Pienen haavemajan puutarhassa surisivat mehiläiset ja elokuun punaisimmat ruusut loistivat täydessä värihohteessa.
Majasen asukkaat oleskelivat paljon ulkosalla. He söivät vaatimattomat illallisensa istuen rehevässä ruohikossa mäen juurella varjoisassa puutarhannurkkauksessa ja he tekivät illoin kävelyretkiä lempeässä puolihämyssä. Eräänä iltana tapasi Owen Ford Leslien yksin puutarhassa. Anna ja Gilbert olivat poissa, ja Susania odotettiin tosin juuri tänä iltana, mutta hän ei ollut vielä saapunut.
Pohjoinen taivas hohti opaalin- ja vaaleanvihreän värisenä honkien latvojen yläpuolella. Ilma oli viileä, sillä oli jo ehditty elokuun ja syyskuun vaiheille, ja Lesliella oli kirsikanpunainen olkahuivi kevyesti heitettynä valkoisen pukunsa ylitse. Hiljaa kulkivat he nyt rinnakkain noita kapeita, varjoisia, kukkien reunustamia hietakäytäviä. Owenin täytyi pian matkustaa pois. Hänen lomansa oli lopussa. Leslie tunsi sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän tiesi, että tässä rakkaassa puutarhassa lausuttaisiin ne sitovat sanat, jotka lujittaisivat heidän sanoitta solmitun liittonsa.
— Väliin illoin tuovat tuulenhenkäykset tässä puutarhassa mukanansa omituisen tuoksun, joka on kuin jonkin hienon ja heikon hajuveden lehahdus, sanoi Owen. — Minun ei ole koskaan onnistunut löytää juuri sitä kukkaa, josta se leviää. Se haihtuu pian ja siinä tuntuu olevan salaperäistä ja ihmeellistä suloa. Minä rakastan ajatella, että siinä liitelee isoäiti Selwynin sielu, joka on halunnut viivähtää hetkisen tällä hänelle rakkaalla paikalla. Tämän pienen talon ympärillä mahtanee olla kokonainen parvi ystävällisiä henkiä.
— Minä olen asunut sen katon alla kuukauden vain, sanoi Leslie, — mutta rakastan sitä enemmän kuin koskaan tulen rakastamaan tuota suurta taloa, missä olen viettänyt koko elämäni.
— Tämä talo rakennettiin ja pyhitettiin rakkaudelle, sanoi Owen. — Tällaisten talojen täytyy jossakin määrin vaikuttaa asukkaihinsa. Ja tämä puutarha — se on yli kuusikymmentä vuotta vanha, ja nämä kukkakuvut tietävät kertoa tuhansista toiveista ja riemuista. Toiset näistä kukista ovat todellakin opettajan morsiamen istuttamia, ja hänen kuolemastansa on nyt kolmekymmentä vuotta. Kumminkin ne kukkivat joka kesä. Katsokaa näitä punaisia ruusuja, Leslie — kuinka ne kuningatarten tavoin kohoavat muita ylemmäs!
— Minä rakastan punaisia ruusuja, sanoi Leslie. Anna pitää eniten vaaleanpunaisista ja Gilbert valkoisista. Mutta tummanpunaiset ovat minun lempikukkiani. Ne tyydyttävät sydämeni kaihoa tavalla, jota mikään muu kukka ei voi tehdä.
— Nämä kukat ovat hyvin myöhäisiä — ne kukkivat vasta kun toisten kukkimisaika on jo ohitse ja ne uhkuvat hedelmöittävän kesän kypsyyttä ja lämpöä, sanoi Owen poimien muutamia noista hehkuvanpunaisista, puoliavoimista nupuista. — Ruusu on rakkauden kukka — sen on maailma jo vuosisatoja tunnustanut. Vaaleanpunaiset ruusut ovat toiveikkaan, sitovan rakkauden ruusuja — valkoiset merkitsevät kuollutta rakkautta — mutta tummanpunaiset ruusut — sano, Leslie, mitä ne merkitsevät?
— Rakkautta, joka voittaa kaikki esteet, sanoi Leslie hiljaa.
— Niin, rakkautta, joka vihdoinkin on ehtinyt päämääräänsä… Leslie, sinä tiedät, ymmärrät kaikki… Leslie, olen rakastanut sinua siitä hetkestä saakka, jolloin näin sinut ensi kerran. Ja minä tiedän myöskin, että sinä pidät minusta — minun ei tarvitse kysyä sitä. Mutta tahtoisin kumminkin kuulla sen huuliltasi — rakkaani, tahdothan ilahduttaa minua…
Leslie sanoi jotakin hyvin hiljaisella ja vapisevalla äänellä. Heidän kätensä ja huulensa yhtyivät, heidän elämänsä ylevin hetki oli tullut — ja heidän seisoessansa tuossa vanhassa puutarhassa, johon liittyi niin paljon muistoja rakkaudesta ja onnesta, tuskasta ja kaipauksesta, kiinnitti Owen Leslien kimmeltävään tukkaan tummanpunaisen ruusun, voittavan rakkauden vertauskuvan.
Anna ja Gilbert palasivat vihdoinkin kotiin, kapteeni Jim seuranaan. Anna sytytti avoimeen takkaan valkean ajopuista, nähdäksensä moniväristen liekkien leimuavan, ja he istuivat valkean ääressä tunnin ajan tuttavallisesti keskustellen.
— Katsellessani ajopuitten liekkiä ei minun ole ollenkaan vaikea kuvitella, että olen jälleen nuori, sanoi kapteeni Jim.
— Voitteko liekeistä ennustella tulevaisia asioita, kapteeni Jim! tiedusteli Owen.
Kapteeni Jim silmäili heitä kaikkia herttaisella, lämpöisellä katseellansa, mutta sitten kiintyi se Leslien punoittaviin poskiin ja loistaviin silmiin.
— Minun ei tarvitse katsoa tuleen päästäkseni selville teidän tulevista kohtaloistanne, sanoi hän. — Näen muutoinkin onnen odottavan teitä kaikkia — kaikkia — Leslietä ja Owen Fordia — tohtoriamme ja rouva Blytheä — ja pikku Jemiä — ja noita toisia pienokaisia, jotka eivät vielä ole syntyneet, mutta jotka vielä ilmestyvät maailmaan… Onnea saatte te kaikki osaksenne — mutta muistakaa, ettette silti vältä huolia ja koetuksia. Niiden täytyy tulla — sillä ei ainoakaan talo, olkoonpa palatsi tai pieni haavemaja vain, pääse niistä tykkänään vapaaksi. Mutta ne eivät voi lannistaa teitä, jos kannatte ne yhdessä, rakkauden ja uskollisuuden yhdistäminä. Jos ne ovat luotsina ja kompassina, silloin voi kestää mitkä myrskyt tahansa.
Ja vanha mies nousi äkkiä ja laski toisen kätensä Leslien, toisenAnnan päähän.
— Kaksi herttaista, suloista naista, sanoi hän. — Vilpittömiä ja uskollisia ja luotettavia. Te tuotatte kunniaa miehillenne — teidän lapsenne varttuvat suuriksi ja rukoilevat teille Herran siunausta.
Tuo vähäinen näytelmä herätti omituisen juhlallisen tunnelman. Anna ja Leslie taivuttivat päänsä kuin ottaen vastaan siunauksen, Gilbert pyyhkäisi nopeasti silmiänsä ja Owen Fordin ilmeikkäillä kasvoilla näkyi kuin kirkastus. Kaikki istuivat he hetkisen vaieten. Pieni haavemaja oli muistojensa varastoon saanut lisäksi vieläkin yhden voimakkaan tunteen läpitunkeman unohtumattoman hetken.
— Nyt minun täytyy lähteä, sanoi kapteeni Jim lopuksi vitkaan.
Hän otti hattunsa ja loi viivähtävän katseen huoneeseen.
— Hyvää yötä nyt kaikki tyynni, sanoi hän mennessään ulos.
Anna, jonka herkkä korva oli tajunnut tuossa jäähyväistervehdyksessä ilmenevän harvinaisen surumielisyyden, kiiruhti ovelle hänen jälkeensä.
— Tulkaa pian jälleen, kapteeni Jim, huusi hän vanhuksen poistuessa pienestä veräjästä, jonka patsaina olivat molemmat korkeat hongat.
— Kiitos kutsusta! huusi kapteeni vastaan hilpeällä äänellä. Mutta kapteeni Jim oli istunut viimeisen kerran tuon pienen haavemajan takkavalkean ääressä.
Anna meni hitaasti takaisin toisten tykö.
— Minun on niin sääli kapteenia, jonka täytyy nyt mennä aivan yksin takaisin yksinäiselle niemellensä, sanoi hän. — Eikä siellä ole ketään toivottamassa häntä tervetulleeksi. No niin, Ensi perämies kylläkin, jos se on valveilla…
— Kapteeni Jim on niin oiva seura toisille, että täytyy ajatella hänen olevan hyvänä seurana itselleenkin, sanoi Owen. — Mutta useinhan hänen olonsa mahtanee tuntua yksinäiseltä. Nyt tänä iltana hänen olennossaan oli jotakin ennustajan tapaista, — hän puhui sen tavoin, jolla on jotakin julistettavaa… Niin, minun on kai myöskin lähdettävä nyt.
Anna ja Gilbert poistuivat hienotunteisesti huoneesta, mutta Owenin mentyä tuli Anna takaisin. Hän tapasi Leslien seisomassa takkatulen hiipuvan hiiloksen ääressä.
— Oi Leslie, minä tiedän… olen niin äärettömän iloinen, rakas ystäväni, sanoi hän, sulkien hänet syleilyynsä.
— Anna, onneni pelästyttää minua, kuiskasi Leslie. — Se on minusta liian suuri voidakseni uskoa siihen — pelkään siitä puhua… Minusta on kuin se olisi haave vain — tämän pienen haavemajan synnyttämä — kuin haihtuisi se olemattomiin heti kun täältä lähden.
— Sinun ei pidäkään lähteä täältä, ennenkuin Owen tulee sinua noutamaan. Sinun täytyy siihen saakka olla minun luonani. Voitko tosiaankin luulla, että sallisin sinun palata takaisin tuohon yksinäiseen, synkkään vanhaan taloon?
— Kiitos, rakkaani! Aioin juuri kysyä sinulta, eikö kävisi päinsä, että jäisin teille. Minua on oikein kammottanut ajatellessani, että muuttaisin takaisin tuonne talooni — on kuin palaisin jälleen entisen elämäni koleuteen ja yksinäisyyteen. Anna, Anna, millainen ystävä oletkaan ollut minulle — herttainen, suloinen nainen, vilpitön, uskollinen ja luotettava — kapteeni Jim lausui sinusta aivan oikean arvostelun!
— Hän puhui naisista — ei naisesta, hymyili Anna. — Kapteeni Jim näkee meidät kenties aivan erikoisessa valaistuksessa… hän pitää meistä paljon ja ajattelee meistä hyvää. Ja mehän voimme ainakin koettaa järjestää elämämme siten, ettemme petä hänen hyviä ajatuksiansa meistä.
— Muistatko, Anna, sanoi Leslie vitkaan, — että sanoin kerran — tuona iltana, jolloin rannalla kohtasimme toisemme ensi kerran — surevani sitä, että minulla muka oli hiukan miellyttävä ulkomuoto? Niin kyllä teinkin — silloin. Minua vaivasi aina ajatus, että jos olisin ollut juuri samaa mallia kuin ihmiset yleensä, ei Dick ikinä olisi kiinnittänyt minuun huomiota. Vihasin ulkomuotoani, siksi että se oli houkutellut hänet minun tyköni, mutta nyt — nyt iloitsen siitä. Muuta ei minulla ole tarjottavana Owenille, mutta se ilahduttaa hänen taiteilijantieltänsä. Se suo minulle tunteen, etten tule hänen luoksensa aivan tyhjin käsin.
— Owen rakastaa kauneuttasi, Leslie. Ken ei sitä tekisi? Mutta on mieletöntä, jos sanot tai uskot, että siinä on kaikki, mitä sinulla on hänelle lahjoittaa. Sen hän kyllä itsekin sanoo sinulle — minun ei tarvitse sitä tehdä. Mutta nyt kaiketi jo suljemme oven yöksi. Odotin Susania tänä iltana, mutta hän ei näy tulleen.
— Tulen kyllä, pikku tohtorinna, tässä minä olen, sanoi Susan, ilmestyen äkkiarvaamatta keittiönovelle. — Olen kulkea tallustanut, niin että henki oli vähällä lähteä. Tänne on The Glenistä aika matka.
— Tervetuloa takaisin, Susan! No, kuinkas sisaresi laita on?
— Hän saa istua, mutta käydä ei hän tietysti vielä voi. Ja nyt hän selviää varsin hyvin ilman minua, sillä hänen tyttärensä on tullut kotiin kesälomalle. Tuntuu oikein hyvältä olla täällä jälleen, pikku tohtorinna. Matildan sääri oli tykkänään poikki, siinä ei ollut epäilemisen varaakaan — mutta kielessä ei ollut mitään vikaa. Hän oli vähällä lörpötellä minut hengiltä — niin, tohtorinna hyvä, sitä en peruuta, niin sisar kuin hän onkin. Hän on aina ollut niin kauhea pieksämään kieltänsä ja kumminkin hän pääsi miehelään ensiksi meistä kaikista. Eihän hän ollut niin erikoisen halukas ottamaan James Clowia, mutta hän ei tahtonut pahoittaa häntä, sillä James on niin kunnollinen ja siivo mies. Ainoa seikka, mikä minulla olisi hänestä sanottavana, on että hän alkaessaan lukea pöytärukousta aina ensiksi ähkyy ja puhkuu niin, että minulta aivan menee ruokahalu. Vaikka kyllähän se sitten väliin taas palaakin. Mutta miehistä ja avioliitosta muistan muutaman seikan, tohtorinna hyvä. Onko totta, että Cornelia Bryant myöskin on naimispuuhissa ja aikoo ottaa mieheksensä tuon pitkäkarvaisen hirviön, joka voi pelästyttää pakoon sekä ihmiset että elukat?
— Totta se on, Susan. Mutta mies on nyt niin sileäksi ajeltu ja hieno kuin ikinä mahdollista.
— Niin, mutta se minun täytyy sanoa, että tässä maailmassa on ihmeellinen järjestys. Hyvä pikku tohtorinna, minähän en ole ikinä sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miehistä, ja kumminkaan ei kukaan tule minua kosimaan — ei, ne pitävät kyllä varansa… Mutta Cornelia Bryantin, joka ei ikinä ole tehnyt muuta kuin sättinyt niitä, tarvitsee vain kurottaa kätensä, ja heti on yksi niistä kiinni… Kuten sanottu, tämä maailma on sangen merkillinen.
— Mutta onhan olemassa toinenkin maailma, sen kyllä tiedät, Susan.
— Onpa tietenkin, huokasi Susan haikeasti, — mutta senhän tohtorinna kyllä tiennee, ettei siellä naida eikä huolla.
Eräänä päivänä syyskuun lopulla tuli Owen Fordin kirja vihdoinkin. Kapteeni Jim oli kuukauden ajan vaeltanut joka päivä uskollisesti postikonttoriin toivoen, että siellä olisi hänelle jotakin. Mutta tänään ei hän ollut siellä käynyt, ja Leslie otti mukaansa hänen kirjansa yhdessä omansa ja Annan kirjan kanssa.
— Me viemme sen hänelle tänään iltapäivällä, sanoi Anna hilpeänä ja touhuissaan kuin koulutyttö.
Vaellusretki niemelle merenlahtea kiertävää punaista tietä pitkin muodostui viehättäväksi kirkkaan illan sulossa. Aurinko laski lännessä hietakumpujen taa, joille valahti äkillinen hohde, ja samassa silmänräpäyksessä syttyi tuo suuri tähti niemen valkoisessa tornissa.
— Kapteeni Jim suorittaa tuon tehtävänsä aina sekunnilleen täsmällisesti, sanoi Leslie.
Ei Anna eikä Leslie unohtaneet koskaan, miltä kapteeni Jimin kasvot näyttivät, kun he antoivat hänelle tuon kirjan — hänen oman kirjansa — muovailtuna ja jalostuneena, mutta kumminkin niin tuttuna. Vanhuksen poskille, jotka viime aikoina olivat olleet niin värittömät, kohosi kiihkeä puna, ja hänen silmissään hohti nuorekas hehku. Mutta hänen kätensä vapisivat, kun hän avasi sen.
Sen nimenä oli aivan yksinkertaisesti "Kapteeni Jimin seikkailuja", ja kansilehdellä oli molempain yhdessä toimineitten kirjailijain nimet, Owen Ford ja Jim Boyd. Sen yläreunassa nähtiin valokuva kapteeni Jimistä itsestänsä hänen seistessään majakkansa ovella lahdelle tähystellen. Owen Ford oli valokuvannut hänet eräänä päivänä, muistiinpanoja viimeistellessään. Kapteeni Jim oli kyllä huomannut sen, mutta hän ei ollut tiennyt, että valokuva tuli uuden kirjan kansilehden koristeeksi.
— No jopa jotakin, sanoi nyt kapteeni, — siinähän tuo vanha merikarhu seisoo ihka elävänä aivan oikean, painetun kirjan kannella. Tämä on elämäni suurin päivä, tyttöset — kun ei vaan suuruudenhulluus vahaisi minua vanhoilla päivilläni!… Tänä yönä en aio ummistaakaan silmiäni! Luen ennen auringonnousua kirjan loppuun.
— Sitten me lähdemme nyt, niin että voitte alkaa heti, sanoi Anna.
Kapteeni Jim oli pidellyt kirjaa kädessään kuin ihailevan kunnioituksen valtaamana. Mutta nyt hän sulki sen ja pani pois.
— Ei puhettakaan, ette saa lähteä ennenkuin olette juoneet kupin teetä vanhuksen kanssa, tuumiskeli hän. — Siihen en ikinä suostuisi — vai mitäs sinä sanot, Ensi perämies? "Seikkailut" eivät karkaa tiehensä minun luotani. Olen vuosikausia odottanut hetkeä, jolloin saisin nähdä ne — koottuina ja luettavassa kunnossa — enkä ollut suinkaan varma, että se hetki tulisi koskaan… Voin kyllä odottaa vielä hiukkasen saadessani ilon nähdä ystäviä ympärilläni.
Kapteeni Jim puuhaili laitellen tulta öljykeittiöön ja vettä kattilaan. Sitten hän otti esiin leipää ja voita ja läkkirasian, jossa hänellä oli pikkuleipiä. Mutta hänen hilpeästä innostuksestansa huolimatta ei hänen liikkeissänsä näkynyt tavallista reippautta ja joustavuutta, vaan ne tuntuivat hitailta ja epävarmoilta. Anna ja Leslie eivät kumminkaan tarjoutuneet auttamaan häntä. He tiesivät, että se olisi loukannut vanhuksen tunteita.
— Mikä onni, että te tulitte tänne juuri tänä iltana, sanoi hän, ottaen kaakun kaapistansa. — Pikku Joen äiti lähetti tänne tänään koko kopallisen tuoreita rinkilöitä ja pari suurempaa kaakkua. Jumalan kiitos, että maailmassa on kilttejä emäntiä, sen sanon! Katsokaapa tätä kaakkua, kuinka muhkea se on hienoine sokerikoristeineen ja pähkinänpuolikkaineen! Näin oivallista tarjottavaa ei minulla tosiaankaan ole usein. Käykääpä nyt käsiksi, pikku tytöt, käykää käsiksi! Nyt juomme teekupeistamme kaikkien vanhojen rakkaiden muistojen maljan.
Pikkutytöt "kävivät käsiksi" suurella ihastuksella. Tee osoittautui erinomaiseksi ja kaakku oli verraton — maukas ja murakka ja täytteeltään mestariteos. Kapteeni Jim oli mitä kohteliain isäntä, ja hän varoi antamasta katseittensa eksyä nurkkaan, missä kirja komeili resedanvihreän ja kullan hohteessa. Mutta suljettuansa vihdoin oven jälkeensä ymmärsivät Anna ja Leslie kapteenin kiiruhtavan suoraa päätä kirjan luo, ja kotiin vaeltaessaan he kuvittelivat, miten vanhus mielihyvin selaili noita painettuja sivuja, joissa hänen oma elämänsä oli esitettynä todellisuuden kirkkain ja lämpöisin värein.
— Tahtoisin tietää, mitä hän pitää lopusta — tuosta lopusta, jonka juonen Owen sai minulta, sanoi Leslie.
Hän ei tullut tietämään sitä koskaan. Anna heräsi varhain seuraavana aamuna ja näki Gilbertin seisovan kumartuneena häntä kohden. Tohtori oli täysissä pukimissa ja hänen kasvoillaan oli levoton ilme.
— Onko sinua kutsuttu jonkun sairaan tykö? kysyi Anna unenhorroksissa.
— Ei, Anna, mutta pelkään, ettei niemellä kaikki ole oikealla tolalla. Auringonnoususta on jo toista tuntia, mutta majakanlamppu palaa yhä. Tiedäthän, että kapteeni Jim on pitänyt kunnianasiana sytyttää tuon valon samassa silmänräpäyksessä kuin aurinko laskee taivaanrannan taa, ja sammuttaa sen heti, kun se nousee.
Anna nousi mieli hämmentyneenä. Akkunastaan hän näki majakan valon kuvastuvan kalpeana siintävälle aamutaivaalle.
— Ehkä hän on nukahtanut kirjan ääreen luettuaan sitä koko yön, sanoi Anna levotonna. — Tai kenties se on niin tykkänään kiinnittänyt hänen mielensä, että hän sen takia on unohtanut majakan lampun.
Gilbert pudisti päätänsä.
— Se ei olisi kapteeni Jimin tapaista. Joka tapauksessa minä menen sinne katsomaan.
— Odota hetkinen, niin minä tulen mukaan, sanoi Anna. — Kyllä minun täytyy lähteä mukaan — pikku Jem nukkuu vielä tunnin ja minä sanon Susanille, että lähden. Voit tarvita naisen apua, jos kapteeni Jim on sairas.
Oli ihana aamu, taivas kaartui korkeana ja sinisenä, kevyinä kiitivät valkoiset hattarat tietänsä edelleen. Lahden vesi kimmelsi ja hymyili, hietasärkkien yläpuolella näkyi liiteleviä kalalokkeja, niemen ja aallonmurtajan takana levisi ääretön, hiljaa kohoava ulappa. Opaalinhohtoinen aamuvalaistus kirkasti yökasteen virkistämät rantaniityt. Mereltä tuli raikkaan vallattomia tuulenpuuskia — hiljainen ja soinnukas aallonkolina päätti yön viehkeän tyvenen. Noille kahdelle, jotka nopein askelin vaelsivat eteenpäin, aukeni loistavan kirkkauden, onnen ja elpymisen maailma. Ellei käsittämätön valo, joka näkyi niemen tornista, olisi täyttänyt heidän mieltänsä pelokkaalla ihmettelyllä, olisi tuo kävelyretki ollut ihana.
Nyt hiljensivät he askeleensa, vaieten pelon valtaamina. Heidän nakutukseensa ei tullut vastausta. Gilbert avasi oven ja he menivät sisään.
Tuossa vanhassa huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Illallispitojen jäännökset olivat vielä pöydällä, öljylamppu paloi yhä nurkassa hyllyllänsä. Ensi perämies makasi käppyrässä uneen vaipuneena päivänpaisteessa sohvan luona.
Mutta sohvalla lepäsi kapteeni Jim, ristissä olevat kädet nojattuina tuohon ihmeelliseen kirjaan. Se oli auki viimeisen sivun kohdalta ja oli vaipunut hänen povellensa. Silmät olivat ummessa, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä täydellisintä rauhaa ja onnea — kertoellen mielenkaihosta, joka vihdoinkin on saanut tyydytyksen.
— Nukkuuko hän? kuiskasi Anna vapisevin äänin.
Gilbert meni sohvan luo ja seisoi hetkisen kumartuneena.
Sitten oikaisi hän itsensä.
— Kyllä, hän nukkuu — rauhaisaa unta, sanoi hän hiljaa. — Anna, kapteeni Jim on ehtinyt "taa tyrskyjen".
He eivät voineet tarkoin ratkaista, mihin aikaan kapteeni oli kuollut, mutta Anna ajatteli aina, että hän oli saanut erota elämästä aamun koittaessa lahden takana. Nuo loistavat valoaallot olivat kuljettaneet hänen henkensä läpi kirkkaan avaruuden kohden satamaa, missä hänen Margaretansa häntä odotti — satamaa, missä ei tyven eikä myrsky enää voi tuottaa haittaa.
Kapteeni Jim haudattiin merenlahden toisella puolella sijaitsevaan kirkkotarhaan, aivan lähelle kumpua, minkä alla Annan pieni sydänkäpynen uinaili. Sukulaiset pystyttivät hyvin suuren ja komean hautapatsaan — patsaan sellaisen, että kapteeni itse olisi katsellut sitä veitikkamaisesti ja viirusilmin, jos olisi nähnyt sen eläessään. Mutta todellisen muistomerkkinsä oli hän itse pystyttänyt niiden sydämiin, jotka olivat hänet tunteneet, sekä tuon kirjan lehdille, jota monet sukupolvet tulivat lukemaan ja rakastamaan.
Leslie suri sitä, ettei kapteeni Jim ollut saanut elää nähdäksensä tuon kirjan tavattoman menestyksen. Se kävi kaupaksi niin hyvin, että se herätti hämmästystä.
— Kapteeni olisi ollut niin ihastuksissaan arvosteluista — nehän ovat kaikki suopeita ja kehuvia. Ja ajatteles, hänen kirjansa on ylinnä parhaiten kaupaksi käyvien kirjojen luettelossa — oi, jospa hän olisi elänyt niin kauan, että olisi voinut nähdä sen, Anna!
Mutta Anna voi lohduttaa häntä, surustansa huolimatta.
— Hän ei välittänyt muusta kuin itse kirjasta, Leslie — ei siitä, mitä siitä sanottaisiin — ja kirjanhan hän ehti saada. Hän oli lukenut sen alusta loppuun. Tuo viimeinen yö tuotti hänelle epäilemättä mitä suurinta onnea — ja aamulla seurasi sitä sellainen äkillinen, tuskaton kuolema, jommoista hän aina oli toivonut. Iloitsen Owenin ja sinun tähtesi siitä, että kirjalla on suuri kirjallinen menestys — mutta kapteeni Jim oli tyytyväinen omalla tavallaan, sen tiedän.
Majakan tähti lähetti kuten ennenkin valoansa pimeyteen, tilapäinen majakanvartija oli lähetetty Neljän tuulen niemeen siksi kuin kaikkiviisas hallitus ehti ratkaista, kuka monista hakijoista sopi parhaiten tuohon toimeen. Ensi perämies oli muuttanut pieneen valkoiseen taloon, missä se nyt eleli Annan, Gilbertin ja Leslien hemmottelemana ja Susanin suvaitsemana — hän ei ollut koskaan voinut sietää kissoja.
— Koetan suvaita sitä kapteeni Jimin takia, pikku tohtorinna, sillä pidin tuosta vanhuksesta. Ja kyllä se saa ruokaa kuppiinsa ja jok'ikisen rotan, jonka löydän pyydyksestä. Mutta älkää pyytäkö minulta sen enempää, hyvä tohtorinna. Kissat ovat kissoja vaikka niitä pyörittäisi leivänmuruissa ja paistaisi puhtaassa meijerivoissa, ja muuksi eivät ne ikinä muutu, sen sanon sekä minä että Susan. Ja rukoilen, hyvä tohtorinna, että pidätte sen kaukana enkelistämme, joka nukkuu kopassansa. Ajatelkaas, kuinka kammottavaa olisi, jos se imisi hänestä hengen ja veren.
— Sepä olisi tosiaankin pöyristyttävää, sanoi Gilbert.
— Tohtori nauraa, mutta ei siinä tosiaankaan ole mitään naurettavaa.
— Kissat eivät koskaan ime lapsista henkeä ja verta, sanoi Gilbert.— Tuo on sulaa taikauskoa.
— Ei siihen mitään taikoja tarvita, kyllä minä sen ilmankin tiedän, että ne niin tekevät. Lankoni veljenpojan vaimon kissa istui kerran kätkyessä imien kapalovauvan kurkkua, ja tuo kurja lapsiraukka oli jo hengenlähdössä, kun se huomattiin ja kissavintiö hätistettiin pois. Ja olipa se taikaa taikka ei — jos minä tapaan tuon keltaisen hylkiön väijymässä meidän hempukkaamme, niin silloin lyön sen mäsäksi, sen minä lupaan.
Herra ja rouva Marshall elivät sovussa ja rauhassa ruohonvihreässä talossansa. Leslie ompeli tarmon takaa, sillä hän ja Owen aikoivat jouluna viettää häät. Anna ihmetteli, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi Leslien lähdettyä.
— Kaikki muuttuu aina kokonaan. Juuri kun on ehtinyt tulla oikein hauska, menee kaikki nurin.
— Morganin vanha maakartano The Glenissä on kaupan, sanoi Gilbert — näennäisesti ilman mitään yhteyttä Annan viime sanojen kanssa.
— Vai niin, sanoi Anna välinpitämättömästi.
— Niin, on. Nyt kun herra Morgan on kuollut, aikoo hänen leskensä muuttaa Vancouveriin lastensa luo. Hän on määrännyt verrattain halvan hinnan, sillä ei ole helppo saada siksikin suurta maakartanoa myydyksi kalastajaväestön asumassa seudussa.
— No, tuollaiselle kauniille kartanolle ilmaantunee kyllä ostajia, sanoi Anna hajamielisesti.
Hän mietiskeli juuri, ompelisiko reikäompeleen vai variksenpistoja pikku Jemin pitkiin valkoisiin mekkoihin, nyt kun ne piti lyhentää. Hänestä piti ensi viikolla tulla "iso poika", jolla olisi lyhyet mekot — ja Annalle nousi itku kurkkuun tuota ajatellessa.
— Entä jos me ostaisimme sen? jatkoi Gilbert tyynesti.
Anna päästi ompeleensa jääden tuijottamaan häneen.
— Sitä sinä et tarkoita, Gilbert!
— Tarkoitan kyllä, rakkaani.
— Ja jättäisimme tämän rakkaan paikan — haavemajasemme? sanoi Anna ihmetellen. — Oi Gilbert — sehän ei ole — se ei ole mahdollista.
— Kuules, rakas ystäväni. Ymmärrän varsin hyvin tunteesi, sillä siltä minustakin tuntuu. Mutta olemmehan aina tienneet, että meidän jonakin päivänä täytyy muuttaa täältä pois.
— Niin kyllä, mutta ei niin pian, Gilbert — ei nyt vielä.
— Mutta kenties ei toiste enää ole tarjona tällaista tilaisuutta. Jos me emme osta Morganin taloa, ostaa sen joku toinen, eikä The Glenissä ole mitään muuta taloa, jonka me haluaisimme saada, eikä myöskään mitään muuta oikein hauskaa paikkaa, mihin voisi rakentaa talon. Meidän pieni haavemajasemme on merkinnyt meille enemmän kuin mikään muu talo koskaan voi tulla meille merkitsemään, sen kyllä myönnän, mutta tiedäthän, että se on hiukan syrjässä soveltuaksensa lääkärin asunnoksi. Olemmehan tunteneet tuon epämukavuuden, joskin kaikki siitä huolimatta on käynyt verrattain hyvin. Ja kodiksemme se on jo nytkin hiukan ahdas. Kun joku vuosi on kulunut ja Jem haluaisi saada oman huoneen, käy se aivan liian pieneksi.
— Niin, tiedän kaiken — tiedän kaiken, sanoi Anna, ja kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. — Tiedän hyvin, mitä varjopuolia sillä on, mutta minä pidän siitä niin paljon ja täällä on niin kaunista.
— Sinusta tuntuisi täällä varsin yksinäiseltä, kun Leslie on poissa — ja kapteeni Jim myöskin. Morganin maakartano on ihana, ja vähitellen rakastuisimme kyllä siihenkin. Muistathan, Anna, että olet aina ihaillut sitä.
— Niin kyllä — mutta — mutta — tämä tulee niin kauhean äkkiä, Gilbert. Menin aivan päästä pyörälle… Minullahan ei kymmenen minuuttia sitten ollut pienintäkään ajatusta, että tulisin jättämään tämän rakkaan paikan. Olen juuri miettinyt, mitä kaikkea istuttaisin keväällä puutarhaan. Ja jos me lähdemme täältä, kuka muuttaa tänne meidän jälkeemme? Tämä asunto on syrjässä, arvatenkin tänne tulee jokin köyhä, muutteleva perhe, jonka lapsilauma tallaa kaikki maahan — joka päästää kaikki ränsistymään — oi, tänne ei jää tuumankaan leveydeltä alaa, johon ei tuo pyhätön häväiseminen ulottuisi… Oi, se vihloo suorastaan sydäntäni…
— Ymmärrän sen kyllä. Mutta me emme voi ottaa huomioon sellaisia seikkoja, kun todellinen etumme on kysymyksessä, Anna-tyttöseni. Morganin talo sopii meille aivan jokaista pienintä yksityiskohtaa myöten, emmekä tosiaankaan voi päästää sellaista tilaisuutta käsistämme. Ajattele tuota suurta nurmikenttää komeine vanhoine lehmuksineen — sen takana sijaitsevaa lehtoa vaahteroineen ja kastanjoineen! Ja siitä alkaa sitten varsinainen suuri metsä — sitä on kaksitoista acrea. Tuo nurmikenttä ja lehto kelpaisi tosiaankin leikkipaikaksi lapsillemme! Lisäksi siellä on vielä muhkea hedelmäpuutarha, ja sinähän olet aina ihaillut korkeata punaista tiilimuuria, joka kiertää puutarhaa ja jossa on portti — olet aina sanonut, että tuo puutarha omenapuineen ja muureineen oli kuin satukirjasta otettu… Ja koko tuolta alueelta, sekä rakennuksesta että puutarhasta, on meillä melkein yhtä kaunis näköala merenlahdelle ja hietasärkille kuin täältä.
— Sieltä ei voi nähdä majakan tähteä.
— Voi kyllä. Voit nähdä sen ullakon akkunasta. Ja siinä on vieläkin yksi ansiopuoli, Anna — sinähän pidät suurista ullakoista, joissa on pimeitä soppia ja nurkkauksia.
— Miatta puutarhassa ei ole puroa.
— Ei, se on kyllä totta, mutta vaahteralehdon lävitse virtaa puro, joka laskee lähellä olevan Glen-järveen. Sinä voit kuvitella, että olet saanut takaisin oman Tumman päilyvän aallokkosi.
— Niin, olehan nyt vaiti hetkinen ja anna minun ajatella tuota asiaa, Gilbert. Minun täytyy saada aikaa perehtyä siihen — tottua tuohon ajatukseen.
— Kuten tahdot. Eihän ole kiirettä. Mutta — jos päätämme tehdä kaupat, olisi hyvä, jos voisimme muuttaa ja saada kaikki kuntoon ennen talven tuloa.
Gilbert meni pois ja Anna laski pois Jimin lyhyet mekot vavahtelevin käsin. Hän ei voinut enää ommella sinä päivänä.
Kasvot kyynelten kostuttamina hän vaelteli tuolla pienellä alueella, jonka onnellinen valtijatar hän tähän saakka oli ollut. Morganin talo oli juuri sellainen, jollaiseksi Gilbert oli sitä kuvaillut — sillä oli monta hyvää ominaisuutta… Ympäristö oli kaunis, talo tarpeeksi vanha vaikuttaaksensa tyynen arvokkaalta ja siihen liittyi myöskin muistotaruja — ja toisaalta se oli tarpeeksi uusi ollaksensa mukava ja hyvin hoidettu. Anna oli aina ihaillut sitä — mutta ihailu ei ole samaa kuin rakkaus, ja pientä haavekotiansa hän rakasti. Hän rakasti kaikkea, mitä siihen kuului — puutarhaa, jota hän oli hoitanut ja jota niin monet muut naiset olivat hoidelleet ennen häntä — puutarhan nurkkauksessa hilpeästi virtailevan puron kimmeltäviä pyörteitä — noiden kahden suhisevan, natisevan hongan välillä olevaa veräjää — vanhoja punaisia hietakiviportaita — komeita lombardilaisia poppeleita — arkihuoneen avoimen lieden yläpuolella olevia pieniä lystikkäitä lasikaappeja — ravistunutta ja kieroksi vääntynyttä ruokahuoneen ovea — yläkerran hauskoja pieniä ullakkoakkunoita — keskellä portaita olevaa komeroa, missä talon ainoa pohjoiseen antava akkuna oli… Oi, kaikki nuo esineet olivat käyneet kuin osaksi hänen omasta itsestänsä! Kuinka hän voisikaan erota niistä!
Kuinka äärettömän rakkaaksi oli tuo pieni talo, joka entisaikoina oli pyhitetty rakkaudelle ja ilolle, käynyt hänellekin sen onnen ja tuskan takia, mitä hän täällä oli kokenut! Tänne oli hän muuttanut nuorena morsiamena, täällä oli pikku Joyce elänyt ainoan lyhyen päivänsä, täällä oli Jem-poikasen syntymä jälleen suonut hänelle onnen nauttia äitiyden suloudesta, täällä olivat hänen korvaansa ilahduttaneet nuo ihanat sävelet, jotka raikahtelevat pikkulapsen riemastelussa ja livertelevässä naurussa, täällä olivat rakkaat ystävät istuneet hänen lietensä ääressä. Ilo ja tuska, heräävä elo ja kuolema olivat ainaiseksi pyhittäneet tämän pienen haavekodin.
Ja nyt hänen täytyi luopua siitä. Sen oli hän jo tiennyt pyrkiessään panemaan vastaan kaikin voimin ja pitämään kiinni tästä rakkaasta paikasta. Mutta pieni talo oli käynyt liian ahtaaksi. Gilbertin etu vaati muutosta — niin menestyksellistä kuin hänen toimintansa oli ollutkin, vaikeuttivat sitä kumminkin epäsuotuisat asunto-olot. Anna käsitti, että heidän olonsa tässä rakkaassa ensi kodissa lähestyi loppuansa ja että hänen täytyi rohkeasti tyytyä tuohon tosiseikkaan. Mutta kuinka hänen sydäntänsä kirvelikään ja pakotti!
— Tuntuu aivan siltä, kuin elämästäni olisi riistetty jotakin, nyyhkytti hän. — Jospa edes rohkenisin toivoa, että tänne muuttaa kunnollisia ihmisiä meidän sijaamme — tai että talo tykkänään saisi olla tyhjänä! Se olisi melkein parempi kuin että tänne tulisi olentoja, jotka eivät ole perehtyneet tämän haaveinaan maantietoon eivätkä tunne niitä elämänkohtalona, jotka ovat suoneet tälle talolle sen sielukkaisuuden ja sen selväpiirteisen henkilöllisyyden. Ja jos sellainen lammaslauma tulee tänne, niin saa nähdä, että kaikki rappeutuu ja pirstoutuu varsin lyhyessä ajassa — vanha talo menee pian pilalle, ellei sitä hoideta huolellisesti. He tallaavat puutarhani ruohikon ja antavat lavojen peittyä rikkaruohoon — poppelit saavat olla karsimatta — säleaidasta putoilevat säleet, niin että se lopuksi on kuin hampaaton suu — katosta sataa huoneisiin — laastitus irtaantuu — he pistävät pieluksia ja rääsyjä paikoiksi rikkinäisiin akkunoihin, ja kaikki käy epäsiistiksi ja ränstyneeksi.
Annan vilkas mielikuvitus saattoi tuon pienen talon otaksuttavan rappeutumisen ja alennustilan esiintymään hänelle niin räikein värein, että hän suri sitä kiihkeästi kuin jo tapahtunutta konnantyötä. Hän istuutui ulkoportaille ja nyt seurasi pitkällinen ja kiihkeä itkukohtaus. Susan tuli ulos jollekin asialle ja kysyi osaaottavasti, mitä surullista oli tapahtunut.
— Onko rouva kenties riitaantunut tohtorin kanssa — vai kuinka? Siitä ei pikku tohtorinnan pidä olla niin pahoillaan. Sellaista sattuu parhaimmissakin perheissä, olen kuullut sanottavan, vaikeatahan on avioliitossa aina ylläpitää sopua… Tohtori katuu kyllä, jos hän on sinkauttanut rouvalle jonkin harmillisen sanan, ja sitten tarvitsee vain sopia ja taputella toisiansa.
— Ei, ei, Susan, emme me ole joutuneet epäsopuun… On vain kysymys siitä, että Gilbert tahtoisi ostaa Morganin vanhan tilan, niin että me sitten muuttaisimme The Gleniin. Sen takia minä itken silmät päästäni.
Susan ei käsittänyt ollenkaan Annan tunteita. Päinvastoin häntä ihastutti toivo saada muuttaa tiheämminasuttuun seutuun. Ainoa seikka, mitä hän olisi voinut muistuttaa tuosta pienestä haavemajasta, oli että se oli niin syrjässä ja erillään muusta maailmasta.
— Mutta rakas pikku tohtorinna, sehän on vallan mainiota! Sellainen suuri huvila muhkeine puutarhoineen, ja metsä aivan vieressä! Mitä itkemistä siinä on?
— Minä inhoan suuria huviloita, nyyhkytti Anna.
— Ah, te ette suinkaan inhoa niitä sitten, kun teillä on ympärillänne puoli tusinaa lapsia, sanoi Susan, pystymättä oikein oivaltamaan Annan ajatuksenjuoksua. — Tämä talohan on jo nytkin liian ahdas meille. Vierashuonettakaan ei meillä ole, nyt kun rouva Moore asuu täällä, ja ruokahuone on kurjin komero, missä koskaan olen syötävää säilyttänyt. Kääntyipä siellä niin taikka näin, niin aina iskee kyynärpäänsä johonkin. Sitäpaitsi täällä on aivan liian yksinäistä — täällä tulee ikävä… Eihän täällä ole kerrassaan mitään muuta kuin pelkkää luontoa.
— Minun ei ole koskaan ollut täällä ikävä, Susan, ja minulle merkitsee luonto niin äärettömän paljon… Mutta nähtävästi me tunnemme ja ajattelemme eri tavalla, sanoi Anna hymyillen heikosti.
— Vieläkös mitä, sitä en juuri sanoisi, — mehän sovimme yleensä varsin hyvin yhteen… Vaikka tohtorinnan hieno kasvatushan minulta kyllä puuttuu. Mutta sen minä sanon, että jos tohtori ostaa Morganin huvilan, niin tekee hän perheelleen oikean hyväntyön, sen tohtorinnakin kyllä tulevaisuudessa huomaa. Vesijohto siellä on ja likavesijohto myöskin, ja siellä on erinomaisia säilytyshuoneita ja seinäkaappeja, ja sitten siellä on vielä sementillä laskettu kellari, jonka toisessa päässä on pesutupa — toista sen veroista ei taida olla koko Prinssi Edvardin saarella. Tämä kellari, joka pikku tohtorinnalla täällä on ja jossa on rottia ja sarvijaakkoja ja jos mitä — se on ollut minun ainaisena huolenani ja sitähän en myöskään ole salannut.
— Että voitkin puhua tuolla tavoin, Susan, sanoi Anna epätoivoissaan. — Likavesijohdot ja ruokahuoneet ja sementillä lasketut kellarit pysykööt kunniassaan — mutta eiväthän ne muodostakotia! Miksi et voi itkeä itkeväisten kanssa?
— Tuollainen ruikuttelu ei ole koskaan soveltunut minun äänelleni, pikku tohtorinna. Minä olen paremminkin sentapainen, että minä koetan rohkaista murheellisia ja lohduttaa heitä. Älkää nyt enää itkekö ja turmelko kauniita silmiänne! Tämä talo on kyllä hyvä ja on tehnyt oivan palveluksen, mutta nyt on herrasväen tosiaankin jo aika saada parempi.
Useimmat ihmiset arvostelivat tuota asiaa samalta kannalta kuin Susan. Leslie oli ainoa, joka täysin tajusi Annan tunteet. Hänkin itki ja nyyhkytti sydämen pohjasta saatuansa tiedon tuosta uutisesta. Sitten pyyhkivät he kyyneleensä ja ryhtyivät valmistelemaan tulevaa suurta muuttoa.
— Kun sen nyt kerran on tapahduttava, niin käykäämme käsiksi asiaan, niin on kaikki sitten ohitse, sanoi Anna tyytyen mieli haikeana kohtaloonsa.
— Tiedäthän kyllä, että sinä kiinnyt myöskin tuohon ihanaan vanhaan maakartanoon, kun olet asunut siellä niin kauan, että siihen on ehtinyt liittyä rakkaita muistoja, sanoi Leslie. — Hyvät ystäväsi tulevat sinne, kuten ovat tulleet tännekin — onni luo siihen hohdettansa… Toistaiseksi se sinusta tuntuu talolta vain — tulevat vuodet muuttavat sen teidän kodiksenne.
Anna ja Leslie itkivät kilvan seuraavallakin viikolla, kun pikku Jemistä äkkiä tuli "iso poika". Muutos saatiin aikaan sillä verrattain yksinkertaisella keinolla, että pitkät mekot leikattiin poikki. Anna käyskenteli koko päivän mieli apeana, — vasta illalla hän tunsi saaneensa "pikkupoikansa" jälleen, nähdessään hänet puettuna pitkään yöpaitaan.
— Ensi kerralla hän saa polvihousut, — sitten seuraavat pitkät housut, — ei aikaakaan, niin hän on jo iso täysikasvuinen mies, huokasi hän.
— Eihän tohtorinna sentään toivone, että hän olisi pikkulapsi kaiken ikänsä? kysyi Susan. — Jumala siunatkoon tuota pientä sokeritoppaa — hän on niin kovin helttainen lyhyessä mekossaan, jonka alta pienet tassut näkyvät… Ja ajatelkaa, kuinka paljon vähemmän vaivaa pesusta ja silityksestä on!
— Anna, sain juuri kirjeen Owenilta, huudahti Leslie tullen sisään kasvot loistavina. — Et voi ajatella, miten hauska asia minulla on kerrottavana! Hän kirjoittaa aikovansa ostaa sinun pienen haavemajasi kirkonisänniltä, pitääksensä sen kesähuvilana. Anna, etkö ole iloinen siitä!
— Oi Leslie, "iloinen" on aivan liian lievä sana… Nyt en ole puoleksikaan niin pahoillani muutosta, kun tiedän, että vieraat kädet eivät tule loukkaamaan tämän pienen kodin pyhyyttä ja ettei se myöskään jää rappeutumaan. Oi kuinka viehättävää — suorastaan hurmaavaa! —
Eräänä lokakuun aamuna heräsi Anna tuohon kalseaan todellisuuteen, että hän oli nukkunut viimeisen kerran pienen haavemajan katon alla. Mutta muuttokiireet estivät häntä antautumasta surumielisen tunnelman valtaan, ja illan tultua olivat tuon pienen talon seinät paljaat ja kujilla näkyi syviä pyöränjälkiä. Anna ja Gilbert olivat jääneet kahden taloon, sitä hyvästelemään. Leslie oli lähtenyt Susanin ja pikku Jemin kanssa viimeisessä muuttokuormassa The Gleniin. Auringonlaskun hohde virtasi verhottomista akkunoista sisään.
— Minusta kaikki näyttää niin surevalta ja nuhtelevalta, sanoi Anna. — Eikö sinustakin? — Oi, kuinka koti-ikävä ensi yönä tulee vaivaamaan minua tuossa uudessa talossa!
— Me olemme olleet täällä hyvin onnellisia, eikö totta,Anna-tyttöseni? sanoi Gilbert hyvin lempeällä äänellä.
Mutta ääni tukehtui Annan kurkkuun, hän ei voinut puhua. Gilbert odotti veräjällä honkien luona, Annan kiertäessä taloa lausuen jäähyväiset joka huoneelle. Hänen oli lähdettävä pois, mutta pieni talo oli jäävä paikoilleen, silmäilemään merelle pienine epäsäännöllisine akkunoineen. Ähkyen ja huokaillen tulivat syystuulet käymään sen ylitse, harmaa sade oli huuhteleva sitä, mereltä kohoavat valkoiset usmajoukot verhoavat sen vaippaansa. Kuutamo oli kirkastava sen ja valaiseva vanhat lehtikäytävät, missä opettaja ja hänen morsiamensa olivat astelleet. Tällä kalastajarannikon kulmalla oli viehkeitten tarujen henkäys tuntuva vielä kauan — tuuli oli suhiseva tuhatvuotisia säveliään hopeanhohtoisten särkkien vieressä kasvavassa kaislikossa — pulpahdellen ja solisten syvissä lahdekkeissa punertavien rantakallioiden välissä tulivat laineet yhä edelleen lähettämään ilmoille houkuttelevan kutsunsa.
— Mutta me emme ole enää täällä, sanoi Anna kyyneliä vuodattaen.
Hän lähti, painoi oven kiinni ja lukitsi sen. Gilbert seisoi odottaen häntä katse hymyilevänä. Majakan tähti loisti pohjoisen puolella. Pieni puutarha, missä kehäkukat vielä komeilivat, verhoutui jo hämyyn. Anna kumartui suutelemaan kulunutta vanhaa kiviporrasta, jota hän oli noussut morsiamena taloon tullessaan.
— Hyvästi, rakas pieni haavemaja, sanoi hän.