Toukokuun 26 p:nä.
Kerroin tänään Sniatynskille, että nyt lopullisesti aion siirtää isän kokoelmat Varsovaan. Laskin, että tieto hänen kauttaan joutuu sanomalehdentoimittajien korviin, nämä herrat taas eivät tule viivyttelemään, vaan korottavat aikomukseni tuota pikaa suuren kansalaisteon arvoon. Anielkan täytyy ehdottomasti verrata minua ja Kromickia toisiimme, vertailu päättyy tietysti minun edukseni. Olen niinikään sähköteitse pannut menemään käskyn, että Sassoferratan madonna kiireen kautta ja erikseen on lähetettävä tänne.
Aamiaisen aikana kerroin Anielkalle, ehdoin tahdoin kaikkien kuullen, että isä testamentissaan oli määrännyt hänelle kuvan. Hän kävi hämilleen, sillä hän käsitti paikalla isän siihen aikaan pitäneen häntä tulevana miniänään. Tosin ei hänen nimeään mainittu testamentissa; oli vain sanottu: "Madonnanpään, numero sen ja sen, määrään poikani tulevalle vaimolle." Mutta juuri sentähden tahdoin antaa sen Anielkalle. Puhumalla isäni määräyksestä olin herättänyt eloon meissä molemmissa kokonaisen muistojen maailman. Olin tahallani kääntänyt Anielkan mielen entisiin aikoihin, jolloin hän rakasti minua ja täydellä rauhalla saattoi rakastaa. Tiedän että hänen sieluunsa tuolta aikakaudelta oli jäänyt paljon katkeruutta ja kipua. Toisin ei saattanut olla. Olisin ollut auttamattomasti hukassa, jollen viime hetkessä olisi lähettänyt hänelle pyyntöäni Sniatynskin kautta. Mutta se on lieventävä asianhaara. Sillä kun Anielka ajattelee rikostani, niin hänen täytyy muistaa, että minä olisin tahtonut sovittaa kaikki, että olen rakastanut häntä, kärsinyt ja katumistani katunut. Hänelläkin on syytä nykyiseen onnettomuuteeni. Tämäntapaisten ajatusten täytyy johdattaa häntä sovinnollisuuteen, pakoittaa häntä muistelemaan menneisyyttä ja viipymään onnen ajoissa, jotka nyt olisivat jokapäiväisenä leipänämme, jollen minä olisi rikkonut eikä hän ollut niin leppymätön.
Olen huomannut hänen kasvoistaan, että hän pelkää viipyä noissa onnellisissa muistoissa ja koettaa johdattaa puhetta välinpitämättömiin asioihin. Täti ei tällä haavaa ajattele muuta kuin läheisiä kilpa-ajoja, hän kun toivoo "Naughty-boymme" niissä ottavan valtion palkinnon. Anielka rupesi siis puhumaan hänen kanssaan kilpa-ajoista. Mutta hän puhui niin hajamielisesti ja teki muutamia niin hullunkurisia kysymyksiä, että täti vihdoin malttamattomana sanoi hänelle:
— Lapseni, minä huomaan, ettei sinulla ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä kilpa-ajot ovat.
Minä lausuin Anielkalle silmilläni: "Tiedän että tällä hetkellä vain tahdot tukahuttaa sydämesi ääntä" — ja hän ymmärsi minut niin täydellisesti, kuin jos olisin puhunut ääneen. Olen todella varma siitä, että suhteemme täyttää hänen mielensä pohjaa myöten, aivan kuten minut. Ajatus rakkaudesta avioliiton ulkopuolella on jo kylvetty hänen sieluunsa, se itää eikä hetkeksikään jätä häntä. Anielkan täytyy alituisesti elää tuossa ajatuksessa ja tottua siihen. Nämä asianhaarat ovat kun ovatkin omiaan kääntämään naisen sydämen pois aviomiehestä, vaikka hän rakastaisikin häntä. Kun vesipisaroita alituisesti putoaa kivelle, niin ne tekevät siihen loven. Jos Anielka edes hiukan rakastaa minua, jos hän edes rakastaa menneisyyttämme, niin hänen täytyy tulla omakseni. Minun on mahdoton levollisesti ajatella tätä kaikkea, sillä pelkkä onnen esimaku tukahuttaa minua.
Muutamilla seuduilla peittää lentohiekka merenrannat. Kulkija, joka lähtee näille rannoille, on auttamattomasti hukassa. Joskus minusta tuntuu, että rakkauteni on kuin nuo hiekkarannat. Vedän Anielkan hiekkaan ja vaivun samalla itse yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Kunhan vaan olemme yhdessä!
Toukokuun 28 p:nä.
Täti viettää nykyään kuusi tai kahdeksan tuntia päivästä ulkotalollaan Burzanissa, jonne on noin penikulma Ploszowista. Hän käy katsomassa hevostaan Naughty-boyta ja pitämässä silmällä englantilaista Webbiä, joka harjoittaa hevosia. Olin siellä eilen tunnin tai puolitoista. Naughty-boy on todella kaunis eläin ja ehkäpä se ratkaisevalla hetkellä tulee olemaan liian hurja. Mutta vähät niistä. Kaikkinaiset asiat kutsuvat minua kaupunkiin, sääli jättää Ploszowia. Celina rouva on pari viime päivää ollut huonompi. Nuori "Chwast", kuten tädin on tapana sanoa, tosin pitää heikkoudenpuuskaa ohimenevänä, mutta on kuitenkin määrännyt, että jonkun aina täytyy olla sairaan luona pitämässä hänelle seuraa. Muuten rouva raukka paikalla alkaa hautoa rakkaan Gluchowinsa menettämistä ja hermostuu hermostumistaan. Koetan osoittaa hänelle miltei pojan hellyyttä, sillä siten hankin itselleni Anielkan kiitollisuuden ja totutan hänet pitämään itseäni likeisenä henkilönä. Sydämessäni ei enään ole sijaa vihalle Celina rouvaa kohtaan, hän on aivan liian onneton, ja sitäpaitsi minä jo olen ruvennut rakastamaan kaikkia, jotka kuuluvat yhteen Anielkan kanssa — kaikkia — paitsi yhtä! Tänään ja eilen olen viettänyt muutamia tunteja sairaan luona yhdessä Anielkan ja Chwastin kanssa. Me luimme ja juttelimme. Celina rouva ei saa unta öisin, ja kun ei tohtori anna hänelle kloraalia, vaipuu hän tavallisesti päivällä jokaisen pitemmän keskustelun aikana syvään uneen, josta hänet — kumma kyllä — herättää ainoastaan hiljaisuus. Siitä syystä luemme ja puhelemme yhtä päätä. Niin teimme tänäänkin. Jollei tohtoria olisi ollut, olisin aivan vapaasti saattanut puhua Anielkan kanssa.
Sanomalehdet olivat juuri levittäneet tietoja kauniin rouva Koryckin avioerojutun vaiheista ja päättymisestä. Koko Varsova seuraa kiihkeästi tapausta ja varsinkin täti, joka on kaukaista sukua rouva Koryckille. Päätin paikalla käyttää hyväkseni tilaisuutta kylvääkseni Anielkan sieluun käsityksiä, joita ei siellä ole ennen ollut.
— Täti, lausuin syvällä vakaumuksella, — raivoaa aivan turhaan rouva Koryckia vastaan. Minun mielestäni hän menettelee viisaan ja oikein ajattelevan naisen tavoin. Ihmistahto päättyy siinä, missä rakkaus alkaa; se täytyy tädinkin myöntää. Jos rouva Korycki rakastaa toista, niin ei hänellä ole muuta neuvoa kuin erota miehestään. Minä tiedän mitä täti vastaisi tähän ja mitä sinä, Anielka, luultavasti ajattelet tällä hetkellä: ajattelet, että jäähän hänelle velvollisuus — eikö niin?
— Minä arvelen, että sinäkin olet samaa mieltä, vastasi Anielka.
— Epäilemättä. On vain kysymys siitä, millä puolella rouva Koryckin velvollisuus on.
En oikein ymmärrä minkä tähden nuori tohtori tällä hetkellä tahtoi saada lausutuksi, ettei hän tunnusta vapaata tahtoa. Pian hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli, koska katsantokantani rohkeus miellytti häntä. Nähdessäni hämmästyksen Anielkan kasvoilla kehitin edelleen ajatuksiani:
— Voiko olla mitään raaempaa ja luonnonvastaisempaa kuin vaatia, että jonkun on uhrattava rakkaampi olento vähemmän rakkaan tähden? Useat uskontunnustukset voivat olla keskenään ristiriitaiset, ja silti saattaa niiden etiikka olla sama. Ja tämän etiikan mukaan tulee avioliiton aina perustua rakkauteen. Mitä avioliitto sitte on? Joko se todella on jotakin pyhää ja rikkomatonta siinä tapauksessa, että se nousee tällaiselta pohjalta; tai on se muussa tapauksessa sekä siveysopin että uskonnon vastainen välikirja, joka epäsiveellisenä on rikottava. Toisin sanoen: naisen velvollisuudet johtuvat tunteesta eivätkä joistakin juhlamenojen sarjasta, jotka itsessään ovat vain sarja muodollisuuksia. Sanon tämän ihmisenä, joka panee enemmän arvoa asian ytimeen kuin muotoon. Tiedän että sana "uskottomuus" kaikuu varsin peloittavalta. Mutta älkää kuvitelkokaan, että nainen käy uskottomaksi vasta silloin, kunhan jättää miehensä: hän on uskoton, jopa juurta jaksain, samana hetkenä, jolloin hän tuntee, ettei rakasta miestään. Sittemmin on vain kysymys siitä, missä määrin hän kykenee toimimaan johdonmukaisesti, missä määrin hänellä on voimaa ja missä määrin hän rakastaa tai ei rakasta. Rouva Korycki rakasti miestä, jonka vuoksihan nyt eroaa, jo ennenkuin meni aviomiehelleen. Tuli väärinymmärryksiä, hän käsitti mustasukkaisuudenpuuskan kylmyydeksi. Se oli hänen pääerehdyksensä, mutta jos hän nyt tahtoo korjata tuon erehdyksen, jos hän nyt on ymmärtänyt, ettei saa uhrata rakastettua olentoa välinpitämättömän takia ja että hänen velvollisuutensa eivät ole konvenanssin vaan tunteen puolella — niin siitä voivat häntä syyttää ainoastaan tekopyhät ihmiset tai sellaiset, jotka kulkevat sidotuin silmin.
Sanoissani oli saman verran valhetta kuin oli tottakin. Tiesin tädin leppymättömästi vastustavan teoriaa, jonka mukaan tahto loppuu siinä, missä rakkaus alkaa; mutta lausuin tämän kaiken tahallani, pakoittaakseni Anielkaa ottamaan sitä vastaan epäämättömänä tosiasiana. Tiesin että rouva Korycki on kevytmielinen nainen, jonka tekoja ei kannata selittää periaatteen kannalta. Tarinan hänen ensimäisestä rakkaudestaan tekaisin ainoastaan saadakseni analogian uskottavammaksi. Sensijaan tarkoitin täyttä totta, kun puhuin tunteen oikeuksista ja velvollisuuksista. Mahdollisesti ei tuo teoria olisi saanut minusta niin äänekästä tunnustajaa, jollei se olisi koskenut minuun itseeni, mutta ihminen on aina subjektiivinen, ja varsinkin se ihminen, joka on epäillyt kaikkia objektiivisia totuuksia.
Puhuin oman asiani puolesta, ja olisinpa ollut hullu, jos olisin puhunut omaa itseäni vastaan. Laskin että istuttaessani Anielkaan tämäntapaisia käsityksiä joudutan toivomaani kehitystä hänen sielussaan, koska nämä mielipiteet voivat rohkaista ja puhdistaa häntä hänen omissa silmissään. Ottaen lukuun hänen tavattoman herkkyytensä arvelin, että ymppäykseni täytyy menestyä edes jonkun verran. Hän ymmärsikin minut täydellisesti, ja helppo minun oli huomata, että jokainen sanani väräjää hänen hermoillaan kuin kielillä. Puhuessani kävivät punaiset täplät hänen kasvoillaan yhä selvemmiksi; muutamia kertoja painoi hän kädet polttaville poskilleen ikäänkuin viilentääkseen niitä. Kun vihdoin lopetin, virkkoi hän:
— Kaikkia asioita voidaan todistella, mutta kun ihminen tekee pahoin, niin omatunto aina sanoo: pahoin teit! pahoin teit! eikä vaikene.
Nuori Chwastowski nähtävästi ajatteli, että Anielkalta täydellisesti puuttuu filosofista mieltä, mutta minusta tuntui ensi hetkessä siltä, kuin olisin miekkaillut ja siinä ajanut terävän aseeni seinään. Anielkan vastaus teki yksinkertaisuudellaan ja dogmaattisuudellaan tyhjäksi kaikki todisteluni. Sillä jos voidaan asettaa epäilyksen alaiseksi olettamusta että tahto loppuu siinä missä rakkaus alkaa, niin ainakin pysyy varmana, että missä dogmi alkaa, siinä lakkaa todistelu. Nainen, varsinkin puolatar, hyväksyy logiikan siihen asti, kunnes se käy hänelle vaaralliseksi. Vaaran uhatessa vetäytyy hän yksinkertaisen uskon ja katkismuksen totuuksien turviin, ja tätä linnaa ei järkytetä muuta kuin tunteen avulla, sillä järki on sen edessä varsin voimaton. Tämä on samalla hänen heikkoutensa ja hänen voimansa. Järkielämässään on hän heikompi kuin mies, mutta sensijaan hänen sydämensä pyhyys saattaa olla järkähtämätön. Pirun on saatettava nainen rakastumaan, jos mielii viedä häntä lankeemukseen; järjen tietä ei häneen vaikuteta, vaikka se sattumalta olisikin oikea.
Näiden huomioiden jälkeen valtasi minut suuri lamaannus. Mitä taitavimmin ja järkevimmin nostetun rakennukseni saattaa Anielka siis lyödä kumoon ainoalla huudahduksellaan: "Paha! omatunto ei salli!" Ja tämän edessä seison minä voimattomana. Minun täytyy lisäksi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, jotta en pelästyttäisi häntä liian rohkeilla lausunnoilla, joiden tarkoitus on vetää häntä puoleeni eikä suinkaan karkoittaa häntä pois.
En kuitenkaan voi luopua senkäänkaltaisista keinoista. Ne tosin eivät näyttele mitään pääosaa hänen sielunsa taivuttamistoimituksessa. Mutta ne voivat olla apuna jouduttamassa ratkaisua. Tämä kaikki on turhaa ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän rakasta minua. Se olisi kauhea pettymys, mutta silloinkin täytyisi seurata jonkun ratkaisun.
Toukokuun 29 p:nä.
Tapasin tänään Anielkan seisomassa tuolilla suuren, danzigilaisen kellon edessä, joka jollakin lailla oli joutunut epäkuntoon. Kun hänen piti nousta varpailleen kiertämään viisaria, heilahti tuoli hänen allaan. En ehtinyt muuta kuin huudahtaa: "Sinä putoat!" Otin hänet syliini ja laskin maahan. Silmänräpäyksen ajan painoin rintaani vasten tuota kallista olentoa. Hänen hiuksensa koskettivat poskeani, ja minä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Päätäni huimasi, minun täytyi tarttua tuolin selustaan jotten kaatuisi. Hän näki sen. Hän tietää, että pohjattomasti rakastan häntä! Tänään en enään voi kirjoittaa.
Toukokuun 30 p:nä.
Päiväni meni kokonaan pilalle, sillä Anielka sai taas aamulla kirjeen Kromickilta. Kuulin hänen kertovan tädille, ettei hän itsekään tiedä koska pääsee palaamaan: ehkä piankin — ehkä vasta parin kuukauden päästä. Minä en voi käsittää kuinka saatan sietää häntä Anielkan rinnalla. Ajoittain se tuntuu minusta sulalta mahdottomuudelta. Ainoa toivoni on, että jokin onnellinen sattuma pidättää häntä siellä. Chwastowski on määrännyt Celina rouvan lähtemään Gasteiniin, niin pian kuin hänen voimansa vain sallivat. Se on niin kaukana Bakusta, että toivon Kromickin pitävän matkaa liian pitkänä. Mutta minä lähden mukaan niin totta kuin tässä seison. Minkä viisaan ajatuksen tuo Chwastowski lausuikaan! Mutta tulee tekemään hyvää sekä minulle että Celina rouvalle, jonka terveyden kylvyt ehkä voivat kokonaan palauttaa. Ja minäkin olen väsynyt ja tarvitsen vuoristoilmaa, mutta ennen kaikkea Anielkan likeisyyttä. Huomenna kiiruhdan Varsovaan ja tilaan kylpylän johtokunnan kautta sähköteitse asunnon Anielkalle ja hänen äidilleen. Jollei huoneita ole saatavissa, ostan kokonaisen huvilan. Kun Celina rouva puhui puuhasta ja vaivasta, joka lankeaa Anielkan niskoille, jos matkasta tulee tosi, niin minä sanoin: "Jättäkää kaikki minun haltuuni, hyvä rouva!" Sitte käännyin Anielkan puoleen ja lisäsin hiljaa: "Järjestän kaikki kuin omaa äitiäni varten." Huomasin että Celina rouva, joka tuskin enään uskoo Kromickin miljooniin, pelkää minun järjestävän heidän matkansa liian kalliiksi, mutta minä olen päättänyt näyttää heille jonkun näennäisen sopimuksen ja pitää huolta suuremmista maksuista. Tietenkään en vielä ole sanonut, että minäkin aion Gasteiniin. Minun täytyy johtaa asioita niin taitavasti, että täti itse ehdottaa matkaani — ja luulen sen käyvän varsin helposti, sillä täti ei epäile mitään. Olen vakuutettu, että jahka rupean miettimään missä vuoristossa voisin viettää kesän, täti sanoo minulle: "Mutta lähde näiden molempien mukaan. Hauskempi sekä heille että sinulle." Tietysti Anielka pelästyy, mutta ehkäpä hänen sielunsa salaisimmassa sopukassa herää ilokin. Ehkäpä hänen mieleensä johtuu Slowackin säe Kordianista:
Oot kaikkialla, ylläin, ympärilläin.
Rakkauteni rakentaa todella hänen ympärilleen taikapiirin; se ympäröi hänet, velvoittaa ja lepyttää häntä, painaa hänet rintaansa vasten kaikkinaisen huolenpidon muodossa, se keksii palveluksia, joita ei hän voi työntää luotaan, jollei mieli avata äidin silmiä näkemään millä kannalla asiat ovat ja pahentaa hänen tilaansa paljastuksellaan. Hän karttaa sitä, kuten hän koettaa karttaa, ettei joutuisi kiitollisuudenvelkaan minulle eikä osoittaisi myötätuntoaan suurta kärsimystäni kohtaan. Vihdoin tulee kaikki valtaamaan hänet muistojen voimalla.
Aamusta iltaan kuulee Anielka kaikkien ylistävän minua; täti on, kuten aina, aivan sokea rakkaudessaan; nuori Chwastowski, tahtoen osoittaa tasapuolisuuttaan, selittää, että olen poikkeus "turmeltuneesta ympäristöstäni"; olen voittanut Celina rouvankin sydämen. Kohtelen häntä sellaisella lämmöllä, että hän nykyään pitää minusta. Luulenpa melkein — tai olen varmakin — hänen sielussaan valittavan, etten ole Anielkan mies. Anielkan ympärillä on pelkkää suggeroivaa rakkautta, siitä pitävät huolta sekä ihmiset että luonto.
Entä sinä, rakkaani, yhäkö sinä vastustat kaikin voimin? Milloin sinä tulet luokseni ja sanot: "En enään jaksa — ota minut, sillä minä rakastan sinua!"
Varsovassa toukokuun 31 p:nä.
Rouva L., erään täkäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtaja, pyysi Klaraa antamaan toisen konsertin yhdistyksen hyväksi. Klara kieltäytyi, selittäen valmistavansa suurempaa musiikkiteosta ja tarvitsevansa siihen kaiken voimansa. Kirjeeseen, jossa hän kohteliaasti esitti kieltonsa, liitti hän kuitenkin saman summan, jonka ensi konsertti tuotti. Helposti käsittää minkä vaikutuksen tämä teki Varsovassa. Päivälehdet ylistivät tietysti taiteilijatarta ja hänen jalomielisyyttään maasta taivaaseen, ja hänen isänsä todella suuri omaisuus on kasvanut kolminkertaiseksi. En tiedä mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että minä menen naimisiin Klaran kanssa. Ehkäpä huhuun on vaikuttanut vanha tuttavuutemme ja läheinen seurustelumme yhdessä taiteilijattaren monistettujen miljoonien kanssa. Alussa se minua jonkun verran harmitti, mutta sitte päätin tahallani olla vastaansanottamatta huhua, koska suhteeni Anielkaan siten joutuu kaiken epäilyksen ulkopuolelle.
Tänään aamupäivästä Klaran vastaanotossa tuli rouva Korycki luokseni hyvin veitikkamaisen näköisenä ja kysyi useiden musiikkimiesten ja muiden varsovalaisten high-lifen henkilöiden läsnäollessa:
— Hyvä serkku, mikä mytologinen sankari se nyt olikaan, joka ei voinut vastustaa sireenien laulua?
— Kukaan ei ole voinut sitä vastustaa, hyvä serkku, vastasin, — paitsi Odysseus, ja hän jaksoi vain sentähden, että oli sidottu kiinni mastoon.
— Sinä et ole ollut niin varovainen?
Muutamat ympärillä seisovista purivat huultaan odottaessaan vastaustani.
— Joskus ei sekään auta, vastasin. — Sinä tiedät parhaiten, että rakkaus katkoo kaikki kahleet.
Rouva Korycki meni kaikesta itsetietoisuudestaan huolimatta hämilleen, ja minä olin saavuttanut yhden noita pikkuvoittoja, jotka kiertäessään seurasta seuraan kaikkialla kutsuvat esiin sananlaskun "se koira vinkaisee, johon kalikka sattuu".
Minulle on yhdentekevää naittavatko ihmiset minut Klaran kanssa, mutta syystä, jonka jo mainitsin, on huhu minulle edullinen. En kuitenkaan olisi suonut vierailuni hänen luonaan päättyvän niin ikävästi kuin hänen omasta syystään tapahtui. Kun vieraat olivat lähteneet, jäimme Sniatynskien kanssa taloon, ja Klara rupesi soittamaan uutta konserttiaan, joka todella on niin ihmeellinen, ettemme kylläksi voineet sitä kehua. Soitettuaan pyynnöstämme loppuosan uudelleen Klara äkkiä virkkoi:
— Siinä jäähyväiseni — sillä kaikkihan maailmassa päättyy jäähyväisiin.
— Ettehän toki aio jättää meitä, neiti? kysyi Sniatynski.
— Viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy minun ollaFrankfurtissa, vastasi Klara.
Sniatynski kääntyi minun puoleeni:
— Mitä sinä siihen sanot, sinä joka Ploszowissa sait meidät toivomaan, että neiti ainiaaksi jää luoksemme?
— Minä toistan vielä kerran, että muisto neiti Hilstistä ainiaaksi tulee jäämään luoksemme.
— Niin minä sen ymmärsinkin, vastasi Klara lapsellisen alistuvasti.
Minä suutuin sekä itselleni että Sniatynskeille ja Klaralle. Enhän toki ole mikään turhamainen narri, jolle naisen valloitus on kaikki kaikessa. Se ajatus, että Klara mahdollisesti oli rakastunut minuun ja elänyt turhassa toivossa, tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Olin kyllä tietänyt, että hän jollakin epämääräisellä tavalla pitää minusta ja että hänen tunteensa ehkä kykenee kasvamaan hyvinkin voimakkaaksi, mutta en ollut odottanut, että tämä tunne vaatisi ja pyytäisi jotakin. Äkkiä johtui mieleeni, että ehkä koko matkustamiskysymyksen tarkoitus onkin vain saada selville, miten minä otan vastaan uutisen. Otin siis sen vastaan niin kylmästi kuin suinkin. Sen rakkauden, jolla minä rakastan Anielkaa, pitäisi asettaa ihmisen myötätuntoiseksi, mutta minua ei liikuttanut Klaran alakuloisuus enempää kuin hänen vetoamisensa matkaankaan — päinvastoin tuntui hänen käytöksensä tungettelevalta hentomielisyydeltä ja loukkasi minua.
Minkätähden? Ainakaan ei ylimysmielisyyden syistä. Sellaiset syyt ovat minulle aivan vieraat. Sillä hetkellä en voinut tehdä itselleni selkoa mielentilastani, mutta nyt selitän asian tällä tavalla: minä kuulun Anielkalle niin kokonaan ja jakamattomasti, että jokainen nainen, joka pyytää minulta vaikkapa ainoaa sydämen lyöntiä, samalla ryöstää Anielkan omaisuutta. Se selitys riittää minulle.
Epäilemättä tulen lausumaan Klaralle erinomaisen sydämelliset jäähyväiset, kunhan hän istuu rautatievaunussa, mutta tämä ennenaikainen matkajulistus teki minuun perin vastenmielisen vaikutuksen. Yksin Anielkalla olisi ollut lupa polkea jaloin hermojani. En milloinkaan ole katsellut Klaraa niin kalseasti ja kriitillisesti kuin tällä hetkellä. Ensi kerran huomasin, että hänen upea vartalonsa, heleä ihonsa, tummat hiukset, siniset, jonkun verran ulkonevat silmät ja kirsikankarvaiset huulet, sanalla sanoen koko hänen kauneutensa ikävästi muistuttaa haaremikaunotarta tai — mikä on vielä pahempi — öljypainoksia toisen luokan hotellien seinillä. Tulin hänen luotaan mitä huonoimmalla tuulella ja läksin suoraa päätä kirjakauppaan valitsemaan muutamia kirjoja Anielkalle.
Jo viikon olin miettinyt, että koetan antaa hänelle jotakin luettavaa. En tahtonut jättää käyttämättä sitäkään keinoa, vaikka totta puhuen en kiinnittänyt siihen kovin suurta toivoa, lukeminen kun vaikuttaa hyvin hitaasti. Lisäksi olen pannut merkille, että meidän naisillemme, joilla on verrattoman paljon vilkkaampi mielikuvitus kuin tempperamentti, kirja aina jää epätodellisuudeksi. Herkimmänkin tyttölapsen päähän mahtuu ainoastaan jokin hajallinen, epäoleellinen maailma, jolla ei ole minkäänlaista tekemistä käytännöllisen elämän kanssa. Varmaan ei yhdenkään puolattaren päähän pälkähtäisi, että kirjasta ammennettuja mielipiteitä voitaisiin sovittaa omaan menettelytapaan. Olen vakuutettu, että jos joku suuri, kuuluisa kirjailija koettaisi saada Anielkaa uskomaan, että esimerkiksi naissielun ja naisen ajatusten puhtaus on tarpeeton, jopa siveelliseltä kannalta moitittava ominaisuus, ja jos tämä kirjailija vielä ihmeen kautta saisi hänet uskomaan tähän, niin Anielka sittenkin päättelisi, että kaikki tuo voi koskea koko maailmaa yhteensä, paitsi häntä.
Korkeintaan voivat kirjat totuttaa Anielkaa jonkinlaiseen tunteen ja ajatusten vapaamielisyyteen. Varsinkaan nyt en toivo mitään sen enempää. Rakastan häntä kaikesta sielustani, tahdon vastarakkautta, koetan kaikin keinoin päästä päämääräni perille, en jätä mitään keinoa käyttämättä — siinä kaikki. Minä, joka en koskaan valehtele, sanon itselleni suoraan: tahdon johtaa Anielkaa uskomaan miehensä minun hyväkseni, mutta en tahdo tärvellä enkä turmella häntä. Älköön kukaan tulkokaan sanomaan minulle, että menettelyni ehdottomasti tuo turmion mukanaan ja että puheeni on sofismia; minussa asuu muutenkin epäilyksen perkele, joka alituisesti ahdistaa minua, sanoen: "Teet teorian itseäsi varten; uskottomuuden tie on turmeluksen tie; olisit valmis tekemään päinvastaisen teorian, jos se olisi sinulle mukavampaa." Onpas siitä huolta! Minä vastaan paholaiselleni: "Voisin epäillä päinvastaisia teorioja yhtä hyvällä syyllä; minä keksin mitä ikinä voidaan keksiä rakkauteni puolustukseksi — sillä se on luonnollinen oikeuteni." Toinen, vielä suurempi oikeuteni on rakkaus. Tunteet voivat olla matalia ja tavallisia tai korkeita ja epätavallisia. Nainen, joka seuraa suuren tunteen ääntä, ei kadota sielunsa jaloutta, vaikka olisikin naimisissa. Tuollaisen suuren, harvinaisen rakkauden juuri haluan herättää Anielkan sydämessä ja sentähden saatan sanoa, etten tahdo häntä tärvellä enkä turmella.
Eiväthän ulkonaiset toimenpiteet itse asiassa johda mihinkään. Vaikken vähimmässäkään määrin epäilisi tekeväni pahoin, vaikken voisi antaa paholaiselleni yhtään ainoaa voitollista vastausta, niin en sittenkään lakkaisi rakastamasta. Minä seuraisin aina sitä voimaa, joka on suurempi, nimittäin menettelisin kuten käskee elävä tuntoni eikä näivettynyt järkeily.
Mutta aikamme erittelevän ja pohjaa myöten eritellyn rodun onnettomuus on, että se, vaikkei uskokaan erittelyn tuloksiin, tottumuksen voimasta yhä ja yhä tutkistelee kaikkea, minkä kanssa se joutuu kosketuksiin. Niin on minunkin laitani. Jonkun aikaa jo olen pohtinut kysymystä: kuinka on mahdollista, että minä, joka todella olen rakkauden läpitunkema, saatan sellaisella valppaudella ottaa selkoa kaikista keinoista, jotka mahdollisesti voivat viedä minua likemmä päämäärääni; kuinka saatan kylmällä järjellä tehdä johtopäätöksiä, aivan kuten joku toinen toimisi minun sijastani.
Vastaan: meidän päiviemme ihminen säilyttää aina vapaana jonkun osan sielustaan, jota hän käyttää muiden sielun-osiensa tarkkaamiseen. Tunteen toimeliaisuus, näennäisessä kylmyydessään niin täynnä laskevaa, punnitsevaa oveluutta, on aivan selvässä suhteessa samaisen tunteen tempperamenttiin. Jota kuumempi se on, sitä voimakkaammin pakoittaa kylmä järki ponnistelemaan. Aivan syyttä kuvittelevat ihmiset rakkautta sokeaksi. Se ei tukahuta järkeä, kuten ei se tukahuta sydämen sykintää tai estä hengitystä kulkemasta — se ainoastaan laskee ne valtansa alle. Nyt tulee järki sen ensimäiseksi neuvonantajaksi ja apulaiseksi valloittamistyössä. Toisin sanoen: siitä tulee keisari Augustuksen Agrippa. Se pitää hereillä kaikki voimat, se johtaa sodankäyntiä, se niittää voitot, se asettaa hallitsijansa triumfivaunuihin ja pystyttää vihdoin — ei Pantheonia, kuten historiallinen Agrippa — vaan Monotheonin, jossa se polvillaan palvelee Caesaria ainoana jumaluutenaan. Siinä pienessä kaikkeudessa, joka kantaa ihmisen nimeä, näyttelee järki suurempaa osaa kuin hetmani joukkojensa keskellä. Sillä järkeen kuvastuu kaikki, sen omia liikkeitä myöten, aivan kuten asianomaisella tavalla asetetut peilit loppumattomiin kuvastavat samaa esinettä.
Kesäkuun 1 p:nä.
Eilen sain vastauksen Gasteinista. Asunto Celina rouvalle ja Anielkalle on jo vuokrattu. Lähetin heille paikalla tämän, tiedon sekä suuren pinkan George Sandin ja Balzacin romaaneja. Tänään on sunnuntai, kilpa-ajojen ensimäinen päivä. Täti on saapunut Ploszowista ja asuu minun luonani. Tietysti hän on käynyt radalla eikä muuta ajattele kuin kilpa-ajoja. Mutta hevosemme, Naughty-boy ja Aurora, jotka pari päivää yhdessä Webbin, Jack Goosen, jockeyn kanssa ovat olleet tallissani, juoksevat vasta seuraavana keskiviikkona, joten tädin osanotto asiain kulkuun tänä ensi päivänä on ollut verraten platoninen. Sensijaan eivät sanat riitä kuvaa maan mikä sekamelska vallitsee täällä kotona. Talli on muuttunut linnoitukseksi. Täti on saanut päähänsä, että toiset jockeyt vapisevat, kun vain kuulevat Naughty-boyn nimen ja että he ovat valmiit käyttämään mitä keinoja hyvänsä vahingoittaakseen sen juoksua ja sitä itseään. Sentähden hän jokaisessa hedelmämyyjässä tai posetiivinsoittajassa näkee valepukuisen vihollisen, joka pahassa tarkoituksessa on hiipinyt pihamaallemme. Ovenvartia ja talonmies ovat saaneet ankarat käskyt, että jokaista tulijaa on pidettävä silmällä, ja tallia vartioidaan vieläkin ankarammin. Harjoittaja Webb pysyy, kuten englantilaisen tulee, kylmäverisenä, mutta Jack Goose raukka, joka on kotoisin Burzanista ja jonka nimi sananmukaisessa puolalaisessa käännöksessä kuuluisi Kuba Gasior, on aivan sekaisin päästään, sillä täti toruu lakkaamatta sekä häntä että niitä kahta muuta renkiä, jotka jo Burzanissa hoitivat hevosia. Hän on viettänyt kaiken aikansa Naughty-boyn ääressä, niin että minä tuskin olen nähnyt häntä, ja vasta juuri ennen lähtöään kertoi hän minulle sen hyvän uutisen, että Celina rouva, joka tällä hetkellä voi erittäin hyvin, on päättänyt lähettää Anielkan tänne neljänneksi kilpa-ajopäiväksi. Nähtävästi Celina rouva on tahtonut tuottaa tädille iloa, varsinkin kun hän erinomaisen hyvin voi olla yhden päivän palvelustyttöjen ja tohtorin hoidossa. Ja Anielka, joka istuu Ploszowissa kuin vanki, tarvitsee todella vaihtelua. Minulle tämä tuottaa suuren ilon. Pelkässä ajatuksessa, että hän tulee kattoni alle, on ihmeellinen viehätys. Tässä talossa syttyi rakkauteni häneen, ja ehkäpä hänenkin sydämensä täällä ensi kerran sykki nopeammin minulle, tanssiaisissa, jotka täti pani toimeen minun kunniakseni. Kaikki täällä tulee johdattamaan hänen mieleensä menneitä aikoja.
Kesäkuun 2 p:nä.
Onneksi ei juhlasalia vielä ole muutettu museoksi. Mieleeni johtui pyytää tänne kilpa-ajojen jälkeen muutamia Anielkan ystäviä päivälliselle. Siten pidätän häntä pari tuntia kauvemmin kattoni alla — ja hänen täytyy ymmärtää, että päivälliset pidetään häntä varten, hänen kunniakseen.
Kesäkuun 3 p:nä.
Olen ostanut kuormittain kukkia ja käskenyt niillä koristaa porraskäytävän ja kaksi salia. Anielkan huone on aivan samassa kunnossa kuin silloin, kun hän asui täällä. Luultavasti he tädin kanssa tulevat varhain ja tahtovat pukeutua kilpa-ajoja varten. Sentähden olen käskenyt asettaa Anielkan huoneeseen peilejä ja muuta mitä hän voi tarvita. Hänen pitää kaikkialla tavata merkkejä huolenpidostani ja rakkaudestani. Vasta nyt, kun tätä kirjoitan, huomaan miten hyvää minulle tekee olla työssä, miten terveellistä on antaa ulkonaisten toimien riistää minut irti oman itseni tarkkaamisen ja erittelemisen alituisesti samasta kiertokulusta. Varmasti olisi viisaampaa lyödä seinään nauloja tulevaa museoa varten kuin alituisesti punoa ajatusta toisen ympäri. Minkätähden minä en voikaan olla terve, yksinkertainen ihminen! Jos aikoinani olisin ollut sitä, olisin nyt onnellisimpia ihmisiä maailmassa.
Kesäkuun 4 p:nä.
Olen tänään käynyt Sniatynskien ja muutamien muiden henkilöiden luona pyytämässä heitä päivälliselle. Kuten odotin, on Sniatynski levittänyt kaikkiin ilmansuuntiin uutista, että siirrän isän kokoelmat Varsovaan ja järjestän julkisen museon. Olen päivän sankari. Sanomalehdet ylistävät minua maasta taivaaseen. Samalla ne käyttävät hyväkseen tilaisuutta ja letkauttavat erinäisiä ihmisiä, jotka "kuluttavat aikansa ja rahansa ulkomailla" j.n.e. Tunnen niiden tyylin ja ajatuksenjuoksun, niin että etukäteen tiesin mitä ne tulevat kirjoittamaan, alkaen itse asiasta lauseisiin sellaisiin kuin "noblesse oblige" y.m.s. Mutta tämä tulee kaikki hyvään aikaan. Olen kerännyt kokonaisen pinkan lehtiä näyttääkseni ne tädille ja Anielkalle.
Kesäkuun 5 p:nä.
Kilpa-ajot ovat huomisen juhlapäivän takia siirtyneet päivää myöhemmäksi. Anielka ja täti saapuivat tänä aamuna, tuoden mukanaan kamarineidin ja joukon matka-arkkuja, joissa puvut kilpa-ajotilaisuuksia varten säilytetään. Ensi silmäys Anielkaan sekä liikutti että pelästytti minua. Hän on mennyt kovin huonon näköiseksi; posket ovat kalvenneet, kasvot ovat kadottaneet entisen lämpimän värinsä, koko olento on tullut ikäänkuin pienemmäksi ja vaikuttaa jotenkuten varjontapaisesti, kuten henkilöt Puvis de Chavannes'n tauluissa. Täti ja Anielkan äiti eivät huomaa tätä, koska aina ovat yhdessä hänen kanssaan, mutta minä, oltuani muutamia päiviä poissa Ploszowista, näen selvästi eron. Minut valtaa katumus ja kipeä säälintunne. Sisällinen ristiriita ja taistelu hänen sydämessään ovat tietysti syynä tähän. Kunhan hän voisikin eroittaa ne mielestään, kunhan hän seuraisikin sitä ääntä sydämessään, joka puhuu minun puolestani — niin levottomuus lakkaisi ja koittaisi onnen aika.
Minä vaivun yhä syvemmälle lentohiekkaan. Minä olen luullut tuntevani Anielkan kasvot pienimpiä yksityispiirteitä myöten, olen luullut voivani nähdä hänet, ikäänkuin hän ilmielävänä seisoisi edessäni, ja kuitenkin minä aina muutaman päivän eron jälkeen keksin hänessä uusia ihastuttavia piirteitä, uutta viehätystä. Sanat eivät riitä lausumaan kuinka kokonaan hän tyydyttää esteettistä makuani, miten syvällisesti tunnen hänessä tavanneeni oman kauneusihanteeni, oman naiseni. Tuo tunne on salaperäinen, se likenee jonkinlaista luonnontieteelliseen otaksumaan perustuvaa uskoa, että itse luonto on määrännyt hänet minulle. Nytkin, kun kuulin vaunujen vierivän pihamaalle ja juoksin ottamaan vastaan vieraitani, valtasi minut tunne, joka kokonaan laski minut hänen viehätysvoimansa alaiseksi. Todellisuus oli taasen valtavampi kuin kuva, jota kannoin mielessäni.
Anielkan yllä oli kevyt raakasilkkinen matkaviitta. Hatun ympäri oli kiedottu pitkä, harmaa huntu, joka englantilaiseen tapaan oli solmittu leuvan alle, ja näistä harmaista kehyksistä katselivat hymyillen hänen kauniit, rakkaat kasvonsa, yhä tuoden mieleen nuoren tytön eikä naimisissa olevaa naista. Hän tervehti minua harvinaisen iloisesti ja sydämellisesti. Nähtävästi aamuinen matka ja tulevat huvit olivat virittäneet hänet hilpeälle mielelle. Minä riemastuin, sillä mieleeni johtui, että hän nähtävästi kuitenkin mielellään näkee minut jälleen ja että ehkä Ploszow ilman minua on tuntunut hänestä tyhjemmältä ja ikävämmältä. Kohteliaana isäntänä tarjosin toisen käsivarteni tädille, toisen Anielkalle — portaat olivat siksi leveät, että se kävi päinsä — ja johdatin heidät ylös. He hämmästyivät komeita kukkaskoristuksia porraskäytävässä, ja minä riensin selittämään:
— Tahdoin vain valmistaa vierailleni pienen yllätyksen.
Painoin kevyesti Anielkan käsivartta, niin kevyesti, että saattoi luulla liikettä satunnaiseksi. Sitte käännyin tädin puoleen:
— Pidän päivälliset Ploszowski-suvun voiton kunniaksi.
Tätiä liikutti yllätykseni. Olisipa hän vain tietänytkin, miten vähän minä tällä hetkellä välitin Naughty-boysta ja Ploszowin hevosten voitoista vaikkapa kaikilla Euroopan kilpakentillä! Anielka nähtävästi arvasi miltä kannalta yllätykseni oli otettava, hän oli vallattomalla tuulella, vilkaisi minuun nopeasti ja puri hymyilevää huultaan.
Minulta meni pää aivan sekaisin. Luulinpa näkeväni Anielkassa jotakin iloista keikailua, jommoista ei hänessä ollut ennen ollut. Mahdotonta, ajattelin, ettei hän olisi jonkun verran itserakas, ettei häntä edes hiukan mairittelisi kaikki mitä teen hänen kunniakseen ja hänen tähtensä.
Riisuttuaan tomuviitan läksi täti paikalla katsomaan Naughty-boyta jaAuroraa, mutta minä näytin Anielkalle päivällisvieraiden luettelon.
— Olen koettanut, virkoin, — kutsua ainoastaan henkilöitä joista sinä pidät, — mutta jos vielä haluat päivällisille muita, niin lähetän heille paikalla kutsut tai käyn itse heidän luonaan.
— Näytä tädille, vastasi Anielka, — hän saa valita.
— Ei. Me istutamme hänet kunniasijalle ja esiinkannamme hänelle onnittelumme tai valituksemme, mutta emännän virkaa pyydän sinua toimittamaan.
Anielka punastui hiukan ja riensi kääntämään keskustelua toisaalle:
— Mutta, Leon hyvä, voittaakohan Naughty-boy? Täti on voitosta niin varma, ja kovasti häneen tulee koskemaan, jos käy huonosti.
— Minä puolestani olen jo saanut voittoni, sillä talossani on vieras, joka paraikaa istuu tässä vastapäätäni.
— Sinä lasket leikkiä, mutta minua todella peloittaa.
— Katsos, virkoin vakavammin, — yksi lohdutus minulla on tiedossa tädille, jos kilpa-ajoissa tulisikin tappio. Kokoelmani tulevat muutaman viikon perästä olemaan Varsovassa, ja sitä on täti toivonut jo vuosikymmeniä. Hän pani jo kaikki voimansa liikkeelle, jotta isä toisi ne Puolaan. Sanomalehdet kirjoittavat jo kilvan asiasta — ja ylistävät minua pilviin asti.
Anielkan rakkaat kasvot kävivät silmänräpäyksessä valoisiksi.
— Näytäppäs, annappas tänne! sanoi hän.
Olisin tahtonut suudella hänen käsiään siitä syystä, että hän ilostui. Sain uuden todistuksen. Jos olisin ollut hänelle aivan yhdentekevä, niin mitäpä hän olisi välittänyt siitä, että minua kiitettiin.
— Ei, keskeytin hänet, — luetaan sitte kun täti tulee, tai parempi, että sinä itse luet ja minä pakenen siksi aikaa selkäsi taakse, sillä minä tulen olemaan niin nolon näköinen, etten saata näyttää itseäni sinulle.
— Minkätähden sinun pitäisi olla nolon näköinen?
— Sentähden, ettei minulla ole asiassa mitään ansiota, vaan kaikki ansio on sinun. Kiitokset kuuluvat sinulle. Kuinka mielelläni sanoisinkaan herroille sanomalehtimiehille: "Jos te pidätte asiaa niin suurena, niin menkää kiireen kautta Ploszowiin ja laskeutukaa siellä eräitten pienten jalkain juureen…"
— Leon! Leon! keskeytti Anielka.
— Ole hiljaa, taikka minä teen sen enkä nouse ennenkuin sinä tunnustat, että ansio on sinun.
Anielka ei todella tietänyt mitä vastata. Sanani olivat kyllä rakastuneen miehen, mutta ne lausuttiin iloisella reippaudella, joka teki mahdottomaksi ottaa niitä juhlalliselta kannalta.
Minä taas iloitsin siitä, että olin keksinyt uuden keinon, jonka avulla saatoin saada paljon sanotuksi.
En kuitenkaan tahtonut kiusata häntä enkä olla tungettelevainen, sentähden rupesin nyt kertomaan mitä muutoksia aioin panna toimeen talossa.
— Koko tämä kerros luovutetaan kokoelmille, sanoin, — paitsi se huone, jossa sinä viime talvena asuit. Se jää koskematta. Olen ainoastaan tänään jonkun verran sallinut järjestää sitä tuloasi varten.
Tätä kertoessani johdatin hänet ovelle. Päästyään kynnykselle täytyiAnielkan ehdottomasti huudahtaa:
— Oi mitä kukkia!
Minä vastasin hänelle hiljaa:
— Olet itse kukkien kukka…
Sitte jatkoin vakavasti:
— Täällä minä, Anielka, kerran tahtoisin kuolla.
Kuinka vilpittömät sanani olivatkaan! Anielkan kasvoille levisi kuin sumua, hänen iloisuutensa sammui. Näin että sanani sattuivat häneen kipeän tuskan koko voimalla. Silmänräpäyksen ajan puistatti hänen päätään, hartioitaan ja rintaansa, ikäänkuin jokin hänelle ylivoimainen mahti olisi aikonut kaataa hänet syliini. Mutta hän voitti sen vielä. Hetkisen seisoi hän edessäni, silmät luomien peitossa, sitte hän tuskallisen vakavana lausui:
— Saanhan minä puhua sinulle suoraan: älä tee minua surulliseksi.
— Hyvä on, Anielkaseni, vastasin, — se on ennenaikaista puhetta, tässä käteni.
Ojensin hänelle käteni. Anielka painoi sitä voimakkaasti, ikäänkuin hän kädenpuristuksen kautta olisi tahtonut sanoa kaikki mitä ei hän huulin uskaltanut lausua. Tämä kädenpuristus merkitsikin minulle enemmän kuin kaikki sanat. Tulin niin iloiseksi, että olin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen. Ensi kerran siitä, kun palasin kotiin, tunsin selvästi, että tuo olento ruumiineen, sieluineen päivineen on minun. Onnen tunne oli niin valtava, että siihen yhdistyi jonkinlainen kauhu. Eteeni avautui uusi, tuntematon maailma. Hänen vastarintansa on ainoastaan ajan kysymys ja minun voittoni varma.
Täti palasi tallista mitä loistavimmalla tuulella. Mikään salaliitto ei ollut uhannut Naughty-boyn kallista henkeä. Harjoittaja Webb oli kaikkiin tädin kysymyksiin vastannut "All right", ja Jack Goose oli ollut täynnä uskallusta. Asetuimme ikkunaan katselemaan kuinka tulevaa voittajaa talutettiin tallista. Oli nimittäin jo aika viedä se Mokotowin kentälle riviin odottamaan vuoroaan. Muutaman minuutin perästä kaksi renkiä talutti hevosen tielle. Emme kuitenkaan saaneet nauttia sen kauniista muodoista, koska se oli ikäänkuin ommeltu kangaskoteloon. Ainoastaan kahdesta peitteeseen tehdystä lävestä katselivat suuret, lempeät silmät, ja peitteen alta tulivat näkyviin sirot, ikäänkuin teräksestä juotetut jalat. Hevosen jälessä astui Webb ja viimeisenä meidän kotitekoinen pieni englantilaisemme Jack Goose, yllä uusi pitkä takki, joka peitti jockeytakin ja saappaat. Huusin hänelle avonaisesta ikkunasta:
— Pidä nyt puoliasi, Kuba!
Hän koppasi lakin päästään, osoitti Naughty-boyta ja vastasi puhtaimmalla burzanilaismurteella:
— Armollinen herra kreivi katsoo vaan tätä…!
Astuimme pöytään ja söimme nopeasti aamiaisen. Kahvia juodessa ehti täti kuitenkin silmäillä mitä sanomalehdet puhuvat isän kokoelmien siirtämisestä. Kumma miten herkällä mielellä naiset vastaanottavat jokaisen julkisen kiitoksen, joka lausutaan heille likeisestä miehestä. Täti kerrassaan säteili ilosta. Hän oli aivan verraton, kun hän, joka hetki keskeyttäen lukemisensa, silmälasiensa takaa katsahti vuoroin minuun mielihyvästä myhäellen, vuoroin Anielkaan uteliaasti — ja tuontuostakin puhkesi puhumaan täynnänsä vakuutusta:
— Ei mitään liioittelua! Sellainen hän aina on ollut.
Minä kiitin Jumalaa, ettei läheisyydessä ollut ketään miehistä skeptikkoa, sillä hän olisi saanut nähdä minut koko noloudessani.
Naisten täytyi lähteä pukeutumaan. Juuri noustessaan pöydästä virkkoi täti äänellä, jonka hän koetti tehdä niin välinpitämättömäksi kuin mahdollista:
— Meidän täytyy hiukan kiiruhtaa. Minä lupasin nimittäin pikku neiti Zawilowskille ottaa hänet mukaamme. Hänen piti tulla isänsä kanssa, mutta pari päivää sitte sai isä reumatismikohtauksen.
Sen sanottuaan hän läksi. Minä ja Anielka katsahdimme toisiimme.Anielkan suupielissä leikitteli veitikkamainen hymy.
— Anielka, huomautin minä, — uusia naimapuuhia!
Anielka laski sormen huulilleen, ikäänkuin varoittaakseen minua puhumasta liian lujaa, ja hävisi huoneeseensa, mutta hetkisen perästä pisti hän taasen suloisen päänsä ovenraosta.
— Muistan vasta, ettet ole kutsunut neiti Hilstiä! sanoi hän.
— Niin, en ole.
— Mutta mikset?
— Sentähden, että salaa rakastan häntä, vastasin hymyillen.
— Ei, oikein totta, mikset ole pyytänyt häntä?
— Voinhan vielä pyytää, jos tahdot.
— Niinkuin sinä itse tahdot, vastasi hän, vetäytyen takaisin.
Minä päätin olla kutsumatta neiti Hilstiä.
Tuntia myöhemmin ajoimme pitkin Belvederen puukujaa. Anielkalla oli yllään kellertävä, pitseillä koristettu puku. Olen siinä määrin oppinut silmilläni lausumaan hänelle ajatukseni, että hän selvään näki ihastukseni. Huomasin sen hänen punastuvista kasvoistaan, joilla kuvastui hämmennys. Matkalla pysähdyimme Zawilowskien huvilalla. Olin kuitenkin tuskin ehtinyt soittaa, kun ovet avautuivat ja Helena neiti hopeanharmaissa vaatteissa, koko majesteettisuudessaan ja tuskin päätään nyökäten, astui ohitseni. Hän on vaalea, pikemmin ruma kuin kaunis, silmät kylmät, haalean siniset ja hänen käytöksensä on harvinaisen sovinnainen. Häntä pidetään hienon naisen esikuvana, ja minä puolestani suostun mielelläni tunnustamaan hänet siksi, jos vaan hienous merkitsee samaa kuin kankeus. Hänen käytöksensä minua kohtaan on yhtä kylmä kuin hänen silmänsä, jopa niin kylmä, ettei se mitenkään voi olla luonnollinen. Se on tietenkin ainoastaan keino, jonka kautta koetetaan loukata itserakkauttani — mutta keino on huonosti keksitty, sillä se ikävystyttää minua, sensijaan että loukkaisi, ja niin ollen seurustelen minä neiti Zawilowskin kanssa vain senverran kuin kohteliaisuus vaatii.
Tänään olen kuitenkin osoittanut hänelle tavallista suurempaa huomaavaisuutta, koska tarkoitukseni on ollut herättää yleisössä uteliaisuutta ja johdattaa pois epäluulot, jotka mahdollisesti olisivat voineet herätä sen johdosta, että on nähty minun ja Anielkan ajavan yhdessä. Matka kului pysähtymättä, mutta hiljalleen, koska päivä oli helteinen ja kilpa-ajoihin menijöitä sellainen joukko, ettei ajopelijonon päätä saattanut nähdä. Sekä edessäni että takanani liikkui päivänvarjoja virtanaan, se oli kaunista, silkkien värit välkkyivät ja hehkuivat auringossa, ja niiden alle muodostui heleitä varjoja, joista kohosi hienoja, säännöllisiä naiskasvoja. Oli verraten paljon kauniita kasvoja, mutta niistä puuttui tempperamenttia; en tavannut sitä edes noilla rahamaailman naisilla, jotka näyttelevät älykästä, vaikkeivät sitä ole — kuten he monessa muussakin suhteessa teeskentelevät. Mutta avonaiset ajopelit, siellä täällä omituiset valjaat, vaaleat puvut, jotka löyhyttelivät tuulessa puiden vihantaa vastaan — koko tämä valioyleisön ja valiohevosten tulva teki äärimmilleen hienostuneen ja samalla värikkään vaikutuksen. Olin onnellinen siitäkin, että liike ja tungos nähtävästi huvitti Anielkaa. Vastatessaan huomautuksiini katseli hän minuun kiitollisena, ikäänkuin hänen huvinsa olisi ollut minun ansiotani. Istuin häntä vastapäätä ja saatoin vapaasti katsella häntä. Useammin puhuttelin kuitenkin neiti Zawilowskia, joka henki kylmyyttä kuin jääkappale. Hän rupesi suorastaan huvittamaan minua, tuntui nimittäin siltä, kuin hän vastatessaan kysymyksiini ja suvaitessaan minun seuraani olisi tehnyt sen ainoastaan hyvän kasvatuksensa ja korkean tahdikkaisuutensa vuoksi. Kävin hänelle yhä kohteliaammaksi, mutta annoin käytökselleni eräänlaisen vivahduksen hyvää tuulta, joka lopulla rupesi suututtamaan häntä. Vihdoin saavuimme Mokotowin kentälle. Tädin vaunuille oli varattu niiden tavallinen paikka katselijalavan luona — ja joukko tuttavia, liput kiinnitettyinä hattuun, riensi tervehtimään häntä ja kehumaan Naughty-boyn erinomaista rakennetta. Eräs tunnetuimmista toimihenkilöistä sanoi tädille, että hevonen on suurenmoinen, vaikkei ehkä tarpeeksi harjoitettu; koska yöllä kuitenkin on satanut ja kenttä pehmeä, niin sellaisella voimakkaalla juoksijalla kuin Naughty-boy on kaikki onnistumisen edellytykset. Hänen puheensa tuntui minusta hiukan pilkalliselta ja minua huolestutti, että Naughty-boy mahdollisesti rikkoisi. Sillä se olisi tärvellyt tädin hyvän tuulen ja tietysti samalla meidän päivämme ilon. Aloin kulkea pitkin ajopelien rintamaa, saadakseni yleiskatsauksen kentästä ja etsien tuttavia. Ihmisiä oli äärettömästi, katselijaparvet olivat ainoana tummana kokonaisuutena, josta naisten puvut eroittautuivat kirjavina täplinä. Aitauksen reuna oli katselijoita piukassa. Kaupungin vallikin oli mustanaan uteliaita. Molemmin puolin katsojalavaa levenivät siipinä ajopelien loppumattomat jonot, joista jokainen erikseen muistutti koppaa täynnä kukkia.
Muutaman askeleen päässä lavalta näin vaunuissa rouva Sniatynskin ylöspäinpyrkivän nenän ja ruusuiset kasvot. Kun olin päässyt häntä likelle, kertoi hän, että hänen miehensä oli lähtenyt hakemaan neiti Hilstiä, sitte hän yhdessä hengenvedossa kysyi: miten täti ja Celina rouva voivat? onko Anielka kilpa-ajoissa? mitenkä he aikovat lähteä Gasteiniin, kun ei Celina rouva pääse liikkumaan? voittaako Naughty-boy? kuinka käy, jos se joutuu tappiolle? paljonko väkeä tulee päivällisilleni? Siinä seisoessani hänen vaunujensa ääressä huomasin, että ilme hänen silmissään on erinomaisen suloinen ja että hänellä on tavattoman sievät jalat, mutta voidakseni yhtä nopeasti vastata hänen kysymyksiinsä olisi minulla pitänyt olla, kuten Shakespearen Rosalina sanoo, Gargantuan suu. Annettuani vastaukset parhaimman taitoni mukaan ja pyydettyäni, että he ajaisivat luokseni suoraan radalta, suuntasin Sniatynskin perässä askeleeni Klaraa kohti. Minusta tuntui nimittäin välttämättömältä käydä häntä tervehtimässä. Hänen vaununsa olivatkin aivan likellä tätiä. Heliotrooppien koristamana kohosi hän istuimeltaan kuin mikäkin kukkasvuori. Hänen ympärillään vilisi taiteilijoita ja musiikkiväkeä, ja hän jutteli iloisesti heidän kanssaan. Minut nähdessään kävi hän totisemmaksi ja tervehti jonkun verran kylmästi, mutta vain ikäänkuin odottaen ystävällistä sanaa muuttuakseen tavattoman sydämelliseksi. Minä pysyin kuitenkin kylmänä. Neljännestunnin kohteliaan ja kankean seurustelun perästä jatkoin matkaani ja palasin, vaihdettuani muutaman sanan erinäisten tuttavien kanssa, meidän vaunuillemme. Kaksi ensimäistä kilpajuoksua oli jo sillaikaa ollut, ja Naughty-boyn vuoro likeni.
Katsahdin tätiin: ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen, saattoi huomata, että hän koetti pysyä kylmäverisenä. Sensijaan Anielkan kasvoilla kuvastui selvä levottomuus. Saimme hyvän aikaa odottaa hevosia, sillä johtomiehet viivyttelivät jostakin syystä. Kesken kaiken törmää Sniatynski meitä kohti, kaukaa heilutellen pitkiä käsivarsiaan ilmassa ja näyttäen lippuja, jotka on ostanut totalisaattorista.
— Olen lyönyt vetoa miljoonia, että Naughty-boy voittaa! huusi hän.— Jos se nyt pettää minut, niin vaadin Ploszowin pantiksi.
— Toivon, alkoi täti arvokkaasti, — ettette…
Mutta hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä samassa sujahtivat katsojalavan ympärille kokoontuneesta tummasta joukosta jockeyden eriväriset takit. Hevoset tuotiin radalle. Toiset, jotka olivat jääneet välimatkan päähän, puhalsivat täyttä vauhtia paikalle, jolta piti lähdettämän liikkeelle; toiset likenivät hitain, tyynin askelin. Merkin kaiuttua loppuun karkasivat kilpailevat hevoset meidän ohitsemme tiiviinä rykelmänä eivätkä erittäin nopeasti, sillä koska matkan pituus tässä sarjassa oli kaksinkertainen, täytyi ajajien säästää hevosia. Mutta jo toista kierrosta tehtäessä oli hevosten joukko venynyt ketjuksi. Teki sen vaikutuksen, kuin tuuli olisi hajoittanut kukkien lehtiä pitkin tietä. Ensimäisenä lasketti kokonaan valkeihin puettu jockey, häntä seurasi sininen, päässä punainen lakki ja käsissä punaiset kintaat, sitte tuli rinnan musta ja punakeltainen — viimeisen edellisenä ajoi meidän keltaisiin ja mustiin puettu Kuba ja hänen perässään sinivalkea. Tämä järjestys ei kuitenkaan pysynyt kauvan. Kun kilpailijat olivat päässeet kehän vastakkaiseen laitaan, syntyi vaunuissa liikettä, uteliaammat naisista nousivat istuimille seisomaan, jottei heiltä menisi hukkaan ainoaakaan yksityiskohtaa. Heidän esimerkkiään seurasi tätikin, joka nähtävästi ei enään jaksanut pysyä alallaan.
Anielka oli luovuttanut paikkansa neiti Zawilowskille, joka hetkisen kursailtuaan nousi tädin viereen, ja minä sijoitin Anielkan etuistuimelle. Koska hänellä kuitenkaan ei ollut nojaa ja minä seisoin hänen vieressään, annoin hänelle käteni. Tunnustan että tällä hetkellä vähemmin ajattelin kilpa-ajoja kuin sitä, että tuo hento, rakas käsi lepää minun kädessäni eikä vetäydy pois. Tädin hartiat peittivät meiltä jonkun verran näköalaa, mutta varpaille nousten saatoin kuitenkin katseellani tavata katselijoiden meren ja jockeyt, jotka juuri kääntyivät palaamaan tätä merta kohden. Kaukaa katsoen olivat he kuin mitäkin heleävärisiä itämaisia kangaskaistaleita, jotka lentävät tuulessa. Kaukaa näytti juoksu hitaalta ja hevosten etu- ja takajalkojen siirto koneentapaiselta. Koko tuo muotoa muuttava käärme jätti kuitenkin, näennäisestä hitaudestaan huolimatta, jälkeensä aika matkat. Ajajien asema oli taasen aivan muuttunut. Ensimäisenä juoksi yhä valkoinen jockey, hänen takanaan punainen, ja kolmantena tuli meidän Kuba. Muut olivat jääneet kauvas, ja etäisyys niiden ja ensimäisten juoksijain välillä kävi joka hetki suuremmaksi. Nähtävästi Naughty-boy ei ole huonoimpia hevosia. Hetkiseksi kadotin sen näkyvistäni, mutta kun se samassa suhahti ohitsemme, sain sen taasen kiinni. Tuossa sivuutti jo punainen ajaja valkoisen, mutta Kuba likeni likenemistään kumpaakin. Huomasin että valkoisen täytyy luopua pelistä, sillä hänen hevosensa kiilsi jo kuin vedestä nostettuna. Punainen oli hyvin vaarallinen, mutta pahimmassa tapauksessa Naughty-boy saa toisen palkinnon eikä tappio ole täydellinen. Lohdulliselta tuntui nähdä, että se juoksi varsin rauhallisena, siirrellen jalkojaan tyynesti ja tasaisesti, ikäänkuin se olisi suorittanut jokapäiväistä ajoa. Jännitys katselijoiden riveissä kiihtyi kiihtymistään.
— Joutuiko Naughty-boy tappiolle? kysyi Anielka hiljaa, nähdessään missä järjestyksessä hevoset sivuuttivat katselijaparven.
— Ei, hyvä ystävä. Yksi kierros on vielä jäljellä, vastasin, keveästi painaen hänen kättään.
Hän ei taaskaan vetänyt sitä pois. Ehkäpä koko hänen huomionsa oli kiintynyt ajoihin. Sillä hetkellä, jolloin hevoset tulivat näkyviin käänteen takaa, jonka parvet peittivät meiltä, oli Kuba jo toisena järjestyksessä. Valkoisen jockeyn hevonen oli jo myöhästynyt niin, että peremmät hevoset alkoivat tavoitella sitä kiinni. Selvästi saattoi huomata, että varsinainen ottelu tulisi tapahtumaan punaisen ja musta-keltaisen välillä. Kuba yhä likeni punaista ja noin viiden, kuuden hevosen välimatkan päässä toisistaan juoksivat ne suuren osan kierrosta. Äkkiä ymmärsimme sorinasta parvilla, että jotakin on tekeillä. Katson: Kuba sivuuttaa vihdoinkin kokonaan vastustajansa. Sorina parvilla kasvaa meluksi. Jännitys oli siihen määrään riistänyt Anielkan mukaansa, että hän nyt hermostuneesti puristeli kättäni, yhtämittaa kysyen: "Miten käy? miten käy?" Kilpailijat menivät jo kentän toisessa päässä. Punainen mies käytti piiskaa ja pääsi jonkun verran eteenpäin, mutta Naughty-boy kosketti sitä jo melkein sieraimillaan. Hurjaa kyytiä lensivät molemmat katsojaparvia kohti ja hetkiseksi hävisivät ne taasen näkyvistämme. Muutaman silmänräpäyksen perästä oli taistelu tuleva ratkaistuksi. Hetkisen ajan vallitsi parvilla hiljaisuus, sitte se äkkiä muuttui huudoiksi. Joukko ihmisiä karkasi köyden luo, joka oli pantu eristämään tietä, tuossa näimme läähättävän punaisen miehen ja hevosen pään, kaula oikoisena kuin jännitetty kieli; sen takana lensivät musta-keltaiset värit kuin tuulen kantamina. Lavalla soitettiin kelloa — voitto oli meidän puolellamme.
Punainen jockey oli jäänyt muutaman kymmenen hevosen välimatkan päähän.
Minun täytyy antaa tädille se tunnustus, että hän pysyi kylmäverisenä. Ainoastaan hänen otsallaan näin muutamia hikikarpaloja, ja niitä hän rupesi pyyhkimään pois liinasella. Anielka oli kiihkeän ilon vallassa ja ylen onnellisena. Me riensimme molemmat onnittelemaan tätiä, jopa lausui neiti Zawilowskikin muutamia ranskalaisia lauseita, jotka olivat kuin suoraan otetut neiti Boquelin lukukirjasta. Pian olivat tuttavat piirittäneet vaunumme ja tädin voitto oli täydellinen.
Minäkin olin onnellinen, sillä olihan Anielka puristanut kättäni. Turhaan koetin ottaa lukuun senkin mahdollisuuden, että se oli voinut tapahtua itsetiedottomasti. Mieleeni johtui, että naisen vastustus usein suurten liikutusten ja innostusten hetkinä katoaa — lieneekö siihen sitte syynä ilo vai kauneus vai yleensä tavallisista oloista eroavat asianhaarat. Joka tapauksessa hermot silloin kiihtyvät tilaan, jossa jokapäiväinen tasapaino helposti katoaa. Jos Anielka nyt on ollut siinä tilassa, niin voin tehdä johtopäätöksen, että hän jo lakkaa taistelemasta ylivoimaista tunnetta vastaan, ja olen päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.
Ploszowissa ei tule olemaan puute tilaisuuksista. Huomenna palaamme sinne. Päivällisjuhlani tänään, puhelu ja iloinen seurustelu ovat huumaavina pisaroina pudonneet pikariin. Anielka ei lainkaan aavista mikä onni meitä odottaa — hänen täytyy vain sieluineen päivineen antautua minulle, ilman mittaa ja määrää.
Vaikka täti olikin huomauttanut Celina rouvalle, että hän ehkä Anielkan kanssa viipyy Varsovassa huomiseen asti, niin me kuitenkin olimme päättäneet lähteä kotiin heti päivällisten jälkeen. Sattui kuitenkin tapaus, joka pidätti meidät. Ateria ynnä tee, joka nautittiin sen jälkeen, oli venynyt kello kymmeneen asti, ja kun viimeiset vieraat olivat lähteneet, tultiin meille sanomaan, että Naughty-boy on sairastunut. Syntyi suuri sekamelska. Ennenkuin oli lähetetty noutamaan eläinlääkäriä ja ennenkuin hänet saatiin taloon, oli puoliyö. Täti ei ajatellutkaan lähtöä.
Anielka olisi tahtonut palata kotiin, mutta hän huomasi minun silloin empimättä lähtevän saattamaan — ja hän pelkäsi. Täti huomautti hänelle, että me, jos tulemme niin myöhään, herätämme koko talon ja äidin niinikään.
— Leon kyllä sallii, lausui hän vihdoin, — että olen täällä kuin kotonani, ja siis olet sinäkin minun luonani. Aivan niinkuin jos minä lahjoittaisin hänelle Ploszowin ja yhä jäisin sinne asumaan enkä päästäisi teitä pois, ennenkuin Celina rouva paranee.
Anielka päätti jäädä.
Nyt on kello kolme yöllä. Päivä alkaa jo koittaa, mutta yhä välähtelevät pihamaalla ja tallien ympäristöllä lyhtyjen valot, miehet kun hääräävät Naughty-boyn ympärillä. Täti sanoi erotessamme vielä viipyvänsä päivän Varsovassa, mutta minä vastasin jättäneeni Ploszowiin tärkeitä papereja, jotka minun täytyy noutaa, ja samalla saatan kotiin Anielkan. Jäämme kahden, enkä minä enään tule vitkastelemaan. Veri syöksee sydämeeni kun ajattelen, että ehkä saan painaa tuon rakkaan olennon rintaani vasten ja kuulla hänen suustaan tunnustuksen, että hän rakastaa minua kuten minä häntä.
Päivä valkenee valkenemistaan, vaikka pilvisenä ja sateisena. Muutama tunti vain eroittaa minua hetkestä, jolloin saan alkaa uutta elämää. Tietenkään en nuku enkä voisi saada unta mistään hinnasta. En tunne pienintäkään väsymystä. Kirjoitan ja palautan mieleeni muistoja. Tunnen vielä kädessäni hänen lämpöisen kätensä, tunnen sormien vavahtavan, eivätkä ne vetäydy pois kun painan niitä. Minä olen kun olenkin uudesta luonut tuon sielun, kasvattanut, kehittänyt ja valmistanut sen ottamaan vastaan rakkautta; olen kuin päällikkö, joka kaukonäköisyydessään on ottanut lukuun kaikki mahdollisuudet ja etukäteen tehnyt kaikki laskelmansa, mutta joka ei nuku yöllä sitä päivää vastaan, jolloin hänen kohtalonsa ratkaistaan.
Anielka sensijaan nukkuu tuolla toisella puolen taloa — ja tiedän että unikin edistää tarkoituksiani. Ehkäpä hän näkee minusta unta ja unessa ojentaa kätensä minua kohti. Minä värisen, kun sitä ajattelen.
Siinä pahan, typeryyden, epävarmuuden ja epäilyksen meressä, joka muodostaa elämän, on yksi elämisen arvoinen asia, asia järkkymätön ja voimakas kuin kuolema: rakkaus. Paitsi sitä ei ole mitään…