Kotiin palattaessa Levin kyseli tarkemmin Kittyn sairaudesta ja Shtsherbatskien suunnitelmista, ja vaikka hänen olisi ollut vaikea sitä itselleen myöntää, oli se, mitä hän sai kuulla, hänelle mieleen. Mieluisaa se oli jo siksikin, että oli vielä toivoa, ja vielä enemmän siksi, että nyt Levin tiesi hänen kärsivän, hänen, joka oli tuottanut niin paljon kipua hänelle itselleen. Mutta kun Stepan Arkadjevitsh alkoi puhua Kittyn sairauden syistä ja mainitsi Vronskin nimen, keskeytti Levin hänet:
— Minulla ei ole mitään oikeutta udella yksityisiä perheasioita enkä totta puhuen haluakaan.
Stepan Arkadjevitshin suu vetäytyi tuskin huomattavaan hymyyn, kun hän huomasi tuon hänelle niin tutun ilmeenmuutoksen Levinin kasvoilla: Levin oli nyt yhtä synkkä kuin oli hetki sitten ollut iloinen.
— Oletko jo lopullisesti päättänyt metsäkaupasta Rjabininin kanssa? kysyi Levin.
— Olen. Hinta on melko hyvä, kolmekymmentäkahdeksan tuhatta. Kahdeksan etukäteen ja loput kuuden vuoden kuluessa. Kauan olen saanut hieroa kauppoja. Ei kukaan ole luvannut enempää.
— Sinä siis lupasit metsän ilmaiseksi, Levin sanoi synkkänä.
— Miten niin ilmaiseksi? kysyi Stepan Arkadjevitsh hyväntahtoisesti hymyillen, sillä arvasi, ettei Leviniä nyt mikään tyydyttäisi.
— Koska metsä maksaa vähintään viisisataa ruplaa desjatiinalta.
— Voi teitä maalaisisäntiä! — Stepan Arkadjevitsh sanoi leikkisästi. — Miten ylenkatseellisesti te kohtelette meitä kaupunkilaisia… Mutta kun on kyse asian toimittamisesta, niin me hoidamme sen aina kuitenkin parhaiten. Saat uskoa, että olen ottanut huomioon kaiken, — ja metsä on myyty varsin edullisesti, niin että pelkään ostajan ehkä vielä peruuttavan. Eihän se ole mikään häävi metsä, Stepan Arkadjevitsh sanoi toivoen häävi-sanalla saavansa Levinin uskomaan, että hänen epäilyksensä ovat turhat, — pääosin halkometsää. Mahtaako tulla kolmeakymmentä syltäkään desjatiinalta, ja hän lupasi kaksisataa ruplaa desjatiinalta.
Levin hymyili ylenkatseellisesti. "Tunnen kyllä", hän ajatteli, "tuon kaupunkilaisen tavan: pari kertaa kymmenessä vuodessa käyvät maalla ja pari kolme outoa sanaa kuultuaan hyökkäävät käyttämään niitä oikeassa ja väärässä paikassa, luullen tietävänsä jo kaiken. Häävi, mahtaako tulla kolmekymmentä syltä. Lausuu sanoja ymmärtämättä niitä itse."
— Enhän minä koskaan neuvo sinua, mitä sinun siellä virastossasi tulee kirjoittaa, hän sanoi, — ja jos tulee tarvis, niin kysyn sinulta neuvoa. Sinä sitä vastoin uskot niin varmasti ymmärtäväsi kaikki metsäasiat. Se ei ole helppoa. Oletko laskenut puut?
— Laskenut puut? nauroi Stepan Arkadjevitsh koettaen yhä saada ystävänsä huonon tuulen karkotetuksi. — Yön tähdet, hiedan jyväset jos lukea vois henki ylhä…
— Niin, niin, mutta Rjabininin "henki ylhä" kyllä laskee puut. Eikä yksikään kauppias osta laskematta, jollei saa ilmaiseksi, niin kuin sinulta. Minä tunnen sen metsän. Olen joka vuosi käynyt siellä metsästämässä, ja sinun metsäsi hinta on viisisataa ruplaa käteisenä desjatiinalta, ja se lupasi sinulle kaksisataa ruplaa vähissä erin. Toisin sanoen, sinä lahjoitit hänelle kolmekymmentä tuhatta.
— Mitä sinä joutavia, Stepan Arkadjevitsh sanoi avuttomasti, — miksi ei sitten kukaan luvannut enempää?
— Siksi, että Rjabininilla on sopimus toisten kanssa. Hän on maksanut niille hyvän luovutusrahan. Minä olen ollut asioissa niitten kanssa ja minä tiedän. Ne eivät ole kauppiaita, vaan huijareita. Ne eivät ryhdy kauppoihin, joista saavat vain kymmenen, viisitoista prosenttia, vaan vaativat ja ostavat kahdellakymmenellä kopeekalla ruplan.
— Älä viitsi! Olet huonolla tuulella.
— En vähääkään, Levin sanoi synkästi heidän lähetessään kotitaloa. Kuistin edessä seisoivat tiiviisti raudalla ja nahalla päällystetyt rattaat ja niiden eteen levein rahkein tiukasti valjastettu, hyvin syötetty hevonen. Rattailla istui piukean verevä ja tiukasti vyötetty kauppa-apulainen, joka oli Rjabininilla kuskina. Itse Rjabinin oli jo sisällä ja tuli eteiseen ystävyksiä vastaan. Hän oli kookas, laihanpuoleinen, keski-ikäinen mies, jolla oli viikset ja paljaaksi ajeltu ulkoneva leuka ja pulleat, sameat silmät. Yllään hänellä oli pitkäliepeinen sininen takki ja jalassa korkeat, nilkan kohdalta kurttuiset ja pohkeesta sileät saappaat ja niitten päällä suuret kalossit. Hän hieroi kasvojaan joka puolelta nenäliinallaan, vetäisi kiinni takkinsa, joka pysyi kohentamattakin hyvin yllä, ja tervehti hymyillen tulijoita ojentaen Stepan Arkadjevitshille kätensä aivan kuin jotain tavoitellen.
— Johan tekin olette tullut, Stepan Arkadjevitsh sanoi antaen hänelle kättä. — Sepä hyvä.
— En rohjennut olla tottelematta teidän ylhäisyytenne käskyä, vaikka onkin liian huono keli. Ihan koko matkan sain kävellä, mutta pääsinpäs aikanaan perille. Konstantin Dmitrish, hyvää päivää, kääntyi hän Levinin puoleen tavoitellen hänenkin kättään. Mutta Levin ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti otsa rypyssä lehtokurppia ulos metsästyslaukustaan.
— Herrat ovat käyneet huvikseen metsästämässä. Mikäs se tämä lintu nyt taas onkaan? lisäsi Rjabinin katsoen halveksuvasti kurppiin. Ja hän pudisti päätään ikään kuin vahvasti epäillen, kannattiko haaskata ruutia moisiin harakoihin.
— Tahdotko mennä minun kamariini? kysyi Levin otsa kurtussa ranskaksi Stepan Arkadjevitshilta. — Menkää minun työhuoneeseeni, siellä voitte puhua.
— Hyvin käy päinsä, minne vain, lausui Rjabinin ylenkatseellisen arvokkaasti ikään kuin haluten osoittaa että muilla saattoi olla vaikeuksia tulla toimeen joidenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei koskaan.
Työhuoneeseen päästyään Rjabinin pälyili tapansa mukaan ympärilleen kuin etsien pyhäinkuvaa, mutta löydettyään sen ei tehnyt ristinmerkkiä. Hän silmäili kaappeja ja kirjahyllyjä ylenkatseellisesti hymyillen, mielessään sama epäilys kuin äsken kurppien suhteen, ja pudisti paheksuvasti päätään varmana siitä, ettei moinen puuha ollut vaivan arvoista.
— No, toitteko rahat? kysyi Oblonski. — Istuutukaa.
— Ei meillä rahojen kanssa viivytellä. Tulin tapaamaan teitä ja neuvottelemaan.
— Mistä neuvottelemaan? Istukaahan.
— Käy kyllä päinsä, sanoi Rjabinin ja istuutui nojautuen kyynärpäillään kovin hankalasti tuolin selkämykseen. — Pitää tinkiä, herra ruhtinas. Syntihinta. Rahat ovat valmiina kerrassaan, ihan kopeekalleen. Rahoista ei tule viivytystä.
Levin, joka oli tuonut pyssynsä kaappiin, oli juuri menossa ulos ovesta, mutta pysähtyi kuultuaan kauppiaan sanat.
— Veitte metsän jo muutenkin ilmaiseksi, hän sanoi. — Hän tuli liian myöhään luokseni, muuten minä olisin määritellyt hinnan.
Rjabinin nousi seisomaan ja silmäsi äänettömänä hymyillen Leviniä alhaalta ylös.
— Te olette kovasti saita, Konstantin Dmitrish, hän sanoi hymyillen ja kääntyi Stepan Arkadjevitshin puoleen, — ei kerrassaan mitään saa ostetuksi. Ostattelin vehnää, hyvät rahat lupasin…
— Minkä vuoksi minä antaisin teille omaani ilmaiseksi? Enhän minä ole sitä maasta löytänyt enkä varastanut.
— Johan nyt! Tänä aikana onkin varastaminen käynyt järkiään mahdottomaksi. Se onkin nyt kerrassaan niin joka paikassa se julkinen oikeudenkäynti, nykyään kaikki hoidetaan jalosti eikä varastamalla. Kunniallisesti minä tässä siitä hinnasta sanoin. Paljon panevat hintaa, ei lyö leiville. Jos vaikka vähänkin helpottaisitte.
— Oletteko päättänyt asian vai eikö? Jos olette, niin ei ole mitään tinkimistä, mutta jollette, Levin sanoi, — niin minä ostan metsän.
Hymy katosi äkkiä Rjabininin kasvoilta. Kova ja petomainen haukanilme jäi sijaan. Hän avasi takkinsa napit ketterillä, luisevilla sormillaan, raotti takkiaan, jonka alta näkyi venäläinen paita, vaskiset liivinnapit ja kellonperät, ja veti nopeasti esiin vanhan paksun lompakon.
— Olkaa hyvä, metsä on minun, virkkoi hän tehden ketterästi ristinmerkin ja ojentaen toisen kätensä. — Tässä rahat, metsä on minun. Sillä lailla Rjabinin kauppansa tekee eikä riitele joka kopeekasta, hän sanoi heilutellen lompakkoaan kulmat kurtussa.
— Minä en olisi sinun sijassasi pitänyt mitään kiirettä, virkkoiLevin.
— Mutta hyvä veli, kummasteli Oblonski, — minähän olen antanut sanani.
Levin poistui huoneesta läimäyttäen oven kiinni. Rjabinin katsoi oveen ja pudisti hymyillen päätään.
— Nuoruutensa tähden ne noin, järkiään vain pelkästä lapsellisuudesta. Kunniasanalla ostan metsän kerrassaan ihan vain maineen vuoksi, jotta sanottaisi, että Rjabinin se Oblonskilta sen metsän osti eikä kukaan muu. Ehkä se luojan avulla leiville lyö. Niin on, jumalan tähden! Olkaa hyvä. Kirjoittakaa sopimus…
Tunnin kuluttua oli kauppias kauppakirja taskussaan, avara kauhtana ja takin hakaset huolellisesti kiinni, lähdössä tiukasti raudoitetuilla rattaillaan kotiansa kohti.
— Voi noita herroja, hän sanoi kuskilleen, — yksiä hyväkkäitä ovat!
— Tietäähän sen, vastasi tämä antaen ohjaksen isännälleen ja vetäen kiinni rattaitten suojusnahan. — Kaupat taidettiin tehdä? Onneksi olkoon, Mihail Ignatjits…
— No, no…
Tasku pullollaan kauppiaalta etukäteen — kolme kuukautta sitten — saamiaan korkolippuja lähti Stepan Arkadjevitsh yläkertaan. Metsäkauppa oli päätetty, rahat olivat taskussa, ilta metsässä oli ollut ihana, ja Stepan Arkadjevitsh oli mitä parhaalla tuulella. Siksi hän nimenomaan halusi saada Levinin huonon tuulen karkotetuksi. Hän tahtoi päivän päättyvän illallispöydässä yhtä miellyttävästi kuin se oli alkanutkin.
Levin ei todellakaan ollut hyvällä tuulella, ja niin mielellään kuin hän olisi tahtonutkin olla ystävällinen ja kohtelias herttaiselle vieraalleen, ei hän kyennyt voittamaan itseään. Uutinen Kittyn naimattomuudesta alkoi vähitellen huimata häntä viinin tavoin.
Kitty ei ollut naimisissa, vaan sairaana, ja sairaana rakkaudesta mieheen, joka oli hänet hylännyt. Tuo loukkaus tuntui lankeavan hänen niskaansa. Vronski oli hylännyt Kittyn ja Kitty hänet, Levinin. Siis Vronskilla oli oikeus halveksia Leviniä ja siksi tämä oli hänen vihollisensa. Ei Levin tätä kaikkea ajatellut, mutta hän tunsi hämärästi, että asiassa oli jotain häntä loukkaavaa, ja kohdistamatta harmiaan vain siihen hän osoitti olevansa tyytymätön kaikkeen, mitä eteen sattui. Tyhmä metsäkauppa, petos, joka oli kohdannut Oblonskia ja joka tapahtui hänen talossaan, hermostutti häntä.
— No, joko asia on selvä? kysyi hän Stepan Arkadjevitshin tullessa yläkertaan. — Tahdotko illallista?
— Minä en pane vastaan. Minulla on aivan ihmeellinen ruokahalu täällä maalla. Miksi sinä et tarjonnut Rjabininille voileipää?
— Viis minä hänestä!
— Kovin ylpeästi sinä häntä kohtelit! sanoi Oblonski. — Et kätellytkään. Miksi teit niin?
— Siksi etten kättele lakeijoitakaan, ja lakeija on sata kertaa parempi kuin hän.
— Kylläpä sinä olet vanhoillinen! Entä säätyjen yhteensulautuminen? sanoi Oblonski.
— Ketä haluttaa sulautua, niin sulautukoon herran nimeen, mutta minua ei haluta.
— Sinähän olet hirveän taantumuksellinen.
— Minä en tosiaan ole koskaan ajatellut, mikä minä olen. Minä olenKonstantin Levin ja sillä hyvä.
— Ja Konstantin Levin, joka on huonolla tuulella, StepanArkadjevitsh sanoi hymyillen.
— Niin olenkin ja tiedätkö miksi? Sinun, suo anteeksi, tyhmän kauppasi tähden…
Stepan Arkadjevitsh rypisti otsaansa hyväntahtoisesti kuten ainakin mies, jota syyttä loukataan ja hermostutetaan.
— No, jätetään jo silleen, hän sanoi. — Onko kukaan koskaan myynyt mitään ilman että hänelle heti kaupan jälkeen on sanottu: "Se olisi ollut paljon enemmän arvoinen?" Mutta niin kauan kuin tavara on myytävänä, ei kukaan lupaa enempää… Ei, minä huomaan, että sinulla on jotain Rjabinin-parkaa vastaan.
— Kenties onkin. Tiedätkö mistä syystä? Sinä sanot taas, että minä olen taantumuksellinen tai minkä muun pelottavan sanan keksinetkin, mutta sittenkin minua harmittaa ja kaivelee, kun näen, mitä joka puolella tapahtuu, kuinka köyhtymistään köyhtyy se sääty, johon minä kuulun ja johon kuulumisestani iloitsen huolimatta säätyjen sulautumisesta ja sen semmoisesta… Ja jos se köyhtyminen olisi seurausta ylellisyydestä, niin vähät minä sitten. Herroiksi eläminen kuuluu aatelistolle, muut kuin aateli eivät siihen edes kykene. Nyt ostelevat talonpojat maita ympäriltämme, eikä se minua loukkaa. Herra ei tee mitään, talonpoika tekee ja työntää pois tieltään joutilaana olijan. Niin pitääkin. Ja minä iloitsen ja pidän kovasti talonpojasta. Mutta minua kirvelee nähdessäni, että aatelisto köyhtyy jonkinlaisen — sanoisinko yksinkertaisen viattomuutensa tähden. Tässä äskettäin eräs puolalainen maanvuokraaja osti polkuhinnalla ihanan maatilan rouvalta, joka asuu Nizzassa. Toisaalla taas kauppiaalle vuokrataan maata ruplasta desjatiinalta, vaikka se saisi maksaa kymmenen ruplaa. Ja nyt sinä ihan syyttä suotta lahjoitit tuolle roistolle kolmekymmentä tuhatta.
— Olisiko minun pitänyt laskea joka puu?
— Ehdottomasti. Nyt et sinä ollut laskenut, mutta Rjabinin oli. Rjabininin lapsilla tulee olemaan varoja toimeentuloon ja sivistykseen, mutta sinun lapsesi kenties jäävät ilman!
— No, suo anteeksi, mutta tuossa laskemisessa on jotain viheliäistä.Meillä on omat työmme, heillä taas omansa, ja pitäkööt voittonsa.Tehty mikä tehty, ja sillä hyvä. Kas, siinähän on sellaistamunakasta, josta minä erityisesti pidän. Ja antakaas, AgafjaMihailovna, meille taas sitä erinomaista yrttiviinaa…
Stepan Arkadjevitsh istuutui pöytään ja alkoi leikkisästi vakuutella Agafja Mihailovnalle, ettei ollut pitkään aikaan syönyt sellaista päivällistä ja illallista.
— Te sentään kehuttekin, sanoi Agafja Mihailovna, — mutta Konstantin Dmitrish, antoipa hänelle mitä hyvänsä, vaikka leivän kuorta, ei edes huomaakaan, syö ja menee taas.
Vaikka Levin koettikin parastaan voittaakseen huonon tuulensa, pysyi hän yhä synkkänä ja vähäpuheisena. Hänen olisi pitänyt tehdä Stepan Arkadjevitshille eräs kysymys, mutta hän ujosteli eikä löytänyt tilaisuutta, miten ja milloin olisi sen tehnyt. Stepan Arkadjevitsh oli jo mennyt alas omaan kamariinsa, riisuutunut ja peseytynyt jälleen, vetänyt ylleen poimutetun yöpaidan ja paneutunut vuoteeseen, mutta Levin viipyi yhä hänen huoneessaan kaikenlaisista pikkuasioista puhellen, rohkenematta esittää kysymystään.
— Miten ihmeellisiä saippuoita tekevät, hän sanoi katsellen ja avaten paperistaan tuoksuvan saippuapalan, jonka Agafja Mihailovna oli toimittanut vieraan pesupöydälle, mutta jota Oblonski ei ollut käyttänyt. — Katsohan, eikö ole oikea taideteos.
— Niin, kaikessa näkyy nykyajan taidokkuus, sanoi Oblonski ja haukotteli autuaasti kostein silmin. — Teatterit esimerkiksi ja nuo huvittelu… aa-aa-a! haukotteli hän. — Sähkövalo kaikkialla… aa-a!
— Niin, sähkövalo, Levin sanoi. — Niin. Missä Vronski nyt on? kysyi hän äkkiä pannen saippuan pois.
— Vronski? kysyi Stepan Arkadjevitsh pysäyttäen haukotuksensa, — hän on Pietarissa. Matkusti kohta sinun lähdettyäsi eikä sen jälkeen ole kertaakaan käynyt Moskovassa. Ja tiedätkö, Kostja, minä sanon sinulle totuuden, jatkoi hän kyynärpäillään yöpöytään tukeutuen, pää käsien nojassa. Hänen kauniit, punakat kasvonsa loistivat, ja hyväntahtoiset, uniset, kuin rasvankiiltoiset silmät säteilivät kuin tähdet. — Sinussa itsessäsi oli syytä. Sinä säikähdit kilpailijaasi. Mutta ei ole ollenkaan sanottu, niin kuin jo silloin vakuutin, kenen puolelle onni olisi kallistunut. Mikset tehnyt rynnäkköä? Minähän sanoin sinulle silloin, että… hän haukotteli pelkin leukapielin, avaamatta suutaan.
"Tietääkö hän vai eikö hän tiedä minun kosinnastani?" Levin ajatteli katsoen häneen. "Hänen kasvoissaan on jotain viekasta ja sovittelevaa", ja tuntien punastuvansa hän katsoi Stepan Arkadjevitshia suoraan silmiin.
— Kittyn kohdalla oli silloin kyse pelkästä ulkonaisesta viehätyksestä, mikäli siitäkään, jatkoi Oblonski. — Tuo täydellinen aristokraattisuus, tiedäthän, ja tuleva asema seuramaailmassa vaikuttivat äitiin, mutta ei häneen.
Levin rypisti kulmiaan. Rukkasten tuottama loukkaus kirveli hänen sydäntään kuin veres haava. Mutta hän oli kotonaan ja sai siitä tukea.
— Odotahan, odotahan, hän keskeytti Oblonskin puheen. — Sinä puhuit aristokraattisuudesta. Saanko kysyä, millaista on se Vronskin — tai kenen hyvänsä — aristokraattisuus, jonka vuoksi voi syrjäyttää minut? Sinä pidät Vronskia aristokraattina, mutta minua et. Miestä, jonka isä on päässyt esille juonittelujen avulla ja äiti ollut salaisissa lemmensuhteissa ties kenen kanssa… Suo anteeksi, mutta minä pidän aristokraattina itseäni ja kaltaisiani ihmisiä, jotka voivat viitata taakseen kolmeen neljään kunnialliseen perhepolveen, sellaisiin, joilla on ollut aikansa korkein sivistystaso (lahjoista ja älystä en puhu), jotka eivät koskaan ole petkuttaneet ketään eivätkä koskaan tarvinneet kenenkään apua. Niin ovat eläneet isäni ja isoisäni. Ja minä tiedän paljon sellaisia. Sinusta tuntuu nololta se, että minä lasken puut metsässä, kun sinä itse lahjoitat kolmekymmentä tuhatta Rjabininille. Mutta sinä saat vuokrarahan ja ties mitä muuta, minä taas en, ja siksi pidän arvossa kaikkea perittyä ja työllä hankittua… Me olemme aristokraatteja eivätkä ne, jotka voivat tulla toimeen vain tämän maailman mahtavien almuilla ja jotka voi ostaa parillakymmenellä kopeekalla.
— Kenelle sinä ärhentelet? Minä olen samaa mieltä kanssasi, Stepan Arkadjevitsh sanoi vilpittömästi ja iloisesti, vaikka hän tunsi Levinin lukevan hänetkin kahdellakymmenellä kopeekalla ostettavien joukkoon. — Ketä sinä moitit? Vaikka siinä, mitä sanoit Vronskista, olikin paljon väärää, en puhu nyt siitä. Sanon sinulle suoraan, että tekisit viisaasti lähtiessäsi minun kanssani Moskovaan ja…
— Ei, en ole varma tiedätkö tätä vai etkö, mutta se on minulle yhdentekevää. Ja minä sanon sen sinulle: minä olen kosinut ja saanut rukkaset, ja Katerina Aleksandrovna on minulle nyt raskas ja kirvelevä muisto.
— Mistä syystä? Mitä hullutuksia!
— Jättäkäämme ne asiat. Suo minulle anteeksi, veli hyvä, jos olin karkea sinua kohtaan, Levin sanoi. Nyt, saatuaan kaiken sanotuksi, tuli hän taas entiselle tuulelleen. — Ethän ole vihoissasi minulle, Stiva? Ethän, veli hyvä, hän sanoi ja tarttui hymyillen ystävänsä käteen.
— En toki vähääkään, eikä ole syytäkään. Olen hyvilläni, että tuli jutelluksi. Mutta tiedätkö, aamuisin linnustus sujuu joskus mainiosti. Mitäpä jos lähdettäisiin? Jos en nukkuisikaan ollenkaan, vaan lähtisin metsältä suoraan asemalle.
— Mainio ehdotus!
Vaikkakin Vronskin sisäinen elämä oli kokonaan hänen intohimonsa valtaama, hänen ulkoinen elämänsä kului muuttumatta ja herkeämättä vanhaan tapaansa seuramaailman ja rykmentin kiintymysten ja harrastusten piirissä. Rykmentin harrastuksilla oli tärkeä sija Vronskin elämässä — sekä siksi, että hän piti rykmentistään, että vieläkin enemmän siksi, että rykmentissä pidettiin hänestä. Eikä rykmentissä ainoastaan pidetty hänestä, vaan kunnioitettiin häntä ja oltiin hänestä ylpeitä, ylpeitä siitä, että tämä suunnattoman rikas, hyvän sivistyksen saanut, lahjakas mies, jolla tie oli avoinna kunnianhimon ja turhamaisuuden kaikkien houkutusten täyttämiseen, ei piitannut tuosta kaikesta, ja rykmentti ja toveruus olivat hänen sydäntään lähempänä kuin muut kiinnostuksen kohteet. Vronski tiesi, mitä toverit hänestä ajattelivat, ja sen lisäksi että hän piti tuosta elämästä, hän tunsi olevansa velvollinen pitämään yllä tovereiden vakiintunutta näkemystä hänestä.
On itsestään selvää, ettei Vronski kertonut rakkaudestaan kenellekään toverilleen, ei edes kaikkein kovimmissa juomingeissakaan — hän ei koskaan juonutkaan itseään niin päihdyksiin, että olisi menettänyt harkintakykynsä — vaan tukki suun niiltä kevytmielisiltä tovereiltaan, jotka sanallakaan vihjaisivat asiasta. Mutta siitä huolimatta koko kaupunki tiesi hänen rakkaudestaan: kaikilla oli enemmän tai vähemmän oikea aavistuksensa hänen suhteestaan Kareninaan. Useimmat nuoret herrat kadehtivat häntä juuri sen vuoksi, mikä oli hänen rakkaudessaan raskainta, — Kareninan korkean aseman vuoksi, koska tämä lemmensuhde siten herätti yleistä huomiota seuramaailmassa.
Useimmat nuoret naiset, jotka kadehtivat Annaa ja joita jo kauan oli vaivannut se, että häntä pidettiin niin moitteettomana, iloitsivat aavistuksistaan ja odottelivat vain yleisen mielipiteen kääntymistä purkaakseen julki koko halveksuntansa häntä kohtaan. He valmistelivat jo niitä mutakokkareita, joilla oikean hetken koittaessa heittäisivät häntä. Sen sijaan useimmat vanhemmat kuten myös korkeassa asemassa olevat ihmiset olivat huolissaan seuraelämää uhkaavan skandaalin vuoksi.
Vronskin äiti oli poikansa lemmensuhteesta kuultuaan alkuun ollut hyvillään sekä siksi, että hänen käsityksensä mukaan mikään ei antanut viimeistä silausta hienolle nuorelle herralle siinä määrin kuin salainen rakkaussuhde seurapiirinaiseen, että myöskin siksi, että Anna Karenina, johon hän oli niin mieltynyt ja joka oli puhunut niin paljon pojastaan, oli lopulta kuitenkin samanlainen kuin kreivitär Vronskajan käsityksen mukaan kaikki kauniit ja hienokäytöksiset naiset. Mutta viime aikoina hän oli saanut kuulla, että Vronski oli hylännyt virkauraan nähden sangen tärkeän paikkatarjouksen jäädäkseen rykmenttiin ja voidakseen siten yhä edelleen tavata Kareninaa, sekä saanut tietää, että korkea-arvoiset henkilöt olivat poikaan siitä syystä tyytymättömiä, ja kreivitär muutti mieltään. Eikä häntä miellyttänyt sekään seikka, ettei tuo lemmensuhde — päätellen kaikesta mitä kerrottiin — ollutkaan sellainen loistava, hieno seurapiirisuhde, jonka hän olisi hyväksynyt, vaan jonkinlainen hurja, wertheriläinen intohimo, joka — niin hän pelkäsi — saattoi johtaa Vronskin tyhmyyksiin. Kreivitär ei ollut nähnyt poikaansa sen jälkeen, kun tämä niin odottamatta oli lähtenyt Moskovasta, ja vaati nyt vanhemman poikansa välityksellä tätä saapumaan luokseen.
Vanhempi veli oli myös tyytymätön nuorempaan. Hän ei arvioinut rakkauden laatua: oliko se suurta vai pientä, intohimoista vai intohimotonta, synnillistä vaiko puhdasta — hän itse, niin perheen isä kuin olikin, ylläpiti tanssijatarta ja oli sen tähden suopea näissä asioissa, — mutta hän tiesi, että tämä rakkaus ei ollut mieleen niille, joille oli oltava mieleen, ja siksi hän ei hyväksynyt veljensä käytöstä.
Virkatoimien ja seuraelämän ohella Vronskilla oli vielä eräs mieliteko — hevoset. Hän oli intohimoinen hevosharrastaja.
Tänä vuonna oli päätetty järjestää upseerien välinen esteratsastuskilpailu. Vronski oli ilmoittautunut osanottajaksi kilpailuun ja ostanut itselleen puhdasrotuisen englantilaisen tamman, ja rakkaussuhteestaan huolimatta hän oli syvästi, joskin hillitysti innoissaan lähenevästä kilparatsastuksesta.
Nämä kaksi intohimoa eivät häirinneet toisiaan. Päinvastoin Vronski tarvitsi rakkaudestaan riippumatonta toimintaa ja innostusta virkistyäkseen ja levähtääkseen liiaksi mieltä kuohuttavien vaikutelmien lomassa.
Krasnoje Selon kilparatsastuspäivänä Vronski saapui tavallista aikaisemmin syömään pihviään rykmentin yhteiseen ruokasaliin. Hänen ei tarvinnut erityisesti hillitä ruokahaluaan, koska hänen painonsa ei ollut yli säädetyn neljän ja puolen puudan. Mutta hän ei myöskään saanut lihoa, ja siksi hän väitteli jauhoruokia ja makeaa. Hän istui takki auki, valkeat liivit sen rintamuksesta näkyen, odotteli pihviä ja silmäili lautaselle asettamaansa ranskalaista romaania pää käsien nojassa. Hän katsoi kirjaan vain välttääkseen puhumisen hänen ohitseen sisään ja ulos kulkevien upseerien kanssa, ja ajatteli muuta.
Hän muisti, että Anna oli luvannut tavata hänet tänään kilparatsastuksen jälkeen. Mutta hän ei ollut nähnyt Annaa kolmeen päivään eikä tiennyt, oliko tänäänkään mahdollista saada nähdä häntä, koska Karenin itse oli palannut ulkomailta. Viimeksi hän oli tavannut Annan Betsy-serkkunsa huvilalla. Kareninien huvilalla hän oli käynyt mahdollisimman harvoin. Nyt hän aikoi ajaa sinne ja mietti miten sen tekisi.
"Minä sanon tietysti, että Betsy lähetti minut kysymään, tuleeko hän kilparatsastusta katsomaan. Lähdenpä tietenkin", päätti hän itsekseen kohottaen päätään kirjastaan. Hänen mieleensä nousi elävästi Annan näkemisen tuottama onni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Lähetä sana minun asuntooni, että valjastavat heti kolmivaljakkorattaat, hän sanoi palvelijalle, joka toi pihvin kuumassa hopeavadissa, ja vedettyään vadin luokseen alkoi syödä.
Viereisestä biljardihuoneesta kuului pallojen kolahduksia, puhetta ja naurua. Ulko-ovesta tuli kaksi upseeria: toinen nuori, heikonnäköinen ja kalpeakasvoinen, äskettäin paashikoulusta rykmenttiin tullut, toinen turpea, vanha, tihrusilmäinen mies, jolla oli rannekoru kädessään.
Vronski vilkaisi heihin, veti kulmansa ryppyyn ja olematta huomaavinaankaan heitä jatkoi syömistään selaillen samalla kirjaansa.
— Taidat vahvistautua työtä varten? sanoi turpea upseeri istuutuen hänen viereensä.
— Kuten näet, Vronski sanoi otsa kurtussa suutaan pyyhkien ja katsomatta häneen.
— Etkö pelkää lihovasi? kysyi upseeri työntäen tuolin nuorelle toverilleen.
— Mitä? Vronski sanoi äkäisesti irvistäen vastenmielisyydestä, niin että tiivis hammasrivi näkyi.
— Etkö pelkää lihovasi?
— Viinuri, sherryä! Vronski sanoi vastaamatta ja jatkoi lukemistaan siirtäen kirjan toiselle puolelleen.
Turpea upseeri otti viiniluettelon ja kääntyi nuoren upseerin puoleen:
— Valitse sinä, mitä otamme juotavaksi, hän sanoi antaen luettelon kumppanilleen ja katsoen tätä.
— Kenties reiniläistä, sanoi nuori upseeri pälyillen arasti Vronskiin päin ja koettaen sykertää sormillaan tuskin näkyviä viiksenalkujaan. Nähdessään, ettei Vronski kääntynyt heihin päin, nuori mies nousi tuoliltaan.
— Mennään biljardihuoneeseen, hän sanoi.
Turpea upseeri nousi nöyrästi, ja he lähtivät ovea kohti.
Sillä aikaa oli huoneeseen astunut pitkä ja solakka ratsumestariJashvin, joka upseerikaksikolle ylenkatseellisesti nyökättyään tuliVronskin luo.
— Kas! Siinähän se mies on! huudahti hän läimäyttäen suurella kädellään Vronskia voimalla upseerinolkaimeen. Vronski katsahti vihaisesti olkansa yli, mutta hänen kasvonsa sulivat heti tavanomaiseen, tyyneen ja lujaan ystävälliseen säteilyyn.
— Viisaasti teet, Aljosha, sanoi ratsumestari kaikuvalla baritonillaan. — Syöt nyt ensin ja sitten otat ryypyn.
— Eipä oikein käy syönti.
— Nuo ne ovat erottamattomat, lisäsi Jashvin katsellen pilkallisesti äsken ovesta menneiden upseerien perään. Ja hän istuutui Vronskin viereen koukistaen tuolin korkeuteen nähden liian pitkät, kireitten ratsuhousujen peittämät jalkansa terävään kulmaan. — Miksi et eilen tullut Krasnojen teatteriin? Numerova ei ollut hullumpi. Missä olit?
— Minä jäin serkkuni Tverskajan luo istumaan.
— Jaaha! virkkoi Jashvin.
Jashvin — peluri ja ahmatti, ei ainoastaan kaikkia siveellisiä periaatteita vailla oleva, vaan suorastaan siveettömien periaatteiden mies — oli Vronskin paras ystävä rykmentissä. Vronski piti hänestä hänen harvinaisen fyysisen voimansa vuoksi, jota hän osoitti enimmäkseen siten, että saattoi juoda kuin tynnyri, olla nukkumatta ja pysyä silti entisenlaisena. Niinikään Vronskia kiinnosti se suuri henkinen voima, jota Jashvin osoitti suhteessaan päällikköihinsä ja tovereihinsa, saaden kaikki pelkäämään ja kunnioittamaan häntä sekä korttipelissä, jota hän pelasi kymmenistä tuhansista ja juomastaan viinistä huolimatta — aina niin älykkäästi ja varmasti, että häntä pidettiin englantilaisen klubin parhaana pelaajana. Vronski piti Jashvinista ja kunnioitti häntä varsinkin siksi, että tunsi Jashvinin pitävän hänestä hänen itsensä eikä vain hänen nimensä ja rikkautensa vuoksi. Hän oli ainoa ihminen, jolle Vronski olisi tahtonut puhua rakkaudestaan. Hänestä tuntui kuin vain Jashvin, vaikka itse näyttikin halveksivan kaikkea tunnetta, olisi voinut käsittää sen voimakkaan intohimon, joka täytti nyt koko hänen elämänsä. Lisäksi hän oli varma siitä, ettei Jashvin janonnut juoruja ja häväistysjuttuja, vaan ymmärsi tuon tunteen niin kuin pitikin, toisin sanoen tiesi ja uskoi, ettei rakkaus ole leikin eikä huvittelun asia, vaan vakavampaa ja tärkeämpää.
Vronski ei ollut puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta tiesi hänen tietävän ja ymmärtävän kaiken niin kuin pitikin, ja tuntui hyvältä nähdä se hänen silmistään.
— Vai niin! virkkoi hän kuullessaan Vronskin olleen ruhtinatar Tverskajan luona, ja mustat silmät välähtäen hän ryhtyi pahaan tapaansa kiertämään vasenta viiksenkärkeä suuhunsa.
— Entä mitä sinä eilen teit? Voititko pelissä? kysyi Vronski.
— Kahdeksan tuhatta. Mutta kolme on kehnoissa kantimissa, tuskin saan niitä.
— No sitten voit vaikka hävitäkin vetosi minusta, Vronski sanoi nauraen. (Jashvin oli lyönyt suuren vedon Vronskin puolesta.)
— Sitä en häviä.
— Mahotin vain on vaarallinen.
Ja keskustelu siirtyi tämänpäiväiseen kilpailuun, josta Vronski ei saanut ajatuksiaan irti.
— Mennään, lopetin jo, Vronski sanoi, nousi ja lähti ovea kohti. Jashvin nousi myös ojentaen mittavat jalkansa ja pitkän selkänsä suoriksi.
— En viitsi vielä syödä, mutta ryyppy pitää ottaa. Tulen heti. Hoi, viiniä! huudahti hän kuuluisalla, karkealla komentoäänellään, joka sai ikkunaruudut tärisemään. — Ei tarvitsekaan, kiljahti hän samassa. — Minä lähden kanssasi, koska kerran menet kotiin.
Ja he lähtivät yhdessä.
Vronski majaili avarassa ja puhtaassa väliseinän kahtia jakamassa inkeriläistuvassa. Petritski asui hänen kanssaan yhdessä leirilläkin oltaessa. Petritski nukkui, kun Vronski ja Jashvin astuivat tupaan.
— Nousetkos siitä, sanoi Jashvin väliseinän taakse mentyään ja nyki olkapäästä pörröpäistä Petritskiä, joka nukkui nenä tyynyyn painettuna.
Petritski hypähti äkkiä polvilleen ja tirkisteli ympärilleen.
— Veljesi kävi täällä, hän sanoi Vronskille. — Herätti minut, piru vieköön, ja sanoi tulevansa uudelleen. Ja vetäen peitteen suoraksi hän heittäytyi jälleen tyynylleen. — Älä viitsi, Jashvin, puheli hän harmissaan Jashvinille, joka kiskoi peitettä hänen päältään. — Sano mieluummin mitä minä joisin; on niin paha maku suussa, että…
— Votka on parasta, mörähti Jashvin. — Tereshtshenko! Votkaa herralle ja kurkkuja, hän karjaisi, nähtävästi nauttien äänestään.
— Votkaako? Mitä? kysyi Petritski otsa kurtussa hieroen silmiään. — Juotkos sinä? Juodaan yhdessä! Vronski, otathan sinäkin? sanoi Petritski nousten ja käärien tiikeriraitaisen peitteen kainaloittensa alle. Hän astui väliseinän ovelle, kohotti kätensä ja alkoi laulaa ranskaksi: "Oli kerran Thu-u-lessa kuningas." — Vronski, otathan sinäkin?
— Anna olla, Vronski sanoi, joka veti ylleen lakeijan tuomaa takkiaan.
— Mihin nyt? kysyi Jashvin. — Kas tuossahan tulee kolmivaljakkosikin, lisäsi hän huomatessaan ovelle ajavat rattaat.
— Tallille, ja sitten pitää käydä Brjanskin luona puhumassa hevosista, Vronski sanoi.
Vronski oli todellakin luvannut käydä Brjanskin luona kymmenen virstan päässä Pietarhovista viemässä hänelle rahat hevosista, ja hän aikoi ehtiä vielä sinnekin. Mutta toverit ymmärsivät heti, että hänen lähdöllään oli muitakin tarkoituksia.
Petritski, joka jatkoi lauluaan, iski silmää ja pani huulensa törölleen ikään kuin sanoakseen: Kyllä se sinun Brjanskisi tunnetaan!
— Katsokin, ettet myöhästy! huomautti Jashvin lyhyesti ja vaihtaakseen puheenaihetta kysyi: — Miten minun kimoni, oletko tyytyväinen? katsellen ikkunasta Vronskille myymäänsä aisahevosta.
— Seis! huusi Petritski Vronskille, joka jo hankki lähtöä. —Veljesi jätti sinulle kirjeen ja lapun. Odotas, missäs ne ovat?Vronski pysähtyi.
— No, missä ne ovat?
— Missä ne ovat? Kas siinä pulma! lausui Petritski juhlallisesti kohottaen etusormensa verkkaan ylöspäin nenänsä päältä.
— No sano nyt äläkä hulluttele! pyysi Vronski hymyillen.
— Kamiinaa en ole lämmittänyt. Jossain täällä.
— Jätä jo hulluttelu! Missä on kirje?
— En tosiaan muista. Vai näinkö minä unta? Odotas nyt! Älä nyt suutu. Jos sinä olisit minun laillani juonut eilen neljä pulloa veljenmaljoja, niin et muistaisi missä nukuit. Odota, kohta se muistuu mieleen.
Petritski meni väliseinän taa ja heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen.
— Odotahan! Näin minä makasin, ja hän seisoi siinä. Niin, niin, niin… Täällä se on! — ja Petritski kaivoi kirjeen patjan alta, johon itse oli sen kätkenyt.
Vronski otti veljensä kirjeen ja kirjelapun. Ne olivat, niin kuin hän oli arvannut odottaakin, nuhdekirje äidiltä siitä, ettei hän ollut pitkään aikaan käynyt tätä katsomassa, ja kirjelappu veljeltä, joka ilmoitti haluavansa puhua hänen kanssaan. Vronski tiesi, että molemmat koskivat samaa asiaa. "Mitä se heille kuuluu!" ajatteli Vronski ja puristaen kirjeet kokoon pisti ne takinnappien väliin lukeakseen ne tarkemmin matkalla. Tuvan eteisessä tuli vastaan kaksi upseeria, toinen oman, toinen vieraan rykmentin miehiä.
Vronskin asunto oli aina kaikkien upseerien pakopaikkana.
— Mihin nyt?
— Täytyy käydä Pietarhovissa.
— Joko hevosesi on tullut Tsarskojesta?
— Jo, vaikka minä en ole vielä sitä nähnyt.
— Puhutaan, että Mahotinin Gladiator ontuu.
— Lorua se on! Mutta miten te tällä kurakelillä ratsastatte? sanoi toinen.
— Kas siinä pelastajani! huudahti Petritski tulijat nähdessään. Sotilaspalvelija seisoi hänen edessään kädessään tarjotin, jolla oli votkaa ja suolattuja kurkkuja. — Tuo Jashvin käskee juomaan, jotta virkistyisin.
— Kyllä te eilen piditte elämää, sanoi toinen tulijoista, — ette antaneet koko yönä nukkua.
— Mutta loppu vasta oli jotain! kertoi Petritski. — Volkov kiipesi katolle ja sanoi olevansa surullinen. Minä huusin: musiikkia tänne, soittakaa hautajaismarssi! Ja niin se mies nukahti katolle hautausmarssin soittoon.
— Juo, juo ehdottomasti votkaa ja sitten seltterivettä ja paljon sitruunaa, neuvoi Jashvin seisten Petritskin vierellä kuin äiti, joka pakottaa lastaan ottamaan lääkkeitä, — ja sitten vähän samppanjaa päälle, noin pullon verran.
— Tuo kuulostaa viisaalta. Odotahan, Vronski, otetaan ryyppy.
— Ei, hyvästi nyt, hyvät herrat, tänään en juo.
— Painoako pelkäät? No, juodaan me muut. Tuo seltterivettä ja sitruuna.
— Vronski! huusi joku hänen mennessään eteiseen.
— Mitä?
— Antaisit leikata tukkasi, muuten se painaa liikaa, varsinkin kaljun kohdalta.
Vronskin tukka alkoi tosiaan ennen aikojaan harveta. Hän naurahti iloisesti näyttäen tiivistä hammasriviään, painoi lakin kaljunsa päälle, meni ulos ja istuutui rattaille.
— Tallille! hän sanoi ja aikoi heti ottaa kirjeet esiin lukeakseen ne, mutta jättikin ottamatta, ettei huomio hajaantuisi ennen kuin hevonen olisi tarkastettu. "Myöhemmin!"…
Väliaikainen lautatalli oli rakennettu aivan kilparadan viereen, ja Vronskin hevosen oli eilen ollut määrä saapua sinne. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä. Näinä viimeisinä päivinä hän ei ollut itse käynyt ratsastamassa sillä, vaan oli jättänyt sen valmentajalle, eikä nyt ollenkaan tiennyt, missä kunnossa hänen hevosensa oli saapunut. Tuskin hän oli noussut rattailtaan, kun hänen tallirenkinsä, niin sanottu hevospoika, groom, joka jo kauempaa oli tuntenut hänen rattaansa, haki valmentajan. Tämä kuivakka englantilaismies, jolla parran virkaa toimitti leuan alle jätetty pieni karvatupsu, keinahteli Vronskia vastaan kömpelöin jockeyn askelin ja kyynärpäät levällään, pitkävartiset saappaat jalassa ja lyhyt takki yllään.
— No miten Frou-Frou jaksaa? kysyi Vronski englanniksi.
— All right, sir, — vallan hyvin, herra, vastasi englantilainen jostain kurkkunsa sisältä. — Parempi on olla menemättä, lisäsi hän nostaen hattuaan. — Minä panin sille turpasuojan, ja hevonen on hermostunut. Parempi on olla menemättä, hevonen käy siitä levottomaksi.
— Ei, kyllä minä menen. Tahdon katsoa.
— Mennään sitten, sanoi englantilainen synkän näköisenä, kuten äskenkin suutaan avaamatta, ja lähti kulkemaan edeltä rennoin askelin, kyynärpäillään huitoen.
He tulivat lautamajan pihalle. Päivystäjä, puhdaspuseroinen, korea ja uljaannäköinen poika, tuli varsiluuta kädessä tulijoita vastaan ja seurasi heidän jäljessään. Tallissa oli viisi hevosta eri pilttuissa, ja Vronski tiesi, että siellä seisoi myös hänen tänään tuotu pääkilpailuansa, Mahotonin satakuusikymmentäneljä senttiä korkea punaruskea Gladiator. Omaa hevostaan enemmän Vronski olisi tahtonut nähdä Gladiatorin, jota ei ollut nähnyt. Mutta Vronski tiesi, ettei ratsumiehen arvolle sopinut kyselläkään siitä, puhumattakaan katsomisesta. Hänen kulkiessaan käytävää pitkin poika avasi toisen vasemmanpuoleisen pilttuun oven, ja Vronski huomasi suuren punaruskean hevosen ja valkeat jalat. Hän tiesi, että se oli Gladiator, mutta käännähti toisaalle ikään kuin toiselle tarkoitetun avatun kirjeen äärestä, ja kiiruhti Frou-Froun pilttuun luo.
— Tuolla on Mak… Mak… tin, hevonen, en koskaan opi lausumaan sitä nimeä, sanoi englantilainen olkansa yli, osoittaen suurella mustakyntisellä sormellaan Gladiatorin osastoa.
— Mahotinin? Niin, se on minun vaarallisimpia kilpailijoitani,Vronski sanoi.
— Jos te ratsastaisitte sillä, sanoi englantilainen, — niin löisin vetoa teidän puolestanne.
— Frou-Frou on herkempi, se taas on voimakkaampi, Vronski sanoi hymyillen, kun kuuli ratsastustaan kiitettävän.
— Esteratsastuksessa riippuu kaikki ajosta ja "pluckista", sanoi englantilainen.
"Pluckia" eli tarmoa ja rohkeutta, tunsi Vronski omaavansa tarpeeksi, olipa hän — mikä oli paljon tärkeämpää — lujasti vakuuttunut, ettei kellään maailmassa voinut olla tuota "pluckia" enemmän kuin hänellä.
— Oletteko varma, ettei olisi tarvinnut hiostaa enemmän?
— Eikö mitä, vastasi englantilainen. — Olkaa hyvä, puhukaa hiljemmin. Hevonen hermostuu, viittasi hän päällään suljettuun pilttuuseen, jonka edessä he seisoivat ja josta kuului oljen kahinaa.
Hän avasi oven, ja Vronski astui pienen ikkunan himmeästi valaisemaan pilttuuseen. Turpakoppa päässään seisova tummanruskea hevonen siirteli jalkojaan tuoreella olkialustalla. Vilkaistessaan karsinan hämärään Vronski taas kerran tavoitti tahtomattaan yhdellä ainoalla yleissilmäyksellä rakastamansa hevosen kaikki piirteet. Frou-Frou oli keskikokoinen eikä nuhteeton rakenteeltaan. Se oli kauttaaltaan kapealuinen. Vaikkakin sen rintapuoli kaartui voimakkaasti eteenpäin, rinta oli kapea. Lautasilta se oli hiukan luisu ja sekä etu- että varsinkin takajalat olivat silmiinpistävän väärät. Taka- ja etujalkojen jäntereet eivät olleet erityisen vankat, mutta sen sijaan oli eturuumis harvinaisen leveä, mikä pisti erityisesti silmään nyt, kun hevosta oli pidetty vähemmällä ruualla ja se oli vatsan kohdalta hoikistunut. Sen sääriluut näyttivät polvien alapuolelta edestä katsoen tuskin sormea paksummilta, mutta sivulta ne sen sijaan olivat harvinaisen leveät. Sivuiltaan koko hevonen oli muualta paitsi kylkiluiden kohdalta kuin kokoon litistetty ja sen sijaan eteen- ja taaksepäin venytetty. Mutta sillä oli erityisen tuntuvana ominaisuus, joka saa unohtamaan kaikki viat ja puutteet; se ominaisuus oli veri, veri, joka ilmaisee itsensä, kuten englantilaiset sanovat. Hienossa, liikkuvassa ja silkinsileässä nahassa risteilevän suoniverkon alla kaartelevat lihakset näyttivät lujilta kuin luu. Laiha pää ulkonevine, välkkyvine ja iloisine silmineen leveni turvan alaosassa ulkoneviksi sieraimiksi, joitten välissä vavahteli verenkuultava kalvo. Hevosen koko hahmossa ja varsinkin sen päässä oli jotakin selväpiirteistä, tarmokasta ja samalla hellää. Se oli niitä eläimiä, jotka näyttävät olevan puhumatta vain siksi, ettei niitten suun mekaaninen rakenne sitä salli.
Ainakin Vronskista tuntui siltä, että se ymmärsi kaiken, mitä hän tunsi siinä katsellessaan sitä.
Heti kun Vronski astui pilttuuseen, se veti syvään ilmaa sieraimiinsa ja katsoi tulijoihin ulkonevilla silmillään pälyten, niin että valkuainen veristyi, helisti turpakoppaansa ja nosteli kevyesti jalkojaan.
— Siinä näette, miten hermostunut se on, sanoi englantilainen.
— Voi sinua, rakas! Voi! puheli Vronski astuen hevosen luo ja viihdytellen sitä.
Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä rauhattomammaksi hevonen kävi. Vasta kun hän oli tullut sen pään kohdalle, se äkkiä sävähti hiljaiseksi, ja lihakset vain värähtelivät ohuen, hienon karvan alla. Vronski silitti hevosen voimakasta kaulaa, työnsi erilleen joutuneen harjasuortuvan terävän niskan toiselle puolelle ja asetti kasvonsa sen laajentuneiden, lepakonsiivenohuiden sieraimien luo. Hevonen hengitti kuuluvasti, sieraimet jännittyneinä, painoi toisen korvansa värähtäen alas ja kurotti vahvan mustan huulensa Vronskia kohti, ikään kuin tahtoen ottaa häntä hihasta kiinni. Mutta muistettuaan turpakoppansa se ravisti sitä ja alkoi taas levottomasti nostella sileitä jalkojaan.
— Rauhoitu, rakkaani, rauhoitu! hän sanoi silittäen vielä sen lautasia ja poistui karsinasta mielessään iloinen tunne siitä, että hevonen oli mitä parhaimmassa kunnossa.
Hevosen jännitys oli tarttunut Vronskiinkin. Hän tunsi veren tulvahtavan sydämeensä, ja tunsi samoin kuin hevonen halua liikkua ja purra; häntä sekä pelotti että riemastutti yhtaikaa.
— No, minä luotan teihin, hän sanoi englantilaiselle, — puoli seitsemän olette siis paikalla.
— Kaikki tehdään täsmälleen, sanoi englantilainen. — Minne te nyt menette, my Lord? kysyi hän äkkiä, käyttäen nimitystä my Lord, jota hän ei juuri koskaan ollut käyttänyt.
Vronski kohotti hämmästyneenä päätään ja katsahti englantilaista silmiin ihmetellen tuon kysymyksen rohkeutta. Mutta ymmärrettyään, ettei englantilainen sitä kysyessään puhutellut häntä isäntänään vaan ratsumiehenä, hän vastasi:
— Täytyy käydä Brjanskin luona. Puolen tunnin kuluttua olen kotona.
"Monennenko kerran sitä jo kysytään minulta?" hän ajatteli ja punastui, mitä hänelle sattui harvoin. Englantilainen katsoi häneen tarkkaavaisesti. Ikään kuin olisi tiennyt, minne Vronski aikoi, hän lisäsi:
— Pääasia on pysyä tyynenä kilpailun edellä. Älkää pilatko tuultanne älkääkä hermostuttako itseänne millään.
— All right, vastasi Vronski hymyillen, hyppäsi rattaille ja käski ajaa Pietarhoviin.
Hän oli ajanut vasta muutaman askeleen, kun aamusta saakka uhanneesta ukkospilvestä lankesi rankka sade.
"Huono juttu", ajatteli Vronski nostaen ylös rattaitten kattosuojuksen, — "Ennestäänkin oli jo kuraa, ja nyt maa menee aivan velliksi." Istuessaan yksin rattaittensa kattosuojuksen alla hän otti esiin äitinsä kirjeen ja veljensä kirjelapun ja luki ne.
Niin, kaikki oli yhtä ja samaa asiaa. Kaikki, niin äiti ja veli kuin muutkin, katsoivat tarpeelliseksi sekaantua hänen sydämenasioihinsa. Tuo sekaantuminen herätti hänessä vihan tunteen, mikä oli hänelle harvinaista. "Mitä se heille kuuluu? Miksi jokainen katsoo asiakseen huolehtia minusta? Ja miksi he eivät jätä minua rauhaan? Siksi, että he näkevät siinä olevan jotain sellaista, joka menee yli heidän ymmärryksensä. Jos se olisi jokin seuramaailmassa tavallinen sukupuolisuhde, ei kukaan minusta huolehtisi. Mutta he tuntevat, että se on jotain muuta, että se ei ole leikittelyä, vaan että tuo nainen on minulle elämääkin tärkeämpi. Sitä he juuri eivät käsitä, ja se heitä harmittaa. Mikä kohtalo meitä odottaneekin, me olemme itse sen valinneet emmekä sitä valita", päätteli hän itsekseen, yhdistäen sanassa me itsensä Annaan. "Ei, heidän täytyy saada opettaa meille, miten on elettävä. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on onni, he eivät tiedä, että ilman tätä rakkautta meillä ei ole onnea eikä onnettomuutta — ei ole koko elämää", hän ajatteli.
Häntä harmitti tuo kaikkien sekaantuminen juuri siksi, että hän tunsi sydämessään toisten olevan oikeassa. Hän tunsi, ettei rakkaus, joka sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten seuramaailman salaiset lemmensuhteet, jättämättä kummankaan elämään muita jälkiä kuin hauskoja tai ikäviä muistoja. Vronski tunsi oman ja hänen asemansa koko kiusallisuuden ja ymmärsi, miten vaikeaa heidän oli seuramaailmassa näkyvän roolinsa vuoksi salata rakkauttaan, valehdella ja pettää — valehdella, pettää, viekastella ja aina ottaa huomioon muut, kun heitä yhdistävä intohimo oli niin voimakas, että molemmat unohtivat kaiken muun paitsi rakkautensa.
Hän muisti elävästi ne valheet ja petokset, joihin hänen oli usein täytynyt turvautua ja jotka olivat niin vieraita hänen luonteelleen; erityisen elävänä mieleen palasi noiden valheiden ja petosten Annalle tuottama, usein silminnähtävä häpeä. Ja hänen mieleensä nousi omituinen inhon tunne: Aleksei Aleksandrovitshiako, itseäänkö vai koko maailmaa kohtaan — sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän karkotti aina mielestään tuon oudon tunteen. Ja nytkin hän ravisti sen pois ja jatkoi mietteitään.
"Niin, hän oli ennen onneton, mutta ylpeä ja levollinen, mutta nyt hän ei enää voi olla tyyni ja arvokas, vaikkakaan hän ei näytä sitä. Kyllä tästä tilanteesta on tehtävä loppu", päätti hän itsekseen.
Ja ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli selvänä ajatus siitä, että oli välttämätöntä lopettaa tuo valhe, ja mitä pikemmin, sen parempi. "Hänen ja minun on jätettävä kaikki ja meidän on paettava jonneki yhdessä rakkautemme kanssa", hän sanoi itselleen.
Sadekuuro meni pian ohi, ja aurinko tuli jälleen näkyviin, kun Vronski lähestyi Pietarhovia, aisahevosen ravatessa keskellä ja sivuhevosten nelistäessä ohjat valtoimina pitkin kuraista tietä. Huviloiden katot ja puutarhojen iäkkäät lehmukset pääkadun molemmin puolin välkkyivät kosteudesta, vesi tippui lehviltä iloisina pisaroina ja valui vuolaana kattojen räystäiltä. Hän ei enää ajatellut radan pilaantumista tuon sateen tähden, vaan iloitsi aavistaessaan, että nyt hän varmasti tapaisi Annan kotona ja yksin, koska äskettäin kylpylähoidosta palannut Aleksei Aleksandrovitsh ei luultavasti ollut vielä muuttanut Pietarista huvilalle. Vronski toivoi tapaavansa Annan yksin, ja ihmisten huomiota välttääkseen hän nousi jo kauempana, pienen sillan luona, rattailtaan ja käveli tapansa mukaan loppumatkan. Hän ei mennyt kuistin kautta, vaan astui pihalle.
— Onko herra jo tullut? kysyi hän puutarhurilta.
— Ei vielä. Mutta rouva on kotona. Menkää vain kuistin kautta; on siellä avaajia, vastasi puutarhuri.
— Ei, minä menen puutarhan kautta.
Tietäessään nyt varmasti Annan olevan yksin ja haluten hämmästyttää häntä tulollaan — hän kun ei ollut luvannut tulla tänään eikä Anna tiennyt odottaakaan häntä ennen kilparatsastusta —, hän lähti sapeliaan pidellen varovasti astelemaan kukkien reunustamaa hiekkakäytävää pitkin kohti puutarhan puolella olevaa kuistia. Vronski oli nyt unohtanut kaikki mietteensä oman asemansa vaikeudesta. Hän ajatteli vain sitä, että heti saisi nähdä hänet ei vain mielikuvituksessaan, vaan elävänä, kokonaisuudessaan, sellaisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän tuli jo kuistin luo ja painoi astuessaan koko jalkapohjansa maahan, ettei ääntä kuuluisi; hän nousi ylös loivia portaita, kun hän äkkiä muisti sen, minkä aina unohti ja mikä oli kaikkein ongelmallisin puoli hänen ja Annan suhteessa: Annan pojan kysyvine ja — kuten Vronskista näytti — vastahakoisine katseineen.
Juuri poika oli häirinnyt heidän suhdettaan useammin kuin kukaan muu. Kun hän oli läsnä, Vronski ja Anna eivät katsoneet sopivaksi puhua mitään, jota he eivät olisi voineet toistaa kaikkien kuullen, eivätkä vihjata mitään sellaistakaan, mitä poika ei olisi ymmärtänyt. He eivät olleet sopineet niin, mutta se oli kuin itsestään selvää. Heistä olisi ollut loukkaavaa pettää tuota lasta. Hänen läsnä ollessaan he puhelivat kuin hyvät tuttavat. Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta Vronski huomasi usein pojan suuntaavan häneen tarkkaavaisen, hiukan neuvottoman katseen ja havaitsi pojan käytöksessä omituista arkuutta ja epävarmuutta, väliin hellää ystävällisyyttä, väliin kylmyyttä ja ujoutta. Oli kuin poika olisi tuntenut, että tuon miehen ja hänen äitinsä välillä oli olemassa jokin tärkeä suhde, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää.
Poika tunsi tosiaankin, ettei voinut ymmärtää tuota suhdetta, ja vaikka koettikin, hän ei päässyt selville siitä, mitä hänen olisi pitänyt tuntea tuota miestä kohtaan. Lapsen herkkyydellä hän huomasi, ettei kukaan — ei isä, kotiopettajatar eikä hoitaja — pitänyt Vronskista, vaan kaikki karttelivat ja pelkäsivät häntä, vaikka eivät hänestä mitään puhuneetkaan, kun taas äiti piti häntä parhaimpana ystävänään.
"Mitenhän se on? Millainen hän on? Kuuluisiko hänestä pitää vai eikö? Jos minä en sitä ymmärrä, se on oma syyni, olen joko tyhmä tai paha poika", lapsi mietti, ja siitä johtui hänen tutkiva, kysyvä ja hiukan epäystävällinen ilmeensä ja hänen arkuutensa ja epävarmuutensa, joka niin vaivasi Vronskia. Tuon lapsen läsnäolo herätti Vronskissa säännöllisesti sen omituisen aiheettoman inhontunteen, joka häntä oli viime aikoina vaivannut. Tuon lapsen läsnäolo synnytti Vronskissa ja Annassa samantapaisen tunteen kuin merenkulkijalla on hänen nähdessään kompassista, ettei valittu suunta ole lähimainkaan oikea, mutta voimat eivät riitä pysäyttämään vauhtia, että jokainen hetki kiidättää yhä kauemmas ja kauemmas oikeasta määränpäästä ja että tämän tunnustaminen olisi samaa kuin oman tuomionsa lausuminen.
Tuo poika lapsellisine elämänkatsomuksineen oli kompassi, joka osoitti heille, missä määrin he olivat poikenneet siitä minkä tiesivät, mutta mitä eivät tahtoneet tietää.
Tällä kertaa ei Serjozha ollut kotona, ja Anna istui yksin kuistilla odottaen poikaansa, joka oli mennyt kävelemään ja joutunut sateeseen. Anna oli lähettänyt renkipojan ja palvelustytön hakemaan häntä ja istuutunut odottamaan. Yllään valkea, väljä puku hän istui kukkien ääressä kuistin nurkassa eikä kuullut Vronskin askeleita. Mustahiuksinen pää oli painuksissa, otsa kaiteelle asetettua kylmää kastelukannua vasten, sirot kädet pitelivät kiinni kastelukannusta. Sormissa välkehtivät Vronskille kovin tutut sormukset. Koko hänen vartalonsa, päänsä, kaulansa ja käsiensä kauneus hämmästytti Vronskia joka kerta. Hän pysähtyi ihastuneena katselemaan Annaa. Mutta juuri kun hän aikoi ottaa askeleen astuakseen tämän eteen, Anna tunsi hänen lähestymisensä, työnsi kastelukannun syrjään ja käänsi hehkuvat kasvonsa Vronskiin päin.
— Mikä teidän on? Oletteko sairas? kysyi Vronski ranskaksi astuen hänen luokseen. Hän olisi tahtonut rynnätä Annan luo, mutta muisti, että syrjäisiä saattoi olla näkemässä, vilkaisi ovelle päin ja punastui kuten aina kun tunsi, että hänen piti pelätä ja vilkuilla ympärilleen.
— Ei, terve minä olen, Anna sanoi nousten istumasta ja puristaen lujasti Vronskin kättä. — Minä en odottanut… sinua.
— Taivas, miten kylmät kädet! Vronski sanoi.
— Sinä pelästytit minut, Anna sanoi. — Olen yksinäni ja odotanSerjozhaa, hän on kävelemässä; he tulevat tätä kautta.
Mutta vaikka hän koettikin näyttää tyyneltä, vapisivat hänen huulensa.
— Antakaa minulle anteeksi, että tulin, mutta en olisi kestänyt tätä päivää teitä tapaamatta, jatkoi Vronski ranskaksi, jota hän aina puhui, kun tahtoi välttää heidän keskensä liian kylmää venäläistä teitittelyä ja vaarallista "sinä" sanaa.
— Mitä varten anteeksi? Olen niin hyvilläni tulostanne.
— Mutta te olette sairas tai pahoittanut jostain mielenne, väitti Vronski päästämättä Annan kättä ja kumartuen hänen puoleensa. — Mitä te mietitte?
— Aina vain yhtä ja samaa, vastasi Anna hymyillen.
Hän puhui totta. Olisipa häneltä milloin hyvänsä kysytty, mitä hän ajatteli, hän olisi erehtymättä voinut vastata ajattelevansa aina vain yhtä ja samaa, onneaan ja onnettomuuttaan. Juuri Vronskin tullessa hän oli ajatellut, miten muille, Betsylle esimerkiksi — Anna tiesi hänen salaisen suhteensa Tushkevitshiin — oli niin helppoa kaikki se, mikä hänelle oli niin tuskallista. Tänään tuo ajatus oli tietyistä syistä vaivannut häntä vielä tavallista enemmän.
Hän kysyi Vronskilta kilparatsastuksesta. Vronski oli huomannut Annan levottomuuden, ja koetti rauhoitella häntä kertomalla arkiseen sävyyn kilpailuvalmistelujen yksityiskohdista.
"Sanonko vai enkö?" Anna ajatteli katsoen hänen rauhallisia ja hyväileviä silmiään. "Hän on niin onnellinen, niin innostunut kilpailustaan, ettei hän ymmärtäisi sitä niin kuin pitäisi, ei käsittäisi asian koko merkitystä meihin nähden."
— Mutta te ette sanonut vielä, mitä ajattelitte äsken, kun minä tulin, Vronski sanoi keskeyttäen kertomuksensa, — sanokaa, olkaa hyvä!
Anna ei vastannut, vaan painoi päänsä alemmaksi ja katsoi Vronskiin kysyvästi kulmainsa alta kirkkailla, pitkien ripsien reunustamilla silmillään. Taitettua kukanlehteä hypistelevä siro käsi vapisi. Vronski näki sen, ja hänen kasvoilleen piirtyi se nöyryyden ja orjallisen uskollisuuden ilme, joka niin hellytti Annan.
— Minä näen, että jotain on tapahtunut. En voi olla hetkeäkään rauhallinen tietäessäni, että teillä on jokin suru, jota ette kerro minulle. Sanokaa, Jumalan tähden! toisti Vronski rukoilevasti.
"Mutta minä en voi antaa hänelle anteeksi, jos hän ei käsitä, mitä kaikkea se merkitsee. Parempi on olla sanomatta kuin ruveta kokeilemaan", ajatteli Anna katsoen mieheen yhä samalla tavoin ja tuntien kätensä yhä enemmän vapisevan.
— Jumalan tähden! toisti Vronski tarttuen Annan käteen.
— Pitääkö minun sanoa?
— Pitää, pitää…
— Minä olen raskaana, Anna sanoi hiljaa ja hitaasti.
Lehti hänen kädessään värisi entistä kovemmin, mutta hän ei hellittänyt katsettaan Vronskista saadakseen nähdä, miten tuo tieto tähän vaikuttaisi. Vronski kalpeni ja aikoi sanoa jotain mutta ei sanonutkaan, päästi Annan käden ja painoi päänsä alas. "Hän näkyy sentään käsittäneen, mitä asia meille merkitsee", ajatteli Anna ja puristi kiitollisena miehen kättä.
Mutta Anna erehtyi luullessaan Vronskin käsittäneen asian merkityksen samalla tavoin kuin hän itse sen naisena käsitti. Tuon uutisen johdosta Vronski koki nyt kymmenen kertaa voimakkaampana sen epämääräisen inhon tunteen, joka häntä usein ennenkin oli vaivannut, hänen tietämättä itse kehen se kohdistui. Mutta hän ymmärsi myös, että hänen toivomansa käännekohta oli nyt tullut, että heidän suhdettaan ei voinut enää salata Annan mieheltä ja että tuo luonnoton asetelma oli mitä pikimmin pakko rikkoa tavalla tai toisella. Sitä paitsi Annan levottomuus tarttui häneenkin. Hän loi Annaan hellän ja nöyrän katseen, suuteli tämän kättä, nousi ja alkoi ääneti kävellä kuistilla edestakaisin.
— Niin, hän sanoi astuen varmana Annan luo. — En minä ettekä te ole pitänyt suhdettamme leikintekona, ja nyt kohtalomme on ratkaistu. On tehtävä loppu, hän sanoi vilkaisten ympärilleen, — kaikesta siitä valheesta, jossa me elämme.
— Loppu? Miten sitten, Aleksei? kysyi Anna hiljaa.
Hän oli rauhoittunut ja hänen kasvoillaan hohti herkkä hymy.
— Teidän on jätettävä miehenne, jotta voisimme yhdistää elämämme.
— Meidän elämämme on yhdistetty jo näinkin, vastasi Anna tuskin kuuluvasti.
— Niin, mutta kokonaan, kokonaan.
— Mutta miten, Aleksei, neuvo minua, millä lailla? Anna sanoi, ja hänen äänessään värähti surullinen iva hänen oman asemansa toivottomuudesta. — Onko tällaisesta tilanteesta mitään ulospääsyä? Olenhan minä mieheni vaimo.
— Ei ole mitään tilannetta, josta ei olisi ulospääsyä. Täytyy vain uskaltaa, Vronski sanoi. — Mikä tahansa on parempi kuin se asema, jossa sinä nyt elät. Kyllä minä näen, miten sinä kärsit kaikesta, — seuramaailmasta, pojastasi ja miehestäsi.
— Mistä hyvänsä, mutta ei miehestäni, Anna sanoi naurahtaen. — En tiedä, minä en ajattele häntä. Häntä ei ole olemassakaan.
— Sinä et puhu vilpittömästi. Minä tunnen sinut. Sinä et voi olla ajattelematta häntä ja tuntematta tuskaa.
— Eihän hän edes tiedä, Anna sanoi ja äkkiä hänen kasvoilleen nousi kirkas puna; posket, otsa ja kaula punastuivat ja häpeän kyyneleet kihosivat silmiin. — Älkäämme puhuko hänestä.