— Älä pelkää, Leon, minä voin paljon paremmin, mutta tahtoisin joka tapauksessa, että sinulle jäisi jotakin minulta… Minun ehkä ei pitäisi tehdä tällaista tunnustusta niin heti mieheni kuoleman jälkeen, mutta koska minäkin voin kuolla, niin sanon sinulle nyt, että olen rakastanut sinua hyvin, hyvin paljon.
Minä vastasin: "Tiedän, tiedän, armaani!" Pitelin hänen kättään, ja me katselimme toisiamme silmästä silmään. Ensi kerran eläissään hymyili hän minulle ikäänkuin hän olisi ollut morsiameni. Ja minä kihlasinkin hänet sillä hetkellä, ja valani oli kestävämpi kuin kaikki ajalliset valat. Meidän oli silloin hyvä olla, vaikka meitä varjosti suru väkevä kuin itse kuolema. Lähdin hänen luotaan vasta kun tultiin sanomaan, että pappi oli saapunut. Anielka pyysi vielä, etten pelästyisi papin tuloa. Hän ei ollut kutsunut häntä sentähden, että hän luuli kuolevansa, vaan sentähden, että ihmisen aina sairauden aikana täytyy olla valmiina.
Papin lähdettyä palasin hänen luokseen. Hän oli valvonut monta yötä ja nukahti väsymystään. Hän nukkuu paraikaa. Jahka hän herää, viivyn hänen luonaan, kunnes hän uudelleen menee uneen.
Marraskuun 22 p:nä.
Hän voi paljon paremmin. Celina on mielettömänä ilosta. Minä yksin tiedän mitä se merkitsee. Tohtorin ei olisi tarvinnut sanoa minulle, että suolihalvaus on odotettavissa.
Marraskuun 23 p:nä.
Anielka kuoli tänä aamuna.
* * * * *
Roomassa joulukuun 5 p:nä.
Minusta olisi voinut tulla sinun onnesi, mutta minusta tuli sinun onnettomuutesi. Minä olen vikapää sinun kuolemaasi, sillä jos minä olisin ollut toinen ihminen, jollen minä olisi ollut vailla kaikkea elämän pohjaa — niin olisit sinä säästynyt niiltä mielenliikutuksilta, jotka sinut surmasivat.
Minä ymmärsin sen jo silloin, kun sinä elit viime hetkiäsi maailmassa, ja vannoin, että tulen sinun luoksesi. Minä kihlasin sinut kuolinvuoteesi ääressä, ja minun ensimäinen velvollisuuteni on olla luonasi.
Jätän äidillesi omaisuuteni. Täti on löytävä lohdutusta Kristuksen rakkaudesta sinä lyhyenä aikana, joka hänellä vielä on jäljellä. Ja minä tulen sinun luoksesi. Minun täytyy.
Luuletko etten pelkää kuolemaa? Pelkään, sillä en tiedä mitä haudan takana on, ja näen ainoastaan kauhistuttavaa pimeyttä. En tiedä onko siellä mitään, vai onko siellä jokin olotila vailla ääriä ja aikaa, vai kantaako jokin taivaankappaltenvälinen tuuli sielua tähdestä tähteen, antaen sille matkalla yhä uusia ilmestysmuotoja; en tiedä onko siellä ääretön rauhattomuus vaiko yhtä ääretön rauha, rauha täydellinen, rauha, jommoisen ainoastaan Ikivoima ja Ikihyvyys taitaa antaa.
Mutta jos minun tunnuslauseeni "en tiedä" on saattanut sinulle kuoleman — niin kuinka minä voisinkaan jäädä tänne elämään?
Jota enemmän siis pelkään, jota enemmän siisen tiedä, sitä enemmän en voi päästää sinua sinne yksinäsi — en voi, Anielkani — vaan tulen.
Me tulemme siellä joko vaipumaan ikuiseenei mihinkääntai yhdessä astumaan ikuisuuden tietä, mutta tänne, missä me olemme niin paljon kärsineet, jääköön jälkeemme vain äänettömyys.