Tammi kaatuu, oksat varisevat.
Verkkasesti ajoi yksinäinen ratsastaja keväiseltään jo sulautumistilassa olevain maisemain läpi iltahämärissä Perniöstä etelään päin Pohjan pitäjää kohden. Tie, jota hän ajoi, oli musta ja lionnut, hevosen oli siitä vaikea illan pimetessä löytää kovinta kohtaa ja usein sillä upottikin jalka, taikka yritti se kompastumaan kaljamalla. Mutta ratsastaja kiirehti sitä siltä yhä parantamaan vauhtiaan.
— Hölkkää pois, taival on pitkä…!
Tämä yksinäinen ratsastaja, joka siten usein kohottausi hevostaan kannustamaan, oli Kaspar Gröning. Mutta sillävälin hän ratsasti pää kumarassa ja hervotonna suitsia pidellen, ikäänkuin vaipuneena raskaita mietteitä hautomaan. Ei hän oikeastaan tiennyt, miksi hänen mielessään risteili niin synkkiä aavistuksia eikä mistä ne mustat mietteet nyt olivat kotosin. Vaikuttiko siihen tuo illan yksinäinen, jylhä hiljaisuus, jonka keskestä ainoastaan joskus kuului huokauksentapaista huminaa, kun tuuli heilautti metsän mustina seisovain puiden latvoja, vai syntyivätkö nuo tuumat niistä tapauksista, joiden vaikutuksesta hän näin yksin oli tälle öiselle matkalle joutunut…? Niin, ne olivat varmaankin lainamietteitä, tarttuneita Ebba-rouvan huolista ja epäilyksistä … hänen emäntäänsä olivat koko päivän synkät aavistukset vaivanneet.
— Pysy tiellä, ruuna, elä nuku!
Tälle yksinäiselle ratsastukselle oli Klaus Flemingin kirjuri äsken lähtenyt Perniön kuninkaankartanosta, johon he samana päivänä Ebba-rouvan kanssa reellä olivat saapuneet Kuitiasta. Marski, joka oli ollut Pikkalassa, oli näet erityisen sanantuojan kautta kutsunut vaimonsa ja kirjurinsa vastaansa tuohon Perniön kuninkaankartanoon, jossa hän lupasi heitä odottaa. He olivat kohta lähteneet matkalle, Ebba-rouva aivan hätääntyneenä tuosta oudosta kutsusta, ja kärsimätönnä oli hän ikävöinyt perillepääsön hetkeä tavatakseen miehensä. Mutta kun he, kelirikon vuoksi myöhemmin kuin oli sovittu, saapuivat Perniöön, ei marski siellä vielä ollutkaan. Silloin oli Ebba-rouvan levottomuus kiihtynyt äärimmilleen, hän oli itse aikonut lähteä yötä myöten jatkamaan matkaansa vaikkapa Pikkalaan asti, kunnes miehensä tapaisi. Vaan sellainen ponnistus olisi toki tällaisella kelillä ollut hänelle liian rasittava ja siksi oli Gröning tarjoutunut yksin yön läpi edellä ratsastamaan marskia vastaan, hankkiakseen tietoja hänen viipymisensä syistä…
— No, välemmin ruuna, meidän täytyy joutua…!
Ruuna paransi vähän vauhtiaan kun ehti aavikolle, missä tienpaikan paremmin näki, mutta hiljenti taas, kun metsään tultiin. Ja mies selässä jatkoi ääneti mietteitään.
Kummallinen se oli ollutkin tämä marskin kutsu, koskaan ennen ei hän ollut tällä tavoin pyytänyt Ebba-rouvaa vastaansa … mistä tämä hellyys ja ikävä nyt yhtäkkiä oli kotosin…? Aina Pohjanmaanretkeltään palattuaan oli marski ollut omituisen hiljainen ja talttunut, ikäänkuin luontonsa olisi pehmennyt. Tuo kapina oli häneen syvästi koskenut ja tuntuipa aivan siltä, kuin hänkin olisi jotakin varonut…? Mitävarten hän yksin oli sinne Pikkalaan lähtenytkin, ei malttanut odottaa, kunnes hän, Gröning, olisi Turusta mukaan ehtinyt … ja olisihan hän hyvästi ehtinytkin, ellei se tyttö silloin juuri olisi ottanut kadotakseen… Kummia kujeita … ai, ai, sinä lankomies…! Siellä se nyt marski viipyy, mikä lie syynä…
Ilta kului, verkkaaseen edistyi matka. Hevonen oli väsynyt ja uupumus rupesi yön lähetessä voittamaan miehenkin. Mutta ei siinä auttanut säästää kumpastakaan, Gröning vain kiirehti ratsuaan. Lepäämättä hän aikoi läpi yön kulkea, kunnes yhyttäisi isäntänsä, aikoi vain Pohjan kievarista vaihtaa vereksen hevosen alleen. Marski oli hänetkin kutsunut luokseen, siksi täytyi joutua, ja Ebba-rouvalle piti myös viipymättä saada laitetuksi lohduttava sana … jos mahdollista lohduttava…
Jo aukeni vihdoin kylänpaikka esiin, siinä oli Pohjan pitäjän kirkko, ja Gröning kannusti ratsuaan, ajaen pyrynä kievarin pihalle. Vaan täällä hän, äkkiä pysähdyttyään, vielä tuokioksi jäi satulaan istumaan … hän oli tuntenut marskin matkareen pihalla. Kohta siihen ilmestyi marskin seurassa olleita huovejakin, vanha Eenokki etupäässä käveli verkalleen hänen luokseen.
— Marski on siis yöpynyt tähän? kysyi Gröning kummastuneena, sillä marskin ei ollut juuri tapana näillä matkoilla yöpyä, hän nukkui reessä ja ajoi yhteen pohteeseen.
Eenokki nyökäytti päätään mitään vastaamatta. Gröning hyppäsi satulasta ja uteli levottomampana:
— Onko hän sairas, hä, mikset vastaa?
— Hän makaa tuolla tuvassa.
Vanhan huovipäällikön ääni oli alakuloinen ja melkein kuin toivoton. Hän, itse rautamarski, oli jäänyt sairaana makaamaan kievarin vuoteelle, johan se tuntui kovin oudolta ja avuttomalta. Tämä ei Klaus-herran karaistujen huovien mielestä tiennyt mitään hyvää ja siksi he kuin turvattomina astelivat pihalla ja pirtissä, toisiaankaan paljo puhuttelematta.
— Milloin hän sairastui? kyseli Gröning vielä.
— Hän oli pahoinvoipa jo Pikkalasta lähdettäissä, vaan tahtoi kumminkin joutua rouvaansa vastaan. Mutta täältä hän ei jaksanut enää eteenpäin.
Gröning kiirehti sisään matkustajatupaan. Huone oli puolipimeä. Lieden ääressä, sitä pimentäen, seisoi mestari Markkus, jonka Ebba-rouva oli Kuitiasta, huolissaan miehensä terveydestä, laittanut Klaun mukaan, seisoi siinä kattilaa hämmentäen, nähtävästi keittäen potilaalle joitakin lääkkeitä. Varjossa, karsinanurkassa, oli suuri vuode ja siinä makasi Suomen mahtava marski kalpeana ja äänetönnä, silmät miettiväisinä kattoon päin tähdättyinä. Gröning astui lähemmäs ja silloin marski hänet huomasi; hän vilkastui kohta ja virkkoi iloisella äänellä:
— Olipa hyvä, poikani, että saavuit. Makasin tässä juuri ja mietin, ehtisitkö tulla, — sen arvasin, ettei Ebba tänne tällä kelillä joudu.
— Hän on Perniössä, hän pyysi kohta lähettämään sanan terveydestänne.
— Ei huolita häntä huolettaa … ehkä jo aamulla jaksammekin jatkaa matkaa. Taikka ellemme… No niin, istu tähän tarinoimaan, tahdon tietää kuulumisia … en voi kumminkaan nukkua.
Marskin ääni oli melkein kuiskaava ja siksi Gröning istahti aivan hänen päänalusensa viereen, jotta sairaan ei puhuessaan tarvitseisi rasittaa ääntään. Hän kertoi lyhyesti uusimpia kuulumisia Turusta ja koko maasta: kapinan laineet näyttävät kokonaan laskeutuneen, hyvillä toiveilla Turussa odotettiin meren aukenemista… Niitä kertoessaan hän miltei säälien katseli, kuinka lauenneilta nyt näyttivät marskin ennen niin voimakkaat piirteet ja kuinka syvän varjon tuuheat kulmakarvat loivat kalvenneille kasvoille. Vaan marski viskasi peiton syrjälle rinnaltaan, jota se tuntui ahdistavan, ja jatkoi:
— Niin, kevät kiirehtii, meri aukiaa, meidän täytyy pian joutuaTurkuun. Onko saapunut vereksiä tietoja herttuan hommista?
— Kelirikko on katkassut kaiken liikkeen meren yli…
— Niin, hän voi siellä nyt salaisuudessa varustaida matkalleen. EntäPuolasta, eikö sieltäkään kuulu mitään?
— Ei mitään,
— Rex crastinus! Ja kumminkin pitäisi Sigismundon juuri nyt, ei ainoastaan julistaa saapumisestaan Suomeen, vaan myöskin saapua. Juuri nyt! Hetki käy ratkaisevaksi. Herttuan vallanhimo, kaikki hänen salaset hankkeensa olisivat juuri nyt muserrettavat, muuten katsokoon kuningas valtaistuintaan. Olemme siitä hänelle selvästi kirjoittaneet. Vaan hän ei tule … ei saa lähdetyksi…
Marski makasi hetkisen ääneti, ja suonet hänen ohimoillaan näyttivät pingoittuvan. Mestari Markkus tarjosi hänelle maljan höyryävää keitostaan ja varotti häntä puhumalla kiihottamasta mieltään ja rasittamasta voimiaan. Vaan marski viittasi häntä laskemaan syrjään maljan.
— Tunti sitten join kauhallisen keitostasi, kelpo Markkus. En hikoile, en nuku. Rohtosi ovat ehkä hyvät, vaan minussa täytyy luonnon voittaa, voittaa tai taittua.
Ja haavurin varoituksista huolimatta jatkoi hän puhettaan:
— Vai ei mitään Puolasta … no, ehkä emme häntä täällä tarvitsekaan. Laivasto on ensi avovedellä valmis purjehtimaan Pikkalasta ja se onkin nyt kelpo kunnossa. Ja Turun linnaa kestää herttuan hyvän aikaa paukuttaa… Vaan jos kuningas nyt saapuisi, emme me täällä herttuaa odottaisikaan. Me purjehtisimme kohastaan Tukholmaan, keräisimme Ruotsin tyytymättömät joukkoomme ja ajaisimme parissa päivässä Kaarlon herttuakuntaansa, — kiittäköön onneaan, jos saa pysyä siellä. Ja hallitus Ruotsissa uudelle kannalle…
— Jäisittekö itse sinne? kysyi Gröning, hänkin jo marskin kuvauksista innostuneena.
— Minä, en, en koskaan, ei meillä ole sitä kunnianhimoa. Ei, Suomeen me palaisimme, meillä on täällä paljo toimitettavaa ja tämän maan hallintoon tahtoisimme käyttää viimeiset vuotemme. Näihin asti on hallintomme Suomessa ollut kuin sotakomentoa, raudankovaa ja armotonta … niin, niin, se on ollut liian kovaa, vaan se on ollut pakosta. Mutta sitten, rauhan palattua, tahtoisimme vielä katsoa, mitä voitaisiin tehdä tämän kiusaantuneen kansan hyväksi…
Heikolla äänellä, mutta innostuneena ja tuumiinsa kiintyneenä marski näitä kuvaili. Hän oli vilkastunut, kääntelihe vuoteellaan, poskille kohosi veri ja silmissä paloi kuuma hehku. Vaan usein hänen täytyi levätä väliin, henki kulki raskaanlaisesti, tuntui kuumentavan ja ahdistavan, — hän oli niin tottumaton tautivuoteessa makaamaan. Turhaan mestari Markkus kehotti häntä vaikenemaan ja voimiaan säästämään, turhaan myöskin Gröning tarjoutui poistumaan, jättääkseen isäntänsä lepäämään. Marski viittasi kädellään häntä viipymään. Ja hetken ääneti maattuaan hän kysyi:
— Kuitiassako lapset ovat kaikki? Anna kai on niille siellä emännöitsemässä, kun Ebba tuli Perniöön?
Gröning kävi vähän hämilleen tuosta äkillisestä kysymyksestä, hän vitkasteli hetkisen ja vastasi sitten vältellen:
— Niin, Kuitiassa ovat lapsenne, terveinä ja reippaina.
Vaan marski oli jo huomannut hänen äänessään jotakin epävarmaa; hän käännähti päin, loi kirjuriinsa terävän katseen ja uteli:
— Entä Anna, jäikö hän vielä Turkuun? Mitä, mikset vastaa, onko hän vielä sairaana?
— Ei, kyllä hän on jo terve, hän toipui kohta…
— Mutta mitä? — Marski kohottausi yhtäkkiä ryntäilleen vuoteellaan. — Mitä, onko hän kadonnut? Onko herttuan kirottu kätyri hänet löytänyt? Ovatko he paenneet yhdessä?
Turhaan koettivat Markkus ja Gröning rauhottaa marskia ja Gröning soimasi ankarasti itseään, ettei hän suoralla valheella ollut pitänyt salassa noita Yläneen tapahtumia, — tiesihän hän, millä kiihkolla Klaus Fleming vihasi Hieronymoa, joka oli häväissyt hänen nimensä ja tuottanut hänelle niin paljo ikävyyksiä, ja kuinka intohimoisesti hän oli vastustanut Annan joutumista tuon miehen kynsiin. Mutta nyt oli jo liian myöhää sekottaa pois asia, marski oli jälillä ja uteli käskevällä, kiihkeällä äänellä:
— Kerro kaikki, minä tahdon kuulla kaikki. He ovat siis paenneet yhdessä. Mistä? Onko Olavi pidellyt vankiaan liian höllästi, häntä Yläneeltä tuodessaan? Kerro!
Gröningin ei auttanut muu kuin kertoa koko tapaus, kuinka Anna oli jäänyt kateisiin ajomatkalleen ja kuinka Olavi, seuraavana päivänä saapuessaan Yläneen kartanoon, oli huomannut linnun lentäneeksi tiehensä, vangin paenneen Flemingin neitosen seurassa. Oli lähetetty huoveja hakemaan pakolaisia, vaan paikkakuntalaiset eivät olleet heitä nähneet eikä ollut vihoissaan riehuva Olavi saanut Yläneen typertyneiltä vuokraajiltakaan mitään osviittoja.
— Mutta pakolaiset ovat otettavat kiinni, maksoi mitä maksoi, tuhat huovia heidän jälilleen joka taholle! huusi marski nyt vihan koventamalla äänellä ja hyppäsi kiihkoisena vuoteeltaan, asettuen ylisillään uhkaavan näköisenä lattialle seisomaan. — Me tarvitsemme tuon miehen, ainoastaan hän voi meille todistaa herttuan syyllisyyden kapinaan … hän on vangittava…! Ja Anna … ei, herttua ei saa tuntea sitä tyydytystä, että hänen elkeensä, naittaa neitonen Flemingin suvusta orjalleen, onnistuisi … ei saa…!
Marski astui pari askelta eteenpäin, horjahti, pysähtyi, ojensi kätensä tavattomalla kiukulla ja puhui kähisten:
— Anna, Anna, sinussa oli liiaksi äitisi halpaa verta, sinä et tuntenut nimesi arvoa!
Kauhuissaan seisoi siinä mestari Markkus katsellen riehuvaa potilastaan, ja vaivoin sai Gröning lempeällä pakolla kiihkonsa jännittämän, mutta kumminkin heikkouttaan huojuvan vanhuksen laskeutumaan takasin vuoteelleen. Hän koetti marskia lohduttaa vakuuttamalla, että Olavi, joka huovijoukolla oli pakolaisia takaa-ajamassa, kyllä heidät tapaisi ja toisi takasin talteen Turun linnaan.
— Ei hän tuo, väitti marski vastaan, nyt jo talttuneemmalla, vaimenneella äänellä. — He ovat päässeet pakoon, he hiipivät herttuan turviin ja hän on sittekin voittanut … hän on nöyryyttänyt meidät, hän on vielä kerran häpäissyt Flemingin nimen. — Ja hiljaa, murtuneella äänellä hän jatkoi, sammuvat katseet kattoon luotuina: — Me olemme siis pelimme tapanneet, olemme masennetut, herttua vei voiton…
Hetkisen hän siten hervotonna makasi, ikäänkuin masentuneen mielensä voittamana. Vaan se häiriö, jonka tuo äkillinen mielenliikutus ja liikanainen sielun ja ruumiin ponnistus oli vaikuttanut heikkoon potilaaseen, näkyi pian seurauksista. Kuume kiihtyi, tuokion kuluttua oli hän houreissa. Mutta siinäkin tilassa jatkoi sairas ja kiihtynyt mielikuvitus vielä äskeistä kulkuaan. Säihkyvin silmin ja hosuvin käsin oli hän ajavinaan pakenevia takaa, huudellen huovejaan kiirehtimään… Ja hän oli näkevinään Kaarlo-herttuan ilkeän hymyn ja hän haastoi juhlallisesti ja kovasti herttuaa kaksintaisteluun, vaati häntä kiihkein, loukkaavin sanoin miekkasille… Hän nauraa vain pirullisesti vastaan — ooh! — Marski kääntelihe vuoteellaan kuin poltteissa. Mutta ikäänkuin voitettuna hän taas vaipui alalleen, kylpien kylmässä hiessä.
— Ei, se on turhaa, he pääsivät sittenkin pakenemaan, kuiskaili hän. — Kaikki on lopussa, kaikki ponnistukset rauenneet… Ja Suomen herrat, raukat … mihin helkkariin te juoksette, miksi te aina kyhmitte ruotsalaisten jälissä, te meltomielet… Ja miksi sitä muuria revitte, jonka olen rakentanut Suomen turvaksi … te petturit … te … te … limannuolijaiset…! Missä huovini … minä opetan teidät … missä laivastoni, laivastoni! Oh, kaikki poissa; ne ovat hukkuneet Pohjanmaalle, hukkuneet nuijamiesten kanssa samaan avantoon…
Huolestuneina seisoivat mestari Markkus ja Gröning vuoteen ääressä, katsellen tuota taudin äkillistä, vaarallista käännettä ja kuunnellen hourijan katkonaisia lauseita. Turhaan koetti haavuri saada Klaus-herraa nielemään hänen rauhoittavia rohtojaan ja syvästi katui nuori kirjuri, että hän oli antanut aiheen tähän ärsyttävään kohtaukseen. Vihdoin marski kumminkin rauhoittui, hourekuvat näkyivät väistyvän pois ja potilas näytti vaipuvan virkistävään uneen. Virkoavilla toiveilla vartijat sitä seurasivat henkeään pidätellen.
Vaan jo tuokion kuluttua avasi marski silmänsä ja katseli levollisesti vuoteen vieressä seisovia. Mutta voimat olivat äärettömästi heikentyneet, hän tuskin jaksoi päätään kääntää, virkkoessaan Gröningille:
— Voimani ovat lopussa, hetkeni on tullut … niin, niin, minä tunnen sen, enkä valita…
— Lähetämmekö hakemaan Ebba-rouvaa? Hän voi olla jo aamulla täällä.
— Aamulla … se on myöhää. Ja hyvähän on näinkin, rauhallisesti kuolen… Ja hyvällä omallatunnolla.
Tuskin hengähdystäkään kuului tuvassa noiden heikkojen kuiskeiden välillä. Vielä loi potilas raukenevan katseensa kirjuriinsa ja puhui verkalleen:
— Minua sanotaan vallanhimoiseksi ja itsekkääksi ja julmaksi, — eikö totta…? Niin, minä olen ollut julma, mutta käsivarteni ei ole saanut olla pehmyt. Tarkotukseni tunnet ja vaikuttimeni … sinä olet myöskin suomalainen… Olemme koettaneet toimia niin, että tämäkin maakunta kerran voisi, kuninkaalleen uskollisena, seistä omilla jaloillaan ja omain miestensä varassa varttua… Suomalaiset eivät ole meitä ymmärtäneet … ei kansa eikä aatelisto … ja siksi on rakennuksemme kaatunut … kaatunut…
Sanat tulivat katkonaisesti, vaan hyvin ne Gröning ymmärsi, — hän ymmärsi, että kaikki on lopussa. Siinä makaa rautanen mies, jonka tarmoa ei mikään maailmassa ole jaksanut lannistaa ja joka tahdonvoimallaan on hallinnut tuhansia … makaa siinä yksin ja avutonna, kuin rakennuksensa raunioilla, ja tekee itselleen elämänsä viimeistä tiliä, — maailmalle hän sitä ei tee.
— Minä tiedän sen, jatkoi potilas vielä, — herttua on voittava … niin, hän on jo voittanut… Suomen aatelisto on suuteleva ruoskaansa… Ja syy on ehkä meidän … me pakotimme heidät mukaamme … se perustus ei kestänyt … uskoimme liiaksi olevamme suomalaisia…
Hän vaikeni, makasi hiljaa. Yön hetket kuluivat, tuvassa ei kuulunut muuta kuin potilaan hiljainen hengitys, joka sekin toisinaan aivan kuulumattomiin vaimeni. Vartijat tarkkasivat, pääsisikö potilas uneen, mutta ei, hän lepäsi silmät auki, valvovana. Vihdoin hän taas kerran virkahti:
— Miksi olette niin ääneti, ystävät? Markkus, lue meille kappale hartauskirjastasi, joka on laukussasi.
Markkus meni hakemaan laukkuaan. Sillävälin kuiskasi marski hiljaaGröningille:
— Tuota kirjaa kuulen kernaasti; en tiedä, onko se luterilainen vai katoolinen, mutta se on koruton ja harras, ja minä uskon, että se on otollinen Jumalalle… Lue, mestari, kappale…
Mestari luki. Yksitoikkoisella, laulavalla äänellä hän laski tulemaan sivun ja toisen ja Klaus-herra näytti rauhallisesti kuuntelevan, maatessaan siinä silmä raollaan, hengitys tuskin tuntuvana. Markkus luki, luki edelleen… Vaan hänen lukiessaan nousi Gröning hiljaa, tarttui marskin peitolla lepäävään käteen: Se oli kankea.
— Mestari, sinä olet lukenut kylliksi, saneli hän harvakseen, laskien kankean käden vuoteelle.
Markkus laski kirjansa alas, koetteli vuoteella makaajan sydäntä, ja toisti hiljaa:
— Klaus Fleming on kuollut! — — —
Aamun sarastaissa, — huhtikuun 13 päivänä 1597 — ajoi taas yksinäinen ratsastaja samaa mustunutta talvitietä, jota hän edellisenäkin iltana oli kulkenut, vaan tällä kertaa Pohjan pitäjästä Perniöön päin. Matkan teko tuntui nyt vielä paljo raskaammalta kuin eilen. Keli oli tosin yön aikana kovennut ja aamun koetteessa löysi hevonen paremmin tiepaikan, vaan itse ratsastajalla oli taakka raskaampi. Hän oli nyt kuljettamassa sanomaa, ensiksi Perniön kuninkaankartanossa odottavalle, levottomalle rouvalle, sitten edelleen läpi maan Turkuun asti, että Viikin vapaaherra, Suomen käskynhaltija, valtakunnan neuvos, marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming oli kuollut. Ja sen sanoman kuljetus oli raskasta ratsastajalle, Kaspar Gröningille.
Vaan hän teki tehtävänsä, kertoi sanomansa ja kulon nopeudella lähti se leviämään yli Suomen niemen, syöksähti aateliskartanoihin, pistihe mökkeihin ja muonamiesten majoihin, kaikkialle iskien kuin odottamaton ukkosen salama, kaikkialla herättäen hämmästystä ja monia mietteitä.
— Klaus Fleming on kuollut!
Noihin sanoihin sisältyi niin paljo, sisältyi levottomuutta ja toivoa, surua ja iloa, epävarmuutta ja helpotuksen tunnetta. Ihmisten oli vaikea kohta oivaltaa tätä sanomaa. Myrsky oli käynyt yli koko maan, jaksamatta kukistaa rautatammea. Kukaan ei tiennyt, että tammi siinä myrskyssä oli saanut vamman, johon se tyyneen tultua itsekseen taittui. Se oli ollut niin voimakas ja kova, se oli yksin hallinnut kaikki ja tuntunut kukistumattomalta. Ja siksi loivat ihmiset, niin ystävät kuin viholliset, tämän sanoman saapuessa katseensa alas ja hokivat itsekseen:
— Klaus Fleming on kuollut!
Ja näitä sanoja seurasi tavallisesti kysymys:
— Mikä kaatoi mahtavan miehen?
Taikausko loi siitä kohta omat selityksensä. Pohjanmaan noidat, nuijamiesten vihan perijät, olivat muka kostaneet Nokian ja Santavuoren. Herttuan myrkynsekottajat olivat raivanneet pois tuon sitkeän esteen. Vaan se, joka kuolonsanomaa kuljetti, hymähti näille taikatuumille; hän arvasi syyt syvemmät, mutta maailmalle hän ei niitä selittämään käynyt.
— Klaus Fleming on kuollut! Mitä tapahtuu nyt?
Sitä ei kukaan osannut ennustella. Ihmiset katselivat huolestuneina ja arastellen toisiaan ja puistelivat miettiväisinä päätään.
Vaan kuolon sanoman kuljettaja jatkoi matkaansa, saapui Turkuun. Mutta kauaksi hän ei sinne jäänyt, jo viiden päivän perästä oli hän palannut takasin Pohjan pitäjän nimismiehentaloon, vanhan Prinkkalan herran ja muutamain muiden suomalaisten aatelismiesten kanssa noutamaan Turkuun vainajan ruumista. Keli oli nyt aivan lopullaan, kun tämä saattokulkue teki matkaa Turkuun päin. Paksuun, mustaan harsoon kietoutuneena ajoi Ebba Fleming ruumisreen takana syvän surunsa masentamana, Gröning ratsasti ääneti ja miettiväisnä siinä vieressä ja vakavina seurasivat aatelisherrat perästä. Raskasta oli kelitön kulku, raskaita saattajain mielet ja mietteet. Vaan jäykkänä ja kankeana istui vanha Eenokki etummaisen reen ajolaudalla, kyyditen herraansa, kuten niin monasti ennen. Vaan hän tiesi tekevänsä sen nyt viimeisen kerran ja kunnialla ja huolella hän sen tehdä tahtoi, — sittenhän hänellä ei ollutkaan enää virkaa maailmassa.
Eräänä lauvantaina huhtikuun lopulla saapui saattokulkue vihdoin Turkuun ja kulki verkalleen melkein lumetonta rantakatua myöten kaupungin läpi linnaan päin. Mustaa lippua kantava airut ratsasti edellä ja julisti hautasaaton saapumisesta kansalle. Kuolinkellot soivat kaupungin ja linnan kirkoissa — ne olivat jo yhtämittaa soineet viikon — ja sotaväki, joka kadulla seisoi kunniavahtina, oli vakavaa ja juhlallista.
Äänetönnä seisoi väkijoukko. Siellä täällä paljastui pää ruumisreen ohimennessä, vaan yleensä oli vastaanotto kylmää ja tunteetonta. Miettiväisnä Gröning katseli tuota tiheää laumaa, joka rantakadun täytti, — Turkuun oli juuri näinä päivinä meren auettua saapunut ensimmäinen ryhmä saaristolaisia kevätkauppojaan tekemään, olipa jo etäisempiä aluksiakin satamaan saapunut ja toisia siitä valmistautui lähtemään; ja siksi oli sataman partaalla Turun oloihin nähden harvinainen väenpaljous, joka nyt seisoi ääneti ja jäykkänä, mutta kumminkin kunnioittaen, tiepuolissa ruumissaattoa katsellen. Tuo kansa ei ole tässä vietävää vainajata koskaan rakastanut, ajatteli Gröning, — ei, vihannut se häntä on, mutta se kunnioittaa kumminkin sitä rautavoimaa, jonka se ei luullut katkeavankaan…
Yhtäkkiä Gröning ikäänkuin havahtui näistä mietteistään. Hän oli tuossa saaristolaisjoukossa ollut vilaukselta tuntevinaan omituisesti tuttavat kasvot … niin siinä ne taas olivat nuo silmät, jotka hänelle veitikkamaisesti tervehdykseksi iskevät. Se on nuori saaristolainen, vieressään talonpoikaistyttö… Kuka voisi se olla…? Gröning katsoo vielä kerran ja tuntee … sehän on Birckholtz, hänen rakas lankonsa, tottatosiaan, se parantumaton veitikka… Gröning nyökäyttää hänelle vastaukseksi päätään ja ilosesti viittaa nuori saaristolainen laivaan päin, jossa juuri nostetaan purjeita. Nyt Gröning ymmärtää asian, nyt hän arvaa jo senkin, kuka tuo tyttö tuossa vieressä on.
Ruumisreki vierii verkalleen sataman ohi pitkin lumetonta katua. Vaan kun saapuu seuraava reki, jossa Ebba-rouva istuu, vaaleana ja syvän surun ilmeet kasvoillaan, mutta siltä suorana ja arvokkaana, ja hänen vieressään nuori Juhana Klaunpoika kalvakkana ja vakavana, silloin tarttuu talonpoikaispukuun puettu tyttö suonenvedontapaisesti vieressään seisovan nuorukaisen käsivarteen, ikäänkuin turvautuen siihen, ja silmille vedetyn huivin alta näkyy kyyneleitä vierähtävän hienoselle poskelle. Se tunteiden ristiriita, joka niin monesti oli Anna Flemingin mielessä riehunut, on taas saanut hänessä vallan. Tuota vanhusta, joka nyt kylmänä makaa arkussaan, on hän ihaillut, jopa rakastanutkin, tuossa surevassa perheessä on hän lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt ja sen ilot ja surut ovat olleet hänen omiaan. Hän on siinä kärsinyt, vaan se on siltä ollut hänen kotinsa… Tuossa pitäisi hänen nyt olla, lohduttamassa isättömiksi jääneitä ja lieventämässä lesken surua. Vaan sen sijaan hän kiittämättömänä karkurina seisoo siinä kylmäin syrjästäkatsojain riveissä, tuotettuaan tällä paollaan taaskin vereksen lisäsurun omaisilleen…
Annassa herää hetkeksi halu juosta esiin siitä väkijoukosta, viskautua tätinsä eteen rekeen ja huudahtaa: tässä olen, rangaiskaa minut…! Vaan hän säikähtää sitä ajatustaan, tarttuu sulhonsa käsivarteen…
— Miksi vapiset, tyttöni? kysyy Hieronymo. — Ja kyyneleitä! — tuossa perheessä olet luullakseni jo itkenyt kylliksi.
— Olen, vaan he olivat kumminkin kasvattajani, ja huonosti heitä palkitsen.
— Huonostiko, — no, pesäero on nyt kerran tapahtunut; päämies on kuollut, ja siitä kuolemasta meidän elämä alkaa. Heitä viimeiset jäähyväiset, Anna, nyt Klaus Flemingin perheelle, ja sitten laivaan…!
Laiva, jossa tuo nuori saaristolaispari oli varannut itselleen paikat Ruotsiin matkustaakseen, olikin jo purjehduskunnossa, valmiina lähtemään joensuusta merelle, ja hautasaaton ohimentyä talutti Hieronymo morsiamensa sen kannelle. Hetken kuluttua ruvettiin siinä jo köysiä maista irrottamaan ja kääntämään alusta laiturista. Vaan se ei päässyt kumminkaan vielä kääntymään, eräs toinen laiva, lyypekkiläinen kauppalaiva, joka juuri saapui satamaan ja pyrki laituriin, oli sen edessä ahtaalla joella, ja siinä syntyi, laivoja köysin hinattaessa, vielä hetkisen viivykki. Anna Fleming seisoi joenpuoleiseen kaidepuuhun nojauneena ja katseli, kuinka saksalaisessa laivassa miehet köysillä varppailivat. Mutta yhtäkkiä hän näkee tuon laivan kannella tutut kasvot … hän ei voi olla hiljakseen huudahtamatta, sillä sehän on Elina Fincke tuo, joka maston juurella noin pää kumarassa seisoo… Tämä kuulee myös tutun äänen, kohottaa päänsä, tulee lähemmäs ja niin kauan erossa olleet serkukset tervehtivät yhtäkkiä toisiaan ilostunein kasvoin ja vilkkain liikkein sen kapean juovan yli, joka erottaa laivat toisistaan. Tuokion he ääneti seisovat, ikäänkuin tapaillen sanoja ja hämmästyneinä odottamattomasta tapaamisesta, vaan samassa heille molemmille asema selviää. Ja hymy kangistuu heidän huulilleen.
— Sinä olet matkalla toteuttamaan unelmaisi onnea, Anna, lausuu Elina miltei katkerasti. Hän on käynyt kasvoiltaan kalvakaksi, hän on tänä yhtenä vuonna paljo vanhennut ja hänen silmissään on raukea pettymyksen ilme.
— Niin, minä olen sen saavuttanut, — vihdoinkin. Vaan sinä, — sinä palaat yksin?
— Minun unelmani on särkynyt, kaikki on lopussa.
— Et saanut häntä Suomeen?
— Hän ei luottanut itseensä, ei tulevaisuuteensa, hän pakenee kutsumustaan, pakenee minua…
— Siis hyljätty — serkku parka! Unelmasi kai oli, Elina, liian suuri.
— Niin, minä haaveksin suuruutta, mainetta, tapailin liian korkealle, siksi olen pudonnut alas. Sinä, Anna, haaveksit pikkusta onnea ja taistelit sen puolesta, — olkoon se sulle täyteläinen!
Annan silmään kierähtää kyynele, hän ei saa sanaa suustaan; häntä niin säälittää serkkunsa pettymys ja suru, joka hänen koko käytöksestään, jopa äänen värähdyksestäkin, ilmenee, ja hän sille surulle kyllä arvon osaa antaa. Vaan hän ei löydä sanoja tulkitakseen tunteitaan. Hänen tekisi mieli omaa onneaan valaa lääkkeeksi ystävättärensä kirvelevään haavaan, vaan hän tietää, että siihen ei lääke tepsi…
Jo on laituriin saatu vapaa kohta, lyypekkiläistä laivaa ruvetaan hinaamaan sinne ja matka serkusten välillä pitenee. Silloin kysyy vielä Anna:
— Ja mitä aijot nyt, Elina?
— Hämeenlinnaan, vankina elämään, ja muistelemaan unelmaini kaatumista, — ijäksi. Jää hyvästi!
Laivat ovat jo etäällä toisistaan, purjeita laskeutuu väliin, orpanukset eivät näe enää toisiaan. Anna vetäytyy kyynel silmässään pois kaidepuun vierestä; serkulla vankeus, hänellä vapaus edessään … liian puolueellinen oli sittenkin kohtalo! Vaan muuttaa sitä ei voi, seurata vain sen johtoa! — Siinä heidän laivaa juuri loitonnetaan laiturista … ja siinä hänen sulhonsa… Hieronymo seisoo rannanpuoleiseen kaidepuuhun nojaten keskustelussa jonkun rannalla seisovan tuttavan kanssa … niin, sehän on Gröning, joka linnasta on kiirehtinyt takasin rantaan lankomiestään tapaamaan. Anna kuulee vain viimeiset lauseet siitä heidän hiljaisesta keskustelustaan.
— Sinä olit väärällä puolella, lankomies, sitähän sulle aina sanoin, väitti Hieronymo. — Näet nyt!
— En tiedä, olinko väärällä, vaan minun täytyi olla sillä puolella.
— Miksi täytyi?
— Sitä et ehkä sinä ymmärrä. Mutta katsos, minä olen suomalainen…
Laiva loittoni rannasta, purjeet alkoivat saada tuulta ja hiljaa lipui alus joen suuta kohden. Kaupunki häipyi näkyvistä saarten taa, joiden rantametsä jo kainosti vihannoi hienolla hiirenkorvalla ja joissa nurmi pälvipaikoissa, nietosten lomissa, teki ensimmäistä nukkaa. Ja vähän ulompana selällä näkyi taas hienoja utuaaltoja liitelevän vedenpinnalla, kun keväinen aurinko lämmitteli talviseltaan kylmiä syvänteitä. Sitä sumukon hilpeää tanssia katseli kauan laivan kaidepuuhun nojautuva tyttö. Hänen mieleensä palasi niin elävästi eräs keväinen veneretki, jolloin kaksi neitosta oli tuon utuaallokon heiluvasta hypystä ennustellut vastaisia vaiheitaan ja suunnelmoinut tulevaisuutensa unelmia ja toiveita. Ja hän tunsi kiitollisuutta sydämmessään, noita kevään kepeitä hengettäriä katsellessaan, niin syvää kiitollisuutta: sillä hänelle ne olivat hänen pienen onnensa taikoneet…
Vaan etäämpää rannan puolelta näkyivät vielä Turun linnan ja kirkkojen tornit, ja kirkoista kumahteli myötätuuleen kellojen soitto. Siellä hautakelloja soitettiin.