaan, kumoan omat johtopäätökseni ja katselen, kuten sanottu, joka päivä joka asiaa toisin silmin. Joskus minusta tuntuu, ettei hän paljonkaan rakasta minua ja ettei hän yleensä kykene rakastamaan; toisinaan taas en yksin ajattele, vaan tunnenkin, että hän on syvimpiä ja tuntevimpia sydämiä, mitä maailmassa olen tavannut. Ja minä löydän aina syitä puolelle ja toiselle. Sanon itselleni: jos hänen rakkautensa kasvaisi esimerkiksi kolme, neljä, jopa kymmenen kertaa suuremmaksi, niin eikö silloin vihdoinkin koittaisi hetki, jolloin se on voimakkaampi kuin hänen vastarintansa? Koittaisi! Onko tässä siis vihdoinkin kysymys ainoastaan tunteen määrästä? Ei! Sillä jos hänen tunteensa olisi pieni tai jollei sitä ensinkään olisi, niin ei hän olisi käynyt läpi sellaisia kärsimyksiä, en olisi häntä nähnyt yhtä onnettomana kuin minä itse olen ollut. Kaikkeen järkeilyyn on minulla vain yksi vastaus: olen nähnyt omin silmin!
Tänäänkin kuulin hänen suustaan tunnustuksen, jonka panen mieleeni senvuoksi, että sekin osaltaan on vastaus epäilyksiini. Hän ei ikinä olisi sanonut mitään sellaista, jos olisin puhunut suoraan meistä ja rakkaudestamme. Mutta minä puhuin aivan ylimalkaisesti, kuten tavallisesti nykyään puhun. Huomautin, että tunteessa aina piilee teko, että tunne ehdottomasti on liikkeelle panevana ja hedelmöittävänä voimana jokaisessa tahdon toiminnassa. Tämän johdosta hän lausui:
— Niin, tai ihminen vain kärsii.
Tietysti kärsii. Mutta noilla muutamilla sanoillaan tukki hän suuni, ja minä katselin häntä sydän täynnä kunnioitusta. Tuollaisina hetkinä olen sekä onnellinen että onneton: minusta tuntuu, että hän rakastaa minua samalla tavalla kuin minä häntä — sillä eroituksella vain, että hän tahtoo pysyä puhtaana Jumalan, itsensä ja ihmisten edessä. Tätä kirkkoa en minä voi järkyttää.
Loppupäätökseksi jää: hänen sydämensä ja tunteittensa eritteleminen ei johda minua mihinkään todistuksiin. Pysyn aina epävarmuuden tiellä. Uskonnollisiin, filosofisiin ja yhteiskunnallisiin epäilyksiini liittyy ainoastaan lisää yksi persoonallinen ja minulle sata kertaa tärkeämpi. Tämä "en tiedä" on sitä laatua, että sen vuoksi voi tehdä mitä tahansa, sen ymmärrän täydellisesti.
Itse olen takonut kahleet, jotka kytkevät minut Anielkaan, eikä ole pelkoakaan, että ne joskus katkeaisivat. Rakastan häntä epätoivoisasti, mutta saattaa kysyä: eikö samalla sairaalloisesti? Jos olisin nuorempi, sielultani ja ruumiiltani terve, vähemmin herkistynyt ja yleensä normaalisempi, niin ehkäpä koettaisin katkoa kahleeni, kun varmuudella tiedän, etten saavuta mitään tuloksia, kun, käyttääkseni suorasukaista kieltä, tiedän, ettei hänen sylinsä ikinä avaudu minulle. Mutta näin ollen en edes yritäkään. Rakastan häntä sillä hermosairaan rakkaudella, joka likentelee maniaa, tai jolla rakastavat vanhat ihmiset, kun he tarrautuvat kiinni rakkauteen kaikin voimin, kerran päästyään siihen käsiksi. Sillä siitä on tullut heille elinkysymys. Samalla tavalla tarttuvat ihmiset kuilun päällä riippuvaan oksaan.
Minun elämästäni on kasvanut ilmoille yksin tämä, ja se on saavuttanut yliluonnollisen rehevyyden. Sellainen tulos on täydelleen ymmärrettävissä ja se tulee uudistumaan sitä useammin, jota enemmän maailmaan kehittyy minun kaltaisiani, loppuun eriteltyjä skeptikkoja, ihmisiä, joiden sieluissa hallitsee suuriei mikäänja veressä suuri sairaus. Tällainen loppuvan vuosisadan uudenaikainen ilmiö saattaa olla kokonaan kykenemätön rakastamaan, hän saattaa sekoittaa keskenään rakkauden ja hekuman, mutta kun kaikki hänen elinvoimansa kiteytyvät yhdeksi tunteeksi, kun ne kehittyvät hänessä sairaudeksi, niin ne hallitsevat häntä kokonaan ja sillä itsepintaisuudella, joka on ominainen ainoastaan sairaudelle. Tätä ehkeivät psykologitkaan vielä ymmärrä — ainakaan eivät sitä tähän asti ole ymmärtäneet juuri ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen nykyaikaisen ihmissielun erittelemisen: kaunokirjailijat.
Wienissä elokuun 25 p:nä.
Saavuimme tänään Wieniin. Matkalla satuin kuulemaan erään keskustelun Celina rouvan ja Anielkan välillä ja kirjoitan sen tässä muistiin, koska se teki Anielkaan omituisen vaikutuksen. Vaunussa ei ollut muita kuin me neljä ja me keskustelimme Anielkan kuvasta. Olimme tulleet siihen johtopäätökseen, että pitää luopua valkoisesta puvusta, koska sen tekeminen vaatisi liian paljon aikaa. Äkkiä Celina rouva, joka pitää mielessään kaikkinaisia päivämääriä ja alituisesti luettelee niitä, kysyi Anielkalta:
— Eikö tänään ole kaksi kuukautta siitä, kun sinun miehesi tuliPloszowiin.
— Taitaa olla, vastasi Anielka.
Ja hän punastui niin, että hänen piti koettaa sitä peittää. Hän nousi ja kurottautui ottamaan alas kantohihnaa verkkohyllyltä. Kun hän kääntyi meihin päin, ei puna vieläkään ollut kokonaan haihtunut hänen kasvoiltaan, ja lisäksi oli niihin tullut tavattoman tuskallinen ilme. Täti ja Celina rouva eivät huomanneet sitä, sillä he kiistelivät jo täyttä kyytiä siitä, minä päivänä Kromicki saapui. Minä olin sen kuitenkin huomannut, ja mieleeni johtui, että hänen sinä päivänä oli täytynyt alistua kärsimään hänen suudelmiaan ja hyväilyjään. Minut valtasi vimma, ja samalla minua hävetti hänen punastumisensa. Minun rakkaudessani on paljon suuria okaita, mutta niinikään paljon pieniä ja inhoittavia. Ennen Celina rouvan huomautusta olin ollut todella onnellinen, olin nimittäin juuri kuvitellut, että me Anielkan kanssa matkustamme kihlattuna parina. Hyvä tuuleni meni ainoassa hetkessä. Olin Anielkalle vimmoissani ja kohtelin häntä sen mukaan. Hän huomasi sen heti, ja kun me Wienissä hetkiseksi jäimme kahden odotussaliin, kysyi hän:
— Oletko minulle jostakin suuttunut?
— En, mutta rakastan sinua, vastasin tylysti.
Se teki hänet taasen alakuloiseksi. Ehkäpä hän arveli minun saaneeni tarpeeksi lauhasta suhteestamme ja edessään seisovan entisen Leonin. Minä olin kaksinkerroin suuttunut, sillä mieleeni johtui, etteivät kaksinaisuuteni ja tietoisuuteni näy auttavan minua edes siihen, että hallitsisin muutamaa kiusallista mielialaa. Ainoastaan tulevat vaikutukset voivat lääkitä menneitä, ja minun filosofiani ei kelpaa mihinkään.
Heti päästyämme perille kävin Angelin luona, mutta en ehtinyt sinne ennen kuutta, ja hänen työhuoneensa oli suljettu. Anielka lepää huomiseen, ja me menemme sitte yhdessä. Olen tehnyt päätökseni. En tahdo, että hänet maalataan valkoisessa puvussa. Tosin eivät hänen kaulansa ja hartiansa näin ollen tule mukaan, mutta sensijaan näen hänet sellaisena, jommoinen hän on jokapäiväisessä elämässä, siis sellaisena, jommoisena häntä eniten rakastan.
Illalla kävi tohtori Chwastowski luonamme. Hän oli terve ja reipas, kuten aina.
487 Elokuun 26 p:nä.
Näin kauheaa unta. Alan päivän selostuksen tästä unesta, sillä vaikka se itsessään ei merkitsekään mitään, vakuuttaa se minulle, ettei terveillä aivoilla nähdä sellaisia unia. Unettomuus on jo kauvan vaivannut minua, ja eilen olin tuskin sulkenut silmäni, kun vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Mihin aikaan tuo typerä uni tuli, en tiedä; luultavasti aamupuoleen, sillä kun heräsin, oli jo valoisaa enkä ollut voinut nukkua kauvan. Joukko kovakuoriaisia oli ryömivinään esiin raosta patjan ja sängyn välissä. Ne olivat suuret kuin tulitikkulaatikot. Pian näin niiden ryömivän ylös seinää. Kumma kuinka elävät tuollaiset unet voivat olla. Kuulin selvästi paperin rapisevan niiden karvaisten jalkojen alla. Kun nostin silmäni, huomasin nurkassa kaapin yläpuolella koko läiskän kovakuoriaisia, ja tällä kertaa ne olivat vieläkin suuremmat. Ne olivat valkeat, selässä mustat täplät. Muutamilla näin vatsan alla kaksi riviä jalkoja, jotka olivat kuin kylkiluut. Unessa tuo kaikki tuntui varsin luonnolliselta, mutta teki samalla kammottavan vaikutuksen. Minua iljetti, mutta en pelännyt enkä ihmetellyt. Vasta herättyäni ja kun taas saatoin ajatella tietoisesti, kävi vastenmielisyydentunne sietämättömäksi ja muuttui eräänlaiseksi kauhuksi — se oli kuoleman kauhua. Ensi kerran tunsin jotakin tällaista, ja kuolemanpelkoni pukeutui seuraavaan muotoon: "Kuka tietääkään mikä kammottava mataminen meitä odottaa pimeydessä toisella puolen elämää?" Jälkeenpäin muistin, että olin nähnyt noita jättiläiskokoisia mustan- ja valkoisenkirjavia koppakuoriaisia jossakin museossa, mutta silloin ne tuntuivat minusta joltakin olemattomalta, joka kuului haudantakaisiin kauhuihin. Karkasin vuoteestani, vedin ylös uutimen ja valon nähdessäni tyynnyin täydellisesti. Kadulla vallitsi jo täysi elämä. Koirat kuljettivat vihannesrattaita, palvelustytöt kiiruhtivat torille ja työmiehet tehtaihin. Normaalisen elämän kuva karkoittaa paremmin kuin mikään muu hourenäyt. Minut on vallannut tavaton valon ja elämän kaipuu. Äärimmäinen johtopäätös tästä kaikesta on, etten ole terve. Tragediani syö sisuani kuin mato. Se ei vielä ole mitään, että parrastani ja hiuksistani tapaan valkeita karvoja — mutta kasvoni ovat, varsinkin aamulla, vahankarvaiset, ja käteni käyvät ikäänkuin läpikuultaviksi. En laihdu, ennemmin päinvastoin — mutta siitä huolimatta tunnen selvästi vereni vähenevän, aivan kuten tunnen psyykillisten elinvoimieni kuluvan loppuun — ja kulkuni johtavan häviöä kohti.
Mielipuoleksi en milloinkaan tule. Mahdotonta on ajatellakaan aikaa, jolloin lakkaisin tarkkaamasta itseäni. Muuan tunnettu lääkäri ja ennen kaikkea viisas mies, sanoikin minulle kerran, että mielenhäiriö eräissä tapauksissa on mahdottomuus. Olen muuten taitanut siitä kirjoittaakin. Mutta vaikken voi tulla mielipuoleksi, saatan saada jonkin kauhean hermotaudin — ja koska minä jonkun verran tunnen noita tauteja, saatan suoraan sanoa, etten mistään hinnasta tahtoisi niitä.
Yleensä en luota lääkäreihin, varsinkaan niihin, jotka käyttävät lääkkeitä. Mutta saattaa käydä tarpeelliseksi kysyä heiltä neuvoa, varsinkin jos täti sitä tahtoo. Yhden pettämättömän lääkkeen kyllä tietäisin: jos Kromicki kuolisi ja minä menisin naimisiin Anielkan kanssa, niin tulisin terveeksi. Hermoista johtuva sairaus on parannettava hermotietä.
Mutta hän ei tahdo ruveta lääkärikseni, vaikka elämäni olisi kysymyksessä.
Kävin hänen ja tädin kanssa Angelin luona. Maalaaminen alkoi tänään. Oikeassa olen ollut: hän on kauneimpia naisia mitä ikinä olen kohdannut, sillä hänen kauneudessaan ei ole mitään tavallista! Angeli katseli häntä niin ihastuksissaan, että olisi luullut hänen edessään olevan jalon taideteoksen. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, piirsi tulisella vauhdilla eikä ensinkään salannut meiltä syytä tyytyväisyyteensä.
— Minun kuumeisessa työssäni on tällainen malli harvinaisuus. Kyllä sitä nyt kelpaa tehdä työtä… Nämä ne vasta ovat kasvot! ja mikä ilme!
Ilme oli itse asiassa vähemmin ihastuttava kuin tavallisesti, sillä pikku Anielka ujosteli. Ponnistuksistaan huolimatta oli hänen vaikea saada kasvojaan pysymään luontevina. Mutta Angeli ymmärsi sen.
— Seuraavilla kerroilla käy yhä paremmin ja paremmin, sanoi hän. —Tähän täytyy tottua, niinkuin kaikkeen muuhunkin.
Ja yhtämittaa hän huudahti:
— Tästä vasta tulee muotokuva!
Mielihyvällä hän niinikään katseli tätiä, jonka kasvot ovat jalopiirteiset, täynnä luonnetta ja tarmoa ja samalla omituisen itsetietoiset. Tapa, jolla hän kohteli Angelia, oli todella verraton. Siinä oli tuota maailmannaisen naivia luontevuutta, joka ei koskaan hairahdu rikkomaan hyviä tapoja vastaan, mutta joka ei liioin milloinkaan kursaile. Angeli, joka on tottunut hemmotteluun, mutta joka samalla on älykäs mies, huomasi tämän kaiken, ja minä näin, että se huvitti häntä.
Päätimme, että Anielka pukeutuu yksinkertaiseen mustaan samettipukuun. Sametti tulee erinomaisesti sopimaan hänen vartaloonsa ja tuomaan esiin samalla sen sirouden ja täyteläisyyden. En saata pysyä tyynenä, kun tätä ajattelen ja tästä kirjoitan. Angeli käytti Anielkalle puhuttelusanaa "neiti". Naisen luonto on kummallinen, oli hän sitte kuinka enkelimäinen tahansa. Näin että armaani piti siitä, ja vielä suurempi tyytyväisyys kuvastui hänen suloisilla kasvoillaan, kun Angeli minun oikaisuni johdosta huomautti:
— Minä tulen aina erehtymään. Rouvaa katsellessa on mahdoton olla erehtymättä.
Siinä istuessaan hehkuvin poskin oli hän todella niin viehättävä, että mieleeni ehdottomasti — ja entistä pakoittavammin — johtui runonpätkä, jonka joskus olin kirjoittanut ja josta joka värssy päättyi sanoihin:
Sit' ihmettelen, missä kukkaset ne askeltesi alta viipynevät, sa kulta-lintuseni siivekäs, sa toukokuu, sa paradiisin kevät.
Kun lähtiessämme hetkeksi jouduimme jonkun matkan päähän tädistä, kuiskasin hänen korvaansa:
— Anielka, sinä et tiedä etkä aavista, miten kaunis sinä olet.
Hän ei vastannut, painoi vain alas silmänsä, kuten hän tällaisissa tapauksissa aina tekee. Pitkin päivää huomasin kuitenkin hänen käytöksessään pienen vivahduksen itsetiedotonta kiemailua. Angelin ja minun sanani olivat virittäneet hänet mukaiseensa mielialaan. Hän tunsi, että minä kaikesta sielustani ihailen häntä, ja oli minulle siitä kiitollinen.
Mutta minä en ainoastaan ihaillut häntä, vaan lausuin — tai oikeastaan huusin hengessä:
— Hiiteen kaikki sopimukset! Minä rakastan häntä ilman kaikkia rajoituksia ja varokeinoja!…
Illalla olimme kuulemassa Wagnerin "Lentävää hollantilaista". En kuitenkaan kuullut juuri mitään, tai toisin sanoen: kuuntelin ainoastaan tunteellani, ymmärsin ainoastaan rakkaudellani.
Tein Wagnerille kysymyksen: "Minkä vaikutuksen sinä teet häneen? tunkeeko musiikki hänen sieluunsa, virittääkö se häntä rakastamaan, johtaako se häntä maailmaan, missä rakkaus on korkein oikeus?" Ainoastaan tämä oli minulle tärkeää.
Naiset aivan yksinkertaisesti eivät kykene rakastamaan niin kokonaan kuin me. He varaavat aina jonkin osan sielustaan itseään, maailmaa ja sen vaikutuksia varten.
Elokuun 27 p:nä.
Täti on ilmoittanut aikovansa lähteä kotiin. Hänen on kiire Ploszowiin ja hän sanoo, ettei häntä ensinkään tarvita täällä. On parempikin, että hän lähtee, niin ei meidän tarvitse kiirehtiä hänen tähtensä, vaan voimme viipyä levollisesti niin kauvan kuin kuvan valmistuminen vaatii. Panimme ensin kaikki vastaan, sillä me pelkäsimme päästää siksi vanhaa ihmistä yksin matkalle. Katsoin velvollisuudekseni — niin vaikeaa kuin se minulle olikin — sanoa tädille, että lähden saattamaan häntä, jos hän välttämättä tahtoo lähteä. Tunnustan, että pelolla ja vavistuksella odotin hänen vastaustaan. Onneksi kelpo tätini vastasi minulle suurella päättäväisyydellä:
— Se ei tule kysymykseenkään! Kun Celina sattuu olemaan väsynyt tai huonovointinen, niin kuka saattaisi Anielkaa ateljeeriin? Yksin hän ei voi mennä.
Ja hän rupesi hymyillen ja otsa rypyssä kiusoittelemaan Anielkaa:
— Varsinkin kun maalari katselee häntä enemmän kuin työ vaatii ja hän näkee sen ja on siitä hyvillään. Kyllä minä hänet tunnen!
— Eihän hän enään ole nuori, sanoi Anielka hymyillen ja suudellen tädin kättä.
Täti mutisi:
— Sinä hupakko! Vai ei hän ole nuori, mutta kohteliaisuuksia hän latelee. Leon, vartioi sinä vain heitä molempia.
Riemulla luovuin Ploszowin matkasta tädin esittämien syiden perustuksella. Celina rouva rupesi pyytämään, että hän ottaisi mukaansa edes kamarineidin, joka oli ollut mukanamme Gasteinissa. Alussa pani täti sitäkin vastaan, mutta suostui lopulta, kun Anielka vakuutti heidän hotellissa mainiosti tulevan toimeen ilman palvelijaa.
Hän antoi paikalla panna kuntoon matka-arkkunsa. Kaiken täytyy häneltä käydä yhdessä kädenkäänteessä, ja huomisaamuna hän aikoo lähteä. Päivällistä syödessämme kiusoittelin häntä väittämällä, että hän pitää kilpa-ajohevosistaan enemmän kuin meistä ja että hänen on niitä ikävä. "Kuinka paha sinä olet! Olekin jo vaiti!" sanoi hän. Mutta unohti samassa äskeiset sanansa ja vaipui yksinpuheluun, joka koski hevoshoitoa.
Maalaaminen kesti tänään hyvin kauvan. Anielka istui jo paljon paremmin. Hänen kasvonsa ovat jo valmiit.
Elokuun 28 p:nä.
Täti matkusti aamujunassa Wienistä. Celina rouva oli mukanamme Angelin luona, ja kun hän näki Anielkan kasvot, jotka vasta olivat saaneet pohjavärin, oli hän huudahtamaisillaan pelästyksestä. Hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä maalaustaiteesta ja kaikista kehitysasteista, joita muotokuvan täytyy läpikäydä. Hän arveli siis, että kuva jäisi tällaiseksi rumaksi eikä ensinkään näköiseksi. Minun täytyi rauhoittaa häntä. Angelikin ymmärsi nyt mistä oli kysymys ja nauroi, vakuuttaen hänkin, että se, mikä tässä näkyy, on ainoastaan kotelo, josta tulee kehittymään perhonen.
Lopuksi hän vielä lohdutti:
— Tästä tulee varmaan yksi parhaimpia muotokuviani, sillä en ole moniin aikoihin maalannut näin "con amore".
Kunhan hänen ennustuksensa vain kävisi toteen!
Maalausistunnon jälkeen läksin ostamaan lippuja ooperaan. Palatessa tapasin Anielkan yksinään kotona, ja minut valtasi äkkiä kuin hulluus. Mieleeni johtui, että jos hän haluaisi heittäytyä syliini, niin nyt olisi siihen sopiva hetki, ja tätä ajatellessa tunsin kalpenevani, valtimoni sykkivät voimakkaasti ja hengitykseni salpautui. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä uutimet olivat puoleksi alhaalla. Tein yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kurissa niitä hillitsemättömiä voimia, jotka vetivät häntä minun puoleeni. Lieska tuntui hohtavan hänestä minua vastaan — ja minä luulin samallaisen myrskyn käyvän hänenkin sielussaan. Mikä estäisi minua nyt riuhtaisemasta häntä syliini, suutelemasta hänen silmiään, huuliaan. Jokin ääni alkoi puhua minulle: "Vaikka sitte menehtyisitkin!" Anielka huomasi paikalla epätavallisen mielentilani, pelästys välähti hänen silmissään, mutta samassa hän voitti itsensä ja puhkesi nopeasti puhumaan:
— Sinun täytyy nyt olla ritarinani, kunnes äiti tulee. Ennen minä pelkäsin sinua, mutta nyt minä niin luotan sinuun ja viihdyn seurassasi.
Suutelin hänen käsiään ja lausuin tukahutetulla äänellä:
— Kun sinä tietäisit, kun sinä tietäisit, mitä minussa liikkuu!
Hän virkkoi myötätuntoisena ja surullisena:
— Minä tiedän… mutta sitä jalompi ja parempi sinä oletkin…
Hetkisen kamppailin vielä itseni kanssa, mutta sitte hän pääsi voitolle. En uskaltanut. Mutta sensijaan hän kaiken päivää koetti palkita minulle tekoni. Milloinkaan eivät hänen silmänsä olleet puhuneet minulle sellaisesta kiintymyksestä, milloinkaan ei hän ollut kohdellut minua sellaisella hellyydellä. Ehkäpä tämä onkin paras tie? Ehkäpä tunne tällä lailla parhaiten juurtuu Anielkan sydämessä ja nopeimmin käy hänelle ylivoimaiseksi? En tiedä. Pääni menee sekaisin…
Sillä toiselta puolen: jos jatkan tätä tietä, uhraan joka askeleelta rakkauden tähden — itse rakkautta.
Elokuun 29 p:nä.
Tänään tapahtui jotakin kummaa ja peloittavaa. Anielka oli istunut mallina aivan rauhallisesti. Äkkiä hän säpsähti, kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi ja valkenivat samassa vaatteen karvaisiksi. Sekä minä että Angeli pelästyimme suuresti. Hän keskeytti paikalla työnsä ja pyysi Anielkaa lepäämään. Minä toin hänelle vettä. Hetken perästä meni kohtaus ohi. Hän tahtoi jatkaa työtä ja asettui paikoilleen, mutta minä näin, että hän pakoitti itseään ja että hän oli omituisen levoton. Mahdollisesti kaikki oli väsymystä. Päivä oli ollut tavattoman helteinen, seinät olivat aivan tulikuumat. Saatoin hänet kotiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Matkalla ei hän ollut oma itsensä. Päivällispöydässä hän taasen äkkiä punastui. Me rupesimme Celina rouvan kanssa kyselemään mikä hänen on. Hän vakuutti, ettei hänen ole mikään. Kun minä kysyin, eikö olisi syytä kutsua lääkäriä, vastasi hän harvinaisen tarmokkaasti, jopa ärtyisästi, ettei siihen ole pienintäkään syytä ja että hän voi erinomaisesti. Mutta koko päivän hän pysyi kalpeana. Yhtämittaa rypisti hän mustia kulmiaan ja kasvoihin tuli ankara ilme. Minua hän kohteli paljon kylmemmin kuin eilen, ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt katsettani. En käsitä mitä tämä merkitsee. Olen tavattoman levoton. Tänä yönä en taaskaan tule nukkumaan, ja jos menisinkin uneen, tiedän, että näkisin senkaltaisia asioita, joista hiljan kirjoitin.
Elokuun 30 p:nä.
Minun ympärilläni tapahtuu jotakin käsittämätöntä. Puolenpäivän aikaan koputin naisten ovelle saattaakseni Anielkaa taiteilijan luo. He eivät olleet kotona. Hotellin palvelijat sanoivat, että he pari tuntia sitte olivat lähettäneet noutamaan vaunuja ja lähteneet kaupungille. Hiukan hämmästyneenä päätin odottaa heitä. Noin puolen tunnin kuluttua he tulivatkin, mutta Anielka kiiruhti ainoastaan ohitseni, ääneti ojentaen minulle kätensä, ja katosi huoneeseensa. Ehdin sentään nähdä, että hän oli kiihtynyt. Arvelin hänen menevän pukeutumaan, mutta Celina rouva sanoi:
— Rakas Leon, ole niin hyvä ja mene Angelille ja Pyydä anteeksi, ettei Anielka tänään voi tulla. Hän on niin hermostunut, ettei hän mitenkään saattaisi istua mallina.
— Mikä hänen on? kysyin hyvin levottomana.
Celina rouva vaikeni hetkisen ja virkkoi vihdoin:
— En tiedä. Vein hänet lääkärille, mutta me emme tavanneet häntä kotona. Jätin hänelle kortin, jossa pyysin, että hän kävisi täällä hotellissa… Muuten… niin, en tiedä…
Enempää en saanut tietää. Otin ajurin ja läksin Angelin luo. Kun sanoin hänelle, ettei Anielka tule, tuntui siltä kuin hän olisi katsellut minua epäluulolla. Ja eihän se olisi ollutkaan kummaa, niin kiihtynyt kun olin. Mutta päähäni johtui: nyt hän luulee meidän katuvan kauppojamme ja haluavan päästä irti koko muotokuvasta. Mutta hänpä ei tunne meitä — tai ehkä hän luulee rahanpuutteen olevan syynä hämmennykseeni. Selviytyäkseni tällaisista epäluuloista päätin maksaa hänelle etukäteen. Kuultuaan ehdotukseni koetti hän kaikin keinoin torjua sitä luotaan ja vakuutti, ettei ota vastaan maksua, ennenkuin kuva on valmis. Minä huomautin, että ainoastaan toimin tädin jättämän summan hoitajana ja että haluaisin saada asiat selviksi, koska minun luultavasti pian täytyy matkustaa pois. Pitkien, ikävystyttävien riitojen jälkeen jäi voitto minun puolelleni. Päätimme, että istunto siirrettäisiin ylihuomiseksi, tavalliseen aikaan. Jollei rouva Kromickin terveys sallisi hänen tulla, oli minun ennen kymmentä annettava siitä tieto.
Päästyäni hotelliin riensin heti naisten luo. Anielka oli huoneessaan. Celina rouva sanoi lääkärin juuri lähteneen. Hän ei vielä ollut voinut sanoa mitään varmaa, oli ainoastaan määrännyt lepoa. En tiedä miten minusta taasen tuntui siltä kuin hänen kasvoissaan olisi ollut jotakin epäilyttävää. Ehkä se oli levottomuutta. Sen minä hyvin saatoin ymmärtää, sillä minäkin olin levoton.
Tultuani huoneeseeni soimasin itseäni kiihkeästi. Tietenkään ei suhteemme, sisällinen taistelu, jota Anielkan on täytynyt käydä, rakkauteni ja kärsimysteni alituinen arvaileminen ole voinut olla haitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä. Tätä ajatellessa tunsin jotakin, joka sanoihin puettuna kuuluisi: "Parempi olisi, että sinä joutuisit turmioon kuin että hän sairastuisi!" Ajattelin ettei hän tulisi päivällisille ja olin peloissani, ikäänkuin siitä olisi riippunut ties mitä. Onneksi hän tuli — mutta hän ei lakannut kummastuttamasta minua. Ensin hän joutui hämilleen, kun minut näki; sitte hän koetti olla kuten tavallisesti, muttei ollut. Sain sen käsityksen, että hän salaa jotakin tuskaa. Sitäpaitsi hän mahtoi olla tavallista kalpeampi, koska hänen hiuksensa tavallisesti ovat tummat, mutta nyt tekivät ruskean vaikutuksen.
Vaivaan päätäni kysymyksellä: eiväthän äiti ja tytär vain ole saaneet joitakin odottamattomia uutisia Kromickilta? Ja jos ovat, niin mitä uutisia? Ehkä minun rahani ovat vaarassa? Hitto vieköön rahani! Kaikki mitä minä omistan ei ole sen arvoista, että Anielka surisi viittä minuuttia sen takia.
Huomenna minun täytyy päästä tästä kaikesta selvyyteen. Olen varma, että heidän huolensa ovat aivan henkistä laatua ja jotenkuten yhteydessä Kromickin kanssa. Mitä hän onkaan voinut matkaansaattaa? Ainakaan ei hän ole voinut myydä toista Gluchowia, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ole.
Berlinissä syyskuun 5 p:nä.
Olen Berlinissä ja siksi, että minun paetessani Wienistä täytyi mennä jonnekin. Ploszowiin en voinut mennä — koska hän menee sinne.
Olin aivan vakuutettu, ettei yksikään inhimillinen mahti voisi eroittaa minua hänestä, pelkkä ajatuskin tuntui minusta hulluudelta. Ja nyt näen, ettei mitään voi tietää etukäteen, sillä minä olen kun olenkin jättänyt hänet ja kaikki on lopussa. Olen Berlinissä. Tuntuu siltä kuin päässäni olisi jonkin koneen väkipyörä. Kaikki kiertää minussa, niin että tekee kipeää — mutta minä en ole tullut mielipuoleksi. Tiedän kaikki, muistan kaikki. Lääkärini on oikeassa: ainoastaan heikot päät menevät sekaisin. Minulle se ei voi tapahtua siitäkään syystä, että se joskus saattaisi olla satumainen onni.
Syyskuun 6 p:nä.
Ajoittain johtuu kuitenkin mieleeni, että aivoni kiehuvat yli laitainsa. Onhan aivan luonnollista, että säädyllinen vaimo, vietettyään muutaman kuukauden yhdessä miehensä kanssa, joutuu uuteen tilaan, mutta minusta tuo luonnollinen järjestys tuntuu joltakin niin luonnonvastaiselta, että aivot kuohuvat päästäni. Ihmisen on mahdoton yhtaikaa ajatella, että jokin asia olisi luonnon järjestyksen mukainen ja luonnon järjestyksen vastainen. Sellaista ei yksikään pää kestä. Mitä tämä sitte on? Kokoan kaiken tietoisuuteni ja ymmärrän, että kun jokin on murskattava, niin epätavalliset tapahtumat panevat täytäntöön murskaamisen teon. Toista on minun. Minut murskaa asioiden tavallinen meno.
Ja jota luonnollisemmat asiat ovat, sitä hirvittävämmät.
Pelkkää ristiriitaa. Tämä ei ole hänen syynsä — käsitän sen, kosken ole menettänyt järkeäni. Hän ei ole lakannut olemasta siveellinen — ja kuitenkin antaisin hänelle mieluummin anteeksi minkä rikoksen tahansa. Tätä, tätä minä kautta Jumalan en voi antaa sinulle anteeksi, juuri sentähden, että sinua niin sanomattomasti rakastin! Uskotko, ettei maailmassa ole toista naista, jota niin halveksisin kuin sinua, sillä sinulla oli kaksi: minä tyydytin platonista rakkauttasi, Kromicki — aviollista.
Tekee mieleni murskata pääni seinään ja samalla minua, hitto vie, naurattaa!
En totisesti olisi luullut, että löytyi keino, jolla minut revittäisiin irti sinusta. Mutta löytyi kun löytyikin!
Syyskuun 8 p:nä.
Kun ajattelen, että kaikki on lopussa, katkottu rikki, ettei mitään ole jäänyt, että minä olen jättänyt hänet — ainiaaksi — niin en tahdo sitä uskoa. Minulla ei enään ole Anielkaa! Mitä sitte on? — ei mitään.
Minkä vuoksi siis elän? En tiedä. En kai ainakaan sitä varten, että saisin tietää, syntyykö herra Kromickille poika vaiko tyttö!
Ajattelen lakkaamatta: kuinka se on luonnollista! — ja pääni on halkeamaisillaan.
Kummallista! Minun olisi pitänyt odottaa sitä, mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan johtuneet mieleeni. Ennemmin olisin odottanut, että salama iskisi minuun.
Kuitenkin Kromicki heti Varsovaan saavuttuaan läksi Ploszowiin ja oli siellä muutamia päiviä, sitte he olivat yhdessä matkalla, yhdessä Wienissä, yhdessä Gasteinissa.
Minä herätin eroottisen mielialan. Rouvan hermot joutuivat kiihdyksiin ja sydän väreili. Hitto vie, asialla on kauhistuttavan naurettavatkin puolensa!
Minä olen sanomattoman typerä. Koska kerran saatoin kestää herrasväki Kromickin yhdessä-olon, niin kai minun pitäisi voida kestää seurauksetkin. Mutta Jumala tietää, ettei järkeni ole tähän syypää, vaan hermoni. Ne eivät siedä seurauksia. Muutamilla ihmisillä toimivat nuo molemmat voimat, hermot ja järki, sovussa. Minussa ne tappelevat kuin koirat. Siinä yksi onnettomuus entisten lisäksi.
Minkätähden minä en milloinkaan ajatellut, että näin tulisi käymään? Olisihan minun mieleeni pitänyt johtua, että jos asioiden kulkuun vielä saattaa liittyä jokin hirveä kehitysaste, jokin kaikkia entisiä kipeämpi isku, niin se varmaan ei syrjäytä minua.
Joskus luulen, että Kohtalo erikoisesti vainoo minua, ettei se ota huomioon tosiasioiden logiikkaa, jonka mukaan ne itse pitävät huolta kostostaan, vaan sekaantuu mieskohtaisesti minun asioihini ja kostaa minulle erityisesti. Mutta mistä tämä raivo minua kohtaan? Eivätkö muka muut miehet rakastu toisten vaimoihin vai kärsivätkö he vähemmin siitä syystä, että rakastavat vähemmin, kevytmielisemmin ja kunnottomammin? Mitä oikeutta tässä siis olisi?
Ei olekaan! Näissä asioissa ei ole vaikuttamassa ainoakaan itsetietoinen ajatus, vaan kaikki on välttämättömyyden ja sattuman varassa.
Syyskuun 10 p:nä.
Minussa kytee alituisesti ajatus, että kun inhimillinen tragedia yleensä tähän asti on kehittynyt poikkeustapauksista ja onnettomuuksista, niin minun tragediani sensijaan saa ravintonsa asioiden luonnollisesta kulusta. En todella tiedä mikä on pahempaa. Tämä luonnollinen kulku ainakin on sietämätön.
Syyskuun 11 p:nä.
Kun ukkonen iskee ihmiseen, niin ei hän heti kuulu kaatuvan maahan, vaan hän kankenee ensin. Minäkin olen tähän asti elänyt ikäänkuin kangistuneena iskusta, jonka sain — mutta varmaan pian menen kumoon. Huonosti ovat asiani. Niin pian kuin tulee hämärä, alkaa minua kammottavasti tukahuttaa. Minä kokoan kaikki voimani voidakseni hengittää, mutta ilma ei tahdo päästä keuhkojeni pohjaan asti, keuhkoni kun toimivat ainoastaan osaksi. Sekä yöllä että päivällä valtaa minut tuontuostakin rajaton kauhu — kauhu, johon en tiedä syytä. Minusta tuntuu siltä kuin tulisi tapahtumaan jotakin hirvittävää, paljon hirvittävämpää kuin kuolema itse.
Eilen tein itselleni kysymyksen: entä jos äkkiä tässä oudossa kaupungissa unohtaisin nimeni ja missä asun ja vain kulkisin eteenpäin, ilman päämäärää, kuin hulluuden yössä — mitä silloin tapahtuisi?
Minä pelkään kaikkea — paitsi kuolemaa. Tai, suoraan sanoen, minulla on sellainen kumma tunne, etten minä itse asiassa pelkää, vaan että pelko on ottanut asuinsijansa minussa — ja vapisee.
Pimeyttä en nykyään siedä ensinkään. Illoin kävelen näännyksiin asti kaduilla sähkövalossa. Jos tapaisin jonkun tutun, pakenisin maailman loppuun, mutta ihmisjoukko on minulle tarpeellinen. Kun kadut alkavat tyhjetä, käy oloni kammottavaksi. Kauhulla ajattelen aina yötä. Kuinka hirveän pitkät yöt ovatkaan!
Usein on suussani nykyään metallin maku. Ensi kerran tunsin sen, kun saatettuani Klaraa junalle palasin kotiin ja tapasin siellä Kromickin; toisen kerran Wienissä, kun Celina rouva kertoi minulle "suuren uutisen".
Sitäkin päivää! Kun lääkäri toisen kerran oli käynyt hotellissa, menin kysymään Anielkan vointia. Tämäntapaiset aavistukset eivät edes johtuneet mieleeni. En ymmärtänyt mitään edes silloinkaan, kun Celina rouva sanoi:
— Lääkäri vakuuttaa, että kohtaukset kokonaan johtuvat hermoista.Niillä ei ole mitään yhteyttä hänen tilansa kanssa.
Kun hän huomasi, etten minä käsittänyt mitään, kävi hän hämilleen ja puhui:
— Minun täytyy kertoa sinulle suuri uutinen…
Ja hän kertoi minulle "suuren uutisen". Kun sen olin kuullut, oli suussani tinan maku ja aivojani kylmäsi — aivan kuten silloin, kun odottamatta näin Kromickin.
Palasin huoneeseeni. Muistan selvästi, että huolimatta tunteista, jotka minua repivät, minun teki mieli nauraa. Tuota ihanteellista olentoa, jonka mielestä platoninenkin rakkaus oli luvaton, joka "rakkaus" sanan asemesta käytti "ystävyyttä"…!
Minua nauratti ja minun teki mieli murskata pääni seinää vastaan.
Säilytin kuitenkin eräänlaisen koneentapaisen mielenmaltin… Sain sen siitä tietoisuudesta, että kaikki ainiaaksi on lopussa, että minun täytyy lähteä, etten voi olla lähtemättä… Tuon tunteen vallassa kävin automaatiksi, joka täsmällisesti teki kaikki matkavalmistukset.
Olin siihen määrään tajuissani, että otin lukuun ulkonaistenkin muotojen säilyttämisen. — Minkätähden? — en tiedä! Ne eivät merkinneet minulle mitään. Mutta varmaan toimivat aivoni vielä jatkuvaisuuden säännöstä, sillä olivathan ne tottuneet kuukausia, jopa vuosia salaamaan totuutta ja pelastamaan ulkonaisia muotoja. Sanoin Celina rouvalle, että olin ollut lääkärillä, että hän oli sanonut minun potevan sydäntautia ja käskenyt minua viipymättä lähtemään Berliniin — ja Celina rouva uskoi.
Anielka ei! Hänen silmänsä jäivät kauhistuneina tuijottamaan, minä näin hänen katseessaan häpeää ja hätää, ja minussa oli kaksi ihmistä, joista toinen sanoi: mitä syytä hänellä on? — toisen teki mieli sylkeä häntä vasten kasvoja.
Minkätähden minä niin olenkin rakastanut sitä naista!
Syyskuun 12 p:nä.
Siitä on jo miltei kaksi viikkoa, kun läksin matkaan. Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Kirjoitin tänään tädille, koska pelkäsin hänen käyvän levottomaksi ja ehkä tulevan tänne. Joskus minusta tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin ihminen vielä välittää minusta.
Syyskuun 13 p:nä.
On miehiä, jotka vieteltyään toisen vaimon pettävät hänet, polkevat jalkainsa alle, hylkäävät ja tyynesti lähtevät tiehensä. Minä en olisi tehnyt sillä tavalla, vaan jos hän olisi tullut omakseni, olisin kantanut häntä käsilläni, eikä yksikään mahti maailmassa olisi voinut eroittaa minua hänestä. Saattaa siis olla huonompiakin tunteita kuin minun. Mutta hartioilleni on laskettu sellainen kuorma, että tahtomattanikin tulen pitäneeksi sitä tavattomana rangaistuksena ja mitanneeksi, niinikään tahtomattani, rikosta rangaistuksen mukaan. Ja niin ollen en pääse tunteesta, että rakkauteni olisi ollut hirvittävä rikos.
Se on eräänlaista vaistomaista pelkoa, josta ei skeptillisyyskään pelasta.
Ja kuitenkin täytyy jokaisen siveyskäsitteen myöntää, että olisi ollut raskaampi rikos riistää syliinsä nainen rakastamatta häntä, tehdä kylmällä mielellä se, minkä minä tein sydämen pohjasta. Suuresta ja valtavasta tunteesta johtuva vastuunalaisuus ei saata olla raskaampi kuin pienestä ja mitättömästä johtuva.
Ei! Lisäksi on rakkauteni ennen kaikkea hirvittävä onnettomuus.
Ennakkoluuloista vapautunut ihminen saattaa kuvitella mitä hän tuntisi, jos hän vielä eläisi ennakkoluulojen kahleissa; epäilijä saattaa tuntea rukoilevansa, ikäänkuin hän olisi uskovainen. Minä en ainoastaan tunne tuota, vaan lisäksi soimaan itseäni ja rukoilen oikein vilpittömästi. Minä sanon: "Jumala, jos olenkin rikkonut, niin olenhan saanut kärsiä rangaistustakin. Enkö jo ansaitsisi hiukan armoa?"
Mutta minä en voi kuvitella, missä muodossa armo saattaisi tulla osakseni. Se on sula mahdottomuus.
Syyskuun 14 p:nä.
Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Ajattelen häntä yhä vielä usein, sillä ihminen voi riistäytyä irti menneisyydestään ainoastaan siinä tapauksessa, että hänellä edessäpäin on odotettavissa jotakin. Mutta minulla ei ole mitään. Jos olisin uskovainen, rupeaisin papiksi; jos olisin jumalankieltäjä, niin ehkäpä kääntyisin. Mutta ne sielun elimet, joilla uskotaan, ovat kuivettuneet minusta, kuten käsi saattaa kuivettua. En tiedä mitään muuta kuin sen, että kärsimyksen tullessa en löydä lohdutusta uskonnosta.
Kun Anielka meni naimisiin Kromickin kanssa, luulin välimme kerta kaikkiaan loppuneen. Silloin se ei ollut totta. Vasta nyt on minulla täysi tietoisuus siitä, että kaikki on lopussa, sillä meitä ei eroita ainoastaan tahtomme, ei ainoastaan minun matkani, vaan jokin mahti ulkopuolellamme, jokin meistä riippumaton välttämättömyyden voima.
Tiemme ovat kokonaan eronneet, niitä ei mikään enään voi likentää, ei edes meidän tahtomme. Anielkan tiellä tulee olemaan kärsimyksiä, mutta myöskin uusia maailmoja, uusia tunteita, uutta elämää — kun sensijaan minun tielläni vallitsee täydellinenei mikään. Hän käsittää tämän epäilemättä yhtä hyvin kuin minäkin.
Olisi hauska tietää ajatteleeko hän joskus: sen ihmisen olen minä syössyt turmioon — ehken tahtoen — mutta joka tapauksessa.
Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, mutta soisin kuitenkin, että hän edes surisi kohtaloani.
Ehkäpä hän sen tekeekin, kunnes hänen lapsensa on tullut maailmaan. Sittemmin suuntautuvat hänen tunteensa aivan toiseen uomaan ja minä lakkaan olemasta hänen elämässään. Se tapahtuu sekin välttämättömyyden voimasta, sen määrää senkin luonnon laki.
Kaunis laki!
Syyskuun 16 p:nä.
Näin tänään ilmoituslehdillä painettuna jättiläiskirjaimin Klara Hilstin nimen. Olin unohtanut jo Gasteinissa saaneeni häneltä kirjeen, jossa hän kertoi tulevansa Berliniin. Nyt hän on täällä ja antaa muutamia konsertteja. Ensi hetkessä en tullut iloiseksi enkä liioin pahalle mielelle. Nyt, kun hermoni taas ovat joutuneet tavalliseen kiihtymykseensä, saa vaikutuskin minussa määrätyn suunnan; se tieto, että täällä, samassa kaupungissa, on tuttu, hyvänsuopa sielu, tuottaa minulle, en itsekään tiedä minkätähden, lohtua. Mutta tieto riittääkin minulle. En tahdo nähdä Klaraa. Kun vain ajattelenkin, että minun pitäisi mennä hänen luokseen, valtaa minut vastahakoisuus. Klara on noita uteliaan ystävällisiä ihmisiä, jotka tahtovat tietää kaikki ja jotka kysyvät kaikkea. Romanttisuuteen taipuvaisena luulee hän, että ystävyys voi parantaa kaikki vaivat. Mutta minun olisi mahdotonta puhua mistään. Usein ei minulla ole voimia edes ajatella mitä on tapahtunut.
Syyskuun 17 p:nä.
Minkätähden minä aamuisin herään? Minkätähden olen olemassa? mitä minuun kuuluvat tuttavat tai yleensä ihmiset? En ole käynyt Klaran luona, sillä kaikki mitä hän olisi sanonut minulle, olisi ollut aivan yhdentekevää ja vain ikävystyttänyt minua. Koko maailma on minulle yhtä yhdentekevä kuin minä olen sille.
Syyskuun 18 p:nä.
Kuinka hyvä olikin, että kirjoitin tädille! Jollen olisi tehnyt sitä, olisi hän tullut tänne. Näin hän kirjoittaa:
"Kirjeesi tuli samana päivänä kuin Anielka ja Celina saapuivat tänne. Kuinka sinä, rakkahin poikani, nyt voit? Sanot että hyvin, mutta onko se todella totta? Mitä Berlinin lääkärit ovat sanoneet, ja kuinka kauvan viivyt siellä? Lähetä minulle sähkösanoma vieläkö tapaan sinut, niin tulen paikalla. Celina kertoi sinun lähteneen niin äkkiä, että he molemmat Anielkan kanssa kauheasti pelästyivät. Jos olisit sanonut minulle, että sinulle luultavasti määrätään merimatka, niin olisin heti kirjeesi saatuani oikopäätä tullut luoksesi. Eihän matka ole kuin toistakymmentä tuntia, ja minä olen nyt terveempi kuin milloinkaan. Vanhaa vaivaani, veren päähännousua ei ole kuulunut kertaakaan. Olen levoton sinusta ja merimatkastasi. Sinä tosin olet sellaiseen tottunut, mutta minua peloittaa, kun vain ajattelenkin laivoja ja myrskyjä.
"Celina voi hyvin, eikä Anielkakaan huonosti. Kuulin että jo tiedät uutisen. Ennen Wienistä lähtöä kysyivät he vielä eräältä spesialistilta, ja tämä sanoi, ettei Anielkan tilasta ole epäilystäkään. Celina on tavattoman onnellinen, ja minä iloitsen minäkin. Ehkäpä Kromicki nyt heittää keinottelunsa toisessa päässä maailmaa ja asettuu kotimaahan. Anielka epäilemättä tulee onnelliseksi, kun hän nyt saa päämäärän elämälleen. Matkan jälkeen hän kyllä näyttää väsyneeltä ja haluttomalta. Sniatynskilla sairastivat lapset tässä anginaa, mutta ovat jo terveet."
Lukiessa tädin kirjettä tunsin, ettei minulla ole sijaa heidän joukossaan, varsinkaan ei Anielkan luona. Pian tulee minun muistonikin olemaan hänelle vastenmielinen.
Syyskuun 19 p:nä.
En saata kuvitella miltä tulen näyttämään vuoden tai kahden tai kolmen perästä. Mitä minä tulen tekemään? Päämäärän täydellisen puutteen täytyy tehdä tyhjäksi elämäni. Suoraan sanoen: minulla ei ole sijaa missään.
Syyskuun 20 p:nä.
En mennyt Klaran luo, mutta tapasin hänet Friedrichstrassella. Minut nähdessään kalpeni hän ilosta ja mielenliikutuksesta. Hänen tervehdyksensä oli niin sydämellinen, että se samalla pani minut heltymään ja samalla kiusasi minua, sillä tunsin, että oma sydämellisyyteni oli aivan ulkopuolinen, kosken edes ilostunut hänet nähdessäni. Hiukan rauhoituttuaan alkoi hän paikalla päivitellä, kuinka minä olin muuttunut. En todella olekaan terveen näköinen, ja hiukseni ovat jonkun verran harmaantuneet. Hän rupesi kyselemään terveyttäni, ja minä, joka tiesin, etten nyt mitenkään jaksa ylläpitää seurustelua, vaikka tunnenkin häntä kohtaan kiitollisuutta ja ystävyyttä, ryhdyin paikalla varokeinoihin ja sanoin, että olen sairas ja että minun pian täytyy lähteä lämpimämpään ilmastoon. Vihdoin hän sai minut houkutelluksi luokseen. Puhelimme tädistä, Anielkasta ja Celina rouvasta. Annoin hänelle ylimalkaisia vastauksia. Käsitin, että hän luultavasti on ainoa ihminen maailmassa, joka voisi ymmärtää minua, ja tunsin samalla, etten mistään hinnasta avaisi hänelle sydäntäni.