Yhteiseen keskusteluun ottivat osaa kaikki muut paitsi Kitty ja Levin. Alussa, kun puhuttiin toisen kansan vaikutuksesta toiseen, oli Levinin mieleen väkisinkin tullut hänen omia mietteitään tuosta asiasta; mutta niin tärkeiltä kuin nuo asiat ennen olivat näyttäneetkin, vilahtivat ne nyt hänen päässään kuin unikuvat, pienintäkään mielenkiintoa herättämättä. Tuntuipa hänestä suorastaan kummalliselta, että puhuttiin niin paljon sellaista, mistä ei kukaan voinut välittää. Kittyä olisi niin ikään luullut kiinnostavan sen, mitä puhuttiin naisten oikeuksista ja sivistyksestä. Olihan hän niin monesti itse ajatellut sama asiaa muistellessaan viimekesäistä ystävätärtään Varenkaa ja tämän tukalaa riippuvaisuutta sekä miettiessään omaa kohtaloaan, jos jäisi naimattomaksi, ja väitellyt siitä sisarensa kanssa. Mutta nyt se ei kiinnostanut häntä vähääkään. Heillä oli oma keskustelunsa, hänellä ja Levinillä, tai ei oikeastaan keskustelu, vaan ajatustenvaihto, joka hetki hetkeltä sitoi heitä yhä enemmän yhteen ja synnytti heissä molemmissa iloisen jännityksen sen tuntemattoman johdosta, johon he olivat astumassa.
Ensin Levinin täytyi tehdä selkoa siitä, miten hän oli voinut nähdä Kittyn viime kesänä vaunuissa, ja hän kertoi, miten hän oli palannut heinäniityltä maantietä pitkin ja tullut nelivaljakkoa vastaan.
— Oli hyvin varhainen aamuhetki. Te olitte luultavasti juuri herännyt. Äitinne nukkui vaunujen nurkassa. Se oli ihana aamu. Kukahan sieltä nelivaljakolla ajaa? ajattelin minä kulkiessani. Oiva nelivaljakko kiiti kulkuset kilisten, ja te vilahditte yhtäkkiä eteeni ja minä näin teidät istumassa tällä tavoin, molemmin käsin matkapäähineen nauhoista kiinni pidellen, kauhean mietteissänne, kertoi Levin hymyillen. — Kuinka hauska olisi tietää, mitä te silloin mietitte. Oliko se tärkeääkin?
"Enköhän minä ollut hirveän pörröpäinen?" ajatteli Kitty, mutta nähdessään, miten riemukkaan hymyn nuo muistot nostivat Levinin kasvoille, hän tunsi päinvastoin tehneensä mitä parhaimman vaikutuksen. Ja hän punastui ja nauroi.
— En tosiaan muista.
— Miten makeasti Turovtsyn nauraa! Levin sanoi katsellen ihastuneena tämän kosteita silmiä ja naurusta vavahtelevaa vartaloa.
— Oletteko tuntenut hänet kauankin? kysyi Kitty.
— Kuka ei häntä tuntisi!
— Minäpä huomaan, että te pidätte häntä huonona ihmisenä.
— En huonona, vaan joutavanpäiväisenä.
— Mutta hän ei ole huono. Ette saa enää tästä lähtien ajatella niin! sanoi Kitty. — Minäkin pidin häntä ennen mitättömänä, mutta hän on mitä herttaisin ja paras ihminen. Hänellä on kultainen sydän.
— Mistä te hänen sydämensä tunnette?
— Me olemme hyvät ystävykset. Minä tunnen hänet oikein hyvin. Viime talvena, kohta sen jälkeen kun… te olitte meillä, Kitty sanoi syyllisyydentuntoisesti ja samalla luottavasti hymyillen, — Dollyn lapset sairastuivat tulirokkoon ja Turovtsyn tuli kerran käymään heidän luonaan. Ja voitteko kuvitella, puhui Kitty kuiskaten, — hänen tuli niin sääli Dollyä, että hän jäi taloon ja alkoi auttaa Dollyä lasten hoidossa. Niin, ja kolme viikkoa hän asui siellä ja hoiti lapsia kuin paras hoitajatar… Minä kerron Konstantin Dmitrijevitshille, mitä Turovtsyn teki tulirokon aikana, lisäsi hän sisarelleen kumartuen häneen päin.
— Niin, ihmeellisen ihana ihminen! Dolly sanoi katsahtaen Turovtsyniin, joka tunsi, että hänestä puhuttiin, ja hymyili lempeästi vastaan. Levin vilkaisi vielä kerran Turovtsyniin ja ihmetteli, kuinka ei ennen ollut ymmärtänyt tuon miehen arvoa.
— Anteeksi, minä olen erehtynyt enkä enää koskaan ajattele pahaa ihmisistä! hän sanoi iloisesti lausuen vilpittömästi sen, mitä sinä hetkenä tunsi.
Keskusteltaessa naisten oikeuksista oli naisten läsnä ollessa epämukavaa kajota kysymykseen epätasa-arvosta avioliitossa. Pestsov oli päivällisen aikana useita kertoja käynyt sen kysymyksen kimppuun, mutta Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh olivat varovasti torjuneet hänen yrityksensä.
Kun sitten noustiin pöydästä ja Dolly ja Kitty menivät vierassaliin, Pestsov ei seurannut heitä, vaan kääntyi suoraan Aleksei Aleksandrovitshin puoleen ja alkoi selittää aviollisen epätasa-arvon pääsyytä. Se piili hänen mielessään siinä, että sekä laki että yleinen mielipide tuomitsivat eri lailla miehen ja vaimon uskottomuuden.
Stepan Arkadjevitsh tuli kiireesti Aleksei Aleksandrovitshin luo ja tarjosi hänelle tupakkaa.
— Ei kiitos, minä en polta, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh tyynesti, ja ikään kuin näyttääkseen tahallaan, ettei hän pelännyt tuota keskustelua, hän kääntyi kylmästi hymyillen Pestsovin puoleen.
— Minä luulen, että sellaisen katsantokannan syyt piilevät itse asioiden luonteessa, hän sanoi ja aikoi astua vierassaliin, mutta samassa Turovtsyn alkoi puhua Aleksei Aleksandrovitshille.
— Oletteko jo sattunut kuulemaan Prjatshnikovista? kysyi hän samppanjan vilkastuttamana, odotettuaan kauan tilaisuutta häntä kiusanneen vaitiolon keskeyttämiseen. — Vasja Prjatshnikov, hän kertoi hyväntahtoinen hymy kosteilla, punaisilla huulillaan, suunnaten sanansa etupäässä kunniavieraalle, Aleksei Aleksandrovitshille, — kuuluu Tverissä haastaneen Kvitskin kaksintaisteluun ja ampuneen hänet.
Kuten useimmiten käy, että tietämättä satutetaan toista kaikkein arimpaan paikkaan, niin kosketteli keskustelu nytkin Stepan Arkadjevitshin kiusaksi aivan kuin uhalla Aleksei Aleksandrovitshin kipeintä kohtaa. Stepan Arkadjevitsh aikoi taas viedä lankonsa syrjään, mutta tämäpä kysyikin itse uteliaana:
— Minkä vuoksi Prjatshnikov haastoi hänet?
— Vaimonsa vuoksi. Ja teki kuin mies! Haastoi ja tappoi!
— Vai niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh välinpitämättömästi, kohautti kulmiaan ja lähti saliin.
— Kylläpä minä olen hyvilläni tulostanne, Dolly sanoi arasti hymyillen tavatessaan hänet salin etuhuoneessa. — Tahtoisin puhua kanssanne. Mennään tänne.
Aleksei Aleksandrovitsh istuutui Darja Aleksandrovnan viereen, kohotetuista kulmakarvoista johtuva välinpitämättömyyden ilme kasvoillaan, ja veti huulensa teennäiseen hymyyn.
— Aioin juuri pyytää teiltä anteeksi ja lähteä. Minun täytyy huomenna matkustaa.
Darja Aleksandrovna oli lujasti vakuuttunut Annan viattomuudesta ja hän tunsi kalpenevansa ja huuliensa värähtelevän vihasta tuota kylmää, tunteetonta miestä kohtaan, joka niin tyynenä suunnitteli hänen viattoman ystävättärensä turmiota.
— Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen häntä silmiin epätoivoisen varmasti, — minä kysyin teiltä kuinka Anna voi, mutta ette vastannut. Mitä hänelle kuuluu?
— Hän voi luullakseni hyvin, Darja Aleksandrovna, vastasi AlekseiAleksandrovitsh katsomatta Dollyyn.
— Antakaa anteeksi, Aleksei Aleksandrovitsh minulla ei ole oikeutta… mutta minä rakastan ja kunnioitan Annaa kuin sisartani, minä pyydän ja rukoilen teitä sanomaan, mitä teidän välillenne on tullut, mistä te syytätte häntä?
Aleksei Aleksandrovitsh kurtisti otsaansa ja painoi silmät puoliummessa päänsä alas.
— Luullakseni miehenne on kertonut teille syyt, joitten vuoksi olen katsonut tarpeelliseksi muuttaa suhteeni Anna Arkadjevnaan, hän sanoi katsomatta Dollya silmiin ja seuraten tyytymättömin katsein salin poikki kulkevaa Shtsherbatskia.
— Minä en usko, en usko, en voi uskoa! virkkoi Dolly kiihkeästi, puserrellen luisevia käsiään. Hän nousi äkkiä ja asetti kätensä Aleksei Aleksandrovitshin käsivarrelle. — Me emme kenties saa olla rauhassa täällä. Menkäämme tuonne.
Dollyn mielenkuohu vaikutti Aleksei Aleksandrovitshiinkiin. Hän nousi ja seurasi nöyrästi Dollyä lasten luokkahuoneeseen. He istuutuivat pöydän ääreen, jonka vahakankaisessa päällyksessä oli kynäveitsen viiltoja.
— Minä en usko, en usko sitä! toisti Dolly koettaen tavoittaa hänen karttelevaa katsettaan.
— Tosiasioita on pakko uskoa, Darja Aleksandrovna, sanoi AlekseiAleksandrovitsh korostaen sanaa tosiasioita.
— Mutta mitä hän sitten on tehnyt? kysyi Darja Aleksandrovna. —Mitä hän on tehnyt?
— Hän on halveksinut velvollisuuksiaan ja pettänyt miehensä. Sen hän on tehnyt.
— Ei, ei, se on mahdotonta! Ei, Luojan tähden, te olette erehtynyt,Dolly sanoi hipaisten ohimojaan ja sulkien silmänsä.
Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa kylmään hymyyn tahtoen osoittaa hänelle ja itselleen vakaumuksensa lujuuden; mutta vaikka tuo kiivas puolustus ei horjuttanutkaan häntä, kosketti se sentään hänen haavaansa. Hän alkoi puhua eloisammin.
— On sangen vaikea erehtyä, kun vaimo itse kertoo siitä miehelleen ja vakuuttaa, että kahdeksan pitkää elämänvuotta ja poika ja kaikki on ollut vain erehdystä ja että hän tahtoo aloittaa elämänsä uudestaan, hän sanoi äkäisesti, nenä tohisten.
— Anna ja rikos minä en voi sovittaa niitä yhteen, se on aivan mahdotonta.
— Darja Aleksandrovna! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen nyt suoraan Dollyn hyväntahtoisiin, järkyttyneisiin kasvoihin ja tuntien kielenkantojensa väkisinkin heltiävän, — minä antaisin paljon voidakseni vielä epäillä. Kun epäilin, minun oli raskas olla, mutta keveämpi kuin nyt. Kun epäilin, oli minulla sentään toivoa; mutta nyt ei ole toivoa, ja epäilen kuitenkin kaikkea. Minä epäilen kaikkea siinä määrin, että väliin vihaan poikaanikin enkä usko häntä omaksi pojakseni. Olen hyvin onneton.
Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Darja Aleksandrovna näki sen hänen kasvoistaan; hänen tuli sääli tuota miestä, ja hänen uskonsa Annan viattomuuteen alkoi horjua.
— Oi, se on kauheata, kauheata! Mutta voiko se olla totta, ette te olette päättänyt hakea eroa?
— Minulla ei ole enää muuta keinoa.
— Eikö tosiaankaan, virkkoi Dolly kyyneleet silmissä. — Ei, ei, täytyy olla! lisäsi hän.
— Sehän se on kauheaa tämänlaatuisessa surussa, ettei voi niin kuin muissa — tappioissa ja kuolemassa — kantaa ristiään, vaan täytyy toimia, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh aivan kuin arvaten Dollyn ajatuksen. — Täytyy vapautua siitä alentavasta asemasta, johon on joutunut, onhan mahdotonta elää kolmisin.
— Minä ymmärrän, minä ymmärrän sen hyvin, Dolly sanoi ja painoi päänsä alas. Hän oli hetkisen vaiti ajatellen itseään, omaa perhesuruaan, ja nosti sitten tarmokkaasti päänsä pystyyn, pani kätensä rukoilevasti ristiin. — Mutta kuulkaahan. Te olette kristitty. Ajatelkaa häntä. Miten hänen käy jos te hylkäätte hänet?
— Minä olen sitä ajatellut, Darja Aleksandrovna, ja ajatellut paljonkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. Hänen kasvoilleen oli noussut punaisia täpliä, ja sameat silmät katsoivat suoraan Dollyyn. Darja Aleksandrovna sääli nyt häntä koko sydämestään. — Niinhän minä teinkin sen jälkeen kun hän oli itse ilmoittanut minulle häpeänsä; minä jätin kaikki ennalleen. Minä annoin hänelle tilaisuuden parannukseen, minä koetin pelastaa hänet. Ja kuinka kävi? Hän ei täyttänyt kaikkein kohtuullisinta vaatimustani eikä noudattanut säädyllisyyttä, puhui hän kiivaasti. — Voi pelastaa ihmisen, joka ei tahdo joutua perikatoon, mutta jos koko luonto on niin pilaantunut ja siveellisesti turmeltunut, että juuri perikato näyttää hänestä pelastukselta, niin mitä silloin on tehtävä?
— Mitä hyvänsä, mutta ei eroa! vasta Darja Aleksandrovna.
— No mitä sitten, sanokaa?
— Ei, se on kauheata! Hän jää avioliiton ulkopuolelle ja joutuu perikatoon!
— En mahda sille mitään, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohauttaen hartioitaan ja kulmiaan. Muisto Annan viimeisestä rikkomuksesta hermostutti häntä niin, että hän kävi taas kylmäksi kuten keskustelun alussa. — Minä olen hyvin kiitollinen osanotostanne, mutta minun täytyy nyt lähteä, hän sanoi ja nousi.
— Ei odottakaahan! Teidän ei pidä saattaa häntä perikatoon. Kuulkaahan, minä kerron teille itsestäni. Minä menin naimisiin, ja mieheni petti minua; vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa aioin jättää kaikki ja aioin itse… Mutta minä tulin järkiini taas ja kenen avulla? Annan, hän se pelasti minut. Ja näin minä nyt elän, lapset kasvavat, mieheni palaa taas perheeseensä ja tuntee syyllisyytensä, puhdistuu ja parantuu ja minä elän… Minä olen antanut anteeksi, ja samoin pitää teidänkin antaa!
Aleksei Aleksandrovitsh kuunteli, mutta Dollyn sanat eivät enää tehonneet häneen. Hänen sydämessään oli taas herännyt eloon koko sen päivän viha, jolloin hän oli päättänyt hakea eroa. Hän ravisti olkapäitään ja sanoi kimeällä, kovalla äänellä:
— Minä en tahdo enkä voi antaa anteeksi. Minä olen tehnyt sen naisen tähden kaikkeni, mutta hän on tallannut kaiken lokaan, se on hänelle luonteenomaista. Minä en ole mikään paha ihminen, en ole koskaan vihannut ketään, mutta häntä minä vihaan koko sielustani enkä voi antaa hänelle anteeksi, sillä vihaan häntä liikaa kaiken sen pahan tähden, mitä hän on minulle tuottanut! lausui Aleksei Aleksandrovitsh vihan kyyneleet kurkussaan.
— Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat… kuiskasi DarjaAleksandrovna kainosti.
Aleksei Aleksandrovitsh hymähti ivallisesti. Senhän hän kyllä tiesi jo ennestään, mutta se ei soveltunut tähän tapaukseen.
— Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat, mutta on mahdotonta rakastaa niitä, joita vihaa. Suokaa anteeksi, että pahoitan teidän mielenne. Jokaisella on omaa surua tarpeeksi! — Ja halliten taas täydellisesti tunteitaan lausui Aleksei Aleksandrovitsh tyynesti jäähyväiset ja lähti.
Pöydästä noustua Levin oli aikonut mennä Kittyn jäljestä saliin, mutta oli pelännyt liian ilmeisellä liehittelyllään häiritsevänsä häntä ja jäänyt siksi herrojen seuraan. Siinä toisten kanssa keskustellessaan hän tunsi Kittyyn katsomattakin jokaisen tämän liikkeen ja katseen ja sen, missä kohden hän oli salissa.
Ilman pienintäkään väkinäisyyttä hän noudatti heti alusta alkaen äsken antamaansa lupausta, ajatteli hyvää kaikista ihmisistä ja rakasti kaikkia. Keskusteltiin venäläisestä maalaiskunnasta, obstsinasta; Pestsov väitti sen perustana olevan jonkin erityisen periaatteen, jota hän nimitti kiertoperusteeksi. Levin ei ollut samaa mieltä Pestsovin eikä veljensäkään kanssa, joka taas omalla tavallaan sekä myönsi että kielsi venäläisen obstsinan merkityksen. Mutta hän puhui vain sovitellakseen toisia keskenään ja tasoittaakseen kummankin vastaväitteiden jyrkkyyttä. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, mitä itse puhui, vielä vähemmän siitä, mitä muut puhuivat, hän vain tahtoi, että heidän ja kaikkien olisi hyvä ja mukava olla. Hän tiesi nyt, mikä yksin oli tärkeää. Ja se oli ensin ollut siellä salissa ja alkanut sitten liikkua lähemmäksi ja seisahtunut oven luo. Ja vaikka hän olikin selin, hän tunsi sieltä tähyilevän katseen ja hymyn eikä voinut olla kääntymättä katsomaan. Kitty seisoi ovella Shtsherbatskin kanssa ja katsoi häneen.
— Minä luulin teidän menevän pianon luo, Levin sanoi astuen hänen luokseen. — Sitä hyvää minä en saa maalla kuulla.
— Ei, me tulimme vain kutsumaan teitä pois, ja kiitos että tulitte, Kitty sanoi palkiten Levinin hymyllään. — Mitä iloa on väittelemisestä? Eihän kukaan koskaan saa toista vakuuttuneeksi.
— Niin, niin se on, Levin sanoi, — tavallisesti vaiteliaankin kiivaasti vain sen vuoksi, ettei voida käsittää, mitä toinen oikeastaan tahtoo todistaa.
Levin oli usein huomannut väittelyssä kaikkein viisaintenkin ihmisten kesken, että suurten voimainponnistusten, määrätönten loogisten hienouksien ja sanojen jälkeen väittelijät tulivat kaiken lopuksi vain tietoisiksi siitä, että se, mitä he kaikin voimin olivat koettaneet todistaa toisilleen, oli jo aikoja sitten, väittelyn alusta asti, ollut heille tuttua ja että he vain pitivät eri asioista mutta eivät tahtoneet mainita mitään mieltymyksistään etteivät joutuisi alakynteen. Hän oli usein kokenut, että kun joskus väittelyn aikana oppi ymmärtämään mistä toinen piti, saattoi itse kiintyä samaan, ja silloin oli heti samaa mieltä ja kaikki todistelut karisivat tarpeettomina pois; ja väliin hän oli taas kokenut sellaista, että jos hän oli lopulta sanonut, mistä piti ja minkä vuoksi oli koettanut keksiä todisteita, ja jos hän oli sattunut tekemään sen hyvin ja vilpittömästi, niin vastustaja oli heti samaa mieltä ja lakkasi väittelemästä. Sitä hän tarkoitti vastauksellaan Kittyn sanoihin.
Kitty rypisti otsaansa voidakseen ymmärtää. Mutta heti kun Levin alkoi selittää, hän käsitti sen.
— Minä ymmärrän: täytyy saada tietää, minkä takia toinen väittelee ja mistä pitää, niin silloin voi…
Kitty oli arvannut ja ilmaissut aivan oikein hänen huonosti lausumansa ajatuksen. Levin säteili ilosta: niin ihmeelliseltä hänestä tuntui siirtyminen Pestsovin ja Sergei Ivanovitshin monisanaisesta väittelystä tähän kaikkein monimutkaisimpienkin ajatusten vähäsanaiseen ilmaisuun.
Shtsherbatski meni pois, ja Kitty istuutui levitetyn pelipöydän ääreen ja alkoi piirrellä liidunpalalla kaaria ja ympyröitä uudelle vihreälle veralle.
He alkoivat jälleen keskustella naisen vapaudesta ja toiminnasta. Levin oli samaa mieltä kuin Darja Aleksandrovna siinä, että tyttö, joka ei ole mennyt naimisiin, löytää kyllä itselleen naisen tehtäviä toisen perheessä. Hän perusteli kantaansa sillä, ettei ainoakaan perhe voi tulla toimeen ilman naisen apua, että jokaisessa köyhässä ja rikkaassa kodissa on ja tuleekin olla joko omaisia tai palkattuja naisapulaisia.
— Ei! Kitty sanoi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen Leviniin rehellisillä silmillään, — tyttö voi olla siinä asemassa, ettei voi nöyryytyksettä mennä perheeseen, vaan itse…
Levin ymmärsi häntä ensimmäisestä vihjeestä.
— Niin tietysti! virkkoi hän, — niin, niin, te olette oikeassa, te olette oikeassa!
Hän ymmärsi kaikki Pestsovin päivällispöydässä esittämät todistelut naisen vapauden puolesta nyt, kun näki Kittyn sydämessä neitseellisen arkuuden ja nöyryytyksen pelon, tunsi tuon pelon itsekin, koska rakasti Kittyä, ja perääntyi heti todisteluistaan.
Tuli hetken äänettömyys. Kitty piirteli yhä liidulla pöytään. Hänen silmänsä välkkyivät tyyntä säteilyä. Hänen mielialaansa mukautuen Levin tunsi koko olemuksessaan yhä kasvavaa onnen jännitystä.
— Oi! Minä olen piirrellyt koko pöydän täyteen! Kitty sanoi pannen liidun pois ja näytti aikovan nousta.
"Kuinka minä voin jäädä yksin ilman häntä?" Levin ajatteli kauhistuen ja otti liidun. — Odottakaahan, hän sanoi istuutuen pöydän viereen, — olen jo kauan tahtonut kysyä teiltä erästä asiaa.
Hän katsoi suoraan Kittyn helliin, joskin hiukan arasteleviin silmiin.
— Olkaa hyvä ja kysykää.
— Lukekaa tästä, Levin sanoi ja kirjoitti alkukirjaimet: K.T.v.m.: s.o.m., m.s.a.v.s.? Nämä kirjaimet merkitsivät: "Kun te vastasitte minulle: se on mahdotonta, merkitsikö se ainiaaksi vaiko silloin?" Ei ollut mitenkään luultavaa, että Kitty voisi ymmärtää tuon monimutkaisen lauseen; mutta Levin katsoi häneen sennäköisenä kuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä, saisiko Kitty noista sanoista selvää vai eikö.
Kitty katsahti häneen vakavana, nojasi sitten synkistyneen otsansa käteensä ja alkoi lukea. Väliin hän katsahti Leviniin kysyen katsellaan: "Onkohan se sitä, mitä minä luulen?"
— Minä ymmärrän, hän sanoi punastuen.
— Mikä sana tämä on? kysyi Levin osoittaen a:ta, joka merkitsi sanaa ainiaaksi.
— Se sana merkitsee ainiaaksi, sanoi Kitty, — mutta se ei ole totta! Levin pyyhki nopeasti pois kirjoituksensa, antoi Kittylle liidun ja nousi seisomaan. Kitty kirjoitti: E.v.s.v.t.
Dollyn suru Kareninien perheonnettomuudesta hälveni pian, kun hän näki nuo kaksi olentoa: Kittyn, joka liitu kädessä katseli aran onnellisesti hymyillen ylöspäin Leviniin, ja Levinin, joka kaunis vartalo pöydän yli kumartuneena silmäili palavin silmin vuoroin Kittyä, vuoroin pöytää.
Äkkiä Levinin kasvot välähtivät: hän oli ymmärtänyt. Kirjaimet merkitsivät: "En voinut silloin vastata toisin."
Hän katsahti Kittyyn arasti ja kysyvästi.
— Ainoastaanko silloin?
— Niin, vastasi Kittyn hymy.
— Entä… entä nyt? kysyi Levin.
— Lukekaa tuosta. Minä sanon sen, mitä toivoisin. Mitä kovasti toivoisin. Kitty kirjoitti alkukirjaimet: J. T. v. u. j. a. a. s. Se merkitsi: "Jospa te voisitte unohtaa ja antaa anteeksi sen."
Levin tarttui liituun jännittynein, vapisevin sormin ja kirjoitti liidun murtuessa alkukirjaimet seuraavaan: "Minun ei tarvitse unohtaa eikä antaa anteeksi, sillä en ole koskaan lakannut teitä rakastamasta."
Kitty katsahti häneen pysähtynyt hymy huulillaan.
Levin istuutui ja kirjoitti pitkän lauseen. Kitty ymmärsi kaikki ja kysymättä mitään otti heti liidun ja vastasi.
Levin ei pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä Kitty oli kirjoittanut, ja katsahti häntä tuontuostakin silmiin. Onni oli sumentanut hänen älynsä. Hän ei mitenkään löytänyt niitä sanoja, mitä Kitty oli tarkoittanut. Mutta Kittyn ihanista, onnea sädehtivistä silmistä hän ymmärsi kaiken, mitä tahtoi tietää. Ja hän kirjoitti kolme kirjainta. Eikä hän ollut vielä lopettanut, kun Kitty jo luki ajatuksen hänen kätensä takaa, liitti itse viimeisen sanan ja kirjoitti myöntävän vastauksen.
— Pelaatteko te "sihteeriä"? sanoi vanha ruhtinas tullen pöydän luo.
— Mutta meidän on nyt aika lähteä, jos aiot ehtiä teatteriin.
Levin nousi ja saattoi Kittyn ovelle.
Heidän omituisessa keskustelussaan kaikki oli tullut selväksi; Levin tiesi nyt, että Kitty rakasti häntä, ja Kitty oli luvannut ilmoittaa vanhemmilleen hänen huomisesta tulostaan.
Kun Levin Kittyn lähdettyä oli jäänyt yksin, tunsi hän sellaista kaipausta ja kärsimätöntä halua päästä niin pian kuin suinkin huomiseen aamuun, jolloin taas saisi nähdä Kittyn ja liittyä häneen ainiaaksi, että hän pelästyi kuin kuolemaa niitä neljäätoista tuntia, jotka hänen oli vietettävä ilman tätä. Hänen täytyi välttämättä saada puhua jonkun kanssa, ettei jäisi yksin ja että aika kuluisi. Stepan Arkadjevitsh olisi ollut paras puhetoveri, mutta hän lähti — omien sanojensa mukaan — illanviettoon, oikeammin balettiin. Levin ehti vain sanoa hänelle olevansa onnellinen ja pitävänsä hänestä kovasti eikä koskaan unohtavansa, mitä Stepan Arkadjevitsh oli hänelle tehnyt. Stepan Arkadjevitshin katse ja hymy osoittivat, että hän ymmärsi oikein Levinin tunteen.
— No, vieläkö haluatte kuolla? kysyi hän puristaen veljellisestiLevinin kättä.
— Ei, ei! Levin sanoi.
Darja Aleksandrovna myöskin ikään kuin onnitteli häntä sanoessaan hänelle jäähyväiset: — Kylläpä minä olen hyvilläni, hän sanoi, — että te ja Kitty tapasitte taas toisenne, täytyy pitää arvossa vanhaa ystävyyttä.
Levin ei pitänyt noista sanoista. Darja Aleksandrovna ei voinut käsittää, kuinka korkealla hänen ulottumattomissaan se kaikki oli, eikä hänen olisi pitänyt kajota siihen. Levin sanoi hyvästit kaikille, mutta ollakseen jäämättä yksin lähti veljensä seuraksi.
— Mihin sinä lähdet?
— Kokoukseen.
— Minä lähden mukaan. Saanko?
— Miksikä ei, lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen. —Mikä sinun on tänään?
— Minunko? Minä olen onnenpoika! Levin sanoi laskien vaunujen ikkunaruudun alas. — Saanko aukaista? Tulee raittiimpaa. Minä olen onnenpoika! Miksi sinä et ole koskaan mennyt naimisiin? Sergei Ivanovitsh hymyili.
— Olen sangen hyvilläni, hän näyttää olevan oiva tyt… aloittiSergei Ivanovitsh.
— Älä, älä puhu, älä puhu! huudahti Levin tarttuen molemmin käsin hänen turkkinsa kaulukseen ja työntäen sen hänen suunsa eteen. "Oiva tyttö" kuulosti hänestä niin arkiselta ja alhaiselta hänen tunteensa rinnalla.
Sergei Ivanovitsh herahti iloiseen nauruun, mitä hänelle sattui harvoin.
— No, saan kai sentään sanoa, että olen hyvilläni siitä.
— Sen saat sanoa huomenna, huomenna, kuuletko! Mutta nyt hiljaa, ei hiiskahdustakaan, Levin sanoi ja lisäsi hänen turkkiaan vielä kerran pudistaen: — Minä pidän sinusta kovasti! Saako sinne kokoukseen tulla?
— Saa tietysti!
— Mistä siellä tänään keskustellaan? kysyi Levin, kasvot lakkaamattomassa hymyssä.
He tulivat kokoukseen. Levin kuunteli, miten sihteeri kompastellen luki pöytäkirjaa, jota ei nähtävästi itsekään ymmärtänyt; mutta Levin näki tuon sihteerin kasvoista, miten herttainen ja kunnon mies hän oli. Sen huomasi siitäkin, että hän hämmentyi ja kompasteli pöytäkirjaa lukiessaan. Sitten alkoivat puheenvuorot. Väiteltiin joittenkin summien myöntämisestä joihinkin tarkoituksiin, ja Sergei Ivanovitsh piikitteli kahta jäsentä ja puhui kauan ja voitonvarmasti; ja toinen jäsen, joka oli kirjoittanut jotain paperipalaselle, arasteli ensin, mutta vastasi hänelle sitten hyvin myrkyllisesti ja herttaisesti. Sitten Svijazhski, joka myös oli paikalla, sanoi jotain kaunista ja jaloa. Levin kuunteli heitä ja näki selvästi, ettei mistään summista ollutkaan puhe ja etteivät he olleet vähääkään vihaisia toisilleen, vaan että he kaikki olivat herttaisia, hyviä ihmisiä ja että kaikki kävi kiltisti ja herttaisesti. He eivät olleet kenellekään häiriöksi, ja kaikilla oli mukavaa. Ihmeellistä oli Levinistä se, että hän näki tänään heidän kaikkien lävitse, tunnisti pienistä, ennen huomaamattomista merkeistä jokaisen sielun ja huomasi selvästi, että kaikki olivat hyviä. Varsinkin hänestä, Levinistä, he pitivät kaikki erityisesti tänään. Se näkyi siitä, miten he puhuivat hänen kanssaan, miten hellästi ja ystävällisesti aivan vieraatkin katsoivat häneen.
— No, oletko tyytyväinen? kysyi Sergei Ivanovitsh häneltä.
— Kovasti. En uskonut, että olisi niin hauskaa! Hyvä että tulin!Svijazhski tuli Levinin luo ja kutsui hänet luokseen teelle. Levin eimitenkään voinut muistaa, mitä hänellä oli ollut Svijazhskia vastaan.Svijazhskihan oli viisas ja ihmeellisen hyvä ihminen.
— Varsin mielelläni, hän sanoi ja kysyi Svijazhskin vaimon ja tämän sisaren vointia. Ja omituisen mielleyhtymän johdosta — liittyihän muisto Svijazhskin sukulaisneidistä jollain tavoin avioliiton ajatukseen —, Levinin mieleen tuli, ettei ollut ketään, kenelle hänen paremmin sopisi kertoa onnestaan kuin Svijazhskin naisväelle, ja hän lähti erityisen mielellään heidän luokseen.
Svijazhski kyseli häneltä maatilan asioista olettaen tavalliseen tapaansa, ettei voitaisi keksiä mitään, jota ei Euroopassa olisi jo keksitty, mutta nyt se ei vähääkään harmittanut Leviniä. Hän tunsi päinvastoin, että Svijazhski oli oikeassa ja että koko hänen oma toimintansa oli mitätöntä, ja hän huomasi Svijazhskissa ihmeellistä hienotunteisuutta, joka esti tätä suoraan ilmaisemasta, kuinka oikeassa hän oli. Svijazhskin naiset olivat myös tällä kertaa erityisen herttaisia. Levinistä tuntui, että he tiesivät jo kaiken ja toivoivat hänelle onnea ja olivat ainoastaan hienotunteisuudesta puhumatta siitä. Hän istui heidän luonaan tunnin, kaksi, kolme tuntia, puhellen eri asioista, mutta ajatellen aina vain sitä yhtä, mikä tulvehti hänen sielussaan, eikä huomannut, miten hirveästi hän väsytti isäntäväkeä, joka olisi jo aikoja sitten halunnut mennä nukkumaan. Svijazhski saattoi hänet eteiseen haukotellen ja ihmetellen ystävänsä omituista mielentilaa. Kello läheni kahta. Levin palasi hotelliin ja pelästyi muistaessaan, että hänen pitäisi nyt viettää jäljellä olevat kymmenen tuntia yksin, rauhattoman kaipuunsa vaivaamana. Valvomisvuorossa oleva lakeija sytytti kynttilät hänen huoneeseensa ja aikoi poistua, mutta Levin pysäytti hänet. Hän huomasi, että Jegor, johon hän ei ennen ollut kiinnittänyt mitään huomiota, olikin varsin viisas, kaunis ja hyvä mies.
— Onko vaikea valvoa, Jegor?
— Minkäs sille tekee, kun virka on sellainen. Herrasväen palveluksessa on rauhallisempaa, mutta tästä hyötyy enemmän.
Jegor kertoi, että hänellä oli perhe, kolme poikaa ja tytär, joka oli ompelija ja jonka hän aikoi naittaa valjaskaupan apulaiselle.
Sen johdosta huomautti Levin, että rakkaus on pääasia avioliitossa ja että rakkaus tekee aina onnelliseksi, koska onni on ainoastaan ihmisessä itsessään.
Jegor kuunteli tarkkaavasti ja ymmärsi nähtävästi hyvin Levinin ajatuksen, mutta sen vahvistukseksi hän toi esiin sen odottamattoman huomautuksen, että herrasväen palveluksessa ollessaan hän oli aina ollut isäntäväkeensä tyytyväinen ja oli täysin tyytyväinen nykyiseen isäntäänsä vaikka tämä olikin ranskalainen.
"Ihmeellisen hyväluontoinen mies!" Levin ajatteli.
— Entä sinä, Jegor, kun menit naimisiin, niin rakastitko sinä vaimoasi?
— Kuinkas muuten, vastasi Jegor.
Ja Levin huomasi Jegorin olevan erityisen herkässä mielentilassa ja aikovan kertoa hänelle sydämensä salaisuudet.
— On tämä minunkin elämäni ollut ihmeellinen. Poikapahasesta minä olen… aloitti hän silmät loistaen. Nähtävästi Levinin haltioituneisuus oli tarttunut häneenkin, niin kuin haukotus tarttuu ihmisestä toiseen.
Mutta samassa kello soi. Jegor meni ja Levin jäi yksin. Hän ei ollut päivällispöydässä syönyt juuri mitään eikä ollut Svijazhskillakaan huolinut teestä eikä illallisesta, mutta ruoka ei nytkään tuntunut houkuttelevan. Hän ei ollut nukkunut viime yönä, mutta unta hän ei voinut ajatellakaan. Huoneessa oli viileää, mutta häntä rasitti kuumuus. Hän avasi molemmat tuuletusruudut ja istuutui pöydälle ikkunan eteen. Lumen peittämän katon takaa näkyi koristeellinen risti ketjuineen, ja sen yläpuolella kohosi Ajokoiran kolmikulmainen tähtisikermä ja kirkas, keltahohteinen Capella. Hän katsoi väliin ristiin, väliin tähteen, hengitti raikasta pakkasilmaa, jota tasaisesti virtasi huoneeseen, ja seurasi kuin unessa mielikuviensa ja muistojensa kulkua. Neljättä käydessä hän kuuli käytävästä askeleita ja katsahti ovesta. Tuttu peluri, Mjaskin, palasi klubista synkän näköisenä ja ryiskellen. "Onneton raukka!" Levin ajatteli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä rakkaudesta ja säälistä tuota miestä kohtaan. Hän aikoi puhua tämän kanssa ja lohduttaa tätä; mutta huomatessaan olevansa paitasillaan hän jätti aikeensa ja istuutui jälleen ikkunan luo nauttiakseen kylmästä ilmasta ja katsellakseen tuota ihmeellisen näköistä, vaitonaista, mutta niin merkitsevältä tuntuvaa ristiä ja kohoavaa kellanhohtoista tähteä. Seitsemättä käydessä alkoi kuulua lattiankiillottajien hankaus, kirkonkellot soivat aamukirkkoon, ja Levin tunsi vilunväreitä kehossaan. Hän sulki tuuletusruudut, peseytyi, Pukeutui ja lähti ulos.
Kadut olivat vielä autioina. Levin meni Shtsherbatskien talon luo. Pääovi oli vielä kiinni ja kaikki nukkuivat. Hän kääntyi takaisin, palasi jälleen huoneeseensa ja tilasi kahvia. Lakeija, joka toi kahvin, ei ollut enää Jegor. Levin aikoi ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta lakeijaa soitettiin ja hänenkin täytyi mennä. Levin koetti juoda kahvia ja pani rinkelin suuhunsa, mutta hänellä ei olut vähääkään ruokahalua, ja syljettyään rinkelin pois suustaan hän veti taas päällystakin ylleen ja lähti kävelemään. Kello kävi kymmenettä, kun hän toisen kerran tuli Shtsherbatskin pääovelle. Talossa oli juuri noustu, ja kokki lähti ruokatarpeita hakemaan. Täytyi odottaa vielä ainakin kaksi tuntia.
Koko yön ja aamun Levin oli elänyt aivan tiedottomassa tilassa ja tuntenut olevansa kokonaan vapaa aineellisen elämän olosuhteista. Hän ei ollut syönyt kokonaiseen päivään, ei nukkunut kahteen yöhön, hän oli viettänyt useampia tunteja pakkasilmassa, ja kuitenkin hän tunsi itsensä raikkaammaksi ja terveemmäksi kuin koskaan, jopa täysin riippumattomaksi kehostaan; hän liikkui lihaksiaan pinnistämättä ja tunsi voivansa tehdä mitä hyvänsä. Hän oli varma siitä, että olisi voinut lentää ilmaan tai tarpeen vaatiessa siirtää paikoiltaan talon nurkan. Hän kuljeskeli jäljellä olevan ajan kadulla katsellen kaiken aikaa kelloaan ja vilkuillen ympärilleen.
Eikä hän enää koskaan myöhemmin saanut nähdä mitään sellaista, mitä silloin näki. Erityisesti häntä koskettivat kouluun astelevat lapset, katoilta katukäytäville lentelevät kyyhkyset ja tuoreet jauhoiset sämpylät, joita näkymätön käsi asetteli leipurin ikkunaan. Nuo sämpylät, kyyhkyset ja kaksi poikaa olivat ylimaallisia olentoja. Kaikki tapahtui yhtaikaa: poika juoksi kyyhkysen luo ja katsahti hymyillen Leviniin; kyyhkynen räpytteli siipiään ja pyrähti lentoon. Sen ruumis värähteli aurinkoisessa pakkasilmassa väreilevien kuuranhileitten keskellä, ja samassa lemahti matalasta ikkunasta paistetun leivän tuoksu ja sämpylät ilmestyivät ikkunaan. Kaikki oli niin kummallisen ihanaa, että Levin nauroi ja kyyneltyi ilosta. Tehtyään suuren kierroksen Gazetny-poikkikatua ja Kislovkaa pitkin hän palasi takaisin hotelliin ja — asettaen kellon eteensä — istuutui odottamaan kahtatoista. Viereisestä huoneesta kuului aamuista yskintää, siellä puhuttiin joistakin koneista ja petoksista. Siellä ei ymmärretty, että viisari läheni jo kahtatoista. Läheni ja läheni. Levin lähti kadulle. Ajurit näyttivät tietävän kaiken. Ne ympäröivät Levinin onnellisen näköisinä, tarjoten kilvan palveluksiaan. Ollakseen tekemättä vääryyttä kenellekään Levin lupasi vielä ajaa toisellakin, otti yhden ja käski ajaa Shtsherbatskille. Ajuri oli erittäin viehättävä kauhtanan alta esiinpistävine valkoisine paidankauluksineen, joka kehysti punaista, lujaa kaulaa kireänä renkaana. Hänen rekensä oli korkea ja ketteräliikkeinen, eikä Levin enää koskaan sen jälkeen saanut ajaa sellaisessa reessä. Ja hevonenkin oli hyvä ja koetti juosta, mutta ei liikkunut paikaltaan. Ajuri tiesi Shtsherbatskin talon, koukisti käsivarsiaan erityisen kunnioittavasti "ptruu" sanoessaan ja pysäytti pääoven eteen. Shtsherbatskien ovenvartija tiesi varmaan kaiken. Se näkyi hänen silmiensä hymystä ja siitä millä tavoin hän sanoi:
— Ettepä ole pitkään aikaan käynytkään, Konstantin Dmitrijevitsh!
Eikä hän ainoastaan näyttänyt tietävän kaikkea, vaan olipa silminnähtävästi riemuissaan siitä ja pinnisteli salatakseen ilonsa. Katsahtaessaan hänen herttaisiin vanhuksensilmiinsä Levin tunsi vielä jonkin uuden onnensäteen välähdyksen.
— Joko ovat nousseet?
— Olkaa hyvä! Sen voitte jättää tänne, ovenvartija sanoi hymyillen, kun Levin aikoi ottaa hattunsa mukaan. Se merkitsi varmaan jotakin?
— Kenelle käskette ilmoittamaan? kysyi eteisessä vastaantuleva lakeija.
Lakeija oli tosin nuori ja uudenaikaisen keikarimainen, mutta sangen hyvä ja miellyttävä mies ja ymmärsi hänkin kaiken.
— Ruhtinattarelle… ruhtinaalle… neiti ruhtinattarelle…Levin sanoi.
Ensimmäinen henkilö, jonka hän näki, oli mademoiselle Linon, joka tuli salin poikki kasvot ja kiharat loistaen. Levin oli juuri alkanut puhella hänen kanssaan, kun oven takaa kuului vaatteitten kahinaa. Mademoiselle Linon häipyi hänen silmistään ja onnen läheisyyden iloinen kauhu valtasi hänet. Mademoiselle Linon lähti hätiköiden toista ovea kohti ja jätti hänet yksin. Juuri kun ovi oli ehtinyt sulkeutua, kajahtivat parkettilattialla nopeat, keveät askeleet, ja hänen onnensa, hänen elämänsä, hän itse, hänen paras itsensä, jota hän oli niin kauan etsinyt ja ikävöinyt, lähestyi häntä nopeasti — ei enää kävellen, vaan joidenkin näkymättömien siipien kannattamana.
Levin näki vain hänen selkeät, rehelliset silmänsä, joista kuvastui ylitsepulppuavan rakkauden ilon säikähdys. Ne silmät loistivat yhä lähempää ja lähempää, sokaisten hänet rakkauden säteilyllä, ja pysähtyivät hänen eteensä. Hän tunsi käsien laskeutuvan olkapäilleen.
Kitty oli tehnyt kaikkensa: juossut hänen luokseen ja antautunut kokonaan, arastellen ja iloiten, hänen syliinsä. Levin syleili häntä ja painoi huulensa hänen huulilleen, jotka etsivät hänen suudelmaansa.
Kitty ei ollut myöskään nukkunut koko yönä, vaan oli kaiken aamua odottanut häntä.
Äiti ja isä olivat olleet täysin suostuvaisia ja onnellisia tyttärensä onnesta. Kitty oli tahtonut saada ensimmäisenä ilmoittaa Levinille oman ja hänen onnensa. Kitty oli valmistautunut ottamaan hänet vastaan yksin; iloinnut, arastellut ja ujostellut eikä ollut tiennyt mitä tekisi. Hän oli kuullut Levinin askeleet ja äänen ja odottanut oven takana neiti Linonin poistumista. Neiti Linon oli mennyt, ja arvelematta ja kyselemättä itseltään mitään hän oli mennyt Levinin luo ja tehnyt sen, mitä oli tehnyt.
— Mennään äidin luo! Kitty sanoi ottaen Leviniä kädestä. Levin ei pitkään aikaan voinut sanoa mitään, ei sen vuoksi, että olisi pelännyt sanoilla turmelevansa tunteensa ylevyyden, vaan siksi, että tunsi onnen kyynelten tukahduttavan kurkkuun kaikki aiotut sanat. Levin otti Kittyn käden ja suuteli sitä.
— Onko tämä tosiaankin totta? hän sanoi viimein tukahtuneella äänellä. — Minä en voi uskoa, että sinä rakastat minua!
Kitty hymyili tuolle sinuttelulle ja arkuudelle, jolla Levin vastasi hänen katseeseensa.
— Niin se on! hän sanoi vitkaan ja merkitsevästi, — minä olen niin onnellinen!
Käsi kädessä he menivät vierashuoneeseen. Kun vanha ruhtinatar näki heidät, hän alkoi huohottaa, ja herahti itkemään ja nauramaan yhtaikaa; hän juoksi heidän luokseen niin reippaasti, ettei Levin olisi uskonutkaan, syleili ja suuteli Leviniä ja kostutti kyynelillään hänen poskensa.
— Kaikki on siis päätetty! Kuinka minä olen hyvilläni! Rakasta häntä. Kaikki siis hyvin!… Kitty!
— Pianpa se kävikin! sanoi vanha ruhtinas koettaen näyttää välinpitämättömältä; mutta Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän kääntyi Levinin puoleen. — Minä olen aina toivonut tätä! sanoi ruhtinas ottaen Leviniä kädestä ja vetäen hänet syliinsä. — Minä sanoin jo silloinkin, kun tuon tuulihatun päähän pälkähti…
— Isä! huudahti Kitty ja sulki hänen suunsa kädellään.
— No, en sano, en! lupasi ruhtinas. Olen hyvin ilois… il… Oi, olenpa minä tyhmä…
Hän syleili Kittyä, suuteli hänen kasvojaan, kättään ja taas kasvojaan ja siunasi hänet ristinmerkein.
Ja Levinin valtasi uusi rakkauden tunne tuota verrattain vieraalta tuntunutta vanhaa ruhtinasta kohtaan, kun hän katsoi, kuinka Kitty kauan ja hellästi suuteli hänen kättään.
Ruhtinatar istui nojatuolissa hiljaa hymyillen; ruhtinas istuutui hänen rinnalleen. Kitty seisoi isän tuolin vieressä pitäen yhä häntä kädestä. Kaikki olivat vaiti.
Ruhtinatar alkoi ensimmäisenä kutsua asioita niiden oikealla nimellä ja tehdä käytännöllistä puolta koskevia kysymyksiä. Alkuun se tuntui kaikista oudolta ja pahalta.
— Koska kaikki sitten tapahtuu? Täytyy siunata ja julkaista. Ja milloin ovat häät? Mitä sinä arvelet, Aleksander?
— Hän se on tässä päähenkilö, sanoi ruhtinas viitaten Leviniin.
— Koskako? Levin sanoi punastuen. — Huomenna. Jos te minulta kysytte, niin minun mielestäni on siunattava tänään ja häät pidettävä huomenna.
— Oh, mon cher, mitä hullutuksia!
— No, viikon perästä sitten.
— Hän on suunniltaan.
— Onko se sitten mahdotonta?
— Mutta, hyvä ystävä! sanoi ruhtinatar iloisesti hymyillen tuolle hätäilylle. — Miten sitten myötäjäisten kävisi?
"Pitääkö nyt sitten olla myötäjäiset ja kaikki?" Levin ajatteli kauhuissaan. — Mutta eiväthän myötäjäiset, siunaukset eivätkä mitkään voi turmella minun onneani! Ei mikään voi turmella sitä! Hän katsahti Kittyyn ja huomasi, ettei ajatus myötäjäisistä loukannut Kittyä vähääkään. "Kenties se sitten on välttämätöntä", hän arveli.
— Enhän minä mitään tiedä, minä vain sanoin oman toivomukseni, hän sanoi anteeksipyytäen.
— Siitä ehdimme päättää sitten. Nyt voidaan kyllä siunata ja julkaista.
Ruhtinatar meni miehensä luo, suuteli häntä ja aikoi mennä, mutta tämä pidätti häntä, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä suu hymyssä useita kertoja. Oli kuin vanhukset olisivat hetkeksi hämmentyneet eivätkä oikein tienneet, olivatko he itse taas rakastuneita vaiko heidän tyttärensä. Kun ruhtinas ja ruhtinatar olivat poistuneet, Levin meni Kittyn luo ja otti häntä kädestä. Hän hallitsi nyt tunteitaan ja kykeni puhumaan, ja hänellä oli paljon sanottavaa morsiamelleen. Mutta hän puhui aivan muusta kuin olisi pitänyt.
— Minä tiesin, että näin kävisi! En uskaltanut toivoa vähääkään, mutta sieluni pohjassa olin kuitenkin aina varma siitä.
— Entä minä? sanoi Kitty. — Silloinkin… hän pysähtyi ja jatkoi taas katsoen rohkeasti Leviniin rehellisillä silmillään, — silloinkin, kun sysäsin pois oman onneni. Olen aina rakastanut vain teitä, mutta silloin olin oudosti sokaistunut. Minun täytyy se sanoa… Voitteko te unohtaa sen?
— Kenties se on vain parempi. Teidän täytyy antaa niin paljon anteeksi minulle. Minun täytyy sanoa teille…
Hän aikoi nyt sanoa sen, mikä oli välttämättömästi sanottava. Hän oli päättänyt tunnustaa morsiamelleen heti alussa kaksi asiaa: ettei hän ollut niin puhdas kuin tämä ja että hän toiseksi oli epäuskoinen. Se oli vaikeaa, mutta hän piti velvollisuutenaan tunnustaa Kittylle nämä tosiasiat.
— Ei, ei nyt, mutta joskus toisen kerran! epäröi hän.
— Hyvä, sanoi Kitty, — joskus toisen kerran, mutta muistakaa sitten sanoa. Minä en pelkää mitään. Minä tahdon tietää kaikki. Nythän on kaikki jo päätetty.
Levin jatkoi:
— Päätetty, että te otatte minut, millainen minä olenkin… ette enää jätä minua? Niinkö?
— Niin, niin.
Heidän keskustelunsa keskeytti mademoiselle Linon, joka hellästi, joskin teennäisesti hymyillen tuli onnittelemaan rakasta hoidokkiaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt poistua, kun jo palvelijat tulivat toivottamaan onnea. Ja sitten saapuivat sukulaiset ja alkoi se autuaallinen hullunmylly, josta Levin ei päässyt ennen kuin hääpäivänsä jälkeisenä päivänä. Levinillä oli koko ajan nolo ja tukala olo, mutta onnen jännitys kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi koko ajan, että häneltä odotettiin monenmoista, mistä hänellä ei ollut tietoa, ja hän teki kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja kaikki se tuotti hänelle onnea. Hän oli luullut, ettei hänen aviopuuhillaan tulisi olemaan mitään yhteistä tavaksi tulleitten kosintamenojen kanssa, joiden hän oli arvellut pilaavan erikoislaatuisen onnensa. Kävi kuitenkin niin, että hän teki kaiken kuten muutkin, ja siitä hänen onnensa vain kasvoi ja kävi yhä erikoislaatuisemmaksi.
— Nyt syödään makeisia, sanoi mademoiselle Linon, ja Levin ajoi ostamaan makeisia.
— No, onnea vain, sanoi Svijazhski. — Neuvon teitä ostamaan kukkavihkonne Fominilta.
— Pitääkö sellainenkin olla? Ja hän ajoi Fominin kukkakauppaan. Sergei Ivanovitsh sanoi, että oli välttämätöntä lainata rahaa, koska tulisi olemaan paljon menoja lahjojen ja…
— Pitääkö antaa lahjoja? Ja hän ajoi Fuldelle.
Ja sokerileipomossa, kukkakaupassa, Fuldella ja kaikkialla hän näki olevansa odotettu ja tervetullut vieras, ja kaikkialla hän huomasi riemuittavan hänen onnestaan. Omituisinta oli, että kaikki nekin, jotka olivat ennen olleet epäystävällisiä, kylmiä ja välinpitämättömiä, ihastelivat nyt häntä, noudattivat kaikessa hänen tahtoaan, kohtelivat hienotunteisesti ja hellävaroen hänen tunnettaan ja jakoivat hänen näkemyksensä siitä, että hän oli maailman onnellisin ihminen, koska hänen morsiamensa oli kaiken täydellisyyden huippu. Samoin tunsi Kittykin. Kun kreivitär Nordston oli rohjennut viitata siihen, että hän oli toivonut jotain parempaa, Kitty oli kiivastunut ja todistanut hänelle niin vakuuttavasti, ettei maailmassa voinut olla mitään Leviniä parempaa, että kreivittären oli täytynyt myöntää se, eikä hän enää Kittyn läsnä ollessa voinut kohdata Leviniä ilman ihastuksen hymyä.
Levinin lupaama tunnustus oli ainoa tämän ajan painostava tapaus. Hän neuvotteli asiasta vanhan ruhtinaan kanssa ja saatuaan häneltä luvan antoi Kittylle päiväkirjansa, johon oli kirjoitettu, mikä häntä vaivasi. Hän oli kirjoittanut tuon päiväkirjansa juuri tulevaa morsiantaan silmälläpitäen. Häntä oli vaivannut kaksi asiaa: viattomuuden ja uskon puute. Jälkimmäisen tunnustaminen ei merkinnyt Kittylle paljoakaan. Hän oli itse uskonnollinen eikä koskaan epäillyt uskonnon totuuksia, mutta Levinin ulkonainen epäusko ei liikuttanut häntä vähääkään. Kitty tunsi rakkaudellaan koko Levinin sielun ja näki siinä sen, mitä tahtoikin, ja hänelle oli yhdentekevää, kutsuttiinko sellaista sieluntilaa epäuskoksi tai miksi muuksi hyvänsä. Mutta toinen tunnustus sai hänet katkerasti itkemään.
Päiväkirjan antaminen oli vaatinut Leviniltä suurta sisäistä voimainponnistusta. Hän oli muistanut, ettei heidän välillään saisi olla salaisuuksia, ja katsonut sen siksi välttämättömäksi. Mutta hän ei ollut tajunnut, miten se saattoi vaikuttaa, eikä ollut osannut asettua Kittyn asemaan. Vasta kun hän sen päivän iltana saapui Shtsherbatskeille ennen teatteriin lähtöä, meni Kittyn huoneeseen ja näki tämän rakkaat kasvot itkettyneinä ja onnettomina itse aiheuttamansa surun tähden, hän ymmärsi, mikä kuilu oli olemassa hänen häpeällisen menneisyytensä ja Kittyn viattoman puhtauden välillä, ja kauhistui tekoaan.
— Ottakaa, ottakaa pois nuo kauheat kirjat! Kitty sanoi sysäten edessään pöydällä olevat vihkoset kauemmaksi luotaan.
— Miksi te annoitte ne minulle!… Ei, parempi se sentään oli, hän lisäsi nähdessään Levinin epätoivoiset kasvot. — Mutta kauheata se on, kauheata!
Levin painoi päänsä alas ja oli vaiti. Hän ei voinut sanoa mitään.
— Te ette voi antaa minulle anteeksi, hän kuiskasi viimein.
— Minä olen jo antanut. Mutta kauheata se on!
Kuitenkin Levinin oli onni niin suuri, ettei tuo tunnustuskaan voinut sitä samentaa; se vain antoi sille uuden vivahteen. Kitty oli antanut hänelle anteeksi; ja siitä lähtien piti Levin itseään vielä vähemmän Kittyn rakkauden arvoisena, kunnioitti vielä enemmän tämän siveellistä ylemmyyttä ja piti vielä suuremmassa arvossa ansaitsematonta onneaan.
Aleksei Aleksandrovitsh ajoi päivällisiltä takaisin hotelliin, kaikki äskeiset keskustelut muistissaan. Darja Aleksandrovnan sanat anteeksiannosta olivat herättäneet hänessä vain nyrpeyttä. Kristinopin ohjeen soveltaminen ei ollut tässä tapauksessa suinkaan yksiselitteistä, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli jo kauan sitten ratkaissut kysymyksen kielteisesti. Kaikesta, mitä keskustelun kuluessa oli lausuttu, oli syvimmälle hänen mieleensä syöpynyt tyhmän ja hyväluontoisen Turovtsynin huomautus: teki kuin mies, haastoi kaksintaisteluun ja tappoi. Nähtävästi kaikki muut olivat olleet samaa mieltä, vaikka olivatkin kohteliaisuudesta jättäneet sen sanomatta.
"Se asiahan on jo päätetty, mitä sitä enää miettii", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh itselleen. Ja ajatellen vain alkavaa tarkastusmatkaansa hän astui yksinäiseen huoneeseensa ja kysyi saattamaan tulleelta ovenvartijalta, missä hänen lakeijansa oli. Ovenvartija sanoi lakeijan menneen ulos. Aleksei Aleksandrovitsh käski tuomaan teetä, istuutui pöydän ääreen, otti matkaoppaan ja alkoi tehdä tarkkaa matkasuunnitelmaa.
— Tuli kaksi sähkösanomaa, sanoi kotiin tullut lakeija astuen huoneeseen. — Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, pistäydyin vain hieman kävelemässä.
Aleksei Aleksandrovitsh otti sähkösanomat ja avasi ne. Ensimmäinen oli tiedonanto Stremovin nimityksestä siihen virkaan, jota Karenin oli toivonut. Aleksei Aleksandrovitsh heitti sähkösanoman pöydälle, punastui, nousi ylös ja alkoi kävellä ympäri huonetta: "Quos vult perdere dementat", hän sanoi tarkoittaen sanalla quos niitä ihmisiä, jotka olivat myötävaikuttaneet tuohon nimitykseen. Häntä ei harmittanut se, ettei hän itse ollut saanut tuota paikkaa ja että hänet oli niin ilmeisesti syrjäytetty; mutta hänestä oli käsittämätöntä ja ihmeellistä, kuinka voitiin; olla näkemättä sitä, että mokoma lörpöttelijä ja sanaseppo Stremov pystyi siihen huonommin kuin kukaan muu. Kuinka voitiin olla niin sokeita, ettei huomattu, että moinen nimitys oli omiaan hävittämään kaiken arvonannon heitä itseään kohtaan.
"Kaiketi vielä muutakin samanlaista", hän sanoi katkerana itsekseen avatessaan toisen sähkösanoman. Se oli hänen vaimoltaan. Sinisellä kynällä kirjoitettu allekirjoitus "Anna" osui hänen silmiinsä ensimmäiseksi. "Kuolen, pyydän, rukoilen tulemaan. Anteeksi saaden kuolen rauhallisemmin", luki hän. Hän hymähti ylenkatseellisesti ja heitti sähkösanoman kädestään. Heti alkuun hänellä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että se oli pelkkää valhetta ja juonittelua.
"Se ihminen ei kavahda mitään petosta. Hänenhän piti kohta synnyttää. Kenties sairaus liittyy synnytykseen. Mihin hän mahtaa pyrkiä? Laillistuttamaan lapsen, saattamaan minut häpeälliseen asemaan ja estämään eronsaannin", mietti hän. "Mutta jotain siinä oli kuolemasta…" Hän luki sähkösanoman uudelleen, ja yhtäkkiä hänen mieleensä iski sanojen oikea merkitys. — Mutta jos se onkin totta? hän sanoi itsekseen.
— Jos onkin totta, että kärsimyksen ja kuoleman hetkenä hän katuu vilpittömästi, ja minä kieltäydyn saapumasta pitäen sitä petoksena? Se olisi julmaa, ja kaikki tuomitsisivat minut, ja sitä paitsi se olisi suorastaan tyhmää minun puoleltani.
— Pjotr, käske vaunujen odottaa. Minä lähden Pietariin, hän sanoi lakeijalle.
Aleksei Aleksandrovitsh päätti lähteä Pietariin tapaamaan vaimoaan. Jos Annan tauti olisi petosta, niin hän vaikenisi ja kääntyisi heti takaisin. Jos Anna tosiaan oli kuoleman kielissä ja tahtoi tavata häntä, hän antaisi tälle anteeksi, jos tapaisi hänet vielä hengissä, ja suorittaisi viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, jos saapuisi liian myöhään. Matkan aikana hän ei enää ajatellut asiaa.
Tuntien itsensä väsyneeksi ja likaiseksi rautatievaunussa vietetyn yön jälkeen Aleksei Aleksandrovitsh ajoi Pietarin aamuisessa sumussa autiota Nevskiä pitkin ja katseli eteensä ajattelematta, mikä häntä odotti. Hän ei voinut ajatella sitä, koska se johti väkisinkin siihen ajatukseen, että Annan kuolema selvittäisi hetkessä koko hänen hankalan asemansa. Suljetut leipurit ja kauppapuodit, öiset ajurit ja katukäytäviä lakaisevat talonmiehet vilahtelivat hänen silmissään, ja hän katseli kaikkea estääkseen itseään ajattelemasta sitä, mitä ei olisi uskaltanut toivoa ja kuitenkin toivoi. Hän ajoi pääoven eteen. Ajurinrattaat ja vaunut nukkuvine kuskeineen odottivat oven luona. Astuessaan ovelle Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin kaivoi jostain aivojensa lokerosta äkkiä ajatuksen, jonka hän otti ohjeekseen. Se kuului: "Jos se on petosta, on poistuttava tyynen ylenkatseellisesti; jos se on totta, on noudatettava arvokkuutta."
Ovenvartija avasi oven ennen kuin Aleksei Aleksandrovitsh oli ehtinyt soittaakaan. Ovenvartija oli omituisen näköinen vanhassa pitkässä takissaan, ilman solmiota ja tohvelit jalassa.
— Miten on rouvan laita?
— Eilen synnytti onnellisesti.
Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi ja kalpeni. Hän huomasi nyt selvästi, miten voimakkaasti hän oli toivonut vaimonsa kuolemaa.
— Ja kuinka hän voi?
Kornei kiiruhti portaita alas aamuesiliinassaan.
— Hyvin huonosti, hän sanoi. — Eilen oli lääkärineuvottelu, ja nytkin on lääkäri täällä.
— Ota matkatavarat, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi hieman helpottuneena tiedosta, että kuoleman mahdollisuus oli kuitenkin olemassa ja astui eteiseen.
Vaatenaulakossa riippui sotilaspäällystakki. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi sen ja kysyi:
— Keitä siellä on?
— Lääkäri, kätilö ja kreivi Vronski. Aleksei Aleksandrovitsh meni sisähuoneisiin.
Vierassalissa ei ollut ketään; Annan kamarista tuli kätilö vastaan, sinipunanauhainen myssy päässä.
Hän astui Aleksei Aleksandrovitshin luo, tarttui tätä käsivarresta kuoleman läheisyyden aiheuttamalla tuttavallisuudella ja veti makuuhuoneeseen päin.
— Luojan kiitos tulitte! Teistä ja teistä vain puhuu, hän sanoi.
— Tuokaa pian jäätä! kuului makuuhuoneesta lääkärin käskevä ääni.
Aleksei Aleksandrovitsh meni Annan kamariin. Annan kirjoituspöydän ääressä matalalla tuolilla, kylki tuolinselustaa vasten, istui Vronski kädet kasvoilla ja itki. Hän hätkähti lääkärin äänen kuullessaan, kohotti kasvojaan ja huomasi Aleksei Aleksandrovitshin. Nähdessään tämän hän hämmästyi niin, että painautui uudelleen istumaan ja veti päänsä hartioiden väliin, ikään kuin tahtoen kadota jonnekin; mutta samassa hän pakotti itsensä nousemaan ja sanoi:
— Hän kuolee. Lääkärit sanovat, ettei ole toivoa. Olen kokonaan teidän vallassanne, mutta sallikaa minun olla täällä… niin, kuinka vain itse tahdotte, minä…
Kun Aleksei Aleksandrovitsh näki Vronskin kyyneleet, hänet valtasi kokonaan se sielullisen sekasorron tila, jonka toisten ihmisten kärsimyksen näkeminen hänessä aina sai aikaan, ja kääntäen päänsä pois ja kuuntelematta Vronskin sanoja loppuun hän lähti kiireesti ovea kohti. Makuuhuoneesta kuului Annan ääni. Hän puhui jotain, hänen äänensä oli iloinen ja vilkas ja äänenpainot olivat ihmeellisen selkeät. Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään ja meni vuoteen luo. Anna makasi kasvot häneen päin. Poskilla hehkui puna, silmät loistivat, ja valkean yöpaidan kalvosimista esiinpistävät pienet valkeat kädet sormeilivat peitteen nurkkaa punoen sitä edestakaisin. Oli kuin hän olisi ollut terve ja raikas ja kaikkein parhaimmassa mielentilassaan. Hän puhui nopeasti ja harvinaisen sointuvasti.
— Sillä Aleksei, minä tarkoitan Aleksei Aleksandrovitshia, eikö olekin omituinen, kauhea sattuma, että molemmat ovat Alekseita? — Aleksei olisi suostunut. Minä olisin unohtanut, ja hän antanut anteeksi… Miksi hän ei tule? Hän on hyvä, hän ei itse tiedä miten hyvä hän on. Oi, hyvä Jumala, tätä tuskaa! Antakaa minulle pian vettä! Ai niin, se on vaarallista hänelle, minun tyttörukalleni! No hyvä, hyvä, antakaa hänet imettäjälle. Kyllä minä suostun, ehkä on parempikin niin. Kun hän tulee, lapsen näkeminen koskee häneen. Antakaa hänet!
— Anna Arkadjevna, Aleksei Aleksandrovitsh on jo tullut. Hän on tässä, vakuutteli kätilö koettaen kiinnittää sairaan huomion Aleksei Aleksandrovitshin.
— Voi, mitä te puhutte! jatkoi Anna näkemättä mitään. — Antakaa minulle tyttäreni, antakaa! Eihän hän vielä ole tullut. Te ette tunne häntä ja siksi te sanotte, ettei hän anna anteeksi. Ei kukaan ole tuntenut häntä, paitsi minä, ja minullekin se kävi vaikeaksi. Täytyy tuntea hänen silmänsä. Serjozhalla on aivan samanlaiset silmät, ja siksi minä en voi katsoa niihin. Onko Serjozhalle annettu ruokaa? Tiedänhän minä, että ne aina unohtavat. Hän ei olisi unohtanut. Täytyy siirtää Serjozha kulmakamariin ja pyytää Mariettea nukkumaan hänen kanssaan.
Yhtäkkiä hän kyyristyi kokoon, vaikeni ja nosti pelästyneenä kädet kasvojensa eteen ikään kuin suojellakseen itseään lyönneiltä. Hän näki miehensä.
— Ei, ei! aloitti hän taas, — minä en pelkää häntä, minä pelkään kuolemaa. Aleksei, tule tänne. Minun täytyy kiiruhtaa, kun minulla on niin vähän aikaa. Minulla on vain hetkinen enää elettävänä, kohta alkaa kuume enkä sitten enää ymmärrä mitään. Nyt minä ymmärrän, ymmärrän kaikkia ja näen kaiken.
Aleksei Aleksandrovitshin kurtistuneille kasvoille kohosi kärsivä ilme; hän otti Annaa kädestä ja tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut. Hänen alahuulensa vavahteli, mutta hän taisteli yhä liikutustaan vastaan ja koetti katsoa poispäin. Joka kerta kun hän vilkaisi Annaan, hän näki nuo silmät, joista säteili niin liikuttava ja riemukas hellyys, jollaista hän ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt.
— Odotahan, sinä et tiedä… Odottakaahan… Anna pysähtyi kuin kooten ajatuksiaan. — Niin, — alkoi hän taas, — niin, niin, niin. Sitähän minä aioinkin sanoa. Älä ihmettele minua. Minä olen sama kuin ennenkin… Mutta minussa on toinenkin, ja sitä minä pelkään, se rakastui häneen, ja minä tahdoin vihata sinua enkä voinut unohtaa sitä entistä. Minä en ole se toinen. Nyt olen jälleen entiseni. Minä kuolen kohta, minä tiedän että kuolen, voit kysyä häneltä. Minä tunnen sen jo nyt. Voi noita painoja jaloissa, käsissä ja sormissa!… Sormet ovat suunnattoman suuret! Mutta pian se kaikki päättyy… En kaipaa enää mitään muuta kuin että annat minulle anteeksi, annat kaiken anteeksi! Minä olen kauhea, mutta se pyhä marttyyrinainen — mikä hänen nimensä olikaan? — josta hoitajamummoni kertoi, oli vieläkin huonompi. Minäkin menen Roomaan, siellä on erakkomajoja, en enää häiritse ketään, otan vain Serjozhan ja tyttöni mukaan… Ei, sinä et voi antaa anteeksi! Minä tiedän, että sitä on mahdoton antaa anteeksi. Ei, ei, ei, mene pois, sinä olet liian hyvä! Anna piti toisella kuumalla kädellään häntä kädestä ja toisella työnsi pois.
Aleksei Aleksandrovitshin sielullinen sekasorto oli kasvanut kasvamistaan ja nousi nyt sellaiselle asteelle, että hän lakkasi taistelemasta sitä vastaan. Hän tunsi yhtäkkiä, että se, mitä hän oli pitänyt sielullisena sekasortona, olikin päinvastoin onnellinen sieluntila, joka antoi hänelle yhtäkkiä uuden, ennenkokemattoman onnen. Hän ei ajatellut, että kristinoppi, jota hän koko elinikänsä oli tahtonut seurata, käski häntä antamaan anteeksi ja rakastamaan vihollisiaan; mutta äkkiä rakkauden ja anteeksiannon tunne täytti hänen sydämensä. Hän laskeutui polvilleen, painoi päänsä Annan kuumeista, hihankin läpi hehkuvaa kyynärvartta vasten ja itki ääneen kuin lapsi. Anna syleili hänen kaljuuntuvaa päätään, siirtyi lähemmäksi häntä ja katsoi ylöspäin uhkamielisen ylpein katsein.
— Siinä hän on! Tiesinhän minä! Ja nyt jääkää hyvästi, jääkää hyvästi kaikki!… Ne tulivat taas, miksi ne eivät mene?… Ottakaa nyt toki nämä turkit pois!
Tohtori irrotti sairaan kädet, painoi hänen päänsä varovasti tyynyä vasten ja veti peitteen hartioiden yli. Anna laskeutui nöyrästi selälleen ja katseli eteensä silmät loistaen.
— Minä vain tahdoin sinun anteeksiantoasi enkä mitään muuta, muista se… Miksi ei hän sitten tule? jatkoi Anna taas kääntyen ovea kohti, Vronskiin päin. — Tule tänne, tule! Anna hänelle kätesi.
Vronski tuli vuoteen viereen ja peitti taas kasvonsa Annan nähdessään.
— Ota pois kädet kasvoiltasi ja katso häneen. Hän on pyhä mies, Anna sanoi. — Ota nyt kädet pois! hän toisti harmistuneena. — Aleksei Aleksandrovitsh älä anna hänen pitää kasvojaan peitossa! Minä tahdon nähdä hänet.
Aleksei Aleksandrovitsh otti pois kädet Vronskin kasvoilta, ja niistä kuvastui kauhea kärsimys ja häpeä.
— Ojenna hänelle kätesi. Ja anna anteeksi.
Aleksei Aleksandrovitsh ojensi Vronskille kätensä voimatta hillitä kyyneliään, jotka vierivät hänen kasvojaan pitkin.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, Anna sanoi, — nyt on kaikki valmista. Kun saisin jalkani ojennetuksi vähän paremmin. Sillä lailla, nyt on hyvin. Kyllä nuo kukat ovat mauttomasti tehtyjä, eiväthän ne ole yhtään orvokin näköisiä, hän sanoi osoittaen tapetteja. — Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Milloin tämä loppuu? Antakaa minulle morfiinia. Tohtori, antakaa minulle morfiinia! Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Ja hän vääntelehti vuoteessaan.
* * * * *
Tohtorit selittivät taudin olevan lapsivuodekuumetta, joka yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta päättyi kuolemaan. Koko päivän kesti kuumetta, hourailua ja tiedottomuutta. Puoleenyöhön saakka sairas makasi tajuttomana, ja valtimo tykytti tuskin ollenkaan. Vronski oli mennyt kotiinsa, mutta saapui aamulla tiedustelemaan, kuinka sairaan laita oli, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka tuli häntä eteiseen vastaan, sanoi: "Jääkää tänne, kenties hän kysyy teitä", ja saattoi hänet itse vaimonsa kamariin. Aamulla palasi taas kiihtymys ja ajatusten ja puheen vuolas kulku, mikä päättyi taas tajuttomuuteen. Sama toistui kolmantena päivänä, ja lääkärit sanoivat, että oli toivoa. Tuona päivänä Aleksei Aleksandrovitsh meni vaimonsa kirjoitushuoneeseen, jossa Vronski istui, ja istuutui oven suljettuaan hänen luokseen.
— Aleksei Aleksandrovitsh Vronski sanoi tuntien selvittelyn lähenevän, — minä en osaa puhua, minä en ymmärrä mitään. Säälikää minua! Kuinka raskas olo teillä lieneekin, niin uskokaa, että minulla on vieläkin raskaampaa.
Hän aikoi nousta. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh otti häntä kädestä ja sanoi:
— Pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanottavaa. Se on välttämätöntä. Minun täytyy selittää teille tunteeni, ettette käsittäisi minua väärin, vaan ymmärtäisitte, mikä on ollut ja mikä vastedeskin on oleva minun menettelyni ohjenuorana. Te tiedätte, että olin päättänyt hakea eroa ja pannut asian jo alkuun. En tahdo salata, että se oli minulle kiusallista ja että kauan epäröin, ennen kuin ryhdyin asiaan; tunnustan myöskin, että minua kannusti siihen kostonhalu teitä ja vaimoani kohtaan. Kun sain sähkösanomaan, lähdin tänne juuri sellaisin tuntein, niin, sanon sen suoraan, minä toivoin hänen kuolevan. Mutta… hän vaikeni ja mietti hetkisen, paljastaisiko parhaimmat tunteensa vai ei. — Mutta kun sitten näin hänet, annoin anteeksi. Ja anteeksiannon onni selvitti minulle velvollisuuteni. Olen antanut kaiken anteeksi. Minä tahdon asettaa lyötäväksi toisenkin poskeni, tahdon antaa viittani, kun minulta otetaan paita. Rukoilen vain Jumalaa, ettei hän ottaisi minulta pois anteeksiannon onnea!
Kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä, ja Vronskia hämmästytti niiden tyyni ja valoisa katse.
— Sellainen on asemani. Voitte tallata minut lokaan ja alistaa maailman pilkalle, minä en jätä häntä sittenkään enkä sano teille koskaan nuhteen sanaa, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Minä näen nyt selvästi velvollisuuteni; minun täytyy olla hänen kanssaan nyt ja vastedes. Jos hän haluaa nähdä teitä, lähetän teille sanan, mutta luulisin teidän nyt olevan parasta poistua.
Hän nousi ja nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa. Vronski nousi myös ja katseli häntä pää kumarassa kulmainsa alta. Hän ei ymmärtänyt Aleksei Aleksandrovitshin tunteita. Mutta hän tunsi, että niiden takana piili jokin korkeampi, hänelle saavuttamaton elämänkatsomus.