Vaikka Anna olikin kiivaasti väittänyt vastaan, kun Vronski oli puhunut hänen asemansa mahdottomuudesta, hän tunsi syvällä sydämessään oman asemansa valheellisuuden ja epärehellisyyden ja toivoi siihen koko sielustaan muutosta. Palatessaan miehensä kanssa kilparatsastuksesta hän oli mielenkuohun hetkinä sanonut tälle kaikki, ja vaikka se oli tuottanutkin hänelle kipua, oli hän sentään hyvillään siitä. Erottuaan miehestään huvilan ovella Anna oli tuntenut iloa siitä, että nyt kaikki selviäisi ja ettei enää olisi entistä valhetta ja petosta. Hänestä näytti epäämättömän varmalta, että nyt hänen asemansa selviäisi ainiaaksi. Uusi asema saattoi olla huono sekin, mutta se olisi ainakin selvä ja varma eikä siinä olisi valhetta. Kipu, jota hän oli tuottanut itselleen ja miehelleen sanoessaan nuo sanat, tulisi siten palkituksi, hän ajatteli. Samana iltana hän tapasi Vronskin, mutta ei sanonut, mitä hänen ja hänen miehensä välillä oli tapahtunut, vaikka tilanteen selvittämisen vuoksi olisi pitänyt siitä puhua.
Kun Anna heräsi seuraavana aamuna, hän muisti ensimmäiseksi, mitä oli sanonut miehelleen, ja nyt se tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka oli voinut lausua nuo kummalliset ja karkeat sanat, eikä käsittää, mitä tästä tulisi. Mutta ne sanat oli sanottu, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli poistunut mitään virkkamatta. "Minä tapasin Vronskin enkä kertonut siitä hänelle. Vielä hänen lähtiessään aioin pyytää hänet takaisin ja kertoa siitä, mutta en voinut, sillä olisi tuntunut omituiselta, että puhun siitä vasta nyt enkä heti ensi hetkenä. Miksi minä en sanonut, vaikka aioin?" Ja vastaukseksi tähän kysymykseen kuumeinen puna levisi hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi, mikä häntä oli pidättänyt; häpeä oli estänyt häntä. Hänen asemansa, joka eilisiltana oli jo näyttänyt niin selvinneeltä, tuntui hänestä nyt ei ainoastaan selvittämättömältä, vaan suorastaan toivottomalta. Häntä kauhistutti häpeä, jota hän ei ennen ollut edes ajatellut. Ja kun hän ajatteli, mitä hänen miehensä nyt tekisi, hänen mieleensä tuli mitä kamalimpia asioita. Hänelle tuli mieleen, että tuossa tuokiossa asiainhoitaja tulee ajamaan hänet talosta, että hänen häpeänsä huudetaan koko maailman tietoon. Hän kyseli itseltään, minne hän menisi, kun hänet ajetaan kotoaan, eikä löytänyt vastausta.
Kun hän ajatteli Vronskia, hänestä tuntui, ettei tämä enää rakastanut häntä, että hän oli vain vaivaksi Vronskille, ja eihän hän voinut mennä tarjoamaan itseään tälle, ja hän tunsi melkein vihaavansa Vronskia sen vuoksi. Hänestä tuntui, että ne sanat, jotka hän oli sanonut miehelleen ja joita hän nyt koko ajan kertasi mielessään, että hän oli lausunut ne sanat kaikille ja kaikki olivat kuulleet ne. Hän pelkäsi katsoa silmiin niitä, joiden kanssa asui. Hän ei uskaltanut kutsua palvelustyttöä, vielä vähemmän mennä alas ja tavata poikaansa ja opettajatarneitiä.
Palvelijatar, joka jo kauan oli odottanut oven takana, tuli itsestään huoneeseen. Anna katsahti häntä kysyvästi silmiin ja punastui. Tyttö pyysi anteeksi, että oli tullut, ja sanoi luulleensa kellon soineen. Hän toi Annalle vaatteet ja kirjelapun. Kirjelappu oli Betsyltä. Betsy ilmoitti hänelle, että hänen luokseen olivat tänään aamupäivällä tulossa pelaamaan krokettia Liza Merkalova, vapaaherratar Stolz ja vapaaherrattaren ihailijat Kaluzshki ja ukko Stremov. "Tulkaa edes uteliaisuuttanne katsomaan millaisista henkilöistä on kyse. Minä odotan", kirjoitti Betsy. Anna luki kirjelapun ja huoahti.
— En tarvitse mitään, hän sanoi Annushkalle, joka siirteli yöpöydällä olevia pulloja ja harjoja, — saat mennä, minä pukeudun heti ja tulen. En tarvitse mitään apua.
Annushka meni, mutta Anna ei ryhtynyt pukeutumaan, vaan istui yhä samassa asennossa, kuin tehdäkseen tai sanoakseen jotain, ja jälleen turtuen. Hän toisti lakkaamatta: "Jumalani, Jumalani", mutta se jäi hänen suussaan pelkäksi merkityksettömäksi sanaksi. Vaikkei Anna koskaan epäillyt sen uskonnon totuutta, johon hänet oli kasvatettu, oli avun etsiminen uskonnosta hänelle yhtä vierasta kuin avun pyytäminen itse Aleksei Aleksandrovitshilta. Hän tiesi edeltäpäin, että uskonnon apu olisi ollut mahdollinen vain siinä tapauksessa, että hän olisi luopunut kaikesta, mikä oli hänen elämänsä varsinainen sisältö. Olo oli raskas, ja lisäksi hän tunsi nyt kasvavaa pelkoa tätä uutta, ennenkokematonta sieluntilaansa kohtaan. Hän tunsi, että kaikki alkoi kahdentua hänen sielussaan, kuten esineet joskus kahdentuvat väsyneissä silmissä. Hän ei aina tiennyt, mitä pelkäsi ja mitä toivoi. Pelkäsikö ja toivoiko hän entistä vaiko tulevaa, eikä hän itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi.
"Oi, mitä minä teen!" hän sanoi itsekseen tuntien äkillistä kipua molemmin puolin päätään. Tointuessaan hän huomasi puristavansa molemmin käsin hiuksiaan ohimojen kohdalta. Hän hypähti pystyyn ja alkoi kävellä.
— Kahvi on valmista, ja neiti ja Serjozha odottavat, sanoi Annushka tullen uudelleen ja tavaten Annan vielä entisessä asussaan.
— Kuinka Serjozha voi? kysyi Anna äkkiä vilkastuen, muistaen ensimmäisen kerran koko aamuna poikansa olemassaolon.
— On tainnut olla vähän pahanteossa, vastasi Annushka hymyillen.
— Missä pahanteossa?
— Nurkkakamarissa oli persikoita, hän on tainnut käydä salaa syömässä yhden niistä.
Ajatus pojasta vapahti Annan siitä avuttomasta tilasta, jossa hän oli ollut. Hän muisti taas tuon poikansa hyväksi elävän äidin osaksi vilpittömän ja osaksi ylikorostetunkin roolin, jonka hän viime vuosina oli ottanut suorittaakseen, ja tunsi ilokseen, että hänellä nykyisessäkin tilassaan oli valtikka, joka oli riippumaton siitä, mihin asemaan hän joutui mieheensä tai Vronskiin nähden. Se valtikka oli poika. Joutuisipa hän mihin asemaan tahansa, poikaansa hän ei voisi jättää. Jos mies häpäiseekin hänet ja ajaa talostaan, jos Vronski kylmeneekin ja jatkaa vapaata elämäänsä (Anna hän ajatteli tätä karvain, nuhtelevin mielin), ei hän jättäisi poikaansa. Hänen elämällään olisi sentään oma päämääränsä. Ja hänen täytyi toimia lujan aseman hankkimiseksi poikaansa nähden, jottei tätä vietäisi häneltä. Täytyi ryhtyä toimiin niin pian kuin suinkin, ennen kuin ehtivät riistää häneltä pojan. Hänen täytyi matkustaa pois poikansa kanssa. Se hänen täytyi tehdä… Hänen piti saada rauhoittua ja päästä kiusallisesta asemastaan. Ajatus suoranaisesta poikaan liittyvästä toiminnasta ja pikaisesta matkasta tämän kanssa rauhoitti häntä toivotulla tavalla.
Hän pukeutui nopeasti, laskeutui alakertaan ja meni varmoin askelin vierashuoneeseen, jossa kahvipöytä ja Serjozha opettajattarineen odottivat häntä. Serjozha seisoi valkeassa puvussa pöydän luona ja hypisteli, tuomiaan kukkia selkä ja pää kumarassa, kasvot jännittyneen tarkkaavaisina, ja tuossa tarkkaavaisuuden ilmeessä, joka oli Annalle niin tuttu, oli jotain Aleksei Aleksandrovitshia muistuttavaa.
Opettajatar oli erityisen ankaran näköinen. Nähdessään äitinsä Serjozha kiljaisi kimeästi "Äiti!" kuten hänen tapansa oli, eikä oikein tiennyt, menisikö heti äitiä tervehtimään ja jättäisi kukat siihen, vai punoisiko seppeleen loppuun ja menisi sitten se kädessään.
Tervehdittyään opettajatar alkoi laajasti ja seikkaperäisesti kertoaSerjozhan tekemästä rikkomuksesta, mutta Anna ei kuunnellut häntä;Anna ajatteli, ottaisiko kotiopettajattaren matkalle mukaan. "Ei, enota", päätti hän. "Lähden yksin poikani kanssa."
— Niin, se oli hyvin pahoin tehty, Anna sanoi ja asettaen kätensä pojan olkapäille katsoi häneen arastelevin, lempein silmin, mikä oudoksutti ja ilahdutti poikaa, ja suuteli häntä. — Jättäkää hänet kahden minun kanssani, Anna sanoi ihmettelevälle opettajattarelle ja päästämättä poikansa kättä istuutui kahvipöydän ääreen.
— Äiti, minä… en minä… poika sopersi koettaen saada äitinsä ilmeistä selville, mikä häntä odotti persikan vuoksi.
— Serjozha, Anna sanoi heti kun opettajatar oli poistunut huoneesta, — sinä teit pahasti, mutta ethän sinä enää vastedes tee sitä?… Rakastathan sinä minua?
Anna tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. "Voisinko minä olla rakastamatta häntä?" hän ajatteli itsekseen katsoen syvälle pojan pelästyneisiin ja ilostuneisiin silmiin. "Tuleekohan hänkin tuomitsemaan minut yhdessä isänsä kanssa? Eikö hänkään sääli minua?" Kyyneleet valuivat jo kasvoja pitkin, ja salatakseen ne Anna nousi äkkiä ja meni melkein juosten kuistille.
Viime päivien ukkossateitten jälkeen oli tullut kylmä, selkeä sää. Vaikkakin taivas oli kirkas ja päivä välkähteli kosteissa lehdissä, oli ilma kylmä.
Anna värähti kylmästä ja sisäisestä kauhusta, joka valtasi hänet ulkoilmassa entistä voimakkaammin.
— Mene, mene Marietten luo, hän sanoi Serjozhalle, joka oli aikeissa seurata häntä, ja alkoi kävellä kuistin olkimattoa edestakaisin. "Eivätkö he voi antaa sitä anteeksi ja käsittää, ettei toisin voinut olla?" mietti hän itsekseen.
Pysähdyttyään katsomaan tuulessa huojuvien haapojen latvoja ja niiden sateen huuhtomia, kylmässä auringossa välkkyviä lehtiä hän ymmärsi, etteivät he anna hänelle anteeksi, että kaikki tulevat tästä lähin olemaan yhtä säälimättömiä häntä kohtaan kuin tuo taivas, kuin tuo välkkyvä vihreä luonto. "Ei pidä, ei pidä ajatella" hän sanoi itsekseen. "Täytyy vain valmistautua matkalle. Mutta minne? Ja koska? Ja ketä kaikkia mukaan? Niin, Moskovaan, iltajunassa. Annushka ja Serjozha ja kaikkein välttämättömimmät tavarat. Mutta ensin pitää kirjoittaa heille kummallekin." Hän meni nopeasti omaan kirjoitushuoneeseensa, istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti miehelleen.
"Sen jälkeen mitä on tapahtunut, en enää voi jäädä teidän kattonne alle. Minä matkustan pois ja otan pojan mukaani. En tunne lakia enkä tiedä, kumpaako vanhemmista pojan on seurattava; mutta minä otan hänet mukaani, sillä ilman häntä en voi elää. Olkaa jalomielinen, jättäkää hänet minulle."
Alkupuolen hän kirjoitti nopeasti ja vapaasti, mutta vetoaminen jalomielisyyteen, jota Anna ei uskonut miehessään olevan, ja tunne siitä, että kirjeeseen pitäisi panna jotain liikuttavaa, pysähdytti hänet. "Syyllisyydestäni ja katumisestani en tässä puhu sillä…" Hän pysähtyi taaskin pystymättä ajattelemaan yhtenäisesti. "Ei", päätti hän itsekseen, "ei tarvita mitään sellaista", ja revittyään paperin kirjoitti uudelleen äskeiset lauseet, jättäen pois jalomielisyyteen vetoamisen, ja sulki kirjeen.
Toinen kirje oli kirjoitettava Vronskille. "Olen kertonut kaiken miehelleni", hän aloitti ja istui kauan voimatta jatkaa. Se oli niin karkeaa ja epänaisellista. "Ja mitä minä osaan hänelle sanoa?" hän ajatteli itsekseen. Taaskin häpeän puna peitti hänen kasvonsa, hänen mieleensä tuli Vronskin levollinen tyyneys, ja harmistus häntä kohtaan sai Annan repimään pieniksi palasiksi aloitetun paperiarkin. "Ei tarvita mitään", hän sanoi itsekseen, pani paperin pois ja meni yläkertaan. Hän ilmoitti kotiopettajattarelle ja palvelusväelle lähtevänsä tänä iltana Moskovaan ja ryhtyi heti panemaan kokoon tavaroitaan.
Huvilarakennuksen kaikista huoneista kannettiin tavaroita ulos; talonmiehiä, puutarhureita ja miespalvelijoita kulki edestakaisin. Astia- ja vaatekaapit olivat auki. Oli käyty kahdesti kaupassa hakemassa nuoraa. Lattialla ajelehti sanomalehtipaperia. Kaksi kirstua, matkalaukkuja ja matkakääröjä oli valmiina eteisessä. Vaunut ja kahdet ajurinrattaat odottivat pääoven edessä. Anna, joka oli tavaroita pakatessaan unohtanut sisäisen hätänsä, seisoi pöydän vieressä kamarissaan ja järjesteli matkalaukkuaan, kun Annushka kiinnitti hänen huomionsa pääovelle pysähtyvien rattaitten tärinään. Anna vilkaisi ikkunasta ja näki pääoven edessä Aleksei Aleksandrovitshin lähetin, joka painoi juuri ovikelloa.
— Mene kysymään, mitä asiaa hänellä on, Anna sanoi ja istuutui kädet ristissä nojatuoliin, valmiina rauhallisesti ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Lakeija toi paksun kuoren, jonka osoitteen Aleksei Aleksandrovits oli itse kirjoittanut.
— Lähetin on tuotava vastaus mukanaan, sanoi lakeija.
— Hyvä on, Anna sanoi ja repäisi heti lakeijan mentyä vapisevin sormin kuoren auki. Tukku paperikaistaleella yhteensidottuja sileitä seteleitä solahti esiin. Anna vetäisi kirjeen erilleen ja alkoi lukea lopusta päin: "…muutossanne… huolehdin… panen painoa tämän pyyntöni täyttämiseen", luki hän. Hän selaili nopeasti eteenpäin, luki kaiken läpi ja vielä kerran uudelleen alusta loppuun. Kun hän oli lopettanut, tunsi hän vilunväreitä ruumiissaan ja huomasi, että onnettomuus, joka oli haudannut hänet alleen, oli kamalampi kuin hän oli arvannut odottaakaan.
Hän oli aamulla katunut sitä, mitä oli sanonut miehelleen, ja toivonut kipeästi, että nuo sanat olisivat jääneetkin lausumatta. Ja nyt, kun tuo kirje ei ollut tietävinään niistä ja antoi hänelle mitä hän oli toivonutkin, se oli hänestä kauheinta, mitä saattoi kuvitella.
"Tietysti oikeassa!" hän ajatteli. "Tietysti hän on aina oikeassa, hän on kristitty ja jalomielinen ja mitä kaikkea! Tuo alhainen, inhottava ihminen! Eikä sitä ole käsittänyt eikä käsitä kukaan muu kuin minä, enkä minäkään osaa sitä selittää. Sanovat uskonnolliseksi, siveelliseksi, rehelliseksi ja viisaaksi mieheksi, mutta eivät näe, mitä minä olen nähnyt. Eivät tiedä, miten hän kahdeksan vuotta on kuristanut minun elämääni, koettanut tukahduttaa kaiken elävän, mitä minussa on ollut, ajattelematta kertaakaan, että minä olen elävä nainen, joka tarvitsee rakkautta. Kukaan ei tiedä, miten hän on joka askeleella loukannut minua ja ollut tyytyväinen itseensä. Enkö minä ole koettanut tyytyä kohtalooni? Enkö minä ole pinnistellyt rakastaakseni häntä ja enkö ole rakastanut poikaani, kun on ollut mahdotonta enää rakastaa häntä? Mutta tuli aika, jolloin käsitin, etten voi enää pettää itseäni, että olen elävä ihminen enkä ole syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan rakkautta ja elämää. Ja entä nyt? tappaisi minut tai tappaisi hänet, — minä kestäisin kaiken, minä antaisin anteeksi, mutta ei, hän…"
"Kuinka minä en arvannut, mitä hän tekee! Hänhän tekee aina niin kuin hänen alhainen luonteensa käskee. Hän tekee oikein ja syöksee minut, tuhoon tuomitun ihmisen, vielä pahempaan, vielä syvempään turmioon…" "Te voitte itse aavistaa, mikä teitä ja teidän poikaanne odottaa", muisteli hän kirjeen sanoja. "Se on uhkaus, että hän ottaa minulta pojan, ja luultavasti heidän tyhmä lakinsa sen sallii. Ja kyllä minä tiedän, miksi hän niin kirjoittaa. Hän ei usko edes minun äidinrakkauteeni tai halveksii (kuten hän aina on ivaillut) sitä tunnettani, mutta hän tietää, etten minä jätä poikaani, en voi jättää häntä, että ilman poikaani elämä ei olisi minulle mitään rakastettunikaan kanssa ja että jättämällä poikani ja karkaamalla tämän luota minä tekisin kuin kaikkein viheliäisin ja alhaisin nainen… sen hän tietää ja tietää myös, etten minä sitä koskaan voisi tehdä."
"Meidän elämämme tulee kulkea kuten ennenkin", muisti hän toisen lauseen miehensä kirjeestä. "Se elämä on ollut piinallista jo ennenkin ja viime aikoina se on ollut kauheata. Millaista siitä mahtaisi nyt tulla? Hänhän tietää kaiken, hän tietää kyllä hyvin, etten minä voi katua sitä, että hengitän ja rakastan, ja ettei siitä voi tulla mitään muuta kuin valhetta ja petosta. Mutta hänen vain pitää yhä kiduttaa minua. Minä tunnen hänet hyvin, hän ui ja elää valheessa kuin kala vedessä. Mutta minä en suo hänelle sitä nautintoa, minä revin rikki hänen valheverkkonsa, johon hän tahtoisi minut kietoa. Tulkoon mitä hyvänsä. Eihän ole mitään pahempaa kuin valhe ja petos."
"Mutta millä lailla? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Onko koskaan ollut niin onnetonta naista kuin minä…"
— Ei, minä revin sen rikki! huudahti hän kavahtaen seisoalleen ja pidätellen itkuaan. Ja hän meni kirjoituspöytänsä luo kirjoittaakseen vielä toisen kirjeen. Mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi jo, ettei jaksaisi repiä mitään, ei jaksaisi vapauttaa itseään entisestä asemastaan, niin valheellinen ja kunniaton kuin se olikin.
Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kätensä pöydälle, mutta ei kyennyt kirjoittamaan vaan painoi päänsä käsiään vasten ja alkoi itkeä kuin lapsi, niin että koko rinta vavahteli nyyhkytyksistä. Hän itki sitä, että hänen haaveensa oman asemansa selvittämisestä oli iäksi sammunut. Hän tiesi jo edeltäpäin, että kaikki jäisi ennalleen ja muuttuisi vielä pahemmaksi kuin ennen oli ollut. Hän tunsi, että se asema, joka hänellä oli seuramaailmassa ja joka oli aamulla näyttänyt niin mitättömältä, oli hänelle kaikesta huolimatta rakas ja että hän ei jaksaisi vaihtaa sitä häpeään, joka lankeaa miehensä ja poikansa jättäneen ja rakastajaansa yhtyneen naisen ylle, sillä hän ei voisi olla voimakkaampi kuin oli. Hän ei koskaan saisi tuntea rakkauden vapautta, vaan tulisi aina olemaan ilmitulon pelon uhkaama rikollinen aviovaimo, joka pettää miestään ja on häpeällisessä suhteessa vieraaseen, riippumattomaan mieheen, jonka kanssa ei ole voinut yhdistää elämäänsä. Hän tiesi, että niin oli ja niin tulisi vastakin olemaan, ja se oli kuitenkin niin kauheata, ettei hän voinut kuvitella, miten se päättyisi. Ja hän itki hillittömästi kuin rangaistu lapsi.
Takaa kuuluvat askeleet saivat hänet toipumaan, ja hän veti nopeasti kasvonsa piiloon ja oli kirjoittavinaan.
— Lähetti pyytää vastausta, ilmoitti lakeija.
— Vastausta? Kyllä, kyllä, Anna sanoi, — odottakoon vähän aikaa.Minä soitan sitten.
"Mitä minä voin kirjoittaa?" hän ajatteli. "Mitä minä voin yksinäni päättää? Mitä minä tiedän? Mitä haluan? Mistä minä pidän?" Hän tunsi taas, että hänen sielussaan alkoi kahdentuminen. Ja taas hän pelästyi tuota tunnetta ja tarttui ensimmäiseen mielijohteeseensa päästäkseen ajattelemasta itseään. "Minun täytyy tavata Aleksei (niin hän nimitti ajatuksissaan Vronskia), vain hän voi sanoa, mitä minun on tehtävä Lähden Betsyn luo, kenties näen hänet siellä", hän sanoi itsekseen unohtaen kokonaan, että oli itse eilen sanonut Vronskille jäävänsä tänään pois ruhtinatar Tverskajan luota, mihin Vronski oli lisännyt, ettei hänkään siinä tapauksessa tulisi. Hän painautui jälleen pöytää vasten ja kirjoitti miehelleen: "Kirjeenne olen saanut. A.", ja soitti ja antoi vastauksensa lakeijalle.
— Me emme matkustakaan, hän sanoi Annushkalle, joka myös tuli sisään.
— Eikö ensinkään?
— Ei, mutta antakaa tavaroitten olla huomiseksi, ja vaunut saavat odottaa siinä. Minä lähden ruhtinattaren luo.
— Mitkä vaatteet tuodaan?
Siihen krokettiseurueeseen, johon ruhtinatar Tverskaja oli kutsunut Annankin, kuului varsinaisesti kaksi seurapiiridaamia ihailijoineen. He olivat kumpikin uuden pietarilaisen seurapiirikerman edustajia, ja jotain mukaelmaa mukaillen heitä nimitettiin maailman seitsemäksi ihmeeksi, les sept merveilles du monde. Vaikka hekin liikkuivat seuramaailman huipulla, heidän piirinsä oli vihamielisissä väleissä sen piirin kanssa, jossa Anna seurusteli. Lisäksi Liza Merkalovan ihailija, vanha Stremov, oli sangen vaikutusvaltainen pietarilainen herra, Aleksei Aleksandrovitshin vastustaja ja vihamies. Tämän kaiken takia oli Anna ensin päättänyt olla menemättä, ja tästä hänen kieltäytymisestään johtui ruhtinattaren kirjelapun sävy. Mutta toivoen tapaavansa Vronskin Anna päättikin nyt lähteä.
Anna tuli ruhtinatar Tverskajan luo ennen muita vieraita.
Juuri kun hänen piti mennä ovesta sisään, tuli Vronskin lakeija, joka sileine poskipartoineen oli kuin kamarijunkkari. Tämä pysähtyi ovelle, otti lakin päästään ja teki tietä Annalle. Anna tunsi hänet ja samassa vasta muisti Vronskin eilen sanoneen, ettei hän tulekaan. Luultavasti toi lakeija siitä nyt ilmoituksen.
Riisuessaan eteisessä päällysvaatteitaan kuuli Anna miten lakeija — ääntäen kamarijunkkarin tavoin r:nkin — sanoi: "Kreiviltä ruhtinattarelle", ja antoi kirjelapun.
Annan teki mieli kysyä, missä hänen herransa oli. Hänen teki mieli kääntyä takaisin ja lähettää Vronskille kirje, että tämä tulisi hänen luokseen tai että hän itse tulee sinne. Mutta mikään sellainen ei käynyt päinsä; sisältä kuului hänen tulostaan ilmoittavan sähkökellon soitto ja ruhtinattaren lakeija asettui jo avatun oven viereen odottamaan hänen astumistaan sisään.
— Ruhtinatar on puutarhassa, ilmoitamme heti. Suvaitsetteko itse käydä puutarhassa? sanoi toinen sisällä oleva lakeija.
Hänen asemansa oli yhtä epävakaa ja epäselvä täällä kuin kotonakin; tai kenties vieläkin hankalampi, koska hän ei voinut tehdä mitään: ei saanut tavata Vronskia, vaan piti jäädä tänne vieraaseen seuraan, joka ei vähääkään soveltunut hänen nykyiseen mielialaansa. Mutta hänellä oli yllään puku, jonka hän tiesi pukevaksi: eikä hän ollut yksin; ympäröihän häntä tuo ylhäisen joutilaisuuden tutuksi käynyt juhlallisen ylellinen ilmapiiri. Ja hänen olonsa tuntui keveämmältä kuin kotona; ei tarvinnut miettiä mitä teki, kaikki meni itsestään. Tavatessaan Betsyn, joka tuli häntä vastaan hämmästyttävän hienossa valkeassa puvussa, Anna hymyili tavalliseen tapaansa. Ruhtinattaren vierellä kulki Tushkevitsh ja nuori sukulaisneiti, joka maalla asuvien vanhempiensa onneksi ja ihastukseksi oli päässyt viettämään kesää kuuluisan ruhtinattaren kanssa.
Luultavasti Annassa oli jotain erikoista, koska Betsy huomasi sen heti.
— Nukuin huonosti, vastasi Anna katsoen lakeijaa, joka tuli vastaan tuoden — kuten hän luuli — Vronskin kirjelappua.
— Kuinka hauska että tulitte, sanoi Betsy. — Olen hiukan väsynyt ja ajattelin juuri tulla juomaan kupin teetä ennen heidän tuloaan… Menkää te Mashan kanssa, hän kääntyi Tushkevitshin puoleen, — koettamaan krokettikenttää tuonne, mistä nurmi on leikattu pois, niin me saamme rauhassa jutella teetä juodessamme, we'll have a cosy chat; eikö niin? jatkoi hän Annalle puristaen suu hymyssä hänen kättään, joka piteli päivänvarjoa.
— Minä en ikävä kyllä voi jäädä pitkäksi aikaa, sillä minun on käytävä vielä vanhan neiti Wreden luona. Minä olen tuhansia kertoja luvannut, sanoi Anna, jolle valheesta, niin vieras kuin se hänen luonteelleen olikin, oli tullut luonteva ja mieleinenkin kanssakäymisen muoto. Hän ei mitenkään olisi voinut selittää, miksi sanoi niin, sillä hän ei ollut sekuntiakaan aikaisemmin ajatellut sitä. Hän sanoi sen vain muistaessaan, että Vronski ei tulekaan ja että hänen täytyi vapautua päästäkseen jollain tavoin tapaamaan tätä. Mutta miksi hän mainitsi juuri vanhan hovineiti Wreden, kun oli olemassa paljon muita, joiden luona hänen olisi pitänyt käydä, sitä hän ei osannut selittää. Ja kuitenkin kävi niin, että Anna — kuten pian kävi ilmi — ei olisi voinut keksiä mitään parempaa keinoa Vronskin tapaamiseksi kuin tämä oli.
— Ei, minä en päästä teitä millään ehdolla, sanoi Betsy tähyten Annaa tarkasti kasvoihin. — Minä aivan loukkaantuisin, ellen niin pitäisi teistä. Te aivan kuin pelkäätte, että minun seurapiirini voi saattaa teidät huonoon valoon. Tuokaa meille teetä vieraskamariin, lisäsi hän siristäen silmiään kuten aina lakeijalle puhuessaan.
Hän otti tuodun kirjelapun ja luki sen.
— Aleksei on tehnyt meille kepposen, hän sanoi ranskaksi: — Hän kirjoittaa, ettei voi tulla, lisäsi hän niin luonnolliseen ja yksinkertaiseen sävyyn kuin ei hänelle koskaan olisi voinut tulla mieleenkään, että Vronski voisi merkitä Annalle mitään muuta kuin krokettipelitoveria. Anna tiesi Betsyn tietävän kaiken, mutta kuunnellessaan, millä lailla Betsy puhui hänelle Vronskista, hän vakuuttui aina vähäksi aikaa siitä, ettei Betsy tiennyt mitään.
— Vai niin, Anna sanoi välinpitämättömästi, ikään kuin asia ei olisi häntä liikuttanut, ja jatkoi hymyillen: — Kuinka teidän seuranne voisi saattaa ketään huonoon valoon?
Tuo sanoilla leikittely, tuo salaisuuden peitteleminen tuotti Annalle suurta huvia kuten kaikille naisille. Eikä viehätys johtunut salaamisen välttämättömyydestä eikä edes sen tarkoituksesta, vaan se piili tuossa leikkivässä salailussa itsessään.
— Minä en voi olla katolisempi kuin paavi itse, sanoi Betsy. — Stremov ja Liza Merkalova ovat seuramaailman kerman kermaa. He ovat kaikkialle tervetulleet, enkä minä, hän korosti sanaa minä, — ole koskaan ollut ankara ja suvaitsematon. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa siihen. Ehkä ette tahdo tavata Stremovia? Taittakoon hän peistä Aleksei Aleksandrovitshin kanssa komiteassa niin paljon kuin tahtoo, eihän se meille kuulu. Ainakin seuraelämässä hän on mitä rakastettavin ihminen ja innokas kroketinpelaaja. Saattepa nähdä. Ja vaikka hän vanhana miehenä onkin koomillinen rakastuneen osassaan, hän osaa ihmeellisen hyvin selviytyä naurettavasta asemastaan! Hän on herttainen ukko. Entä tunnetteko Sappho Stolzia? Hän on uusi, kokonaan uusi sävel seuramaailmassa.
Betsy puheli näin, mutta Anna huomasi hänen iloisesta ja viisaasta katseestaan, että hän ymmärsi osaksi vieraansa tilan ja harkitsi jotain. He olivat ruhtinattaren kirjoitushuoneessa.
— Mutta täytyypä kirjoittaa Alekseille, ja Betsy istuutui pöydän ääreen, kirjoitti muutaman rivin ja pani kuoreen. — Minä kirjoitin, että hän tulisi päivälliselle. Muuten jää päivällispöydässä yksi naisista ilman kavaljeeria. Katsokaahan, luuletteko, että se vaikuttaa? Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi jättää teidät yksin. Olkaa hyvä ja sulkekaa kirje ja lähettäkää se, hän sanoi ovelta, — minulla on vähän asioita.
Hetkeäkään arvelematta istuutui Anna pöydän ääreen, avasi kirjeen ja lukematta mitä siinä oli kirjoitti alalaitaan: "Minun täytyy saada tavata teitä. Tulkaa Wreden puutarhaan. Minä tulen sinne klo 6." Hän sulki kirjekuoren, ja tultuaan takaisin Betsy otti kirjeen ja antoi sen viejälle Annan nähden.
Pöytätarjottimella viileään vieraskamariin tuodun teen ääressä näitten seurapiirinaisten kesken sukeutui tosiaan a cosy chat, niin kuin ruhtinatar oli luvannut. He arvostelivat odottamiaan vieraita, ja keskustelu oli pysähtynyt Liza Merkalovaan.
— Hän on hyvin sievä, ja minä olen pitänyt hänestä aina, Anna sanoi.
— Teidän täytyykin pitää hänestä. Hän on teihin suorastaan hullaantunut. Eilen hän tuli minun luokseni kilpailujen jälkeen ja oli epätoivoinen, kun ei saanut tavata teitä. Hän sanoi, että te olette todellinen romaanisankaritar ja että jos hän olisi mies, hän tekisi tuhansia mielettömyyksiä teidän tähtenne. Stremov sanoi hänen tekevän niitä jo muutenkin.
— Sanokaa, olkaa hyvä, minä en koskaan ole voinut sitä ymmärtää, Anna kysyi hetken vaiti oltuaan sellaiseen sävyyn, joka osoitti selvästi, ettei hän sanonut sitä turhan takia, vaan että tuo kysymys oli hänelle tärkeämpi kuin olisi voinut luullakaan, — sanokaa mikä on hänen suhteensa ruhtinas Kaluzhskiin, niin sanottuun Mishkaan? Minä olen niin vähän nähnyt heitä. Kuinka on asia?
Betsyn silmät hymyilivät, ja hän katsoi tarkkaavaisesti Annaan.
— Uusi tapa, hän sanoi. — Ne ovat nyt kaikki ottaneet käytäntöön uuden tavan. Ovat heittäneet hunnut hongikkoon. Mutta on siinä eroa, miten heittää.
— Niin, mutta mikä on Merkalovan suhde Kaluzhskiin?
Betsy purskahti äkkiä iloiseen ja hillittömään nauruun, mikä oli hänelle harvinaista.
— Te menette ruhtinatar Mjahkajan alueelle. Se on "kauhean lapsen" kysymys, ja Betsy tahtoi nähtävästi pidättää nauruaan, mutta ei voinut, vaan remahti siihen tarttuvaan nauruun, joka on ominaista harvoin nauraville ihmisille. — Pitää kysyä heiltä itseltään, lisäsi hän naurun kyyneleet silmissään.
— Te vain nauratte, Anna sanoi, johon nauru myöskin oli tarttunut, — mutta minä en ole koskaan voinut ymmärtää sitä. Minä en käsitä, millainen rooli siinä on aviomiehellä.
— Aviomiehelläkö? Liza Merkalovan aviomies kanniskelee hursteja vaimonsa kantapäillä ja on aina valmis palvelukseen. Ja mitä muuta sitten on takana, sitä ei kukaan utele. Eihän hyvässä seurassa puhuta tietyistä pukeutumisen yksityiskohdista. Niin ei tässäkään.
— Tuletteko Rolandakin juhlaan? kysyi Anna vaihtaakseen keskustelunaihetta.
— En luule, vastasi Betsy ja kääntäen päänsä pois alkoi kaataa tuoksuvaa teetä pieniin kuultaviin kuppeihin. Tarjottuaan Annalle teekupin hän otti ohuen pahitossavukkeen, pani sen hopeiseen varteen ja sytytti. — Te näette, miten onnellisessa asemassa minä olen, alkoi hän jälleen vakavampana ottaen teekupin käteensä. — Minä ymmärrän teitä ja ymmärrän Lizaa. Liza on niitä lapsellisia luonteita, jotka eivät käsitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ainakaan hän ei ymmärtänyt sitä ennen, ihan nuorena ollessaan. Ja nyt hän tietää, että tuo ymmärtämättömyys pukee häntä. Nyt hän on kenties tahallaan sitä ymmärtämättä, puhui Betsy suu ohuessa hymyssä. — Eikä voi kieltää, että se pukee häntä. Näettekö, samaan asiaan voi suhtautua myös tyynesti, vieläpä iloisestikin. Kenties te olette taipuvainen näkemään asiat liian traagisessa valossa.
— Oi, kuinka minä tahtoisin tuntea toiset niin kuin minä tunnen itseni, Anna sanoi vakavasti ja mietteissään. — Olenko minä pahempi vai parempi kuin muut? Luultavasti pahempi.
— Kauhea lapsi, kauhea lapsi! toisti Betsy. — Kas siellähän toisetkin jo tulevat.
Kuului askelia ja miesten ääniä, sitten naisten puhetta ja naurua, ja kohta sen jälkeen astuivat sisään odotetut vieraat: Sappho Stolz ja terveyttä ja hyvinvointia uhkuva nuori mies, jota sanottiin Vasjkaksi. Näkyi, etteivät veriset nautapaistit, tryffelit ja burgundilaiset olleet menneet häneltä hukkaan. Vasjka kumarsi naisille ja katsoi heihin, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Hän oli tullut Sapphon jäljessä vierashuoneeseen ja seurasi tätä täälläkin ikään kuin olisi tähän sidottu ja katseli tätä herkeämättä välkkyvine silmineen kuin haluten syödä tämän suuhunsa. Sappho Stolzilla oli vaalea tukka ja mustat silmät. Hän astui lyhyin, vikkelin askelin korkeakantaisissa avonaisissa kengissään ja puristi miehekkäästi huoneessa istujien kättä.
Anna ei ollut vielä kertaakaan tavannut tätä uutta merkkihenkilöä ja hämmästyi hänen kauneuttaan ja hänen pukunsa ja käytöksensä rohkeutta. Hänellä oli omista ja tekohiuksista tehty kullankarvainen, suunnaton hiuslaite, niin että hänen päänsä oli samankokoinen kuin hänen sirosti kaartuva, edestä avoin rintansa. Hänessä oli niin paljon vauhtia, että vähimmästäkin liikkeestä polvet ja jalkojen yläosa piirtyivät näkyviin vaatteiden alta, ja väkisinkin tuli mieleen kysymys, missä kohtaa takanapäin tuossa kokoonkyhätyssä häilähtelevässä vuoressa oikeastaan päättyi hänen pieni ja siro vartalonsa, joka oli niin alaston ylhäältä ja niin verhottu alhaalta ja takaa.
Betsy kiiruhti esittelemään hänet Annalle.
— Voitteko kuvitella, me olimme vähällä ajaa kahden sotamiehen yli, alkoi hän heti kertoa vilkuttaen silmiään, hymyillen ja nykien laahustaan, jonka oli heittänyt liiaksi toiselle sivulle. — Minä ajoin Vasjkan kanssa… Ai niin, te ette olekaan tuttuja. — Ja hän esitti nuoren herran mainiten hänen nimensä ja nauroi heleästi ja punastuneena erehdykselleen kun oli vieraan kuullen kutsunut nuorta herraa Vasjkaksi. Vasjka kumarsi vielä kerran Annalle, mutta ei sanonut hänelle mitään, vaan kääntyi Sapphon puoleen:
— Te menetitte vedon. Me ehdimme perille ensin. Maksakaapa, hän sanoi hymyillen.
— Ei suinkaan nyt tässä, sanoi Sappho.
— Sama se, saanpahan sitten.
— Hyvä, hyvä. Ai niin! hän kääntyi äkkiä emännän puoleen, — olen minäkin hyvä… Unohdin kokonaan… Minä toin teille vieraan. Tuossa hän on.
Odottamaton nuori vieras, jonka Sappho oli tuonut ja unohtanut, oli kuitenkin siksi tärkeä henkilö, että — huolimatta hänen nuoresta iästään — molemmat naiset nousivat tervehtimään häntä.
Hän oli Sapphon uusi ihailija. Samoin kuin Vasjka kulki hänkin nyt epäjumalansa kintereillä.
Pian saapuivat ruhtinas Kaluzhski, Liza Merkalova ja Stremov. Liza Merkalova oli hoikka, tummatukkainen nainen, jonka kasvot olivat itämaisen veltot ja silmät ihanat ja — kuten kaikki sanoivat — selittämättömät. Hänen tumman pukunsa tyyli (Anna huomasi sen heti ja antoi sille arvoa) vastasi täydellisesti hänen kauneuttaan. Liza oli yhtä pehmeä ja veltto kuin Sappho oli jyrkkä ja ryhdikäs.
Liza oli paljon enemmän Annan makuun. Betsy oli kertonut hänen näyttelevän tietämättömän lapsen osaa. Mutta kun Anna näki hänet, hän tunsi, ettei se ollut totta. Liza oli kuin olikin tietämätön ja turmeltunut, mutta herttainen ja avuton nainen. Tosin hänessä oli samaa sävyä kuin Sapphossakin; samoin kuin Sapphoa seurasi häntäkin alinomaa kaksi ihailijaa, toinen nuori, toinen vanha, kumpikin ahmien häntä katseillaan. Mutta hänessä oli jotain, joka kohotti hänet tuota ympäristöä korkeammalle ja antoi hänelle jalohelmen väärentämättömän välkkeen lasihelmien keskellä. Se väreili hänen ihanista, todellakin selittämättömistä silmistään. Noiden tummien renkaiden ympäröimien silmien riutunut ja samalla palava katse valloitti ihmeellisellä vilpittömyydellään. Katsahdettuaan noihin silmiin jokainen luuli nähneensä hänen sielunsa pohjaan eikä voinut sen jälkeen olla kiintymättä häneen. Kun hän huoliasi Annan, hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy.
— Oi, kuinka iloinen olen, kun saan nähdä teidät, hän sanoi tullen Annan luo. — Minun piti eilen kilpailuissa tulla tapaamaan teitä, mutta te olitte juuri lähtenyt pois. Minä olisin niin tahtonut nähdä teidät juuri eilen. Eikö se ollutkin kauheata? hän sanoi katsoen Annaan sieluun saakka avoimelta vaikuttavalla katseellaan.
— Niin, en ollenkaan luullut, että se saisi niin kuohuksiin, Anna sanoi punastuen.
Samassa seurue nousi lähteäkseen puutarhaan.
— Minä en lähde, sanoi Liza hymyillen ja istuutuen Annan viereen. —Ettehän tekään mene? Mitä nautintoa nyt krokettipeli on?
— Minusta se on hauskaa, Anna sanoi.
— Kuulkaa, sanokaahan, miten te saatte ikävän karkotetuksi? Ihan ilostuu, kun katsoo teihin. Te elätte, mutta minä ikävöin.
— Kuinka niin? Tehän kuulutte Pietarin iloisimpaan seurapiiriin,Anna sanoi.
— Kenties muualla on vieläkin ikävämpää, mutta ei meilläkään, ainakaan ei minulla, ole hauskaa, vaan kauhean, kauhean ikävää.
Sappho sytytti savukkeen ja lähti puutarhaan molempien nuorten herrojen kanssa. Betsy ja Stremov jäivät teetä juomaan.
— Ikävää! sanoi Betsy. — Sappho juuri kertoi, miten hauskaa heillä eilen oli ollut teidän luonanne.
— Oh, niin painostavan ikävää! sanoi Liza Merkalova.
— Kilparatsastuksen jälkeen ajoimme kaikki meille. Samat ja samat aina vain! Aina yhtä ja samaa. Koko illan vetelehdimme sohvilla. Mitä hauskaa siinä on? Ei, sanokaa, mitä te teette, ettei tulisi ikävä? kääntyi hän jälleen Annan puoleen. — Ei tarvitse muuta kuin vilkaista teihin, kun huomaa, että siinä on nainen, joka saattaa olla onnellinen tai onneton, mutta joka on vapaa tästä riuduttavasta ikävästä. Opettakaa minulle, miten te menettelette.
— En mitenkään, vastasi Anna punastuen noitten tungettelevien kysymysten vuoksi.
— Se juuri onkin paras keino, sekaantui Stremov keskusteluun. Stremov oli noin viidenkymmenen ikäinen, puoleksi harmaantunut, joskin vielä nuorekas mies, jolla oli hyvin rumat, mutta luonteikkaat ja viisaat kasvot. Liza Merkalova oli hänen vaimonsa veljentytär, ja hän vietti kaiken vapaan aikansa tämän seurassa. Tavatessaan Anna Kareninan hän koetti — kuten älykkään maailmanmiehen tulee — osoittaa erityistä kohteliaisuutta vihamiehensä vaimolle.
— Ei mitenkään, toisti hän suu hymyssä, — se onkin juuri paras keino. Sitähän minä olen aina sanonut, kääntyi hän Liza Merkalovan puoleen, — ettei pidä ajatella, että tulee ikävä, niin ei tule. Aivan sama juttu kuin ettei pidä pelätä ettei nuku, jos pelkää unettomuutta. Samaa sanoo teille nyt Anna Arkadjevnakin.
— Olisin hyvin iloinen, jos olisin niin sanonut, sillä se oli sekä viisaasti että oikein, Anna sanoi hymyillen.
— No, sanokaa sitten, miksi ei saa unta ja miksi aina on ikävä?
— Jos tahtoo saada unta, täytyy tehdä työtä, ja jos tahtoo pitää hauskaa, täytyy myös tehdä työtä.
— Mitä sellaisesta työstä, jota ei kukaan tarvitse. Enkä minä osaa enkä halua varta vasten edes teeskennelläkään.
— Te olette parantumaton, sanoi Stremov katsomatta häneen ja kääntyi taas Annan puoleen.
Koska hän tapasi Annaa harvoin, hän ei osannut puhua tälle muusta kuin varsin kuluneista asioista, mutta hän sanoi nuo kuluneet lauseensa Annan Pietariin-muutosta, kreivitär Lidia Ivanovnan kiintymyksestä Annaan ym. sellaisin ilmein, että selvästi näkyi, miten hän sydämensä pohjasta halusi tuottaa Annalle huvia ja osoittaa tälle kunnioitustaan, kenties ihailuaankin.
Tushkevitsh astui huoneeseen ja sanoi, että herrasväkeä odotettiin krokettia pelaamaan.
— Ei, älkää lähtekö pois, älkää lähtekö pois, pyyteli Liza Merkalova saatuaan kuulla, että Anna aikoi lähteä. Stremov yhtyi häneen.
— On liian suuri vastakohta, hän sanoi, — joutua tästä seurasta vanhan neiti Wreden luo. Ja hänelle te annatte vain tilaisuuden ihmisten panettelemiseen, täällä te taas herätätte aivan toisia, jaloja, panettelunvastaisia tunteita.
Anna epäröi hetkisen. Tuon viisaan miehen imartelut, Liza Merkalovan lapsellinen myötätunto ja koko tuo tuttu seuramaailman ilmapiiri — kaikki se tuntui niin kevyeltä ja edessäpäin oli niin vaikeaa, että hän pysähtyi hetkeksi epäröimään, eikö lykkäisi vielä raskasta välienselvittelyn hetkeä ja jäisi tänne. Mutta kun hän ajatteli, millaista olisi yksin kotona, jollei tekisi mitään päätöstä, ja kun hän muisti sen kauhean hetken, jolloin hän oli molemmin käsin tarttunut hiuksiinsa, hän hyvästeli ja lähti.
Vaikka Vronski viettikin kevytmieliseltä näyttävää maailmanmiehen elämää, oli hän silti järjestyksen mies. Nuorena, sotakoulussa ollessaan, hän oli kerran pulaan jouduttuaan pyytänyt rahaa lainaksi eikä ollut saanut, ja siitä lähtien ei hän enää koskaan ollut päästänyt itseään silloin kokemaansa alennustilaan.
Pitääkseen asiansa järjestyksessä hän syventyi aina tarpeen mukaan — keskimäärin noin viisi kertaa vuodessa — niitä selvittelemään. Hän sanoi sitä tilinteoksi eli — kuten hän sitä ranskaksi nimitti — faire la lessive.
Herättyään myöhään kilpailun jälkeisenä aamuna istuutui Vronski peseytymättä ja partaansa ajamatta pöydän ääreen, levitti sille rahansa, laskunsa ja kirjeensä ja ryhtyi työhön. Petritski tiesi, että Vronski tuossa askareessaan oli tavallisesti vihainen, ja kun hän herätessään näki toverinsa kirjoituspöydän ääressä, hän pukeutui hiljaa ja meni ulos tätä häiritsemättä.
Jokainen ihminen, joka tuntee pienimpiä yksityiskohtia myöten itseään ympäröivien asianhaarojen monimutkaisuuden, kuvittelee väkisinkin, että ainoastaan hänen asiansa ovat niin mutkikkaat ja vaikeaselkoiset, eikä mitenkään usko, että toisiakin ympäröi yhtä monimutkaisten asioiden verkko. Siltä näytti Vronskistakin. Ja hän tunsi pientä sisäistä ylpeyttä ajatellessaan, että kuka muu hyvänsä olisi samanlaisissa olosuhteissa jo aikoja sitten sekaantunut ja joutunut pahojen kiusausten pauloihin. Vronski sen sijaan tiesi, että tilanne piti välttämättä selvittää juuri nyt, jottei sotkeutuisi ikävyyksiin.
Ensin hän kävi käsiksi raha-asioihin, jotka olivat helpompia selvittää. Kirjoitettuaan pienellä käsialallaan postipaperiarkille kaikki velkansa hän laski ne yhteen ja huomasi olevansa velkaa seitsemäntoistatuhatta ruplaa ynnä muutamia satoja, jotka hän selvyyden vuoksi jätti pois laskuista. Laskettuaan yhteen käteiset rahat ja pankkikirjan hän huomasi jäljellä olevan vain tuhat kahdeksansataa ruplaa, eikä ollut mitään saatavia ennen uutta vuotta. Käytyään uudelleen läpi velkaluettelon Vronski kirjoitti sen puhtaaksi jakaen velat kolmeen sarjaan. Ensimmäiseen kuuluivat velat, jotka oli heti maksettava tai joitten maksamiseen tuli ainakin olla rahat valmiina, jottei vaadittaessa voisi sattua hetkenkään viivytystä. Sellaisia velkoja oli lähes neljä tuhatta: 1.500 hevosesta ja 2.500 takausmaksua nuoren Venjevskin puolesta, joka Vronskin läsnä ollessa oli menettänyt tämän summan eräälle peliveijarille. Vronski oli silloin heti aikonut maksaa tuon summan — hänellä sattui olemaan niin paljon lompakossaan, — mutta Venjevski ja Jashvin eivät olleet antaneet hänen maksaa, koska hän ei ollut mukana pelissäkään, vaan olivat sanoneet itse maksavansa. Se kaikki oli kyllä kaunista, mutta Vronski tiesi, että vaikka hänellä ei ollutkaan tuossa likaisessa asiassa muuta osuutta kuin että oli mennyt Venjevskin puolesta suulliseen takuuseen, hänen täytyi pitää varalla nuo 2.500 ruplaa voidakseen tarpeen tullen heittää ne tuolle veijarilurjukselle ja ollakseen siten hänen kanssaan sujut. Kaikkein tärkeimmän sarjan velkoihin meni siis 4.000 ruplaa. Toiseen sarjaan, joka teki yhteensä 8.000, kuuluivat "tärkeähköt" velat. Ne olivat etupäässä kilpatallin vuokraan, kauran ja heinän hankkijalle, englantilaiselle, satulasepälle ym. meneviä maksuja. Näistä veloista täytyi maksaa pois pari tuhatta, jotta saisi olla täysin rauhassa. Viimeinen velkasarja — kauppa-, ravintola- ja räätälivelat — ei antanut aihetta mihinkään ajatteluun.
Siis tarvittiin 6.000 ruplaa juokseviin menoihin, ja oli olemassa ainoastaan 1.800 ruplaa. Miehelle, jolla oli 100.000 ruplan tulot, jollaiseksi Vronskin varallisuus yleisesti määriteltiin, ei sellaisten velkojen olisi pitänyt tuottaa mitään vaikeuksia; mutta hänelläpä ei todellisuudessa ollut lähimainkaan sadantuhannen tuloja. Suuri perintötila, joka tuotti aina kahteensataantuhanteen vuotuista tuloa, oli jakamatta veljesten kesken. Kun vanhempi veli suuresti velkaantuneena oli mennyt naimisiin varattoman ruhtinatar Varja Tsirkovan, dekabristin tyttären, kanssa, oli Aleksei luovuttanut vanhemmalle veljelleen perintötilan kaikki tulot pidättäen itselleen vain 25.000 ruplaa vuodessa. Aleksei oli silloin sanonut veljelleen, että se summa riittää hänelle siihen asti, kunnes hän menee naimisiin, mitä luultavasti ei koskaan tapahdu. Ja kalliin rykmentin komentajana ja vastanaineena miehenä vanhempi veli ei ollut voinut jättää ottamatta tuota lahjaa vastaan. Vronskin äiti, jolla oli omat erilliset varansa, oli joka vuosi antanut Alekseille noin 20.000 ruplaa noitten 25 000:n lisäksi, ja Aleksei oli käyttänyt ne kaikki. Viime aikoina kreivitär oli poikansa rakkaussuhteen ja Moskovasta lähdön katkeroittamana lakannut lähettämästä tälle rahaa. Sen johdosta Vronski, joka oli tottunut käyttämään vuosittain lähes 45.000 ruplaa, oli joutunut vaikeaan asemaan saatuaan tänä vuonna vain 25.000. Eikä hän voinut pyytää rahaa äidiltään selvitäkseen tästä pulasta. Kreivittären viime kirje jonka hän oli toissa päivänä saanut, hermostutti häntä erityisesti juuri viittauksillaan siihen suuntaan, että äiti oli kyllä valmis auttamaan poikaansa tämän menestykseksi seuramaailmassa ja virkauralla, mutta ei seurapiirejä häpäisevässä elämässä. Äidin lahjomishalu loukkasi häntä syvimpään sieluun saakka ja teki hänet vielä entistä kylmemmäksi äitiään kohtaan. Mutta hän ei voinut perua jalomielistä lupaustaan, vaikka arvelikin muutamia rakkaussuhteestaan johtuvia tulevaisuuden seikkoja aavistellessaan, että saattaisi naimattomanakin tarvita koko sadantuhannen tulonsa. Mutta peruminen oli mahdotonta. Heti kun hän muisti veljensä vaimon, tuon herttaisen, viehättävän Varjan, joka huomautti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistavansa hänen jalomielisyytensä ja ymmärtävänsä sen arvon, hän käsitti, kuinka mahdotonta tuota lahjaa oli perua. Se oli yhtä mahdotonta kuin lyödä naista, varastaa tai valehdella. Oli vain yksi mahdollisuus ja pakko, johon Vronski tarttui hetkeäkään epäröimättä: täytyi lainata koronkiskurilta kymmenentuhatta, mikä kävi helposti päinsä, myydä ratsuhevosensa ja vähentää menoja ylipäätään.
Päätettyään sen hän kirjoitti heti kirjelapun Rolandakille, joka oli monesti ostatellut hänen hevosiaan. Sitten hän kutsutti luokseen englantilaisen, lähetti sanan koronkiskurille ja jakoi laskujen mukaan ne rahat, jotka hänellä oli. Lopetettuaan nämä toimet hän kirjoitti äidilleen kylmän ja jyrkkäsanaisen vastauksen. Sitten hän otti esiin lompakostaan kolme Annan lähettämää kirjelappua, luki ne vielä kerran ja poltti: samassa hän muisti eilisen keskustelunsa Annan kanssa ja vaipui mietteisiinsä.
Vronskin elämä oli sikäli onnellinen, että hänellä oli omat varmat sääntönsä, jotka tarkoin määräsivät kaiken, mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Säännöt koskivat vain harvoja tilanteita, mutta säännöt itsessään olivat järkkymättömät, ja Vronski, joka ei koskaan ollut joutunut säännöilleen soveltumattomiin tilanteisiin, ei ollut milloinkaan hetkeäkään epäröinyt toimia niiden edellyttämällä tavalla. Ne säännöt määräsivät järkähtämättömästi, että peliveijarille piti maksaa, mutta räätälille ei tarvinnut; että miehille ei saanut valehdella, mutta naisille sai, että ketään ei saanut pettää, mutta aviomiestä sai; että loukkausta ei saanut antaa anteeksi, mutta loukata sai jne. Kaikki nuo säännöt saattoivat olla järjettömiä ja huonoja, mutta ne eivät suoneet sijaa epäilykselle, ja niitä noudattaessaan Vronski tunsi olevansa rauhallinen ja voivansa kulkea pää pystyssä. Vasta aivan viime aikoina Vronski oli rakkaussuhteensa vaikutuksesta alkanut tuntea, että nuo säännöt eivät soveltuneetkaan kaikkiin tapauksiin, ja tulevaisuudessa häämötti vaikeuksia ja epäilyksiä, joihin nähden hän oli kokonaan ohjenuoraa vailla.
Hänen tähänastinen suhteensa Annaan ja Annan mieheen oli hänelle vallan selvä. Se oli selvästi ja täsmällisesti määritelty hänen elämänohjeissaan.
Anna oli kunniallinen nainen, joka oli antanut hänelle rakkautensa, ja hän rakasti Annaa ja piti häntä ainakin yhtä suuressa, jollei suuremmassa kunniassa kuin laillista aviovaimoa. Hän olisi ennemmin antanut nakata kätensä poikki kuin tahtonut pienimmälläkään sanalla tai viittauksella loukata häntä tai millään tavoin evätä häneltä sitä kunnioitusta, mitä nainen suinkin voi toivoa.
Suhteet seuraelämään olivat myös selvät. Tietäkööt mitä tietävät ja arvelkoot mitä arvelevat, mutta älköön kukaan uskaltako siitä puhua. Muussa tapauksessa hän oli valmis pakottamaan juoruilijat vaikenemaan ja kunnioittamaan hänen rakastamansa naisen olematonta kunniaa.
Suhde aviomieheen oli kaikkein selvin. Siitä hetkestä asti, jolloin Anna oli rakastunut häneen, hän katsoi omaavansa kiistämättä yksinomaisen oikeuden Annaan. Aviomies oli vain häiritsevä liikahenkilö. Epäilemättä hänen asemansa oli surkuteltava, mutta minkä sille mahtoi. Ainoa, mihin tuolla aviomiehellä oli oikeus, oli vaatia hyvitystä ase kädessä, ja siihen Vronski oli ollut ensi hetkestä asti valmis.
Mutta viime aikoina hänen ja Annan suhteessa oli ilmennyt uusia sisäisiä seikkoja, jotka pelottivat Vronskia epämääräisyydellään. Juuri eilen oli Anna ilmoittanut hänelle olevansa raskaana. Ja hän tunsi, että tuo tieto ja se, mitä Anna odotti häneltä, vaati jotain sellaista, mitä ei ollut selvästi määritelty hänen elämänohjeidensa lakikirjassa. Se oli tosiaankin tullut hänelle yllätyksenä, ja ensi hetkenä hänen sydämensä oli kuiskannut hänelle, että Annan olisi erottava miehestään. Hän oli silloin sanonut sen, mutta nyt miettiessään asiaa hän näki selvästi, että olisi parempi koettaa päästä tilanteesta ilman sitä, ja näin ajatellessaan hän kuitenkin pelkäsi, että oli ehkä väärin ajatella niin.
"Jos minä kerran neuvoin häntä jättämään miehensä, niin pyysin häntä yhtymään minuun. Olenko minä valmis siihen? Kuinka minä vien hänet pois, kun ei minulla ole rahaa? No, sen asian minä kenties kyllä saisin järjestetyksi… Mutta kuinka minä voin viedä häntä minnekään, kun olen virassa? Jos minä kerran sillä tavoin sanoin, niin minun täytyy olla valmis siihen… täytyy olla rahaa ja ottaa ero virasta."
Ja hän vaipui mietteisiin. Kysymys virkaerosta vei hänen ajatuksensa toiseen, salattuun asiaan, jonka vain hän yksin tunsi ja jossa piili hänen elämänsä kenties kipein kysymys.
Kunnianhimo oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vanha haave — haave, jota hän ei koskaan ollut tunnustanut edes itselleen, mutta joka oli niin voimakas, että se nytkin kamppaili hänen rakkautensa kanssa. Hänen ensi askeleensa seuramaailmassa ja virkauralla olivat onnistuneet hyvin, mutta kaksi vuotta sitten hän oli tehnyt suuren virheen: osoittaakseen riippumattomuuttaan ja tullakseen huomatuksi hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottua virka-asemaa toivoen tuolla kieltäytymisellään vieläkin enemmän nostavansa arvoaan. Mutta hänen menettelynsä katsottiinkin liian rohkeaksi ja hänet jätettiin rauhaan. Jäätyään siten tahtomattaan riippumattoman miehen asemaan hän pysyi siinä kantaen osaansa viisaasti ja taitavasti, aivan kuin ei olisi ollut vihoissa kenellekään eikä loukkaantunut mistään, vaan olisi vain halunnut olla rauhassa, koska se oli hänestä hauskaa. Mutta tilanteen hauskuus oli kadonnut oikeastaan jo viime vuonna, ennen kuin hän lähti Moskovaan. Hän tunsi, että tuo kaikkeen kykenevän, mutta ei mitään haluavan vapaan miehen asema alkoi jo menettää hohdettaan, että monet alkoivat jo ajatella, ettei hän kenties voisi ollakaan muuta kuin rehti ja kelpo nuori mies. Hänen rakkaussuhteensa Kareninaan, joka oli nostanut niin paljon hälinää ja herättänyt niin suurta huomiota, oli antanut hänelle uuden hohteen ja tyynnyttänyt hetkeksi häntä kalvavan kunnianhimon toukan. Mutta viikko sitten tuo toukka oli alkanut kalvaa entistä voimakkaammin. Vronskin lapsuudenystävä ja koulutoveri, samoissa piireissä liikkuva Serpuhovskoi, yhtaikaa upseeriksi valmistunut kilpakumppani opinnoissa, voimistelussa, vallattomuuksissa ja kunnianhimohaaveissa, oli äskettäin palannut Keski-Aasiasta, jossa hän oli saanut kaksi virkaylennystä ja sellaisen kunniamerkin, jota harvoin myönnettiin niin nuorille kenraaleille.
Heti kun hän oli saapunut Pietariin, hän nostatti kohua ja sai nousevan kirkkaan tähden maineen. Vaikka hän oli Vronskin ikäinen ja tämän entinen luokkatoveri, hän oli jo kenraali ja odotteli virkanimitystä, jolla saattoi olla vaikutusta valtakunnallisten asioiden kulkuun, kun taas Vronski, kaikessa riippumattomuudessaan ja loistossaan ja ihanan rakkautensa onnessa oli vain ratsumestari, joka sai tyytyä täyteen riippumattomuuteensa. "Minä en tietysti kadehdi enkä voi kadehtia Serpuhovskoita; mutta hänen kohoamisensa osoittaa minulle, että pitää vain odottaa aikaansa, ja minunlaiseni mies voi kohota hyvinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten hän oli samassa asemassa kuin minä nyt. Ottamalla virkaeron minä poltan kaikki sillat takanani. Jäämällä virkaani en kadota mitään. Sanoihan hän itse, ettei halua muuttaa asemaansa… Kun minulla on hänen rakkautensa, en voi kadehtia Serpuhovskoita." Ja verkkaisesti viiksiään kierrellen hän nousi pöydän äärestä ja alkoi kävellä edestakaisin. Hänen silmänsä välähtelivät erikoisen kirkkaasti, ja hän tunsi mielentilansa taas varmaksi, tyyneksi ja iloiseksi kuten aina, kun hän oli saanut selväksi asemansa. Kuten edellisenkin tilinteon jälkeen kaikki oli puhdasta ja selvää. Hän ajoi partansa, otti kylmän kylvyn, pukeutui ja lähti.
— Minä lähdin sinua hakemaan. Sinun pyykkisi kesti kauan tänään, sanoi Petritski. — Joko se päättyi?
— Jo, Vronski sanoi hymyillen vain silmillään ja kierrellen viiksiensä kärkiä niin varovaisesti kuin jokainen liian raju liike olisi uhannut rikkoa sen hyvän järjestyksen, johon hän oli asiansa saanut.
— Sinä olet aina sen jälkeen kuin saunasta tullut, sanoi Petritski. — Olin Gritskan luona (niin he nimittivät rykmentinkomentajaa), odottavat sinua sinne.
Vronski ei vastannut, vaan katsoi toveriinsa ajatellen muuta.
— Siellähän soitetaan? hän sanoi kuullessaan bassotorvien tuttujen sävelten raiunnan. — Mikä juhla siellä nyt on?
— Serpuhovskoi on tullut.
— Vai niin! Vronski sanoi. — Minä en sitä tiennytkään. Hänen silmiensä hymy kävi vieläkin kirkkaammaksi.
Kun Vronski oli kerran päättänyt olla onnellinen rakkaudestaan ja oli uhrannut sille kunnianhimonsa — tai ainakin ottanut suorittaakseen siltä näyttävän osan —, ei hän enää voinut tuntea kateutta Serpuhovskoita kohtaan eikä edes mielipahaa siitä, ettei tämä rykmenttiin saavuttuaan ollut ensiksi tullut hänen luokseen. Serpuhovskoi oli hyvä ystävä, ja Vronski oli hyvillään hänen tulostaan.
— Sepä hauskaa.
Rykmentinkomentaja Djeminillä oli hallussaan suuri maalaiskartano. Koko seurue istui tilavalla kuistilla. Pihamaalla Vronskin huomio osui ensiksi valkopuseroisiin laulajiin, jotka seisoivat viinatynnyrin luona, ja upseerien ympäröimän rykmentinkomentajan terveeseen ja iloiseen olemukseen; tämä oli astunut kuistin ensimmäiselle portaalle ja huusi jotain koettaen saada äänensä kuuluviin Offenbachin katrillia soittavan torviorkesterin yli ja viittoillen käsillään syrjempänä seisoville sotamiehille, joukko sotamiehiä, ratsuvääpeli ja muutamia aliupseereja lähti Vronskin edellä kuistin luo. Haettuaan pöydältä pikarinsa rykmentinkomentaja astui jälleen portaille ja huusi: "Meidän entisen toverimme, urhoollisen kenraalin, ruhtinas Serpuhovskoin malja! Eläköön!"
Rykmentinkomentajan jäljessä myös Serpuhovskoi tuli esiin, pikari kädessä ja hymyssä suin.
— Aina vain nuorrut, Bondarenko, virkkoi hän portailla seisovalle, toista kertaa palvelevalle, nuorekkaan punaposkiselle ratsuvääpelille.
Vronski ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt Serpuhovskoita. Tämä oli miehistynyt ja parroittunut, mutta pysynyt yhtä sorjana kuin ennenkin. Hänen kasvonpiirteensä ja koko olemuksensa olivat enemmänkin herkät ja jalot kuin kauniit. Uutta hänessä oli tuo alituinen hiljainen säteily, joka hohtaa pelkkää menestystä kokeneitten ihmisten kasvoista, ihmisten, jotka itse ovat varmoja menestyksestään ja uskovat kaikkien muittenkin luottavan siihen. Vronski tunsi tuon säteilyn ja näki sen nyt Serpuhovskoin kasvoilla.
Laskeutuessaan portaita alas Serpuhovskoi huomasi Vronskin. Ilon hymy valaisi Serpuhovskoin kasvot. Hän nyökäytti päätään ja kohotti maljansa tervehdykseksi osoittaen tuolla liikkeellään, ettei voinut olla ensin menemättä ratsuvääpelin luo, joka odotti häntä selkä suorana, huulet valmiina suutelemaan.
— No, sieltähän hän tulee! huudahti rykmentinkomentaja. — JaJashvin kun kertoi sinun olevan synkällä päällä.
Serpuhovskoi suuteli uljasta vääpeliä kosteille raikkaille huulille ja meni sitten nenäliinalla suutaan pyyhkien Vronskin luo.
— Onpa hauska tavata taas, hän sanoi puristaen Vronskin kättä ja vetäen hänet syrjään.
— Pitäkää huoli hänestä! huudahti rykmentinjohtaja Jashvinille osoittaen Vronskia ja meni itse alas sotamiesten luo.
— Miksi et eilen tullut kilpailuja katsomaan? Minä niin odotin tapaavani sinut siellä, Vronski sanoi katsellen ystäväänsä.
— Minä tulin, vaikka myöhään. Anteeksi, lisäsi hän ja kääntyi adjutantin puoleen: — Olkaa hyvä ja jakakaa minun puolestani niin paljon kun näistä riittää miestä kohti.
Hän otti nopeasti lompakostaan kolme sadan ruplan seteliä ja punastui.
— Vronski, tahdotko syödä vai juoda? kysyi Jashvin. — Hei, tuokaapas kreiville ruokaa! Ja tässä on juomista.
Kemut rykmentinkomentajan luona kestivät kauan.
Juotiin paljon. Serpuhovskoita keinutettiin ja heitettiin ilmaan ja hänen jälkeensä heitettiin rykmentinkomentajaa. Sitten alkoi itse rykmentinkomentaja laulajien edessä tanssia "venäläistä" Petritskin kanssa. Sitten istuutui rykmentinkomentaja jo hieman väsähtäneenä pihamaan penkille ja alkoi todistella Jashvinille Venäjän etevämmyyttä Preussin rinnalla, etenkin ratsuväen rynnäkössä, ja humu hiljeni hetkeksi. Serpuhovskoi meni sisään pesemään käsiään ja tapasi Vronskin siellä. Vronski valeli itseään vedellä. Hän oli ottanut takin yltään, asettanut karvaisen punakan niskansa pesukaapin torven alle ja hankasi kaulaansa ja päätään torvesta tulevassa vedessä. Lopetettuaan pesunsa Vronski istuutui Serpuhovskoin viereen pukuhuoneen pienelle sohvalle, ja heidän välillään syntyi keskustelu, joka kiinnosti kumpaakin.
— Minä olen saanut kuulla sinusta paljon vaimoltani, sanoiSerpuhovskoi. — Hauska, että olet usein tavannut häntä.
— Hän on hyvä ystävä Varjan kanssa, ja he ovat ainoat pietarilaiset naiset, joiden seurassa viihdyn, vastasi Vronski hymyillen. Hän hymyili siksi, että aavisti, mihin keskustelu nyt kääntyisi, ja se oli hänestä hauskaa.
— Ainoatko? kysäisi Serpuhovskoi hymyillen.
— Olen minäkin saanut tietoja sinusta enkä ainoastaan vaimoltasi,Vronski sanoi kieltäen ankaralla ilmeellään sentapaiset viittaukset.— Olen iloinnut suuresti menestyksestäsi enkä ole vähääkään sitäihmetellyt. Olen odottanut enempääkin.
Serpuhovskoi veti suunsa hymyyn. Hänestä oli nähtävästi hauskaa kuulla itsestään sellaisia lausuntoja eikä hän pitänyt tarpeellisena salata sitä.
— Minä en taas odottanut itsestäni niin paljoa, voin sen suoraan tunnustaa. Mutta iloinen siitä olen, kovin iloinen. Minä olen kunnianhimoinen, se on minun heikkouteni, sitä en salaa.
— Ehkä salaisitkin, jollei menestyksesi olisi ollut niin suuri,Vronski sanoi.
— En luule, sanoi Serpuhovskoi taaskin hymyillen. — En sano, ettei kannattaisi elää sitä ilmankin, mutta ikäväähän se olisi. Saatan tietysti erehtyäkin, mutta minusta tuntuu, että minulla on tiettyjä taipumuksia valitsemalleni alalle, ja luulen, että jos saan vallan käsiini, olkoonpa se sitten mitä lajia hyvänsä, tulen käyttämään sitä paremmin kuin monet tutuistani, sanoi Serpuhovskoi sädehtivän tietoisena menestyksestään. — Ja siksi olen sitä tyytyväisempi, mitä lähemmäksi päämäärää tulen.
— Kenties sinä ajattelet niin, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Niin minäkin luulin ennen, mutta näin minä nyt elän ja olen sitä mieltä ettei kannata elää vain sen vuoksi.
— Vai niin! Vai niin! — sanoi Serpuhovskoi nauraen. — Minun pitikin äsken juuri puhua siitä sinun kieltäytymisestäsi. Tietysti hyväksyn menettelysi. Mutta onhan kaikessa oma toimintamuotonsa. Ja käsittääkseni sinun menettelysi oli oikea, sinä vain et tehnyt sitä niin kuin olisi pitänyt.
— Tehty mikä tehty: tiedäthän, etten minä koskaan peräydy siitä, mitä kerran olen tehnyt. Ja tunnen sitä paitsi voivani oivallisesti.
— Oivallisesti vähän aikaa. Mutta ei se ajan pitkään sinua tyydytä. Minä en puhu veljestäsi. Hän on herttainen lapsi, kuten myöskin tämä meidän isäntämme. Tuo tuolla, hän lisäsi kuullessaan ulkoa hurraahuudon, — hänellä on hauskaa, mutta sinua ei sellainen tyydytä.
— En sitä väitäkään.
— Niin, ja muutenkin. Sinunlaisiasi miehiä tarvitaan.
— Kuka niitä tarvitsee?
— Kukako? Yhteiskunta. Venäjä. Venäjä kaipaa miehiä, kaipaa puoluetta, muuten kaikki menee päin mäntyä.
— Mitä sinä tarkoitat? Et suinkaan Bertenjevin puoluetta venäläisiä kommunisteja vastaan?
— Ei, sanoi Serpuhovskoi, kulmat harmistuneessa rypyssä, kun häntä oli voitu epäillä moisesta tyhmyydestä. — Tout ça est une blague. Semmoista on aina ollut ja tulee olemaan. Ei mitään kommunisteja ole. Mutta ainahan juonittelunhaluisten ihmisten täytyy keksiä jokin vaarallinen puolue. Sehän on vanha juttu. Ei, tarvitaan puolue meidänlaistemme riippumattomien miesten vallan tukemiseksi.
— Mitä varten? Vronski mainitsi muutamien vallanpitäjien nimiä. —Ja miksi he sitten eivät ole riippumattomia hekin?
— Ainoastaan siitä syystä, ettei heillä ole tai ei ole syntymästä asti ollut varallisuuden luomaa riippumattomuutta eikä sitä auringon läheisyyttä, jossa me olemme syntyneet. Heidät voidaan ostaa joko rahalla tai suosionosoituksilla. Ja voidakseen pysyä pystyssä heidän täytyy keksiä suuntauksia. He ovat ajavinaan jotain aatetta, jotain suuntausta, johon eivät itsekään usko ja joka tuottaa vain pahaa; ja koko heidän suuntauksensa on vain keino valtion kustantaman asunnon ja niin ja niin suuren palkan saamiseksi. Cela n'est pas plus fin que ça, kun vilkaisee heidän korttejaan. Kenties minä olen huonompi ja tyhmempi kuin he, vaikkakaan en ymmärrä, miksi minä olisin heitä huonompi. Mutta minulla ja sinulla on jo varmasti ainakin yksi tärkeä ansio — se, että meitä on vaikeampi ostaa. Ja juuri sellaisia ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Vronski kuunteli tarkkaavasti, mutta ei kiinnittänyt niin paljon huomiota itse sanojen sisältöön kuin Serpuhovskoin suhteeseen asiaan, tämä kun ajatteli jo taisteluaan vaikutusvaltaisten maailmassa, jossa hänellä oli omat sympatiansa ja antipatiansa, kun taas Vronski sai rajoittaa toimintansa ratsuväenosastonsa piiriin. Vronski ymmärsi myös, miten vakaan aseman Serpuhovskoi voisi saada erinomaisella harkinta- ja käsityskyvyllään, selkeällä älyllään ja puhelahjallaan, joka oli niin harvinainen niissä piireissä, joissa hän eli. Ja niin ikävää kuin se olikin, hänen kävi hiukan kateeksi.
— Mutta minulta puuttuu muuan tärkeä siihen vaadittava tekijä, hän vastasi, — vallanhalu. Ennen sitä oli, mutta se on kadonnut.
— Suo anteeksi, se ei ole totta, sanoi Serpuhovskoi hymyillen.
— On se. Totta se on… nyt, ollakseni vilpitön, lisäsi Vronski.
— Niin, totta nyt, se on toinen asia; mutta tuo nyt ei kestä ikuisesti.
— Kenties, vastasi Vronski.
— Sinä sanoit kenties, jatkoi Serpuhovskoi, ikään kuin arvaten hänen ajatuksensa, — mutta minä sanon: varmasti. Ja sen tähden tahdoin puhua kanssasi. Sinä olet menetellyt kuten on pitänytkin. Ymmärrän sen, mutta sinun ei pidä toiste enää osoittaa itsepäisyyttäsi. Minä vain pyydän sinulta carte blanche'ia. En tarjoa sinulle suojelustani… Vaikka miksipä minä en voisi toimia sinun hyväksesi, olethan sinä niin monet kerrat auttanut minua! Toivottavasti meidän ystävyytemme on noitten muodollisuuksien yläpuolella. Niin, hän sanoi hymyillen hellästi kuin nainen, — anna minulle carte blanche, jätä rykmentti, niin minä vedän sinut huomaamatta mukaani.
— Mutta minä en tahdo mitään muuta kuin että kaikki saisi olla niin kuin on, Vronski sanoi.
Serpuhovskoi nousi ja asettui seisomaan hänen eteensä.
— Sinä tahdot, että kaikki saisi olla niin kuin on. Minä tiedän, mitä se merkitsee. Mutta kuulehan. Me olemme lapsuudentovereja. Kenties sinä olet tuntenut useampia naisia kuin minä, Serpuhovskoin hymy ja liikkeet ilmaisivat, ettei Vronskin tarvinnut pelätä: hän osaisi kyllä koskea kipeää kohtaa hellävaroen. — Mutta minä olen naimisissa, ja saat uskoa minua, että opittuaan tuntemaan oman vaimonsa, jota rakastaa, oppii — kuten joku on sanonut — tuntemaan yleensä kaikkia naisia paremmin kuin jos olisi tuntenut niitä tuhatmääriä.
— Tulemme heti! huudahti Vronski upseerille, joka kurkisti ovesta kutsuen heitä rykmentinkomentajan luo.
Vronskin teki mieli kuulla loppuun, mitä Serpuhovskoi sanoisi hänelle.
— Ja minun mielipiteeni on se, että naiset ovat pahin kompastuskivi miehen toiminnassa. On vaikea rakastaa naista ja tehdä samalla jotain. On olemassa vain yksi keino rakastaa mukavasti ja ilman häiriötä — ja se on avioliitto. Miten minä sen oikein sanoisin, että sinä ymmärtäisit, mietti Serpuhovskoi, joka piti vertauksista, — varrohan. Niin, samoin kuin voi kantaa taakkaa ja tehdä jotain käsillään ainoastaan silloin, kun taakka on sidottu selkään. Niin on laita avioliitossa. Sen minä tajusin naimisiin mentyäni. Sain heti käteni vapaaksi. Mutta jos laahaa sitä taakkaa jäljessään naimisiin menemättä, ovat kädet niin täpösen täynnä, ettei voi tehdä mitään. Katsohan Mazankovia ja Krupovia. Kumpikin on turmellut virkauransa naisten takia.
— Ja vielä sellaisten naisten! Vronski sanoi muistaen ranskalaisen neidin ja näyttelijättären, joiden kanssa mainituilla upseereilla oli suhde.
— On sitäkin pahempi, mitä vakaampi asema naisella on seuramaailmassa, sitä pahempi. Se ei ole enää taakan hinaamista käsillään, se on samaa kuin sen riistäminen toiselta.
— Sinä et ole koskaan rakastanut, Vronski sanoi hiljaa katsoen suoraan eteensä ja ajatellen Annaa.
— Kenties en. Mutta pidä mielessäsi, mitä minä sanoin. Ja sen minä lisään, että naiset ovat aina aineellisemmin suuntautuneita kuin miehet. Me teemme rakkaudesta jotain äärettömän suurta, he taas ovat aina terre-à-terre.
— Ihan heti! nyökäytti hän huoneeseen tulleelle lakeijalle. Mutta lakeija ei ollut tullutkaan kutsumaan heitä uudelleen, kuten hän luuli, vaan tuomaan kirjelappua Vronskille.
— Ruhtinatar Tverskajalta, juuri tuotiin. Vronski avasi kirjeen ja sävähti punaiseksi.
— Minun päätäni rupesi kivistämään, lähden kotiin, hän sanoiSerpuhovskoille.
— No, hyvästi sitten. Annatteko carte blanche'in.
— Puhutaan siitä enemmän ensi kerralla. Minähän tapaan sinutPietarissa.