Tiedätkös, viime viikolla oli kauhea elämä vaniljakastikkeen vuoksi… Meillä oli tiistaina päivälliseksi omenakakkua, ja puoli kakkua jäi jälelle ja oikein paljon kastiketta kastikevatiin. Marilla sanoi, että se riittäisi vielä kerran päivälliseksi ja pyysi minua panemaan sen säiliön hyllylle ja peittämään sen. Aioin tietysti peittää sen niin hyvin kuin voin, Diana, mutta vatia kantaessani kuvittelin olevani nunna — katolilainen nunna, joka oli pukeutunut huntuun haudatakseen luostarin yksinäisyyteen murtuneen sydämensä — ja niin unohdin kerrassaan vaniljakastikkeen.
Seuraavana aamuna muistin asian ja juoksin säiliöön. Diana, kuvittelehan, jos voit, minun kamalaa kauhuani, kun löysin hiiren, pienen harmaan hiiren, joka oli hukkunut vanukkaan kastikkeeseen!… Otin sen ylös lusikalla ja viskasin aidan yli, ja sitten pesin lusikan kolmessa vedessä. Marilla oli ulkona lypsämässä, ja tarkoitukseni oli kysyä häneltä, saisivatko porsaat vaniljakastikkeen, mutta kun hän tuli sisään, niin leikin mielikuvituksessani, että olin pakkasen hengetär, joka syksyllä leijaili läpi metsien ja teki puut punaisiksi ja keltaisiksi, kummaksi he vain itse halusivat, ja niin unohdin kokonaan vaniljakastikkeen, ja Marilla lähetti minut ulos poimimaan omenia.
Sitten samana päivänä tulivat herra ja rouva Ross Spencervalesta meitä tervehtimään. He ovat kauhean hienoa väkeä, varsinkin rouva. Kun Marilla huusi minua päivälliselle, oli kaikki valmiina, ja he istuivat jo pöydässä. Koetin olla niin kohtelias ja hienokäytöksinen kuin mahdollista, sillä tahdoin näyttää rouva Rossille, että seurustelutaitoa voi kyllä olla sellaisellakin, joka ei ole minkään näköinen… No niin, kaikki luisti mainiosti, kunnes näin Marillan tulevan kantaen toisessa kädessä omenakakkua ja toisessa vaniljakastikevatia, lämmitettynä… Diana, se oli kauhea silmänräpäys. Kaikki tyyni selvisi minulle taas yhtäkkiä, ja minä nousin ylös paikaltani ja huusin: "Marilla, tuo vaniljakastike ei kelpaa! Hiiri on hukkunut siihen, vaikka olen unohtanut puhua siitä." Oi, Diana, tuota kamalaa hetkeä en unohda ikänä, vaikka tulisin sadan vuoden vanhaksi. Rouva Ross katsoi vain minuun, ja luulin vajoavani lattian alle, niin kovasti häpesin. Hänellä itsellään on kaikki niin erinomaista ja täydellistä, ja mitä hän ajattelisi meistä! Marilla tuli punaiseksi kuin piooni, mutta ei sanonut mitään — silloin. Hän kantoi kakun ja kastikkeen pois ja tuli takaisin mukanaan mantelileivoksia ja mansikkahilloa sen sijasta. Vieläpä hän tarjosi minullekin, mutta en voinut saada alas palastakaan. Olihan pääparkani päällä ikäänkuin hehkuvia hiiliä. Mutta kun Rossin herrasväki oli mennyt tiehensä, torui hän minua hirveästi. Hyvänen aika, Diana, mikä sinua vaivaa?
Diana oli noussut ylös hyvin epävarmoin jaloin. Sitten hän istuutui taas ja vei kädet päähänsä.
— Minä — minä voin niin kauhean huonosti, sanoi hän itkuisella äänellä. — Minun — minun täytyy varmaankin lähteä kotiin nyt heti.
— Oi, kuinka voit ajatella, että saisit mennä kotiin ilman teetä, huudahti Anna hyvin alakuloisena. — Sen laitan kuntoon tuossa tuokiossa — menen panemaan veden kuumenemaan heti paikalla.
— Minun täytyy mennä koviin, sanoi Diana raukeasti, mutta hyvin varmalla äänellä.
— Vähän ruokaa sinun täytyy ottaa, rukoili Anna. — Enkö saa antaa sinulle palan sokerikakkua ja hiukan kirsikkahilloa? Mene sohvalle pitkäksesi hetkiseksi, niin tulet kyllä paremmaksi. Mistä siinä olet sairas?
— Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Diana, ja se oli kaikki, minkä hänestä sai irti.
Turhaan Anna pyysi ja rukoili.
— En koskaan ole kuullut puhuttavan, että vieraat lähtevät tiehensä juomatta teetä, valitti hän. — Oi, Diana, luuletko olevan mahdollista, että todellakin olet saanut isonrokon? Jos tämä on sitä, niin seuraan minä sinua ja hoidan sinua, siihen voit luottaa. En koskaan hylkää sinua, Jospa sinä sentään jäisit tänne ja joisit teetä! Missä tienoin sinusta tuntuu pahalta?
— Päätäni huimaa niin kauheasti, sanoi Diana. — Ja sitten minua ylenannattaa.
Hän käveli todellakin hyvin epävarmoin liikkein.
Pettymyksen kyyneleet silmissään Anna haki Dianan hatun ja saartoi häntä aina häntä omalle piha-aidalleen asti. Sitten hän itki koko tien Vihervaaralle asti, jossa hän apein mielin pani vattumehujäännöksen seinäkaappiin ja laittoi teen kuntoon Matthew'lle ja Jerrylle. Mutta kaikki ilo, jota hän oli toivonut sen yhteydessä, oli poissa.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kun sade valui virtanaan aamusta iltaan, ei Anna astunut jalallaan Vihervaaran ulkopuolelle. Maanantain iltapäivällä Marilla lähetti hänet rouva Lynden luo asialle. Aivan lyhyen ajan kuluttua Anna hyökkäsi takaisin pitkin oikotietä, kyyneleet valuen pitkin poskia. Hän syöksyi sisään keittiöön ja heittäytyi epätoivon valtaamana sohvalle.
— Mikä nyt on hullusti, Anna kulta? kysyi Marilla ihmettelen ja pahoilla mielin. — Toivottavasti et ole taas ollut nenäkäs rouva Lyndelle?
Ei muuta vastausta kuin uusi kyyneltulva ja vielä kiihkeämmät nyyhkytykset.
— Anna, kun teen sinulle kysymyksen, niin haluan saada vastauksen. Nouse istumaan kuten ainakin oikea ihminen ja sano minulle, minkätähden itket.
Anna nousi istumaan lohduttoman tuskan kuvana.
— Rouva Lynde oli rouva Barrya tervehtimässä tänään, ja rouva Barry oli ollut niin kauhean vihainen, uikutti hän. — Hän sanoo, että juotin Dianan humalaan lauantaina, niin että hän kotiin tultuaan käyttäytyi niin huonosti… Ja hän sanoo, että minun täytyy olla perinpohjin turmeltunut ja paha tyttö, eikä koskaan, koskaan hän anna enää Dianan leikkiä minun kanssani. Oh, Marilla, olen niin pahoillani, että luulen menehtyväni…
Marilla tuijotti, mitä suurimmassa määrin ällistyneenä.
— Juottanut Dianan humalaan? sanoi hän, saatuaan takaisin puhekykynsä. — Anna, oletko sinä vai rouva Barry päästä pyörällä? Mitä ihmeessä sinä hänelle tarjosit?
— En tilkkaakaan muuta kuin vattumehua, nyyhkytti Anna. Enhän luullut vattumehusta voivan tulla humalaan, Marilla, — en edes sittenkään, vaikka joisi kolme suurta lasin täyttä, kuten Diana. Oi, se tuntuu niin kauhealta — tulen ajatelleeksi rouva Thomasin miesrenttua… Mutta ei ikipäivinä ollut tarkoitukseni saada aikaan mitään sellaista.
— Humalaan! Mitä tuo ihminen puhuu? sanoi Marilla ja meni suoraa päätä arkihuoneen seinäkaapille.
Siellä hyllyllä oli aivan oikein pullo — jonka hän heti havaitsi sisältävän jäännöksen hänen vanhasta kotitekoisesta rypäleviinistään, josta hän oli kuuluisa Avonleassa, vaikka eräät ihmiset, joilla oli ankarampi katsantokanta, muiden muassa rouva Barry, ankarasti paheksuivat sitä. Ja samassa sekunnissa Marilla muisti, että hän oli pannut vattumehupullon kellariin eikä kaappiin, kuten hän oli sanonut Annalle. Hän palasi keittiöön viinipullo kädessä. Hänen oli, kaikesta huolimatta, vaikea pidättää nauruaan.
— Anna, sinulla on todellakin merkillinen kyky joutua kommelluksiin! Sinä annoit Dianalle rypäleviiniä vattumehun asemasta. Etkö itse tuntenut eroa?
— En maistanut sitä lainkaan, sanoi Anna, olin niin kylläinen omenista… Luulin sen olevan mehua. Ja tahdoin osoittautua oikein… hienokäytöksiseksi — ja niin pyysin häntä ottamaan uudelleen ja uudelleen. Kesken kaiken hän sitten alkoi voida pahoin ja oli pakotettu lähtemään kotiin. Rouva Barry sanoi rouva Lyndelle, että hän oli humalainen kuin — kuin naakka… Hän vain nauroi tolkuttomasti kun hänen äitinsä kysyi, mikä häntä vaivasi, ja sitten hän meni makuulle ja nukkui monta tuntia. Hänen äitinsä tunsi hänen hengityksestään, että hän oli juonut väkijuomia… Ja koko eilispäivän hänellä oli sellainen kauhea pääsärky. Rouva Barry on niin suutuksissaan, ja sitten hän on aivan varma siitä, että minä tein sen tahallani.
— Minun mielestäni hänen pitäisi pitää omalle neidilleen kelpo nuhdesaarna siitä, että hän oli niin ahne ja joi kolme lasillista, oli se nyt sitten mitä tahansa, sanoi Marilla lyhyesti. — Kolme tuollaista suurta lasia olisi pannut häntä ylenannattamaan, vaikka se olisikin ollut vain vattumehua. Nyt saavat nuo hyvät naapurit vettä myllyynsä, jotka aina ovat minua niin paljon moittineet siitä, että laitan rypäleviiniä, vaikka en ole sitä tehnyt kolmeen vuoteen, aina siitä asti kuin huomasin, ettei pastori sitä hyväksynyt. Tuon pullon piiloitin siltä varalta, että jonkun tarvitsisi ottaa vähän vatsantippoja. Kas niin, lapsukainen, älä itke! En voi huomata, että sinussa olisi mitään syytä, vaikka nyt sattuikin käymään näin ikävästi.
— Minun täytyy itkeä, sanoi Anna. — Sydämeni on murtunut. Kohtaloni tähdet ovat minua vastaan, huomaan sen selvästi… Diana ja minä olemme ainaiseksi erotetut. Oi, Marilla, sitä en voinut aavistaa, kun silloin alussa vannoimme toisillemme ikuiset uskollisuudenlupaukset…
— Älä nyt ole typerä, Anna. Rouva Barry näkee kyllä asian toisessa valossa, kun hän huomaa, että sinä et todellakaan mahda sille mitään. Luullakseni hän uskoo, että olit tämän pannut toimeen tehdäksesi huonoa pilaa. On parasta sinun mennä sinne nyt heti tänä iltana ja selittää, kuinka asian laita on.
— Kuinka uskallan näyttäytyä Dianan äidin edessä? huokasi Anna. — Jospa Marilla tahtoisi mennä! Teillä on paljon enemmän arvokkuutta kuin minulla… Hän kuuntelee kyllä mieluummin teitä kun minua.
— Siinä sinä et ole ehkä niinkään väärässä, sanoi Marilla, joka oli tuuminut hetkisen. — Älä nyt itke enää, Anna! Tämä kyllä selviää.
Marillan oli kuitenkin täytynyt antaa näiden toiveiden mennä menojaan, kun hän vähän myöhemmin oli paluumatkalla Mäntymäeltä. Anna oli ollut tähystelemässä häntä ja lensi eteisen ovelle häntä vastaan.
— Ah, Marilla, luen kasvoistanne, että se on ollut turhaa, sanoi hän surullisena. — Eikö rouva Barry tahdo antaa minulle anteeksi?
— Rouva Barry! Niin, hänellepä kelpaa puhua järkeä! puhkui Marilla. — Sanoin hänelle, että kaikki tyyni oli erehdystä, ja ettet sinä voinut sille mitään, mutta hän kieltäytyi uskomasta minua. Hän vain hyökkäsi rypäleviinini kimppuun ja selitti, kuinka muka aina olin sanonut, että sillä ei voinut olla pienintäkään vaikutusta keneenkään ihmiseen. Vastasin silloin hänelle suoraan, että rypäleviini oli tarkoitettu juotavaksi pienistä ryyppylaseista, eikä kolmesta suuresta juomalasista yhteen menoon, ja että nulikkaa, joka hörppii niin ahnaasti, minä hänen sijassaan pitäisin vähän silmällä.
Marilla puikahti keittiöön, suuttuneena ja pahoillaan, ja eteiseen jäi hyvin murheellinen olento. Hetkisen kuluttua Anna meni avopäin ulos koleaan syyshämärään. Hyvin päättäväisesti hän kulki jo kuihtuneen apilapellon yli, portaan yli ja kuusikon läpi, kalpean pienen kuun loistaessa, joka oli matalalla metsänreunan yläpuolella lännessä.
Rouva Barry kuuli aran naputuksen ovelleen, ja kun hän avasi, huomasi häin kynnyksellä nöyrästi rukoilevan pienen vieraan seisomassa kalpein huulin ja silmät suurina.
Hänen kasvonsa saivat kovan ilmeen. Rouva Barry oli nainen, jolla oli voimakkaat ennakkoluulot ja antipatiat, ja hänen katkeruutensa oli tuota kylmää ja juroa laatua, jota aina on vaikein voittaa. Tehdäksemme hänelle oikeutta, on mainittava, että hän uskoi todellakin Annan tyrkyttäneen Dianalle rypäleviiniä pelkästä ilkeydestä, ja nyt hän tahtoi kaikin mokomin suojella pikku tyttöään kaikesta kosketuksesta sellaisen lapsen kanssa.
— Mitä sinä haluat? sanoi hän jäykästi.
Anna risti kätensä.
— Oi, rouva Barry, olkaa kiltti ja suokaa minulle anteeksi! Ei ollut tarkoitukseni saattaa — saattaa — Dianaa humalaan!… Kuinka olisin voinutkaan? Kuvitelkaahan vain, että te olisitte pieni orpo lapsiparka, jonka hyvät ihmiset ovat ottaneet omakseen, ja että teillä olisi vain yksi ainoa ystävätär koko maailmassa? Luuletteko silloin, että tahallani panisin hänen päänsä sekaisin ja tekisin hänet sairaaksi? Luulin sen olevan vain vattumehua — olin täydellisesti vakuutettu siitä, että se oli vattumehua. Ah, hyvä rouvia Barry, älkää sanoko, etten saa enää leikkiä Dianan kanssa! Jos sen teette, peittää musta pilvi koko olemassaoloni!
Tällä puheella, joka heti olisi pehmittänyt hyväsydämisen rouva Lynden, ei ollut mitään muuta vaikutusta, kuin että se vielä enemmän ärsytti rouva Barrya. Hän ei ymmärtänyt Annan vilkkaita eleitä ja omituista kuvakieltä, ja hän luuli tytön pitävän häntä pilkkanaan. Hän sanoi senvuoksi hyvin kylmästi ja tylysti:
— En luule, että olet sellainen tyttö, jonka kanssa minun Dianani sopii seurustella. Mene vain kotiisi ja käyttäydy ihmisiksi.
Annan huulet vapisivat.
— Enkö saisi tavata Dianaa vain yhden ainoan kerran sanoakseni hänelle jäähyväiset? rukoili hän.
— Diana on ajanut Carmody'yn isänsä kanssa, sanoi rouva Barry, meni sisään ja sulki ovein jälkeensä.
Anna kulki epätoivoisen tyynin mielin takaisin Vihervaaralle.
— Viimeinen toivoni on mennyt, hän sanoi Marillalle. — Olen itse ollut tapaamassa rouva Barrya, ja hän kohteli minua hyvin huonosti. Marilla, minä en luule, että hän on hyvin kasvatettu nainen… Nyt minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin rukoilla, eikä minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että se paljon auttaisi, siinä en usko itse Jumalankaan voivan paljon vaikuttaa sellaiseen itsepäiseen ihmiseen kuin rouva Barryyn.
— Anna, niin et saa sanoa, torui Marilla, sydämessään taistellen pakanallista halua vastaan puhjeta nauruun, jonka hän tunsi olevan pääsemäisillään valloilleen.
Ja kun hän myöhemmin illalla kertoi koko tapauksen Matthew'lle, nauroivat molemmat sydämellisesti Anna paran vastoinkäymisille.
Mutta kun hän, ennenkuin hän itse meni nukkumaan, hiljaa tassutti itäiseen vinttikamariin ja huomasi, että Anna oli itkenyt itsensä nukuksiin, levisi tavattoman hellyyden ilme hänen kasvoilleen.
— Pikku lapsi rukka! kuiskasi hän ja pyyhkäisi hiuskiehkuran tytön vielä kyynelistä kosteilta kasvoilta. Sitten hän kumartui ja suuteli päänalusella olevaa kuumaa poskea.
Seuraavana iltapäivänä Anna istui tilkkumattonsa yli kumartuneena keittiönikkunan ääressä, kun hän sattumalta tuli vilkaisseeksi ulos ja näki Dianan, joka seisoi alhaalla Metsänymfin lähteen luona ja viittaili salaperäisellä tavalla. Vilauksessa oli Anna ulkona pihalla ja riensi nopeasti alas notkoon, ilmehikkäät silmät loistaen iloista hämmästystä ja toivehikkuutta. Mutta toivo katosi jälleen, kun hän huomasi Dianan alakuloisen ilmeen.
— Eikö äitisi ole leppynyt? kysyi hän henkeä pidättäen.
Diana pudisti surullisena päätään.
— Ah ei, Anna — tiedätkö, hän sanoo, etten koskaan enää saa leikkiä sinun kanssasi. Olen itkenyt niin, että olisin voinut itkeä silmät päästäni, ja sanonut hänelle, ettei se ollut sinun syysi, mutta siitä ei ole mitään apua. Minun täytyi kerjätä ja pyytää häneltä niin kauan, ennenkuin hän antoi minun tulla tänne sanomaan sinulle hyvästi. Hän sanoi, että saisin viipyä vain kymmenen minuttia, ja hän istuu kello edessään.
— Kymmenen minuttia ei ole pitkä aika, kun on kysymyksessä jäähyväisten sanominen iäksi, sanoi Anna itku kurkussa. — Oi, Diana, tahdotko tehdä pyhän lupauksen, ettet koskaan unohda minua, nuoruudenystävääsi, vaikka saisit kuinkakin hyviä ystäviä myöhemmin elämässäsi?
— Ah, kyllä, sen tahdon luvata, nyyhkytti Diana, enkä koskaan ota muuta ystävätärtä — en tahdo ketään. En voisi pitää kenestäkään niinkuin pidän sinusta.
— Oi, Diana, huusi Anna ja risti kätensä, pidätkö sinä minusta?
— Kyllä, sehän on selvää! Etkö tiennyt siitä?
— En! — Anna veti syvään henkeään. — Luulin kyllä, että sinä välitit minusta, mutta en uskaltanut toivoa, että pitäisit minusta. Ah, Diana, enhän voinut luulla, että joku pitäisi minusta!… Ei kukaan ole minusta pitänyt, niin pitkälle kuin voin muistaa taaksepäin. Oi, miten ihmeellistä se on! Se on valonpilkahdus, joka aina loistaa pimeydessä, kun kuljen polkuani, erillään sinun tiestäsi, Diana… Oi, sano se vielä kerran!
— Pidän sinusta sydämellisesti, toisti Diana kärsivällisesti, ja tulen aina pitämään, siihen voit luottaa.
— Ja minä tulen aina pitämään sinusta, Diana, sanoi Anna, juhlallisesti ojentaen kätensä. — Tulevina vuosina on sinun muistosi tähtenä loistava yksinäisen elämäni yllä, kuten oli viimeisessä kertomuksessa, jonka yhdessä luimme. Diana, tahdotko antaa minulle sysimustasta tukastasi kiharan, jonka säilytän ainaisesti kalleimpana aarteenani?
— Onko sinulla mitään, millä sen voisi leikata? kysyi Diana, kuivaten kyyneleet, jotka Annan liikuttava puhe oli Uudelleen saattanut valumaan, ja saaden takaisin käytännöllisen älynsä.
— Kyllä, onneksi minulla on pienet käsityösakseni esiliinantaskussani, sanoi Anna. Hiljaa ja juhlallisesti leikkasi hän yhden Dianan kiharan. — Hyvästi rakas ystäväni! Tästä lähtien meidän täytyy olla vieraita toisillemme, vaikka asumme aivan vierivieressä… Mutta sydämeni pysyy aina sinulle uskollisena.
Anna seisoi ja katsoi Dianan jälkeen, kunnes hän katosi näkyvistä surumielisesti huiskuttaen kättään, niin usein kuin ystävätär käänsi päätään. Sen jälkeen hän palasi kotiin, toistaiseksi sangen lohdullisin mielin, minkä juuri itse hyvästijätön romanttisuus oli saanut aikaan.
— Nyt se on ohi, ilmoitti hän Marillalle. — En koskaan enää saa uutta ystävää. Ja nyt se on minulle raskaampaa kuin konsanaan, sillä minulla ei ole Katie Mauricea eikä Violettaa. Ja vaikka minulla olisikin heidät, niin ei se kuitenkaan olisi samaa. Tuollaisiin kuvittelu-tyttöihin ei sitten enää tyydy, kun on omannut oikean, elävän ystävän. Diana ja minä sanoimme näin liikuttavat jäähyväiset toisillemme lähteen luona — sen säilytän aina muistossani. Puhuimme aivan kuin kirjasta… Diana antoi minulle kiharan hiuksistaan ja sen minä neulon pieneen pussiin ja kannan sitä kaulassani niin kauan kuin elän. Olkaa niin kiltti ja pitäkää huolta, että se haudataan minun mukanani, sillä en luule, että tulen elämään kovinkaan kauan. Ehkä rouva Barry, nähdessään minun makaavan kylmänä ja kuolleena, katuu, mitä hän on tehnyt, ja antaa Dianan tulla hautajaisiini.
— Niin kauan kuin lörpöttelysi näin luistaa, en luule meillä olevan siitä pelkoa, että sinä kuolet surusta, sanoi sydämetön. Marilla.
Seuraavana maanantaina hämmästytti Anna Marillaa mitä suurimmassa määrässä tulemalla alas huoneestaan koululaukku käsivarrella ja huulet supussa mitä päättäväisimmän näköisenä.
— Nyt aion mennä jälleen kouluun, ilmoitti hän. — Se on ainoa, mikä minulla on jälellä elämässä, sen jälkeen kuin ystäväni on armottomasti riistetty minulta. Koulussa voin saada nähdä häntä ja miettiä menneitä päiviä.
— On parempi, että mietit läksyjäsi ja laskujasi, arvelen minä, sanoi Marilla, salaten tyytyväisyytensä tästä asioitten kehityksestä. — Jos nyt taas alotat koulusi, niin toivottavasti ei ole enää tarvis kuulla puhuttavan kivitauluista, joita paiskataan ihmisten päähän, tai muuta sen suuntaista. Käyttäydy nyt siivosti ja kiltisti ja tee juuri niinkuin opettaja sanoo sinulle.
— Koetan tulla mallioppilaaksi, lupasi Anna synkästi.
— Se kai tulee kylläkin olemaan kaikkea muuta kuin hauskaa… Herra Phillips on sanonut, että Minnie Andrews on mallioppilas, ja hänessähän ei ole kipinääkään eloa. Hän on niin surkean ikävä ja saamaton eikä varmaankaan ikänä löydä hauskuutta mistään. Mutta nykyään tunnen sydämeni niin raskaaksi, että minusta varmaankin on aivan helppoa istua hiljaa ja siivosti. Menen valtamaantietä pitkin. Koivukäytävää pitkin en siedä mennä yksin. Silloin itkisin itseni pilalle.
Anna otettiin koulussa avosylin vastaan. Oli kovin kaivattu hänen vilkasta mielikuvitustaan leikeissä, hänen ääntänsä laulussa ja hänen draamallista äänenpainoaan luettaessa ääneen päivällistunnilla.
Ruby Gillis livahutti hänelle varkain kolme sinistä luumua raamatun lukemisen aikana; Ella Macpherson antoi hänelle suunnattoman suuren, keltaisen orvokin, joka oli leikattu erään puutarhakoulun vuosikertomuksen kannesta — eräänlainen pulpettikoriste, jota Avonlean nuoriso piti hyvin suuressa arvossa. Sophia Sloane tarjoutui opettamaan hänelle uutta virkkausmallia — ihastuttavan sievää esiliinan reunuskoristeeksi. Katie Boulter antoi hänelle hajuvesipullon, jossa voi säilyttää vettä kivitaulun puhdistamiseksi, ja Julia Bell kirjoitti parhaalla kaunokirjoituksellaan vaaleankeltaiselle paperipalaselle, jonka reunat oli leikattu pykälille, seuraavan tunteenpurkauksen:
"Annalle.Kun ilta varjot maille luopiKun tähdet yössä tuikkailee,Se syömmellesi tiedon tuopi:Sua ystäväsi muistelee."
— On sentään hyvin hauskaa saada tunnustusta osakseen, huokasi Anna ihastuneena Marillalle samana iltana.
Tytöt eivät olleet koulussa ainoat, joilta hän sai "tunnustusta" osakseen. Kun Anna meni istumaan paikalleen päivällistunnin jälkeen — herra Phillips oli sijoittanut hänet mallioppilaan Minnie Andrewsin viereen — löysi hän pulpetiltaan suuren ja mehevän, valkoisen kulta-omenan. Anna otti sen käteensä ja aikoi juuri iskeä siihen hampaansa, kun hän muisti, että ainoa paikka Avonleassa, missä kasvoi valkeita kulta-omenia, oli vanha Blythen hedelmäpuutarha toisella puolen Tummaa, päilyvää aallokkoa. Anna päästi omenan, ikäänkuin se olisi ollut punaisena hehkuva hiili, ja pyyhki hyvin innokkaasti sormiaan nenäliinaansa.
Omena sai olla koskemattomana hänen pulpetillaan seuraavaan aamuun, jolloin pikku Timothy Andrews, joka lakaisi lattian ja sytytti uunin, anasti sen hyvinansaittuna palkkana vaivoistaan.
Charlie Sloanen kivikynä, jonka oppilaat salavihkaa pujottelivat hänelle pitkin riviä päivällistunnin jälkeen, sai suopeamman vastaanoton. Mutta se olikin muhkeasti kääritty kulta- ja punareunaiseen paperiin ja maksoi kaksi senttiä, kun tavalliset kivikynät maksoivat vain yhden. Anna suvaitsi armollisesti pitää sen ja palkitsi antajaa hymyllä, joka nosti tämän hurmaantuneen nuorukaisen aivan seitsemänteen taivaaseen ihastuksesta ja pani hänet tekemään sellaisia hirveitä pukkeja englannin sanelukirjoituksessa, että herra Phillips jätti hänet jälkeen koulun loputtua ja antoi hänen kirjoittaa sen toistamiseen.
— Mutta — "sano minulle, mikä onni on kestävää!" Tuo pienimmänkin ystävyydenosoituksen silmiinpistävä puute Diana Barryn puolelta, joka istui Gertie Pyen rinnalla, sekoitti hieman katkeruutta Annan onnenmaljaan.
— Minun mielestäni Diana olisi sentään voinut hymyillä yhden ainoan kerran, valitti hän Marillalle samana iltana.
Mutta seuraavana aamuna Annalle jätettiin pieni kirjelippu, mitä taidokkaimmin kokoontaitettuna, sekä pieni paketti. Kirjelippu sisälsi seuraavaa:
"Rakas Anna! Äiti sanoo, että en edes koulussakaan saa leikkiä tai jutella kanssasi. En voi sille mitään, äläkä ole minulle vihainen, sillä pidän sinusta yhtä paljon kuin konsanaan. Suren niin sitä, etten saa sinulle uskoa kaikkia salaisuuksiani, ja Gertie Pyestä en pidä hiventäkään. Olen tehnyt sinulle tuollaisen uudenaikaisen kirjanmerkin punaisesta silkkipaperista. Ne ovat nyt kamalan muodikkaita, ja vain kolme tyttöä koulussa osaa tehdä sellaisia. Kun katselet sitä, niin muista uskollista ystävääsi
Diana Barryä."
Anna luki kirjeen, suuteli kirjanmerkkiä ja lähetti ensi tilassa vastauksen kouluhuoneen toiselle puolen.
"Oma rakas Dianani!
Voit hyvin arvata, etten ole sinulle vihanen siksi, että sinun täytyy totella Äitiäsi. Sielumme voivat kuitenkin olla yhteydessä toistensa kanssa. Kauniin Lahjasi olen aina säilyttävä. Minnie Andrews on oikein kiltti tyttö, vaikka hänellä ei ole lainkaan mielikuvitusta, mutta senjälkeen kuin kerran olen ollut Dianan paras Ystävä, en voi tulla Minnien ystävättäreksi. Suo anteeksi virheet, sillä minä en kirjota vielä ihan puhtaasti, vaikka olen paljon edistyny. Sinun, kunnes kuolema meidät erottaa
Anna eli Cordelia Shirley.
J.k. Nukun sinun kirjeesi päänaluseni alla ensi yön.
A. eli C.S."
Pessimistisyyteen taipuvainen Marilla valmistautui uusiin ikävyyksiin, kun Anna taas alotti koulunsa. Mutta hänen pahat aavistuksensa eivät toteutuneet. On mahdollista, että Annaan hieman vaikutti hänen vierustoverinsa, mallityttö Minnie Andrews; hänellä ja herra Phillipsillä ei missään tapauksessa ollut enää muita yhteenottoja toistensa kanssa. Hän syventyi koko sieluineen opintoihinsa, lujasti päättäen, ettei hän millään alalla päästäisi Gilbert Blytheä edelleen.
Heidän kilpailunsa ensimäisestä sijasta luokalla tuli pian ilmeiseksi.
Gilbert otti asian sangen hyvälaatuisesti, mutta on pelättävissä, ettei samaa arvostelua voida sovelluttaa Annaan, jolla oli onneton taipumus pitkävihaisuuteen. Hän oli yhtä kiihkoisa vihassaan kuin rakkaudessaankin. Hänen sisunsa ei sallinut hänen myöntää, että hän aikoi ehättää Gilbertin edelle, sillä sehän olisi ollut samaa kuin tunnustaa hänen olemassaolonsa, josta Anna itsepintaisesti oli olevinaan tietämätön, mutta he lukea pänttäsivät kilvan, ja ahkeruuden palkinnot tulivat heidän kummankin osaksi.
Milloin istui Gilbert ylimpänä heidän luokallaan milloin nytkäytti Anna pitkiä punaisia palmikkojaan ja selvitti kysymyksen, joka Gilbertin oli jättänyt vastausta vaille. Jonakin aamuna Gilbertin kaikki laskut olivat oikein ja palkinnoksi kirjoitettiin hänen nimensä luokan taululle; seuraa vana aamuna oli Anna — ikävä kyllä, ei Cordelia — siellä, senjälkeen kuin hän koko edellisen illan oli taistellut desimaaliensa kanssa. Eräänä kauheana päivänä olivat molemmat kilpailijat samanveroisia, ja heidän molempien nimet kirjoitettiin taululle yhdessä. Se oli melkein yhtä vihaksipistävää, kuin jos joku häijynkurinen toveri olisi kirjoittanut heidän nimensä alatusten eteisen seinälle, ja Annan närkästys oli yhtä silminnähtävä kuin Gilbertin tyytyväisyys.
Kirjallisten kokeitten kestäessä joka kuukauden lopussa oli jännitys pelottava. Ensimäisenä kuukautena pääsi Gilbert hänestä edelle kolme pistettä. Seuraavana löi Anna hänet laudalta viidellä pisteellä. Mutta hänen voitonriemuaan samensi hieman se tosiasia, että Gilbert sydämellisesti onnitteli häntä koko koulun kuullen. Hän olisi nauttinut enemmän, jos Gilbert olisi tuntenut tappion katkeruutta.
Herra Phillips ei ollut mikään etevä opettaja, mutta oppilas, joka niin hellittämättömästi kuin Anna oli päättänyt pyrkiä tietojen omistamiseen, voi tuskin olla tekemättä edistysaskelia, vaikka opetus olisi ollut vieläkin ala-arvoisempaa. Lukukauden lopussa sekä Anna että Gilbert muutettiin viidennelle luokalle, josta oli seurauksena useitten uusien aineitten mukaan tulo koulun lukujärjestykseen, niiden joukossa ranska, geometria ja algebra. Geometriasta tuli Annalle koetuskivi.
— Se on jotain niin hirveätä, Marilla, ähkyi hän. — En koskaan siitä viisastu… Alituisesti tuntee olevansa tyhmien sääntöjen sitoma, ja mielikuvituksella ei ole mitään toiminta-alaa… Herra Phillips sanoo, että minä olen pahin pölkkypää, kun geometriasta on kysymys, mitä hän koskaan on nähnyt. Ja Gil — tarkoitan muutamat muut ovat siinä niin varmoja. Häpeän niin kauheasti, tietäkääs, Marilla. Yksinpä Dianakin tulee siinä paremmin toimeen kuin minä. Mutta se, että Diana on minua taitavampi, voi kyllä käydä laatuun… Vaikka emme koskaan puhele, rakastan häntä sanomattomalla rakkaudella. Kaikissa tapauksissa, Marilla, ei voi kauan olla pahoillaan niin hauskassa maailmassa kuin tämä on, eikö totta?
Kaikki suuret asiat ovat läheisesti liittyneet pikku seikkoihin. Ensi silmäyksellä voi näyttää siltä kuin erään kanadalaisen pääministerin päätöksellä ulottaa poliittinen kiertokulkunsa myöskin prinssi Edvardin saarelle olisi vähän tekemistä Vihervaaran pikku Anna Shirleyn tulevaisuudenkohtalojen kanssa. Niin oli kuitenkin asia.
Oli tammikuu, kun pääministeri tuli tervehtimään uskollisia kannattajiaan ja ei-kannattajiaan, jotka olivat saapuneet suureen joukkokokoukseen Charlottetowniin. Useimmat Avonlean asukkaat kuuluivat pääministerin puolueeseen; niinpä siis kokouksen edellisenä iltana melkein kaikki miehet ja suuri joukko naisia oli lähtenyt kaupunkiin, viidenkymmenen viiden kilometrin matkan päähän.
Myöskin rouva Rakel Lynde oli mennyt. Hän oli lämpimän poliittisen innostuksen vallassa ja elävästi vakuutettu siitä, että "jos siitä jotain tulee", niin täytyy hänen itsensä olla saapuvilla. Hän ajoi siis kaupunkiin ja otti miehensä mukaansa — voihan Thomas ainakin hoitaa hevosen — sekä Marilla Cuthbertin. Marilla ei ollut erikoisen innostunut politiikkaan, mutta kun hän arveli, että tämä oli ainoa tilaisuus hänen eläessään saada nähdä oikea elävä pääministeri, otti hän siitä luonnollisesti vaarin, ja jätti Matthew'n ja Annan vartioimaan taloa, kunnes hän tulisi takaisin seuraavana päivänä.
Tapahtui siis niin, että Marillan ja Rakel rouvan nauttiessa täysin siemauksin poliittisesta joukkokokouksesta, oli Annalla ja Matthew'lla Vihervaaran kodikas keittiö aivan omissa hoteissaan. Iloinen tuli loimusi avonaisessa takassa, ja sinertävän valkoiset jääkristallit kimaltelivat ikkunaruuduissa. Matthew istui sohvalla ja torkkui maamieslehtensä ääressä, ja pöydän ääressä Anna pänttäsi päähänsä kaikin voimin läksyjään, silloin tällöin luoden ikävöivän silmäyksen seinähyllyyn päin, jossa oli uusi kirja, jonka Jane Andrews oli hänelle lainannut samana päivänä.
Jane oli vakuuttanut hänelle, että se oli niin jännittävä, että se todellakin "karmi", ja Annan sormet syhyivät halusta saada selailla sitä. Mutta se merkitsisi samaa kuin antaa Gilbert Blythelle etusija seuraavana päivänä läksyjä kuulusteltaessa. Anna käänsi selkänsä hyllyyn ja koetti olla olevinaan, ikäänkuin kirja ei lainkaan olisikaan siellä.
— Matthew, luitteko te geometriaa koulua käydessänne?
— En lapseni, sitä en tehnyt, sanoi Matthew, havahtuen torkahduksestaan.
— Toivoisin, että olisitte lukenut, huokasi Anna, sillä silloin olisitte voinut tuntea osanottoa minua kohtaan. Kun ette ole sitä lukenut, niin ette voi oikein ymmärtää minun tunteitani. Geometria synkistää koko olemassaoloni. Minun on niin vaikea sitä ymmärtää, Matthew.
— Niin, kultaseni, samanlainen pölkkypää minä olen, sanoi Matthew lohduttaen. — Sinä, jolla muuten on niin nopsa järjenjuoksu! Herra Phillips sanoi minulle viime viikolla Blairin puodissa, että sinä olet koko luokan näppärin oppilas ja otit nopeita edistysaskelia. "Nopeita edistysaskelia" — ne ovat hänen omat sanansa. On tosin ihmisiä, jotka morkkaavat Teddy Phillipsiä ja sanovat, että hän on kehno opettaja, mutta minä puolestani pidän häntä erinomaisena.
Matthew'n mielestä kyllä kuka tahansa, joka kehui Annaa, oli "erinomainen".
— Luulen varmasti, että geometria luistaisi minulta paremmin, jos hän vain tahtoisi olla muuttamatta kirjaimia, valitti Anna. — Opettelen väitteen ulkoa niillä kirjaimilla, jotka ovat kirjassa, mutta sitten hän piirtää sen mustalle taululle ja panee aivan toiset kirjaimet, ja silloin hän saattaa minut kokonaan pois tolalta… Minun mielestäni on kehnoa opettajan tehdä tuolla tavoin, kun hän kerran tietää… Nyt me luemme myöskin geologiaa, ja minä olen viimeinkin saanut selville mistä johtuu, että maantiet ovat punaisia. Se tuntuu hyvin hauskalta… Olisipa hauska tietää, minkälaista Marillalla ja rouva Lyndellä on. Heillä on tietenkin hyvin hauskaa. Rouva Lynde sanoo, että koko Kanada joutuu hunningolle, niin kehnosti kun asioita hoidetaan Ottawassa, ja että valitsijoiden pitäisi tietää, mikä on kysymyksessä… Hän sanoo, että jos vain me naiset saisimme äänestää, niin olisi hirveän paljon voitettu. Mitä Matthew äänestää?
— Olen konservatiivinen, vastasi Matthew arvelematta. Hänen vanhoillinen katsantokantansa oli osa hänen uskontoaan.
— Silloin olen minäkin samoin, julisti Anna varmalla äänellä. — Se oli hauska kuulla, sillä Gilb— tarkoitan muutamat koulun pojista ovat radikaaleja. Herra Phillips on varmaankin myös radikaali, sillä Prissy Andrewsin isä kuuluu heihin, ja Ruby Gillis on sanonut, että kun nuori mies tavoittelee tyttöä, niin on hänen aina mukauduttava tytön äidin kantaan uskonnossa ja isän politiikassa. Onko se totta, Matthew?
— Niinpä niin, kunhan sen vain tietäisi, sanoi Matthew.
— Onko Matthew koskaan pitänyt mistään tytöstä?
— Hm — en, enpä luule pitäneeni, sanoi Matthew, jonka harrastukset eivät koskaan olleet suuntautuneet eroottiselle taholle.
Anna mietti leuka käden nojassa.
— Se lienee sentään aika metkaa — rakkaus ja tuo tuollainen. Vai mitä, Matthew? Ruby Gillis sanoo, että kun hän tulee suureksi, niin hän kokoaa ympärilleen oikein monta kosijaa ja antaa heidän liehua, sanoo hän… Mutta sitä minä en ymmärrä, olisi kai parempi, että olisi vain yksi ainoa, josta pitäisi enemmän kuin kaikista muista yhteensä, ja jonka kanssa olisi kihloissa ja vaihtaisi sormuksia. Ruby Gillis on tietenkin hyvin selvillä sellaisista asioista, sillä hänellä on niin monta isoa sisarta, ja rouva Lynde sanoo, että Gillis'in tytöt ovat menneet kaupan kuin lämmin leipä… Herra Phillips menee sinne ja istuu Prissyn luona melkein joka ilta. Hän sanoo auttavansa häntä läksyissä, mutta Miranda Sloane aikoo myös pyrkiä seminaariin, ja hänhän tarvitsisi apua paljon kipeämmin kuin Prissy, sellainen pöhköpää kun hän on. Mutta koskaan ei Herra Phillips mene häntä auttamaan iltasin — ei, johan nyt! Tässä maailmassa on niin paljon sellaista, jota en lainkaan ymmärrä, Matthew.
— Niin, enpä ole minäkään sinua paljon nokkelampi, Jumala paratkoon, sanoi Matthew.
— Nyt on minun sentään lopetettava läksyni. En anna itselleni lupaa koskeakaan uuteen kirjaan, jonka Jane minulle lainasi, ennenkuin saan ne valmiiksi. Mutta se on hirveä kiusaus, Matthew. Vaikka käännyn selinkin kirjaan, näen sen edessäni aivan selvästi. Jane sanoi, että hän itki niin lukiessaan sitä, että hän tuli sairaaksi. Olen hullaantunut kirjoihin, jotka ovat niin liikuttavia, että täytyy itkeä… Nyt luulen kuitenkin, että minun täytyy viedä se saliin ja lukita se hillokaappiin ja antaa teille avain. Ja muistakaakin, Matthew, te ette saa antaa minulle takaisin avainta, ennenkuin olen lukenut läksyni loppuun — ei edes vaikka pyydän ja rukoilen teitä polvillani… Käy kyllä päinsä sanoa, että on vastustettava kiusausta, mutta on paljon helpompi vastustaa sitä, jos ei pääse avaimeen käsiksi. Juoksenko sitten alas kellariin noutamaan meille muutamia paleltuneita omenia — niitä, joista Marilla sanoi, ettei maksa vaivaa säilyttää niitä kauempaa? Eikö Matthew haluaisi paria paleltunutta omenaa?
— Niin, se ei ehkä olisi hullumpaa, sanoi Matthew, joka ei koskaan maistanut paleltunutta omenaa, mutta tunsi Annan heikkouden niihin nähden.
Annan juuri voitonriemuisena noustessa kellarista käsissään lautanen täynnä ruskeanpunaisia täplikkäitä omenia, kuului ulkoa kiireisten askelten ääntä jäätyneillä eteisen palkeilla, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennätettiin keittiön ovi auki. Sisään hyökkäsi Diana Barry, kuolonkalpeana ja läähättäen, vain huivi heitettynä pään yli. Anna päästi hämmästyksissään käsistään sekä kynttilän että lautasen, ja lautanen, kynttilä ja omenat pyörivät sikin sokin alas kellarin rappusia. Omenat löysi seuraavana aamuna, herkullisesti peittyneinä sulaneeseen taliin, Marilla, joka poimi ne ylös ja kiitti kaitselmusta siitä, ettei tuli ollut päässyt irti.
— Mikä on hätänä, Diana? huusi Anna. — Onko äitisi viimeinkin ottanut taipuakseen?
— Oi, Anna, tule kaikin mokomin heti! pyysi Diana hätäisenä. — Minnie May on niin kauhean sairas — hänen kaulansa on niin kipeä ja on kuin hän olisi tukehtumaisillaan… Mary Joe sanoo, että se on kuristustautia — ja isä ja äiti ovat ajaneet kaupunkiin, eikä ole ketään, joka voisi hakea lääkärin. Minnie May on niin huono, ja Mary Joe ei tiedä, mitä on tehtävä — oi, Anna, pelkään niin kauheasti!
Matthew kurkotti sanaakaan sanomatta ottamaan hattunsa ja takkinsa, livahti Dianan ohi ja katosi pimeälle pihalle.
— Nyt hän valjastaa tamman, ja sitten hän ajaa Carmodyyn hakemaan lääkäriä, sanoi Anna, joka kiireesti pukeutui päällysnuttuun ja turkislakkiin. — Tiedän sen aivan yhtä hyvin kuin jos hän olisi sen sanonut selvin sanoin. Matthew ja minä olemme sellaisia sukulaissieluja… Osaan lukea hänen ajatuksensa hänen tarvitsematta virkkaa halaistua sanaa.
— En luule hänen tapaavan ketään tohtoria kotona, nyyhkytti Diana.— Tiedän, että tohtori Blair meni kaupunkiin, ja luulen tohtoriSpencerin menneen sinne myöskin. Oi, Anna!
— Älä itke, Diana pieni, sanoi Anna rohkaisevasti. — Tiedän tarkalleen, kuinka kuristustautisia on hoidettava. Sinä unohdat, että rouva Hammond sai kolmasti kaksoiset. Kolmen kaksoisparin lapsentyttönä ollessaan saa ainakin aika paljon kokemusta… Heillä oli koko sarjalla kuristustauti vuoronperään. Odotappas, niin otan oksetusjuuripullon mukaan — teillä ei ehkä ole sellaista pulveria kotona. Se sulattaa liman, ja sitten hän saa kunnollisesti hikoilla. Tule nyt, niin alamme luikkia!
Molemmat pikku tytöt juoksivat ulos käsi kädessä ja riensivät pitkin Rakastavaisten polkua ja suoraan poikki sänkipellon, sillä lunta oli liian vahvasti, jotta he olisivat voineet valita lyhemmän metsätien. Anna oli vilpittömästi pahoillaan pikku Minnie Mayn vuoksi, mutta hän nautti kuitenkin romanttisuudesta, mikä liittyi tähän kiireiseen kulkuun läpi pimeyden ja lumen pienen, avuttoman olennon tautivuoteelle… Ja oli suloista saada jakaa tämä romanttisuus sukulaissielun ja ymmärtävän ystävättären kanssa.
Ilta oli selkeä ja kylmä, mustaa ebenholtsia pimentopaikoissa ja välkkyvää hopeata lumipeittoisilla rinteillä suuret tähdet tuikkivat äänettömissä avaruuksissa, ja siellä täällä erottautuivat tummat, suippolatvaiset hongat huurteisine oksineen, jotka kahisivat tuulessa. Annan mielestä oli ihastuttavaa kiitää eteenpäin tässä synkän kauniissa, salaperäisessä ympäristössä, käsikädessä pikku ystävättärensä kanssa, josta hän niin kauan oli ollut erotettuna.
Pikku Minnie May, kolmivuotias, oli todellakin hyvin sairas. Hän makasi keittiön sohvalla, levottamana ja kuumeessa, ja hänen käheä, koriseva hengityksensä kuului yli koko talon. Mary Joe, hyväluontoinem, leveäkasvoinen ranskalaistyttö, jonka kanssa rouva Barry oli sopinut, että hän hoitelisi lapsia hänen poissaollessaan, oli avuton ja hölmistynyt, aivan kykenemätön, jos hän todella olisi voinut jotain keksiä.
Anna osoitti heti sekä neuvokkuutta että ripeyttä.
— Niinhän toki, Minnie Maylla on kun onkin kuristustauti, hän on hyvin huono, mutta olen nähnyt sellaisia, joitten asiat ovat olleet vieläkin hullummin… Ennen kaikkea meidän täytyy saada runsaasti kuumaa vettä. Mikä tilkkanen tuo on, jonka hän on pannut tulelle kamarissa? Kas niin, nyt olen täyttänyt sen reunojaan myöten, ja sinä, Mary Joe, voit työntää vähän enemmän halkoja uuniin. En tahdo loukata tunteitasi, mutta arvelen kuitenkin, että tällaiset asiat olisit voinut huomata itsestäsikin.
Nyt riisun pikku Minnie Mayn ja panen hänet vuoteeseen, ja sinä, Diana, koetat haalia kaikki pehmeät ja lämpimät huopapeitteet, mitä teillä on. Nyt hänen on kaikkein ensiksi otettava annos oksennusjuurikasta.
Minnie May näytti happamelta nähdessään teelusikan pulvereineen, mutta Anna ei ollut suotta aikojaan kasvattanut kolmea kaksoisparia. Minnie May sai luvan kauniisti niellä, ei ainoastaan yhtä teelusikan täyttä, vaan kaksi, kolme lisäksi, pitkän, levottoman yön kuluessa, kun molemmat pikku tytöt kärsivällisesti hoitivat pientä potilasta ja hyväätarkoittava ja uuttera Mary Joe työnsi niin paljon halkoja uuniin, että oikein kohisi, ja lämmitti niin paljon vettä, että se olisi riittänyt vaikka sairashuoneelliselle kuristustautipotilaita.
Kello oli kolme, kun Matthew saapui lääkärin kanssa, sillä hänen oli täytynyt kulkea koko matka Spencervale'en saakka saadakseen hänet käsiinsä. Mutta käänne oli jo tapahtunut. Minnie May oli paljon parempi ja nukkui levollisesti.
— Erään kerran jouduin kauhean tuskan valtaan, kertoi Anna. — Hän tuli huonommaksi ja huonommaksi, kunnes hän oli paljon sairaampi kuin Hammondin kaksoiset konsanaan olivat — ei edes viimeinen pari. Luulin todellakin, että hän tukehtuisi. Annoin hänelle joka ainoan pulverimurusen, mitä minulla oli pullossa, ja kun hän nieli viimeisen, sanoin itselleni — en Dianalle tai Mary Joelle, sillä en tahtonut tarpeettomasti säikäyttää heitä, mutta minun täytyi sanoa se itselleni keventääkseni tunteitani: "tämä on viimeinen, heikko toivo, ja pelkään sen olevan turhaa." Mutta jonkun minutin kuluttua hän sai yskityksi ylös aika paljon limaa, ja silloin hän tuli heti paremmaksi. Tohtori voi kuvitella, kuinka keveältä ja iloiselta minusta tuntui, sillä sitä ei voi sanoin ilmaista… Tiedättehän, että on muutamia asioita, joita ei voi sanoin ilmaista.
— Ymmärrän, nyökäytti tohtori.
Hän katsoi Annaan, ikäänkuin hän juuri hänen yhteydessään olisi ajatellut yhtä ja toista, jota ei voinut sanoin ilmaista. Mutta myöhemmin hän puhui suunsa puhtaaksi Minnie Mayn isälle ja äidille.
— Tuo pieni punatukkainen tyttö, jonka Cuthbertit ovat ottaneet, on verrattoman terhakka otus. Hän on pelastanut teidän pienokaisenne hengen, niin paljon voin teille sanoa; ellei häntä olisi ollut, niin en olisi mitään voinut saada aikaan, kun vihdoinkin ennätin perille. Hänellä näyttää olevan arvostelukykyä ja mielenmalttia aivan hämmästyttävässä määrässä hänen ikäisekseen lapseksi. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista kuin hänen silmänsä, kun hän kertoi minulle, missä tilassa hän löysi sairaan pienokaisen ja mihin hän sitten ryhtyi.
Anna kulki kotiin jäätävässä talviaamussa, silmäluomet raskaina unettoman yön jälkeen, mutta pakinoiden uupumatta Matthew'n kanssa, heidän käydessään yli leveän, lumipeittoisen kentän ja vaahteroiden huurteesta kimaltelevan katoksen alitse.
— Oi, Matthew, eikö tämä ole ihmeellinen aamu! Maailma on aivan sen näköinen, kuin olisi Jumala sen keksinyt ihan omaksi silmiensä iloksi… Puut seisovat tuolla, niin että luulisi voivansa puhaltaa ne pois — puh! Kuinka iloinen olen, että elän maailmassa, jossa on huurretta ja valkeata lunta!… Nyt olen iloinen myöskin siitä, että rouva Hammond sai kolme paria kaksoisia. Ellei hän olisi niitä saanut, niin että olisin voinut saada harjoitusta heissä, niin en olisi tiennyt, miten minun olisi ollut meneteltävä Minnie May n suhteen. Nyt kadun, että olin välistä huonolla tuulella rouva Hammondin luona kaksoisten tähden… Mutta oi, Matthew, kuinka minua nukuttaa! En voi mennä kouluun. En voisi pitää silmiäni auki, ja vastaisin aivan päin mäntyä… Mutta hyvin vastenmielisesti jään kotiin, sillä silloin tulee Gil— joku muu luokan ensimäiseksi ja onpa kiperää työtä kimpuroida jälleen yläpäähän… Multa mitä kiperämpi paikka, sitä tyytyväisempi on mieli, kun vihdoinkin onnistuu, vai mitä?
— Niinpä niin, sinä kyllä selviät, sanoi Matthew ja katsoi Annanpieniin kalpoihin kasvoihin, joissa oli mustat varjot silmien alla.— Sinun on todellakin mentävä vuoteeseen ja nukuttava kylliksesi.Minä huolehdin kaikista askareistasi.
Anna meni hyvällä omallatunnolla vuoteeseen ja nukkui niin sikeästi ja niin kauan, että aika oli vierähtänyt pitkälle valkeaan ja ruusunhohteiseen talvi-iltapäivään, kun hän lopulta heräsi ja laskeutui keittiöön, jossa Marilla, joka sillä aikaa oli tullut kotiin, istui ja kutoi.
— Saitteko nähdä pääministerin? huudahti Anna heti. — Minkä näköinen hän oli, Marilla?
— Niin, ei häntä valittu pääministeriksi suinkaan kauneutensa perusteella, sanoi Marilla. — Minkälainen nenä tuolla miehellä olikaan!… Mutta puhua hän osasi. Olin ylpeä siitä, että olen konservatiivinen. Mutta Rakel Lynden mielestä, joka on liberaali, hän ei tietenkään kelvannut mihinkään. Päivällisesi on uunissa, Anna, ja voit ottaa itsellesi hiukan luumuhilloa kaapista. Voin arvata, että olet nälkäinen. Matthew on puhunut minulle, mitä on tapahtunut yöllä. Sanonpa, että oli suuri onni, että tiesit miten menetellä. Itse olisin ollut neuvoton, sillä en ole milloinkaan ollut läsnä kuristustautikohtauksessa. Kas niin, hillitse jutteluhaluasi siksi kunnes olet saanut vähän ruokaa nielaistuksi…
Näen kasvoistasi, että sinulla on joukottain uutisia kerrottavana, muitta rauhoitu, ne kestävät kyllä vielä neljännestunnin viivytyksen.
Marillalla oli jotain kerrottavaa Annalle, mutta hän ei sanonut sitä juuri sillä hetkellä, sillä hän tiesi, että jos hän niin tekisi, kohoisi Annan hämmästys ja ihastus sellaiseen asteeseen, ettei hän enää omistaisi ajatustakaan niin ala-arvoiselle asialle kuin nälälle tai päivällisruualle. Vasta sitten kuin Anna oli kaapinut pienen luumuhillolautasensa pohjan, sanoi Marilla:
— Rouva Barry on ollut täällä iltapäivällä, Anna. Hän tahtoi tavata sinua, mutta en viitsinyt sinua herättää. Hän sanoi sinun pelastaneen Minnie Mayn hengen ja että hän oli hyvin pahoillaan käytöksestään rypäleviinin yhteydessä. Hän sanoi nyt ymmärtävänsä, ettei sinun tarkoituksesi suinkaan ollut juottaa Dianaa — niin, emme viitsi mainita tuota rumaa sanaa — ja hän toivoo, että sinä suot hänelle anteeksi ja tulet Dianan kanssa yhtä hyväksi ystäväksi kuin ennenkin. Saat mennä sinne häntä tervehtimään nyt tänä iltana, jos haluat, sillä Diana ei saa mennä ulos ovesta, niin pahoin hän vilustui yöllä. Anna kulta, pyydän sinua — älä nyt lennä suoraan ilmaan!
Tämä varotus oli tuskin tarpeeton — sellaisella vauhdilla ponnahti Anna ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja kasvoja valaisi melkein kirkastunut ilme.
— Oi, Marilla, saanko juosta nyt heti — pesemättä astioita? Pesen astiat takaisin tultuani, mutta minun on mahdotonta tuhertaa jossain niin epäromanttisessa työssä kuin astioiden pesussa tällä jännittävällä hetkellä.
— No niinpä juokse sitten, sanoi Marilla aivan mukautuvaisena. — Mutta Anna — oletko mieletön? Tule heti takaisin ja ota jotain yllesi!… Hm — yhtä hyvin voisin huutaa tuulelle. Hän juoksi ilman sekä lakkia että päällysnuttua. Kas, kuinka hän kiitää läpi puutarhan hiukset liehuen jälessään! On ainakin syytä olla kiitollinen, jos hän ei hanki kuolemantautia vilustumisesta.
Anna tuli tanssien kotiin purppuranpunaisessa talvihämärässä. yli lumisten lakeuksien. Kaukana lounaassa tuikki suuri, loistava iltatähti taivaalla, joka kaartui kalpean kullanvärisinä ja keveän punervissa vivahteissa hohtavanvalkeitten kenttien ja tummien notkelmien yllä, missä havumetsä kasvoi tiheänä. Kulkusten kilinä lumipeittoisten harjujen keskellä helähteli kirkkaana ja vienona kuin keijukaisten kellonsoitto, mutta se ei kaikunut suloisemmin kuin laulu Annan sydämessä ja huulilla.
— Nyt näette edessänne täydellisesti onnellisen ihmisen, Marilla, ilmoitti hän. Niin, minä olen niin onnellinen — huolimatta punaisesta tukastani. Juuri tällä hetkellä tunnen kohonneeni punaisen tukkani yläpuolelle. Rouva Barry otti minut syliinsä ja itki ja sanoi, että hän katui kovasti ja ettei hän koskaan voisi oikein palkita minulle sitä mitä olin tehnyt… Tunsin itseni kauhean noloksi, Marilla, mutta sanoin niin kohteliaasti kuin taisin: "En kanna mitään kaunaa teitä kohtaan, rouva Barry. Vakuutan teille nyt viimeisen kerran, ettei koskaan ollut tarkoitukseni saattaa Dianaa humalaan, ja täten vedän unhotuksen harson menneisyyden yli." Minun mieleistäni tämä oli sangen arvokas tapa ilmaista ajatuksiaan, vai mitä, Marilla? Tunsin, että kokosin vähän hehkuvia hiiliä rouva Barryn pään päälle. Sitten Dianalla ja minulla oli niin ihastuttavan hauskaa yhdessä. Diana näytti minulle erästä uutta virkkaustapaa, jonka hän oli oppinut tädiltään Carmodyssa. Ei ainoakaan ihminen Avonleassa osaa siitä, ja lupasimme toisillemme juhlallisesti olla koskaan opettamatta sitä kenellekään muulle.
Siinä on muutamia pieniä hauskoja solmuja, jotka tehdään pelkistä pylväistä… Diana antoi minulle kauniin kortin, jonka ympäri kiertää ruusukiehkura, ja sen keskellä on säkeet:
"Jos kohtalo ystäväks' mulle sun soiEi muu kuin kuolo meit' erottaa voi."
Ja se on totta, Marilla. Aiomme pyytää herra Phillipsin antamaan meidän jälleen päästä yhteen istumaan, niin saa Gertie Pye mennä Minnie Andrewsin viereen. Meillä oli hurjan hieno teeillallinen. Rouva Barry otti esille parhaan teekalustonsa, Marilla, aivan kuin minä olisin ollut oikea vieras… Minua oikein hytkäytti nähdessäni sen. Ei kukaan ole milloinkaan ennen ottanut esille parasta kalustoaan minun tähteni. Meillä oli ruodotonta ja nahatonta anjovista ja koviksi keitettyjä munia ja piparkakkuja ja kermaketta kahdenlaisen hillon kera, Marilla. Rouva Barry kysyi minulta, halusinko teetä ja sanoi: "isä, miksi et ojenna leipäkoria Annalle?" On varmaan äärettömin hauskaa olla aikuinen, Marilla, kun kaikkea noin tarjoillaan ja persvedeerataan pöydässä…
— Oh niin, meneehän se, sanoi Marilla hieman huokaisten.
— Joka tapauksessa, kun minä tulen täyskasvuiseksi, jatkoi Anna, puhuttelen aina pikku tyttöjä, ikäänkuin hekin olisivat aikuisia, enkä koskaan naura, kun he käyttävät suuria sanoja… Se loukkaa niin tunteita, tiedän sen omasta surullisesta kokemuksestani… Teen jälkeen Diana ja minä keitimme nekkuja. Nekut eivät tulleet oikein hyviä; se johtui kai siitä, ettei Diana enkä minä ollut keittänyt sellaisia ennen. Minun piti sekoittaa pataa. Dianan voidellessa paperimuotteja, ja silloin unohdin sen kokonaan ja annoin sen palaa pohjaan, ja sitten panimme muotit eteisen lattialle jäähtymään, ja kissa astui yhteen muottiin, niin että olimme pakotetut viskaamaan sen pois… Mutta kamalan hauskaa se oli joka tapauksessa. Sitten pois lähtiessäni rouva Barry pyysi minun käymään heillä niin usein kuin voin, ja Diana seisoi ikkunassa ja heitti lentosuukkoja jälkeeni koko matkan aina Rakastavaisten polulle asti. Vakuutan Marillalle, että olen oikein halukas rukoilemaan tänä iltana, ja aion myös sepittää aivan uuden, kauniin iltarukouksen oikein kiittääkseni Jumalaa.
— Marilla, saanko käväistä Dianan luona pikimältään? kysyi Anna ja tuli kiireesti alas vinttikamaristaan eräänä helmikuun iltana.
— En käsitä, mitä sinulla on tekemistä ulkona pimeässä tähän aikaan päivästä, sanoi Marilla ynseästi. — Sinä ja Dianahan tulitte yhdessä koulusta kotiin ja seisoitte sitten vielä lisäksi puoli tuntia lumessa pelkästään lörpöttelemässä. Sinulla ei voine olla niin erinomaisen tärkeätä puhuttavaa hänen kanssaan.
— On toki, hänhän tahtoo tavata minua, sanoi Anna rukoilevalla äänellä. — Hänellä on jotain hyvin tärkeätä sanottavaa minulle.
— Kuinka sen tiedät?
— Hän antoi minulle juuri merkin ikkunastaan. Olemme sopineet tavasta antaa merkkejä kynttilöillämme ja suurilla pahvipalasilla. Panemme kynttilän ikkunalaudalle ja vilkutamme — aivan kuin majakka! — kuljettamalla pahvilevyä edestakaisin sen edessä. Valonväläykset merkitsevät eri asioita sen mukaan, miten monta niitä on. Se oli minun keksintöni, Marilla.
— Sen voin helposti arvata, sanoi Marilla. — Ja jonakin kauniina päivänä te annatte merkkejä palavilla ikkunaverhoilla.
— O-oh! Emme toki, olemme niin varovaisia, Marilla. Ja se on niin huvittavaa. Kaksi välähdystä merkitsee: "oletko siellä?" Kolme merkitsee "kyllä", ja neljä "ei". Viisi välähdystä merkitsee: "tule tänne niin pian kuin suinkin, sillä minulla on jotain tärkeätä sanottavaa sinulle." Diana on juuri äsken lähettänyt viisi välähdystä, ja minua kiduttaa halu saada tietää, mitä se merkitsee.
— No niinpä sinun ei ole tarvis kauempaa kestää kidutusta, sanoi Marilla ivallisen näköisenä. — Saat mennä, mutta sinun on oltava täällä kymmenen minutin kuluttua, muista se.
Anna muisti ja palasi takaisin määrätyn ajan kuluttua, vaikkakaan ei luultavasti kukaan kuolevainen koskaan tule saamaan tietää, mitä hänelle maksoi suorittaa tuo tärkeä keskustelu Dianan tähdellisten tiedonantojen ohella lyhyessä kymmenen minutin ajassa. Nuoret neidit käyttivät sen ainakin mahdollisimman tarkoin.
— Oi Marilla, voitteko ajatella! Tiedättehän, että huomenna on Dianan syntymäpäivä. Ja nyt hänen äitinsä on sanonut hänelle, että hän saisi pyytää minut mukaansa kotiin suoraan koulusta, ja sitten saisin olla siellä yötä! Ja hänen serkkunsa tulevat Newbridgestä suurella heinähäkillä, jonka alle he ovat asettaneet jalakset, mennäkseen keskusteluklubille ja raittiustalolla pidettävään konserttiin huomenillalla. Ja he ottaisivat Dianan ja minut mukaansa konserttiin — jos Marilla antaa minun mennä, tietenkin. Ja saanhan kai mennä? Oi, olen niin hirveän jännityksessä!
— Rauhoituhan, sillä sinä et saa mennä. Sinä voit paljon paremmin kotona omassa vuoteessasi, ja mitä tuohon konserttiin tulee, niin on se pelkkää pötyä, ja pikkutytöillä ei ole mitään tekemistä sellaisissa tilaisuuksissa, jotka venyvät myöhään yöhön.
— Oi, tämähän on sellainen erikoinen tapaus, pyysi Anna, itkuun purskahtamaisillaan. — Dianalla on vain yksi ainoa syntymäpäivä vuodessa. Syntymäpäiväthän eivät todellakaan ole mitään tavallisia, Marilla. Prissy Andrews lausuu "Iltakellon ääni helää" — se on sellainen kaunis ja opettavainen runo, Marilla, olen varma siitä, että minulle tekisi hyvin hyvää kuulla sitä… Ja kuoro laulaa neljä niin perin kaunista ja juhlallista laulua, jotka voisivat olla melkein yhtä hyvin virsiä. Ja pastori on avustajana — niin niin, ihan todella, hän lausuu meidät kaikki tervetulleiksi… Sehän on melkein kuin saarna. Kiltti, pikku Marilla kulta, saanhan mennä?
— Etkö ole kuullut, mitä sanoin, Anna? Riisu kengät jalastasi ja mene nukkumaan! Kello on yli kahdeksan.
— On vain eräs pikku asia vielä, Marilla, sanoi Anna, ilme kuten sellaisella, jonka täytyy käydä käsiksi viimeiseen keinoon. — Dianan äiti on sanonut, että saamme nukkua vierashuoneen vuoteessa. Ajatelkaa, mikä kunnia teidän pikku Annallenne saada nukkua vierashuoneen vuoteessa!
— Siitä kunniasta saat kun saatkin luopua. Mene nyt nukkumaan, Anna, ja päästä minut kuulemasta enempiä kärttämisiä.
Kun Anna kyynelten valuessa pitkin poskiaan surullisena oli kadonnut rappusia ylös, avasi Matthew, joka näennäisesti oli istunut torkuksissaan sohvalla koko keskustelun ajan, silmänsä ja sanoi varmalla äänellä:
— Marilla, minun mielestäni sinun pitäisi antaa hänen mennä.
— Sitä en tee, vastasi Marilla. — Kenen asia on kasvattaa lasta, sinun vai minun?
— Sinun, myönsi Matthew.
— No miksi sitten sekaannut asiaan?
— En sekaannu — mutta minulla voi kai silti olla oma mielipiteeni.Ja mielipiteeni on, että sinun pitäisi antaa Annan mennä.
— Niin, sinun mielestäsi minun kylläkin pitäisi antaa Annan mennä vaikka kuuhun, jos se pälkähtäisi hänen päähänsä, vastasi hänen sisarensa. — Jos olisi kysymyksessä vain nukkua yö Dianan luona, niin voisin kai antaa myöten. Mutta tuo iltahuvittelu ei ole minun makuni mukaista. Hän vilustuu varmasti, jos hän menee sinne, ja sitten hän saa päänsä täyteen joutavuuksia, niin että hän joutuu pois tasapainosta koko viikoksi. Minä tiedän parhaiten mitä ainesta hän on ja kuinka paljon hän kestää, Matthew.
— Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, toisti Matthew samalla varmalla äänellä.
Mielipiteittensä perustelujen esittäminen ei ollut hänen vahvoja puoliaan, mutta kylläkin itsepintaisesti kiinni pitäminen. Marilla huokasi toivottoman näköisenä ja vaipui äänettömyyteen.
Seuraavana aamuna, kun Anna parhaillaan pesi aamiaislautasia, pysähtyi Matthew latoon mennessään sanoakseen taas sisarelleen:
— Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, Marilla.
Hänen sisarensa kasvot puhuivat parin sekunnin ajan asioita, joita ei ehkä pidä pukea sanoiksi. Sitten hän taipui välttämättömyyteen ja lausui tuikealla äänellä:
— Menköön sitten, koska sinä et nähtävästi muuten saa rauhaa.
Anna syöksyi ulos pienestä pesuhuoneesta vettävaluva pesuriepu kädessä.
— Oi, Marilla, Marilla, sano se vielä kerran!
— Enkä sano, yksi kerta on enemmän kuin tarpeeksi. Tämä on Matthew'n työtä, ja minä pesen käteni. Jos saat keuhkokuumeen, kun nukut vieraassa vuoteessa, ja kömmit ulos tuosta kuumasta salista keskiyöllä, niin älä syytä minua, syytä Matthew'ta! Mutta oletko aivan päästäsi sekaisin, Anna, kun seisot siinä ja annat pesuveden valua virtanaan lattialle? En ikinä ole nähnyt tuollaista hutilusta!
— Ah, tiedän kyllä, että usein käyttäydyn hirveän huonosti, sanoi Anna katuvaisena. — Minä kuhnin ja kähnin ja teen kaikki hullusti… Tuon sisään vähän hiekkaa ja hankaan likapilkut pois ennen kouluun menoani. Oi, Marilla, olin niin sydämestäni kiintynyt tuohon konserttiin… En ole koskaan koko elämässäni ollut missään konsertissa, ja kun muut tytöt puhuvat sellaisesta koulussa, tunnen olevani niin ymmällä. Te ette voinut tietää, miltä se minusta tuntui, Marilla, mutta Matthew, hän tiesi… Matthew ymmärtää minua, ja on niin hauskaa saada ymmärtämystä, Marilla.
Anna oli liiaksi innoissaan ja kiihtynyt ajatellessaan kaikkea sitä hauskaa, joka häntä odotti, ollakseen oikein oma itsensä koulussa. Hän antoi Gilbert Blythen vastata koko luokalle tehtyihin kysymyksiin, ja laskennossa hän oli sekapäisempi kuin konsanaan. Nämä vastoinkäymiset olisivat kuitenkin harmittaneet Annaa koko joukon enemmän, ellei hänellä olisi ollut lohdutuksenaan konsertti ja vierashuoneen vuode. Hän ja Diana pakisivat siitä lakkaamatta koko päivän, niin että jos opettaja olisi ollut tarkempi vaatimuksissaan kuin herra Phillips, ei heille varmastikaan olisi käynyt hyvin.
Anna tunsi, että hän ei olisi voinut kestää sitä, ettei hänkin olisi päässyt konserttiin, sillä koulussa aivan yksinkertaisesti ei muusta puhuttukaan.
Avonlean keskusteluklubi, joka kokoontui joka toinen viikko kaiken talvea, oli järjestänyt useita pienempiä maksuttomia huvitilaisuuksia, mutta tästä piti tulla jotain paljon suurenmoisempaa; sisäänpääsymaksu oli kymmenen senttiä, ja näiden rahojen piti tulla kirjaston hyväksi. Avonlean nuoriso oli harjoitellut useita viikkoja, ja erikoisen innostuneita olivat koululapset, joilla kaikilla oli vanhempia veljiä tai sisaria, joiden piti olla avustamassa. Joka ainoa koulun oppilas, joka oli täyttänyt yhdeksän vuotta, toivoi saavansa mennä, paitsi Carrie Sloane, jonka kovasydäminen isä oli samoin ennakkoluuloinen kuin Marilla Cuthbert konsertteihin ja "yökuhnailuihin" nähden, kuten hän sanoi. Carrie itki raamatunhistoriansa ääressä koko iltapäivän ja piti elämää taakkana.
Annan ilonpito alkoi heti kun koulutunnit olivat päättyneet, ja se kohosi sitten lakkaamatta, kunnes se saavutti aivan aavistamattoman huippukohtansa itse konsertin aikana.
Pikku tytöt pyydettiin teelle Dianan kotiin — "aivan kuin aikaihmiset" — ja sitten seurasi mieluisa pukeutumispuuha Dianan pienessä suojassa yläkerrassa. Diana pörrötti Annan otsatukan, niin että olisi voinut luulla, että sen alla oli täytetukkaa, ja Anna solmi Dianan korvaruusukkeen sellaisella hienostuneella maulla, mikä oli vain hänen sormilleen mahdollista. Sitten he koettelivat varmaankin puolta tusinaa eri tapaa järjestää niskatukkaa, että se näyttäisi mahdollisimman "fiksulta". Viimein he olivat valmiit, poskilla heleä puna ja silmät loistaen iloista odotusta.
Täytyy myöntää, että Anna tunsi vähäisen pistoksen sydämessään verratessaan sileätä mustaa puuvillasatiinihamettaan ja jokseenkin kömpelötekoista harmaata päällysnuttuaan Dianan sievään turkislakkiin ja siroon pikku nuttuun. Mutta hän muisti ajoissa, että hänellä oli mielikuvitusta ja ymmärsi heti käyttää sitä hyväkseen.
Sitten saapuivat Dianan serkut, Murrayn tytöt Newbridgestä, ja he sulloutuivat kaikki yhdessä suureen häkkiin, joka kulki jalaksilla, syvään hautautuneina pehmeisiin vällyihin ja olkiin. Anna nautti ajomatkasta raittiustalolle; reki liukui niin kevyesti kotia, tasaisia teitä myöten, ja lumi narisi hevosen kavioitten alla. Oli komea auringonlasku ja lumipeittoiset kummut ja S:t Lorenzolahden sinisenmusta vesi kimaltelivat ja hohtivat kuin valtava helmiäis- ja safiirimalja, ääriään myöten täynnä viiniä ja tulta. Kulkusten kilinää ja etäältä kuuluvaa naurua, jonka olisi melkein voinut luulla metsän keijujen aiheuttamaksi, kuului kaikilta tahoilta.
— Oi, Diana, kuiskasi Anna, painaen Dianan puolihansikkaan peittämää kättä rekivällyn alla, eikö kaikki tyyni ole kuin ihanaa unta? Olenko todellakin saman näköinen kuin tavallisesti? Tunnen itseni niin toisenlaiseksi, että sen mielestäni pitäisi ehdottomasti näkyä ulkomuodostani.
— Olet erittäin suloisen näköinen, sanoi Diana, joka äskettäin oli saanut kohteliaisuuden eräältä serkultaan ja arveli, että hänen pitäisi antaa sen mennä eteenpäin. — Sinulla on mitä kaunein väri.
Illan ohjelman muodosti sarja pelkkiä "karmivia" ihanuuksia — ainakin yhdelle salin kuulijakunnasta, joka siirtyi toisesta autuaallisesta tunnelmasta toiseen. Kun Prissy Andrews, puettuna heleänpunaiseen silkkipuseroon, helminauha pyöreän valkean kaulansa ympärillä ja eläviä neilikoita hiuksissa — huhu kertoi, että opettaja oli lähettänyt noutamaan niitä koko tuon pitkän matkan kaupungista saakka häntä varten — nousi korokkeelle ja lausui, mitä tapahtui yössä, "min tummuuteen ei ykskään tähti tuika", vapisi Anna jännityksestä ja osanotosta; kun kuoro lauloi "Yli niityn kukkasarjain", katseli Anna kattoon, ikäänkuin se olisi ollut täyteen maalattu enkelinpäitä, ja kun sitten Tom Sloane sanoin ja elein esitti "Tuhman Jussin markkinaretken", nauroi Anna niin, että hän houkutteli kaikki ympärillään olijatkin nauramaan, enemmän siksi, että oli niin herttaisen hauskaa katsella häntä kuin siksi, että olisi pannut arvoa tuolle jokseenkin kuluneelle markkinasukkeluudelle.
Ja kun herra Phillips esitti Marcus Antoniuksen monologin Cesarin ruumiin ääressä ja antoi äänelleen mitä sydäntäjärkyttävimmän sävyn — katsoen joka lauseen lopussa Prissy Andrews'iin — tunsi Anna, että hän voisi nousta ja ryhtyä kapinaan siinä paikassa, jos vain yksi ainoakin Rooman kansalainen näyttäisi esimerkkiä…
Vain yksi ainoa ohjelmanumero ei voinut herättää hänen mielenkiintoaan. Kun Gilbert Blythe lausui "Linna Reinillä", otti Anna esiin Rhoda Murrayn lainakirjan ja luki sitä, kunnes hän oli lopettanut, ja hän istui jäykkänä ja liikkumattomana Dianan taputtaessa käsiään, kunnes niitä poltti ja pakotti.
Kello oli yksitoista, kun he tulivat kotiin, nautinnoista kylläisinä, mutta onnellisina siitä tietoisuudesta, että heillä vielä oli jäljellä huvi jutella keskenään kaikesta, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Kaikki näyttivät nukkuvan, ja talo oli pimeä ja äänetön. Anna ja Diana sipsuttivat varpaillaan eteiseen, pitkään ja kapeaan huoneeseen, josta vei ovi vierashuoneeseen. Eteisessä oli miellyttävän lämmin, ja huonetta valaisi vielä himmeästi melkein loppuunpalaneen takkatulen hohde.
— Riisuutukaamme täällä, sanoi Diana. — Täällä on niin lämmintä ja suloista.
— Eikö olekin ollut äärettömän hauskaa? huokasi Anna ihastuneena. — Ajatteles, miten hienoa saada nousta korokkeelle ja lausua! Luuletko, että meitä milloinkaan pyydetään sitä tekemään, Diana?
— Kyllä, tietysti, myöhemmin. He tahtovat aina suuria tyttöjä ja poikia lausumaan. Gilbert Blythe lausuu usein, ja hän on vain kaksi vuotta meitä vanhempi. Oi, Anna, kuinka voitkaan istua siellä ja olla olevinasi, ikäänkuin et kuuntelisikaan häntä? Kun hän tuli riviin "On toinen tyttö muudan, sisko ei hän mulle…" niin katsoi hän suoraan alas sinuun.
— Diana, sanoi Anna arvokkaasti, sinä olet tosin paras ystäväni, mutta en edes sinun voi sallia puhua minulle tuosta… henkilöstä. Onko sinulla yöpaita ylläsi? Juoskaamme siis kilpaa nähdäksemme, kuka tulee ensin vuoteeseen!
Ehdotus oli Dianalle ylen mieluinen. Molemmat pienet valkopukuiset olennot lensivät pitkän huoneen läpi ja vierashuoneen oven kautta, jonka he hiljaa olivat avanneet etukäteen, ja hypähtivät melkein samaan aikaan valtavalla loikkauksella leveään vuoteeseen. Ja silloin — liikkui jotain hyvin suurta ja paksua heidän allaan, kuului puhkumista ja voivottelua, ja joku kirkaisi puoleksi tukahtuneella, kiukkuisella äänellä:
— Mitä maailmassa tämä merkitsee?
Anna ja Diana eivät koskaan päässeet selvyyteen siitä, miten he tulivat alas vuoteesta ja huoneesta ulos. He tiesivät vain, että uuden, kauhistuneen rientomarssin jälkeen he olivat vapisevina ja varpaillaan hiipien yläkerrassa.
— Oi, kuka se oli, — mitä se oli? kuiskasi Anna, hampaat kalisten kylmästä ja säikähdyksestä.
— Se oli Josephine täti, läähätti Diana tukehtumaisillaan naurusta. — Oi, Anna, se oli Josephine täti — miten hän nyt sitten lieneekin tullut sinne. Se oli hirveätä — se oli todellakin hirveätä — mutta oletko koskaan ollut mukana niin hauskassa jutussa, Anna?
— Kuka on Josephine täti?
— Hän on isän täti ja asuu Charlottetownissa. Hän on kauhean vanha — varmaankin yli seitsemänkymmenvuotias — enkä luule, että hän on koskaan ollut pikku tyttö. Odotimme häntä tänne käymään, vaikka emme näin pian. Hän on kauhean pikkumainen ja kursaileva ja tulee nostamaan hirveän melun tästä, sen tiedän. Niin, nyt saamme mennä nukkumaan Minnie Mayn luokse, eikä kukaan ihminen usko, miten hän potkii…
Neiti Josephine Barry ei tullut aamukahville seuraavana päivänä.Rouva Barry hymyili ystävällisesti molemmille pikku tytöille.
— No, oliko teillä hauskaa eilen illalla? Koetin pysyä hereillä, kunnes tulitte kotiin, sillä tahdoin kertoa teille, että Josephine täti oli tullut ja että teidän vuoteenne olivat yläkerrassa. Toivottavasti ette häirinneet kilttiä vanhaa tätiämme, Diana.
Diana vaikeni varovaisesti, mutta hän ja Anna vaihtoivat varkain syyllisennäköisinä hymyilyjä pöydän yli. Anna kiiruhti kotiin aamiaisen jälkeen ja jäi siten onnelliseen tietämättömyyteen siitä kotoisesta rajuilmasta, joka pian räjähti Barryn perheen päitten yläpuolella. Mutta iltapuoleen lähetti Marilla hänet asialle rouva Lynden luo.
— Vai niin, sinä ja Diana siis miltei säikäytitte kuoliaaksi vanhan neiti Barryn eilen illalla? sanoi rouva Lynde ankaralla äänellä, mutta veitikkamainen pilkahdus silmässä.
— Rouva Barry pistäytyi täällä äsken Carmodyyn mennessään. Hän oli pahoillaan ja suuttunut. Vanha neiti Barry oli kauhean pahalla päällä, kun hän nousi ylös aamulla, ja silloin on leikki kaukana, niin paljon tiedän minä. Ja Dianan kanssa hän ei tahtonut puhuakaan.