Talo oli suuri ja vanhanaikainen, ja vaikka Levin asuikin yksin, piti hän lämpimänä ja käytössään koko taloa. Hän tiesi sen olevan tyhmää, jopa väärinkin ja vastoin hänen uusia suunnitelmiaan, mutta tämä talo oli hänen koko maailmansa. Se oli maailma, jossa hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet ja kuolleet. He olivat eläneet sitä elämää, joka Levinistä tuntui kaiken täydellisyyden ihanteelta ja jonka hän haaveili kerran uudistavansa vaimonsa ja perheensä kanssa.
Levin ei juurikaan muistanut äitivainajaansa. Etäinen käsitys äidistä oli Levinille pyhä muisto, ja hän kuvitteli tulevan vaimonsa äitivainajansa kaltaisen ihanan ja pyhän naisihanteen toisinnoksi.
Rakkautta naiseen hän ei voinut mitenkään kuvitella ilman avioliittoa, ja hän kuvitteli ensin mielessään perheen ja sitten vasta naisen, joka antaisi hänelle sen. Hänen käsityksensä naimisiinmenosta erosi siten suuresti hänen useimpien tuttaviensa käsityskannasta, jonka mukaan avioliiton solmiminen oli eräs inhimillisen yhteiselämän monista tehtävistä. Levinille se oli ollut elämän pääkysymys, josta riippui koko elämän onni. Ja nyt oli hänen luovuttava siitä.
Kun hän oli mennyt pieneen vierassaliin, jossa hän aina joi teensä, ja istuutunut kirja kädessä nojatuoliinsa, ja kun Agafja Mihailovna oli tuonut hänelle teetä sanoen tapansa mukaan: "Jos istuisin vähän minäkin", ja istuutunut tuolille ikkunan ääreen, tunsi Levin ihmeekseen, ettei hän vielä ollutkaan lopullisesti jättänyt haaveitaan ja että hän ei voinut elää ilman niitä. Samanko vai toisen kanssa, mutta kerran se sittenkin tapahtuisi. Hän luki kirjaa ja mietti lukemaansa, pysähdellen väliin kuuntelemaan kaiken aikaa lavertelevaa Agafja Mihailovnaa, ja hänen kuvitelmiinsa kohosi sekalaisia kuvia talous- ja tulevasta perhe-elämästä. Hän tunsi, että hänen sielunsa pohjalla jotain vakaantui, tyyntyi ja asettui pikkuhiljaa sijoilleen.
Hän kuunteli Agafja Mihailovnan juttelua siitä, miten Prohor-lurjus juopotteli lakkaamatta Leviniltä hevosen ostoon saamillaan rahoilla ja oli piessyt vaimonsa henkitoreisiin. Hän kuunteli ja luki kirjaa ja mietti sen herättämien ajatusten kulkua. Kirja oli Tyndallin teos lämmönsäteilystä. Hän muisti arvostelleensa Tyndallia, joka oli liiankin tyytyväinen kokeidensa näppäryyteen ja jolta puuttui filosofista katsomusta. Ja yhtäkkiä nousi mieleen iloinen ajatus: "Kahden vuoden perästä minun karjassani on kaksi hollantilaislehmää ja Paava itse luultavasti vielä elossa; kahdentoista Berkutin tyttären jonoon kun pistää loppukaneetiksi nuo kolme, niin kelpaa katsella!" Hän tarttui taas kirjaansa. "No hyvä, sähkö ja lämpö ovat siis yhtä ja samaa; mutta saako yhtälössä kysymyksen ratkaisemiseksi asettaa toisen suureen toisen sijaan? Ei. Entä sitten? Tunteehan kaikkien luonnonvoimien keskinäisen yhteyden jo vaistomaisesti… On hauskaa, kun Paavan vasikasta kasvaa punaisenkirjava lehmä, entäs koko karja, kun siihen pannaan jatkoksi ne kolme!… Siitä tulee mainio! Menen vaimon ja vieraiden kanssa karjaa vastaan… Vaimo sanoo: me olemme Kostjan kanssa hoitaneet tuota vasikkaa kuin lasta ikään. Miten se voi tuottaa teille niin suurta huvia? sanoo vieras. Kaikki mikä huvittaa miestäni, huvittaa myös minua. Mutta kuka vaimo on?" Ja hän muisti mitä Moskovassa oli tapahtunut… "Niin, minkä sille voi?… Ei ole minun syyni. Mutta tästä lähtien kaikki sujuu toisin. On turhaa puhetta, ettei elämä muka anna mahdollisuuksia, että menneisyys panee vastaan. Täytyy ponnistella elääkseen paremmin, paljon paremmin…" Hän kohotti päätään ja vaipui mietteisiinsä. Vanha Laska, joka ei vielä ollut ehtinyt sulattaa hänen saapumisensa iloa, vaan oli juoksennellut pihalla hiukan haukahdellakseen, tuli isäntänsä luo häntä heiluen ja ulkoilman tuoksun mukanaan tuoden, pisti valittavasti vikisten päänsä hänen kätensä alle ja kerjäsi hänen hyväilyään.
— Ei puutu kuin sanat, sanoi Agafja Mihailovna, — vaikka onkin vain koira… Ymmärtääpä sekin, että isäntä on tullut kotiin ja on ikävissään.
— Miten niin ikävissään?
— Niin kuin en minä näkisi, herra kulta? Jo on tässä aikakin tuntea herrasväet! Kun olen lapsesta asti herrasväissä ollut. Ei hätää, hyvä herra. Kun vain on terveyttä ja omatunto puhdas.
Levin katsoi kiinteästi häneen ihmetellen, miten Agafja Mihailovna saattoi ymmärtää hänen ajatuksensa.
— Tuon kai lisää teetä? sanoi Agafja Mihailovna, otti kupin ja meni. Laska puski yhä päätään Levinin kättä vasten. Kun hän silitteli sitä hieman, koira käpertyi heti keräksi hänen jalkojensa juureen ja painoi päänsä esiin pistävän takajalan päälle. Merkiksi siitä, että nyt oli kaikki hyvin ja onnellisesti, se raotti hiukan suutaan, maiskautti huuliaan ja saatuaan tahmeat huulensa mukavammin vanhojen hampaitten ympärille vaipui hiljaiseen, autuaaseen lepoon. Levin seurasi tarkkaavasti tuota sen viimeistä liikettä.
— Niin, sitä minäkin! hän sanoi itsekseen, — niin, sitä minäkin. Ei hätää… Kaikki on hyvin.
Tanssiaisten jälkeen varhain aamulla Anna Arkadjevna lähetti miehelleen sähkösanoman, jossa ilmoitti lähtevänsä Moskovasta samana päivänä.
— Ei, minun täytyy, on pakko lähteä, selitti hän kälylleen muuttuneita aikeitaan sellaisella äänensävyllä, kuin hän olisi vastikään muistanut lukemattoman joukon kiireellisiä asioita; — ei, parasta lähteä tänään!
Stepan Arkadjevitsh ei syönyt päivällistä kotona, vaan lupasi tulla saattamaan sisartaan seitsemän aikaan.
Kitty ei myöskään saapunut, vaan lähetti sanan, että hänen päätään kivisti. Dolly ja Anna söivät yksin lasten ja englantilaisneidin kanssa. Mahtoiko johtua siitä, että lasten mieli on epävakaa, vaiko siitä, että he suuressa herkkyydessään tunsivat Annan tänään olevan aivan toisenlainen kuin silloin, kun he olivat ihastuneet häneen, ja ettei tämä enää ajatellut heitä, — joka tapauksessa he olivat lakanneet leikkimästä tätinsä kanssa ja rakastamasta häntä, eikä heitä näyttänyt ollenkaan liikuttavan hänen lähtönsä. Koko aamupäivän Anna oli tehnyt matkavalmisteluja. Hän oli kirjoitellut kirjelappuja Moskovan-tuttavilleen, merkinnyt muistiin laskujaan ja järjestellyt kokoon tavaroitaan. Ylipäätään Dollystä oli näyttänyt, ettei Anna ollut rauhallisella tuulella, vaan sellaisen huolestuneen mielialan vallassa, jonka Dolly hyvin tunsi omasta kokemuksestaan ja joka ei tullut ilman syytä, vaan jonka alla useimmiten piili tyytymättömyys itseensä. Päivällisen jälkeen Anna lähti vaihtamaan pukua huoneeseensa, ja Dolly meni hänen jäljessään.
— Kuinka sinä olet tänään niin kummallinen? Dolly sanoi hänelle.
— Minä? Olenko sinun mielestäsi? Minä en ole kummallinen, vaan paha. Minulla on sellaisia tuulia. Tekee koko ajan mieli itkeä. Se on hyvin tyhmää, mutta meneehän se ohi, Anna sanoi kiireesti ja kumartui punastuen pienen matkalaukkunsa puoleen pannakseen siihen yömyssynsä ja batistiset nenäliinansa. Hänen silmänsä loistivat erikoisesti ja helmeilivät kaiken aikaa kyynelissä. — Oli niin vaikeaa lähteä Pietarista, ja nyt ei taas tekisi mieli lähteä täältä.
— Sinä tulit ja teit hyvän työn, Dolly sanoi tarkkaavasti tähyten häneen.
Anna katsahti häneen kyynelistä kostein silmin.
— Älä sano niin, Dolly. Minä en ole tehnyt mitään enkä ole voinut tehdä. Minä ihmettelen usein, miksi ihmiset ovat päättäneet pilata minut. Mitä minä olen tehnyt ja mitä voinut tehdä? Sinun sydämessäsi oli tarpeeksi paljon anteeksi antavaa rakkautta…
— Ilman sinua olisi käynyt herra ties kuinka! Miten onnellinen sinä olet, Anna, Dolly sanoi. — Sinun sielussasi on kaikki selkeää ja hyvää.
— Jokaisella on sielussaan omat skeletoninsa, kuten englantilaiset sanovat.
— Mikä skeleton sinulla sitten olisi? Sinussa on kaikki kirkasta.
— On minulla! väitti Anna, ja yhtäkkiä, kyynelten jälkeen, nousi ovela hymy hänen huulilleen.
— No, se on ennemminkin lystikäs tuo sinun skeletonisi kuin synkkä,Dolly sanoi hymyillen.
— Ei ole, synkkä se on. Tiedätkö, miksi minä lähden tänään enkä huomenna? Tunnustan sinulle sen asian, joka minua painaa, Anna sanoi heittäytyen päättävästi nojalleen tuolin selustaa vasten ja katsoen Dollyä suoraan silmiin.
Ja Dolly huomasi ihmeekseen Annan punastuneen aina korvia ja kaulalla kiemurtelevia mustia kiharoita myöten.
— Niin, jatkoi Anna. — Tiedätkö, miksi Kitty ei tullut tänne päivälliselle? Siksi, että hän on mustasukkainen minulle. Minä turmelin… olin syynä siihen, että nämä tanssiaiset tuottivat hänelle ilon sijasta vain tuskaa. Mutta totta puhuen en minä ole syypää, tai kenties hiukan, hän sanoi venyttäen ohuella äänellä sanaa "hiukan".
— Miten sinä sanoit tuon Stivan tapaan, Dolly sanoi nauraen. Anna loukkaantui.
— Oi ei, oi ei! Minä en ole Stiva, hän sanoi synkän näköisenä. —Siksi juuri puhun sinulle, etten tahdo hetkeäkään epäillä itseäni,Anna sanoi.
Mutta heti nämä sanat sanoessaan hän tunsi hän ne vääriksi; hän ei ainoastaan epäillyt itseään, vaan tunsi jopa omituista kuohuntaa ajatellessaan Vronskia ja tiesi lähtevänsä aikaisemmin kuin oli aikonut juuri siksi, ettei enää tapaisi häntä.
— Niin, Stiva kertoi minulle, että sinä tanssit masurkkaa hänen kanssaan ja että hän…
— Sinä et voi kuvitella, miten hassusti kaikki sattui. Minun kun piti olla vain puhemiehenä, ja syntyikin aivan muuta. Kenties minä vastoin tahtoani…
Hän punastui ja vaikeni.
— Oo, ne tuntevat sen heti! Dolly sanoi.
— Mutta minä olisin aivan epätoivoissani, jos siinä olisi ollut jotain vakavampaa hänen puoleltaan, ehätti Anna, — ja minä olen varma siitä, että se kaikki unohtuu ja Kitty lakkaa vihaamasta minua.
— Muuten en minä, Anna hyvä, totta puhuen juurikaan toivoisi Kittylle tuota avioliittoa. Parempi olisikin ero, jos hän, Vronski, kerran saattoi rakastua sinuun yhtenä päivänä.
— Oh, hyvä Jumala, se oli niin tyhmää! Anna sanoi, ja kirkas mielihyvän puna kohosi hänen kasvoilleen, kuin hän kuuli miettimänsä ajatuksen sanoiksi lausuttuna. — Matkustan nyt pois tehtyäni vihamiehekseni Kittyn, johon olin niin kiintynyt. Oi, miten suloinen hän on! Lupaathan sinä korjata asia, Dolly? Eikö niin?
Dolly saattoi tuskin pidättää hymyään. Hän piti paljon Annasta, mutta hänestä tuntui hyvältä nähdä tälläkin olevan heikkouksia.
— Vihamieheksesi? Se on mahdotonta.
— Olisin niin suonut, että te kaikki olisitte pitäneet minusta, niin kuin minä pidän teistä; ja nyt olen yhä enemmän kiintynyt teihin, Anna sanoi kyynelsilmin. — Voi, miten tyhmä minä tänään olen.
Hän pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan ja alkoi pukeutua.
Juuri ennen hänen lähtöään saapui myöhästynyt Stepan Arkadjevitsh kasvot punaisina ja iloisina ja viinille ja sikarille tuoksahtaen.
Annan tunteellisuus tarttui Dollyynkin, ja syleillessään kälyään viimeisen kerran tämä kuiskasi:
— Muista Anna, minä en koskaan unohda, mitä sinä minulle teit. Ja muista, että minä olen rakastanut ja tulen aina rakastamaan sinua parhaimpana ystävänäni!
— Minä en ymmärrä mistä hyvästä, Anna sanoi suudellen häntä ja koettaen salata kyynelensä.
— Sinä ymmärsit minua ja ymmärrät nytkin. Jää hyvästi, rakas ystäväni!
"No nyt se on kaikki ohi, luojan kiitos!" oli ensimmäinen Anna Arkadjevnan mieleen tullut ajatus, kun hän viimeisen kerran oli hyvästellyt veljeään, joka kolmanteen soittoon saakka oli seissyt vaununkäytävässä sulkien tien. Hän istuutui sohvalleen, rinnan Annuskansa kanssa, ja katseli ympärilleen makuuvaunun hämärässä. "Luojan kiitos, huomenna näen Serjozhan ja Aleksei Aleksandrovitshin ja elämäni lähtee kulkemaan vanhaa, hyvää, tuttua latuaan."
Samaisen, koko päivän kestäneen huolestuneen mielialan vallassa hän ryhtyi mielihyvin ja huolella laittamaan itseään matkakuntoon. Pienillä näppärillä käsillään hän avasi ja sulki punaisen laukun, otti esiin matkatyynyn, asetti sen polvilleen, kietoi jalkansa huolellisesti villaliinaan ja asettui rauhassa istumaan. Muuan sairas rouva paneutui jo nukkumaan. Kaksi muuta vallasnaista alkoi puhella Annan kanssa, ja eräs lihava vanha rouva kääri jalkojaan saaliin ja moitiskeli lämmitystä. Anna vastasi muutamin sanoin naisten kysymyksiin, mutta ei tuntenut halua enempään keskusteluun, vaan pyysi Annuskaa ottamaan esiin matkalyhdyn, kiinnitti sen kaiteeseen ja otti käsilaukustaan paperiveitsen ja englantilaisen romaanin. Aluksi lukeminen ei huvittanut häntä. Ensin häiritsi touhu ja kävely; sitten kun juna oli päässyt vauhtiin, ei voinut olla kuulostelematta ääniä; sen jälkeen hänen huomionsa kiinnittyi lumeen, joka pieksi vasemmanpuoleista ikkunaa ja takertui ruutuun kiinni, ja pakkastamineissa ohi kulkevaan, toiselta puolen lumettuneeseen junailijaan sekä keskusteluihin siitä, miten hirveä tuisku paraikaa oli ulkona. Sitten jatkui yhä yhtä ja samaa: sama tärinä kolahduksineen, sama lumiryöppy ikkunan takana, samat nopeat lämmön vaihtelut kuumasta kylmään ja taas äänet, ja Anna alkoi lukea ja käsittää mitä luki. Annuska jo torkkui punainen matkalaukku polvillaan, hansikkaat suurissa käsissään, reikä toisen käden hansikkaassa. Anna Arkadjevna luki ja käsitti lukemansa, mutta lukeminen tai oikeammin toisten ihmisten elämänkuvien seuraaminen ei miellyttänyt häntä. Hänessä oli itsessään liian suuri elämänhalu. Jos hän luki, miten romaanin sankaritar hoiti sairasta, hänen teki heti mieli kävellä kuulumattomin askelin sairaan kamariin, jos hän luki, miten parlamentin jäsen piti puhetta tai miten lady Mary ratsasti metsästyskoiraparven jäljessä ja ärsytti kälyään ja hämmästytti kaikkia rohkeudellaan, hän halusi itse tehdä samoin. Mutta mitään ei voinut tehdä, ja sileää paperiveistä pienillä käsillään hypistellen hän koetti lukea edelleen.
Romaanin sankari oli jo saavuttamaisillaan englantilaisen onnensa, paronin arvon ja maatilan, ja Anna toivoi jo pääsevänsä hänen kanssaan maatilalle, kun hän yhtäkkiä tunsi, että romaanin sankaria varmaankin hävetti, ja häntä itseään hävetti samoin. Mutta mikä häntä hävetti? "Mikä kumma minua hävettää?" kysyi hän itseltään loukkaantumisen sekaisen ihmetyksen vallassa. Hän jätti kirjan ja heittäytyi nojalleen istuimensa pehmeää selustaa vasten, puristaen lujasti molemmin käsin paperiveistä. Ei ollut mitään häpeän syytä. Hän kävi läpi kaikki Moskovan-muistonsa. Kaikki olivat hyviä ja mieluisia. Hän muisti tanssiaiset, muisti Vronskin ja hänen rakastuneet, nöyrät kasvonsa, muisti koko suhtautumisensa tähän eikä löytänyt mitään häpeällistä. Ja kuitenkin kasvoi häpeän tunne juuri sillä kohtaa, aivan kuin jokin sisäinen ääni olisi juuri siinä kohden, muistelojen saapuessa Vronskiin, kuiskannut: "Lämmittää, kuumentaa, polttaa." "Entä sitten?" hän sanoi itselleen päättävästi ja korjasi asentoaan. — "Mitä se sitten oli? Enhän vähääkään pelkää kajota siihen! No niin, no? Voisiko minun ja tuon upseerinulikan välillä nyt tai koskaan olla muuta suhdetta kuin tavallisten tuttavien?" Hän naurahti halveksivasti ja tarttui jälleen kirjaansa; mutta nyt hän ei enää ollenkaan käsittänyt mitä luki. Hän veteli paperiveitsellä ikkunaruutua pitkin ja painoi sitten sen sileän ja kylmän pinnan poskeaan vasten ja oli vähällä nauraa ääneen ilosta, joka yhtäkkiä ilman syytä oli vallannut hänet. Hän tunsi, että hänen hermonsa jännittyivät kuin soittimen kielet yhä kireämmälle ja kireämmälle joidenkin nappuloiden ympäri kiertyessään. Hän tunsi silmiensä aukenevan yhä suuremmiksi, sormiensa ja varpaittensa liikahtelevan hermostuneesti ja henkeään ahdistavan, ja hän huomasi kaikkien kuvien ja äänien käyvän hämmästyttävän selviksi vaunun häilähtelevässä hämärässä. Hänet valtasi tuon tuostakin epätietoisuus siitä, kulkiko vaunu eteenpäin vaiko taaksepäin vai seisoiko se kokonaan. Annuskako se oli hänen vieressään vai joku vieras? "Mitä tuolla sohvankaiteella lojuu, turkkiko vai jokin eläin? Ja onko varma, että minä itse olen tässä, minä eikä kukaan muu?" Häntä kammotti antautua tuon turtumuksen valtaan. Mutta jokin voima vietteli häntä siihen, ja hän saattoi mielensä mukaan joko antautua tai pidättyä. Hän nousi havahtuakseen, heitti pois matkaliinan ja riisui vaipan kappansa päältä. Hetkeksi hän tointui ja käsitti, että laiha talonpoika pitkässä nankin-päällystakissa, josta puuttui nappi, oli lämmittäjä, joka katsoi lämpömittaria, ja että tuuli ja lumi oli ryöpsähtänyt sisään tämän tullessa ovesta; mutta sen jälkeen meni taas kaikki sekaisin… Tuo pitkäselkäinen talonpoika ryhtyi järsimään jotain seinästä: vanha rouva alkoi venytellä jalkojaan koko vaunun yli ja täytti sen mustalla pilvellä; sitten alkoi ritistä ja ryskää hirveästi, kuin olisi revitty jotain palasiksi; sitten punainen tuli häikäisi silmät ja seinä peitti kaiken alleen. Anna tunsi vajonneensa syvyyteen. Mutta mikään ei ollut hirveää, päinvastoin, kaikki tuntui hauskalta. Vaatteisiin kääriytyneen, lumisen miehen ääni huusi jotain hänen korvansa juuressa. Hän nousi pystyyn ja tointui turtumuksestaan; hän käsitti, että oli tultu asemalle ja että tuo mies oli junailija. Hän pyysi Annuskaa antamaan hänelle takaisin vaipan ja liinan, puki ne ylleen ja lähti ovea kohti.
— Ulosko suvaitsette? — kysyi Annuska.
— Niin, tahdon vähän raitista ilmaa. Täällä on niin kuuma.
Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä hauskalta. Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisikin vain odottanut häntä: se vihelsi iloisesti aikoen temmata hänet syliinsä ja kiidättää pois, mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon ja pidellen toisella liinaansa laskeutui asemasillalle ja meni vaunun taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla vaunujen suojassa oli tyynempää. Nautinnolla, täysin rinnoin, hän hengitti lumista pakkasilmaa ja katseli vaunun viereltä asemasiltaa ja valaistua asemaa.
Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja vihelteli vaununpyörien välissä pyyhältäen aseman nurkan takaa. Vaunut, pylväät, ihmiset, kaikki mitä näkyi, oli toiselta puolen lumen peitossa ja lumeentui yhä enemmän. Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. Siitä huolimatta juoksenteli muutamia miehiä narahtelevalla asemasillalla iloisesti puhellen ja suurta ovea yhtenään avaten ja sulkien. Kumartunut ihmishahmo livahti Annan jalkojen ohi, ja kuului vasaraniskuja rautaa vasten. "Tee ilmoitus!" kajahti kiukkuinen ääni toiselta puolen myllertävästä pimeydestä. "Tänne, olkaa hyvä! N:o 28!" huusivat eri äänet ja lumisia miehiä juoksi pitkin siltaa. Pari hevosmiestä, hehkuvat savukkeet suussa, kulki hänen ohitseen. Hän hengitti vielä kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoon ja mennäkseen sisään, kun sotilastakkinen mies tuli aivan hänen viereensä ja peitti häneltä lyhdyn häilähtelevän valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi heti Vronskin kasvot.
Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi, eikö Anna tarvitsisi mitään, jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna ei vastannut, vaan katsoi mieheen kauan ja kiinteästi, ja vaikkakin Vronski seisoi varjossa, hän luuli erottavansa tämän kasvojen ja silmien ilmeen. Hän näki taaskin saman kunnioittavan ihastuksen ilmeen, joka oli niin voimakkaasti vaikuttanut häneen eilen. Hän oli viime päivinä ja vielä aivan vastikään useat kerrat vakuuttanut itselleen, että Vronski oli hänelle vain eräs noita satoja iäti samanlaisia, kaikkialla tavattavia nuoria miehiä, ja ettei hän ikinä antaisi itsensä edes ajatella tätä. Mutta nyt, kohtaamisen ensi hetkellä, hänet valtasi riemukkaan ylpeyden tunne. Hänen ei tarvinnut kysyä, miksi mies oli täällä. Hän tiesi sen yhtä varmasti kuin jos mies olisi sanonut, että hän oli täällä ollakseen siellä missä Annakin.
— Minä en tiennyt teidän olevan matkalla. Mitä varten te matkustatte? kysyi Anna laskien alas kätensä, jolla oli tarttunut tankoon. Ja peittelemätön ilo ja eloisuus loisti hänen kasvoistaan.
— Mitäkö varten matkustan? toisti Vronski katsoen Annaa suoraan silmiin. — Te tiedätte, että minä matkustan siksi, että saisin olla siellä missä tekin, hän sanoi, — muuta en voi.
Ja samassa tuuli ikään kuin esteensä voittaen ravisti lumen vaunujen katoilta, rämisytti jotain irtaantunutta rautalevyä, ja edestäpäin kuului haikeana ja synkkänä veturin sakea, kiljahtava vihellys. Tuiskun koko kaameus tuntui Annasta nyt vielä entistä ihanammalta. Vronski oli sanonut sen, mitä hänen sydämensä oli halunnut, mutta mitä hän järjellään pelkäsi. Hän ei vastannut mitään, mutta Vronski näki taistelun väreitä hänen kasvoillaan.
— Antakaa minulle anteeksi, jos pahoitin mielenne sanoillani, hän sanoi nöyrästi.
Vronski puhui kohteliaasti ja kunnioittavasti, mutta niin lujasti ja horjumattomasti, ettei Anna pitkään aikaan voinut vastata mitään.
— Te sanoitte sopimattomasti, ja minä pyydän teitä: jos olette hyvä ihminen, niin unohtakaa, mitä sanoitte, niin kuin minäkin unohdan, Anna sanoi viimein.
— En koskaan unohda ainoatakaan sanaanne, en ainoatakaan liikettänne enkä voi…
— Lopettakaa, lopettakaa! Anna huudahti koettaen turhaan saada ankaraa ilmettä kasvoilleen Vronskin katsellessa häntä ahnaasti. Tarttuen kädellään kylmään tankoon Anna nousi vaununportaille ja meni nopeasti vaunun eteiseen. Siihen hän pysähtyi pohtiakseen mielessään, mitä oli tapahtunut. Hän ei muistanut omia sanojaan eikä miehen sanoja, mutta hän tunsi, että tuo hetken keskustelu oli hirvittävästi lähentänyt heitä; ja hän oli siitä sekä pelästyksissään että iloissaan. Seistyään siinä muutaman sekunnin hän meni vaunuun ja istuutui paikalleen. Jännittynyt olo, joka alussa oli vaivannut häntä, uudistui jälleen ja kasvoi niin voimakkaaksi, että hän pelkäsi joka hetki jotain liian kireää katkeavan sisimmässään. Hän ei nukkunut koko yönä. Mutta siinä jännityksessä ja niissä houreissa, jotka täyttivät hänen mielikuvituksensa, ei ollut mitään vastenmielistä eikä synkkää, vaan päinvastoin jotain ilahduttavaa, polttavaa ja kiihottavaa. Aamuyöstä Anna vaipui istuallaan unenhorroksiin, ja kun hän heräsi, oli jo valoisa ja juna läheni Pietaria. Ajatukset kodista, miehestä ja pojasta sekä tämän ja huomispäivän huolet saartoivat hänet heti.
Kun juna oli saapunut Pietariin ja Anna astunut ulos vaunusta, kiinnittyi hänen huomionsa kaikkein ensimmäiseksi hänen oman miehensä kasvoihin. "Voi hyvä Jumala, kuinka hänen korvansa ovat tulleet tuollaisiksi?" hän ajatteli katsellen miehensä kylmää ja edustavaa hahmoa ja varsinkin hänen oudonnäköisiä korviaan, jotka tukivat pyöreän hatun lierejä. Nähtyään Annan tämä tuli häntä vastaan, huulet tavanmukaisessa ivansekaisessa hymyssä ja katsoen suoraan häneen suurilla, väsyneillä silmillään. Jokin epämieluisa tunne kaihersi Annan sydäntä, kun hän kohtasi miehensä itsepintaisen ja väsyneen katseen, ikään kuin hän ei olisi odottanut tapaavansa tätä sellaisena. Erityisesti Annaa kummastutti se omaan itseen kohdistuva tyytymättömyyden tunne, joka häntä vaivasi heidän kohtaamisensa ensi hetkenä. Se oli kotoinen, tuttu tunne ja toi mieleen sen teennäisen mielentilan, jonka vallassa hän tavallisesti oli miehensä seurassa. Mutta hän ei ollut ennen huomannut tuota tunnetta. Nyt hän tajusi sen selvästi ja kipeästi.
— Kuten näet, on sinun hellä miehesi, hellä kuin toisena aviovuonna, palanut halusta saada taas nähdä sinut, sanoi Karenin ohuella äänellään sanoja venyttäen ja sillä äänensävyllä, jolla tavallisesti puhui vaimonsa kanssa, aivan kuin hän olisi tehnyt pilaa jostakin, joka tosiaankin puhui niin.
— Onko Serjozha terve? kysyi Anna.
— Ja tässäkö koko palkka, virkkoi mies, — minun tunteeni tulisuudesta? Terve on, terve…
Vronski ei koettanutkaan nukkua koko tänä yönä. Hän istui pehmeällä sohvallaan tähyten suoraan eteensä ja katsahtaen silloin tällöin tulijoihin ja menijöihin, ja jos hän ennenkin oli kummastuttanut ja kuohuttanut vieraita ihmisiä järkähtämättömän tyynellä ilmeellään, näytti hän nyt vielä tavallista ylpeämmältä ja itsetyytyväisemmältä. Hän katseli ihmisiä aivan kuin elottomia esineitä. Nuori hermostunut piirioikeuden virkamies, joka istui häntä vastapäätä, alkoi vihata häntä tuon ilmeen vuoksi. Nuori mies sytytti savukkeensa hänen edessään, yritti päästä puheisiin hänen kanssaan, vieläpä tönikin häntä antaakseen tuntea, ettei ollut eloton esine, vaan ihminen hänkin, mutta Vronski katseli häneen yhä edelleen kuin hän olisi ollut puuta, niin että nuori mies tunsi kadottavansa itsehillintänsä ja suorastaan irvisteli kamppailussaan ihmisarvonsa pelastamiseksi.
Vronski ei nähnyt ketään eikä mitään. Hän tunsi olevansa kuningas, ei sen tähden, että olisi uskonut tehneensä Annaan vaikutuksen, — hän ei vielä uskonut siihen, — vaan siksi, että se vaikutelma, joka hänellä oli Annasta, antoi hänelle onnea ja ylpeyttä.
Hän ei tiennyt, mitä siitä kaikesta tulisi, eikä hän edes ajatellut sitä. Hän tunsi, että kaikki hänen tähän asti hajallaan olleet voimansa olivat nyt kokoontuneet yhteen ja suuntautuivat pelottavan tarmokkaasti samaa onnekasta päämäärää kohti. Ja hän oli siitä onnellinen. Hän tiesi vain sanoneensa Annalle totuuden: että matkusti sinne minne tämäkin, että koko hänen elämänsä onni ja sen ainoa tarkoitus oli nyt siinä, että sai nähdä ja kuulla häntä. Ja kun hän Bologojen asemalla oli astunut ulos vaunusta mennäkseen juomaan seltterivettä ja nähnyt Annan, oli hän ensi sanoikseen väkisinkin lausunut ajatuksensa julki. Hän oli sanomastaan iloinen, sillä nyt Anna tiesi asian ja ajatteli sitä. Hän ei nukkunut koko yönä. Palattuaan vaunuunsa hän lakkaamatta palautti mieleensä kaikkia niitä tilaisuuksia, joissa oli Annan nähnyt, kaikkia tämän sanoja, ja hänen mielessään liiteli tulevaisuudenkuvia, jotka saivat sydämen vapisemaan.
Kun hän Pietarissa astui ulos vaunusta, tunsi hän itsensä unettoman yön jälkeenkin yhtä virkeäksi ja raikkaaksi kuin kylmän kylvyn jälkeen. Hän pysähtyi vaununsa viereen odottamaan Annan tuloa. "Saan vielä kerran nähdä hänen kävelynsä ja hänen kasvonsa", mietti hän itsekseen, tahtomattaankin hymyillen; "kenties hän sanoo jotain, kääntää päätään, vilkaisee ja hymyileekin". Mutta ennen Annaa Vronski näki hänen miehensä, jota asemapäällikkö kohteliaasti saatteli väkijoukon halki. "Jaaha, niin! Hänen miehensä!" Nyt vasta Vronski käsitti ensimmäisen kerran, että Annan mies oli Annan kanssa yhteenkuuluva henkilö. Vronski oli kyllä tiennyt, että hänellä oli mies, mutta ei ollut uskonut tämän olemassaoloon ja tuli asiasta täysin vakuuttuneeksi vasta nyt, kun näki edessään tuon miehen, hänen päänsä, hartiansa ja jalkansa mustine housuineen, ja varsinkin kun hän huomasi, miten tuo mies varmana omistusoikeudestaan tarttui tyynesti Annan käteen.
Nähdessään Aleksei Aleksandrovitshin pietarilaiseen tyyliin virkeät kasvot ja ankaran itsetietoisen olemuksen, pyöreä hattu päässä ja selkä hiukan kumarassa, Vronski alkoi uskoa hänen olemassaoloonsa ja tunsi samantapaista ilkeää tunnetta kuin janon kiusaama ihminen, joka päästyään lähteen luo tapaa siellä koiran, lampaan tai sian joka on juonut ja sekoittanut veden. Vronskia loukkasi erityisesti Aleksei Aleksandrovitshin kävelytapa, tämä kun käänteli astuessaan koko lantiotaan ja töppöjalkojaan. Vronski katsoi, että vain hänellä oli oikeus rakastaa Annaa. Mutta Anna oli yhä sama kuin ennenkin, ja hänet nähdessään Vronski tunsi nytkin fyysisesti virkistyvänsä ja innostuvansa, ja sielu tulvahti täyteen onnea. Hän käski toisesta luokasta kiiruhtaneen lakeijansa ottaa matkatavarat ja ajaa kotiin ja astui itse Kareninien luo. Hän näki puolisoiden kohtaamisen, ja rakastuneen tarkkanäköisyydellä hän huomasi Annassa vähäisen vierastamisen merkkejä tämän puhuessa miehensä kanssa. "Ei, hän ei rakasta eikä voi rakastaa tuota miestä", päätteli Vronski itsekseen.
Lähestyessään Anna Arkadjevnaa takaapäin hän huomasi ilokseen, että Anna tunsi hänen tulevan ja halusi vilkaista taakseen, mutta nähtyään hänen jo olevan siinä kääntyi taas miehensä puoleen.
— Hyvinkö vietitte yönne? Vronski sanoi kumartaen samalla kertaa hänelle ja hänen miehelleen ja jättäen Aleksei Aleksandrovitshin asiaksi ottaa kumarruksesta osansa ja tuntea hänet tai olla tuntematta, miten tämä itse halusi.
— Kiitos, sangen hyvin, vastasi Anna Arkadjevna.
Hän kasvonsa näyttivät väsyneiltä eikä niissä nyt ollut tuota hymyyn ja silmiin pyrkivää eloisuuden väreilyä. Mutta hänen katsahtaessaan Vronskiin hänen silmissään välähti jotain, ja vaikka välähdys kesti vain silmänräpäyksen, Vronski oli siitä onnellinen. Anna vilkaisi mieheensä nähdäkseen, tunsiko tämä Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh katsoi Vronskiin ikävystyneen näköisenä miettien hajamielisesti, kuka tuo mies oli. Vronskin tyyneys ja itseluottamus kilpistyivät kuin viikate kivistä Aleksei Aleksandrovitshin kylmää itseluottavaisuutta vasten.
— Kreivi Vronski, Anna sanoi.
— Jaaha! Me taidamme olla tuttuja, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh välinpitämättömästi antaen kättä. — Menit äidin kanssa ja tulet pojan kanssa, hän sanoi lausuen joka sanan selvästi, kuin hopearuplaa kilauttaen. — Tulette varmaan virkalomalta? kysyi hän ja odottamatta vastausta kääntyi vaimonsa puoleen, taannoinen pilansävy äänessään: — No vuodatettiinko Moskovassa viljalti eronkyyneliä?
Hän tahtoi antaa Vronskin tuntea, että halusi jäädä yksin, ja käännähtäen häneen päin kosketti hattuaan. Mutta Vronski kääntyi Anna Arkadjevnan puoleen:
— Toivon saavani kunnian käydä luonanne, hän sanoi. AlekseiAleksandrovitsh vilkaisi Vronskiin väsynein silmin.
— Tehkää hyvin, hän sanoi kylmästi, — maanantaisin otamme vastaan vieraita. Päästyään Vronskista eroon hän sanoi vaimolleen: — Kuinka hauskaa, että minulla oli juuri puoli tuntia aikaa, joten saatoin tulla sinua vastaan ja osoittaa sinulle hellyyttäni, jatkoi hän samaan pilailevaan sävyyn.
— Sinä korostat jo liikaa hellyyttäsi, jotta minä oikein ymmärtäisin pitää sitä arvossa, Anna sanoi samaan sävyyn tahtomattaankin kuulostaen takana kulkevan Vronskin askeleita. "Mutta mitä minä siitä?" hän ajatteli ja alkoi kysellä mieheltään, kuinka Serjozha oli viettänyt aikaansa hänen poissa ollessaan.
— Oo, mainiosti! Mariette sanoo, että hän on ollut hyvin kiltti, eikä… minun täytyy pahoittaa mieltäsi… eikä ole ikävöinyt sinua niin kuin miehesi. Mutta kiitos vielä kerran, ystäväni, että lahjoitit minulle päivän. Meidän rakas samovaarimme tulee riemastumaan. (Samovaariksi hän sanoi kuuluisaa kreivitär Lidia Ivanovnaa siitä syystä, että tämä oli aina kuohuksissaan ja kuumeissaan.) Hän on kysellyt sinua. Ja tiedätkö, jos saan antaa neuvon, — menisit jo tänään käymään hänen luonaan. Hänhän ottaa kaikki asiat sydämelleen. Nyt hänellä on kaikkien omien asioittensa lisäksi mielessään Oblonskien saattaminen sopuun.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli Annan miehen ystävä ja keskeinen hahmo siinä pietarilaisessa seurapiiriryhmittymässä, jota lähinnä Annakin miehensä kautta oli.
— Minähän olen kirjoittanut hänelle.
— Mutta hän tahtoo saada selvityksen kaikesta. Käy siellä jollet ole väsynyt, ystäväni. No, Kondrati tuo sinulle vaunut, minä lähden komiteaan. Minun ei siis tarvitse enää olla yksin päivällispöydässä, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jo vakavampaan sävyyn. — Sinä et usko kuinka olen tottunut…
Ja puristaen pitkään vaimonsa kättä hän saattoi vaimon vaunuun, erikoista hymyään hymyillen.
Ensimmäinen ihminen, jonka Anna tapasi kotonaan, oli hänen poikansa.Tämä oli karannut portaikkoon äitiään vastaan kotiopettajattarenkiellosta välittämättä ja huusi hurjan riemukkaana: "Äiti, äiti!"Juostuaan äitinsä luo poika jäi hänen kaulaansa riippumaan.
— Johan minä sanoin teille, että äiti se on! huusi hän opettajatarneidille. — Tiesinhän minä!
Samoin kuin mies, myös poika herätti Annassa aluksi pettymyksen tapaisen tunteen. Hän oli kuvitellut poikansa kauniimmaksi kuin tämä oli. Hänen oli palattava todellisuuteen voidakseen nauttia pojastaan sellaisena kuin tämä oli. Mutta jo sellaisenakin oli poika kovin viehättävä vaaleine kiharoineen, sinisine silmineen ja kireitten sukkien verhoamine täyteläisine, siroine säärineen. Anna tunsi miltei fyysistä nautintoa hänen läheisyydestään ja hyväilyistään ja rauhoittui henkisesti nähdessään hänen suoran, luottavaisen ja rakastavan katseensa ja kuullessaan hänen lapsekkaita kysymyksiään. Anna otti esiin Dollyn lasten lähettämät lahjat ja kertoi pojalleen, millainen Tanja-niminen tyttö Moskovassa oli ja kuinka Tanja osasi lukea ja opettaa muita lapsia.
— Olenko minä sitten häntä huonompi? kysyi Serjozha.
— Minusta paras koko maailmassa.
— Sen tiedän, sanoi Serjozha hymyillen.
Anna ei vielä ollut ehtinyt juoda aamukahviaan, kun ilmoitettiin kreivitär Lidia Ivanovnan tulleen. Kreivitär Lidia Ivanovna oli pitkä, lihava nainen, jolla oli sairaalloisen keltainen ihonväri ja kauniit, mustat, mietteliäät silmät. Anna piti hänestä, mutta näki hänet tänään ikään kuin ensimmäistä kertaa kaikkine puutteinensa.
— No, ystäväni, saatoitteko perille öljypuun lehvän? kysyi kreivitärLidia Ivanovna pian huoneeseen tultuaan.
— Kaikki päättyi hyvin, mutta koko juttu ei ollutkaan niin merkittävä kuin me luulimme, vastasi Anna. — Minun kälyni on yleensä liian päättäväinen.
Mutta kreivitär Lidia Ivanovnalla, jota kiinnostivat kaikki vieraat asiat, oli tapana olla kuuntelematta sitä, mikä häntä kiinnosti; hän keskeytti Annan:
— Niin paljon on surua ja pahaa maailmassa, ja minä olen niin näännyksissä tänään.
— No mitä nyt? kysyi Anna koettaen pidättää hymyään.
— Minä alan väsyä turhaan peitsentaittoon totuuden puolesta ja välistä lamaannun kokonaan. Sisaruksien asia (kysymyksessä oli uskonnollis-isänmaallinen hyväntekeväisyyslaitos) oli jo hyvällä alulla, mutta sen herrasväen kanssa on mahdoton saada mitään aikaan, lisäsi kreivitär Lidia Ivanovna ivansekainen alistuneisuus äänessään. — He tarttuvat aatteeseen, silpovat sen ja pohdiskelevat sitä sitten niin typerästi ja alhaisesti. Pari kolme ihmistä, teidän miehenne niiden joukossa, käsittää asian koko merkityksen, muut vain alentavat sen arvoa. Eilen sain kirjeen Pravdinilta…
Pravdin oli tunnettu ulkomailla asuva panslavisti, ja kreivitär LidiaIvanovna kertoi hänen kirjeensä sisällön.
Sen jälkeen kreivitär kertoi vielä kirkkojen yhdistämispyrkimyksiä kohdanneista hankaluuksista ja vehkeilyistä ja poistui sitten kiireissään, sillä hänen oli vielä samana päivänä oltava erään seuran istunnossa ja slaavilaisessa komiteassa.
"Kaikkihan on niin kuin ennenkin; kuinka minä en ole sitä ennen huomannut?" mietti Anna itsekseen. "Vai oliko hän erityisen hermostunut tänään? Se on todellakin hullua; hänen päämääränään on hyve, hän on olevinaan kristitty, ja kuitenkin hän on aina harmissaan ja hänellä on aina vihamiehiä, ja kaikki vihamiehiä kristillisyyden ja hyveen alalta."
Kreivitär Lidia Ivanovnan jälkeen tuli muuan ystävätär, virastopäällikön rouva, ja kertoi kaikki kaupungin uutiset. Kolmen aikaan hänkin lähti luvaten tulla päivälliselle. Aleksei Aleksandrovitsh oli ministeriössä. Jäätyään yksin Anna käytti päivällistä edeltävän ajan ollen läsnä poikansa aterialla — poika söi erikseen — ja järjestäen tavaransa, lukien kirjoituspöydälle keräytyneet kirjeet ja kortit ja vastaten niihin.
Hänen matkalla tuntemansa aiheeton häpeän tunne ja kiihtymys olivat kokonaan hävinneet. Tutuissa oloissa hän tunsi taas olevansa luja ja nuhteeton.
Hän muisteli ihmetellen eilistä mielentilaansa. "Mitä se oikeastaan oli? Ei mitään. Vronski sanoi tyhmyyden, josta on helppo tehdä loppu, ja minä vastasin niin kuin pitikin. Siitä on tarpeetonta ja mahdotontakin puhua Alekseille. Puhua siitä on samaa kuin tehdä numero tyhjästä." Hän muisti miten oli kertonut miehelleen muutamasta tunnustuksen tapaisesta tunteen ilmaisusta, jonka kohteeksi hän kerran oli Pietarissa joutunut erään miehensä alaisen nuoren virkamiehen taholta, ja miten Aleksei Aleksandrovitsh oli vastannut, että seuramaailmassa jokainen nainen saattoi joutua siihen asemaan, mutta että hän luotti täydellisesti vaimonsa tahdikkuuteen eikä koskaan alentaisi tätä eikä itseään mustasukkaisuudellaan. "Ei siis ole mitään syytä puhua? Eikä Luojan kiitos ole mitään puhuttavaakaan", hän sanoi itselleen.
Aleksei Aleksandrovitsh palasi ministeriöstä neljän aikaan, mutta — kuten usein sattui, — ei ehtinyt käydä vaimonsa luona. Hän meni suoraan työhuoneeseensa ottaakseen vastaan asiakkaita, joita oli odottelemassa jo useampia, ja allekirjoittaakseen muutamia asianhoitajien tuomia papereita. Päivälliselle (Karenineilla oli aina pari kolme päivällisvierasta) oli saapunut Aleksei Aleksandrovitshin iäkäs naisserkku, ministeriön osastopäällikkö rouvansa kanssa sekä eräs nuori mies, jota oli suositeltu Aleksei Aleksandrovitshille virkailijaksi. Anna oli vierassalissa pitämässä seuraa. Tasan viiden aikaan, ennen kuin Pietari Suuren pronssikello oli ehtinyt lyödä viidennen lyöntinsä, astui Aleksei Aleksandrovitsh huoneestaan valkea solmuke kaulassa ja kahden kunniatähden koristama hännystakki valmiiksi yllään, sillä hänen oli lähdettävä kaupungille heti päivällisen jälkeen. Aleksei Aleksandrovitshin elämän joka hetki oli jollekin tehtävälle varattu, ja hänen aikansa oli tarkasti jaettu. Ja ehtiäkseen tehdä kaiken, mitä kunkin päivän ohjelmaan kuului, hän noudatti mitä ankarinta täsmällisyyttä. "Ilman hätäilyä ja ilman lepoa", oli hänen tunnuslauseensa. Hän astui saliin otsaansa kuivaillen, kumarsi kaikille ja istuutui kiireesti, vaimolleen hymyillen.
— Yksinäisyyteni on siis päättynyt. Sinä et usko miten noloa (hän korosti sanaa noloa) on syödä päivällistä yksin.
Päivällisen aikana hän tiedusteli vaimoltaan Moskovan kuulumisia ja kyseli ivansekaisesti hymyillen Stepan Arkadjevitshista. Mutta enimmäkseen oli keskustelu yleistä ja koski Pietarin virka- ja yhteiskunta-asioita. Päivällisen jälkeen hän vietti puoli tuntia vieraittensa kanssa ja puristettuaan taas hymysuin vaimonsa kättä poistui lähteäkseen virastoon. Anna ei mennyt sinä iltana ruhtinatar Betty Tverskajan luo, joka kuultuaan hänen saapumisestaan oli pyytänyt häntä tulemaan illalla, eikä myöskään teatteriin, jossa hänellä tänään oli aitionsa. Hän jäi kotiin pääasiassa siitä syystä, että puku, jota hän oli täksi iltaa ajatellut, ei ollut valmis. Vieraitten mentyä Anna ryhtyi tarkastelemaan vaatevarastoaan, ja harmistui kovasti. Ennen Moskovaan lähtöä Anna, jolla oli erityinen taito pukeutua niin, ettei se tullut kovin kalliiksi, oli jättänyt muotiompelijalle kolme pukuaan korjattavaksi. Puvut oli määrä muuntaa sellaisiksi, että niitä ei voisi tuntea entisiksi, ja niiden oli pitänyt valmistua jo kolme päivää sitten. Ja nyt olikin kaksi pukua kokonaan kesken ja kolmas oli korjattu eri tavalla kuin Anna oli tahtonut. Muotiompelija saapui selvittämään asiaansa ja vakuutteli puvun näyttävän tällaisena paremmalta, mutta Anna kiivastui niin, että hänestä tuntui jälkeenpäin pahalta muistella sitä. Tyyntyäkseen täydellisesti hän meni lastenkamariin ja vietti koko illan poikansa kanssa, pani itse hänet nukkumaan, siunasi ja peitteli hänet. Hän oli hyvillään, ettei ollut mennyt minnekään ja oli viettänyt iltansa niin mukavasti. Hän tunsi olonsa keveäksi ja rauhalliseksi ja näki selvästi, että kaikki, mikä hänestä rautatiematkalla oli tuntunut niin merkittävältä, oli vain noita seuraelämässä usein sattuvia pikkuseikkoja, joitten vuoksi ei kannattanut ruveta ujostelemaan muita eikä itseään. Anna istuutui takan ääreen lukemaan englantilaista romaaniaan ja odottelemaan miestään. Tasan puoli kymmenen kuului ovikellon soitto, ja Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään.
— Tulethan sinä viimeinkin! Anna sanoi ojentaen hänelle kätensä.Mies suuteli vaimonsa kättä ja istuutui hänen viereensä.
— Ylipäätään näyttää siltä, että matkasi oli onnistunut, hän sanoi.
— Niin oli, oikein mainio, vastasi Anna ja ryhtyi kertomaan miehelleen alusta alkaen: matkastaan kreivitär Vronskajan kanssa, perilletulostaan, asemalla sattuneesta tapauksesta. Sitten hän kertoi säälintunteestaan ensin veljeään, sitten Dollyä kohtaan.
— Minun käsittääkseni on mahdotonta puolustaa sellaista miestä, vaikka hän onkin veljesi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti.
Anna hymyili. Hän ymmärsi, että noin sanoessaan mies tahtoi näyttää, etteivät mitkään sukulaisuusseikat voineet estää häntä vilpittömästi lausumasta julki mielipidettään. Anna tunsi tuon piirteen miehessään ja piti siitä.
— Olen iloinen, että kaikki päättyi onnellisesti ja että sinä olet tullut kotiin, jatkoi mies. — No mitä siellä puhutaan uudesta ohjesäännöstä, jonka minä ajoin läpi neuvostossa?
Anna ei ollut kuullut mitään koko ohjesäännöstä, ja hänen mieltään pahoitti, että hän oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli niin suuriarvoista hänen miehelleen.
— Täällä se sitä vastoin on saanut aikaan paljon melua, sanoi mies itsetyytyväisesti hymyillen.
Anna näki, että Aleksei Aleksandrovitsh tahtoi kertoa jotain, joka oli hänelle itselleen erityisen mieluista tässä asiassa, ja kysymyksillään Anna johdatti hänet kertomaan siitä. Sama itsetyytyväinen hymy suupielissään mies jutteli suosionilmauksista, joita oli saanut osakseen voimaan tulleen ohjesäännön johdosta.
— Se ilahdutti minua kovasti. Se on todistuksena siitä, että siinä asiassa alkaa viimeinkin saada valtaa järkevä ja tiukka kanta.
Juotuaan toisen teelasillisen kerman ja leivän kera AlekseiAleksandrovitsh nousi pöydästä ja lähti työhuoneeseensa.
— Sinä et ole mennyt minnekään? Eikö sinulla ole ollut ikävä? kysyi mies.
— Oi ei! Anna vastasi, nousi miehensä tavoin seisomaan ja saattoi tämän salin läpi työhuoneeseen. — Mitä sinä nyt luet? hän kysyi.
— Nyt juuri luen Duc de Lille'in Poesie des enfers'iä, vastasiAleksei Aleksandrovitsh. — Oikein mainio kirja.
Anna hymyili, kuten hymyillään läheisten ihmisten heikkouksille, ja asettaen kätensä miehensä käsikoukkuun saattoi hänet työhuoneen ovelle. Hän tunsi tuon miehensä pakoksi käyneen tavan lukea iltaisin. Hän tiesi, että vaikka virkatehtävät nielivätkin melkein kaiken hänen aikansa, katsoi hän velvollisuudekseen seurata kaikkea hiemankin huomattavaa, mitä henkiseltä alalta julkaistiin. Hän tiesi myös, että oikeastaan hänen miestään kiinnostivat vain valtiolliset, filosofiset ja jumaluusopilliset kirjat ja että taide oli hänelle täysin vieras asia, mutta siitä huolimatta tai pikemminkin juuri sen vuoksi Aleksei Aleksandrovits ei laiminlyönyt mitään, mikä nosti kohua tällä alalla, vaan piti velvollisuutenaan lukea kaikki. Anna tiesi, että politiikan, filosofian ja teologian alalla Aleksei Aleksandrovitsh epäili tai haparoi; mutta taiteen ja runouden kysymyksissä ja varsinkin musiikissa, jota hän ei ymmärtänyt ollenkaan, hänellä oli mitä varmimmat mielipiteet. Hän puhui mielellään Shakespearesta, Rafaelista, Beethovenista sekä uusien suuntien merkityksestä runoudessa ja musiikissa ja osasi jaotella kaikki sangen selvästi ja loogisesti.
— No, hyvästi sitten, Anna sanoi lähtien työhuoneesta, jonne nojatuolin viereen oli jo toimitettu kynttilä varjostimineen ja vesikarahvi. — Minäpä menen kirjoittamaan Moskovaan.
Aleksei Aleksandrovitsh puristi hänen kättään ja suuteli sitä taaskin.
"Hän on kuitenkin hyvä mies: vakava, hyvä ja hyvin huomattava alallaan", päätteli Anna itsekseen palatessaan kamariinsa, ikään kuin puolustaen miestä jonkun toisen edessä, joka syytteli häntä ja väitti, että häntä oli mahdotonta rakastaa. "Mutta miksi hänen korvansa törröttävät niin omituisesti! Vai olisiko hän leikkauttanut tukkansa?…"
Tasan kello kaksitoista, kun Anna vielä istui kirjoituspöytänsä ääressä lopetellen Dollylle menevää kirjettään, kuului pehmeiden jalkineiden tasaisia askeleita ja Aleksei Aleksandrovitsh tuli hänen luokseen pestynä ja sileäksi kammattuna, kirja kainalossa.
— On jo aika, hän sanoi hymyillen erikoista hymyään ja meni makuuhuoneeseen.
"Ja millä oikeudella Vronski katsoi häntä sillä tavoin?" ajatteli Anna muistellen, miten Vronski oli katsahtanut Aleksei Aleksandrovitshin.
Riisuuduttuaan hän meni makuukamariin, mutta hänen kasvoillaan ei ollut merkkiäkään siitä eloisuudesta, joka hänen Moskovassa ollessaan oli virtanaan säteillyt hänen silmistään ja hymystään. Päinvastoin: tuli näytti nyt sammuneen hänestä tai kätkeytyneen jonnekin syvälle.
Lähtiessään Pietarista oli Vronski jättänyt Morskaja-kadulla olevan suuren asuntonsa ystävänsä ja hyvän toverinsa Petritskin käyttöön.
Petritski oli nuori, ei erityisen ylhäissukuinen, varattomuutensa lisäksi kauttaaltaan velkaantunut luutnantti, joka oli iltaisin aina juovuksissa ja sai usein olla päävahdissa monenmoisten hullunkuristen ja likaisten seikkailujensa takia, mutta josta sekä toverit että päällystö pitivät. Saapuessaan kahtatoista käydessä rautatieasemalta asunnolleen Vronski näki pääoven edessä tutut ajurinrattaat. Soitettuaan ovikelloa ja päästyään eteiseen hän kuuli miesten äänekästä naurua ja naisäänen ranskankielistä leperrystä sekä Petritskin huudon: "Jos se on joku lurjuksista, niin ei saa päästää!" Vronski kielsi ilmoittamasta tuloaan ja meni hiljaa ensimmäiseen huoneeseen. Paronitar Shilton, Petritskin ystävätär, istui pyöreän pöydän luona keittämässä kahvia. Hänen violetti atlaspukunsa ja vaaleiden hiusten kehystämät punatut poskensa hehkuivat, ja hänen pariisilaisääntämyksensä kaiku täytti koko huoneen. Petritski päällystakki yllään ja ratsumestari Kamerovski täydessä virkapuvussaan, nähtävästi vastikään palveluksesta tulleena, istuivat hänen ympärillään.
— Bravo! Vronski! huudahti Petritski ja hypähti pystyyn tuoli kolisten. — Isäntä itse! Paronitar, hänelle kahvia uudesta kahvinkeittimestä. No ei arvattu odottaa! Toivottavasti olet tyytyväinen kabinettisi kaunistukseen, hän sanoi viitaten paronittareen. — Olette kai tutut?
— Tottahan toki! Vronski sanoi iloisesti hymyillen ja puristaen paronittaren pientä kättä. — Vanha ystävä!
— Te tulette matkalta, sanoi paronitar, — minä menen pois. Oi, minä menen heti, jos minä häiritsen.
— Te olette kotonanne kaikkialla, paronitar, Vronski sanoi. —Terve, Kamerovski, lisäsi hän puristaen kylmästi Kamerovskin kättä.
— Te sitten ette osaa koskaan sanoa noin kauniisti, sanoi paronitarPetritskille.
— Minäkö? Miksen? Päivällisen jälkeen sanon minäkin yhtä kauniisti.
— Päivällisen jälkeen se ei ole konsti! Minä laitan teille kahvia, menkää peseytymään, sanoi paronitar istuutuen jälleen ja huolellisesti kiertäen uuden kahvinkeittimen ruuvia.
— Pierre, antakaa tänne kahvirasia, kääntyi hän Petritskin puoleen sanoen häntä Petritski-nimen takia Pierreksi ja salaamatta suhdettaan häneen. — Minä panen lisää.
— Turmelette!
— En turmele! No, mitenkäs teidän vaimonne? sanoi paronitar äkkiä katkaisten Vronskin ja tämän toverin keskustelun.
— Me olemme naittaneet teidät. Toitteko vaimonne mukananne?
— En, paronitar. Olen syntynyt mustalaiseksi ja kuolen mustalaisena.
— Sen parempi, sen parempi. Antakaa kätenne.
Ja päästämättä Vronskia luotaan paronitar alkoi kertoa hänelle uusimpia elämänsuunnitelmiaan ja kysellä hänen neuvoaan.
— Hän vain ei tahdo antaa minulle eroa! Mitä minun pitää tehdä? ("Hän" oli paronittaren aviomies.) Minä aion nyt ryhtyä oikeudenkäyntiin. Miten te minua neuvoisitte? Kamerovski, katsokaa kahvia! — menee yli; näettehän, että minulla on asioita! Minä tahdon oikeudenkäyntiä, sillä tarvitsen omaisuuteni. Ymmärrättekö moista hullutusta: sen vuoksi että minä muka olen hänelle uskoton, hän sanoi ylenkatseellisesti, — hän tahtoo käyttää hyväkseen minun omaisuuttani.
Vronski kuunteli ilokseen tuon hyvännäköisen naisen iloista lepertelyä, myönteli ja antoi puolileikillisiä neuvoja, tavoittaen heti sen vanhan totunnaisen sävyn, jota käytti seurustellessaan tämäntapaisten naisten kanssa. Hänen pietarilaismaailmassaan kaikki ihmiset jakautuivat kahteen täysin vastakkaiseen lajiin. Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkia naurettavat ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset, johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla tyylikäs, komea, jalo, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja nauraa kaikelle muulle.
Vronski oli ainoastaan hetkeksi joutunut hämilleen Moskovasta saamiensa kokonaan toisenlaatuisten vaikutelmien jälkeen; mutta samassa hän oli jo taas, ikään kuin pistäen jalkansa vanhoihin tohveleihin, kotiutunut entiseen iloiseen ja hauskaan maailmaansa.
Kahvista ei tullut sen valmiimpaa: se roiskui kaikkien päälle ja kuohui yli saaden aikaan juuri sen mitä pitikin: naurua ja hälinää; se valui kalliille matolle ja paronittaren vaatteille.
— No nyt jääkää hyvästi, muuten ette milloinkaan peseydy ja minun omalletunnolleni jää kunnollisen ihmisen suurin rikos — epäpuhtaus. Te siis neuvotte pistämään puukon kurkulle?
— Ehdottomasti, ja niin että teidän kätösenne tulee hänen huultensa lähelle. Hän suutelee kätöstänne ja kaikki päättyy onnellisesti, vastasi Vronski.
— Tänä iltana siis ranskalaisessa! ja hän hävisi vaatteet kahisten. Kamerovski nousi myös, mutta odottamatta hänen lähtöään Vronski antoi hänelle kättä ja lähti pesuhuoneeseen. Hänen peseytyessään Petritski kuvasi hänelle muutamin piirtein asioidensa tilan siltä osin kuin se oli muuttunut Vronskin lähdettyä. Rahaa hänellä ei ollut yhtään. Isä oli sanonut, ettei anna eikä maksa hänen velkojaan. Räätäli uhkasi panna hänet tyrmään ja toinen sanoi ehdottomasti tekevänsä samoin. Rykmentinkomentaja oli ilmoittanut, että jolleivät nuo skandaalit lopu, oli otettava ero. Paronitar tympäisi jo kuin karvas retikka, varsinkin sillä, että alati tyrkytteli rahaansa; mutta oli toinen, hän näyttäisi sen Vronskille, vietävän ihana, ankaraa itämaista tyyliä, "Rebekka orjattaren malliin, ymmärräthän." Berkoshovin kanssa hän oli myös eilen riitaantunut ja tämä aikoi lähettää sekundantit, vaikka ei siitä tietenkään mitään seuraisi. Ylipäätään kaikki oli loistavalla mallilla ja vietävän hauskaa. Ja antamatta toverinsa syventyä tilanteensa yksityiskohtiin Petritski ryhtyi kertomaan hänelle mielenkiintoisia uutisia. Kuunnellessaan Petritskin tuttuja kertomuksia kolmivuotisen asuntonsa tutun sisustuksen keskellä Vronski tunsi tyytyväisyyttä palaamisestaan totuttuun ja huolettomaan pietarilaiselämäänsä.
— Onko se mahdollista! huudahti hän lakaten valelemasta punaista tervettä kaulaansa vedellä. — Onko se mahdollista! huudahti hän kuullessaan, että Lora oli yhtynyt Milejeviin ja jättänyt Fertinghofin. — Ja se mies on yhä yhtä tyhmä ja tyytyväinen? No entä Buzulukov?
— Ai niin, Buzulukovista on mainio juttu! huudahti Petritski. — Hänen intohimonaanhan ovat tanssit, eikä hän laiminlyö ainoitakaan hovitanssiaisia. Lähtipä mies suuriin tanssiaisiin uudessa kypärässään. Oletko jo nähnyt uudet kypärät? Hyvin kauniit, entisiä kevyemmät. Seisoo mies… Ei, kuuntelehan sinä.
— Minä kuuntelen, vastasi Vronski kuivaillen itseään karhealla pyyhkeellä.
— Menee siitä suuriruhtinatar ohitse jonkun lähettilään kanssa, ja Buzulukovin onnettomuudeksi he puhuvat juuri uusista kypäristä. Suuriruhtinatarpa tahtoikin näyttää seuralaiselleen uuden kypärän… Näkevät miehen seisomassa. (Petritski esitti hänet seisomassa kypärä kädessä.) Suuriruhtinatar pyytää kypärää, tämä ei anna. Mitä ihmettä? Hänelle isketään silmää, nyökäytetään päätä, rypistellään kulmia. Anna herran nimessä. Ei anna. Seisoo kuin jähmettynyt. Voitko kuvitella! Se… mikä se nyt oli… aikoi jo ottaa häneltä kypärän… ei vaan anna!… Toinen tempaisee sen ja antaa suuriruhtinattarelle. Kas tällaisia ne ovat ne uudet, sanoo suuriruhtinatar. Käänsi kypärän toisin päin ja voitko kuvitella, sieltä putoaa kolisten lattiaan päärynä ja konvehteja, kaksi naulaa konvehteja! Se oli, veikkonen, sieltä koonnut kypäränsä täyteen!
Vronski remahti helisevään nauruun. Ja vielä pitkän ajan kuluttua, jo muusta puhuttaessa, remahti hän taas kypärän muistaessaan nauramaan tervettä nauruaan, niin että vahva, tiivis hammasrivi välkkyi.
Kuultuaan kaikki uutiset Vronski pukeutui lakeijansa auttamana univormuunsa ja meni ilmoittautumaan. Ilmoittauduttuaan hän aikoi mennä veljensä ja Betsyn luo ja tehdä muutamia velvollisuusvierailuja voidakseen aloittaa käyntinsä siinä seurapiirissä, jossa saisi tavata Anna Kareninaa. Kuten aina Pietarissa ollessaan lähti hän nytkin kotoa palatakseen sinne vasta myöhään yöllä.