Koputan siis päähäni ja kysyn itseltäni, miten on mahdollista, että mies, joka syystä ylpeilee harvinaisen kehittyneestä tietoisuudestaan — nyt muutamia päiviä on toiminut yksinomaan hermoliikkeittensä perustuksella. Mitä virkaa on koko tietoisuudella, jos se heti ensi raivokohtauksen sattuessa pakenee johonkin aivojen komeroon ja sieltä vain passiivisena todistajana seuraa hermojen toimintaa. Onko tarkoitus, että tapausta, kun se on tapahtunut, tutkittaisiin? En tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta kun ei minulle jää muutakaan tekemistä, käytän hyväkseni edes sitä huvia. Minkätähden olen sitte toiminut niinkuin olen? Ainoastaan sentähden, että kyllä olen lahjakas, ehkäpä hyvinkin lahjakas mies (iskeköön minuun salama, jos tarkoitukseni tässä on imarrella tai kehua itseäni!) — mutta minä en ole järkevä mies. Minulta puuttuu tyyni, miehekäs järki. En pysty pitämään kurissa hermojani, olen loppuun valvotettu; minua saattaisi — käyttääkseni runoilijan sanoja — haavoittaa vaikkapa kokoonkäärityllä ruusunlehdellä. Minun lahjakkuudessani on jotakin naisellista. Ehken siinä suhteessa ole mikään poikkeus, luultavasti, varsinkin täällä meillä, on paljon samallaisia ihmisiä. Mutta siitä en paljonkaan kostu. Tämäntapainen äly saattaa ymmärtää paljon asioita, mutta huonoa on ihmisen sillä älyllä tulla toimeen elämässä: hän paiskautuu levottomana asiasta toiseen, epäilee, tutkia saivartelee jokaista aikomusta ja eksyy vihdoin teiden risteyksiin. Tällä kaikella vähentää hän toimintakykyään ja edistää luonteensa heikkouden kehittymistä, joka meillä on synnynnäinen ja aivan yleinen vika. Teenpä itselleni nyt esimerkiksi uuden kysymyksen: jollei tädin kirjeessä olisi ollut tuota huomautusta Kromickista, niin olisiko asian ratkaisu tullut toisellaiseksi? Enkä totta totisesti uskalla vastata: olisi! Ratkaisu ei olisi tullut niin nopeaan — se on totta — mutta kukaties se olisi ollut harkitumpi. Heikot luonteet tarvitsevat alituista helpoittelua — ainoastaan voimakkaita luonteita terästää vastustus. Laura, joka muutamissa suhteissa on tarkkanäköinen kuin piisamieläin, on nähtävästi ymmärtänyt tämän kaiken ja sentähden ollut niin — ystävällinen.
Mitä tästä nyt loppujen lopuksi käy selville? Sekö, että minä olen raukka? Ei suinkaan! Ihminen, joka ei säästä itseään kuulemasta totuutta, kyllä uskaltaisi kuulla senkin, — mutta se ei pidä paikkaansa! Tiedän että empimättä voisin tehdä retken pohjoisnavalle tai ruveta lähetyssaarnaajaksi sisä-Afrikaan; minussa on eräänlaista rohkeutta, myötäsyntynyttä uskallusta, ja minä pystyisin erinäisiin rohkeisiin tekoihin ja ankariinkin ponnistuksiin. Luonteeni on tulinen, pirteä — joskaan ei niin suuressa määrin kuin Sniatynskin.
Mutta kun vaaditaan elinkysymyksen ratkaisemista, niin skeptillisyyteni tekee minut voimattomaksi, minä hukun tutkisteluihin ja johtopäätösten tekoon, tahtoni ei tapaa mitään kiinnekohtaa — ja niin jäävät tekoni osaksi ulkonaisten tapahtumien varaan.
Toukokuun 12 p:nä.
Laurasta en koskaan ole pitänyt, vaikka olen ollut ja yhä olen hänen fyysillisen hurmansa vallassa. Se saattaa ensi silmäykseltä tuntua oudolta, mutta itse asiassa tällainen on jotenkin tavallinen ilmiö. Saattaa rakastaa ihmistä muttei pitää hänestä. Miten usein minä olenkaan nähnyt rakkauden esiintyvän katkerana, kiduttavana ja vihan läpitunkemana, juuri sentähden, ettei siinä ollut hellyyden koossapitävää voimaa. Olen muistaakseni jo maininnut, että Sniatynskit eivät yksin rakasta toisiaan, vaan tavattomasti pitävät toisistaan. Sentähden he ovat niin onnelliset… Ah, tunnen että minäkin pitäisin Anielkasta ja että mekin olisimme onnelliset… Mutta paras olla puhumatta siitä. Lauraan ovat monet monituiset miehet voineet rakastua kuolettavasti, he ovat rakastaneet hänen tummia hiuksiaan, jumalallisia muotojaan, kulmakarvojaan, ääntään, katsettaan, hänen päänsä ryhtiä j.n.e., mutta olen varma, ettei kukaan ole pitänyt hänestä. Kummallisesti tuo nainen samalla vetää puoleensa ja työntää luotaan. Kuten sanottu, ei hänessä paitsi kauneutta ole mitään, sillä hänen harvinainen älykkäisyytensäkään ei ole muuta kuin ensimäinen orjatar, joka polvistuu hänen kauneutensa jaloissa, solmimassa hänen koturnejaan. Noin viikko sitte näin Lauran ojentavan almua lapselle, jonka isä, kalastaja, hiljan oli hukkunut, ja minä ajattelin: jos hän tietäisi, että olisi pukevampaa pistää lapselta silmät puhki, niin hän varmaan täydellä levollisuudella ja sulolla suorittaisi teon. Sellaiset asiat tuntuvat ilmassa — ja sentähden saattaa tuon naisen takia ajaa päänsä puhki seinään — mutta pitää ei hänestä saata. Hän ymmärtääkin kaiken muun paitsi tämän.
Mutta sensijaan hän on kaunis! Muutamia päiviä sitte näin hänen astuvan alas huvilan portaita, keinutellen ihanaista vartaloaan. "Pelkäsin lankeavani" — käyttääkseni Slowackin sanoja. Olen kaiken aikaa kahden voiman välissä, joista toinen vetää puoleensa, toinen työntää luotaan. Minä tahdon Sveitsiin ja samalla tahdon Roomaan. Lopputulosta en tunne. Ribot sanoo aivan oikein, ettäminä tahdonon ainoastaan tietoisuuden tila eikä sisällä mitään tahdon toimintaa. Vielä vähemmin sisältää kahdenkertainenminä tahdonmitään tahdon toimintaa. Olen asianajajaltani saanut kirjeen, joka kutsuu minua Roomaan perintöasioiden takia. Pitää suorittaa joitakin muodollisuuksia, jotka muuten ehkä voidaan suorittaa myöskin ilman minua, jollen halua lähteä liikkeelle. Mutta onhan siinä ulkonainen syy… Olen jonkun aikaa pitänyt Laurasta entistä vähemmin, itse puolestaan ei hän ensinkään ole vaikuttanut siihen, sillä hän on aina sama, mutta minä olen luultavasti siirtänyt häneen sen tyytymättömyyden, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisällisten ristiriitojeni aikana en hakenut hänen luotaan yksin lepoa, vaan ikäänkuin tahallani alennusta. Nyt on hän minulle vastenmielinen Mielenmyrskyistäni ei hänellä ole ollut edes aavistusta. Mitäpä ne olisivat liikuttaneet häntä, kun ne eivät ole kelvanneet koristamaan hänen kauneuttaan. Hän on vain huomannut, että olen jonkun verran kiihtynyt ja ehkä ärtyneempi kuin tavallisesti. Hiukan hän on kysellyt syytä, mutta ei mitenkään pakoittavasti.
Ehkäpä hurma, jolla hän pitelee minua, on niin suuri, etten lähde, mutta joka tapauksessa sanon hänelle huomenna tai vielä tänään, että minun täytyy lähteä. Tuleepa olemaan hauska nähdä kuinka hän vastaanottaa uutisen — minä olen sitä uteliaampi, kun en ensinkään saata kuvitella mitä se vaikuttaa. Olen hänen tunteestaan — joka muuten on hyvin minun tunteeni kaltainen — huomannut, ettei hän minusta pidä — jos hän yleensäkään vaivautuu pitämään tai olemaan pitämättä kenestäkään. Meidän luonteemme ovat monessa suhteessa samallaiset jos tuhansin kerroin erilaisetkin.
Olen hyvin väsynyt. En saa irti ajatuksiani siitä, minkä vaikutuksen kirjeeni onkaan mahtanut tehdä Ploszowissa. Ajattelen sitä lakkaamatta, silloinkin kun olen Lauran kanssa. Näen alituiseen tädin ja Anielkan. Miten onnellinen onkaan Laura ikuisessa levollisuudessaan. Minun on niin vaikea pitää itseäni aisoissa…
Iloitsen siitä, että tulen toiseen paikkaan. Pegli, vaikka merikylpylä, on kovin hiljainen. Kuumuus on käynyt tavattomaksi. Meri lepää laiskana, ei aaltokaan liikahda rantaa kohti, tuntuu siltä kuin ei se enään jaksaisi hengittää helteessä. Joskus herää tuulenhenki, mutta tukahuttavana ja tuoden mukanansa valkeita tomupilviä, jotka peittävät palmujen, puksipuiden, viikunain ja myrttien lehdet paksulla tomukerroksella ja tunkevat taloihin, läpi alaspäästettyjen uutimien. Silmiäni särkee, sillä seinät heijastavat niin tikerää valoa, että niihin päivällä on mahdoton luoda katsettaan.
Sveitsiin taikka Roomaan — yhdentekevää, kunhan pääsen lähtöön. Olen varma, että missä tahansa on parempi kuin täällä. Kaikki teemmekin matkavalmistuksia. Davisia en ole nähnyt neljään tai viiteen päivään. Varmaan hän jonakin kauniina päivänä tulee hulluksi. Tohtori kertoi miesraukan alituisesti tahtovan häntä painimaan kanssaan. Se kuuluu olevan hyvin huono merkki.
Roomassa, Casa Osoriassa, toukokuun 18 p:nä.
Olen nähtävästi kaivannut yksinäisyyttä. Minulla on nyt aivan sama tunne kuin heti Pegliin tultuani — olen surullinen, mutta samalla minun on hyvä olla. Minun on parempikin kuin oli Peglissä, sillä minua vaivasi alunpitäen outo levottomuus Lauran seurassa ja se on täällä poissa. Vaeltelen yksinäisessä, pimeässä talossa, jossa tuhannet esineet muistuttavat minulle isää ja verestävät hänen muistoansa mielessäni. Hän olikin jonkun verran loitonnut, mutta nyt koskettaa minua joka askeleella hänen tuttu, jokapäiväinen elämänsä. Pöydällä hänen työhuoneessaan ovat suurennuslasit, joilla hän tarkasteli esineitä, pronssiset koukut, joilla hän raappi kuivanutta maata esiinkaivetuista ruukuista; värejä, pensselejä, aloitettuja käsikirjoituksia, muinaisesineitä koskevia muistiinpanoja, sanalla sanoen: tuhansia pikkuesineitä. Hetkittäin tulee mieleeni, että hän on vaan lähtenyt kaupungille ja palaa jokapäiväiseen työhönsä, ja kun harhakuva häipyy, valtaa minut todellinen, syvä kaipaus, enkä minä rakasta yksin hänen muistoaan vaan häntä itseään, häntä, joka nyt nukkuu ikuista untaan Campo Santossa.
Sentähden olen surullinen, mutta tämä tunne on niin paljon puhtaampi kuin kaikki ne tunteet, jotka viime aikoina ovat kuljettaneet minua minne ovat tahtoneet, että se tekee minulle hyvää, sillä minä tunnen itseni paremmaksi, tai ainakaan en niin huonoksi kuin luulin… Huomaan niinikään, ettei epätoivoisinkaan järkeily voi viedä ihmiseltä sitä lohdutusta, että hänessä on synnynnäisiä jaloja ominaisuuksia. Mistä johtuukaan ihmisen ehdoton ja kieltämätön ikävöiminen hyvään? Kun rupean kerimään auki sitä kerää, joudun joskus hyvin kauvas. Meidän järkemmehän on heijastusta kaikkeudellisen olemisen loogillisesta säännöllisyydestä, ehkäpä siis ikävöimisemme hyvään on heijastusta jostakin absoluuttisesta hyvästä. Jos niin olisi, niin saattaisi ihminen yhtäpäätä sanoa itsensä irti epäilyksistään ja huudahtaa sekä: "heureka!" että "halleluja!" Pelkään kuitenkin tämän rakennuksen luhistuvan niin monen muun mukana ja sentähden en uskalla rakentaa sitä loppuun. Tämä on muuten enemmän tunteen puhetta kuin järjen, mutta ajoittain palaan siihen ehdottomasti, sillä oka, joka täytyy poistaa, on sydämessäni eikä jalassani. Tällä hetkellä olen kuitenkin kovin väsynyt. Mutta vaikka olenkin surullinen, vallitsee mielessäni samalla hiljaisuus ja rauha.
Eiköhän kaikista elävistä olennoista maan päällä yksin ihminen pysty toimimaan vastoin tahtoaan. Minun teki itse asiassa kauvan mieli lähteä Peglistä, mutta päivät kuluivat enkä minä liikkunut paikalta. Vielä illalla ennen lähtöäni olin varma, että jään paikoilleni. Laura itse ennätti aivan odottamatta avukseni.
Kerroin hänelle asianajajani kirjeestä ja että minun täytyy lähteä ainoastaan saadakseni nähdä, minkä vaikutuksen se tekee häneen. Olimme kahden. Odotin häneltä jotakin huudahdusta, jotakin mielenliikutuksen ilmaisua, jotakin vastustusta — mutta mitään sellaista ei kuulunut.
Kuultuaan uutisen kääntyi hän puoleeni, upotti kevyesti sormensa hiuksiini, likensi kasvojaan minun kasvojani vastaan ja kysyi:
— Mutta sinä palaat? Palaathan?
Totta totisesti minulle on vielä tälläkin hetkellä arvoitus, mitä tuon piti merkitä! Ajatteliko hän, että minun ehdottomasti on lähdettävä? Luottaako hän siihen määrään kauneutensa mahtiin, ettei hän hetkeäkään epäile palaamistani? Vai käyttikö hän hyväkseen tilaisuutta päästäkseen minusta? Joka tapauksessa ei minulla tuon kysymyksen jälkeen ollut muuta tekemistä kuin lähteä. Hyväilevä liike, joka seurasi kysymystä, puhuu jonkun verran viime olettamusta vastaan, joka minusta tuntuu oletettavimmalta. Joskus olen muuten aivan varma siitä, että hän tahtoi sanoa: "Et sinä anna minulle matkapassia, vaan minä sinulle." Mutta tunnustan, että jos se oli matkapassi, niin on Lauran taitavuus aivan kuulumaton — ja sitä hämmästyttävämpi, kun hän kietoi tekonsa herttaiseen ystävällisyyteen ja niinmuodoin jätti minut sellaiseen epävarmuuteen, etten tiedä tekikö hän minusta pilkkaa vai eikö. Mutta minkätähden minä rupeaisin pettämään itseäni? Kysymyksellään voitti hän joka tapauksessa pelin. Luultavasti loukattu itserakkaus muuten nostaisi minussa päätään, mutta nyt on minulle kaikki yhdentekevää.
Emme kuitenkaan olleet toisillemme kylmät tuona viime iltana, vaan päinvastoin tavallista hellemmät. Erosimme hyvin myöhään. Näen hänet vieläkin varjostamassa kynttilää kädellään, silmät maahan luotuina saattaen minua ovelle. Hän oli niin kaunis, että minun suorastaan tuli vaikeaksi lähteä. Aamulla hän tiellä sanoi minulle hyvästi. Säilytin hänen ruusukimppunsa Genovaan asti. Kummallinen nainen! Jota kauvemma hänestä etenen, sitä enemmän tunnen fyysillisen kaipauksen rinnalla mielihyvää. Matkustin yhtä painoa Roomaan asti ja nyt olen kuin lintu, joka on päässyt irti häkistä.
Toukokuun 22 p:nä.
Tuttavista en ole nähnyt täällä ainoaakaan. Kuumuus on karkoittanut heidät kaikki huviloilleen tai vuoristoon. Päivisin on kaduilla hiljaista, tapaa vain ulkomaalaisia, enimmäkseen englantilaisia, palttinaiset, harsolla verhotut lakit päässä, kädessä punakantinen Baedeker ja huulilla iankaikkinen: "Very interesting!" Sydänyöllä ympäröi Babuinoamme sellainen hiljaisuus, että harvojen ohikulkijain askeleet kajahtelevat jalkakäytävillä. Sensijaan ovat kadut illoin kansaa täynnä. Minut valtaa aina siihen aikaan päivästä ahdistava, hermostunut levottomuus, sentähden lähden ulkoilmaan, kiertelen katuja väsymykseen asti, ja se tuottaa minulle suurta huojennusta. Harhailuni päättyvät tavallisesti Pinciolla. Usein kierrän kolmeen, neljään kertaan ihanan terassin. Siihen aikaan liikkuu siellä joukottain rakastuneita pareja. Toiset nousevat käsikädessä, poski poskea vastaan ja katse taivasta kohti kohotettuna onnellisina ylös vuorta; toiset istuvat penkeillä varjostavien puiden suojassa. Lyhdyn lepattava valo tuo pimennoista näkyviin milloin bersaljeerin posken höyhentöyhdon alta, milloin tytön vaalean puvun, milloin työmiehen tai ylioppilaan kasvot. Joka hetki tulee korviini kuiskeita, tulisia vakuutuksia, laulun hyräilyä. Kokonaisuus muistuttaa keväistä karnevaalia, ja minulle tuottaa suurta nautintoa, kun saan hukkua joukkoihin ja hengittää niiden iloa ja terveyttä. Se on sellaista onnellista, täyteläistä yksinkertaisuutta. Tuo yksinkertaisuus vuotaa minuun ja rauhoittaa hermojani paremmin kuin kloraali. Illat ovat lämpöiset ja valoisat ja täynnä raikasta ilmanhenkeä. Kuu nousee Trinità dei Montin takaa ja purjehtii yli ihmisjoukkojen kuin hopeinen vene: valaisten puiden latvoja, kattoja ja torninhuippuja. Terassin juurella välkkyy ja humajaa kaupunki, mutta kaukaisuudessa erottautuu hopeisesta sumusta Pietarinkirkon tumma hahmo, kupukattoineen, joka välkkyy kuin toinen kuu. Rooma ei pitkiin aikoihin ole silmissäni ollut niin kaunis. Se on kerrassaan valloittanut minut. Palaan joka ilta myöhään kotiin ja ajattelen maata pannessani onnellisena, että huomenna taasen herään Roomassa. Ja nukun!… En tiedä riippuneeko väsymyksestä, mutta minä nukun kuin kivi ja olen vielä aamulla herätessäni kuin pilvistä pudonnut.
Aamupäivät työskentelen asianajajani kanssa. Joskus teen huvikseni luetteloa isän tavaroista. Isä ei testamentissaan ole määrännyt kokoelmiaan kaupungille, ja ne ovat niinmuodoin minun omaisuuttani, koska minä olen pää-perijä. Jos tietäisin täyttäväni isän tahdon, lahjoittaisin ne empimättä Roomalle, mutta pelkään, että tädin esittelyt ehkä ovat herättäneet isässä epäilyksiä ja että hän tahallaan on jättänyt määräämättä kokoelmien kohtalon, ajatellen niiden mahdollista siirtämistä kotimaahan. Erinäiset ja lukuiset ehdot testamentissa osoittavat selvään hänen viime aikoina miettineen asiaa. Paljon on myöskin kaukaisempia sukulaisia koskevia pikkumääräyksiä, mutta yksi minua liikutti enemmän kuin sanoin voin lausua. Se kuuluu: "Madonnan pään (Sassoferraton) määrään poikani tulevalle vaimolle."
Toukokuun 25 p:nä.
Kuvanveistäjä Lukomski alkoi jo noin kuukausi sitte veistää isän kuvaa luonnollisessa koossa rintakuvan mukaan, jonka hän itse teki muutama vuosi sitte. Usein iltapäivisin menen hänen luokseen katsomaan miten työ edistyy. Hänen työhuoneessaan joudun kuin toiseen maailmaan. Se on kuin jonkinlainen lato, jonka katonrajaan on puhkaistu ääretön ikkuna pohjoista kohti; valaistus pysyy kylmänä, auringonsäteet kun eivät ensinkään pääse sisään. Kun istun tässä työhuoneessa, tuntuu siltä kuin en olisi Roomassa. Lukomski itse vaikuttaa osaltaan harhakuvaan, sillä hänellä on pohjoismaalaisen pää, vaalea parta ja mystikon siniset, verhotut silmät. Hänen molemmat apulaisensa ovat puolalaisia, ja koirilla puutarhassa on puolalaiset nimet; sanalla sanoen: tämä on hyperborealainen saari eteläisessä meressä. Menen sinne kernaasti oudon mielialan vuoksi, joka siellä kohtaa minua, ja sitäpaitsi on minusta hauskaa katsella Lukomskia. Hänessä on sekä voimaa että yksinkertaisuutta. Erikoisen mieltäkiinnittävä hän on, kun hän etenee työstään katsellakseen sitä kauvempaa ja sitte äkkiä palaa takaisin, ikäänkuin tehdäkseen hyökkäyksen. Hän on hyvin lahjakas kuvanveistäjä. Isän kuva kasvaa esiin hänen käsistään ja hämmästyttää yhdennäköisyydellään. Siitä ei tule ainoastaan muotokuva, vaan taideteos.
Lukomski, jos kuka, on kauniiden muotojen ihailijan perikuva. Minusta tuntuu, että hänen ajatuksensa lähtevät kreikkalaisista nenistä, vartaloista ja päistä eikä ideoista — hahmoista, klassillisista hahmoista. Hän on asunut Roomassa jo viisitoista vuotta ja käy yhä museoissa ja taidekokoelmissa, ikäänkuin hän eilen olisi tullut. Tuollainen rakkaus näyttää siis kuitenkin voivan kokonaan täyttää ihmisen elämän ja jäädä hänen uskonnokseen — ehkäpä kuitenkin niillä ehdoin, että hän pysyy sen pappina. Lukomskia elähyttää sama kunnioitus kaunisrakenteisia ihmisiä kohtaan kuin se, jolla hurskaat lähestyvät pyhiä kuvia. Kysyin häneltä ketä hän pitää Rooman kauneimpana naisena. Hän vastasi empimättä: rouva Davisia. Sitte hän suurilla sormillaan ja taiteilijalle ominaisilla keveillä ja kuvaavilla eleillään rupesi piirtämään ilmaan rouva Davisin hahmoa. Lukomski on itseensä sulkeutunut melankolikko, mutta tällä hetkellä hän vilkastui niin, että silmistäkin meni tavallinen mystillinen ilme. "Kas noin", toisteli hän piirtäessään yhä uusia viivoja,— "tai noin! Hän on kaunein nainen ei yksin Roomassa, vaan yleensä maailmassa!"
Erityisesti viehättää häntä Lauran kaula. Hän sanoo, että tuo kaula päätä kohottaessa pidentää kasvoja käymättä kapeammaksi kuin kasvot, mikä kuuluu olevan hyvin harvinaista. Vain Tiberin toisella puolen kuuluu kansan naisilla joskus tapaavan sellaisia kauloja, mutta ei milloinkaan niin täydellisinä. Jos joku tahtoisi ruveta hakemaan Laurasta ruumiillista vikaa, niin hän totisesti tekisi turhaa työtä. Lukomskin väitteet menivät niin pitkälle, että hänen mielestään sellaiselle naiselle jo hänen eläessään olisi pystytettävä muistopatsas forumille. Minä suinkaan en pane vastaan.
Toukokuun 29 p:nä.
Koko tämä italialainen komento perintöasioiden järjestämisessä alkaa kyllästyttää minua. Kuinka nämä ihmiset synnynnäisestä vilkkaudestaan huolimatta ovat hitaat kaikissa toimissaan ja kuinka kauheasti he puhuvat! He ovat sananmukaisesti suunpieksännällään piesseet minut loppuun. Olen hankkinut muutamia uusia ranskalaisia romaaneja ja luen niitä päiväkaudet. Tekijät tuntuvat olevan taitavia kertojia. Jokainen henkilö on piirretty nopeasti ja sattuvasti, luonnos tehty voimakkaasti ja rohkeasti, tekniikka ei voi kehittyä täydellisemmäksi. Sensijaan minun kuvatuista henkilöistä täytyy toistaa mitä jo kerran olen sanonut, nimittäin että he rakastavat toisiaan ainoastaan aistillisesti eikä enempää. Ehkä poikkeustapauksissa, mutta ettei koko Ranskassa tunnettaisi muuta rakkautta — uskokoon sen kuka tahtoo. Omasta puolestani tunnen hyvästi Ranskan ja tiedän, että tämä maa siinä suhteessa on kirjallisuuttaan parempi. Romanttisten rakkausjuttujen tavoittelu värikkään, todellisen elämän, kustannuksella tekee sen valheelliseksi. Ihminen rakastaa yksilöä, mutta yksilöön kuuluu paitsi kasvoja, katsetta, ilmettä, ääntä, ruumista, järki, luonne, ajatustapa — sanalla sanoen: joukko tietoisia ja siveellisiä piirteitä. Minun suhteeni Lauraan todistaa parhaiten, ettei yksin ulkonaiseen viehättäväisyyteen perustuva tunne ansaitse edes rakkauden nimeä. Laura kyllä muuten onkin poikkeus.
Toukokuun 31 p:nä.
Eilen söin Lukomskin kanssa päivällistä. Illalla harhailin kuten tavallisesti Pinciolla. Mielikuvitus vie minua joskus harhateille. Kuvittelin että astelimme Anielkan kanssa käsikädessä. Kävelimme, puhelimme kuten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken. Minun oli niin hyvä olla, etten Lauran seurassa milloinkaan ole tuntenut sellaista onnea, mutta kun mielikuvitus lakkasi toimimasta — mikä yksinäisyys ympärilläni! Ei tehnyt mieleni palata kotiin. Yöllä en saanut unta. Elämäni on sentään tavattoman turhaa. Iankaikkinen itsetutkistelu johtaa loppujen lopuksi kuitenkin aina tyhjyyteen. Ja minä tunnen, että voisi olla toisin. Ihmettelen, että Anielkan muisto saattaa olla minussa niin elävänä. Minkätähden en esimerkiksi milloinkaan ole kuvitellut astelevani käsikädessä Lauran kanssa, ja nyt kun muistan hänen nimeänsä, lisään hengessä: "Menköön hän hiiteen!" Usein tulen ajatelleeksi, että olen pidellyt onnea molemmista siivistä ja päästänyt sen käsistäni.
Kesäkuun 2 p:nä.
Lukomski ei milloinkaan ole siihen määrään antanut minulle ihmettelemisen aihetta kuin tänään. Kävimme yhdessä Capitolion museossa. Ja käännellessämme sikäläistä Venuksen kuvaa joka suunnalle sen liikkuvan jalustan ympäri, kummastutti minua mitä hän sanoi. Nimittäin että hän pitää Praxiteleen Psykestä Napolissa enemmän, sentähden että se on henkevämpi. Se oli kummallinen todistus hänen kaltaisensa plastikon suusta. Mutta vielä suurempi yllätys odotti minua "Kuolevan gladiaattorin" eli "Gallialaisen" edessä. Lukomski katseli sitä vaieten puoli tuntia ja virkkoi vihdoin, puhuen hampaittensa välitse, niinkuin hänen tapansa on, kun hän on kiihtynyt.
— On jo sanottu sataan kertaan, että hänen kasvonsa ovat slaavilaiset — ja totisesti!— se on aivan ihmeellistä!… Veljeni pitää Kozlowekin tilaa likellä Sierpieciä. Siellä oli renki Mikko… joka hukkui viime vuonna uittaessaan hevosia. Minä vakuutan teille!… hiuskarvalleen samat kasvot. Minä vietän täällä usein hetkisen, sillä minun täytyy…
En tahtonut uskoa korviani ja ihmettelen, ettei Capitolion katto romahtanut päällemme. Sierpc, Kozlowek, Mikko, täällä — tässä antiikin ja klassillisten muotojen maailmassa — ja kotoisia nimiä lausumassa kukas muu kuin itse Lukomski! Kuvanveistäjän alta oli äkkiä paljastunut ihminen. "Vai sinä, veliseni, ajattelin, joka olet sellainen plastikko, sellainen kreikkalainen, sellainen roomalainen — ja sinä vaellat katselemaan gladiaattoria ei yksin hänen muotojensa vuoksi, vaan sen tähden, että hän muistuttaa Kozlowekin Mikkoa! Nyt minä ymmärrän mistä johtuu harvasanaisuutesi ja surumielisyytesi!"
Lukomski varmaan ymmärsi ajatusteni juoksun, koska hän ujostuen painoi silmänsä maahan ja rupesi puhumaan katkonaisesti ja ikäänkuin selittelemään mitä äsken oli sanonut.
— Täällä Roomassa voi elää — ei kuolla!… Minunhan käy hyvin… Minulla ei ole syytä valittaa… Olen täällä, koska täytyy. Mutta te ette aavista kuinka koti-ikävä ahdistaa minua. Niinkuin paholaisten lauma… Kun koirat öisin haukkuvat puutarhassa, niin voisin antaa pääni pantiksi siitä, että olen kotona, maalla… Tulisin hulluksi, jollen kerran vuodessa kävisi siellä. Ja nyt lähden taas pian, sillä minä tukahdun jo täällä…!
Sen lausuttuaan rupesi hän koputtamaan sormellaan kurkkuaan ja supisti huulensa ikäänkuin viheltääkseen, sillä häntä itketti. Tunteenpurkaus tuossa miehessä hämmästytti minua sitä enemmän, kun se tuli aivan odottamatta. Äkkiä valtasi minutkin mielenliikutus, kun näin mikä ääretön ero on minun ja Lukomskin ja Sniatynskin tapaisten ihmisten välillä. Tänäkin hetkenä ajattelen heitä jonkinlaisella arkuudella. Kaikki nuo taivaanrannat ovat ikiajoiksi minulta suljetut. Mitä äärettömiä tunteiden määriä nuo ihmiset omistavat! Tuottivat ne heille sitte onnea tai onnettomuutta, niin he joka tapauksessa minuun verraten ovat rikkaat. Heitä ei uhkaa korpi eikä nälkä! Heillä on jokaisella elintarpeita kymmenen varalle. Tunnenhan minäkin jollakin lailla olevani sidottu yhteiskuntaan, mutta tuo tunne ei ole minussa keskeinen, se ei pala minussa kuten sydän lampussa, se ei muodosta minun olentoni onnea. Minä en elääkseni tarvitse mitään Kozlowekia, Mikkoa tai Ploszowia. Siellä mistä tuollainen Lukomski tai Sniatynski löytää elävän lähteen ammentaakseen vettä elämänsä pohjalle, tapaan minä ainoastaan kuivaa hiekkaa. Ja jollei heillä olisi tuota pohjaakaan, niin toiselle kuitenkin jäisi kuvanveistonsa, toiselle kirjallisuutensa. On suorastaan käsittämätöntä, että ihminen, joka omistaa niin paljon onnen ehtoja kuin minä, ei ole yksin onneton, vaan suorastaan ei tiedä minkätähden elää. Epäilemättä on syytä oloissa, joissa olen kasvanut. Minun elämässäni on Roomaa, Metziä, Parisia ja taasen Roomaa. Olen ollut kuin maastaan irroitettu puu, joka huonosti on juurtunut uuteen maahan. Ja itsessäni on niinikään syytä: olen ratkaissut ongelmoja ja filosofoinut, silloin kun muut ovat rakastaneet. Seuraus on ollut, etten ole filosofoinut mitään valmiiksi, vaan sensijaan autioittanut sydämeni.
Kesäkuun 8 p:nä.
Kirjoitan tässä muistiin koko viikon tapahtumat. Olen saanut muutamia kirjeitä, muunmuassa Sniatynskiltä. Se kunnon poika on niin suruissaan Anielkan asiasta, ettei hän edes toru. Tuo vain perille rouvansa terveiset, että tämä on minulle leppymättömästi suutuksissaan ja pitää minua hirviönä, jonka suurin riemu on kiduttaa uhriaan. Tällä kertaa asuu minussa kuitenkin todellisen kristityn mieli, sillä en ole vähääkään pahoillani rouva Sniatynskille, vaan päinvastoin hän minua miellyttää. Mikä lämmin, hyvä sydän! Sniatynski pitää asiaa lopullisesti ratkaistuna, nimittäin eroa päätettynä, sillä hän ei ryhdy antamaan edes neuvoja, vaan ainoastaan säälittelee minua: "Jumala suokoon, että löytäisit toisen samankaltaisen!" Kummallista! kun sitä ajattelen, tuntuu minusta, etten tahdo toista samankaltaista kuin Anielka enkä parempaa kuin hän, vaan hänet itsensä tahdon. Sanon että minusta tuntuu, sillä tunne on vailla määrättyjä ja vakiintuneita muotoja. Mieleni on kuin pahasti hämääntynyt silkkilankavyhti. Minä tuskittelen, mutta en saa lankoja järjestykseen. Huolimatta kaikesta tietoisuudestani en esimerkiksi tiedä mistä alakuloisuuteni johtuu, siitäkö, että rakastan Anielkaa enemmän kuin luulen, vai siitäkö, että tunnen, että voisin rakastaa häntä paljon? Sniatynski antaa minulle vastauksen seuraavilla sanoilla: "Olen kuullut tai lukenut, että kultakimpaleiden ympärillä usein tavataan kvartsikerros, josta on vaikea saada esiin metallia. Edellytän että sinunkin sydämesi ympärillä on tuollainen kerrostuma; keskellä on kallista metallia, mutta paha kuori ei päässyt sulamaan sinun viimeksi Ploszowissa käydessäsi. Olit siellä liian lyhyen ajan ja yksinkertaisesti et rakastunut tyttöön tarpeeksi voimakkaasti. Sinulla luultavasti kyllä on tarmoa toimintaan, mutta sinulla ei ole tarmoa päättämään. Varmaan kuitenkin olisit mielistynyt tyttöön, jos tunteesi olisi saanut askarrella hänen ympärillään tarpeeksi kauvan. Mutta sinä läksit tiehesi ja rupesit tapasi mukaan tuumimaan, hautomaan, ja kävi niinkuin minä arvasin, että sinä filosofoit sirpaleiksi sekä oman onnesi että toisen onnen." Minua ihmetyttää Sniatynskin sanoissa se, että ne toistavat saman minkä isä aikoinaan sanoi. Sniatynski tunkee kuitenkin syvemmälle luonteeseeni, sillä hän jatkaa samassa: "Vanha viisu, että joka liiaksi syventyy omaan itseensä, se ei lopuksi pääse mihinkään selvyyteen itsestään, ja joka ei pääse selvyyteen itsestään, se ei voi päättää mitään. Sairas vuosisata, jossa ainoastaan aaseilla vielä on jonkun verran tahtoa, koska jokainen, jolla on hiukan järkeä, kuluttaa sen kaikkien asioiden epäilemiseen ja vakuuttamaan omalle itselleen, ettei suinkaan kannata tahtoa mitään!" Minä näin eräällä ranskalaisella kirjailijalla samantapaisia huomioita ja ajattelin, että hän Jumala paratkoon on oikeassa!
Joskus soisin Sniatynskin suorastaan toruvan, sensijaan että hän täyttää kirjeensä tämäntapaisilla lauseilla: "Huolimatta kaikista hyvistä ominaisuuksistasi saattaa käydä niin, että aina tulet tuottamaan surua ja murhetta likeisimmillesi ja rakkaimmillesi." Se on sitä katkerampaa, kun se on totta. Olen tuottanut murhetta Anielkalle, tädille, Anielkan äidille ja vihdoin omalle itselleni. Sensijaan minua hiukan naurattaa, kun jatkan kirjettä: "Elämän lakien mukaan versoaa ihmisestä aina esiin jotakin. Varo sinä, ettei sinusta versoa jotakin pahaa, joka ensi työkseen myrkyttää sinut." Ei! Sitä vaaraa ainakaan ei ole. Tosin minuun on kasvanut jotakin hometta, jota Lauran kädet kylvivät, mutta se kasvoi itse asiassa tuon kvartsikuoren päälle, josta Sniatynski puhuu. Se ei päässyt tunkemaan juuriaan kauvemma eikä myrkyttänyt minua enempää kuin Lauraakaan. Tuollaista hometta ei tarvitse edes nyhtää maasta, sen hajoittaa kuin savun. Mutta silloin osaa Sniatynski taasen oikeampaan, kun hän on oma itsensä ja puhuu sen opinkappaleen nimessä, jota hän aina kantaa mielessään.
"Jos sinä pidät itseäsi korkeampana ihmistyyppinä ja jos oletkin sitä, niin sanon sinulle, että tuollaisten korkeuksien summa nykyään on yhtä kuin miinus."
Mitä hittoa minä tässä pitäisin itseäni minäkään korkeampana tyyppinä — edes tuollaiseen Kromickiin verraten! — mutta Sniatynski on oikeassa. Sellaiset ihmiset kuin minä välttävät miinuksen kohtalon ainoastaan siinä tapauksessa, etteivät kuulu salkuttomien nerojen lukuun, nimittäin jos ovat suuria oppineita tai suuria taiteilijoita. Siinä tapauksessa he usein näyttelevät jopa reformaattorinkin osaa. Minun vaikutukseni reformaattorina tulisi supistumaan ainoastaan omaan itseeni. Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän, sillä onhan kuulumatonta, ettei ihminen, joka niin hyvin tuntee puutteensa, ryhtyisi mihinkään toimenpiteihin niiden poistamiseksi. Jos nyt esimerkiksi puoli päivää olisin epäillyt lähteäkö ulos vai eikö, niin voisinhan tässä hetkessä vihdoin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuljettaa itseni alas portaita. Olen skeptikko — hyvä! Mutta enkö voi pakoittaa itseäni toimimaan ikäänkuin en olisi sitä? Eihän se merkitse mitään, onko toimintaani johtanut vakaumus ollut hiukan suurempi tai pienempi. Mitä minä esimerkiksi nyt saattaisin tehdä? Käskeä panemaan kokoon tavarani ja lähteä Ploszowiin. Minä voisin erinomaisen hyvin tehdä sen. Mitä seurauksia siitä olisi, nähtäisiin sitte — tällä hetkellä se joka tapauksessa olisi teko. Sniatynski kirjoittaa tosiaan vielä: "Kromicki, senkin apina, istuu nyt joka päivä Ploszowissa ja kiusaa naisia, jotka muutenkin ovat kuin varjot." Ehkä siis jo olisi liian myöhäistä? Sniatynski ei sano milloin viimeksi kävi Ploszowissa, luultavasti viikko sitte tai pari. Hänen käyntinsä jälkeen ovat asiat siis voineet edistyä. Niin, mutta enhän minä sitä tiedä. Ja loppujen lopuksi: mikä voi pahentua pahemmaksi nykyistä tilaansa? Minä tunnen, että ihminen, jolla olisi vähänkin päättäväisyyttä, lähtisi matkaan; minä tunnen, että kunnioittaisin itseäni, jos sen tekisin, varsinkin kun ei Sniatynskikaan enään kehoita siihen — hän joka on niin äkkinäinen. Kun sitä vain ajattelenkin, valkenee silmissäni. Ja tuossa valossa näen niin suloiset kasvot, että ne tällä hetkellä ovat mielestäni suloisimmat maailmassa, ja — kautta Bacchuksen — taidanpa vaan ryhtyä tuumasta toimeen!
Kesäkuun 9 p:nä.
"La nuit porte conseil" — yö tuo neuvoa! En lähdekään vielä Ploszowiin, toimisinpa silloin umpimähkään. Sensijaan olen kirjoittanut tädille pitkän kirjeen aivan toisessa hengessä kuin se, jonka lähetin Peglistä. Kahdeksan tai viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy vastauksen olla täällä, ja siitä saa riippua, lähdenkö vai enkö — yleensä en tiedä mitä teen. Olisin tietysti varma vastauksesta, jos olisin kirjoittanut esimerkiksi: "Rukoilen, rakas täti, lähettäkää Kromicki niin kauvas kuin tietä riittää. Pyydän Anielkalta anteeksi, rakastan häntä ja pyydän häntä omakseni." Ainoastaan jos häät jo olisivat olleet, olisi pyyntöni turha. Mutta arvelen, etteivät asiat kai ole kehittyneet niin pitkälle. En kuitenkaan kirjoittanut tädille mitään sellaista. Kirjeeni menee nyt kuin mikäkin partiojoukko armeijan edellä vakoilemaan seutua. Kirjoitin sen sillä tavalla, että täti vastauksessaan on pakoitettu tekemään minulle selkoa ei yksin siitä, mitä tapahtuu Ploszowissa, vaan siitäkin, mitä liikkuu Anielkan sydämessä. Rehellisesti puhuen olin niin päättämätön sentähden, että kokemus on opettanut minua epäilemään itseäni. Oi! jospa Anielka, huolimatta siitä, että hänellä on enemmän tai vähemmän syytä kantaa kaunaa minua vastaan, antaisi rukkaset tuolle Kromickille. Kuinka olisin hänelle kiitollinen, kuinka korkealle hän kohoaisi silmissäni, kuinka loitolle erkanisi siitä inhoittavasta naimahaluisen tytön tyypistä, jonka ainoana pyrintönä ja päämääränä on saada mies. Vahinko että ensinkään sain kuulla tuosta Kromickista. Lennettyäni tieheni Lauran luota — jonka täytyi kun täytyikin tapahtua — olisin luultavasti laskeutunut Anielkan jalkojen juureen. Kunnon täti menetteli kuitenkin aika kömpelösti kertoessaan minulle Kromickin ponnistuksista ja menestyksestä Celina rouvaan nähden. Tähän aikaan eivät yksin naisten hermot ole arat kuin mimosa, vaan miestenkin. Kovakourainen kosketus vain, ja sielu kääriytyy kokoon ja sulkeutuu ainiaaksi. Tiedän, että se on tyhmää ja pahastikin, mutta se on kun onkin niin. Muuttuakseni täytyisi minun tilata lääkäriltä toiset hermot ja säilyttää omani erityisiä tilaisuuksia varten. Ei kukaan, ei edes rouva Sniatynski, joka tällä hetkellä pitää minua hirviönä, voisi katsella minua kriitillisemmin kuin minä itse. Mutta onko tuo Kromicki minua parempi? Onko hänen kehnoutensa, rahatauti, parempi kuin minun? Kehumatta saatan sanoa, että minussa on kymmenen kertaa enemmän hienotunteisuutta, jalommat vaistot, parempi sydän, enemmän herkkyyttä, puhumattakaan siitä, mitä hänen oman äitinsäkin olisi täytynyt tunnustaa: että hän on tyhmempi minua. Tosin en milloinkaan tule tuottamaan maailmalle miljardia enkä edes kymmenettä osaa siitä, mutta Kromickikaan ei ole vielä tuottanut sadattakaan osaa siitä. Sensijaan saattaisin taata, että minun vaimollani tulee olemaan lämpimämpää ja valoisampaa kuin hänen vaimollaan ja että hän tulee elämään rikkaampaa ja jalompaa elämää.
En vertaa itseäni ensi kertaa Kromickiin. Jopa minua suututtaakin, että teen sen niin usein, sillä pidän itseäni niin paljon korkeampana olentona. Me olemme kotoisin kahdesta eri taivaankappaleesta; jos meidän sielumme pitäisi saattaa samalle tasolle, niin täytyisi hänen tikapuita myöten nousta minun luokseni — jolloin hän helposti voisi taittaa niskansa — ja olennon sellaisen kuin Anielka täytyisi aina astua alas hänen luokseen.
Mutta olisiko se hänelle kuinkaan vaikeaa? Ikävä kysymys. Olen kuitenkin siinä suhteessa nähnyt niin kuulumattomia asioita, varsinkin meillä, jossa nainen yleensä on korkeammalla tasolla kuin mies, etten voi olla koskettamatta tähän kysymykseen. Olen, jumala paratkoon, nähnyt todella korkealentoisia, hienotunteisia ja kaikelle kauniille ja ihmeelliselle herkkiä tyttöjä, jotka eivät ainoastaan ole menneet pahimmalle tyhmyrille, vaan häiden jälkeisenä päivänä kääntyneet hänen elämänuskoonsakin, omistaneet hänen mataluutensa, itsekkäisyytensä, kataluutensa, ahdasmielisyytensä ja pikkuisuutensa. Ja päällepäätteeksi ovat muutamat tehneet sen ylpeillen, ikäänkuin heidän vanhat ihanteensa noin vain voitaisiin viskata menemään, kuten heidän myrttiseppeleensä. Ja he ovat olleet vakuutetut, että heistä juuri sillä tavalla tulee hyviä vaimoja, eivätkä he ole nähneet, että jokainen heistä uhraa korkean sielunsa apinan himoille. Tosin sitte ennemmin tai myöhemmin on tullut vastavaikutus, mutta yleisesti katsoen Shakespearen Titania on meillä tavallinen ilmiö, jonka varmaan jokainen meistä on tavannut elämässä.
Olenhan minä skeptikko kiireestä kantapäähän asti, mutta skeptillisyyteni johtuu sieluni kipeydestä, ja minä olen todella kipeä, kun ajattelen, että Anielkan voi käydä sillä tavalla. Ehkäpä hänkin kohauttaa olkapäitään ajatellessaan tyttöhaaveitaan ja päättelee, että Turkestanin tavara on ainoa kestävä ja oikea, ainoa jota kannattaa koota tässä elämässä. Minussa nousee kiehuva kiukku kun ajattelen, että jos asiat kehittyvät tähän, niin minä osaksi olen siihen syypää.
Toiselta puolen ei harkitsemiseni ja epäilykseni johdu yksin päättämättömyydestä, kuten Sniatynski kirjoittaa, vaan lisäksi toisestakin syystä. Minulla on avioliitosta niin korkea käsitys ja minä asetan siihen nähden niin suuret vaatimukset, että ne vievät minulta kaiken uskalluksen. Tiedän, että mies ja vaimo usein suhtautuvat toisiinsa kuten kaksi käyrää lautaa ja elää kituuttavat kuitenkin. Mutta minulle se ei riitä. Juuri sentähden, että onneen nähden yleensä olen niin epäilevällä kannalla, sanon itselleni: se ei riitä minulle. Ja kuinka se riittäisikään? Kummallista! Tällaiseksi epäilijäksi ja varoilijaksi eivät minua ole tehneet huonot avioliitot, joita eläissäni olen nähnyt, vaan ne muutamat hyvät, jotka olen tavannut, sillä juuri niitä ajatellessa sanon itselleni: vain se riittää! Sitä ei opita kirjoista! se täytyy osata löytää.
Kesäkuun 11 p:nä.
Olemme Lukomskin kanssa viime päivinä tulleet hyviksi ystäviksi. Hän ei enään ole niin vaitelias ja suljettu kuin ennen. Eilen illalla hän tuli luokseni, kävelimme Caracallan termeille asti, sitte pyysin hänet tänne ja me juttelimme puoleen yöhön. Kirjoitan muistiin keskustelumme, koska se teki minuun vaikutuksen. Lukomski ujosteli jonkun verran purkaustaan "Kuolevan gallialaisen" edessä, mutta minä johdin tahallani puheen isänmaahan, ongin hänestä esiin kaikki mikä painoi hänen mieltään ja sanoin vihdoin, kun välimme oli lämmennyt:
— Suokaa anteeksi, mutta yhtä asiaa en ymmärrä: minkätähden te, joka kaipaatte kotoista ympäristöä, ette hanki elämäntoveria kotoa. Hän voisi antaa teille isänmaasta sen, mitä ette saa työhuoneestanne, ette apulaisiltanne, puhumattakaan puolalaisnimisistä koirista.
Lukomski naurahti, näytti minulle sormustaan ja virkkoi:
— Olen juuri menemäisilläni naimisiin. Odotamme vain, että vuosi kuluisi umpeen morsiameni isän kuolemasta. Kahden kuukauden kuluttua lähden hänen ja hänen äitinsä luo.
— Sierpcin seuduille?
— Ei, he ovat kotoisin Wilkomierzestä.
— Mitä te sitte olette tehnyt Wilkomierzessä?
— Tutustuin heihin sattumalta Roomassa Corsolla.
— Sepä onnellinen sattuma.
— Onnellisin elämässäni.
— Varmaankin karnevaalin aikana.
— Mitä vielä! Kävelen eräänä aamuna Via Candottia pitkin. Silloin huomaan kaksi vaaleaa naista, nähtävästi äiti ja tytär, jotka huonolla italiankielellä kysyvät Capitolioa. "Capitolio, Capitole, Capitol", ääntelivät he, eikä kukaan ymmärtänyt heitä, koska nimi, kuten tiedätte, italiaksi on "Campidoglio". Tunsin että he olivat puolalaisia, sillä minulla on siinä suhteessa tuntijan silmä. He tulivat äärettömän iloisiksi, kun puhuttelin heitä puolaksi; minustakin oli hauskaa enkä ainoastaan näyttänyt heille tietä, vaan saatoin heidät perille.
— Ette aavista miten kertomuksenne huvittaa minua. Läksitte siis yhdessä.
— Läksimme. Matkalla jo katselin tyttöä: niinkuin poppeli. Kaunis, komea, pieni pää, korvat niinkuin malliksi tehdyt, paljon ilmettä ja silmäripset suorastaan kultaiset. Sellaisia ette täällä tapaakaan, ainoastaan Venetsiassa ja sielläkin harvoin. Minuun teki tavattoman hyvän vaikutuksen, että hän niin piti huolta äidistään, joka miehensä äskeisen kuoleman johdosta oli hyvin alakuloinen. Ajattelin: hänellä on varmaan hyvä sydän. Viikon toimin heidän oppaanaan ja viikon perästä kosin.
— Kuinka? Viikon perästä?
— Niin. Sentähden että he palasivat Firenzeen.
— Te kuulutte joka tapauksessa ihmisiin, jotka eivät harkitse asioita kauvan.
— Kotona Puolassa se tietysti olisi vienyt enemmän aikaa, mutta täällä, tiedättekö, minun teki mieleni suudella hänen kättään jo siitä hyvästä, että hän oli puolalainen.
— Niin kyllä, mutta avioliitto tekee kuitenkin elämässä ratkaisevan muutoksen.
— Tekee tietysti, mutta mitäpä minä kahdessa tai kolmessa viikossa olisin voinut saada selville enempää kuin yhdessäkään. Tietysti minulla oli epäilykseni — tunnustan sen. Siitä on hiukan vaikea puhua. Meidän suvussamme on kuurous synnynnäinen. Isoisä ei vanhoilla päivillään kuullut mitään, isäni tuli neljänkymmenen vanhana kuuroksi… Voihan silti elää, mutta oli miten oli, niin se on kovaa, varsinkin ympäristölle, sillä kuurot käyvät aina ärtyisiksi. Minua kiusasi ajatus, sopiiko miehen, jota tuo kohtalo luultavasti uhkaa ja jonka kanssa elämä voi käydä vaikeaksi, sitoa tuollainen tyttö elämäänsä…
Vasta nyt huomasin, että Lukomskin silmien ilmeessä, hänen päänsä liikkeissä, siinä tavassa millä hän kuunteli, kun hänelle puhuttiin, oli jotakin, jota tavallisesti tavataan kuuroissa. Hän kuuli vastaiseksi erinomaisesti, mutta nähtävästi hän kaiken aikaa tarkkasi, joko hänen kuulonsa heikkenee.
Koetin rauhoittaa häntä, ja hän virkkoikin:
— Samaa minä olen ajatellut. Ei ihmisen kannata mahdollisesti sattuvien tapaturmien takia tärvellä omaa onneaan ja toisen elämää. Tuleehan kolerakin Italiaan, mutta olisivatpa italialaiset hullut, jolleivät uskaltaisi mennä naimisiin sentähden, että saattavat kuolla koleraan ja jättää vaimon ja lapset turvattomiksi. Tein niinkuin minun piti. Sanoin neiti Vandalle etukäteen, että rakastan häntä, että olisin valmis antamaan elämäni saadakseni hänet omakseni, mutta että tiellä on sitä ja sitä! Ja tiedättekö mitä hän minulle vastasi. "Jahka en enään voi teille lausua että teitä rakastan, niin kirjoitan." Ja vuodatettiinhan siinä hiukan kyyneliä, mutta viikon perästä nauroimme mokomaa pelkoa, ja minä tekeydyin tahallani kuuroksi, jotta hänen täytyisi kirjoittaa minulle, että rakastaa minua.
Tämä keskustelu jäi mieleeni. Sniatynski erehtyy väittäessään ettei meillä Puolassa ole tahtoa muilla kuin aaseilla. Tuolla kuvanveistäjällä oli totisesti syytä harkita asemaa, mutta viikko riitti hänelle perinpohjaisen päätöksen tekemiseen. Ehkei hänen tietoisuutensa ole siihen määrään kehittynyt kuin minun, mutta hän on viisas mies. Ja mikä oivallinen nainen tuo tuleva kuvanveistäjänrouva!… ja kuinka minä pidän hänen vastauksestaan! Tunnen paikalla, että Anielka kuuluu samaan luokkaan. Jos minä esimerkiksi tulisin sokeaksi, niin Laura pitäisi lukua sokeudestani vain siinä määrin kuin se tarjoaisi hänelle tilaisuutta puettaa minut joksikin faiaakkilaiseksi Demodokokseksi, joka esiintyisi laulajana hänen juhlissaan. Mutta Anielka! — hän varmasti ei heittäisi minua, vaikken edes vielä olisi hänen miehensäkään. Antaisin pääni pantiksi, että niin on.
Minun täytyy tunnustaa, että tämä varmuus silmieni edessä, viikossa olisi ollut kylläksi miettimisen aikaa. Ja minä mietin jo viisi kuukautta. Viime kirjeessäni tädille ei siinäkään ollut mitään varmaa.
Minua rauhoittaa kuitenkin se ajatus, että täti, joka on järkevä nainen ja rakastaa minua, ymmärtää asiani ja rientää avukseni. Niinikään asuu sydämessäni toivo, että Anielka rupeaa tädin liittolaiseksi. Pahoittelen kuitenkin, etten laatinut kirjettäni selvempään muotoon. Tekee mieleni lähettää toinen kirje, mutta tukahutan haluni. Täytyy odottaa vastausta ensimäiseenkin. Onnelliset tuollaiset ihmiset kuin Lukomski, jotka alkavat teosta.
Kesäkuun 15 p:nä.
Sanottakoon tunnettani Anielkaan rakkaudeksi tai miksi hyvänsä, varma on, että aina on ollut ääretön ero sen ja kaikkien niiden muiden tunteiden välillä, jotka tähän asti ovat liitäneet läpi sydämeni. Ajattelen häntä aamusta iltaan; hänestä on tullut minulle ikäänkuin yksityisasia, tunnen olevani vastuunalainen hänestä itseni edessä. Sellaista ei minulla milloinkaan ennen ole ollut. Entiset suhteet solmittiin, kestivät aikansa ja purettiin. Ne jättivät jonkun verran kaipausta, joskus miellyttävän, joskus vastenmielisen muiston, mutta milloinkaan eivät ne tällä tavalla ottaneet valtoihinsa koko sisäistä olentoani. Tällaisten tyhjäntoimittajien ja maailmanmiesten elämässä — jommoisia me kaikki olemme, me jotka emme pyri mihinkään päämääriin, emme palvele mitään ihanteita emmekä ole pakoitetut tekemään työtä elääksemme — ei nainen milloinkaan jätä näyttämöä: alituiseen me katselemme hänen mutkiinsa, hääräämme hänen ympärillään ja tulemme häntä niin hiton likelle, että hän lopulta kuuluu jokapäiväisen elämämme synteihin. Kun me käymme valloittamaan naista, tuottaa se meille niin vähän tunnonvaivoja, että vähemmin tunnonvaivoja voi olla ainoastaan naisella, kun hän hyökkää meidän kimppuumme. Kaikesta herkkäluontoisuudestani huolimatta kuulun minäkin niihin omiintuntoihin, jotka siinä suhteessa ovat aivan turtuneet. On sattunut tapauksia, jolloin olen sanonut itselleni: "Olisipa nyt erinomainen tilaisuus pateettiseen itsesoimailuun!" mutta olen aina lopuksi tyytynyt kohauttamaan olkapäitäni ja ajattelemaan hauskempia asioita. Tällä kertaa ei se käy ensinkään. Joskus askartelee ajatukseni aivan toisaalla; äkkiä tunnen, ettei kaikki ole kuten olla pitää: minut valtaa levottomuus, kauhu, ikäänkuin olisin unohtanut jotakin tavattoman tärkeää, jättänyt tekemättä jotakin — ja seuraavassa hetkessä huomaan, että Anielka-ajatus taasen astuu esiin kaikista verhoistaan, vangitakseen minut kokonaan. Se kolisee minussa yöt päivät kuten piironginlaatikon messinkirengas Mickiewiczin runossa. Minä koetan kohauttaa olkapäitäni, vähentää sen vaikutusta, nauraen ajaa sitä menemään, mutta skeptillisyyteni ja ironiani eivät riitä, tai oikeammin sanoen: riittävät sen hetken, jonka kestävät, mutta samassa kierrän taasen kirottua kehää. Se ei ole suorastaan tuskaa eikä omantunnon soimausta, vaan se on mieluummin ajatusten paikallaanpolkemista ja samalla levotonta uteliaisuutta tietämään, miten tulee käymään, ikäänkuin elämäni riippuisi tuosta tulevasta.
Jollen olisi niin taitava itse-erittelyssä, tekisin sen johtopäätöksen, että tässä on kysymyksessä suuri, harvinainen tunne, mutta minä vainuan, että mietteisiini ja levottomuuteeni sekaantuu jotakin muutakin kuin halu tulevaisuudessa omistaa Anielka. Epäilemättä on hän tehnyt minuun syvän ja voimakkaan vaikutuksen. Sniatynski on kuitenkin varsin oikeassa vakuuttaessaan, että jos rakastaisin häntä niinkuin hän, Sniatynski, esimerkiksi rakastaa vaimoaan, niin ennenkaikkea haluaisin omistaa hänet. Minussa taas — ja tässä asiassa en erehdy — on pelko hänen kadottamisestaan suurempi kuin halu omistaa hänet. Ehkei jokainen saata nähdä mikä tavattoman suuri ero on näiden asiain välillä. Minä olen kun olenkin vakuutettu siitä, että jollei Kromickia olisi, jollei Anielkan menettäminen uhkaisi, niin en tuntisi tätä pelkoa enkä tätä levottomuutta. Tämä pelko ikäänkuin päästelee hämääntyneitä lankojani ja näyttää minulle, etten rakasta Anielkaa niin paljon kuin tunnen, että voisin häntä rakastaa, ja onnen väläykset, jotka samalla näen, elämäni onnen ainoat mahdollisuudet, tekevät minut sanomattoman surulliseksi, ja kauhu valtaa minut tyhjyyden edessä, joka uhkaa, jos Anielka poistuu tieltäni.
Olen huomannut, että suurimmat pessimistit, kun heiltä uhataan viedä jotakin, pyristelevät käsin ja jaloin ja parkuvat yhtä pahasti kuin ikinä suurimmat optimistit. Minä olen juuri siinä tilassa. Tosin en paru, mutta minut käsittää kauhu, kun ajattelen, että ehkä parin päivän perästä en tiedä mitä minulla on tekemistä maailmassa.
Kesäkuun 16 p:nä.
Sain sattumalta hiukan tietoja Laurasta; asianajajani kautta, joka hoitaa myöskin Davisien asioita. Davis on jo houruinhoitolassa, rouva Interlakenissa Jungfraun juurella. Varmaan hän nousee vuoren huipulle. Saatan kuvitella kuinka hän verhoutuu alppeihin, niiden lumiin, sumuihin, auringonlaskuihin, kuinka hän soutelee järviä, seisoo kuilujen partaalla. Lausuin asianajajalle osanottoni Davisin perhettä, sekä herraa että rouvaa kohtaan, rouva kun niin nuorena on jäänyt yksin oman onnensa nojaan. Vanha lakimies rauhoitti minua, kertoen, että napolilainen herra Maleschi, rouva Davisin sukulainen, juuri oli saapunut Sveitsiin. Tiedän, tiedän! Italialainen, kaunis kuin Antinous, mutta pelaaja ja pelkuri, jos puheet pitävät paikkansa. En taitanut aikoinani syyttä sanoa Lauraa Pisan kaltevaksi torniksi.
Todella ensi kerran tunsin, muistellessani naista, jota tosin en rakastanut, mutta jota olin rakastavinani, inhoa. Olen Lauralle kiittämätön ja epähieno. Oikein hävettää. Mistä syystä minä kannan kaunaa häntä vastaan ja olen hänelle leppymätön? Siitä syystä, kuten jo olen sanonut, että ystävyytemme alusta asti, jollei suorastaan hänen vaikutuksestaan, niin kuitenkin läheisen suhteemme takia, alennuin tuhansiin rumiin ja huonoihin tekoihin, jommoisiin en muuten ikimaailmassa ole tehnyt itseäni syypääksi. En kunnioittanut suruani, en Davisin heikkoutta ja avuttomuutta, vaivuin laiskuuteen, tahrin itseni, lähetin tuon onnettoman kirjeen… Se on kaikki minun syytäni! Mutta kun sokea kompastuu kiveen tiellä, niin hän aina kiroaa kiveä, vaikka sokeus oli syynä hänen lankeamiseensa.
Kesäkuun 17 p:nä.
Olen tänään vienyt rahaa Lukomskille, antanut asianajajalleni avoimen valtakirjani, matkatavarani ovat kunnossa, ja olen valmis minä hetkenä hyvänsä lähtemään matkaan. Rooma alkaakin käydä sietämättömäksi.
Kesäkuun 18 p:nä.
Tädin vastauksen pitäisi jo olla täällä. Työntäen luotani pahimmat olettamukset koetan arvata mitä tädillä on minulle sanomista. En enään tiedä kuinka moneen kertaan olen katunut etten kirjoittanut hänelle selvemmin. Kirjoitin kuitenkin, että ehkä tulisin Ploszowiin, jos tietäisin, etten häiritse tädin vieraita, ja lähetin samalla sydämelliset terveiset äidille ja tyttärelle. Huomautin myöskin, että viime päivinä Peglissä olin sairas ja niin hermostunut, etten tietänyt mitä tein. Saatuani kirjeen valmiiksi luin sen ja tuntui se minusta hyvin järkevältä, mutta nyt se minusta on kaiken typeryyden huippu. Itserakkaus ei sallinut minun selvästi ja ratkaisevasti peruuttaa mitä kirjoitin Peglistä. Luotin siihen, että täti käyttää hyväkseen ensi tilaisuutta pannakseen asiat järjestykseen, ja sitte minä saavun kuin mikäkin armon ruhtinas. Kurja on ihmisluonto. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kourin kynsin riippua kiinni siinä toivossa, että tädin täytyy käsittää millä kannalla asiani ovat.
Nyt kun levottomuuteni hetki hetkeltä kasvaa, tunnen, etten ainoastaan voisi rakastaa Anielkaa äärettömästi, vaan yleensä olla paljon parempi ihminen kuin olen ollut. Minkä vuoksi minä sitte käyttäydyn ikäänkuin ei minussa olisi muuta kuin itsekkyyttä ja ärtyisiä hermoja! Mutta jollei ole mitään muuta, niin minkätähden ei itse-erittelyni empimättä paljasta minulle asiain tilaa? Minä uskallan tehdä johtopäätökset loppuun asti enkä koskaan peitä itseltäni totuutta, mutta viime olettamuksen aina hylkään. Minkätähden? Sentähden, että ehdottomasti tiedän olevani parempi kuin tekoni. Ne johtuvat jostakin elämisen-taidon puutteestapa siihen on syynä osaksi rotu, osaksi sairas vuosisata, jonka lapsi olen — juuri siitä johtuu itse-erittelemiseni, joka ei milloinkaan ole sallinut minun tarttua ihmisluontoni ensimäiseen alkuperäiseen nykäisyyn, vaan joka on tehnyt, että arvostelen kaikkea, kunnes sieluni on aivan loppuun väsynyt. Lapsena huvittelin latomalla rahoja päällekkäin, kunnes patsas kallistui omasta painostaan ja muuttui muodottomaksi läjäksi. Nyt ladon samalla tavalla ajatuksia ja aikomuksia päällekkäin, kunnes ne hajoavat kaaokseksi. Sentähden on paljon helpompaa tehdä negatiivista kuin aktiivista työtä; hävittää eikä rakentaa. Varmaan monet lahjakkaat ihmiset potevat juuri tätä tautia. Kaiken ja oman itsemme arvosteleminen on polttanut poroksi voimamme, meiltä puuttuu pohjaa, lähtökohtia, uskoa elämään. Kas sentähden esimerkiksi minä en niin paljon halua omistaa Anielkaa kuin pelkään häntä kadottaa.
Mutta puhuessani vuosisadan taudista en tahdo rajoittua puhumaan yksin itsestäni. Sattuu varsin usein, että joku meistä kulkutaudin raivotessa joutuu vuoteen omaksi — mutta nyt on kritiikki kulkutautina, joka raivoaa koko maailmassa. Siitä syystä aivan yksinkertaisesti katot, joiden suojassa ihmiset ovat asuneet, nyt romahtavat heidän päälleen. Uskonto, jonka pelkkä nimi jo tietää kokoavaa voimaa, hajoaa. Uskovaisissakin on usko käynyt levottomaksi. Suojasta, jota me nimitämme isänmaaksi, alkaa vuotaa sosiaalisia virtauksia. Ainoa ihanne, jonka edessä häikäilemättöminkin skeptikko vielä paljastaa päänsä, on — kansa. Mutta senkin kuvapatsaan jalustalle alkavat jo jotkut riiviöt piirrellä enemmän tai vähemmin kyynillisiä sukkeluuksia — ja, mikä on omiaan vieläkin enemmän hämmästyttämään: ensimäiset epäilyksen sumut kohoavat niissä päissä, joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan kumartua syvimmälle. Lopuksi saapuu jokin älykäs skeptikko, toinen Heine, lyö epäjumalaa poskelle ja sylkee sitä silmille — kuten aikoinaan teki Aristofanes — mutta ei sylje sitä vanhojen ihanteiden, vaan ajatuksen vapauden ja epäilyksen vapauden nimessä — ja mitä sitte seuraa — en tiedä. Luultavasti piru kirjoittaa sonetteja jälellejääneelle tyhjälle jättiläispinnalle.
Onko tähän mitään apua? Ennen kaikkea: mitä se minuun kuuluu? Minun asiani ei ole tahtoa. Siihen olen ihan liian hyvin kasvatettu aikakauden lapsi. Jos kuitenkin kaikkien ajatusten, tekojen ja tapahtumien tarkoitus on lisätä onnen summaa, niin rohkenen omasta puolestani tehdä erään kysymyksen, kuitenkin sivumennen huomauttaen, etten ota lähtökohdaksi aineellista puolta asiassa, vaan sisällisen rauhan, joka voi puuttua minulta yhtä hyvin kuin keneltä muulta tahansa: isoisäni oli onnellisempi kuin isäni, isäni onnellisempi kuin minä, ja poikani, jos minulla tulee olemaan sellainen, tulee olemaan kaikin puolin surkuteltava raukka.
Firenzessä kesäkuun 20 p:nä.
Korttilinna on romahtanut. Olen saanut tädin kirjeen. Anielka menee naimisiin Kromickin kanssa, ja häät vietetään muutaman viikon perästä. Hän on itse tahtonut, että kaikki kävisi niin pian. Saatuani tämän tiedon istuuduin rautatievaunuun ja aioin lähteä Ploszowiin, vaikka samalla kaiken aikaa tunsin, että matkani on hullutusta ja ettei siitä voi olla mitään hyötyä. Sentähden olen Firenzessä. Minua repi ja raastoi, mutta minä sain kootuksi viimeiset jäännökset tietoisuuttani ja järkeäni ja jäin tänne.
Firenzessä kesäkuun 22 p:nä.
Yhtaikaa kuin sain tädin kirjeen, tuli kihlailmoitus, jonka päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Se ei ollut Anielkan eikä hänen äitinsä kirjoittama. Luultavasti se on rouva Sniatynskin häijyyttä ja keksintöä. Muuten on kaikki minulle yhdentekevää. Olen saanut iskun päähäni ja mennyt tainnoksiin. Huomaan että minua enemmän pyörryttää kuin minuun koskee. En tiedä miten myöhemmin käynee. Sanotaan ettei kuulakaan heti tunnu ruumiissa. En kuitenkaan vastaiseksi ole ampunut itseäni enkä tullut hulluksi. Katselen Lungarnoa, Arnoa, panisinpa vaikka pasianssia, jos osaisin, sanalla sanoen: voin erinomaisesti… Onhan se tuttu tarina, että huolimatta sydämellisestä ystävyydestä koirat syövät jäniksen… Täti piti tietysti kristityn velvollisuutenaan kertoa Anielkalle mitä kirjoitin Peglistä.
Firenzessä kesäkuun 23 p:nä.
Heti aamulla kun herään, pitää minun ruveta toistelemaan itselleni, että Anielka menee Kromickille — sama hyvä, hellä Anielka, joka ei mennyt nukkumaan, vaan odotti minua palaavaksi Varsovasta Ploszowiin, joka katsoi minua silmiin, kuunteli sanojani ja lausui joka katseellaan, että hän on minun omani. Ja hänestä tulee nyt rouva Kromicki, eikä siinä kyllä, vaan viikko häiden jälkeen ei hänen päähänsä enään mahdu, kuinka hän saattoi hetkeäkään epäillä valitsisiko Ploszowskin vai sellaisen Jupiterin kuin Kromicki. Maailmassa tapahtuu kummia asioita ja niin kauhistuttavan peruuttamattomia, että ihmiseltä menee viimeinenkin viheliäinen elämänhalun jäännös. Tietysti Celina rouva ja rouva Sniatynski nyt pitävät Kromickin puolta ja tahallaan kehuvat häntä minun kustannuksellani. Jättäisivät jo Anielkan rauhaan! Että täti kuitenkin on sallinut tämän kaiken tapahtua! Vähät minusta, mutta näkeehän ja tietäähän täti, ettei Anielka voi tulla onnelliseksi. Sanoohan hän itse, että Anielka menee Kromickille epätoivosta.
Tässä koko pitkä, kirottu kirje:
"Kiitos viime kirjeestäsi, varsinkin kun edellinen kirjeesi Peglistä oli sekä jyrkkä että armoton. Vaikea minun on ollut käsittää, ettet sinä voinut suoda tytölle edes hiukkaa ystävällisyyttä tai sääliä. Enhän minä, rakas poikaseni, tahtonut enkä pyytänyt, että sinä heti pyytäisit Anielkaa omaksesi, pyysin vain, että kirjoittaisit hänelle jonkun hyvän sanan, vaikkapa minun kirjeessäni. Ja saat uskoa, että ne olisivat riittäneet, sillä hän on rakastanut sinua niinkuin vain hän voi rakastaa. Ymmärrät asemani: mitä saatoin tehdä kirjeesi saatuani? Saattoiko omatunto sallia minun vielä pitää Anielkaa harhaluulossa ja levottomuudessa, joka selvästi myrkytti hänen terveyttään? Chwastowski lähettää aina aamulla vartavasten noutamaan postia Varsovasta ja tuo sen mukaansa, kun hän tulee aamiaiselle. Anielka tiesi että sinulta on tullut kirje, sillä tyttö raukan on ollut tapana kyttäellä Chwastowskin tuloa muka asettaakseen minulle tulleet kirjeet lautaselleni, mutta itse asiassa nähdäkseen, eikö sinulta ole mitään. Nyt hän näki, että oli kirje. Huomasin jo, että hänen kaataessaan teetä lusikat kilisivät hänen käsissään. Minut valtasi paha aavistus. Ajattelin jo, että olisi parasta jättää lukeminen kunnes pääsisin huoneeseeni, mutta samalla olin levoton terveydestäsi enkä voinut hillitä itseäni. Jumala tietää, kuinka vaikeaa minun oli teeskennellä tyyneyttä, varsinkin kun tunsin Anielkan silmien kuin liimattuina seuraavan kasvojani. Pelastuin jotenkuten; sanoin ainoastaan: 'Leon on yhä alakuloinen. Jumalan kiitos kuitenkin terveenä ja lähettää teille kaikille terveisiä.' Anielka koetti kysyä tavallisella äänellään: 'Vieläkö hän kauvan viipyy Italiassa?' Näin miten paljon tuohon kysymykseen sisältyi enkä uskaltanut sanoa totuutta, varsinkin kun Chwastowski ja palvelijat olivat läsnä. Sanoin siis: 'Ei; hän taitaa pian tulla tänne.' Olisitpa nähnyt mikä tuli hänessä syttyi, mitenkä hän ilostui ja miten hänen täytyi hillitä itseään jottei purskahtaisi itkuun. Onnetonta! Minun tekee vieläkin mieli purskahtaa itkuun, kun sitä muistan. Et käsitä miten kärsin, kun vihdoin pääsin yksinäisyyteen. Mutta olithan sinä selvästi kirjoittanut: 'Toivotan onnea neiti Anielkalle ja herra Kromickille' — ja täytyihän minun, omantuntoni nimessä, avata tytön silmät. Minun ei tarvinnut kutsua häntä, sillä hän tuli itse. Silloin sanoin hänelle: 'Anielka kulta, minä tiedän, että sinä olet viisas ja hyvä tyttö, joka aina taivut Jumalan tahdon alle. Meidän täytyy puhua suoraan. Tiedän, lapseni, että sinun ja Leonin välillä oli alkua kiintymiseen ja vakuutan sinulle, että mitä hartaimmin toivoin siitä jotakin tulevan. Mutta nähtävästi se ei ollut Jumalan tahto. Jos siinä suhteessa olet rakentanut joitakin ilmalinnoja, niin anna niiden kaatua!' Rupesin hyväilemään häntä, sillä hän kalpeni paperin karvaiseksi. Pelkäsin hänen pyörtyvän, mutta onneksi toki ei käynyt niin. Hän vain vaipui maahan polviani vastaan ja kysyi kysymistään: 'Mitä hän käski sanoa minulle, täti? Mitä hän käski sanoa minulle?' Koetin vastustaa, en olisi tahtonut lausua sanojasi — mutta mieleeni johtui, että hänelle on parempi tietää koko totuus, ja vihdoin sanoin hänelle, että toivotat onnea hänelle ja Kromickille. Silloin hän nousi ja lausui hetkisen perästä, aivan muuttuneella äänellä: 'Täti sanoo hänelle paljon kiitoksia.' Sitte hän paikalla läksi huoneesta. Pelkään sinun pahoittelevan, että niin suoraan ja peittelemättä ilmoitin sanasi; mutta koska sinä kerta kaikkiaan et välitä Anielkasta, oli paras selvästi sanoa se hänelle. Jota selvemmin hän tuntee, että olet kohdellut häntä pahasti, sitä nopeammin hän unohtaa sinut. Ja jos se sinusta tuntuukin ikävältä, niin muista miten paljon, ei yksin ikävyyksiä, vaan kärsimyksiä meillä on ollut kaikilla kolmella ja varsinkin Anielkalla. Hänellä on niin paljon itsehillitsemiskykyä, etten todellakaan olisi uskonut. Kaiken päivää kulki hän silmät kuivina eikä näyttänyt mitään äidilleen, jonka terveydestä hän on kovin huolissaan. Hän pysytteli vain tavallista hellempänä hänen luonaan ja samaten minun turvissani. Se liikutti minua niin, että olin itkemäisilläni. Herra Sniatynski, joka tuli samana päivänä, ei huomannut Anielkasta mitään. Kerroin hänelle sitte asian, sillä onhan hän ystäväsi. Se koski häneen kauheasti, ja hän rupesi niin sättimään sinua, että lopulta jo suutuin häneen. Herra ties mitä kaikkia hän sanoikaan — tiedäthän sinä mimmoinen hän on. Sinä joka et rakasta Anielkaa, et kykene arvioimaan miten onnelliseksi olisit tullut hänen kanssaan. Pahasti kuitenkin teit, poikaseni, kun pidit häntä siinä luulossa, että rakastat häntä. Meistä kaikista, ei yksin hänestä, tuntui siltä, mutta se oli paha, sillä ensinnäkin hän on kärsinyt niin paljon, että yksin Jumala tietää hänen kärsimystensä määrän, ja toiseksi se oli syynä siihen, että hän heti suostui Kromickin tarjoukseen. Minä ymmärrän täydelleen, että hän teki sen epätoivoissaan. Nähtävästi he äidin kanssa olivat keskustelleet ja tehneet jonkun päätöksen. Kromicki saapui päivää kirjeesi jälkeen. Hän otti hänet paikalla vastaan aivan toisella tavalla kuin ennen, ja viikkoa myöhemmin hän kosi ja sai myöntävän vastauksen. Herra Sniatynski kuuli sen vasta pari päivää sitte. Hän oli repimäisillään hiukset päästään, ja miten vaikea minun tilani alunpitäen on ollut, sitä en koeta sinulle kuvatakaan.
"En koskaan eläissäni ole ollut sinulle niin suuttunut, ja vasta toinen kirjeesi lauhdutti hiukan raivoani, vaikka se samalla lopullisesti vakuutti minulle, ettei tuulentuvistani tule mitään. Tunnustan sinulle nimittäin, että ensimäisen kirjeesi jälkeen, ja ennenkuin Kromicki oli tehnyt naimatarjouksensa, päähäni pälkähti: 'Olkoon Jumala meille armollinen ja kääntäköön hänen sydämensä! Leon on vihapäissään kirjoittanut niin!' Mutta kun sitte jo lähetit Anielkalle muutamia hyviä sanoja etkä kuitenkaan peruuttanut mitään ensimäisen kirjeesi sisällöstä, niin tunsin, ettei enään ollut toivomisen sijaa. Anielkan häät ovat heinäkuun 25 p:nä, ja saat heti kuulla minkätähden pidämme niin kiirettä. Celina on todella hyvin raihnas, hän uskoo loppunsa olevan likellä eikä tahdo että suruvuosi matkaansaattaisi pitkää kihlausta. Hän tahtoo ennen kuolemaansa nähdä lapsensa miehen turvissa. Kromickilla on kiire, koska tärkeät asiat kutsuvat häntä Itään. Anielka puolestaan tahtoo niin pian kuin suinkin tyhjentää katkeran kalkin. Oi poikaseni, minkätähden näin piti käydä, ja minkätähden sen lapsukaisen piti tulla näin onnettomaksi?
"En ikipäivinä sallisi hänen mennä Kromickille, mutta kuinka saatan enään sanoa mitään, minä joka Anielkaan nähden olen niin syyllinen? Minun teki mieleni naittaa sinut enkä ajatellut mitä seurauksia siitä voisi olla Anielkalle. Syy on minun, mutta saankin nyt kärsiä ja rukoilen joka päivä lapsukaisen puolesta.
"Häiden jälkeen he matkustavat Volyniaan. Celina jää minun luokseni Varsovaan. Hän on puhunut Odessasta, mutta sinne en millään päästä häntä. Sinä tiedät, rakkaani, mikä ilo minulle on nähdä sinut. Mutta nyt pyydän, ettet tule Ploszowiin. Tee se Anielkan tähden. Jos tahdot, niin minä paikalla tulen sinun luoksesi. Anielkaa täytyy nyt säästää."
Minkätähden minä pettäisin itseäni!? Joka kerta kun luen kirjeen, tekisi mieleni iskeä pääni seinään — mutta ei enään vihasta eikä mustasukkaisuudesta, vaan surusta.
Kesäkuun 29 p:nä.
Mahdotonta minun on ollut istua kädet ristissä ja pitää kaikkea toivoa turhana. Tämä avioliitto olisi luonnottomuus. Tänään torstaina lähetin Sniatynskille sähkösanoman, jossa pyysin häntä kaikkien pyhien nimessä sunnuntaina tulemaan Krakovaan. Itse lähden sinne huomenna. Pyysin ettei hän kertoisi kenellekään sähkösanomasta. Vaadin häntä, tai oikeammin sanoen: rukoilen häntä puhumaan puolestani Anielkalle. Uskon hänen vaikutukseensa. Anielka kunnioittaa häntä ja pitää hänestä tavattomasti! Tämä ei kävisi tädiltä, me miehet ymmärrämme toisiamme paremmin. Psykologina Sniatynski näkee paremmin päästä päähän koko sen kirotun psyykillisen prosessin, jonka viime aikoina olen läpikäynyt. Hänelle voin niinikään kertoa Laurasta — jos hänestä mainitsisinkaan tädille, niin täti vain siunailisi. Ensin aioin kirjoittaa Anielkalle itselleen, mutta kirjeeni herättäisi vain huomiota ja saisi aikaan häiriöitä. Tuntien Anielkan suoruuden tiedän, että hän heti näyttäisi kirjeen äidille — äiti, joka tietysti ei kärsi minua, rientäisi selittämään sen omalla tavallaan ja Kromicki auttaisi häntä osaltaan. Sniatynskin täytyy kahdenkesken saada puhutella Anielkaa, ja siihen hänen rouvansa kyllä hankkii tilaisuuden. Toivon että hän suostuu pyyntööni, vaikka tehtävä onkin arkaluontoinen. En ole nukkunut moneen yöhön. Kun suljen silmäni, muistan Anielkaa, hänen kasvojaan, hiuksiaan, silmiään, miten hän puhuu, hymyilee — näen hänet ikäänkuin hän seisoisi edessäni… Minun on mahdoton elää tällä tavalla!
Krakovassa kesäkuun 26 p:nä.
Sniatynski on täällä. Kunnon poika — Jumala hänen hyvyytensä palkitkoon. On kello kolme yöllä, mutta kosken voi nukkua, istun kirjoittamaan, enhän muutenkaan tiedä mihin ryhtyä. Puhelimme Sniatynskin kanssa kello kolmeen, riitelimme ja sovimme. Nyt hän kääntelehtii vuoteessaan viereisessä huoneessa. En saanut häntä heti suostumaan ehdotukseeni. Aina hän toisteli: "Hyvä ystävä, millä oikeudella minä, vieras ihminen, voisin sekaantua teidän perheasioihinne, kun ne lisäksi ovat näin arkaluontoista laatua? Anielka neiti saattaa tukkia suuni ainoalla kysymyksellä: 'mitä se teihin kuuluu?'" Vakuutin hänelle, ettei Anielka sitä sano, ikäänkuin minulla olisi ollut häneltä kirjallinen sitoumus. Tunnustin hänen huomautuksensa aivan oikeaksi, mutta sanoin samalla, että sattuu asiantiloja, jolloin ei tällaisia näkökohtia voi ottaa lukuun. Se naula veti vihdoin, ettei tässä ole kysymys yksin minusta, vaan Anielkastakin, ja yleensä hän suostui puhumaan Anielkan kanssa sentähden, että hänen kävi minua sääli. Olen näinä parina päivänä tavattomasti laihtunut; hän huomautti siitä itse ja näin, että se häneen koski. Lisäksi ei hän siedä Kromickia. He ovat aivan eri maata. Sniatynskin mielestä rahakeinottelu on sitä, että rahat otetaan vieraasta taskusta ja pannaan omaan. Hän tuomitsee Kromickin siinä suhteessa ja sanoi hänestä: "Jos hän kokoaisi rahaa jotakin suurta ja rehellistä tarkoitusta varten, niin antaisin hänelle anteeksi, mutta hänen tarkoituksensa on itse päästä rahojen omistajaksi!" Anielkan avioliitto raivostuttaa häntä ilman määrää, kuten minuakin, ja hän on sitä mieltä, että Anielka kulkee onnettomuuttansa kohti. Pyynnöstäni matkustaa Sniatynski heti huomisaamuna ensi junalla.
Ylihuomenna hän rouvansa kanssa lähtee Ploszowiin, ja jollei tule tilaisuutta puhua häiritsemättä Anielkan kanssa, niin he vievät hänet pariksi viikoksi luokseen. Hänen on määrä kuvata Anielkalle kärsimykseni ja sanoa, että koko elämäni on hänen käsissään. Hän tekee sen kyllä hyvin. Hän puhuu hänelle vakavasti, liikuttavasti ja järkevästi. Hän vakuuttaa hänelle, ettei naisella ole oikeutta, vaikka hänen sydämensä olisi miten haavoitettu tahansa, mennä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta; että hän niin menetellen menettelee väärin ja rikollisesti; ettei hänellä ole oikeutta työntää luotaan rakastavaa miestä eikä turmella hänen elämäänsä sentähden, että hän mustasukkaisuuden puuskassa teki jotakin, jota hän nyt koko sielustaan katuu.
Lopuksi sanoi Sniatynski minulle:
— Suostun tähän kaikkeen ehdolla, että sinä, jos yritys epäonnistuisi, et törmää Ploszowiin nostamaan meteliä, joka tekisi sekä tätisi että Celina rouvan ja Anielka neidin kipeäksi. Voit, jos tahdot, kirjoittaa Anielka neidille, mutta persoonallisesti et saa matkustaa sinne, ennenkuin olet saanut luvan minulta.
Mitä hän minusta ajatteleekaan? Lupasin, vaikka lupaukseni nyt tekee minut levottomaksi. Luotan kuitenkin Anielkan hyvään sydämeen ja Sniatynskin puhelahjaan. Hän vasta osaa puhua! Hän ei ole antanut minulle paljon toivoa, mutta tiedän, että hän itse toivoo. Pahimmassa tapauksessa hän on päättänyt tinkiä Anielkaa siirtämään häitä puoli vuotta eteenpäin. Silloin on voitto minun, sillä silloin Kromicki varmaan itse väistyy tieltä. Tulen kauvan muistamaan tämän päivän! Sniatynski käy, kun hän näkee todellista tuskaa, hienotunteiseksi kuin nainen. Silti on raskasta paljastaa hulluutensa, syntinsä ja heikkoutensa ja laskea kohtalonsa toisen käsiin, sensijaan että itse kamppailisi sen kanssa. Mutta vähät minä kaikesta, kun on kysymys Anielkasta.
Kesäkuun 27 p:nä.
Sniatynski läksi tänään aamulla. Saatoin hänet junalle ja toistelin niin moneen kertaan hänen tehtäviään, että olisi voinut luulla häntä idiootiksi. Suuttuneena pauhasi hän, että jos hänen tehtävänsä onnistuukin, niin minä taasen rupean filosofoimaan. Teki mieleni antaa häntä korville. Hän läksi matkaan hyvällä mielellä; voisinpa vannoa, että hän uskoo onnistuvansa. Hänen mentyään läksin Neitsyt Maarian kirkkoon ja minä — skeptikko, minä — filosofi, minä, jokaen tiedä, en tiedä, en tiedä— minä annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi. Ja minä kuuntelin messun loppuun ja kirjoitan nyt mustin kirjaimin valkealle paperille: hiiteen kaikki skeptillisyys, filosofia ja minunen tiedäpäällepäätteeksi!
Kesäkuun 28 p:nä.
Kello on yksi. Juuri nyt piti Sniatynskien tulla Ploszowiin. Ainakin yhteen täytyy Anielkan taipua: siirtämään häitä tuonnemmaksi. Hänellä ei ole oikeutta kieltää sitä. Kaiken päivää ovat mitä erilaisimmat ajatukset risteilleet päässäni. Kromickin tekee mieli rahaa — siitä ei ole epäilystä — minkätähden hän siis ei yritä rikkaampiin naimisiin? Anielkan maatila on suuri, mutta velkaantunut — ehkäpä Kromicki tarvitsee sitä sentähden, ettei häntä luultaisi huijariksi, jolla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi. Se voi helpoittaa häntä saamaan kansalaisoikeuksia — varmasti! — Kromicki voisi kuitenkin tämän kaiken lisäksi saada hyvät myötäjäiset. Nähtävästi Anielka siis miellyttää häntä — ja on ehkä kauvan väikkynyt hänen mielessään. Ja onko se kumma, että Anielka miellyttää!
Ja tietää, että hän odotti niinkuin odotetaan onnea ja pelastusta, ainoaa sanaa minun suustani! Tätihän kirjoittaa, että tyttö raukka odotteli Chwastowskia saadakseen kirjeet heti hänen käsistään. Minut valtaa kauhu, sillä minusta tuntuu, ettei minulle voida antaa anteeksi tekojani ja että minä, kuten muutkin minun kaltaiseni ihmiset, ovat kadotukseen tuomitut.
Kello 10 illalla.
Päivällä minulla oli kauhea päänsärky; nyt se on ohi, mutta kivun, unettomuuden ja levottomuuden vaikutuksesta olen tällä hetkellä ikäänkuin jossakin hypnoottisessa tilassa. Mieleni, joka on avattu ja käännetty vain yhteen suuntaan, joka kaikella voimallaan kokoontuu vain yhteen kohtaan, näkee selvemmin kuin milloinkaan elämässä miten tulee käymään. Minusta tuntuu suorastaan siltä kuin olisin Ploszowissa, kuin kuulisin mitä Anielka sanoo Sniatynskille. Enkä ymmärrä kuinka niin olen voinut erehtyä. Hän ei armahda minua. Se ei ole luuloa, vaan täyttä varmuutta. Minussa tapahtuu todella tällä hetkellä jotakin kummallista. Suuri vakavuus läpitunkee minut — tähän asti olen ollut lapsi — ja samalla minut valtaa sanomaton surumielisyys. Enkö mahda sairastua. Sovimme Sniatynskin kanssa, että hän heti sähköttäisi. Vastaiseksi ei ole tullut mitään, ja tiedänhän minä, ettei sähkösanoma tuo minulle mitään uutta.