Onnitteluseremonia palatsissa oli päättynyt. Poistuvat puhelivat mennessään päivän viime uutisista — juuri saaduista palkinnoista ja tärkeistä virkasiirroista.
— Kreivitär Marja Borisovnalle olisi pitänyt antaa sotaministeriö ja esikunnan päälliköksi panna ruhtinatar Vatkovskaja, puheli pieni harmaapäinen, kullalla kirjaillussa virkapuvussa oleva ukko pitkälle ja kauniille hovineidille, joka oli kysynyt häneltä virkasiirroista.
— Ja minut hänelle adjutantiksi, sanoi hovineiti hymyillen.
— Teillä on jo määräyksenne. Te kuulutte hengelliseen virastoon. Ja apulaiseksi teille annetaan Karenin.
— Hyvää päivää, ruhtinas! sanoi ukko puristaen lähelle tulleen herran kättä.
— Mitä te Kareninista sanoitte? kysyi ruhtinas.
— Hän ja Putjatov saivat Aleksander Nevskin.
— Minä luulin hänellä jo olevan.
— Ei ollut. Vilkaiskaahan häneen, sanoi ukko viitaten kirjaillulla hatullaan salin ovelle pysähtyneeseen Kareniniin, joka hovivirkapukunsa rintamusta halkovan uuden punaisen nauhan koristamana keskusteli erään valtakunnan neuvoston huomattavan jäsenen kanssa. — Onnellinen ja tyytyväinen kuin kuparilantti, hän lisäsi kumartuen kattelemaan komearakenteista kamariherraa.
— Ei sentään, on vanhentunut, sanoi kamariherra.
— Huolista. Hän kirjoittelee nyt yhtenään suunnitelmia. Ei hän nytkään päästä tuota onnetonta, ennen kuin on selvittänyt kaikki pilkulleen.
— Sanoitteko hänen vanhentuneen! Il fait des passions[10]. Luullakseni kreivitär Lidia Ivanovna on nyt mustasukkainen hänen vaimolleen.
— Mitä ihmettä! Kreivitär Lidia Ivanovnasta ette saa puhua pahaa.
— Mitä pahaa siinä on, että hän on rakastunut Kareniniin?
— Mutta onko totta, että Anna Karenina on täällä?
— Ei täällä palatsissa, mutta Pietarissa… Minä näin hänet eilen Aleksei Vronskin kanssa, bras dessous, bras dessous[11], Morskaja-kadulla.
— C'est un homme qui n'a pas[12]… aloitti kamariherra, mutta pysähtyi antaen kumartaen tietä ohi menevälle, keisarilliseen perheeseen kuuluvalle henkilölle.
Tällä tavoin Aleksei Aleksandrovitshista puhuttiin koko ajan, häntä arvosteltiin ja ivailtiin, sillä välin kun hän itse perinpohjaisesti ja hetkeksikään pysähtymättä esitteli uutta rahoitusprojektiaan pysäyttämälleen valtakunnanneuvoston jäsenelle.
Melkein samaan aikaan kuin Anna oli lähtenyt, oli Aleksei Aleksandrovitshin elämässä sattunut toinenkin ikävä seikka, ikävin mikä virkamiestä voi kohdata: pysähdys virkauralla. Kaikki näkivät selvästi, että hänen uransa oli lopussa, paitsi Aleksei Aleksandrovitsh itse, joka ei sitä huomannut. Oliko siihen syynä Stremovin takia sattunut selkkaus, perheonnettomuus vaiko yksinkertaisesti se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh oli jo saavuttanut mahdollisuuksiensa rajat, — kaikille oli tänä vuonna käynyt selväksi, ettei hänen uransa enää jatkuisi. Hänellä oli vielä tärkeä virka-asema ja hän kuului useisiin valiokuntiin ja komiteoihin; mutta hän oli jo kokonaan käytetty mies, jolta ei odotettu enää mitään. Mitä ikinä hän puhui tai ehdotti, häntä kuunneltiin niin kuin se kaikki olisi ollut jo kauan tiedossa ja juuri sitä, mitä ei tarvittu.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei tuntenut sitä: kun hän ei nyt itse ottanut suoranaisesti osaa hallituksen toimintaan, hän huomasi vain entistä selvemmin puutteet ja virheet toisten toiminnassa ja katsoi velvollisuudekseen ehdottaa keinoja niiden korjaamiseksi. Kohta Annan lähdettyä hän oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä mietintöään uudesta oikeuslaitoksesta, ja samantapaisia esityksiä hän sai sitten kirjoittaa kokonaisen sarjan kaikilta hallinnon aloilta, vaikka ne todellisuudessa jäivätkin täysin hyödyttömiksi.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollenkaan huomannut epätoivoista asemaansa hallintomaailmassa eikä ollut siitä pahoillaan, vaan oli omaan toimintaansa tyytyväisempi kuin koskaan.
"Nainut huolehtii maallisesta, miten vaimoaan miellyttäisi, mutta ei siitä, miten olisi Jumalalle mieliksi", sanoo apostoli Paavali, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka piti Raamattua ohjeenaan kaikissa asioissa, muisteli usein tuota tekstiä. Hänestä tuntui, että siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, hän oli noilla samaisilla projekteillaan palvellut Jumalaa enemmän kuin ennen.
Neuvoston jäsenen silminnähtävä kärsimättömyys ei häirinnyt Aleksei Aleksandrovitshia; hän ei lopettanut projektinsa esittelyä, ennen kuin neuvoston jäsen livahti tiehensä erään keisarillisen henkilön ohikulun varjolla.
Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh painoi mietteissään päänsä, katsahti sitten hajamielisesti ympärilleen ja meni ovelle, missä toivoi tapaavansa kreivitär Lidia Ivanovnan.
"Miten vankkoja ja fyysisesti terveitä he kaikki ovat!" ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh katselleen ohimennessään vankkatekoista kamariherraa, jonka tuoksuva poskiparta oli huolellisesti kammattu, ja kireään virkapukuunsa ahtautunutta punakaulaista ruhtinasta, joiden ohi hänen oli mentävä. "Oikein sanotaan, että kaikki maailmassa on pahaa", hän mietti luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen kamariherran pohkeisiin.
Hätäilemättä eteenpäin astellen Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi väsyneen ja arvokkaan näköisenä noille herroille, jotka puhuivat hänestä. Hän katseli ovelle päin hakien silmillään Lidia Ivanovnaa.
— Kas, Aleksei Aleksandrovitsh! sanoi pieni, harmaapäinen ukko pahansuopa välähdys katseessaan, kun Karenin meni hänen ohitseen, ja taivutti kylmästi päätään. — Minä en ole vielä onnitellut teitä, hän sanoi viitaten Kareninin vasta saamaan nauhaan.
— Kiitos, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. — Miten kaunis päivä tänään, lisäsi hän tapansa mukaan erityisesti korostaen sanaa kaunis.
Hän arvasi heidän ivailevan häntä, mutta hän ei heiltä muuta odottanutkaan kuin vihamielisyyttä; hän oli jo tottunut siihen.
Huomattuaan ovesta ilmestyneen kreivitär Lidia Ivanovnan keltaiset, kureliivistä kohoavat olkapäät ja kutsuvat, kauniit, mietteliäät silmät hän hymyili paljastaen valkeat, hyvin hoidetut hampaansa ja astui kreivittären luo.
Pukeutuminen oli nyt, kuten yleensä viime aikoina, vaatinut Lidia Ivanovnalta suurta vaivaa. Hänen pukeutumisensa tarkoitus oli nykyään aivan päinvastainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin hän oli tahtonut koristaa itseään jollakin ja mitä enemmän, sitä parempi. Nyt hän sitä vastoin joutui aina laittautumaan siinä määrin ikäänsä ja ulkonäköönsä soveltumattomalla tavalla, että hänen täytyi vain huolehtia siitä, ettei ulkonäön ja laittautumisen välinen vastakohtaisuus tulisi liian hirveäksi. Aleksei Aleksandrovitshin suhteen hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja näytti tämän mielestä viehättävältä. Aleksei Aleksandrovitshille hän oli ainoa, ei vain pelkän myötätunnon, vaan rakkauden vehreä saari ympäröivän pahansuopuuden ja ivan meren keskellä.
Ivallisten katseiden ahdistama Karenin vetäytyi Lidia Ivanovnan rakastunutta katsetta kohti kuin kasvi valon puoleen.
— Onnittelen teitä, kreivitär sanoi luoden silmäyksen nauhaan.
Hilliten mielihyvän hymynsä Aleksei Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja ummisti silmänsä ikään kuin sanoakseen, ettei se voinut ilahduttaa häntä. Kreivitär Lidia Ivanovna tiesi varsin hyvin, että kunnianosoitukset olivat Kareninin suurimpia iloja, vaikka hän ei koskaan myöntänyt sitä.
— Miten meidän enkelimme voi? kysyi kreivitär tarkoittaen Serjozhaa.
— En voi sanoa olevani täysin tyytyväinen häneen, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan ja avaten silmänsä. — Sitnikovkin on tyytymätön häneen. (Sitnikov oli pedagogi, jolle Serjozhan kasvatus — hengellistä kasvatusta lukuunottamatta — oli uskottu.) Kuten olen jo teille puhunut, hän on jotenkin kylmäkiskoinen juuri niitä pääkysymyksiä kohtaan, joiden tulisi liikuttaa jokaisen ihmisen ja jokaisen lapsen sielua, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh esittää ajatuksiaan poikansa kasvatuksesta, mikä olikin ainoa kysymys, joka kiinnosti hänen mieltään virka-asioiden ohella.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Lidia Ivanovnan avulla jälleen palannut elämään ja toimintaan, hän oli kokenut velvollisuudekseen pitää huolta hänen huomaansa jääneen pojan kasvatuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh joka ei koskaan ollut harrastanut kasvatusasioita, omisti nyt osan ajastaan tämän kysymyksen teoreettiseen tutkimiseen. Luettuaan muutamia antropologiaa, kasvatus- ja opetusoppia käsitteleviä teoksia hän laati kasvatussuunnitelman ja ryhtyi toimeen kutsuttuaan ohjaajaksi parhaan pietarilaisen pedagogin. Asia kiinnosti häntä edelleen.
— Niin, mutta entä sydän? Minä näen hänessä isänsä sydämen, ja lapsi, jolla on sellainen sydän, ei voi olla paha, sanoi Lidia Ivanovna riemukkaasti.
— Niin, kenties… Mitä minuun tulee, teen vain velvollisuuteni.Mitään muuta en voi.
— Tulettehan te luokseni, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna hetken vaitiolon jälkeen, — meidän täytyy puhua eräästä asiasta, joka on teille sangen ikävä. Minä antaisin kaikkeni voidakseni vapauttaa teidän muutamista muistoista, mutta muut eivät ajattele niin. Minä sain kirjeen häneltä. Hän on täällä Pietarissa.
Aleksei Aleksandrovitsh arvasi, ketä kreivitär tarkoitti, ja vavahti, mutta pian hänen kasvoilleen levisi se kuollut liikkumattomuus, joka kuvasti hänen täydellistä avuttomuuttaan tässä asiassa.
— Sitä minä odotinkin, hän sanoi.
Kreivitär Lidia Ivanovna katsahti häneen ihaillen, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä Aleksei Aleksandrovitshin sielun suuruuden herättäminä.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh astui kreivitär Lidia Ivanovnan pieneen, vanhanaikaisilla posliiniesineillä ja muotokuvilla koristettuun vierashuoneeseen, itse emäntää ei vielä näkynyt. Hän oli vaihtamassa pukua.
Pyöreällä valkean liinan peittämällä pöydällä oli kiinalainen teekalusto ja spriillä lämmitettävä hopeinen teekannu. Aleksei Aleksandrovitsh vilkaisi hajamielisesti seinällä oleviin lukuisiin tuttuihin muotokuviin ja istuuduttuaan pöydän ääreen avasi pöydällä olevan Uuden testamentin. Mutta kreivittären hameen kahina veti pian hänen huomionsa muualle.
— No niin, täällä me saamme istua rauhassa, sanoi Lidia Ivanovna levottomasti hymyillen ja työntyi kiireesti pöydän ja sohvan väliin, — ja jutella teetä juodessamme.
Sanottuaan muutaman sanan valmisteluksi Lidia Ivanovna antoi Aleksei Aleksandrovitshille Annalta saamansa kirjeen raskaasti hengittäen ja punastuen.
Aleksei Aleksandrovitsh luki sen ja oli kauan vaiti.
— En luule olevani oikeutettu kieltämään sitä häneltä, hän sanoi arasti, kohottaen katseensa.
— Ystäväni, te ette näe missään pahaa!
— Päinvastoin, minä näen, että kaikki on pahaa. Mutta olisiko oikein…
Hänen kasvoistaan kuvastui epäröinti ja neuvottomuus, ja hän ikään kuin etsi opastusta ja johtoa.
— Ei, keskeytti Lidia Ivanovna. — Kaikella on rajansa. Minä käsitän siveettömyyden, hän sanoi, vaikkei se ollutkaan aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan voinut ymmärtää, mikä saattoi naisia epäsiveellisyyteen, — mutta julmuutta minä en käsitä. Ja ketä kohtaan? Teitä! Kuinka hän voi oleskella samassa kaupungissa kuin te? Ei. Joka päivä näkyy ihminen oppivan uutta. Minäkin olen nyt oppinut oikein ymmärtämään teidän ylevyytenne ja hänen alhaisuutensa.
— Mutta kuka voi heittää kiveä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nähtävästi tyytyväisenä esittämäänsä osaan. — Minä olen antanut kaiken anteeksi enkä voi riistää häneltä sitä mitä hänen rakkautensa kaipaa, rakkautta poikaan…
— Mutta onko se rakkautta, ystäväni? Onko se vilpitöntä? Olkoon, että te omasta puolestanne olette antanut anteeksi… mutta onko meillä oikeutta vaikuttaa tuon enkelin sieluun? Hänhän pitää äitiään kuolleena. Hän rukoilee äitinsä puolesta ja pyytää Jumalaa antamaan anteeksi hänen syntinsä… Ja niin onkin parasta. Mitä hän tässä tapauksessa rupeaisikaan ajattelemaan?
— Sitä en tullutkaan ajatelleeksi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh alkaen nähtävästi olla samaa mieltä.
Kreivitär Lidia Ivanovna peitti kasvonsa käsillään ja vaikeni. Hän rukoili.
— Jos te kysytte minun neuvoani, sanoi hän rukoiltuaan ja otettuaan kädet pois kasvoiltaan, — niin minä en kehota teitä tekemään sitä. Enkö minä näe miten te kärsitte, miten se on avannut kaikki teidän haavanne? Mutta olettakaamme, että te nyt kuten aina unohdatte oman itsenne. Mihin se sitten vie? Teille siitä koituu vain uutta kärsimystä ja lapselle kidutusta. Jos siinä naisessa on enää mitään inhimillistä, täytyy hänen itsensäkin olla toivomatta sitä. Ei, epäröimättä kehotan teitä kieltämään, ja jos sallitte, kirjoitan hänelle.
Aleksei Aleksandrovitsh suostui, ja kreivitär Lidia Ivanovna kirjoitti seuraavan ranskankielisen kirjeen:
/#'Armollinen Rouva.
Teidän muistonne elvyttäminen voi saattaa poikanne tekemään kysymyksiä, joihin ei voi vastata päästämättä lapsen sieluun tuomitsemisen henkeä sitä kohtaan, minkä tulee pysyä hänelle pyhättönä, ja siksi pyydän teitä ymmärtämään miehenne kiellon kristillisen rakkauden hengessä. Pyydän Kaikkivaltiasta olemaan teille armelias.
Kreivitär Lidia.'#/
Kirje saavutti salaisen tarkoituksensa, jota Lidia Ivanovna oli koettanut peitellä itseltään. Se loukkasi Annaa sielun pohjia myöten.
Aleksei Aleksandrovitsh puolestaan ei pystynyt enää sinä päivänä paneutumaan tavallisiin töihinsä eikä löytänyt sitä uskovan ja pelastetun ihmisen sielunrauhaa, jota oli tuntenut sitä ennen.
Uskottoman vaimon muiston ei olisi pitänyt häiritä häntä; olihan tuo vaimo niin läpeensä syyllinen hänen edessään ja hän niin pyhä vaimonsa edessä, kuten Lidia Ivanovna varsin oikein oli sanonut. Mutta hän ei ollut rauhallinen: hän ei ymmärtänyt lukemaansa kirjaa eikä voinut karkottaa kiusallisia muistoja, jotka sukelsivat hänen mieleensä, muistoja niistä virheistä, joita hän tunsi tehneensä vaimonsa suhteen. Muisto siitä, miten hän kilparatsastuksesta palattaessa oli ottanut vastaan vaimonsa uskottomuuden tunnustuksen — varsinkin se seikka, että hän oli vaatinut vaimolta ainoastaan ulkoisen säädyllisen noudattamista eikä ollut haastanut viettelijää kaksintaisteluun — vaivasi häntä kuin paha omatunto. Samoin vaivasi häntä sen kirjeen muisto, jonka hän itse oli kirjoittanut; ja kaikkein kipeimmin sai hänen turha anteeksiantonsa ja huolenpitonsa vieraasta lapsesta hänen sydämensä kirvelemään häpeästä ja katumuksesta.
Ja samanlainen häpeän ja katumuksen tunne kirveli häntä, kun hän selaili koko mennyttä avioliittoaikaansa ja muisteli niitä kömpelöitä sanoja, joilla oli pitkän epäröinnin jälkeen kosinut vaimoaan.
"Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt?" kysyi hän itseltään. Ja tämä kysymys johdatti hänet aina toiseen, siihen, tunsivatko muut toisin, rakastivatko ja menivätkö toisin naimisiin muut miehet, Vronskit, Oblonskit… nuo paksupohkeiset kamariherrat. Ja hän näki kokonaisen sarjan noita mehevälihaisia, voimakkaita, epäröimättömiä herroja, jotka väkisinkin aina ja kaikkialla kiinnittivät hänen huomiotaan. Hän karkotti mielestään nämä ajatukset koettaen vakuuttaa itselleen, että hän eli iankaikkisuutta eikä tätä ajallista elämää varten ja että hänen sielussaan oli rauha ja rakkaus. Mutta se vähäpätöinen seikka, että hän oli tässä mitättömässä ajallisessa elämässä — kuten hänestä näytti — tehnyt muutamia mitättömiä virheitä, vaivasi häntä, niin kuin sitä ikuista pelastusta, johon hän uskoi, ei olisi ollutkaan. Mutta kiusaus ei kestänyt kauan, ja pian Aleksei Aleksandrovitshin sieluun palautui jälleen se rauha ja ylevyys, joka sai hänet unohtamaan sen, mitä hän ei tahtonut muistaa.
— No, kuinkas kävi, Kapitonitsh? kysyi Serjozha palatessaan syntymäpäivänsä aattona punaposkisena ja iloisena kävelyltään ja antaessaan poimutetun venäläiskuosisen päällystakkinsa pitkälle, vanhalle ovenvartijalle, joka korkeudestaan hymyili pikku miehelle. — Kävikö tänään se sidekätinen virkamies? Ottiko isä vastaan?
— Otti. Heti kun kanslianhoitaja oli mennyt, kävin papallenne ilmoittamassa, ovenvartija sanoi iskien iloisesti silmää. — Antakaas kun minä autan.
— Serjozha! sanoi slaavilainen kotiopettaja pysähtyen sisähuoneisiin johtavalle ovelle, — riisukaa itse päällyskengät!
Vaikka Serjozha kuuli opettajansa heikon äänen, hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän seisoi pitäen kiinni ovenvartijan vyöstä ja katsoen häntä kasvoihin.
— No tekikö isä mitä hän tahtoi? Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi päätään.
Käsi siteessä kulkeva virkamies, joka oli jo seitsemän kertaa käynyt pyytämässä jotain Kareninilta, oli kiinnittänyt sekä Serjozhan että ovenvartijan huomiota. Serjozha oli tavannut hänet kerran eteisessä ja kuullut, miten valittavasti hän pyysi ovenvartijaa ilmoittamaan hänet sanoen muuten kuoleman odottavan häntä ja hänen lapsiaan. Sittemmin Serjozha oli tavannut hänet eteisessä toisenkin kerran, ja hänen mielenkiintonsa oli herännyt.
— No, oliko hän hyvillään… oikein hyvillään? kysyi hän.
— Olipa tietenkin. Lähti miltei tanssien.
— Onko tuotu mitään? kysyi Serjozha oltuaan hetkisen vaiti.
— Jaa-a, herra, kuiskasi ovenvartija salaperäisesti pudistaen päätään, — jotain kreivittäreltä.
Serjozha ymmärsi heti ovenvartijan sanoista, että kreivitär LidiaIvanovna oli lähettänyt hänelle syntymäpäivälahjan.
— Onko se totta? Missä se on?
— Kornei vei pappanne huoneeseen. Taitaa olla hyvä kapine!
— Kuinka suuri? Onko tämän kokoinen?
— Vähän pienempi, mutta hyvä.
— Onko kirja?
— Ei, kapine se on. Menkää, menkää, Vasili Lukitsh kutsuu, sanoi ovenvartija kuullessaan kotiopettajan lähenevät askeleet. Ja nyökäyttäen merkitsevästi päätään opettajaan päin hän irrotti hellävaroen vyöltään Serjozhan pienen käden, joka oli vielä kämmentä myöten hansikkaan sisässä.
— Ihan kohta, Vasili Lukitsh! vastasi Serjozha, kasvoillaan se iloinen ja rakastettava hymy, joka aina sulatti toimeliaan Vasili Lukitshin.
Serjozha oli niin iloinen, kaikki tuntui hänestä niin onnelliselta, että hänen täytyi vielä saada kertoa ovenvartijaystävälleen, minkä iloisen uutisen hän oli Kesäpuistossa kävellessään kuullut kreivitär Lidia Ivanovnan veljentyttäreltä. Tämä uutinen tuntui hänestä erityisen merkittävältä, kun se sattui yhteen sidekätisen virkamiehen ilon ja hänen oman ilonsa kanssa. Serjozhan mielestä oli nyt sellainen päivä, jolloin kaikkien olisi pitänyt olla iloisia.
— Tiedätkö, Kapitonitsh, että isä on saanut Aleksander Nevskin?
— Tiedänpä toki. On käynyt jo onnittelijoitakin.
— Onko isä hyvillään?
— Tottahan toki on hyvillään tsaarin lahjasta. Ansioistaan hän sen tietysti sai, sanoi ovenvartija arvokkaasti ja vakavan näköisenä.
Serjozha tarkasteli mietteissään ovenvartijan kasvoja, jotka hän tunsi pienimpiä piirteitä myöten, varsinkin tämän leukaa, joka pisti esiin poskiparran lomasta ja jota kukaan muu ei nähnyt niin hyvin kuin alhaalta katseleva Serjozha.
— No onko tyttäresi käynyt luonasi? Ovenvartijan tytär oli balettitanssijatar.
— Miten hän nyt arkena joutaisi? Niilläkin on läksynsä. Ja teillä myös, herra; menkääpäs nyt lukemaan.
Tultuaan huoneeseensa ei Serjozha heti istuutunutkaan läksyjensä ääreen, vaan kertoi opettajalleen aavistavansa, että tuotu kapine oli jokin kone. — Mitä te arvelette? kysyi hän.
Mutta Vasili Lukitsh arveli vain, että oli opittava kielioppiläksy kello kahdeksi, jolloin opettajan piti tulla.
— Mutta sanokaahan, Vasili Lukitsh, poika kysyi äkkiä, kun oli jo istuutunut työpöydän ääreen ja avannut kirjan, — mikä on enemmän kuin Aleksander Nevski? Tiedättekö te, että isä on saanut Aleksander Nevskin?
Vasili Lukitsh vastasi, että vielä enemmän oli Vladimir.
— Entä mikä on sitä korkeampi?
— Korkein on Andrei Pervozvannyi.
— Mutta vieläkin korkeampi kuin Andrei?
— Sitä en tiedä.
— Ettekö tekään tiedä? ja Serjozha nojasi päänsä käsiään vasten ja vaipui mietteisiinsä.
Hänen mietteensä olivat mitä moninaisimmat. Hän kuvitteli isänsä yhtäkkiä saavan sekä Vladimirin että Andrein ja tahtoi sen vuoksi olla erityisen kiltti tällä tunnilla; ja hän ajatteli, kuinka hän suurena saisi kaikkien ritarikuntien merkit, vieläpä Andreita korkeammankin, kun sellainen vain keksittäisiin. Heti kun se keksitään, hän saa sen. Ja kun keksivät vieläkin korkeampia, hän on jo ansainnut nekin.
Aika kului tällaisia miettiessä, ja kun opettaja saapui, ajan ja paikan adverbejä käsittelevä läksy meni kovin huonosti, ja opettaja oli hyvin pahoillaan. Opettajan mielipaha kosketti Serjozhaa. Hän tunsi olevansa syytön siihen, ettei ollut oppinut läksyjään; hän ei ollut voinut sille mitään. Opettajan selittäessä hän oli kyllä luullut ymmärtävänsä, mutta kun opettaja lakkasi selittämästä, hän ei mitenkään voinut muistaa ja käsittää, että sellainen tavallinen sana kuin "yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Kuitenkin hän oli suruissaan siitä, että oli pahoittanut opettajansa mielen.
Hän valitsi hetken, jolloin opettaja katsoi äänetönnä kirjaan. —Mihail Ivanovitsh milloin teidän nimipäivänne on? kysyi hän äkkiä.
— Ajattelisitte ennemminkin läksyjänne; nimipäivällä ei ole mitään merkitystä järjellisille olennoille. Se on aivan kuin kaikki muutkin päivät, jolloin täytyy tehdä työtä.
Serjozha katsahti tarkkaavaisesti opettajaan, tämän harvaan partaan ja silmälaseihin, jotka olivat liukuneet nenässä olevan arven alapuolelle, ja vaipui niin kokonaan mietteisiinsä, ettei kuullut enää mitään, mitä opettaja selitti. Hän ymmärsi, ettei opettaja ajatellut sitä mitä sanoi, hän tunsi sen opettajan äänensävystä. "Mutta miksi niiden kaikkien pitää selitellä tuota yhtä ja samaa, juuri kaikkein ikävintä ja joutavinta? Miksi hän on tyly minulle, minkä tähden hän ei pidä minusta?" kyseli hän itseltään surullisena eikä löytänyt vastausta.
Opettajan mentyä seurasi isän tunti. Isän viipyessä Serjozha istuutui pöydän ääreen, leikitteli kynäveitsellään ja mietti. Hänen mielipuuhiaan oli etsiskellä äitiä kävelyn aikana. Hän ei uskonut kuolemaan yleensä eikä varsinkaan äitinsä kuolemaan, vaikka Lidia Ivanovna oli siitä puhunut ja isäkin oli sanonut samaa; ja sen vuoksi hän etsi aina kävelemässä ollessaan äitiään vielä senkin jälkeen, kun hänelle oli kerrottu, että äiti oli kuollut. Jokainen täyteläisempi, siro ja tummatukkainen nainen oli hänen äitinsä. Aina kun hän näki sellaisen naisen, hänen rinnassaan nousi niin voimakas hellyyden tunne, että hänen hengityksensä salpautui ja kyyneleet kihosivat silmiin. Ja hän odotti naisen aivan pian tulevan hänen luokseen ja nostavan harsonsa kasvoiltaan. Hän näkisi äitinsä kasvot ja hymyn, äiti syleilisi häntä ja hän tuntisi tämän vaatteiden tuoksun ja käden hellän hyväilyn ja itkisi onnesta niin kuin sinä iltana, jolloin hän oli paneutunut pitkälleen äitinsä jalkoihin ja äiti oli kutitellut häntä ja hän oli nauranut ja ollut purevinaan tämän valkeaa, monisormuksista kättä. Kun hän oli sitten sattumalta saanut kuulla entiseltä hoitajaltaan, ettei äiti ollutkaan kuollut, ja kun isä ja Lidia Ivanovna olivat selittäneet, että hänelle, Serjozhalle, äiti oli kuollut, koska oli ollut paha — mitä Serjozha ei mitenkään voinut ymmärtää, sillä rakasti äitiään —, hän jatkoi samaa äitinsä etsiskelyä eikä lakannut odottamasta tätä. Tänään oli Kesäpuistossa ollut eräs siniharsoinen nainen, jota hän oli vavahtelevin sydämin seurannut, kun tämä oli yksin lähestynyt häntä käytävää pitkin. Se nainen ei ollut tullut heidän luokseen saakka, vaan kääntynyt ja kadonnut jonnekin. Tänään Serjozha oli voimakkaammin kuin koskaan tuntenut rinnassaan rakkauden sykkeen äitiään kohtaan; ja nyt, odottaessaan isän tuloa ja tuijottaessaan kirkkain silmin eteensä, hän oli niin vaipunut ajattelemaan äitiään, ettei huomannut leikelleensä koko pöydän kulman naarmuja täyteen.
— Isänne tulee, Vasili Lukitshin ääni herätti hänet.
Serjozha hypähti pystyyn, meni isänsä luo ja suudeltuaan häntä kädelle katsahti häneen tarkkaavaisena, hakien hänen kasvoiltaan ilon merkkejä Aleksander Nevskin johdosta.
— Oliko kävelyllä hauskaa? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh istuutuen nojatuoliinsa, vetäen eteensä Vanhan testamentin ja avaten sen. Huolimatta siitä, että hän oli usein sanonut Serjozhalle, että jokaisen kristityn täytyi tarkasti tuntea pyhät kirjoitukset, piti hänen itsensä Vanhan testamentin asioissa usein turvautua kirjaan, ja Serjozha näki sen.
— Oli, oli hyvin hauskaa, isä, sanoi Serjozha istuutuen. — Minäpä näin Nadenkan. Nadenka oli Lidia Ivanovnan kasvatti ja veljentytär. — Hän sanoi minulle, että te saitte uuden tähden. Oletteko iloinen, isä?
— Ensinnäkin, älä keinuttele tuolia, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Ja toiseksi vain työ jotain merkitsee eikä palkinto. Minä toivoisin, että ymmärtäisit sen. Jos työskentelet ja luet sitä varten, että saisit palkinnon, tuntuu työ sinusta vaikealta; mutta kun rakastat työtä, jota teet, puhui Aleksei Aleksandrovitsh muistellen, kuinka hän itsekin oli saanut velvollisuudentunteestaan tukea tämän aamuisessa ikävässä työssä, kun oli pitänyt allekirjoittaa satakahdeksankymmentä paperia, — saat siitä parhaan palkinnon.
Hellyyden ja ilon välke oli sammunut Serjozhan silmistä, ja hän katsoi alas karttaen isänsä katsetta. Sillä tavoinhan isä aina kohteli häntä, ja Serjozha oli jo oppinut mukautumaan tuohon sävyyn. Isä puhui hänelle — niin Serjozhasta tuntui — kuin jollekin toiselle, kuvittelemalleen pojalle, sellaiselle, jollaisia on kaikenlaisissa kirjoissa, mutta jollainen ei Serjozha vähääkään ollut. Mutta isänsä seurassa Serjozha koetti aina tekeytyä sellaiseksi kuvakirjapojaksi.
— Minä toivon, että sinä ymmärrät sen! sanoi isä.
— Kyllä, isä, vastasi Serjozha teeskennellen olevansa AlekseiAleksandrovitshin kuvittelema poika.
Hänen oli ollut opittava ulkoa muutamia raamatunlauseita ja kerrattava Vanhan testamentin alkua. Raamatunlauseet Serjozha osasi jotakuinkin, mutta juuri hänen lausuessaan niitä hänen silmänsä osuivat isän otsaluuhun, joka teki niin jyrkän taitteen ohimoihin päin, että hän sekosi sanoissaan ja liitti yhden lauseen lopun samalla sanalla alkavan toisen lauseen alkuun. Aleksei Aleksandrovitsh näki selvästi, ettei Serjozha ymmärtänyt mitä puhui, ja se hermostutti häntä.
Hän rypisti kulmiaan ja alkoi selittää sitä, minkä Serjozha oli jo monet kerrat kuullut, mutta ei ollut saanut pysymään muistissaan, koska ymmärsi sen liian selvästi, jotain samantapaista kuin että "yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Serjozha katsahti pelästyneenä isäänsä ja ajatteli vain, pakottaako isä nyt, kuten joskus ennen, hänet toistamaan sanansa. Ja tuo ajatus säikäytti hänet niin, ettei hän ymmärtänyt enää mitään. Mutta isä ei pannut toistamaan, vaan siirtyi Vanhan testamentin läksyyn. Serjozha kertoi hyvin itse tapahtumat, mutta kun hänen piti selittää, mitä nuo tapahtumat vertauskuvallisesti merkitsevät, hän ei tiennyt mitään, vaikka häntä oli jo kerran rangaistu tästä läksystä. Hän ei osannut kertoa mitään vaan kiemurteli, viilteli pöytää ja keikutti tuoliaan. Läksykohta koski ennen vedenpaisumusta eläneitä patriarkkoja. Hän muisti heistä vain Eenokin, joka oli otettu elävänä taivaaseen. Ennen hän oli tiennyt toistenkin nimet, mutta nyt hän ei ollenkaan muistanut niitä, ennen kaikkea sen vuoksi, että Eenok oli hänen mielihenkilönsä Vanhassa testamentissa ja Eenokin ottamiseen elävänä taivaaseen liittyi hänen mielessään kokonainen ajatussarja, jota hän nytkin vajosi miettimään katsoessaan pysähtynein silmin isän kellonperiin ja puoleksi kiinni olevaan liivinnappiin.
Kuolemaan, josta hänelle niin usein puhuttiin, Serjozha ei uskonut ollenkaan. Hän ei uskonut sitä, että hänen rakastamansa ihmiset voisivat kuolla, eikä varsinkaan sitä, että hän itse kuolisi. Se oli hänestä aivan mahdotonta ja käsittämätöntä. Hänelle oli sanottu, että kaikki kuolevat; hän oli kysellyt sellaisiltakin ihmisiltä, joihin hän luotti, ja hekin olivat vakuuttaneet samaa: vanha hoitajakin oli niin sanonut, joskin vastahakoisesti. Mutta Eenokhan ei ollut kuollut, siis eivät kaikki kuolleet. "Ja miksi muutkin eivät voisi ansaita Jumalalta sitä, että Hän ottaisi heidät elävänä taivaaseen?" ajatteli Serjozha. Pahat, toisin sanoen ne, joista Serjozha ei pitänyt, ne saivat kuolla, mutta hyvät voisivat kaikki päästä sinne niin kuin Eenok.
— No, mitkä ovat patriarkkojen nimet?
— Eenok, Eenok…
— Senhän sinä jo mainitsit. Huonosti, Serjozha, hyvin huonosti sinä osaat. Jollet sinä halua oppia sitä, mikä on kaikkein tärkeintä kristitylle, sanoi isä nousten nojatuolistaan, — niin mikä sinua sitten voisi kiinnostaa? Minä olen tyytymätön sinuun, ja Pjotr Ignatjevitsh — se oli opettajan nimi — on myös tyytymätön… Minun täytyy rangaista sinua…
Isä ja opettaja olivat kumpikin tyytymättömiä Serjozhaan ja hän oppi tosiaan läksynsä sangen huonosti. Silti ei suinkaan voinut sanoa, että hän olisi ollut lahjaton poika. Päinvastoin, hän oli paljon lahjakkaampi kuin ne pojat, jotka opettaja asetti Serjozhalle esikuviksi. Isän kannalta katsoen häneltä puuttui halua oppia sitä, mitä hänelle opetettiin. Mutta oikeastaan hän ei voinut opiskella sitä. Ei voinut siksi, että hänen sielussaan oli muita, hänestä tärkeämmiltä tuntuvia vaatimuksia kuin ne, joita isä ja opettaja esittivät. Ensinmainitut olivat ristiriidassa jälkimmäisten kanssa, ja siksi hän kamppaili kasvattajiaan vastaan.
Hän oli yhdeksänvuotias, lapsi vielä. Silti hän tunsi oman sielunsa, se oli hänelle kallis, hän vartioi ja suojeli sitä kuten silmäluomi suojelee silmää eikä päästänyt sinne ketään ilman rakkauden avainta. Hänen kasvattajansa valittivat, ettei hän halunnut oppia, ja kuitenkin hänen sielunsa oli täynnä tiedonjanoa. Hän haki oppia Kapitonitshilta, hoitajamummolta, Nadenkalta ja Vasili Lukitshilta, mutta ei opettajiltaan. Vesi, jota isä ja opettaja odottivat myllyynsä, oli jo kauan sitten tihkunut pois ja teki työtään muualla.
Isä rankaisi Serjozhaa siten, ettei päästänyt häntä Nadenkan, Lidia Ivanovnan veljentyttären luo. Mutta rangaistus koituikin Serjozhan onneksi. Vasili Lukitsh sattui olemaan hyvällä tuulella ja näytti hänelle, miten tuulimyllyjä tehdään. Koko ilta kului häneltä myllyjen teossa ja mietiskellessä, miten voisi tehdä sellaisen myllyn, jossa voisi pyöriä: tarttua tai sitoa itsensä siipiin ja pyöriä niiden mukana. Äitiään Serjozha ei ajatellut koko iltana, mutta mentyään vuoteeseen hän äkkiä muisti tämän ja rukoili omin sanoin, että äiti huomenna, hänen syntymäpäivänään, lakkaisi piilottelemasta ja tulisi hänen luokseen.
— Vasili Lukitsh, tiedättekö mitä minä muuta rukoilin kuin mitä rukouksissa on?
— Että oppisitte paremmin läksynne.
— Ei.
— Jotain leikkikalua.
— Ei. Ette arvaa. Jotain hyvin hauskaa, mutta en sano mitä. Kun se tapahtuu, niin sanon. Joko arvasitte?
— En, en minä arvaa. Sanokaa, pyysi Vasili Lukitsh hymyillen, mitä hänelle sattui harvoin. — No, käykäähän pitkäksenne, minä sammutan kynttilän.
— Ilman kynttilää minä näen vielä paremmin sen, mitä rukoilin. Nyt, nyt olin vähällä sanoa! sanoi Serjozha helähtäen iloiseen nauruun.
Kun kynttilä oli viety pois, Serjozha tunsi äitinsä olevan luonaan. Äiti seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hyväili häntä hellällä katseellaan. Mutta yhtäkkiä tuli tuulimyllyjä, kynäveitsi, kaikki meni sekaisin, ja hän vaipui uneen.
Tultuaan Pietariin Vronski ja Anna asettuivat asumaan erääseen parhaista hotelleista. Vronski asui erillään alakerrassa ja Anna lapsensa, imettäjän ja kamarineidin kanssa toisessa kerroksessa, suuressa nelihuoneisessa huoneistossa.
Ensimmäisenä päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni veljensä luo. Siellä hän tapasi äitinsä, joka oli saapunut Moskovasta hoitamaan asioita. Äiti ja käly ottivat hänet vastaan kuten ennenkin, kyselivät hänen ulkomaanmatkastaan ja puhuivat yhteisistä tuttavista, mutta eivät sanoneet sanaakaan hänen ja Annan suhteesta. Sen sijaan seuraavana päivänä Vronskin luona käydessään veli kyseli yhtä ja toista Annasta, ja Aleksei sanoi hänelle suoraan, että piti suhdettaan Annaan oikeana avioliittona ja toivoi avioeroasian järjestyvän voidakseen naida Annan. Mutta myös ennen sitä hän piti Annaa täysin oikeana aviovaimonaan ja pyysi veljeään kertomaan tämän äidille ja vaimolleen.
— Jollei seuramaailma sitä hyväksy, se on minulle aivan yhdentekevää, hän sanoi, — mutta jos sukulaiseni tahtovat pysyä kanssani sukulaisuussuhteissa, heidän täytyy kohdella vaimoanikin sukulaisenaan.
Vanhempi veli, joka oli aina kunnioittanut nuoremman mielipiteitä, ei oikein tiennyt, kuinka niihin tällä kertaa oli suhtauduttava, kun seuramaailma ei ensin ollut ratkaissut tuota kysymystä; hänellä itsellään taas ei ollut mitään asiaintilaa vastaan, ja hän lähti Aleksein mukana Annan luo.
Kuten aina muiden läsnä ollessa, Vronski teititteli Annaa ja puhutteli häntä kuin läheistä tuttavaa, mutta sanomattakin oli selvää, että veli tiesi heidän suhteensa laadun. Puhuttiin muun muassa siitä, että Anna lähtee Vronskin maatilalle.
Huolimatta seuramaailman tuntemuksestaan Vronski oli uuden asemansa suhteen omituisen harhaluulon vallassa. Olisi luullut hänet ymmärtävän, että seuramaailma oli häneltä ja Annalta suljettu, mutta nyt oli hänen päässään syntynyt se kuvitelma, että niin oli ollut vain entisaikaan ja että nykyään, kaiken nopeasti edistyessä — hän oli huomaamattaan tullut kaiken edistyksen kannattajaksi —, yleinen näkemys asiasta oli kokonaan toinen ja ettei kysymys heidän suhteestaan seuramaailmaan siis ollut vielä ratkaistu. "Tietenkään hovimaailma ei ota häntä vastaan", ajatteli Vronski, "mutta läheisimpien ihmisten täytynee toki ymmärtää asia oikealta kannalta."
Ihminen voi istua tuntikausia jalat ristissä allaan tietäessään, ettei mikään estä muuttamasta asentoa; mutta jos hän tietää, että on pakko istua niin, hän saa kouristuksia, jalat alkavat vavahdella ja painua siihen suuntaan, mihin ne tekisi mieli ojentaa. Vronski joutui kokemaan saman ilmiön seurapiirien suhteen. Vaikka hän sielunsa sisimmässä tiesikin, että seurapiirimaailma oli heiltä suljettu, hän kokeili, eikö se olisi aikojen saatossa muuttunut ja eikö se nyt ottaisi heitä vastaan. Mutta hän sai hyvin pian huomata, että vaikka tämä maailman olikin avoinna hänelle, se oli Annalta suljettu. Samat kädet, jotka kuin kissa ja hiiri — leikissä kohotettiin portiksi hänelle, laskeutuivat sulkemaan tien Annalta.
Ensimmäinen Vronskin tapaamista pietarilaisen seuramaailman daameista oli hänen serkkunsa, ruhtinatar Betsy.
— No, vihdoinkin! huudahti ruhtinatar iloisena tavatessaan hänet. — Kuinka Anna voi? Kuinka hauskaa! Missä te asutte? Voi kuvitella, miten kauhealta meidän Pietarimme tuntuu teidän ihanan matkanne jälkeen. Kuherruskuukausi Roomassa! Voin kuvitella teidän onneanne! Kuinka on avioeron laita? Joko kaikki on valmista?
Vronski huomasi, että Betsyn ihastus laimeni, kun hän kuuli, ettei eroa vielä ollut hankittu.
— Minua tullaan kivittämään, minä tiedän sen, sanoi Betsy, — mutta minä tulen Annan luo, ehdottomasti tulen. Ette varmaankaan viivy täällä kauan?
Ja hän tuli tosiaankin jo sinä päivänä Annan luo, mutta suhtautui tähän toisin kuin ennen. Hän näytti ylpeilevän rohkeudestaan ja toivovan, että Anna ymmärtäisi uskollisen ystävänsä arvon. Hän viipyi vain kymmenisen minuuttia, kertoi seurapiiriuutisia ja sanoi lähtiessään:
— Te ette sanonut minulle, koska hankitte eron. Minä itse olen ehkä uhkarohkea, mutta luulenpa, että muu seuramaailma tulee pysyttelemään teistä kaukana niin kauan kuin ette ole naimisissa. Ja sehän käy niin helposti nykyään. Ça se fait[13]. Te lähdette siis perjantaina? Ikävä, ettemme enää tapaa.
Betsyn käytöksestä Vronski olisi voinut ymmärtää, mitä hänen tuli odottaa seuramaailmalta, mutta hän teki vielä kokeen omien sukulaistensa keskuudessa. Äitiinsä hän ei luottanut. Hän tiesi, että äiti, joka oli niin ihaillut Annaa heidän tuttavuutensa alkuaikana, vihasi nyt sielunsa pohjasta tuota naista, jota hän piti syynä poikansa uran katkeamiseen. Mutta Vronski pani toivonsa Varjaan, veljensä vaimoon. Hän ei ainakaan — niin Vronski arveli — heittäisi kiveä, vaan tulisi mutkattomasti ja päättäväisesti Annan luo ja kutsuisi tämän kotiinsa.
Toisena päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni hänen luokseen ja tavattuaan kälynsä yksin kotona kertoi heti hänelle toivomuksensa.
— Sinä tiedät, Aleksei, sanoi Varja kuultuaan Vronskin asian, — kuinka minä pidän sinusta ja miten valmis minä olen tekemään kaikkeni sinun hyväksesi; mutta minä olen tiennyt, etten voi olla sinulle ja Anna Arkadjevnalle hyödyksi, ja siksi olen ollut vaiti tässä asiassa, hän sanoi lausuen erityisen huolellisesti Annan nimen. — Sinun ei pidä luulla, että minä tuomitsen. En koskaan; minä olisin kenties tehnyt samoin hänen sijassaan. Minä en mene enkä voi mennä yksityiskohtiin, puhui hän vilkaisten arasti lankonsa synkkiin kasvoihin. — Mutta asioista täytyy puhua niiden omalla nimellä. Sinä tahdot, että minä menisin hänen luokseen, avaisin hänelle kotini ja koettaisin siten saada hänet entiseen maineeseensa seurapiireissä. Mutta etkö ymmärrä, että minä en voi tehdä sitä. Minulla on itselläni tyttäriä, ja minun itsenikin täytyy mieheni vuoksi ottaa osaa seuraelämään. Jos minä tulisinkin Anna Arkadjevnan luo, hän ymmärtäisi itse, etten voi kutsua häntä luokseni tai vierailu pitäisi ainakin järjestää niin, ettei hän tapaisi täällä tavallisia sovinnaisia ihmisiä; ja sehän loukkaisi häntä. Minä en voi nostaa häntä…
— Minun mielestäni hän ei ole enemmän langennut kuin ne sadat naiset, joille teidän kotinne on avoinna! Vronski keskeytti hänet vielä synkempänä. Todettuaan kälynsä päätöksen järkähtämättömäksi hän nousi enempää puhumatta.
— Aleksei, älä ole minulle vihainen. Koeta nyt ymmärtää, ettei syy ole minun, puolustautui Varja katsoen häneen arasti hymyillen.
— Minä en ole vihainen, sanoi Vronski yhä synkkänä, — mutta tämä asia on minulle kaksinverroin ikävä. Ikävä senkin vuoksi, että se repii rikki ystävyytemme. Tai jollei revi rikki, niin ainakin heikentää sitä. Ymmärräthän, että tämä vaikuttaa minunkin suhteeseeni sinuun.
Näin sanottuaan hän lähti.
Vronski huomasi, ettei kannattanut yrittääkään enempää ja että nämä muutamat päivät Pietarissa oli vietettävä kuin jossain vieraassa kaupungissa, vältellen tarkasti yhteydenpitoa entisen seuramaailman kanssa, jottei joutuisi alttiiksi ikävyyksille ja loukkauksille, jotka niin kiusasivat häntä. Erityisen vaikeaksi hänen asemansa Pietarissa teki se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh ja hänen nimensä tuntuivat olevan vastassa kaikkialla. Kaikissa keskusteluissa tuli esiin hänen nimensä, ja minnekään ei voinut mennä tapaamatta häntä. Ainakin Vronskista tuntui siltä, niin kuin ihmisestä, jonka sormi on kipeä, tuntuu kuin hän aina satuttaisi kipeän sormensa joka paikkaan.
Oleskelu Pietarissa kävi Vronskille vaikeaksi vielä senkin vuoksi, että hän huomasi Annan olevan uuden ja käsittämättömän mielialan vallassa. Väliin Anna oli kuin rakastunut häneen, väliin taas kylmäkiskoinen, hermostunut ja umpimielinen. Jokin asia vaivasi häntä, hän salasi jotain Vronskilta eikä näyttänyt huomaavankaan niitä loukkauksia, jotka myrkyttivät Vronskin elämää ja joiden olisi pitänyt Annan tapaiselle herkälle ihmiselle olla erityisen kiusallisia.
Anna oli tullut Venäjälle siinä toivossa, että saisi tavata poikansa. Siitä päivästä saakka, jolloin hän oli lähtenyt Italiasta, oli tämä ajatus pitänyt häntä jännityksessä. Ja mitä lähemmäksi Pietaria hän oli tullut, sitä suurempana oli jälleennäkemisen ilo ja merkitys kangastellut hänen mielessään. Hän ei ollut kysellyt itseltään, kuinka tuo tapaaminen kävisi päinsä; se oli näyttänyt niin luonnolliselta ja yksinkertaiselta, kun he molemmat olisivat samassa kaupungissa. Mutta saavuttuaan Pietariin hän oli äkkiä selvästi käsittänyt nykyisen asemansa ja huomannut, ettei tapaaminen ollutkaan helppoa.
Hän oli jo kaksi päivää ollut Pietarissa. Koko ajan hän oli ajatellut poikaansa, mutta ei ollut vielä saanut nähdä tätä. Hän tunsi, ettei hänelle ollut oikeutta mennä suoraan poikansa kotiin, jossa hän olisi voinut kohdata Aleksei Aleksandrovitshin. Olisi voinut käydä niin, että häntä olisi loukattu eikä päästetty sisään. Kirjeen kirjoittamista miehelleen ja sovitteluja tämän kanssa Annan oli piinallista ajatellakin: hän voi olla rauhallinen vain silloin, kun ei ajatellut miestään. Anna olisi voinut ottaa selvää siitä, missä poika kävi kävelemässä, ja nähdä tämän siellä, mutta se tuntui hänestä riittämättömältä: hän oli niin kauan valmistautunut tapaamaan häntä, hänellä oli niin paljon sanottavaa pojalle, hän tahtoi niin kovasti syleillä ja suudella tätä. Serjozhan vanha hoitajamummo olisi voinut auttaa ja neuvoa häntä. Mutta hän ei enää ollut Aleksei Aleksandrovitshin palveluksessa. Tällaisessa neuvottomuudessa ja hoitajamummon hakemisessa oli kulunut kaksi päivää.
Saatuaan kuulla Aleksei Aleksandrovitshin läheisistä suhteista kreivitär Lidia Ivanovnaan Anna päätti kolmantena päivänä kirjoittaa kreivittärelle kirjeen. Niin vaikeaa kuin tämän kirjeen laatiminen hänelle olikin, hän kirjoitti varta vasten, että hänen pyytämänsä lupa riippuisi täysin hänen miehensä jalomielisyydestä. Hän tiesi, että jos Aleksei Aleksandrovitsh saisi nähdä kirjeen, tämä jatkaisi entistä jalomielisen osaansa ja suostuisi hänen pyyntöönsä.
Hotellin lähetti, joka oli vienyt kirjeen, toi hänelle mitä tylyimmän ja odottamattomimman tiedon, että vastausta ei tule. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista nöyryytystä kuin tuona hetkenä kuunnellessaan lähetin seikkaperäistä selontekoa, kuinka ensin oli annettu odottaa ja kuinka sitten oli sanottu, ettei mitään vastausta tule. Anna tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi, mutta näki, että omalta kannaltaan Lidia Ivanovna oli oikeassa. Hänen surunsa oli sitä suurempi, kun hänen täytyi kantaa se yksin. Hän ei voinut eikä tahtonut puhua siitä Vronskille. Hän tiesi, että Vronski, vaikka olikin hänen onnettomuutensa tärkein aiheuttaja, piti kysymystä hänen ja pojan tapaamisesta kokonaan toisarvoisena asiana. Hän tiesi, ettei Vronski koskaan voisi käsittää hänen kärsimyksensä koko syvyyttä; hän tiesi myös, että se kylmä sävy, jonka Vronski saattaisi omaksua kosketellessaan tätä asiaa, saisi hänet vihaamaan tätä. Sitä hän pelkäsi enemmän kuin mitään maailmassa ja salasi sen vuoksi Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa.
Istuttuaan kotona koko päivän ja mietittyään keinoja poikansa tapaamiseksi hän päätti viimein kirjoittaa miehelleen. Hän oli jo ajatellut kirjeensä valmiiksi, kun hänelle tuotiin Lidia Ivanovnan kirje. Kreivittären vaitiolo oli nöyryyttänyt ja lannistanut hänet, mutta nyt tullut kirje rivien välistä luettavine pistoineen ärsytti Annaa siinä määrin, tuo ilkeämielisyys hänen kiihkeän ja oikeutetun äidintunteensa rinnalla tuntui niin inhottavalta, että hän lakkasi syyttämästä itseään ja antautui vihansa valtaan.
"Tuo kylmyys, tuo tunteen teeskentely!" puheli hän itsekseen. "Heidän tarkoituksenaan on vain loukata minua ja kiduttaa lastani, mutta luulevatko he, että minä niin vain alistun! Saadaanpa nähdä! Kyllä minä sentään olen parempi kuin tuo ihminen. Minä en ainakaan valehtele." Sinä hetkenä hän päätti ajavansa huomenna, Serjozhan syntymäpäivänä, suoraa päätä miehensä taloon, lahjovansa palvelusväen, pettävänsä ja tekevänsä mitä hyvänsä, kunhan vain saa nähdä poikansa ja repiä rikki tuon inhottavan valheverkon, jolla he ovat ympäröineet hänen lapsiraukkansa.
Hän lähti leikkikalukauppaan, osti paljon leikkikaluja ja teki toimintasuunnitelman. Hän saapuisi Serjozhan luo jo aamulla kello 8, jolloin Aleksei Aleksandrovitsh ei olisi vielä noussut. Hänellä olisi käsissään valmiina rahaa, jota hän antaisi ovenvartijalle ja lakeijalle päästäkseen sisään, ja hän sanoisi nostamatta harsoaan, että hän tuli Serjozhan kummin puolesta onnittelemaan ja tuomaan lahjoja, jotka hänen oli käsketty asettaa pojan vuoteen viereen. Ainoa asia, jota hän ei ollut miettinyt valmiiksi, oli se mitä hän sanoisi pojalleen. Niin paljon kuin hän oli sitä ajatellutkin, hän ei ollut keksinyt mitään.
Seuraavana aamuna kello kahdeksalta Anna hyppäsi yksin ajurinrattailta ja soitti entisen kotinsa ovikelloa.
— Menepäs kysymään, mitä on asiaa. Näyttää olevan joku rouvasihminen, sanoi Kapitonitsh, joka puolipukeissaan, päällystakki yllään ja kalossit jalassa katsoi ikkunasta ja näki harsoon verhotun naisen odottavan oven takana. Tuskin oli ovenvartijan apulainen, nuori, Annalle tuntematon mies, avannut oven, kun hän jo puikahti sisään, veti muhvinsa sisästä kolmen ruplan setelin ja pisti sen nuorukaisen käteen.
— Serjozha… Sergei Aleksejevitsh sanoi Anna ja lähti eteenpäin. Ovenvartijan apulainen katsahti seteliin ja pysäytti hänet toisen lasioven luona.
— Ketä haluatte tavata? kysyi hän.
Anna ei kuullut hänen sanojaan eikä vastannut mitään. Huomattuaan vieraan hämmingin tuli Kapitonitsh itse häntä vastaan, päästi ovesta ja kysyi, mitä oli asiaa.
— Ruhtinas Skorodumovilta Sergei Aleksandrovitshille, sanoi Anna.
— Nuori herra on vielä vuoteessa, sanoi ovenvartija silmäillen vierasta tarkasti.
Anna ei ollut odottanut, että hänen entisen, monivuotisen kotinsa eteisen muuttumaton asu vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Iloisia ja kipeitä muistoja värähteli hänen sielussaan, ja hän unohti hetkeksi, mitä varten oli tullut.
— Suvaitsetteko odottaa? kysyi Kapitonitsh auttaen takkia hänen päältään.
Pantuaan turkin naulaan hän katsahti vierasta kasvoihin, tunnisti tämän ja kumarsi äänettömästi ja syvään.
— Tehkää hyvin, teidän armonne, sanoi hän.
Anna aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut ääntä kurkustaan; hän loi ukkoon syyllisyydentuntoisen, rukoilevan katseen ja lähti nopein, kevein askelin portaita ylös. Kapitonitsh harppoi hänen jäljessään eteenpäin kumartuneena, kalossit lonksahdellen portaita vasten, ja koetti päästä edelle.
— Kotiopettaja on siellä, voi olla vielä puolipukeissa. Minä sanon ensin.
Mutta Anna kiiruhti tuttuja portaita ylös ymmärtämättä, mitä ukko sanoi.
— Tänne vasemmalle, olkaa hyvä. Suokaa anteeksi, että täällä on vielä siistimättä. Nuori herra asuu nyt entisessä sohvakamarissa, puhui ovenvartija hengästyneenä, — jos teidän armonne olisi hyvä ja odottaisi hiukan, lisäsi hän ja päästyään edelle avasi korkean oven ja hävisi sen taakse. Anna pysähtyi odottamaan. — On vasta herännyt, sanoi ovenvartija tullen pian takaisin.
Samana hetkenä Anna kuuli oven takaa lapsen haukotuksen. Jo tuon haukotuksen äänestä hän tunsi poikansa ja näki tämän ilmielävänä edessään.
— Päästä minut, päästä! kiirehti Anna ja meni korkeasta ovesta sisään. Oikealla ovesta oli sänky, jossa juuri istumaan noussut poika lopetteli etukumarassa haukotustaan, yllään pelkkä avonainen paita. Sinä hetkenä, jolloin hänen huulensa yhtyivät, ne vetäytyivät onnelliseen, uneliaaseen hymyyn, ja tämä hymy huulillaan hän laskeutui hitaasti ja nautinnollisesti takaisin pitkälleen.
— Serjozha! Anna kuiskasi hiipien vuoteen luo.
Erossa olon aikana ja varsinkin viime aikoina tuntemansa rakkauden lumossa Anna oli kuvitellut hänet nelivuotiaaksi pojaksi, jollaisena hän oli häntä eniten rakastanut. Mutta Annan lähdettyä kotoa poika oli muuttunut, kasvanut ja laihtunut vielä entisestään ja muistutti yhä vähemmän nelivuotiasta. Voi poikarukkaa! Kuinka laiha hän oli kasvoiltaan ja kuinka lyhyt tukka hänellä oli! Ja kuinka pitkät kädet! Kylläpä poika oli muuttunut sitten hänen lähtönsä. Mutta Serjozha se kuitenkin oli, hänen päänmuotonsa, hänen huulensa, hänen pehmyt kaulansa ja leveät hartiansa.
— Serjozha! toisti hän aivan lapsen korvan juuressa.
Poika nousi taas kyynärpäänsä varaan ja käänteli unista päätään kummallekin puolelle, ikään kuin etsien jotain, ja avasi silmänsä. Hiljaa ja kysyvästi hän katsoi muutaman silmänräpäyksen ajan edessään liikkumatta seisovaan äitiin, kunnes hänen kasvoilleen yhtäkkiä levisi onnellinen hymy, ja vajosi uniset silmät ummessa vuoteen sijasta äitinsä syliin.
— Serjozha, poikani, rakkaani! sanoi Anna tukahtuneesti ja syleili molemmin käsin hänen pehmeää vartaloaan.
— Äiti! äännähti poika, liikkuen hänen sylissään saadakseen tuntea äidin käsien kosketuksen eri kohdissa kehoaan.
Kasvot unisessa hymyssä ja silmät yhä ummessa hän ponnisti pulleilla käsillään sängyn päädystä ylös äitinsä kaulaan ja heittäytyi rentona tätä vasten ympäröiden äitinsä sillä suloisella unisella tuoksulla ja lämmöllä, joka on vain lapsissa, ja alkoi hieroa kasvojaan tämän kaulaa ja olkapäitä vasten.
— Minä tiesin, hän sanoi avaten silmänsä. — Tänään on minun syntymäpäiväni. Minä tiesin, että sinä tulet. Minä nousen pian.
Näin sanoessaan hän oli taas vaipumaisillaan uneen.
Anna katseli häntä ahnaasti; hän näki kuinka poika oli kasvanut ja muuttunut hänen poissa ollessaan. Hän havaitsi sekä tuttuja että outoja piirteitä noissa paljaissa, kovin isoiksi kasvaneissa jaloissa, jotka pistivät esiin peitteen alta, noissa laihtuneissa poskissa ja noissa lyhyiksi leikatuissa niskakiharoissa, joita hän niin usein oli suudellut. Hän tunnusteli kaikkia noita kohtia eikä voinut puhua: kyyneleet ahdistivat häntä.
— Mitä sinä itket, äiti? sanoi Serjozha havahtuen kokonaan. — Äiti, mitä sinä itket? huudahti hän surkealla äänellä.
— Enhän minä enää itkekään… Minä itkin ilosta. Kun en ole niin pitkään aikaan nähnyt sinua. Enhän minä enää, enhän minä, hän sanoi niellen kyyneliään ja kääntäen kasvonsa pois. — No, etkö nouse jo pukeutumaan? hän lisäsi hetken kuluttua hieman toinnuttuaan ja istuutui pojan kädestä irti päästämättä vuoteen vieressä olevalle tuolille, johon Serjozhan vaatteet oli asetettu.
— Kuka on auttanut sinua pukeutumisessa, kun minä olen ollut poissa? Kuinka sinä olet… hän koetti aloittaa luontevasti ja iloisesti, mutta ei osannut, ja käänsi taas päänsä pois.
— Minä en enää peseydy kylmällä vedellä: isä kielsi. Ai niin, Vasili Lukitshiahan sinä et ole vielä nähnyt? Hän tulee kohta. Sinäpä istut minun vaatteideni päällä!
Ja Serjozha remahti nauramaan. Anna katsoi häneen ja hymyili jälleen.
— Äiti, rakas, kulta äiti! huudahti Serjozha heittäytyen taas äitinsä syliin ja syleillen häntä. Oli kuin hän vasta äidin hymyn nähdessään olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. — Mitä tämä tekee päässä? sanoi Serjozha ottaen häneltä hatun pois. Ja ikään kuin nähden hänet nyt uudelleen, kun hattu oli poissa, heittäytyi hän taas syleilemään äitiään.
— Mutta mitä sinä olet ajatellut minusta? Etkö luullut, että minä olen kuollut?
— En ikinä uskonut sitä.
— Etkö uskonut, rakkaani?
— Minä tiesin, minä tiesin! Serjozha toisti mielilausettaan. Hän tarttui äitinsä käteen, joka hyväili hänen tukkaansa, painoi sen kämmenellään suutaan vasten ja alkoi suukotella sitä.
Sillä välin Vasili Lukitsh oli aikonut tulla Serjozhan huoneeseen ymmärtämättä alkuun, kuka vieras nainen siellä oli, kunnes oli kuulemastaan keskustelusta huomannut, että tämä olikin se samainen äiti, joka oli jättänyt miehensä ja jota hän ei myöhemmin taloon tulleena tuntenut. Vasili Lukitsh ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä, oliko mentävä huoneeseen vai eikö ja oliko asiasta ilmoitettava Aleksei Aleksandrovitshille. Pääteltyään viimein, että hänen velvollisuutensa oli pitää huolta Serjozhan nousemisesta määrättyyn aikaan eikä tutkia, kuka hänen luonaan istui, äitikö vai joku muu, hän päätti toimia sen mukaan, pukeutui valmiiksi, astui ovelle ja avasi sen.
Mutta äidin ja pojan hyväilyt, heidän ääntensä sointi ja se, mitä he puhuivat, — kaikki tämä pakotti hänet peruuttamaan aikeensa. Hän pudisti päätään, huoahti ja sulki oven. "Odotan vielä kymmenen minuuttia", hän päätti itsekseen rykäisten pari kertaa ja pyyhkäisten kyyneleet silmistään.
Talon palvelusväki oli samaan aikaan suuren jännityksen vallassa. Kaikki olivat saaneet tietää, että rouva oli tullut ja että Kapitonitsh oli päästänyt hänet sisään ja että hän nyt oli lastenkamarissa. Kaikki tiesivät myös, että herra itse pistäytyi joka aamu ennen yhdeksää poikansa luona, ja he ymmärsivät, ettei puolisoiden kohtaaminen käynyt mitenkään päinsä ja että se oli saatava estetyksi. Kornei, kamaripalvelija, oli käynyt ovenvartijalta utelemassa, kuinka rouva oli päässyt sisään, ja ryhtynyt nuhtelemaan Kapitonitshia kuultuaan, että ukko oli ottanut hänet vastaan ja päästänyt sisään. Ovenvartija oli itsepintaisesti vaiti, mutta kun Kornei sanoi, että sellaisesta teosta tämä ansaitsi lähtöpassit talosta, Kapitonitsh kiepsahti hänen eteensä ja sanoi huitoen käsiään hänen nenänsä edessä:
— Sinäkö et muka olisi päästänyt! Kymmenen vuotta olet ihmistä palvellut etkä pahaa sanaa häneltä kuullut ja sinä menisit muka ja sanoisit hänelle: tehkää hyvin ja menkää matkoihinne. Hyvä on! Olet sinäkin diplomaatti! Katso vain itse, ettet varastele herrasi tavaroita ja käytä hänen turkkiaan.
— Hyh, sotamies! sanoi Kornei halveksivasti ja kääntyi ovestatulevan hoitajamummon puoleen. — Onkos tämä nyt laitaa, MarfaJefimovna, kun menee ja päästää sisään sanomatta kenellekään. AlekseiAleksandrovitsh tulee tuossa paikassa itse lastenkamariin.
— No jo nyt jotakin! päivitteli hoitaja. — Koettaisitte, Kornei Vasiljevitsh jollain tavoin estellä sitä herraa, niin minä juoksen sillaikaa rouvan luo ja houkuttelen pois. Jo nyt jotakin!
Kun hoitajamummo tuli lastenkamariin, Serjozha kertoi paraikaa äidilleen, miten Nadenka ja hän olivat kaatuneet mäkeä laskiessaan ja menneet kolme kerta ympäri. Anna kuunteli hänen äänensä sointia, näki hänen kasvonsa ja ilmeiden väreilyn ja tunsi hänen kätensä hyväilyn, mutta ei ymmärtänyt, mitä hän puhui. Täytyi pian lähteä, täytyi pian jättää hänet — tämä oli ainoa asia, jota hän kykeni ajattelemaan. Hän oli kuullut Vasili Lukitshin käyvän ovella ja rykivän ja kuuli nyt hoitajamummon lähenevät askeleet, mutta istui kuin kivettyneenä, voimatta sanoa mitään tai nousta paikaltaan.
— Rouva, kultarouvaseni! hoitaja sanoi tullen Annan luo ja suudellen hänen käsiään ja olkapäitään. — Kylläpä Luoja soi pojalle iloa syntymäpäiväksi. Ette ole muuttunutkaan yhtään!
— Voi, rakas ystävä, minä en tiennyt, että te olette vielä talossa,Anna sanoi hetkeksi tointuen.
— Enhän minä enää olekaan, asun tyttäreni luona, tulin vain nuorta herraa onnittelemaan, Anna Arkadjevna, rouvakulta.
Hoitajamummo heltyi äkkiä itkemään ja alkoi taas suudella Annan kättä.
Silmät ja kasvot ilosta loistaen Serjozha tömisteli tukevia paljaita jalkojaan mattoa. Hän piteli toisella kädellään kiinni äidistä, toisella hoitajasta. Rakkaan hoitajamummon hellyys äitiä kohtaan sai hänet ihastuksen valtaan.
— Äiti! Hän käy usein luonani ja aina kun tulee… alkoi hän, mutta pysähtyi huomatessaan, että hoitaja kuiskasi jotain äidille ja että äiti näytti siitä pelästyvän ja olevan ikään kuin häpeissään, mikä ei ollenkaan sopinut äidille.
Anna siirtyi lähemmäksi poikaansa.
— Rakkaani! hän sanoi.
Hän ei voinut sanoa hyvästi, mutta hänen kasvojensa ilme sanoi sen ja Serjozha ymmärsi. — Rakas, rakas Pullukkani! hän käytti pojasta tämän varhaislapsuuden lempinimeä, — ethän sinä unohda minua, poikaseni, ethän? Sinun… mutta enempää hän ei voinut sanoa.
Niin paljon kuin Anna jälkeenpäin olisi keksinytkin sanoja, joita olisi voinut Serjozhalle sanoa, ei hän nyt osannut eikä voinut sanoa mitään. Mutta Serjozha ymmärsi kaiken, mitä äiti tahtoi hänelle sanoa. Hän ymmärsi, että äiti oli onneton ja rakasti häntä. Hän ymmärsi senkin, mitä hoitaja kuiskasi. Hän oli kuullut sanat "aina ennen yhdeksää" ja ymmärtänyt, että ne tarkoittivat isää ja että äidin ei sopinut tavata häntä. Sitä hän vain ei käsittänyt, miksi äiti näytti olevan niin peloissaan ja ikään kuin häpeissään… Eihän äiti ollut tehnyt mitään pahaa ja kuitenkin hän pelkäsi ja häpesi jotain. Hän aikoi tehdä kysymyksen, joka olisi selvittänyt hänen epätietoisuutensa, mutta ei uskaltanut: hän näki, että äiti kärsi, ja hänen oli tätä kovin sääli. Hän painautui hiljaa äitiään vasten ja sanoi kuiskaten:
— Älä mene vielä. Ei hän vielä tule.
Anna työnsi hänet hiukan kauemmaksi luotaan nähdäkseen, ajatteliko hän mitä sanoi, ja huomasi pojan kasvojen pelokkaasta ilmeestä, että hän tosiaankin tarkoitti isää ja aivan kuin kysyi äidiltä, mitä hänen piti isästä ajatella.
— Serjozha, kultaseni, sanoi Anna, — rakasta häntä, hän on parempi kuin minä, minä olen tehnyt hänelle väärin. Kun sinä tulet suureksi, niin huomaat sen kyllä itsekin.
— Sinua parempaa ei ole ketään! Serjozha kiljahti epätoivoissaan, kyyneleet silmissä Hän tarttui äitiään hartioista ja likisti hänet kaikin voimin, kädet ponnistuksesta vapisten, itseään vasten.
— Sydänkäpyseni, oma pienokaiseni! soperteli Anna ja puhkesi samanlaiseen vienoon lapsenitkuun kuin poikakin.
Samassa avautui ovi, ja Vasili Lukitsh astui sisään. Toisen oven takaa alkoi kuulua askelia; hoitaja kuiskasi säikähtyneenä "tulee" ja antoi Annalle hatun.
Serjozha heittäytyi vuoteelleen, painoi kasvot käsiään vasten ja itki ääneensä. Anna veti hetkeksi kädet pois, suuteli vielä kerran hänen märkiä kasvojaan ja lähti nopeasti poistuakseen huoneesta. Aleksei Aleksandrovitsh tuli häntä vastaan. Huomatessaan Annan hän pysähtyi ja painoi päänsä alas.
Vaikka Anna olikin vastikään sanonut, että hänen miehensä oli parempi kuin hän, jo ensimmäinen nopea silmäys, jonka hän loi mieheensä ja joka tavoitti heti koko tämän olemuksen pienimmätkin yksityiskohdat, herätti hänessä entisen inhon- ja vihantunteen, johon liittyi vielä kateus pojan omistamisesta. Hän veti nopeasti harson silmilleen ja kiiruhti miltei juoksujalkaa ulos huoneesta.
Hän ei ollut lainkaan ehtinyt ottaa esiin tuomisiaan, ja niin sai hän viedä takaisin kotiinsa ne leikkikalut, jotka oli suuri rakkaus ja suru sydämessään eilen kaupasta valinnut.