Usein yksin ollessani kuulen sanat: "Anja, kuinka kauvan me voimme tätä kestää?" Minä vääntelen käsiäni kuin ruumiillista kipua tuntien. Kuinka armotonta tämä sentään on! – Niin, rakkaimpani,minäen ainakaan tätä enää kauvan voi kestää!
Jotain on minussa kuin särkynyt, kuin kantaisin rinnassani haavaa, joka ei ota kasvaakseen umpeen. Toisinaan on kivun tunne vähäinen, joskus taas kova ja tuskallinen. En kumminkaan tahtoisi siitä päästä. Se on myöskin onneni ja salainen riemuni. Se on kallis omaisuuteni, ainoa rikkauteni, yksin minun omani. Minkä muualla muita varten teen, mutta unelmien utuiset kuvat kudon yksin itseäni varten.
* * * * *
Tunnen taas eläväni, minä herään kuin unesta aamusella pitkän yön jälkeen.
Hän on luonani todellisena, ilmielävänä! Saan katsoa häntä silmiin, saan kuulla hänen äänensä. Huone on puolihämärä, vaan uunissa loimuava tuli heittää punerruksen hänen kasvoilleen ja käsilleen. Keskustelumme kulkee entiseen tapaan, vain puoleksi lausumme ajatuksemme. Ei ole tarpeellista tuhlata sanoja, näin on parempi. Puhe kääntyy kuin itsestään pois tavallisista asioista ja siirtyy aloille, joista vain harvoin puhellaan, ajatusten vaihdosta sanattomasti, kyvyistä nähdä ja tuntea mitä aistimet eivät havaitse!
Niin me istuimme, en tiedä kuinka kauvan, sillä aika kadottaa mittansa silloin kun me olemme yhdessä, – tunti kaksi vierähtää kuin lyhyt hetkinen.
– Aikaa on kenties kulunut paljonkin, minun pitää lähteä ehkä taaskin matkoille, mutta olenpa missä tahansa, jos lähetätte minulle milloin ystävällisen ajatuksen, tunnen sen, – hän lausui, tarttui käteeni, piti sitä hetken omassaan, kosketti kevyesti huulillaan ja lähti. Vielä ovelta kääntyi hän ja loi minuun katseen, niin syvän ja suruisen, poistuen sitten kumarana kuin raskaan taakan alle taipuneena. Oli kuin olisi jäänyt jokin sanomatta, se, joka oli tärkein, niin, me emme kumpikaan saattaneet sitä sanoa.
* * * * *
Kärsiikö hän yhtäpaljon kuin minä, ehkä enemmän, kenties vähemmän. – Voi sinua kirjaseni, tuskieni, riemujeni tallettaja! Kyynelin olen lehtesi kastellut, hänelle saat sinä kenties kerran kertoa miten suuresti minä rakastin. Hänelle kerro, sitte kun minä olen mennyt, – ehkä piankin tai kenties vuosien kuluttua, mutta minusta tuntuu, että se lähenee.
Niin, elämä, tee kanssani mitä tahdot, yhtä minä vaan pyydän, yhtä rukoilen,älä särje unelmaani!Suo minun pitääse, vaikka kaiken muun ottaisit!
On hetkiä, jolloin tuo toinenkin ääni sielussani taas pääsee kuuluville: – Sinä raukka, joka pyydät, kutsut kuolemaa katkomaan siteitä, joita itse et kykene aukaisemaan, sinä heikko ihminen, etkö tiedä, että vainajat varjojen maassa kadehtivat punaisen veren lämpöä! –
Tukin korvani tuolle äänelle, en tohdi sitä kuunnella. Minä riennän ulos, etsin ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua. – Jumalani! – auta minua, pelasta, selvitä, että voisin olla kenellekään vääryyttä tekemättä.
* * * * *
Ensi lumi! – En voi vastustaa haluani, minun täytyy ulos. Päätän ajaa junalla muutamalle lähiasemalle. Seison vaununsillalla ja katselen pikaisesti muuttunutta ympäristöä. Eilen kesä ja nyt jo puhdas valkoinen lumi peittää vielä vihreän maan. Mieleni on kumman kevyt, on kuin tuo vasta satanut lumi olisi tuonut helpoituksen, puhdistanut, keventänyt, käärinyt peittoonsa kaiken ahdistavan ja painostavan. – Päivä paistaa niin kirkkaasti selkeältä syyskuun taivaalta. Silmiäni huikaisee valkea maa. Tuolta katolta pyrähtää lentoon lumivalkea kyyhkynen. Kuin vapautunut sielu liitelee se siintävässä ilmassa valkohohtoisin siivin. – Juna kiitää eteenpäin, mustina viivoina näyttävät ratakiskot juoksevan pitkin valkoista maata. Metsässä kulkee kuin hiljainen, kuiske puusta puuhun. Tämä on vain leikkiä, ei vielä ole talvi, eikä kohta tulekaan, eihän toki! Ei vielä ole routa kovettanut maan kamaraa ja aurinko lekottaa lämpimänä kuin kesällä konsanaan. Nuoret solakat koivut lepattavat keltaisen vihreitä lehtiään ja tummat totiset kuuset ojentelevat tuoreutuneita lehviään kuin hymyillen mielihyvissään: on niin ihanaa elää!
On kuin kaikki tuntisivat kuten minäkin. Kenties kuvittelen, ehkä näen muissa vain heijastuksen oman kylläisen sieluni onnesta. En näe tällä hetkellä varjoa en edes Tuonelan valtakunnassa, eikä minua peloittaisi kulkea rajan yli, jos sen saisin tehdä nyt, kun sieluni on valolle altis. Mutta vielä näen näillä silmilläni metsät ja maat, vielä saatan käsilläni pusertaa kiinteää ainetta, joka on ruumiini sukua, vielä hetkisen, kunnes kuulun varjojen valtakuntaan.
Vaunusta kuuluu soittoa. Vallattomat riemukkaat säveleet kertovat nuoren, voimakkaan miehen elämänilosta, joka pakostakin pulppuaa esiin häilyvän kohtalon uhallakin. – Olet oikeassa, mies. Anna soittimesi soida niinkauvan kuin vankat käsivartesi kykenevät sitä hallitsemaan – kaikkihan voi taas tuokiossa muuttua. Käytä hyväksesi jokainen hetki, joka jotakin voi tarjota, se kiitää pois, häipyy, häviää ijäisyyteen.
* * * * *
Sota! – Niin, se on kestänyt jo vuosikausia, vaikka minusta tuntuu kuin olisin äsken vasta kuullut sen hirmuisen sanoman, ettäsota todellakin nyt riehuu, että se todella vaatii joka päivä hirveän suuret määrät uhriverta ja että miljoonissa kodeissa vuotaa kyyneleet näiden uhrien tähden, jotka olivat omilleen heidän kalleimpansa. – Minä olen sen ennenkintietänyt, mutta nyt sen vastatunnen, ja se on jotakin aivan toista. Onhan kerätty lahjoja, onhan työskennelty punaisen ristin hyväksi, onhan sotaa toivottu lyhytaikaiseksi. Kuinka puolittaista se sentään on ollut! Kyllä me ihmiset sittenkin olemme kylmiä asioille, jotka eivät suorastaan koske itseämme, omaisiamme tai rakkaitamme.
Kun Otto tuli kotiin illansuussa, näin hänen kasvojensa ilmeestä, että jotakin oli hänellä sanottavaa.
– Nyt siitä ei enää pääse minnekään. Ystävämmekin pitää astua riveihin. Olihan sitä jo aavistettu, mutta aina kumminkin toivottu, että ehkä ei sentään tarvinne, että sotakin kenties loppuu pian, että hän sentään jotenkin säilyy. Jäytävän kylmän tunne valuu kautta olemukseni.
"Et minullekaan ole mitään sanonut." – "En, kun ei sitä oikein tahdottu uskoa, että sentäänsaattoikäydä sillä tavalla. Tuntuu nyt niin kummalliselta, uskomattomalta vieläkin, että hän, joka tässä aina oli kanssamme, josta niin paljon olimme oppineet pitämään, lähtee huomenna sotaan, että hänen kaukainen kotiseutunsa määrää hänelle sellaisen kohtalon, jotavastoin me muut saamme jäädä tänne koteihimme".
Puin ylleni ja painauduin ulos. Kuljen kiireisesti katua ylös, toista alas, mielessäni yksi ainoa ajatus: meidäntäytyytavata! –
Tähdet syttyvät tummalla taivaalla. Ei ainoakaan tunne herää sielussani. Kumma painostava tylsyys asuu aivoissani. Minun täytyy, täytyy tavata hänet!
Kuin aatosteni kutsumana hän tulee. Erotan jo kaukaa katulamppujen valossa pitkän kumarassa kulkevan olennon, joka lähestyy minua hoippuen, epävarmoin askelin. Näen jo ulkoapäin miten hänen laitansa on, mutta säpsähdän kumminkin tarttuessani ojennettuun käteen, ennen niin miellyttävän lämpöiseen, nyt kosteaan ja kylmään.
Hän kulkee vierelläni äänettömänä ja minä pelkään sanoa mitään, pelkään katsoa häntä kasvoihin.
Saavumme rantaan, astelemme edelleen maantielle, joka kulkee lahden ympäri. Levottomana käy loiske rantakiviä vasten ja syystuuli humisee tuhoa ennustavasti puiden latvoissa. Kelmeänä kohoaa kuu kaukaisen metsän takaa ja mustana ammottaa vielä avoin meri valkeitten rantojen ympäröimänä.
Astelemme yhä sanaa sanomatta, kävelemme aina eteenpäin kuin sopimuksesta, äänettöminä kuin peläten häiritä toista hänen raskaissa aatoksissaan.
Voi, kuinka mielelläni minä puhelisin hänelle! Aika kuluu, minuutti minuutilta vierähtää, soluu käsistä.
Nuo kalliit, kalliit viimeiset hetket! Säry sulku sielujemme väliltä, aikaa on vähän ja tämä kerta onviimeinen.
Jäntevät käsivarret kiertyvät äkkiä ympärilleni ja voimattomana värisen minä hänen sylissään. – Kuinka rajusti hän puristaa minua rintaansa vasten. En ole koskaan luullut häntä niin väkeväksi, vai onko se vuosien kuluessa kestetty ikävä, monien valvottujen öiden tuska ja hiljaisten hetkien hivuttava kaipuu, joka ryntää esiin kuin sulkunsa särkenyt tulvehtiva virta?
Hänen kasvonsa lähenevät kasvojani, hänen huulensa koskettavat huuliani. Pitkä, lämmin suudelma seuraa toistaan ja minä puserrun hervottomana hänen povelleen.
En ajattele mitään, en tajua mitään, mutta tunnen, että kaikki on nyt hyvin. Että onni, jota ikäni kaiken milloin tietoisena, milloin tietämättäni olin odottanut, oli nyt tullut ja sen ihanuus oli hurmaavampi kuin olin jaksanut kuvitellakaan. Se kantoi minua sylissään tuuditellen, kuletti sinne, missä tie satujen maahan on avoinna, missä verho tämän ja tuonpuoleisen väliltä on vedetty syrjään, missä aika ja ikuisuus yhtyvät, missä käsitteet "oikeasta" ja "väärästä" muuttuvat ja siteet katkeavat.
Kuinka kevyeltä tuntuukin nyt. On kuin kohoaisimme yhä kauemmaksi kiinteän aineen maailmasta hienoihin, puhtoisiin piireihin, valon, vapauden, sopusoinnun, maille. Minun ystäväni, kalleimpani, minun sieluni rakastettu, miksi eroaisimmekaan enää, miksi palaisimmekaan takaisin, jääkäämme tänne. Tämähän on meidän maailmamme.
* * * * *
Me muistelemme näitä kuluneita vuosia ja hetkiä, jolloin kaipaus tuntui raskaimmalle, jolloin kieltäymys eniten voimia kysyi. Me kerromme unia, joita olemme nähneet, joita toistemme ajatukset ja oma mielikuvitus ovat eteemme loihtineet.
– Mistä tiedät, rakas, etteitämänytkin ole vain unta?
– Siitä, että kuulen sinun äänesi, että tunnen huulillani sinun huultesi lämmön, että kuulen sinun sydämesi sykinnän. – Unikuva on kevyt ja hauras, kun sitä tavoitan, häviää se, mutta kun kierrän käsivarteni ympärillesi, tunnen että olet lihaa ja verta, siinä lepäät povellani pehmeänä, lämpimänä ja minusta tuntuu kuin sulkisin syliini elämäni onnen tämän ainoan kerran, ensimäisen, viimeisen kerran.
– Viimeisen, sanoit? – oi, se on totta! Hetket rientävät. Aika vaatii meidät takaisin sinne, mistä tulimme. Vielä hetki, minuutti – sekunti – silmänräpäys. Kuinka kalpeat ovat kasvosi, rakkaani, kuinka sinun kätesi vapisevat ja huulesi polttavat kuin kuumeisen. Voi, miksi en saa olla kanssasi, miksi en saa seurata mukanasi sinne, minne menet!
Tuulen puuskat kohahtelevat kolkosti alastomien puiden latvoissa ja aallot loiskuvat oudosti rantaan. Kuuluu kuin kuiskeita, salaperäisiä, pahaa ennustavia. On kuin hiiviskelisi kuunvalossa pitkiä varjoja ympärillämme. On niin kaameata, aivan kuin salaperäiset olennot vaanisivat meitä. Minä painaudun lähemmäksi rakastettuani ja vielä viimeisen kerran sulkee hän minut syliinsä ja puristaa rintaansa niin että olen vähällä tukehtua.
– Jää hyvästi, Anja, hyvästi ainaiseksi. –
Minä näen, miten hän vapisee, miten hänen kasvojansa vääntää tuska, ja tunnen miten kyyneleet kostuttavat kasvojani, kun hän suutelee minua.
Nousen lähteäkseni, mutta hän pyytää niin hartaasti että vielä hetken viipyisimme. Istahdan kivelle, hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Sivelen hänen tukkaansa, annan sormieni lomitse valua noiden pehmeiden tummain suortuvain ja puhelen hiljaa viihdytellen:
– Emme me eroa, tiedäthän sen. Pitkät matkat meidät ovat ennenkin erottaneet ja kumminkin olemme vaihtaneet ajatuksia. Me tapaamme edelleenkin toisemme näkymättömässä maailmassa, joka on yhtä todellinen kuin tämäkin. –
– Minusta tuntuu joskus kuin olisi se vielä todellisempikin kuin tämä, lausuu hän hiljaa.
Ilo välähtää sielussani taaskin keskellä raskaimman surun – että hän minut ymmärsi. Semmoinen olet, ystäväni, ei ole kukaan niinkuin sinä, ajattelin.
Kohotan päätä, joka lepää sylissäni, kosketan huulillani otsaa, joka on kylmä kuin kuolleen.
Kuljemme takaisin äänettöminä, mutta mieleni on levollisempi. Mistä se tuli, juuri nyt, kun onnettomuus ja kuolema kulkivat vierellämme, en tiedä, mutta minusta ehkä tuntui, että kunhän minua rakastaa, silloin voitan kaiken, yksin eronkin tuskan. Niin luulin vielä silloinkin kuu viimeisen kerran puristin hänen kättään. – Hyvästi! – Hyvästi! –
Hymyilemme toisillemme ja eroamme reippaasti, aivankuin ne, jotka pian tietävät tapaavansa. En uskaltanut katsoa hänen jälkeensä kun hän meni, poistui luotani ja katosi pimeään. Oh, minä en tohtinut laskea ainoatakaan ajatusta valloilleen, vaan kohdistin kaiken voimani noustakseni neljänteen kerrokseen pitkin autioita porraskäytäviä. Vähän väliä piti minun nojata kaidepuuhun, jalkani horjuivat, päätäni pyörrytti ja jokin siellä syvällä sisimmässäni valitti hiljaa: hän on poissa, poissa!
* * * * *
En muista tuskaa tämänveroista, jota näinä päivinä olen tuntenut. Olen kuljeskellut kuin mielipuoli saamatta selville ainoatakaan ajatusta, joka hiukankaan kiinnittäisi mieltäni, että saattaisin käydä edes työhön käsiksi. Mitä ajattelevatkaan muut, enhän voi heiltäkään täydellisesti peittää sisässäni vallitsevaa sekasortoa? Että minä jäinkin tänne! Miksi en seurannut häntä? Miksi revin olemukseni kahtia. Mitä iloa on minusta enää heille täällä. Minä näen, miten oudostellen he minua katselevat kuin keksisivät he minussa oireita mielenhäiriöön – ja siltä tosiaan näyttänenkin. Jos olisin voimakas, kuten soisin olevani, olisin tehnyt jonkun päättävän teon, joko seurannut häntä jollakin ihmeellisellä tavalla, tahi kuollut hänen syliinsä. Mutta minä en sellaiseen kykene, olen heikko raukka, jolta aina puuttuu voimaa tarvittaessa. Kärsiä, kuihtua hiljaa ikävääni, sen minä osaan, mutta se totisesti ei ole suuri taito. Miksi en jo aikoja ole sanonut Otolle, etten ole enää hänen, että rakastan toista ja pyytänyt, että kumminkin eroaisimme ystävinä. Ellei hän olisi antanut anteeksi loukkausta, olisi hän kuitenkin suostunut heti eroomme. Siksi ylpeä hän on, ettei hän päivääkään olisi pyytänyt minua luonaan viivähtämään. Poikamme olisi saanut valita välillämme ja tietenkin valinnut isän, he ovat aina olleet yhtä. Hetken häiriö pesässä minun lähdettyäni ja sitte kaikki taaskin entisellään. Mutta minä pelkäsin tekeväni heidät onnettomiksi – – pelkäsin – niin semmoista se on. Mikä olikin vain siinä, että minulta ratkaisun hetkenä puuttuivoimaa. Voi minua! –
Kuormani kävi päivä päivältä raskaammaksi, lopulta tuntui se ylivoimaiselta. Ei tuottanut enää helpoitusta se, että sen piirsin paperille. Minun täytyi löytääelävä ihminen, jolle kertoa, paljastaa sisäiset taisteluni, saada myötätuntoa ja lohdusta. Minun täytyi saada itkeä itseni väsyksiin asti, ei yksin, sillä pelkään yksinäisyyttä nyt, tuntuu kuin menisi järkeni sekaisin. Minun täytyi saada jakaa tämä suruni jonkun toisen kanssa. Kuka muu tuo toinen olisi ollut kuin Alina, joka niin usein oli tarvinnut minun osanottoani huolista rikkaan elämänsä varrella. Kenties hän nyt voi auttaa minua, nyt kun minä tarvitsen häntä, kerran.
Menin hänen luokseen, pyysin häntä keskeyttämättä kuuntelemaan kertomustani ja rukoilin, että hän koettaisi ymmärtää minua. Sitte kerroin minä alusta alkain, aukaisin ovet unelmieni maahan ja koetin näyttää hänelle kaiken minkä sinne olin koonnut; hänen täytyi ymmärtää miten syvä, puhdas ja pyhä oli rakkauteni, miten se oli minulle elämäänikin kalliimpi. Kerroin hänestä, meidän keskusteluistamme, miten me ymmärsimme toisiamme aina, miten me usein sanattomastikin saatoimme vaihtaa ajatuksia, vieläpä pitkien matkojen takaakin.
– Ei ole kukaan niinkuin hän, en ole vielä koskaan tavannut miestä, jota ollenkaan voisi häneen verrata. Oli vahinko, Alina, ettet tullut häntä tuntemaan, lopetin.
Ja minä olin odottanut, että hän ojentaa minulle ystävän käden, että saan painaa pääni hänen syliinsä ja suuren suruni kyynelin lieventää, ja että hän sanoo: itke, Anja, itke, kunnes kuivuvat kyyneltesi lähteet, sielusi seestyy, kirkastuu ja sinä näet, että kaikki toivosi ei vielä ole menetetty. Ole rohkea, ja reipas ystäväni, äläkä kuluta voimiasi lohduttomassa surussasi. Miettikäämme mitä sinun olisi tehtävä. – Niin toivoin hänen sanovan ja niin olisin minä hänenä sanonut. Toisin kumminkin kävi.
– Anja parka! sanoi hän surkutellen, noin sitä tunteet saattavat ihmisen eksyttää, mutta kyllä sinä siitä vielä selviydyt, selviydyt niinkin, usko vain. Olet nyt kuin unessa, ja oli hyvä, että kerroit sen minulle, että saan sinut herättää. En käsitä miten sinähäneenihastuit, joka ei ollut edes minkään näköinenkään ja vielä kun oma Ottosi on puolta komeampi. Hänen luonnettaan en kyllä tuntenut, mutta olen hänestä sensijaan hyvin paljonkuullutja olen sitä mieltä, että sellaista miestä ei ollenkaan voi asettaa sinun Ottosi rinnalle.
Hän kertoi sitte puheita, joita oli kuullut. Pyysin, että hän lopettaisi ja selitin, että rakastin häntä itseään, enkä hänen vikojaan ja erehdyksiään. Alina vaan jatkoi, hyvässä tarkoituksessa kyllä, sillä hänhän tahtoi minut "herättää", ja "avata silmäni rakkauden sokeudesta." Myrkkynä valui se vereeni, maailma musteni silmissäni. Tunsin rinnassani kivun kuin tikarin piston. Jos ystävättäreni tietäisi, niin varmaan hän lopettaisi – – – ei, hän jatkaa yhä.
"Taiteilijaluonne hän oli, siis samanlainen kuin muutkin. Kevyttä väkeä ovat, huikentelevia, mutta hurmata ja lumota kyllä osaavat."
– Ei hän ole milloinkaan koettanut minua lumota, ei vähimmälläkään sanalla tai teolla. Väärin sinä häntä tuomitset, minä hänet tunnen, näetkös, sinä olet vain jotain"kuullut". Jos meitä, sinua tai minua, arvosteltaisiin sen mukaan mitä meistä joskus on kuulunut, saattaisi kuva olla aivan väärä.
Apua olin tullut etsimään, vaan täältä sitä ei lähtenyt ja ymmärsin nyt, että sitä ei lähtenyt mistään. Yksin on minun tyhjennettävä kärsimysteni kalkki. Nousin hyvästelläkseni, sillä yhä sietämättömämmäksi kävi oloni täällä. Alina vielä saattoi minut lähimpään kadun kulmaan ja puheli yhä minun vaietessani. "Ole sinä vain kuten ennenkin, unohda pois tämä mikä oli, näethän että kohtalo johdatti kaikki sinun parhaaksesi. Olipa hyvä, että joutui täältä pois, kuka tietää kuinka olisi lopuksi käynyt. Olisipa ollut sääli sinua ja Ottoakin, semmoinen kunnon mies, ei toista parempaa. Ei, koeta sinä poistaa mielestäsi joutavat haaveet ja rakasta häntä, joka on omasi ja joka on rakkautesi arvoinen."
Pääsin hänestä vihdoinkin eroon ja riensin kotiin. Heittäydyin sohvalle ja itkin, itkin kuten itkee lapsi, jonka leikin armoton, "järkevä" aikuinen katkaisi, viskeli pois kuusen ja männyn kävyt selittäen, että ne eivät ole lehmiä ja lampaita, vaan käpyjä. Mutta lapsi olipitänytniitä eläiminä, rakastanut ja hoitanut niitä, puhellut niille, niin, eivätkö ne hänelle silloinniitä olleet. Oh, mikä oikeastaan on totta, mikä on harhaa?
* * * * *
Olen tehnyt sellaista, jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Olen aukaissut ovet salattuun maailmaan ja vienyt sinne vieraan, joka ei ollut tottunut siellä liikuskelemaan, ja seuraus oli se, että sieltä kaikkein hienoimmat ja arimmat esineet hänen raskaasta varomattomasta kosketuksestaan särkyivät. Hän ei edes nähnyt sen kauneutta, hänen aistimensa eivät havainneet sen puhdasta kuulakkuutta. Hän näki siellä aivan toista kuin minä. Kuinka vaikeata minun nyt on, sillä vasten tahtoani pyrin katselemaan asioita hänen silmillään, näkemään hänen näkemyksiään. Se sekoittaa katkeruutta murheeseeni, joka oli minulle pyhintä. Ihanaa oli häntä ajatella milloin ikävällä kaivaten, milloin yhdessäoloamme onnellisena muistellen. Hänen nimensä minä aamuisin herätessäni ensimäisenä mainitsin ja illalla uneen vaipuessani se äänettömänä huokauksena huulilleni raukesi. En koskaan antanut ainoankaan epäilyksen tai pahan ajatuksen himmentää pyhättöä, jonka sieluni sisimpään olin hänelle rakentanut. Hänelle, joka oli kaikkeni. Oh, nuo myrkylliset puheet, joita Alina-parka ymmärtämättömyydessään kertoili, nuo suusta suuhun kulkeneet, nuo ilkeät, tahraiset, pahantahtoisilla ajatuksilla tuetut. Ne kulkevat kierrellen kuin itsenäiset oliot, kuin inhottavat luikertelevat käärmeet ja takertuvat minuun kiinni kun häntä muistelen. Eikä minulla ole minne paeta. – Unelmieni maa, miksi minulta sulkeuduit?
* * * * *
Se oli heikkoutta taaskin! Miksi minä annan muiden itseeni vaikuttaa? Enkö minä häntä tuntenut, enkö minä ole katsellut hänen sielunsa syvimpään? Minähän sen tiedän, minkälainen hän oli pohjaltaan, tuskin kukaan muu häntä tunsikaan niinkuin minä. Mutta se on nyt onneksi ohi. Ehjänä ja kirkkaana päilyy jälleen vedenpinta, jonka hetkeksi särki sinne viskattu kivi. Taas kuvastuu siihen sisäisen maailmani ihanuus ja minun suruni on nyt tyyntä alistumista. – Niin on, kuin olla pitääkin.
* * * * *
Olen ollut verrattain tyynenä nämä viisi viikkoa. Joka aamu ja ilta olen sulkeutunut huoneeseeni hetkiseksi, lähettääkseni hänelle hyviä, rohkaisevia ajatuksia, ja toisinaan tuntuu kuin hän tuntisi ja ottaisi ne tietoisena vastaan. Olen melkein varma, että hän ainakin vielä on vahingoittumaton. – Joskus hekkumoin minä aatokselle, että hän tulee vielä takaisin, että minä saan painaa hänet surusta sairasta sydäntäni vasten. Oi, en uskalla ajatella sellaista onnea, sen pelkkä kuvittelukin saattaa minut huumaantumaan. Ja tiedänhän minä, että toisin käy. –
* * * * *
Mikä on tämä tuska! Olen varmaankin nähnyt kauheata unta, mutta en jaksa muistaa sieluni yöllisiä kokemuksia. Vilunväreet kulkevat kautta ruumiini, minua vapisuttaa tuntematon kauhu. Olen kenties sairas. Koetan maata hiljaa ja rauhoittaa itseäni, ollakseni häiritsemättä muita. Kylmä hiki valuu karpaloina otsaltani, mutta muuten on kuin olisin kuumeessa.
Suljen silmäni ja koetan nukkua uudelleen. Minä näen paksun savun sakeuttaman ilman, jonka tuokiossa leikkaa punainen lieska. Kuulen jyskeen ja tunnen maan allani vapisevan. Kuuluu rutinaa, ulvontaa ja pamahduksia..
Jo hiljenee ja etenee melske. Näen aavan, lumisen kentän, jonka yllä tähdet kylmästi palavat. Kuljen autiota seutua, kahlailen nietoksissa ja luulen olevani yksin erämaassa, kun tuulenkin voimakkaan ja raskaan huokauksen vierelläni.
Ah, hevonen siinä makaa verissään, takajalat pahoin murskautuneena kurkottaen kaulaansa. Se katsoo minuun silmissään kuvaamaton katse. On kuin anoisi se apua, pyytäisi, rukoilisi minua pelastamaan sitä. Sydäntäni särkee, mutta minä en voi mitään, en yhtään mitään. Hevonen näkee, että aijon lähteä ja jättää sen. Se päästää hiljaisen valituksen, joka muistuttaa ihmisääntä ja paksuna huuruna puhaltuu lämmin ilma sen sieraimista pakkasyöhön. En tahdo nähdä sen kuolinkamppailua, en tahdo nähdä viimeistä katsetta sen sammuvista silmistä, pois minun pitää päästä!
Minä riennän pois niin kiireesti kuin voin, mutta jalkani kompastuvat johonkin ja minä tupsahdan suulleni hankeen. Mikä se on? Ruumis, vielä puoleksi lämmin, ei, hän elää vielä, vaikka on jo milt'ei jähmettynyt maatessaan puoleksi lumeen hautautuneena. Hänen ohimossaan on haava, josta tihkuva veri yhä suurentaa punaista täplää hangella.
Mitä minä voisin tehdä tuon nuorukaisen hyväksi? En mitään! Minun täytyy jättää hänet oman onnensa nojaan.
Kuu valaisee kirkkaasti lakeutta. Näen ruumiin ruumiin vieressä, joukossa haavoittuneita, jotka vielä näyttävät elon merkkiä. Missä nousee käsi, missä kohottautuu pää. Rukoukset, tuskanhuudahdukset, voihkina ja valitukset täyttävät tienoon.
Taas kiirehdin kulkuani toivoen että vihdoinkin löydän pois tältä kauhun kentältä. Vaivaloista on eteenpäin pääsy, lumi vajottaa, jalka kompastuu.
Jo loppuu aukeama ja alkaa suuri, synkkä metsä. Ei näy kaatuneita enää. Helpotuksesta huo'ahtaen istun hangelle levähtämään, kun taaskin silmäni keksivät maassa makaavan miehen. Jo ensi silmäykseltä tunnen tuon solakan vartalon ja tummat hiukset, joiden sekaan oli nyt entistä enemmän harmaata ilmaantunut. Kasvot maata vasten hän lepäsi, mutta kivääriä pitelevä käsi oli kovin kuihtunut.
Polvistun hänen viereensä ja kosketan päätä, jonka kylmä elottomuus saa minut värisemään. – Minun kalleimpani!
* * * * *
Tuskani herätti minut. – Kuinka pitkä onkaan tämä yö! Kuinka hirveitä unia minun pitää nähdä! Tahtoisin nousta lopettaakseni uneksimisen, mutta pääni on raskas ja jäseneni hervottomat ja pian sukellan minä takaisin unien hämärään.
Istun taaskin kinoksessa puoleksi vajonneena pehmeään lumeen, mutta minua ei palele, sillä minua ympäröivä metsä on kuin hienon hieno, vitivalkoinen untuvapilvi. Hän on luonani. Käteni lepää hänen kädessään ja minä tunnen hänen olemuksestaan heijastuvan rakkauden sulon. Mitkään sanat eivät kykene kuvailemaan onneani saatuani takaisin kaivattuni ja juuri silloin kun luulin hänet kadottaneeni. Minä puristaudun häntä lähemmäksi, minä painaudun hänen rinnoilleen ja pyydän, että hän ei minua enää jättäisi. Hän suutelee kättäni, poskeani ja otsaani, hän katsoo hymyillen minua silmiin ja taivaalta tulvivan iltaruskon punerrus luo rusoittavan hohteen hänen kasvoilleen, jotka ovat kauniimmat kuin koskaan ennen ja silmät, ne loistavat niin, että häikäisee niihin katsoa. Koko taivaanranta hehkuu ja liekehtii ruskon purppurassa. Kinoksille valautuu ruusuinen puna ja silmäni eivät erota muuta kuin säkenöivän taivaan ja sen värejä heijastavan tasaisen valkean maan. Kuulen säveleet, niin vienot ja ihmeellisen ihanat. Käännyn ystäväni puoleen ja hän vastaa sanattomaan kysymykseeni:
– Ne soivat minun sielussani, ne soivat sinulle, Anja, joka olet ne herättänyt. Tapailin niitä viuluuni jo siellä, mutta vasta täällä sain niille muodon. –
Niin puhelee hän, mutta minun onneni on liian suuri. Rintani täyttyy ja omituinen tukehduttava tunne pusertaa sydäntäni. On kuin täytyisi minun herätä taaskin. Puserran lujasti ystäväni kättä pidättääkseni hänet luonani. Kaunis unikuva katoaa kumminkin. Aukaisen silmäni ja löydän itseni yksin vuoteessani.
* * * * *
Mitähän merkitsevät nämä unet? Ne eivät olleet ollenkaan tavallisia, vaan oli kuin sieluni olisi maatessani vaeltanut tuntemattomia teitä. En voi olla uskomatta että jotain on hänelle tapahtunut. Kunpa saisin siitä varman selvyyden.
Koetan päästä ajatus-yhteyteen hänen kanssaan, mutta en tiedä mikä sulkee tien. Onko hän jo mennyt? Eikö kaikkivoipa rakkaus aukaise aatokselle tietä kuoleman porttienkin lävitse? Miksi ei hänen sielunsa vapauden saatuaan lennä luokseni halki Tuonelan hämärän? Tahi ehkä se onnistuu nyt vain unessa, kenties saan nähdä pian hänet uudelleen. Älä jätä minua, ystäväni, älä jätä, kohta olen siellä minäkin. Mitä minulla on enää täällä, jos kerran sinä olet poissa!
* * * * *
Viikkoja on kulunut. Nyt vasta sain asiasta varman tiedon, eikä se minua ollenkaan hämmästyttänyt, siksi vakuutettu olin sisäisen tuntemukseni luotettavuudesta. Oli kenties kumminkin joku salainen toivonkipinä sydämessäni piileskellyt, koska tuntui nyt, kuin jotain minussa olisi ratkennut.
Joku toveri varmaan oli hänen taskustaan löytänyt tuon Paavolle osoitetun kortin, joka sisälsi sanat:
"Tervehdän teitä kaikkia. Jääkää hyvästi!K. K."
Varmaan oli hän tämän jättänyt taskuunsa juuri sen tapahtuman varalle, joka sitte tapahtuikin. Siitähän tiesi eloon jäänyt toveri minne hänen oli ilmoitettava. Niinpä olikin tyhjälle paikalle vieraalla käsialalla piirretty kuolinpäivä ja taistelupaikka. Pyysin Paavoa luovuttamaan kortin minulle ja olen kantanut sitä povellani kuin pyhäinjäännöstä. Elän kuin jossakin houreessa. En saata edes itkeä, mutta ohimoitani polttaa ja silmiäni särkee kummasti. Tunteeni ovat kuin turtuneet, minä en varmaankaan ole oikein selvillä mitä on tapahtunut.
* * * * *
Elän nykyisin kuin kahdessa eri maailmassa. Sitä ei tietenkään voi jatkua pitkälle, ja minä tunnenkin jo miten aste asteelta lähenen sitä toista samalla kuin tästä irtaannun. Tässä pidättää minua vielä ruumiissani jälellä oleva elinvoima, sekä kiintymys lapseeni, mutta siellä asuu jo henkeni, siellä on rakkauteni.
On ihmeellistä, miten minusta usein tuntuu kuin olisi hän lähelläni, erittäinkin yksin ollessani, mutta joskus myös muidenkin seurassa. Silloin olen hajamielinen, enkä tahdo jaksaa seurata keskustelua.
Mutta yöllä olen minä täydellisesti oma itseni. Se mikä päivällä on vain heikko tuntemus, on yöllä täysi todellisuus. Kun aistimieni toiminta lakkaa ja henkeni sukeltaa kaikkeuteen, silloin seisoo edessäni hän, ilmielävänä, kauniina ja nuorekkaana. Yhdessä kuljemme outoja teitä. Hän kuljettaa minua kautta ihanimpien maisemien, mitä milloinkaan olen nähnyt ja vielä herätessänikin tunnen yöllisen onneni heijastuksen.
* * * * *
Ruumiini on väsynyt. Tunnen rinnassani omituisen täyttävän tunteen, joka toisinaan haittaa kovasti hengitystäni. Oton pyynnöstä annoin lääkärin tutkia itseäni. "Sydän kasvaa. Se on jo puolta suurempi kuin pitäisi. Välttäkää kaikin mokomin mielenliikutuksia y.m." – – Niin, minä ymmärrän ja alan varustautua matkalle.
Otto kulkee hiljaisena, alla päin. Hän suree. Minun täytyy puhua hänelle pian – voimani heikkenevät. Ei ole helppoa alottaa, pelkään, että hänen on vaikeata ymmärtää.
Se on nyt tehty, tahi minun ei tarvinnutkaan, sillä heti kun alotin teki hän torjuvan liikkeen.
– Tiedän kaikki, olen lukenut sen kasvoistasi. En ole puhunut mitään, en ole tahtonut sekaantua ollenkaan, vaan annoin asiain mennä omaa menoaan. Toivon, etten ole sinua häirinnyt.
Niin hän puhui, hyvä, kunnon ystäväni. Paljon on varmaan sinullakin ollut yksinäisyydessä kestettävänä; sen sinulle tulevaisuus korvatkoon. Toivon, että löydät omasi sinäkin, jonka saat vapaasti omistaa. Oi, ihanaa on kuulua sille, jota rakastaa, kuulua kokonaan ja esteettömästi. – Niin, elämä, eikö sinun ole sääli minua… ei, minä en valita. – Kuinka sitä saattaa olla itsekäs, aina ne omat pyyteet tulevat esille. Ei, kaikki on hyvin niinkuin on. Tyydyn tahtoosi, Isä.
* * * * *
Sopusointu kodissamme kasvaa sitä mukaa kuin aika lyhenee. On kuin kaikki hiljenisi, tyyntyisi ja asettuisi ennen suuren ratkaisun tuloa. Minä koetan toisinaan olla hilpeä karkoittaakseni miesten kasvoilta tuon raskaan surumielisyyden, mutta se ei oikein ota onnistuakseen; siksi tuntuu kuin meillä nykyisin hallitseisi tuo määrätty tunnelma, on kuin kukin meistä olisi siihen viritetty, siksi me ehkä ymmärrämmekin toisemme paremmin kuin koskaan ennen.
* * * * *
Voimani yhä heikkenevät, mutta minä voin vielä jonkunverran liikuskella ulkona. Kun Otto on liikkeessä ja Paavo koulussa, kävelen yksinäni kaupungilla. Tunnen kummallista irtaantumista kaikesta. Olen kuin matkustaja, joka on kauvan oleskellut vieraalla paikkakunnalla, on usein ikävöinyt kotiaan ja nyt tietää lähtöhetken olevan lähellä. Hän tulee asemalle, katsoo kelloa ja on puoleksi tyytyväinen, että juna viivästyy. Rakkaaksi on ehtinyt käydä tämäkin paikka. Katse kulkee verkalleen taaksepäin sinne, mistä hän tuli. Tuossa kerran tuskitellen kuljin, pimeys piiritti, rankkasade pieksi kasvojani ja vihuri reuhtoi vaatteitani. Tässä umpihankea kahlasin, tietä etsien, enkä tietänyt, että sitä myöten juuri kuljin. Mutta paistoi se aurinkokin toisinaan. Oli ihania kesäisiä päiviä, oli kukkia tienvarsilla ja lintujen laulua ilmassa. Paljon oli hyvää täälläkin, ei kuitenkaan niin, että jäädä haluaisin, – ei, vaan kiitän hyvästä, jonka sain. Kello lyö toisen, kolmannen kerran. Hän silmäilee hyvästellen seutua vielä kerran. Juna viheltää ja syöksyy pois. Kotiin, kotiin! Oi kiiruhda, riennä! Kaiho kasvaa, kuluneen eronajan ikävä polttaa! Hän ei muistele enää sitä, mikä jää, vaan autuaasta odotuksesta väristen vuottaa hetkeä sulkeutuakseen rakastettunsa syliin.
* * * * *
Niin äkkiä saattaa kaikki muuttua! Muistelen itseäni kolmisen vuotta takaperin, miten raskasta olisi silloin ollut elämästä luopua. Tunsinhan minä silloinkin näkymättömän maailman olemassa olon, mutta niin vieraana ja kaukaisena sitä pidin. Aste asteelta se sitten läheni ja nyt on kuin suurin osa minusta jo kuuluisikin sinne. Kaikki siteet ovat irtautuneet. Olen valmis muuttamaan kutsun saatuani.
Olen iloinen, että tautini on enimmäkseen tuskaton; tuo täyttävä, tukehduttava tunne ei tunnu aina, vaikkakin se päivä päivältä tulee voimakkaammaksi. Koetan tuskan aikanakin pysyä tyynenä ja ajatella, että minäitseen kärsi, ainoastaan ruumiini, jonka täytyy riutua ennenkuin pääsen vapauteen. On paljon helpompisiten. Olen nähnyt muita, jotka ovat käyneet tämän saman tien. Muistan setävainajaani, joka kärsi hirveitä tuskia tautinsa tähden. Eräänä vapunpäivänä menin hänen luokseen reippaana ja elämänhalua uhkuvana. Asetin pöydälle tuomani kukkavihon ja kysyin miten yö oli kulunut. Hän katsoi minuun melkein villisti ja kivun vääristämillä kasvoillaan oli katkera hymy. "Tuskaa, tuskaa, samanlaisia ovat yöt, yhtäläisiä päivät. Onko kenenkään tarvinnut kärsiä niinkuin minun. Eikö tämä elämä ole kurjan kurjaa?"
Mitä vastasin minä, jolle elämä oli valoisa ja toiveita täynnä? Loin silmäni maahan kuin häveten, että olin ollut iloinen, vaikka tiesin hänen niin kärsivän. Siihen loppui silloin minun vappuiloni. Ukko rukka. Hän kärsi silloin, nyt on minun vuoroni ja pahin on kai vielä edessä. Kunhan vain voisin olla valituksillani häiritsemättä muiden onnea.
* * * * *
Hiljaa lepattaa vielä sammuva liekki. Voi kuinka toisinaan kouristaa tuota sydän parkaani – mutta varmaankin se loppuu pian. Joskus on kuin olisin jo erilläni tästä sairaasta ruumiistani ja minusta tuntuu kuin katselisin sivustapäin sen kamppailua, näen miten huulet sinettyvät ja kasvoille heruu kylmä hiki. Kohta katkeaa yhdistävä lanka ja alkaa vapaus.
Kuinka minä heitä hyvästellessäni siunaan rakasta pikkupoikaani ja hyvää, kunnollista Ottoani. Kuinka minä olen heidän puolestaan rukoillut näinä unettomina tuskan öinä. Olen hyvästellyt jok'ikisen esineen tässä kodissa, jota kerran niin valoisin toivein perustimme. Joka kappaleella on historiansa. Yksitellen me vähin varoin niitä hankimme ja joka kapineesta erikseen iloitsimme. Muistini on kirkastunut ja minä katselen elämääni alusta loppuun, selailen sitä kuin kirjaa ja alleviivaan huomattavampia paikkoja.
* * * * *
Jää hyvästi sinäkin, pikku kirjaseni, jonka lehdet niin usein kyynelin kastelin. Olit yksinäisen sieluni ystävä, suruni säilyttäjä, tuskieni huojentaja, kunnes kuorma keveni. En enää tunne sen painoa. Vielä on kapea pimeä sola, mutta sen lävitse jo pilkoittaa ikuinen valkeus. Jo hiljenee mainen humu ja ikuisuuksien pyhä, hiljainen soitto kaikuu korviini, kuin kaukaisen meren kohina, kuin äitini kehtolaulu – kuin ystävän kutsuva kuiske. – – Näen hämärässä ikkunakomerossa lintuhäkin. Hiilos liedessä sammuu, muut sikeimmässä unessaan nukkuvat… Jo pilkoittaa päivän ensi säde. Kuuluu liverrys niin kumman kaihoisa… Häkki avautuu, heikko ilonhuudahdus tunkeutuu kauvan ahdistetusta rinnasta ja pikkulintu parka on – vapaa.