Anna oli viettänyt kaksi viikkoa Vihervaaralla, ennenkuin rouva Lynde ilmestyi ottaakseen hänet tarkastelunsa alaiseksi. Täytyy kuitenkin oikeudenmukaisuuden nimessä mainita, että vika ei ollut Rakel-rouvan.
Vaikea ja vuodenaikaan nähden selittämätön influensakohtaus oli pakottanut tuon kelpo naisen pysyttelemään neljän seinän sisällä aina hänen viimeisestä Vihervaaralla käynnistään saakka. Rakel rouva oli perin harvoin sairaana ja tunsi jyrkkää halveksumista ihmisiä kohtaan, jotka olivat sairaita, mutta influensa, täytyi hänen myöntää, ei ollut minkään muun taudin kaltainen maailmassa ja se voitiin selittää vain Herramme erityiseksi rangaistukseksi. Niin pian kuin hänen lääkärinsä salli hänen pistää nenänsä ulos ovesta, kiiruhti hän kuitenkin Vihervaaralle, pakahtumaisillaan uteliaisuudesta nähdä Matthew'n ja Marillan uutta lastenkodin lasta, jota koskevia arvailuja ja juttuja oli jo koko joukko liikkeellä Avonleassa.
Anna oli parhaansa mukaan käyttänyt jokaisen hetken näistä neljästätoista päivästä. Hän tunsi jo seudun jokaisen puun ja pensaan. Hän oli tehnyt sen keksinnön, että polku lähti keittiökasvitarhasta ja jatkui tuuhealehväisiin lehtoihin, ja hän oli tutkinut koko sen kiemurtelevan kulun pitkin puron reunaa ja portaan yli, hongikkojen ja yhteenpunoutuneitten metsäkirsikkapuunoksien muodostamien holvikatosten läpi, yli pyöreitten mätästen, joita sanajalat peittivät, Vaahteroiden ja saarnien keinuvien kruunujen alitse.
Hän oli solminut ystävyysliiton lähteen kanssa alhaalla notkelmassa — tuon ihmeellisen syvän ja kylmän, kristallinkirkkaan lähteen. Sitä kehysti sileä punainen hiekkakivireunus, ja sen ympärillä oli aitaus suurista sanajaloista, joiden lehdet muistuttivat palmun lehtiä. Sen takaa vei puuporras yli puron.
Tämä porras johti Annan sipsuttavat jalat metsäiselle kukkulalle, jossa vallitsi alituinen hämärä suorarunkoisten, tiheässä kasvavien mäntyjen ja kuusien alla. Ainoat kukat, joita siellä kasvoi, olivat lukemattomat määrät viehättäviä kieloja, näitä Pohjois-Amerikan metsien kainoimpia ja viehkeimpiä kukkasia, sekä muutamat kalpeat, läpikuultavat tähtikukat, joita voi pitää viimevuotisten kukkien haamuina. Hienot hämähäkinverkot välähtelivät kuin hopealangat puiden välissä ja oli kuin mäntyjen oksat ja kävyt olisivat ystävällisesti supisseet ja sipisseet keskenään.
Kaikki nämä ihanat löytöretket tapahtuivat niinä hetkinä, jolloin hän sai vapautta leikkiäkseen, ja kotiin tultuaan hän kertoi Matthew'lle ja Marillalle silmät korvat täyteen kaikesta, mitä hän oli "löytänyt". Matthew ei suinkaan valittanut — kaukana siitä; hän kuunteli sanaa sanomatta, mutta kasvoilla oli tyytyväinen myhäily. Marilla antoi "lorujen" luistaa — kunnes hän huomasi, että hän oli tulemaisillaan liian huvitetuksi niistä. Silloin hän aina asetti sulun Annan puhetulvalle kursailematta käskemällä hänen pitää suunsa kiinni.
Anna oli ulkona keittiökasvitarhassa, kun Rakel rouva saapui. Hän kävellä köpötteli verkalleen omassa miellyttävässä tahdissaan mehevän ruohon yli, jonka kukkatertut keinuivat punaisessa ilta-auringossa. Kelpo rouva sai nyt mainion tilaisuuden kuvailla sairautensa kaikkia asteita, viipyen kaikissa tiloissa ja pistoksissa ja ruumiinlämmön vaihteluissa sellaisella ilmeisellä nautinnolla, että Marilla tuli vakuutetuksi siitä, että influensa tuo mukanaan oman palkintonsa. Kun kaikki yksityiskohdat oli tyhjennetty, ilmaisi Rakel rouva käyntinsä todellisen tarkoituksen.
— Olen kuullut mitä yllättävimpiä asioita sinusta ja Matthew'sta.
— Sinä et ole kuitenkaan voinut enemmän hämmästyä kuin minä itse, sanoi Marilla. — Mutta nyt olen jo jotakuinkin toipunut ensi hämmästyksestäni.
— Oli kovin ikävää, että tapahtui sellainen erehdys, sanoi Rakel rouva osaaottavasti. — Eikö käynyt päinsä lähettää häntä takaisin?
— Olisimme kai voineet sen tehdä, mutta emme välittäneet siitä. Matthew rupesi pitämään hänestä. Ja minun täytyy tunnustaa, että pidän hänestä oikein paljon, minä myös — vaikka hänellä luonnollisesti on virheensä. Hän on oikein elähyttänyt meitä — hän on terhakka ja rehti pikku tyttö.
Marilla sanoi tuntuvasti enemmän kuin oli ollut hänen tarkoituksensa alkaissaan, sillä hän luki ankaraa paheksunta Rakel rouvan kasvojen ilmeistä.
— Olet todellakin ottanut niskoillesi raskaan edesvastuun, sanoi mainittu rouva synkästi, varsinkin kun sinulla ei koskaan ole ollut mitään kokemusta lasten hoidosta. Voin arvata, ettet kai tiedä paljon hänestä ja hänen oikeasta mielenlaadustaan, eikä kukaan ihminen aavista, mikä tuollaisesta vieraasta penskasta aikaa myöten sukeutuu. Mutta en todellakaan tahdo saattaa mieltäsi masentumaan, pikku Marilla.
— En tunnekaan itseäni masentuneeksi, vastasi Marilla kuivasti. — Kun olen tehnyt päätöksen, pysyn siinä lujana. Mutta ehkä haluat nähdä Annan. Minä kutsun hänet.
Hetkisen kuluttua Anna tuli juosten sisään kasvot ihastuksesta säteilevinä puutarhassa tekemiensä uusien mainioitten löytöjen johdosta. Mutta hämmästyksissään huomatessaan aivan odottamatta seisovansa vieraan edessä pysähtyi hän hämillään heti oven suuhun. On varmaa, että hän näytti jonkun verran omituiselta lyhyessä ja ahtaassa kotikutoisessa hameessaan, jonka hän oli tuonut mukanaan lastenkodista ja jonka alta kapeat sääret pistivät esiin ja näyttivät luonnottoman pitkiltä. Kesakot olivat lukuisammat ja silmäänpistävämmät kuin konsanaan; tuuli oli pörröttänyt peittämätöntä tukkaa, niin että se törrötti kaikkiin ilmansuuntiin, ja se ei ollut koskaan loistanut koreamman punaisena kuin tällä hetkellä.
— No, kauniin ulkomuotosi vuoksi he eivät ole sinua ottaneet, se on totinen tosi, lausui Rakel rouva tunteella ja vakaumuksella. Hän oli noita miellyttäviä ja usein tavattavia ihmisiä, joitten ylpeytenä on ilman pelkoa ja häikäilemättä lausua julki mielipiteensä. — Sinäpä vasta olet laiha vekara! Tulehan tänne, että saan katsoa sinua! Suuri luoja, onko koskaan nähty tuollaisia kesakkoja! Ja tukka niin punainen, että silmiä huikaisee siihen katsoessa! Etkö kuule, nulikka, tule tänne!
Anna tuli, mutta ei aivan sillä tavoin kuin Rakel rouva oli odottanut. Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli toisella puolen keittiönlattiaa ja seisoi Rakel rouvan edessä vihasta hehkuvin kasvoin ja vapisevin huulin. Koko tuo hento pieni olento vapisi kiireestä kantapäähän.
— Vihaan teitä — te olette häijy ja ilkeä! huusi hän puoliksi tukahtuneella äänellä ja polki jalallaan lattiaa. — Kuinka uskallatte sanoa minua laihaksi ja rumaksi! Enhän minä mahda sille mitään. Kuinka uskallatte puhua kesakoistani ja punaisesta tukastani? Te olette epäkohtelias ja vailla kaikkia hienompia tunteita!
— Anna! huudahti Marilla aivan tyrmistyneenä.
Mutta Anna seisoi paikoillaan pää pystyssä ja leimuavat silmät kiinnitettyinä Rakel rouvaan. Hänen kätensä olivat nyrkkiin puristetut, ja hänestä säteili ikäänkuin intohimoisen katkeruuden ilmakehä.
— Kuinka uskallatte tulla sanomaan sellaisia asioita minulle? toisti hän. — Miltä teistä tuntuisi, jos sanottaisiin teistä itsestänne sellaista? Mitä te ajattelisitte, jos teille sanottaisiin suoraan vasten kasvoja, että te olette paksu ja kömpelö ja luultavasti vailla mielikuvituksen rahtuakaan? Niin, en välitä ensinkään, vaikka loukkaankin tunteitanne. Päinvastoin toivon sitä. Ei kukaan ole koskaan ollut minua kohtaan niin raaka paitsi rouva Thomasin miespahanen, ja, minä en koskaan anna teille anteeksi!
Kaksi polkaisua lisää!
— Onko kukaan ihminen voinut kuvitella tuollaista mielenlaatua! huudahti kauhistunut Rakel rouva.
— Anna, mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes tulen jälestä, sanoi Marilla vaivoin saatuaan takaisin puhekykynsä.
Anna puhkesi itkuun, hyökkäsi eteisen ovelle, jonka hän paiskasi kiinni jälkeensä, niin että padankannet rämisisivät, ja lensi kuin tuulispää eteisen läpi ja portaita ylös. Yläilmoista kuuluva jysähdys ilmaisi, että itäisen vinttikamarin ovi läimäytettiin kiinni yhtä rajusti.
— Jaa-a, tuon lapsen kasvattamistyötä en sinulta kadehdi, sanoiRakel rouva purevan ivallisesti.
Marilla avasi suunsa lausuakseen joitakin anteeksipyytäviä ja huolestuneita sanoja — saman tekevä mitä… Mutta se, mitä hän todella sanoi, oli täydellisesti yllättävää hänelle sekä silloin että sittemmin.
— Sinun ei olisi pitänyt kosketella hänen ulkomuotoaan, Rakel.
— No mutta nyt minä luulen… Marilla Cuthbert, onko tarkoituksesi todellakin puolustaa tätä kamalaa mielenpurkausta, jonka todistajina juuri olimme? kysyi Rakel rouva ylen loukkaantuneena.
— Ei, sanoi Marilla hitaasti, en koeta häntä puolustaa. Hän on käyttäytynyt hyvin huonosti, ja minä annan hänelle kelpo nuhdesaarnan. Mutta meidän on sentään otettava huomioon muutamia seikkoja ja asianhaaroja. Hän ei ole koskaan saanut oppia, mikä on oikein. Ja sinä lausuit ajatuksesi hänestä jokseenkin tylysti, Rakel.
Marilla ei voinut olla lisäämättä viimeistä lausetta, vaikka hän jälleen hämmästyi itseään. Rakel rouva ojensihe ilmeessä loukkaantunutta arvokkuutta.
— Niin, minä huomaan, että minun tästä lähtien täytyy olla hyvin varovainen puheissani, Marilla, koska ennen kaikkea täytyy ottaa huomioon kasvattilapsen herkät tunteet, jotka ovat Jumala ties' mistä peräisin… Ei varjelkoon, en ole suutuksissani, sinun ei tarvitse olla huolissasi. Olen todellakin liian vilpittömästi pahoillani sinun vuoksesi tunteakseni suuttumusta. Saat kun saatkin monta vastusta vielä tuosta tytöstä, muista minun sanoneeni. Mutta jos tahdot noudattaa minun neuvoani — jota otaksuttavasti et tahdo, vaikka minä olen kasvattanut kymmenen lasta ja saattanut hautaan kaksi — niin annat sinä tuon "kelpo nuhdesaarnan", josta puhuit, koivunvitsan avustuksella. Sellainen voitelu on tarpeen senkaltaiselle nahalle. Arvaan hänen luonteensa olevan yhtä tulisen kuin hänen tukkansa. Niin, jää hyvästi, Marilla. Toivon sinun tulevan välistä tervehtimään minua, kuten tavallisesti. Mutta sinä et voi odottaa, että minä kovin pitäisin kiirettä pistäytymään uudelleen luoksesi, jos täytyy joutua tämän tapaisten hyökkäysten ja loukkausten alaiseksi… Sellainen on todellakin kokonaan minun kokemuspiirini ulkopuolella.
Senjälkeen Rakel rouva suoristi hyvin itsetietoisesti pienen pyylevän vartalonsa ja käydä lylleröi ulos. Mutta Marilla lähti hyvin vakavin ilmein itäiseen vinttikamariin.
Portaita ylös mennessään hän tunsi olevansa tuskastunut ja epävarma siitä, mitä hänen piti tehdä. Hän ei ollut niinkään vähän harmissaan ja suutuksissaan äskeisestä kohtauksesta. Mikä ääretön onnettomuus, että Annan juuri Rakel rouvan aikana piti päästää valloilleen kiivas luonteensa!… Ja yhtäkkiä teki Marilla sen oikeastaan sangen nolostuttavan havainnon, että hän tunsi enemmän nöyryytystä tästä tosiasiasta kuin surua itse luonteenvirheestä. Ja millä tavoin hän rankaisisi häntä? Ystävällinen vihjaus koivunvitsaan — jonka oivallisesta vaikutuksesta kaikki Rakel rouvan omat lapset olisivat voineet nousta ylös todistamaan — ei miellyttänyt Marillaa. Hän ei uskonut voivansa lyödä lasta. Ei, täytyi keksiä joku muu rangaistustapa, jotta Anna tulisi oikeaan käsitykseen siitä, kuinka raskaan rikoksen hän oli tehnyt.
Marilla tapasi Annan makaamassa suullaan vuoteella, katkerasti itkien ja täydellisesti unohtaen, että likaiset kengät jättävät jälkiä puhtaan valkoiselle peitteelle.
— Anna, sanoi hän, ei tylysti.
Ei vastausta.
— Anna — ankarammin — nouse heti ylös vuoteelta ja kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa.
Anna kompuroi alas vuoteelta ja istuutui jäykkäryhtisenä vieressä olevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet ja hän katsoa tuijotti kiinteästi lattiaan.
— Niin, sinä olet käyttäytynyt kerrassaan kauniisti, Anna! Etkö häpeä itsesi vuoksi?
— Hänellä ei ollut mitään oikeutta sanoa minua rumaksi ja punatukkaiseksi, vastasi Anna uhitellen ja ynseästi.
— Sinulla ei myöskään ollut oikeutta raivostua ja puhua hänelle sillä tavoin kuin teit, Anna. Häpesin sinun tähtesi — niin, oikein häpesin. Toivoin sinun esiintyvän kilttinä ja kohteliaana rouva Lyndelle, ja sen sijaan sinä olet tuottanut minulle niin ääretöntä hämmästystä ja huolta. En ymmärrä, miksi sinä niin kauheasti panit pahaksesi sen, että rouva Lynde sanoi sinua laihaksi ja punatukkaiseksi. Siitähän olet itsekin niin usein puhunut.
— Niin, mutta on suuri ero siinä, lausuuko itse jonkun ajatuksen tai kuuleeko toisten ihmisten sen sanovan, sanoi Anna itku kurkussa. — Voihan kyllä itse tietää, että jokin asia on niin tai näin, mutta ei voi kuitenkaan olla toivomatta, etteivät muut ihmiset kiinnittäisi niin paljon huomiota siihen… Teidän mielestänne minulla tietenkin on hirveä luonne, mutta minä en mahtanut sille mitään. Kun hän sanoi tuolla tavoin ja katseli samalla minuun niin pilkallisesti, niin jokin sisässäni nousi ylös rintaani ja oli tukahuttamaisillaan minut. Minun täytyi hyökätä hänen kimppuunsa.
— Niin, sinä olet todellakin esiintynyt eduksesi, sen voin vakuuttaa… Rouva Lyndellä on kerrottavana kaunis juttu sinusta joka ikisessä talossa, jonne hän menee — ja hän tulee kertomaan sen, ole varma siitä! Oli hirveätä, että sinä noin kadotit kaiken itsehillintäkykysi, Anna.
— Mutta ajatelkaahan vain, miltä teistä tuntuisi, jos joku sanoisi teille suoraan vasten kasvoja, että te olette laiha ja ruma, rukoili Anna itkien.
Muuan vanha lapsuusmuisto sukelsi äkkiä Marillan mieleen. Hän oli ollut aivan pieni tyttö, kun hän kerran oli kuullut toisen tätinsä sanovan toiselle: "Mikä vahinko, että hän on tuollainen keltaisenkalpea pieni rumilas!" Marillalla oli takanaan viisikymmentä vuotta — ja pistos tuntui yhä.
— En tahdo väittää, että minun mielestäni rouva Lynde teki oikein sanoessaan niin kuin hän sanoi sinulle, Anna, myönsi hän leppeämmällä äänellä. — Rakel on liian suulas. Mutta se ei puolusta sellaista esiintymistä, johon sinä teit itsesi syypääksi. Hän oli vanhempi ihminen ja sitäpaitsi minun vieraani. Sinä olit epäkohtelias ja nenäkäs ja — tässä Marillan mieleen välähti onnellinen ajatus — sinä saat luvan mennä hänen luokseen ja sanoa olevasi hyvin pahoillasi siitä, että käyttäydyit niin pahoin häntä kohtaan, ja sitten saat pyytää häneltä anteeksi.
— Sitä en voi koskaan tehdä, sanoi Anna synkän päättäväisellä äänellä. — Saatte rangaista minua millä muulla tavalla tahdotte, Marilla. Saatte sulkea minut pimeään, kosteaan vankikomeroon, jossa sisiliskot ja käärmeet asustavat, ja antaa minulle vain vettä leipää ruuaksi, ja minä en valita… Mutta en voi pyytää anteeksi rouva Lyndeltä.
— Meillä ei ole tapana sulkea ihmisiä pimeisiin, kosteisiin vankikomeroihin, sanoi Marilla kuivasti, varsinkin kun sellaisia on Avonleassa peräti harvassa. Mutta rouva Lyndeltä sinun on pyydettävä anteeksi ja sen sinä teet, ja saat istua ylhäällä huoneessasi, kunnes sanot minulle, että olet siihen halukas.
— Silloin saan istua siellä koko ikäni, sanoi Anna vapisevin huulin, sillä en voi sanoa rouva Lyndelle olevani pahoillani siitä, että sanoin hänelle tuolla tavoin. Kuinka voisin? Minähän en ole pahoillani. Minua surettaa, että olen tuottanut teille mielipahaa, mutta olen iloinen siitä, että annoin hänen perinpohjin kuulla kunniansa. Oli hyvin hauskaa saada tehdä se. En voi sanoa olevani pahoillani, kun en kerta kaikkiaan ole.
Marilla nousi ylös lähteäkseen.
— Niin, silloin voin vain lisätä, että sinulla on yö miettiäksesi käytöstäsi ja tullaksesi parempaan mielentilaan. Lupasit koettaa olla hyvin kiltti tyttö, jos saisit jäädä tänne Vihervaaralle, mutta sen asian laita oli niin ja näin nyt iltapäivällä.
Ammuttuaan tämän kavalan nuolen meni Marilla keittiöön mieli huolten vallassa ja sielu kuohuksissa. Ja hän oli yhtä suuttunut itseensä kuin Annaankin, sillä niin pian kuin hän taas näki edessään pienen, pyylevän Rakel rouvan sanomattoman hämmästyneen naamataulun, tunsi hän suupieliensä nytkähtelevän ja hänessä heräsi mitä moitittavin halu purskahtaa nauruun.
Marilla ei puhunut Matthew'lle mitään tapahtumasta sinä iltana, mutta kun Anna osoittautui itsepintaiseksi ja uppiniskaiseksi vielä seuraavanakin aamuna, täytyi antaa selitys hänen poissaolostaan aamiaispöydästä. Marilla kertoi koko jutun Matthew'lle ja ponnisteli parhaansa mukaan antaakseen hänelle oikean käsityksen Annan ennenkuulumattomasta esiintymisestä.
— Ei vahingoita hitustakaan, että Rakel Lynde sai vähän nenälleen — mokoma juorueukko, joka alituiseen sekaantuu asioihin, jotka eivät häntä liikuta, oli Matthew'n lohdullinen vastaus.
— Matthew Cuthbert, minä todellakin hämmästyn… Sinä tiedät, että Annan käytös oli hirveä, ja kuitenkin puolustat häntä. Tämän jälkeen kai sanot, että häntä ei ensinkään pitäisi rangaista.
— Oh e-ei… ei juuri niinkään, sanoi Matthew vaivautuneella äänellä. — Vähän häntä kai täytynee rangaista, luulisin… Mutta älä ole liian kova hänelle, Marilla. Muista, ettei hänellä ole koskaan ollut ketään, joka olisi opettanut hänelle, mikä on oikein. Sinä — sinä annat kai hänelle joka tapauksessa jotain syötävää, mitä?
— Oletko koskaan kuullut, että minulla on tapana kiusata ihmisiä nälällä, jotta heistä tulisi hyvätapaisia? kysyi Marilla loukkaantuneena. — Hän saa säännölliset ateriansa, Ja minä itse kannan ne ylös hänelle. Mutta hän saa istua siellä, kunnes hän on taipuvainen pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi: se on minun päätökseni, ja siinä pysyn, Matthew.
Aamiainen, päivällinen ja illallinen nautittiin hiljaisuuden vallitessa, sillä se, jolla tavallisesti oli ruokarauha vallassaan, kieltäytyi yhä taipumasta.
Jokaisen aterian jälkeen Marilla kantoi hyvin varustetun tarjottimen itäiseen vinttikamariin ja haki sen myöhemmin, ilman että sen sisältö huomattavasti olisi vähentynyt. Matthew loi huolestuneen katseen molemmille vadeille, kun ne tulivat viimeisen kerran alas. Oliko Anna koskenutkaan ruokaan?
Kun Marilla samana iltana meni ulos hakeakseen lehmät kotiin haasta, hiipi Matthew, joka oli käydä maleksinut tallirakennusten vaiheilla ja pitänyt häntä silmällä, sisään taloon murtovarkaan ilmein ja tassutti ylös rappusia. Yleensä liikuskeli Matthew ahtaalla ja tarkoin rajoitetulla alueella keittiön ja toisella puolen eteistä olevan pienen kamarin välillä, jossa hän nukkui. Jonkun ainokaisen kerran hän uskalsi vastahakoisesti arkihuoneeseen tai oikein saliin, kun pastori pistäytyi teelle. Mutta hän ei ollut koskaan ollut oman talonsa yläkerrassa siitä keväästä asti, kun hän auttoi Marillaa paperoimaan vierashuoneen, ja siitä oli nyt neljä vuotta.
Hän tassutti varovasti yläkerran eteisen läpi ja seisoi useita minutteja itäisen vinttikamarin oven takana, ennenkuin hän sai kylliksi rohkeutta naputtaa siihen rystysillään ja sitten avata oven kurkistaakseen sisään.
Anna istui keltaisella tuolilla ikkunan edessä ja katseli surumielisesti ulos puutarhaan. Hän näytti kovin pieneltä ja onnettomalta, ja Matthew tunsi piston sydämessään. Hän sulki hiljaa oven ja meni varpaillaan hänen luokseen.
— Anna, hän kuiskasi, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, miten on laitasi, typykkäiseni?
Anna hymyili laimeasti.
— Oh, oikein hyvin. Kuvittelen aika tavalla, ja sillä tavoin saa aina ajan paremmin kulumaan. Tietenkin on koko lailla yksinäistä. Mutta on kai vain hyvä tottua siihen ajoissa.
Anna hymyili jälleen kalpeata hymyään ajatellessaan edessään olevia pitkiä vuosia, jotka hänen pitäisi viettää suljettuna yksinäiseen koppiin.
Matthew muisti, että se, mitä hänellä oli sanottavaa, piti sanoa viipymättä, siltä varalta että Marilla palaisi odottamattoman aikaisin lehmien hausta.
— Kuulehan, pikku typykkä, eikö sinun mielestäsi olisi hyvä tehdä tuo, että pääsisit siitä? kuiskasi hän. — Sinun on kuitenkin pakko tehdä se, Anna, sillä Marilla tietää, mitä hän tahtoo, saat uskoa, ja hän ei koskaan peruuta, kun hän on jotain sanonut… Tee pois se, niin se on tehty.
— Tarkoitatteko, että minun tulee pyytää anteeksi rouva Lyndeltä?
— Niin — pyytää anteeksi, se on juuri oikea sana, sanoi Matthew. — Tee hänelle mieliksi, niin on kaikki taas hyvin — sitähän täytyy kylläkin koettaa tehdä tässä elämässä, näetkös.
— Tietysti voisin tehdä sen, kun pyydätte minua, sanoi Anna miettiväisesti. — Ja nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani pahoillani, sillä pahoillaniolen. Mutta en ollut sitä eilen illalla. Olin niin vihoissani… ja sitä kesti koko yön. Mutta aamulla se oli ohi. En ollut enää kiukkuinen? ja suuttunut — minulla oli vain sellainen ilkeä tunne, ettäolin ollutvihainen… Häpesin itseäni niin. Mutta en voinut mennä puhumaan siitä rouva Lyndelle. Se olisi ollut liian nöyryyttävää. Sentähden päätin mieluummin istua täällä koko elämäni ajan kuin tehdä niin… Mutta kuitenkin —teidänvuoksenne teen mitä hyvänsä — jos kovin sitä haluatte…
— Voit hyvin käsittää, että haluan… On niin kauhean yksinäistä tuolla alhaalla ilman sinua. Mene nyt alas ja anna kauniisti kättä ja pyydä anteeksi.
— Kai minun täytyy, sanoi Anna nöyrästi. — Niin pian kuin Marilla tulee sisään, sanon hänelle, että olen kulunut.
— Se on hyvä — tee vain niin, typykkäni. Mutta älä sano Marillalle, että minä olen sekaantunut asiaan, joka ei kuulu minulle…
— Villit hevosetkaan eivät voisi vetää salaisuuttani päivänvaloon, lupasi Anna juhlallisesti. Kuinka muuten villit hevoset menettelisivät vetääkseen jonkun salaisuuden päivänvaloon?
Mutta Matthew oli jo mennyt, melkein kauhistuneena hyvästä onnestaan. Hän laittautui vikkelästi hevoshaan takimaiseen osaan, jotta sisar ei aavistaisi, mitä hän oli toimittanut. Marilla itse sai kotiin tultuaan kokea miellyttävän yllätyksen kuullessaan valittavan äänen huutavan "Marilla" kaidepuun yli.
— No-o? sanoi hän ja meni eteiseen.
— Olen pahoillani, että suutuin ja käyttäydyin epäkohteliaasti, ja haluan mielelläni mennä pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi.
— Sitä kelpaa kuulla. — Marillan juro ääni ei antanut lainkaan ilmi sitä helpotusta, jota hän tunsi. Hän oli kulkenut ja tuuminut, mihin maailmassa hän ryhtysi, ellei Anna myöntyisi. — Haen sinut mukaani, kun olen lypsänyt.
Lypsyn jälkeen nähtiin siis Marillan kulkevan nuoren neitinsä kanssa maantietä alas, edellinen suorana ja voitonriemuisena, jälkimäinen painunein päin ja surkein ilmein. Mutta hetkisen kuluttua Annan murhemieli katosi kuin taikaiskusta. Hän kohotti päätään ja sipsutti eteenpäin kevein askelin; katseensa hän piti suunnattuna auringonlaskuun, ja koko hänen olemuksensa oli ikäänkuin eräänlaisen hillityn iloisuuden vahassa.
Marilla pani merkille muutoksen moittivin katsein. Tämä ei ohut se katuvainen parannuksentekijä, jonka hän halusi viedä syvästi loukkaantuneen rouva Lynden eteen.
— Mitä sinä nyt ajattelet, Anna? kysyi hän tiukasti
— Ajattelen, mitä sanon rouva Lyndelle, vastasi Anna uneksien.
Tämähän oli tyydyttävää tai olisi ainakin pitänyt olla. Mutta Marilla ei saanut karkoitetuksi ajatusta, että jokin hänen rangaistusohjelmassaan alkoi mennä vinoon… Annan ei todellakaan tarvinnut näyttää niin ihastuneelta ja tyytyväiseltä.
Ja ihastuneelta ja tyytyväiseltä Anna näytti yhä jatkuvasti, kunnes he olivat ehtineet rouva Lynden luo, joka istui ja kutoi kynttilänsydänlankaa keittiönikkunansa ääressä. Silloin katosi iloisuus. Murtunutta katumusta voi lukea joka piirteestä. Ennenkuin sanaakaan oli ennätetty vaihtaa, vaipui Anna äkisti polvilleen ällistyneen Rakel rouvan eteen ja ojensi rukoillen kätensä.
— Ah, rouva Lynde, olen niin hirveästi pahoillani, sanoi hän vapisevalla äänellä. — En voi tuoda ilmi kaikkea, mitä tunnen — ei, en vaikka käyttäisin siihen koko sanakirjan… Voitte kuvitella mielessänne. Käytökseni oli hirvittävää ja miten pahoin sitten menettelin kilttejä ystäviäni Matthew'ta ja Marillaa kohtaan, jotka ovat antaneet minun jäädä Vihervaaralle, vaikka en ole poika. Olen kauhean ilkeä ja kiittämätön tyttö, ja ansaitsen, että minua rangaistaan ja minut karkoitetaan ainaiseksi kunniallisten ihmisten joukosta… Tein hyvin huonosti pannessani pahakseni sen, että te sanoitte minulle totuuden. Sehän oli totuus, joka ikinen sana, jonka sanoitte, oli totta… Tukkani on punainen, ja minä olen kesakkoinen ja laiha ja ruma. Se, minkä teille sanoin, oli myöskin totta, mutta minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Ah rakas, kiltti rouva Lynde, suokaa minulle anteeksi! Jos vastaatte kieltävästi, tulen kantamaan surua koko elämäni pitkän. Ja eihän teillä ole sydäntä tuottaa sellaista surua pienelle orvolle tyttörukalle, eihän — vaikkakin hänellä on kauhean vaikea luonne… Ah ei, sitä te ette varmaankaan tahdo. Olkaa niin herttaisen kiltti ja sanokaa, että suotte minulle anteeksi, rouva Lynde!
Anna risti kätensä, taivutti päänsä ja odotti tuomion julistusta.
Ei voinut erehtyä tämän rukouksen vilpittömyydestä — se ilmaisihe hänen äänensä jokaisessa väreessä, ja sekä Marilla että rouva Lynde oivalsivat sen rehellisen sävyn. Mutta edellinen ymmärsi myöskin — ja se suututti häntä mitä suurimmassa määrässä — että Anna todenteolla nautti tästä nöyryytyksen ja alennuksen tilasta ja hekumoi noissa ylen mahtipontisissa tunteissa, joihin ne voivat antaa aihetta. Missä oli terveellinen rangaistus, johon Marilla oli tähdännyt? Anna oli muuttanut sen omalaatuiseksi harvinaiseksi nautinnoksi.
Pohjaltaan hyväluontoinen rouva Lynde, jota ei rasittanut erikoisen terävä huomiokyky, ei nähnyt tätä. Hän huomasi ainoastaan, että Anna oli esittänyt erittäin kaunopuheisen anteeksipyynnön, ja kaikki närkästys suli pois hänen sielustaan. Kaikkine vikoineen ja puutteineen — pitkävihainen hän ei ollut.
— Kas niin, nousehan ylös, lapsi kulta! sanoi hän aivan ystävällisesti. — Tottahan toki annan sinulle anteeksi. Sanoin kai myöskin vähän enemmän kuin minun olisi pitänyt sinulle. Mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan sellainen suorasukainen luonne — ei maksa vaivaa välittää paljon siitä, mitä minä sanon… Ei voi kieltää, että tukkasi on kauhistuttavan punainen, mutta tunsin kerran tytön — olin muuten hänen koulutoverinsa — jonka tukka oli aivan yhtä punainen kuin sinun, kun hän oli aivan nuori; mutta voitko ajatella, kun hän kasvoi isoksi, tummeni se ja tuli kauniin kastanjanruskeaksi. Minua ei hitustakaan ihmetyttäisi, jos sinun tukallesi kävisi samoin — ei, ei hitustakaan!
— Oi, rouva Lynde! — Anna veti syvän henkäyksen noustessaan. — Te olette herättänyt minussa toivoa — olen aina pitävä teitä hyväntekijänäni! Oi, minä sietäisin mitä tahansa, jos vain voisin uskoa, että tukkani tulisi kauniin kastanjanruskeaksi, kun kasvan isoksi. Olisi niin paljon helpompaa olla kiltti, jos tukka olisi kauniin kastanjanruskea, ettekö luulekin niin?… Saanko nyt mennä ulos teidän puutarhaanne ja istuutua penkille omenapuiden alle, sillä välin kuin te juttelette Marillan kanssa? Siellä ulkona minulla on niin paljon katseltavaa ja tuumittavaa.
— Hyvänen aika, lapsukainen, juokse sinä vain! Ja jos tahdot, saat poimia kimpun valkeita kieloja tuolta nurkkauksesta.
Kun ovi sulkeutui Annan jälkeen, nousi rouva Lynde reippaasti sytyttämään lamppua.
— Sellainen pieni konstikas tenava! Otahan tämä tuoli, Marilla, tämä on mukavampi kuin se, jolla istut, se on täällä vain renkipoikaa varten… Niin, konstikas hän on, mutta hänessä on kuitenkin jotain puoleensavetävää. En enää niin kovin ihmettele, että sinä ja Matthew piditte hänet, kuin ensi alussa — enkä ole liioin enää niin kauheasti huolissani teidän vuoksenne… Tytöstähän voi sukeutua kylläkin mukiinmenevä. Hänellä on luonnollisesti ihmeellinen tapa lausua ajatuksensa — kuinka sanoisin? — hän käyttää niin voimakkaita sanoja… Mutta siitä hän saa tottua pois, nyt kun hän tulee oleskelemaan sivistyneiden ihmisten parissa. Ja kiivas luonne hänellä on, se on selvää, mutta tiedätkö mitä, nulikka, jolla on kiivas luonne, leimahtaa likisti ja rätisee hieman, ja sitten se on ohi, ja sellainen on tuhat kertaa parempi kuin sisukas ja luihu. Herra varjelkoon minua sisukkaista tenavista, sanon minä! Kaiken kaikkiaan, Marilla, en pidä häntä ensinkään hullumpana.
Kun Marilla meni kotiin, tuli Anna ulos puutarhan tuoksuvasta hämärästä valkoinen kielokimppu kädessä.
— Pyysinhän hienosti anteeksi, eikö totta? kysyi hän ylpeänä heidän kulkiessaan pitkin polkua. — Arvelin, että kun minun nyt kuitenkin piti se tehdä, niin voin tehdä sen perusteellisesti.
— Niin, teit sen kylläkin perusteellisesti, sanoi Marilla.
Hän huomasi hämmästyksekseen ja harmikseen, että hän mieluimmin olisi halunnut nauraa tuolle muistolle. Hänellä oli sitäpaitsi epämiellyttävä tunne siitä, että hänen olisi pitänyt antaa Annalle pieni ojennus sen johdosta, että hän oli suorittanut asiansa liiankin hyvin — mutta sehän olisi ollut naurettavaa. Hän rauhoitti omaatuntoansa sanomalla ankaralla äänellä:
— Toivottavasti sinun ei tarvitse järjestää useampia tuollaisia anteeksipyyntökohtauksia… Sinun on hillittävä kiivasta luonnettasi, Anna.
— Niin, se ei olisi lainkaan vaikeata, jos ihmiset vain eivät ärsyttäisi minua ulkomuotoni vuoksi, sanoi Anna huokaisten. — Muut asiat otan levollisesti, mutta minä olen nyt niin väsynyt alituisesti nielemään vihjauksia punaisesta tukastani, että ihan raivostun… Luuletteko todellakin, että tukkani tulee kauniin kastanjanruskeaksi, kun olen ehtinyt kasvaa suureksi?
— Sinun ei pitäisi ajatella niin paljon ulkomuotoasi, Anna. Olet varmaankin turhamainen?
— Enhän voi olla turhamainen, kun tiedän olevani ruma? huomautti Anna. — Pidän kauniista esineistä, ja minua inhottaa katsoa peiliin ja nähdä ruman olemukseni katsovan takaisin minuun. Silloin minusta tuntuu ikävältä — aivan samoin kuin minusta tuntuu katsellessani mitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole kaunista. Kaikki, mikä ei ole kaunista, on säälittävää.
— Oh kultaseni, niin vaarallista se ei toki ole, rauhoitti Marilla. — Kauneus katoaa, mutta hyvyys pysyy, sitä sinun on ajateltava vähän enemmän.
Tämä kaunis ja kohottava totuus sai mennä menojaan jokseenkin huomaamatta, ja Anna veti voimakkaasti nenäänsä kielojensa tuoksua.
— Oi, kuinka nämä kukat ovat suloisia, ja miten kiltisti rouva Lynde tekikään antaessaan ne minulle. Nyt en enää ensinkään kanna kaunaa rouva Lyndeä kohtaan… Eikö tunnukin ihanalta pyytää ja saada anteeksi, vai mitä? Oi, kuinka tähdet tuikkivat tänä iltana! Jos saisitte asua tähdessä, minkä te valitsisitte? Luulen, että ottaisin tuon suuren, kirkkaan, joka on suoraan tumman metsälammen yläpuolella —
— Anna, koeta pitää kielesi kurissa, sanoi Marilla, aivan uupuneena yrityksestä seurata Annan ajatusten vilisevää kiertokulkua.
Anna ei sanonut enää mitään, ennenkuin he pääsivät omalle tielleen. Pieni kujeileva tuulenhenki tuli heitä vastuun, kyllästytettynä kasteenkostuttamien sanajalkojen väkevällä tuoksulla. Kaukana ylhäällä pimennossa välkkyi ystävällinen valo puiden välistä — se loisti Vihervaaran keittiöstä. Anna hiipi äkkiä Marillan lähelle ja pisti kätensä vanhuksen kovaan työläisnyrkkiin.
— Kuinka hauskaa on olla kotimatkalla ja tietää, että tulee kotiin, sanoi hän. — Minä rakastan jo Vihervaaraa, enkä koskaan ennen ole rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole milloinkaan tuntunut minusta kodilta. Oi, Marilla, olen niin onnellinen! Voisin rukoilla tässä paikassa enkä pitäisi sitä hitustakaan vaikeana!
Jotain lämmintä ja miellyttävää pulpahti Marillan sydämessä, kun hän tunsi tämän pienen laihan käden omassaan — ehkäpä se oli sen äitiyden suonenlyönti, jonka iloa hän ei koskaan ohut saanut maistaa. Tunnelma oli niin outo ja suloinen, että se saattoi hänet aivan hämmennyksiin. Hän kiiruhti vaimentamaan tunteitaan niiden tavalliseen lämpöasteeseen teroittamalla Annan mieleen pienen opetuksen:
— Jos olet aina kiltti, Anna, niin tulet myös onnelliseksi. Ja sinun ei pitäisi koskaan pitää vaikeana lukea rukouksiasi.
— Rukousten lukeminen ei ole aivan samaa kuin rukoileminen, sanoi Anna miettivästi. — Nyt minä kuvittelen olevani tuuli, joka puhaltaa tuolla ylhäällä puunlatvoissa. Kun kyllästyn puihin, leyhkin hiljaa sananjalkojen parissa — sitten lennän rouva Lynden puutarhaan ja annan hänen kukkiensa tanssia — hiljaa ja somasti, niin etteivät lehdet putoile niistä… Sitten mennä viiletän apilaniitylle, ja sitten puhallan yli Tumman, päilyvän aallokon ja synnytän siinä pieniä väreileviä laineita. Oi, kuinka paljon hauskaa tuuli voi keksiä!… Mutta nyt en enää lörpöttele, Marilla.
No Jumalan kiitos siitä, sanoi Marilla huoahtaen helpotuksesta.
— No, miltä sinusta nämä näyttävät? sanoi Marilla.
Anna oli ylhäällä vinttikamarissa ja katseli juhlallisena kolmea uutta pukua, jotka olivat levällään vuoteella. Yksi oli nuuskanväristä, keltapilkkuista liinakangasta; Marilla oli ostanut kankaan edellisenä kesänä kuljeksivalta kaupustelijalta, koska se näytti voivan "pitää puoliaan". Toinen oli musta- ja valkoruutuista satiinia, jonka hän talven kuluessa oli sattunut saamaan käsiinsä "pakan päänä", ja kolmas oli tehty kankeasta, painetusta puuvillakankaasta, joka vivahti sinertävään, ja jonka hän samalla viikolla oli ostanut eräästä loppuunmyynnistä Carmodyssä.
Marilla oli itse ne ommellut, ja ne olivat kaikki tehdyt saman mallin mukaan — suora ja sileä hame, ommeltu kiinni suoraan ja sileään puseroon, josta pisti ulos kaksi hihaa, niin pinkeitä kuin pari hihoja voi olla.
— Kuvittelen pitäväni niistä, sanoi Anna hyvin levollisesti.
— Kuvittele sitä ja kuvittele tätä! sanoi Marilla suuttuneena. —Näen kyllä, ettet pidä puvuista. Mikä vika niissä on, jos saan kysyä?Eivätkö ne ole siistejä ja sieviä ja ihka uusia?
— Kyllä.
— No, miksi et sitten pidä niistä?
— Ne — ne eivät — ole kauniita, sanoi Anna vastahakoisesti.
— Kauniita! — Marilla ähkäisi halveksivasti. — Tiedätkö mitä, en lainkaan vaivannut päätäni pannakseni kokoon sinulle kauniita pukuja… Pyntätyt tyttölapset ovat pahinta, mitä tiedän. Nämä puvut ovat sieviä, järkeviä ja käytännöllisiä, ilman mitään rimsuja ja muita hetaleita, ja siinä on kaikki, mitä sinä saat nyt kesällä. Ruskea liinapuku ja sininen karttuunipuku kelpaavat erinomaisesti kouluun, kun alat sitä käydä. Satiinipuvun saat panna yllesi kirkkoon ja pyhäkouluun. Sinun täytyy olla tarkka ja varovainen niiden suhteen, etkä saa repiä niitä rikki. Minun mielestäni sinun pitäisi olla kiitollinen mistä hyvänsä päästessäsi mokomasta makkarannahasta, jossa tähän asti olet käynyt.
— Oi, minä olen kiitollinen, vakuutti Anna. — Mutta olisin ollut kuitenkin paljon kiitollisempi, jos — jos olisitte yhteen ainoaankin niistä laittanut rypytetyt hihat ja pienet kalvosimet… Rypytetyt puhvihihat ovat nyt niin muodissa… Oi, olisi synnyttänyt sellaisen tunnelman, tietäkääs Marilla, olla puettuna leninkiin, jossa on rypytetyt puhvihihat…
— Saat tulla toimeen ilman sitä tunnelmaa… Minulla ei ollut kangasta tuhlata puhvihihoihin. Minä puolestani pidän niitä naurettavina. Yksinkertaiset ja järkevät ovat minun makuuni.
— Mutta minä tahdon mieluummin näyttää naurettavalta, kun kaikki ihmiset ovat sellaisia, kuin yksinkertaiselta ja järkevältä ypö yksinäni, kivesti Anna surullisena.
— Niin, kaikkien kaunis ei ole samanlainen… Ripusta nyt varovasti uudet pukusi vaatekaappiisi ja istuudu sitten lukemaan pyhäkoululäksyäsi. Herra Bell on lähettänyt nimille "Johtotähden" ja huomenna saat mennä pyhäkouluun, sanoi Marilla ja katosi loukkaantuneena portaita alas.
Anna liitti kätensä yhteen ja katseli pukuja.
— Toivoin niin kovin, että yksi niistä olisi valkoinen ja puhvihihoilla varustettu, kuiskasi hän itku kurkussa.
Olen rukoillut sellaista — vaikka enpä juuri suuriakaan toivonut silti… En koskaan uskonut, että Jumalalla olisi Aikaa huolehtia pienen orpotytön vaatteista… Tiesin, että Marillasta kaikki riippui. Onneksi voin kuvitella, että yksi niistä on lumivalkoista muslimia ja koristettu ihastuttavilla pitsireunuksilla, kolme puh via kummassakin hihassa.
Seuraavana aamuna Marilla tunsi, että hänen vaikea päänsärkynsä oli tulossa, ja hän ei sen vuoksi uskaltanut mennä pyhäkouluun Annan kanssa.
— Saat mennä noutamaan rouva Lyndeä, Anna, sanoi hän. — Hän laittaa kyllä niin, että tulet oikealle luokalle. Muista käyttäytyä kiltisti ja taitavasti. Pysy paikallasi, kunnes saarna on ohi, ja pyydä rouva Lyndeä näyttämään sinulle penkkisi. Tässä on sinulle sentti kolehtiin. Älä töllistele ihmisiin äläkä vääntelehdi istuessasi penkillä. Kysyn sinulta tekstin palattuasi taas kotiin.
Anna lähti matkaan, moitteettomasti pukeutuneena kankeaan mustan ja valkean kirjavaan satiinihameeseen, jonka pituus oli kylläkin riittävä ja jota kaikkein vähiten voi sanoa veteläksi, mutta joka voimakkaasti korosti kaikkia tuon pienen laihan olennon kulmikkaisuuksia. Hattu oli pieni, litteä, puhdas merimieshattu, jonka täydellinen "hetaleitten" puute samaten oli murskannut useita Annan toiveita, hän kun salaisesti oli nähnyt suloisia näkyjä kukista ja nauhoista.
Kukista hän kuitenkin itse huolehti, ennenkuin hän tuli alas maantielle, sillä kun hän vähän matkan päässä Vihervaaran oikotieltä osui kultaiselle kedolle, joka oli täynnä huojuvia voikukkia, solmi Anna heti niistä paksun kiehkuran ja koristi sillä hattunsa. Mielipiteet työn tuloksesta voivat olla jakautuneet, mutta Anna itse oli ylen tyytyväinen, siinä iloisesti tepsuttaessaan pitkin maantietä pää pystyssä ja punaiset palmikot heilahdellen helakanpunaisen ja keltaisen kukkaisprameuden alla.
Kun hän saapui rouva Lynden asuntoon, oli tämä jo lähtenyt. Anna jatkoi säikähtämättä yksin tietään kirkolle. Sisällä asehuoneessa hän tapasi koko lauman pikkutyttöjä, kaikki enemmän tai vähemmän pyntättyjä valkeissa, heleänpunaisissa tai vaaleansinisissä puvuissa, ja kaikki töllistelivät he uteliain silmin keskellään olevaan pieneen muukalaiseen, jolla oli tuo omituinen pääkoriste. Avonlean pikkutytöt olivat jo kuulleet ihmeellisiä juttuja Annasta; rouva Lynde sanoi, että hänellä oli kauhean kiivas luonne; Jerry Buote, Vihervaaran renkipoika, kertoi, että hän puhui päättömyyksiä sekä itsensä että puiden ja kukkien kanssa. He töllistelivät häneen ja kuiskailivat toistensa kanssa laulukirjojensa takana. Ei kukaan tehnyt mitään lähestymisyritystä, ei silloin eikä lukemisen aljettua Annan istuessa sisällä neiti Rogersonin luokalla.
Neiti Rogerson oli keski-ikäinen nainen, joka oli pitänyt sunnuntaikoulua kaksikymmentä vuotta. Hänen opetustapansa oli sellainen, että hän esitti painetut kysymykset "Johtotähdestä" ja katsoi ankarasti sen kannen yli juuri siihen pikku tyttöön, jonka hän oli valinnut vastaamaan kysymykseen. Hän katsoi hyvin usein Annaan, ja kiitos Marillan pänttäyksen, Anna vastasi näppärästi. Voi kuitenkin asettaa kysymyksenalaiseksi, ymmärsikö hän paljoakaan kysymyksistä enempää kuin vastauksistakaan.
Hän ei muuten pitänyt neiti Rogersonista, ja hän tunsi olevansa aivan onnettomalla mielellä — joka ainoalla pikku tytöllä luokassa oli puhvihihat. Annan mielestä oli elämä tungen vähän elämisen arvoinen ilman puhvihihoja — niissä mieluimmin vielä pienet kalvosimet alhaalla.
— No, mikäs tuntui pyhäkoulussa? kysyi Marilla Annan tullessa kotiin.
Koska seppele oli kuihtunut, oli Anna viskannut sen pois niitylle, joten Marilla ei päässyt selville sen olemassaolosta — ennenkuin myöhemmin viikon varrella.
— En pitänyt siitä ollenkaan. Siellä oli kauheata.
— Mutta Anna! huudahti Marilla moittivasti.
Anna istuutui keinutuoliin pitkään huoahtaen, suuteli erästä Silmienilon paisuvaa nuppua ja viittasi kädellään kukkivaan pelargoniaan.
— Niitten aika on varmaan tullut pitkäksi minun poissaollessani, selitti hän. — Niin, nyt minä kerron pyhäkoulusta. Käyttäydyin hyvin hyvästi, aivan kuin sanoitte minulle. Rouva Lynde oli jo mennyt, niin että jatkoin matkaani yksin. Menin sisään kirkkoon monien muiden pikku tyttöjen kanssa, ja istuuduin penkinkulmaan ikkunan lähelle, sillä välin kuin he jankuttivat säkeistöjään ja raamatunlauseitaan. Herra Bell luki kauhean pitkän rukouksen. Olisin väsynyt suunnattomasti, ennenkuin hän pääsi loppuun, ellen olisi istunut ikkunan ääressä. Mutta se antoi suoraan Tummalle, päilyvälle aallokolle, niin että katselin sitä ja kuvittelin koko joukon hauskuuksia.
— Se sinun olisi pitänyt jättää. Sinun olisi pitänyt kuunnella herraBelliä.
— Mutta hän ei puhunut ensinkään minulle, sanoi Anna. — Hän puhui Jumalalle, eikä hän itsekään tuntunut olevan vähintäkään siitä huvitettu. Luulen, että hänen mielestään Jumala oli liian kaukana, jotta se maksaisi vaivan… Mutta minä luin pienen rukouksen itsekseni, sen tein. Siellä oli pitkä rivi valkeita koivuja, jotka riippuivat järven yli, ja auringonpaiste lankesi niiden keskelle ja välkehti vedessä… Oi, Marilla, se oli kuin kaunis uni, ja minä sanoin: kiitos tästä, hyvä Jumala! pari kolme kertaa.
— Et kai ääneen? sanoi Marilla levottomana.
— En, en, niin aivan hiljaa… Niin, sitten herra Bell vihdoin tuli valmiiksi, ja he sanoivat minulle, että minun pitäisi mennä luokkahuoneeseen neiti Rogersonin luokalle. Siellä oli kymmenen muuta tyttöä paitsi minua. Kaikilla heillä oli puhvihihat. Koetin kuvitella, että minullakin oli puhvit, mutta se ei käynyt. Miksi se ei käynyt? Oli niin helppoa kuin konsanaan kuvitella, että minulla oli puhvit, istuessani ylhäällä vinttikamarissa, mutta se oli kerrassaan mahdotonta siellä toisten joukossa, joilla oli oikeat puhvit…
— Ei sovi istua ajattelemassa hameenhihojaan pyhäkoulussa. Sinun olisi sen sijaan pitänyt ajatella läksyäsi. Toivon että taisit sen?
— Tottahan toki, ja sain antaa koko joukon vastauksia kysymyksiin. Neiti Rogerson kysyi niin hirveän monasti. Minun mielestäni ei hän tehnyt oikein vain tehdessään kysymyksiä. Olisi ollut niin paljon sellaista, jota minä olisin halunnut kysyä häneltä, mutta en pitänyt sillä väliä, sillä en luule hänen olleen minkään sukulaissielun… Sitten lukivat muut pikku tytöt jotain, jota he nimittivät selitykseksi. Hän kysyi minulta, osaisinko minä sellaista. Minä vastasin kieltävästi, mutta että osasin lausua "Koira herransa haudalla", jos hän tahtoi. Se on kolmannessa lukukirjassa ja se on hyvin kaunis pätkä ja hyvin tunteellinen… Mutta hän sanoi, ettei se kelvannut, ja että minun pitäisi oppia yhdeksästoista selitys ensi sunnuntaiksi. Luin sen läpi kirkossa myöhemmin ja se oli suurenmoisen komea. Erittäinkin kaksi riviä kuuluvat minusta niin hienoilta:
"Kuohuvan kaaoksen lailla jo kaikkos vihollislaumat,Hetki Midianin oli lyönyt, mutt' sentään — — —"
— En tiedä, mitä kaaos on enkä myöskään, mitä Midiani, mutta se kuuluu niin hyvältä… Ajatelkaas, etten lausu sitä ennenkuin ensi pyhänä. Luen sitä koko viikon. Sitten pyysin neiti Rogersonin — sillä rouva Lynde oli liian kaukana — näyttämään minulle teidän kirkonpenkkinne. Istuin niin hiljaa kuin suinkin voin, ja tekstinä oli Ilmestyskirjan kolmas luku, toinen ja kolmas värssy. Se oli kamalan pitkä teksti. Jos minä olisin pastori, valitsisin pieniä, mukavia tekstejä. Myöskin saarna oli kauhean pitkä. Sen piti kai soveltua tekstiin, ymmärrän minä. Mutta huvittava hän ei ollut. Hänessä on kai se vika, ettei hänellä ole hitustakaan mielikuvitusta… En paljoakaan kuunnellut häntä. Annoin ajatusteni lentää ja ajattelin niin paljon uutta ja ihmeellistä…
Marillalla oli sellainen avuton tunne, että hänen pitäisi läksyttää Annaa kaikesta tästä. Mutta häntä pidätti se kieltämätön tosiasia, että koko joukko siitä mitä Anna oli sanonut, varsinkin pastorin saarnoista ja herra Bellin rukouksista, oli samaa mitä hän itse oli sydämensä syvyydessä ajatellut vuosikausia. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisivat nämä salaiset, ilmilausumattomat arvostelevat ajatukset äkkiä saaneet näkyväisen muodon tässä pienessä laiminlyödyn ihmiskunnan vesassa, joka nyt aivan ujostelematta esitti syytöksiään.
Vasta seuraavana perjantaina Marilla kuuli jutun kukitetusta hatusta.Hän tuli kotiin rouva Lynden luota ja pani heti Annan tilille.
— Anna, rouva Lynde väittää, että sinä olit kirkossa viime sunnuntaina hattu mitä naurettavimmalla tavalla koristettuna orjanruusuilla ja voikukilla. Kuinka voi mieleesi juolahtaa tuollainen hullu päähänpisto? Varmaan näytit variksenpelätiltä.
— Niin, tiedän kyllä, ettei keltainen ja heleänpunainen pue minua… alkoi Anna.
— Pukea ja pukea! Kenen luulet siitä piittaavan? Kukat hatussasi, ne ne olivat naurettavia, samantekevää mitä väriä ne olivat. Sinä olet ylenmäärin kärsivällisyyttä koetteleva lapsi.
— En voi käsittää, miksi on naurettavampaa kantaa kukkia hatussa kuin puvussa, huomautti Anna. — Niin monella pikku tytöllä siellä oli kukkakimppuja kiinnitettyinä nuppineuloilla leninkiin. Mitä eroa siinä on?
Marilla ei kuitenkaan ollut halukas antamaan joittenkin viekkaitten vertailujen johtaa harhaan arvosteluaan.
— Sinun ei pidä vastata minulle noin, Anna. Menettelit joka tapauksessa hyvin tyhmästi — älä enää koskaan tee mitään sellaista! Rouva Lynde luuli, että hän vaipuisi maan alle nähdessään sinun tulevan tuollaisessa kumman näköisessä asussa. Hän ei voinut päästä niin lähelle sinua, että hän olisi voinut käskeä sinun ottamaan ne pois, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän sanoo, että ihmiset pitivät siitä hirveätä ääntä… He tietysti luulivat, ettei minulla ollut sen enempää älyä, kun annoin sinun käydä pyntättynä tuolla tavoin.
— Ah, kuinka pahoillani olen, sanoi Anna kyynelsilmin. — En ikinä luullut teidän panevan sitä pahaksenne… Ruusut ja voikukat olivat niin suloisia, että luulin niitten näyttävän oikein somilta hatussani. Niin monen muun pikkutytön hatussa oli tekokukkia. — Pelkään, että aiheutan teille kauhean paljon huolta ja vaivaa. Ehkä teidän mieluummin pitäisi lähettää minut takaisin lastenkotiin? Se olisi hirveätä, en luule, että voisin sitä kestää, saisin varmaankin keuhkotaudin, niin laiha kun olen… Mutta no olisi kuitenkin parempi kuin olla alituiseksi kiusaksi teille…
— Loruja, sanoi Marilla, itseensä suuttuneena siitä, että oli saattanut tytön itkemään. — En todellakaan tahdo lähettää sinua takaisin lastenkotiin. Kaikki, mitä haluan, on vain, että käyttäydyt kuin muutkin pikku tytöt etkä tee itseäsi naurettavaksi. Älä nyt enää itke, niin saat kuulla jotain hauskaa! Diana Barry on tullut tänään kotiin. Menen sinne kuulemaan, saanko lainata rouva Barrylta hameen kaavaa, ja jos haluat, voit tulla mukaan ja tutustua Dianaan.
Anna nousi ylös ristissä käsin ja kyynelten vielä kimallellessa poskipäillä; pesuriepu, joka hänen piti kääriä kokoon, putosi lattialle hänen sitä huomaamattaan.
— Oi, Marilla, minua niin pelottaa! Nyt, kun tuo hetki todella lähestyy, olen niin peloissani! Ajatelkaas, jos ei hän pitäisikään minusta! Se olisi koko elämäni murheellisin pettymys.
— No no, älähän nyt niin hätäile! Ja jätä pois tuollaiset pitkät sanat! Ne kuuluvat niin hullunkurisilta pienen tytön suusta. Mutta kaikki riippuu hänen äidistään. Jos ei hän pidä sinusta, niin on samantekevää, olipa Diana sinuun miten ihastunut tahansa. Jos hän on kuullut puhuttavan siitä, kuinka sinä hyökkäsit rouva Lynden kimppuun ja että sinä menit kirkkoon voikukkia hatussa, niin en tiedä, mitä hän sinusta ajattelee… Katso, että käyttäydyt kohteliaasti ja kiltisti ja varo tuomasta ilmi ajatuksiasi tuolla ihmeellisellä tavallasi… Voi minun päiviäni — luulenpa, että tyttöhupelo vapisee!
Anna vapisi todellakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat kalpeat ja jännittyneet.
— Ah, Marilla, tekin olisitte kiihtynyt, jos pian tapaisitte pienen tytön, jonka toivoisitte tulevan parhaaksi ystäväksenne — ja sitten hänen äitinsä ei ehkä pitäisikään teistä, sanoi hän kiireesti rientäessään hattuaan hakemaan.
He menivät Mäntymäelle oikotietä pitkin suoraan puron yli ja pientä metsäistä rinnettä ylös. Rouva Barry tuli avaamaan, kun Marilla oli naputtanut keittiön ovelle. Hän oli pitkä, mustasilmäinen ja mustatukkainen nainen, suun ympärillä päättäväinen piirre. Hänen sanottiin olevan hyvin ankaran lapsilleen.
— Hyvää päivää, Marilla, sanoi hän sydämellisesti. — Käy sisään!Voin arvata, että tämä on se pikku tyttö, jonka olet ottanut luoksesi?
— Niin, tämä on Anna Shirley, sanoi Marilla.
— A:lla kirjoitettuna lopussa, kuiskasi Anna, miten tuskainen ja kiihtynyt hän tunsikin olevansa, oli lujasti päättänyt, ettei mitään väärinkäsitystä saisi syntyä tässä tärkeässä kohdassa.
Rouva Barry, joka joko ei kuullut tai ymmärtänyt, otti häntä vain kädestä ja sanoi ystävällisesti:
— Kuinka voit?
— Ruumiini voi hyvin, vaikka sieluni onkin kovin järkytetty — kiitos kysymästä, vastasi Anna vakavasti. Syrjään Marillalle hän lisäsi kuuluvasti kuiskaten: — Tämähän ei liene ollut mitään vaarallista, Marilla?
Diana istui sohvalla lukien kirjaa, jonka hän pudotti vieraiden astuessa sisään. Hän oli hyvin soma pikku tyttö, jolla oli äidin mustat silmät ja tukka, ruusuiset posket ja iloinen kasvojen ilme, jonka hän oli perinyt isältään.
Tämä on minun pikku tyttöni, Diana, sanoi rouva Barry. — Diana, sinä voit viedä Annan kanssasi puutarhaan ja näyttää hänelle kukkasi. Se on sinulle paljon hyödyllisempää kuin istua siinä nenä kirjassa. Hän lukee aivan liian paljon — tämä sanottiin Marillalle, kun pikku tyttö oli poistunut — enkä voi häntä estää, sillä hänen isänsä on hänen puolellaan. Aina hän rasittaa silmiään lukemisella. Olen iloinen, jos hän saa leikkitoverin — ehkä hän sitten viihtyy enemmän ulkona.
Ulkona puutarhassa, auringonlaskun lempeässä hohteessa, mikä valui puutarhan toista sivua varjostavien vanhojen, tummien honkien välitse, seisoivat Anna ja Diana, ujosti katsellen toisiaan mitä koreimman tulenkeltaisen liljaryhmän ylitse.
Barryn puutarha oli varjoisa ja tuoksuva suojapaikka, niin täpötäynnä kukkia, että se jokaisena muuna vähemmän tärkeänä hetkenä olisi lumonnut Annan sydämen. Sitä ympäröivät muhkeat vanhat piilipuut ja korkeat männyt, joitten juurella hoidettiin niitä kukkia, jotka rakastavat varjoa. Somat, kiemurtelevat hiekkakäytävät, näkinkengillä sievästi reunustetut, halkoivat sitä kuin kosteat punaiset nauhat, ja kukkalavoissa niitten välillä versoi joukko vanhanaikuisia kukkia villissä uhkeudessaan.
Siellä oli valkeita ja punaisia palavia sydämiä ja suuria, korean karmosininpunaisia piooneja, uhkeita resedoja ja kirkkaansinisiä kellokukkia, kasteisia, ihanasti tuoksuvia kiulukoita, heleänpunaisia, sinisiä ja valkeita akileioja ja junakeltaisia kehäkukkia, kokonaisia mättäitä sinipunervia saksankatajia, minttuja ja lavendeleja, tuoksuherneitä kaikissa kalpeissa ja hienoissa vivahduksissa, tulipunaisia krasseja ja komeita kurjenmiekkoja, joitten miellyttävät ääriviivat erottuivat runsaskukkaisia deutsiapensaita vasten. Se oli puutarha, jossa auringonpaiste viivähti ja mehiläiset surisivat ja tuulenhenki aivan talttuneena suhisi ja sihisi kaiken vehreyden ja kukkaisloiston keskellä.
— Ah, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko — luuletko, että voit pitää minusta pikku hiukkasen — siksi paljon, että voit tulla ystävättärekseni?
Diana nauroi. Diana nauroi aina ennenkuin hän sanoi jotain.
— Varmasti luulen, sanoi hän epäröimättä. — Olen hirveän iloinen, että sinä olet jäänyt Vihervaaralle. Minulla tulee olemaan hupaista, kun on joku, jonka kanssa leikkiä, ei ole yhtään tyttöä täällä lähistöllä, jonka kanssa voisin leikitä, ja sisareni eivät ole kyllin suuria.
— Tahdotko vannoa aina, aina olevasi minun ystäväni? kysyi Anna innokkaasti.
Diana näytti kauhistuneelta.
— Vannominenhan on hirveän rumaa, sanoi hän moittivasti.
— Äh, ei — ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista voi olla kahta lajia, kuten tiedät.
— Olen kuullut puhuttavan vain yhdestä lajista, vastasi yhä vielä epäluuloinen Diana.
— Niin, näetkös, on toinenkin laji. Ja se ei ole ensinkään syntistä. Se merkitsee vain, että annetaan juhlallinen lupaus. Se ei ole vaarallista.
— No niin, senhän voin tehdä, sanoi Diana melkoisesti keventyneenä.— Kuinka se tapahtuu?
— Ojennamme toisillemme kätemme — kas näin, sanoi Anna vakavasti. — Mutta sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitelkaamme, että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni, Diana Barrylle, niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa… Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi tilalle.
Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:
— Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olisit omituinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.
Kun Marilla ja Anna menivät kotiin, saattoi Diana heitä portaalle asti. Molemmat pikku tytöt kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri.
Puron luona he jättivät liikuttavat jäähyväiset toisilleen monta kertaa luvattuaan tavata toisensa seuraavana iltapäivänä leikkiäkseen.
— No, tapasitko Dianassa sukulaissielun? kysyi Marilla heidän kulkiessaan puutarhan kautta Vihervaaralle.
— Oi kyllä, huokasi Anna, onnellisen tietämättömänä Marillan kysymyksen ivallisuudesta. — Oi, Marilla, olen tällä hetkellä Prinssi Edvardin saaren onnellisin tyttö.
Vakuutan teille, että luen tänä iltana rukoukseni mitä vilpittömimmällä sydämellä. Diana ja minä rakennamme leikkituvan koivuhakaan huomenna. Saanko pitää ne rikkinäiset posliininpalaset, jotka ovat ulkona halkopihalla?
Dianan syntymäpäivä on helmikuussa ja minun maaliskuussa. Eikö se ole hyvin ihmeellinen yhteensattuma?
Diana lainaa minulle erään kirjan luettavaksi. Se on kamalan hauska ja äärettömän jännittävä. Hän näyttää minulle kaukana metsässä paikan, jossa kasvaa Vanamoja. Eikö teidänkin mielestä Dianalla ole hyvin sielukkaat silmät… Diana opettaa minua laulamaan laulun, jonka nimi on "Nelly kori kainalossa". Hän antaa minulle taulun ripustettavaksi huoneeni seinälle, se on niin ihastuttavan soma — kaunis neiti vaaleansinisessä silkkipuvussa. Hän on saanut sen eräältä ompelukoneasiamieheltä. Kunpa minullakin olisi jotain antamista Dianalle!…Olen tuumaa pitempi kuin Diana, mutta hän on minua paljon lihavampi; hän sanoo, että hän mielellään haluaisi laihtua, sillä silloin tulee sirommaksi, mutta pelkään hänen sanoneen sen vain, jotta minä en olisi pahoillani… Joka ainoa päivä menemme meren rannalle poimimaan näkinkenkiä. Portaan vieressä olevaa lähdettä olemme päättäneet nimittää Metsänymfin lähteeksi. Eikö se ole hieno nimi? Olen kerran lukenut sadun lähteestä, jolla oli tuo nimi. Nymfi on kai jonkinlainen täyskasvuinen keijukainen luulisin…
— Niin, kunhan et vain lörpöttelisi Dianaa kuoliaaksi, sanoi Marilla. — Mutta eräs asia on paras painaa mieleesi, Anna. Et saa leikkiä koko aikaa, etpä suurinta osaakaan siitä. Sinulla on askareesi toimitettavana, ja ne on tehtävä ensin.
Annan onnenmalja oli täysi, ja Matthew saattoi sen vuotamaan yli laitojen. Hän oli juuri tullut kotiin käytyään kauppapuodissa, ja hän veti hämillään taskustaan pienen tötterön ja ojensi sen Annalle, katsahtaen samalla rukoilevasti sisareensa.
— Kuulin sinun kerran sanovan, että pidit suklaakaramelleista, kas tässä saat muutamia, sanoi hän.
— Kas sepä vasta oiva keksintö, sanoi Marilla. — Nyt hän pilaa sekä hampaansa että vatsansa. No niin, lapsi, älä näytä niin onnettomalta. Saat tietenkin syödä ne, kun kerran Matthew on ne ostanut. Hänen olisi paremminkin pitänyt antaa sinulle piparminttukaramelleja. Ne ovat terveellisempiä. Älä nyt tee itseäsi sairaaksi syömällä ne kaikki yhdellä kertaa.
— Ah ei, en varmastikaan, sanoi Anna innokkaasti. — Syön vain yhden ainoan tänä iltana, Marilla. Ja enkö saisi antaa Dianalle niistä puolet? Toinen puoli maistuu kaksinkerroin hyvältä, jos saan antaa muutamia hänelle. Oi, kuinka hauskaa on ajatella, että minulla on jotain annettavaa hänelle!
— On kuitenkin sanottava tytön kiitokseksi, sanoi Marilla Annan mentyä ylös vinttikamariinsa, että ahne hän ei ole. Siitä olen iloinen, sillä ahneet lapset ovat minun kauhistukseni… Hyvänen aika, on vain kolme viikkoa siitä kuin hän tuli, ja minusta tuntuu jo kuin olisi hän ollut täällä aina. En osaa kuvitella taloa ilman häntä. Älä nyt taas ota tuota ilmettä "mitäs minä sanoin?", Matthew. Se on naisellakin jo kyllin vihaksipistävä, mutta miehellä suorastaan sietämätön. Olen varsin halukas tunnustamaan olevani iloinen siitä, että suostuin pitämään tyttöpahasen ja että pidän enemmän hänestä päivä päivältä — mutta älä kuvittele, että se on sinun ansiosi, Matthew kulta.
— Annan pitäisi tulla sisään ja istuutua käsityönsä ääreen, sanoi Marilla, katsoen kelloa ja siitä ulos väkevään iltapäiväauringon paisteeseen, jonka kesäisessä helteessä kaikki tuntui tylsistyvän.
— Hän jäi leikkimään Dianan kanssa puoli tuntia pitemmäksi aikaa kuin minä annoin luvan, ja nyt hän on hypähtänyt halkopinolle istumaan ja lavertelee Matthew'n kanssa, ja hänen suunsa käy kuin myllynratas, vaikka hän varsin hyvin tietää, että hänen pitäisi olla täällä sisällä ompelemassa. Ja hän seisoo tietysti ja kuuntelee tyttöä kuin toinen hupakko — mitä enemmän tyttö lörpöttelee ja mitä kummallisempia asioita hän kertoo, sitä ihastuneempi on hän, se kyllä näkyy. Anna Shirley, tule sisään heti paikalla, etkö kuule, kun huudan.
Joukko lyhyitä ja kovia naputuksia länsi-ikkunaan — ja Anna tuli lentäen pihalle loistavin silmin, poskilla heikko punerrus ja valtoimet hiukset liehuen jälessä kuin kullanpunainen lyhde.
— Oi, Marilla, huudahti hän hengästyneenä, ensi viikolla on sunnuntaikoulun huvimatka — se tehdään herra Andrew'n niitylle, aivan lähelle Tummaa, päilyvää aallokkoa! Johtajan rouva Bell ja rouva Lynde laittavat jäätelöä — ajatelkaahan vain, Marilla — jäätelöä! Ah, kulta Marilla, saanhan mennä mukaan?
— Oleppas hyvä ja katso kelloa, Anna. Mihin aikaan käskin sinun tulemaan sisään?
— Kello kaksi — ajatelkaas, miten hauskaa tulee olemaan huviretkellä, Marilla! Ja saanhan mennä mukaan? En ole ollut koskaan mukana millään huviretkellä — olen vain uneksinut sellaisista, mutta —
— Niin, käskin sinun olla täällä kello kaksi, ja nyt se on neljännestä vailla kolme. Olisipa mukava tietää, mikset sinä tottele minua, Anna?
— Ah, kyllä se oli tarkoitukseni… Mutta meillä oli niin suunnattoman hauskaa Satakielenpesässä. Ja sittenhän minun täytyi kertoa Matthew'lle huviretkestä. Matthew, hän kuuntelee minua niin mielellään, hän… Voi, saanhan mennä mukaan?
— Saat oppia vastustamaan kiusausta Satakielensisään tai miksi sitä nyt sanoit… Kun määrään sinulle ajan, milloin on tultava kotiin, et saa tulla kolme neljännestä myöhemmin. Ja kaikella on aikansa — myös juttuamisella niitten kanssa, jotka mielellään kuuntelevat… Mitä tulee huviretkeen, niin luonnollisesti saat olla siinä mukana. Olethan pyhäkoulun oppilas, enkä minä tahdo kieltää sinua, kun kaikki muut pikku tytöt saavat mennä mukaan.
— Mutta — mutta — sopersi Anna, Diana sanoo, että jokainen ottaa mukaansa eväskorin. Minähän en osaa laittaa mitään ruokaa, Marilla, ja — niin, minulle ei merkitse niin paljon olla huviretkellä ilman puhvihihoja, mutta olisin hirveän pahoilla mielin, ellei minulla olisi eväskoria… Se on painanut mieltäni aina siitä pitäen, kun Diana puhui siitä minulle.
— Sen ei tarvitse kauempaa painaa mieltäsi. Minä laitan korin kuntoon sinulle.
— Ah, sinä herttainen, kulta Marilla! Oi, kuinka kiltti olet minulle! Oi, kuinka olen sinulle kiitollinen!
Näiden ah- ja oi-huudahdusten jälkeen Anna heittäytyi Marillan kaulaan ja suuteli ihastuneena hänen sisäänpainuneita poskiaan. Ensi kertaa koko Marillan elämässä lapsenhuulet koskettivat vapaaehtoisesti hänen kasvojaan. Jälleen häntä värähdytti jokin samalla kertaa outo ja suloinen tunne… Salaa hän piti paljonkin Annan äkillisestä hyväilynpuuskasta — mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän sanoi sangen yrmeästi:
— Kas niin, nyt se saa riittää… Näen mieluummin sinun tekevän, mitä sinulle käsketään. Mitä sitten tulee ruuanlaittoon, niin aion opettaa sinulle ensi alkeet jonakuna päivänä. Mutta sinä olet niin ajattelematon ja huimapäinen, Anna, että olen tahtonut odottaa nähdäkseni, etkö ensin vähän talttuisi, ennenkuin alotan. Sinun on pidettävä ajatuksesi kurissa, jos seisot hellan ääressä, eikä käy päinsä vaipua haaveiluihin, kun on vatkattava pannukakkua. Hae nyt tilkkumattosi esiin ja valmista ruutusi, ennenkuin teeaika tulee.
— Minä en pidä tilkkumatosta, sanoi Anna nyrpeänä, hakiessaan esille työkorinsa ja istuutuessaan huoahtaen punaisen ja valkoisenkirjavan kangastilkkukasan eteen. Jokin ompelulaji voisi kyllä olla hauskaa, mutta tämä on hirmuisen yksitoikkoista. Ruutu liitetään ruutuun, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ei koskaan päästäisi mihinkään. Toivoisin ajan rientävän yhtä nopeasti ruutuja yhteen ommellessa kuin Dianan kanssa leikkiessä. Saatte uskoa, Marilla, että meillä on hauskaa päivisin!… Minun asiani on enimmäkseen keksiä, mitä teemme, mutta sen teen niin sydämen halusta. Diana on niin kauhean kiltti ja mainio kaikessa muussa. Tiedättehän tuon pienen maakaistaleen toisella puolen puroa, joka virtaa meidän ja Dianan isän maitten välillä? Se kuuluu pyhäkoulun johtajalle, ja yhdessä kulmassa on valkeitten koivujen muodostama pieni piiri — romanttisin paikka, mitä ajatella voi, Marilla. Siellä on Dianan ja minun leikkitupa. Me sanomme sitä Satakielenpesäksi. Eikö se olekin runollinen nimi? Makasin hereillä ja mietin koko yön, ennenkuin keksin sen. Sitten, juuri kun minun piti nukkua, se välähti kuin iskettynä. Diana hurmaantui kuullessaan sen. Siellä on niin monta sievää laululintua puissa yltympäriinsä.
Olemme järjestäneet talomme hienosti, sen saatte uskoa, Marilla. Teidän pitää tulla katsomaan sitä — eikö niin? Meillä on suuria mukulakiviä, aivan sammalten peittämiä, tuoleina, ja lautoja, jotka on asetettu puusta puuhun hyllyjen asemasta. Ja niillä on meidän koko pöytäkalustomme. Siihen kuuluu tietysti vain kokoonhaalittuja posliininpalasia, mutta onhan maailman helpoin asia kuvitella niiden olevan lautasia ja vateja. Siellä on muuan kulhon kappale, joka on koristettu punaisilla ja keltaisilla kukilla ja on erikoisen kaunis. Se on meidän vierashuoneessamme, ja siellä on meillä myöskin keijukaisten kuvastin. Diana on löytänyt sen heidän kanakoppinsa takaa. Se on aivan täynnä sateenkaaria — loistaa ja välkehtii niin kauniisti — ja Dianan äiti sanoi, että se on kuulunut kattolamppuun, joka heillä kerran on ollut. Mutta me kuvittelemme, että keijukaiset kadottivat sen kerran, kun he pitivät pitoja, jonka vuoksi nimitämme sitä keijukaisten kuvastimeksi.
Matthew on luvannut tehdä meille pöydän. Pientä pyöreätä lampea herra Barryn haassa me nimitämme Kirkassilmäksi. Siellä olen istunut ja lukenut kirjaa, jonka Diana on minulle lainannut. Se oli hyvin jännittävä kirja, Marilla. Siinä oli viisi kosijaa, jotka kilpailivat hänen kädestään — sankarittaren… Minä olisin iloinen, kun minulla olisi edes yksi. Hän oli hyvin kaunis, ja hän sai kestää suuria koettelemuksia. Niin pian kuin hänelle jotain sattui, niin hän pyörtyi… Olisi hauskaa osata pyörtyä, eikö totta, Marilla? Se olisi niin mielenkiintoista… Mutta minä olen kauhean terve, vaikka olen niin laiha. Luulen muuten, että olen alkanut lihoa, vai kuinka? Joka ikinen aamu noustessani ylös katselen kyynärpäitäni nähdäkseni eikö sinne ilmesty kuoppia.
Diana saa piakkoin uuden puvun — siihen laitetaan puolilyhyet hihat. Sen hän panee ylleen huviretkelle. Ah kunpa vain olisi kaunis ilma ensi keskiviikkona! En luule että kykenisin kestämään sitä surua, että jotain tapahtuisi, mikä estäisi minua tulemasta mukaan huviretkelle. Tietysti eläisin sen jälkeenkin — mutta surisin hirveästi… Ajatelkaas, he soutelevat veneissä Tummalla, päilyvällä aallokolla, ja siellä on jäätelöä — siitähän olen jo puhunut. En ole koskaan maistanut jäätelöä. Diana koetti selittää, minkälaista se on, mutta jäätelö kuulunee niihin asioihin, joista ei voi saada edes mielikuvaa…
— Anna, olen katsonut kelloon, ja sinä olet nyt laverrellut kymmenen minuttia, sanoi Marilla. — Nyt olisi tosiaankin huvittavaa nähdä, osaatko vaieta yhtä kauan.
Anna vaikeni — melkein yhtä kauan. Mutta jälellä olevat viikon päivät: hän puhui huviretkestä, ajatteli huviretkeä ja uneksi huviretkestä.' Lauantaina satoi, ja hän joutui vähitellen niin järjettömän tuskan valtaan siitä, että sadetta kestäisi keskiviikkoon asti, että Marilla antoi hänen ommella ylimääräisen ruudun tilkkumattoon rauhoittaakseen hänen hermojaan.
Sunnuntaina kirkosta palatessa uskoi Anna Marillalle, että koko hänen ruumiinsa oli käynyt kylmäksi mielenliikutuksesta, kun pastori kuulutti huviretken saarnastuolista.
— Oi, kuinka selkäpiitäni karmi, Marilla! Ennenkuin silloin en todella voinut uskoa, että huviretkestä todella tulisi totta. Olin niin peloissani, että olin vain kuvitellut kaikki tyyni. Mutta kun pastori sanoo saarnastuolista jonkun asian, niin on kait pakko se uskoa.
— Sinä syvennyt aivan liiaksi siihen, mikä kulloinkin askarruttaa mielikuvitustasi, Anna, sanoi Marilla huoaten. — Pelkään, että saat nähdä monen toiveesi murskautuvan myöhemmin elämässäsi.