— Matthew — Matthew — mikä sinun on? Matthew — oletko sairas?
Marilla se näin lausui — jokainen tukahtuneesti esiin työntyvä sana tuskaa ilmaisten. Anna tuli juuri eteisen läpi, kädet täynnä valkeita narsisseja — kesti kauan, ennenkuin hän senjälkeen taas voi rakastaa valkeitten narsissien näkemistä tai tuoksua — hän kuuli pelästyneet äänet ja näki Matthew'n seisovan ulkona porraskivellä, kokoontaitettu paperi kädessä ja kasvot oudon jäykkinä ja harmaina. Anna pudotti kukkasensa ja riensi hänen luokseen yhtaikaa Marillan kanssa. Mutta molemmat tulivat liian myöhään — ennenkuin he ehtivät saada hänestä kiinni, oli Matthew kaatunut raskaasti kynnykselle.
— Hän on pyörtynyt, läähätti Marilla. — Anna, juokse hakemaanMarttia — pian, pian! Hän on tallissa.
Martti renki, joka juuri oli ajanut kotiin postikonttorista, kiiruhti heti lääkäriä hakemaan ja pysähtyi hetkisen Mäntymäellä pyytääkseen herra ja rouva Barrya tulemaan avuksi. Rouva Lynde, joka oli siellä asialla, seurasi mukana. He tapasivat Annan ja Marillan kalpeina ja kauhuissaan koettamassa palauttaa Matthew'ta tuntoihinsa.
Rouva Lynde työnsi heidät lempeästi syrjään, koetteli hänen valtimoaan ja painoi sitten korvansa hänen sydämelleen. Hän katsoi surullisena molempien toisten tuskallisiin kasvoihin, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
— Oi, Marilla, sanoi hän juhlallisesti. — En luule — että voimme tehdä mitään hänen hyväkseen.
— Rouva Lynde — ette kai tarkoita — ettehän luule — että Matthew on — on —
Anna ei voinut lausua tuota kauheata sanaa, hän kalpeni ja tunsi päätään pyörryttävän.
— Kyllä, lapsi, pelkään sitä. Katso hänen kasvojaan! Kun on nähnyt tuon ilmeen niin usein kuin minä, niin ymmärtää, mitä se merkitsee.
Anna katseli liikkumattomia kasvoja ja näki Kuoleman leiman painettuna niille.
Kun lääkäri saapui, sanoi hän, että Matthew'n kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja luultavasti tuskattomasti. Syynä oli ollut todennäköisesti joku ankara mielenliikutus. Mistä se oli johtunut, nähtiin pian paperista, jota Matthew oli pitänyt kädessään ja jonka Martti renki samana aamuna oli noutanut postikonttorista. Siinä oli tiedonanto siitä, että Abbey-pankki oli tehnyt vararikon.
Tuo surullinen uutinen levisi nopeasti Avonleassa, ja koko päivän kulki ystäviä ja naapureita edestakaisin Vihervaaralla osoittamassa myötätuntoa kuolleelle ja jälkeen jääneille. Ensimäistä kertaa oli arka, syrjään vetäytyvä Matthew tullut tärkeäksi henkilöksi; kuoleman valkea majesteetillisuus oli laskeutunut hänen ylleen ja kruunannut hänen tyynen otsansa.
Kun äänetön yö levisi Vihervaaran yli, lepäsi vanha talo hiljaisuuteen ja rauhaan vaipuneena. Vierashuoneessa lepäsi Matthew Cuthbert arkussaan; pitkä harmaa tukka ympäröi hänen rauhallisia kasvojaan, joilla asusti leppyisä hymyn häive, ikäänkuin hän olisi ainoastaan nukkunut ja uneksinut iloisia unia. Hänen ympärillään oli kukkia — tuoksuvia, vanhanaikuisia kukkia, jotka hänen äitinsä oli istuttanut hänen syntymäkotinsa puutarhaan, kun hän oli tullut sinne vastavihittynä, ja joita kohtaan Matthew aina oli tuntenut suloista, sanatonta rakkautta. Anna oli ne poiminut ja pani ne hänen luokseen — se oli viimeinen palvelus, minkä hän voi hänelle osoittaa.
Rouva Lynde jäi Marillan luo yöksi. Diana meni idänpuoleiseen vinttikamariin, jossa Anna istui vilvoitellen kuumottavia silmiään ikkunan ääressä, ja sanoi hiljaa:
— Anna pieni, tahdotko, että minä nukun sinun luonasi yön?
— Kiitos ystävällisyydestäsi, Diana! — Anna katsoi vakavasti ystävättärensä kasvoihin. — Et kai ymmärrä minua väärin, kun sanon, että mieluimmin haluan olla yksin. En ole saanut olla yksikseni ainoatakaan minuttia, sitten kun se tapahtui — ja minä tarvitsen yksinäisyyttä. Tahdon olla tyyni ja hiljaa ja koettaa käsittää. En voi käsittää sitä… Välistä minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että Matthew on kuollut — välistä on kuin hän olisi ollut jo kauan kuollut ja kuin minulla olisi ollut tämä sietämätön, painostava pakotus siitä pitäen.
Diana ei ymmärtänyt täysin. Marillan intohimoista surua, joka hillitsemättömässä väkivaltaisuudessaan mursi kaikki esteet, joita arka pidättyväisyys ja kokonainen elämän kestänyt tottumus olivat kohottaneet — sitä hän ymmärsi paremmin kuin Annan kyyneletöntä tuskaa. Mutta hän lähti lausuttuaan hellästi pari sanaa jäähyväisiksi ja jätti Annan yksinään ensi kertaa valvomaan surussaan.
Anna toivoi, että kyyneleet tulisivat yksinäisyydessä. Hänestä tuntui niin kauhealta, ettei hän kyennyt vuodattamaan kyyneltäkään Matthew'n vuoksi, josta hän oli niin paljon pitänyt, ja joka aina oli ollut hänelle niin hyvä, Matthew'n, joka oli kulkenut hänen kanssaan eilen illalla auringon laskiessa ja nyt makasi tuolla hämärässä huoneessa alakerrassa kasvoilla juhlallinen hiljaisuus. Mutta mitään kyyneliä ei tullut — ei edes, vaikka hän polvistui ikkunansa ääreen pimeässä ja rukoili, katsoen ylös tähtiin metsäharjujen yllä — ei kyyneliä, vain sama raskas, tuskallinen kipu, joka jäyti ja pisteli, kunnes hän vaipui uneen, uupuneena päivän vaivoista ja mielenliikutuksesta.
Yöllä hän heräsi. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä, ja muisto siitä, mitä oli tapahtunut päivällä, hyökkäsi hänen kimppuunsa surun laineena. Hän voi nähdä Matthew'n kasvot, kuinka tämä hymyili hänelle, kun he erosivat veräjällä tuona viimeisenä iltana — hän voi kuulla hänen äänensä sanovan: "Minun tyttöni — minun oma tyttöseni, josta olen ylpeä." Silloin tulivat kyyneleet, ja Anna itki hillittömästi.
Marilla kuuli sen ja tuli hiljaa sisään puhuakseen lohduttavia sanoja.
— Kas niin — kas niin — lapsukainen — älä itke niin katkerasti! Emme kuitenkaan saa häntä takaisin. Ei — ei ole oikein itkeä tuolla tavoin. Sen tiesin kyllä minäkin eilen, mutta en voinut olla itkemättä… Hän on aina ollut minulle niin hyvä ja hellä veli — mutta Herra tietää parhaiten.
— Ah, antakaa minun itkeä, Marilla, nyyhkytti Anna.
— Kyyneleet eivät tee minulle niin pahaa kuin tuo kipu. Istukaa luonani hetkinen ja kietokaa käsivartenne ympärilleni — niin. En tahtonut Dianaa luokseni, hän on ystävällinen ja herttainen, mutta tämä ei ole hänen surunsa — hän on sen ulkopuolella eikä voi tulla niin lähelle sydäntäni, että hän voisi minua auttaa. Se on meidän surumme — teidän ja minun. Oi, Marilla, mitä teemme me ilman häntä?
— Meillä on toisemme, Anna. En tiedä, mitä tekisin, ellet sinä olisi täällä — ellet koskaan olisi tullut. Ah, lapsukainen, tiedän kyllä, että olen usein ollut ärtyisä ja tyly sinua kohtaan — mutta sinun ei pidä sen vuoksi uskoa etten olisi pitänyt sinusta yhtä paljon kuin Matthew… Sen tahdon sanoa sinulle nyt, kun voin sen tehdä. Minulle ei ole koskaan ollut helppoa avata sydäntäni, mutta sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä käy se sentään hieman päinsä… Lapsukainen, pidän sinusta aivan kuin olisit omaa lihaani ja vertani, ja sinä olet ollut apuni ja iloni aina siitä pitäen kun tulit Vihervaaralle.
Kaksi päivää sen jälkeen kannettiin Matthew Cuthbertin ruumis hänen vanhan kotinsa kynnyksen yli ja pois niiltä peltomailta, jotka hän oli kyntänyt, hedelmäpuutarhasta, jota hän oli rakastanut ja puitten luota, jotka hän oli istuttanut. Ja sitten Avonlea palasi takaisin tavalliseen häiritsemättömään rauhaansa ja yksinpä Vihervaarallakin luisuttiin takaisin vanhoille raiteille; työt hoidettiin, ja velvollisuudet täytettiin yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, vaikka kaikki olivat tietoisia hyvin suuresta tyhjyydestä.
Annasta, joka ei koskaan ennen ollut kokenut surua, tuntui melkein luonnottomalta, että niin voi olla — että kaikki voi käydä tasaista kulkuaan ilman Matthew'ta. Hän tunsi sekä häpeätä että omantunnon tuskia huomatessaan, että auringonnousut mäntyjen takana ja vaaleanpunaiset nuput, jotka avautuivat ulkona puutarhassa, herättivät hänessä saman voimakkaan ilon tunteen kuin ennenkin — että Dianan käynnit tuottivat hänelle huvia ja että Dianan hilpeät pakinat ja päähänpistot houkuttelivat hänet nauramaan — että, lyhyesti, kukkien ja rakkauden ja ystävyyden kaunis maailma ei ollut lainkaan kadottanut kykyänsä viehättää hänen mielikuvitustaan ja lämmittää hänen sydäntään, että elämä vielä häntä kutsui tuhansin äänin.
— Mutta on ikäänkuin uskottomuutta Matthew'ta kohtaan minun mielestäni, kun voi nauttia kaikesta tuosta nyt, kun hän on poissa, sanoi hän surullisesti rouva Allanille eräänä iltana, kun he yhdessä kävelivät pappilan puutarhassa. — Kaipaan häntä niin paljon — aina ja alituisesti — ja kuitenkin, rouva Allan, on maailmassa niin paljon sellaista, mikä huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani. Tänään sanoi Diana jotain hauskaa, ja minä rupesin nauramaan. Kun se oli tapahtunut, luulin, etten enää koskaan voisi nauraa… Ja minusta tuntuu ikäänkuin minun ei pitäisi sitä tehdä.
— Kun Matthew oli elossa, kuuli hän mielellään sinun nauravan, ja hänelle oli mieluista tietää, että sinä nautit kaikesta kauniista ympärilläsi, sanoi rouva Allan lempeästi.
— Nyt hän on poissa, mutta hän tuntee sinua kohtaan yhä samoja tunteita… Olen varma siitä, että meidän ei pidä sulkea sydämiämme siltä lievittävältä ja parantavalta vaikutukselta, jota luonto meille tarjoo. Mutta ymmärrän niin hyvin tunteesi. Mieltämme pahoittaa ajatus, että meillä voisi olla hauskaa, vaikka joku, jota rakastamme, ei enää ole luonamme eikä voi iloita kanssamme, ja meistä tuntuu ikäänkuin pettäisimme surumme huomatessamme, että jälleen alamme tuntea mielenkiintoa elämään.
— Nyt iltapäivällä olen ollut kirkkomaalla ja istuttanut ruusupensaan Matthew'n haudalle, sanoi Anna. — Otin vesan siitä pienestä valkeasta skotlantilaisesta ruusupensaasta, jonka hänen äitinsä toi mukanaan tänne Skotlannista kauan sitten. Matthew piti aina eniten noista ruusuista — ne olivat niin pieniä ja herttaisia okaisissa varsissaan. Tuntui niin hauskalta istuttaa se hänen haudalleen — panin hänen luokseen jotain, josta hänellä on iloa… Toivottavasti hänellä on tällaisia ruusuja taivaassa. Ehkä kaikkien niitten pienten valkeitten ruusujen sielut, joista hän on pitänyt niin monta kesää, olivat siellä häntä vastaanottamassa… Nyt minun täytyy mennä kotiin. Marilla on aivan yksin, ja hän tulee niin alakuloiseksi hämärän tullessa…
— Hän tulee vielä yksinäisemmäksi, pelkään minä, kun sinä menet tiehesi Redmondiin, sanoi rouva Allan.
Anna ei vastannut; hän sanoi hyvää yötä ja meni hitaasti takaisin Vihervaaralle. Marilla istui matalalla kiviportaalla, ja Anna istuutui hänen viereensä. Ovi eteiseen oli auki; suuri vaaleanpunainen näkinkenkä, sileät ja tasaiset kierteet mitä hienoimmissa värivivahduksissa vaihdellen, oli sen vieressä estämässä sitä sulkeutumasta.
Anna poimi muutamia vaaleankeltaisia kuusaman oksia ja pisti ne tukkaansa. Hänestä oli mieluista tuntea niiden suloista tuoksua ympärillään liikuskellessaan.
— Tohtori Spencer on käynyt täällä sinun poissa ollessasi, sanoi Marilla. — Hän sanoo, että silmälääkäri on tavattavissa Carmodyssa huomenna ja että minun välttämättä on mentävä sinne ja annettava tutkia silmiäni. Muuta neuvoa ei liene… Olen enemmän kuin kiitollinen, jos hän voi valita minulle parin sopivia silmälaseja. Sinusta ei kai ole ikävää jäädä tänne yksin niin kauaksi, kun minä olen poissa? Martin täytyy kyyditä minut, ja sitten on vielä leivottava ja silitettävä…
— Minä pidän kyllä huolta kaikesta. Diana tulee tänne minulle seuraksi. Teen kaiken mallikelpoisesti — sinun ei tarvitse pelätä, että tärkkään nenäliinat tai maustan vehnäleivän tuskialievittävillä tipoilla…
Marilla nauroi.
— Niin, ajatella, mitä kaikkia kommelluksia sinä panit toimeen siihen aikaan! Välistä ajattelin, että sinä olit ihan kuin riivattu… Muistatko sitä kun värjäsit tukkasi?
— Josko muistan?… Sitä en unohda koskaan, hymyili Anna ja kosketti raskasta palmikkoaan, joka oli kiedottu hänen kaunismuotoisen päänsä ympäri. — Nauran välistä hieman ajatellessani kaikkea sitä huolta, mitä minulle tuo tukka on tuottanut — mutta paljon en naura, sillä se oli todellakin suuri sydänsuruni… Tukka ja kesakot. Kesakot ovat nyt poissa, ja ihmiset ovat kyllin ystävällisiä sanoakseen, että tukkani on tullut kastanjanruskeaksi. Kaikki muut paitsi Josie Pye. Hän sanoi minulle eilen viimeksi, että se oli hänen mielestään punaisempi kuin konsanaan — tai ehkä musta pukuni saattoi sen siltä näyttämään, ja sitten hän kysyi, tokko punatukkaiset ihmiset koskaan tottuivat siihen… Marilla, olen melkein päättänyt jättää yritykset pitää Josie Pyestä. Olen tehnyt sellaista, mitä ennen maailmassa olisin sanonut sankarilliseksi ponnistukseksi, mutta Josie Pye'hin nähden se on hukkaan mennyttä vaivaa.
— Josie on Pye, sanoi Marilla, niin että hänen luonteensa mukaista on olla epämiellyttävä. Hänen tapaisillansa ihmisillä on kai tarkoituksensa luomakunnassa, luulisin, mutta minä ymmärrän sitä yhtä vähän kuin ymmärrän, mitä tekemistä täällä on okailla ja piikeillä… Ottaako Josie jonkun paikan?
— Ei, hän lopettaa seminaarikurssin, Moody Spurgeon ja Charlie Sloane lopettavat myöskin. Mutta Jane ja Ruby ovat jo saaneet viransijaisuuden — Jane Newbridgessä ja Ruby jossain lännen puolella.
— Gilbert Blythehän aikoo myös opettajaksi?
— Niin. — Ääni oli hyvin lyhyt.
— Kuinka hyvältä ja miellyttävältä hän näyttää, sanoi Marilla ja katseli mietteissään ulos avaruuteen. — Näin hänet viime sunnuntaina kirkossa, ja hän näytti niin pitkältä ja miehekkäältä. Hän muistuttaa paljon isäänsä, kun tämä oli hänen iässään. John Blythe oli kelpo poika. Me olimme hyvin hyviä ystäviä, hän ja minä. Niin, me olimme salakihloissa.
Anna katsahti ylös vilkasta mielenkiintoa osoittaen.
— Oh todellakin — mitä Marilla sanoo? Mutta mitä sitten tapahtui?Mistä johtui ettei —
— Me jouduimme epäsopuun. En tahtonut antaa hänelle anteeksi, kun hän pyysi minulta. Tarkoitukseni oli tehdä se jonkun ajan kuluttua — mutta olin nenäkäs ja ilkeä ja arvelin, että hän sieti saada vähän… Hän ei tullut enää koskaan takaisin — kaikki Blythet ovat ylpeitä. Mutta minä — minä surin paljon… Ja olen aina sittemmin katunut, etten suonut hänelle anteeksi, kun hän niin kauniisti tuli minulta pyytämään…
— Ajatella, että Marillallakin on ollut nuoruuden rakkautensa, sanoiAnna hiljaa.
— Niin, kultaseni, kuka olisi uskonut? Mutta sellaista ei nähdä ihmisestä ulkoapäin… Nyt ovat kaikki täällä Avonleassa unohtaneet tuon vanhan asian — olin itsekin sen unohtanut. Mutta se juolahti mieleeni viime sunnuntaina, kun näin Johnin pitkän kauniin pojan kirkossa.
Marilla meni kaupunkiin seuraavana päivänä ja palasi illalla. Anna oli saattanut Dianaa Mäntymäelle, ja kotiin palatessaan hän tapasi Marillan istumassa keittiöpöydän ääressä pää käsiin nojautuneena. Koko hänen asentonsa todisti alakuloisuutta, joka vihloi Annan sydäntä. Koskaan hän ei ollut nähnyt Marillan istuvan noin velttona ja kokoon lyyhistyneenä.
— Oletko hyvin väsynyt, Marilla?
— Olen — en — en tiedä… sanoi Marilla kaiuttomasti ja katsahti ylös. — Olen kai väsynytkin, luulisin, mutta en ole tullut sitä ajatelleeksi… Ei se ole sitä.
— Tapasitko silmälääkärin? Mitä hän sanoi? kysyi Anna huolissaan.
— Tapasin kyllä hänet. Hän tutki silmäni. Hän sanoi, että jos kokonaan luovun lukemisesta ja ompelemisesta ja kaikesta muusta työstä, joka rasittaa silmiä, ja jos varon itkemästä, ja jos käytän niitä silmälaseja, jotka hän on määrännyt minulle, niin hän luulee, etteivät silmäni huonone, ja että pääsen vaikeasta päänsärystäni. Mutta ellen tee kaikkea tuota, niin tulen umpisokeaksi puolessa vuodessa. Sokeaksi! Anna, ajattelehan, mitä se merkitsee!
Anna päästi rajun huudahduksen ja istui sitten hiljaa minutin ajan.Tuntui kuin hän ei voisi puhua. Viimein hän sanoi epävarmalla äänellä:
— Marilla, älä vaivaa itseäsi tuolla ajatuksella! Hänhän on antanut sinulle toivoa. Jos olet varovainen ja huolehdit itsestäsi, niin et kadota näköäsi, ja jos hänen silmälasinsa parantavat sinun vaikeaa päänsärkyäsi, niin on sillä paljon voitettu.
— En suuriakaan perusta tuohon toivoon, sanoi Marilla katkerasti. — Mitä varten minä elän, jos en voi lukea enkä ommella enkä tehdä mitään sellaista? Voisin yhtä hyvin olla sokea — tai kuollut Ja mitä itkemiseen tulee, niin en voi olla sitä tekemättä, kun istun ja tunnen itseni yksinäiseksi. Mutta eihän hyödytä puhua mitään siitä… Jos voit hankkia minulle kupin teetä, niin olen kiitollinen. Minä tuskin enää pysyn koossa… Älä nyt puhu tästä mitään kenellekään ihmiselle vielä pitkään aikaan. En voi sietää sitä, että ihmiset tulevat tänne ja kyselevät ja päivittelevät ja säälivät…
Kun Marilla oli syönyt pienen teeillallisensa, houkutteli Anna hänet vuoteeseen. Sitten Anna itse meni itäiseen vinttikamariin ja istuutui ikkunan ääreen pimeään, yksin kyynelineen ja raskaine sydämineen. Kuinka surulliseksi kaikki olikaan muuttunut, senjälkeen kun hän oli istunut siellä kotiintuloiltanaan! Silloin hän oli ollut täynnä toiveita ja iloa, ja tulevaisuus oli viittonut ihanin lupauksin…
Anna tunsi, ikäänkuin hän olisi elänyt vuosia siitä hetkestä, mutta ennen maata menoaan oli hänen huulillaan hymy ja hänen sydämessään rauha. Hän oli rohkeasti katsonut velvollisuuttaan kasvoihin ja tavannut siinä ystävän — mikä velvollisuus aina on, ellemme sitä karta.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Marilla tuli hitaasti sisään pihalta, jossa hän oli seisonut juttelemassa erään vieraan kanssa — erään Carmodysta olevan miehen, jonka Anna tunsi vain ulkonäöltä.
— Mitä herra Sadles tahtoi, Marilla?
Marilla istuutui ikkunan ääreen ja katsoi Annaan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, huolimatta silmälääkärin kiellosta, ja hän ei voinut hallita vapisevaa ääntään, kun hän vastasi:
— Hän on kuullut, että aion myydä Vihervaaran, ja nyt hän haluaa ostaa sen.
-Ostaa sen? Ostaa Vihervaaran? -Anna ei tiennyt, oliko hän kuullut oikein. -Marilla ei kai toki aikone myydä Vihervaaraa?
-Anna, en tiedä, miten se voidaan välttää. Olen pohtinut niin tarkasti kaikkea. Jos silmäni olisivat terveet, voisin jäädä tänne ja palkata kykenevän rengin ja olla itse johdossa. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei se käy. Kadotan ehkä näköni kokonaan, ja mitä voin silloin toimittaa? Ah, en koskaan luullut, että minun tarvitsisi elää se päivä, jolloin minun täytyisi myydä vanha kotini… Mutta kaikki jäisi vain hoidotta ja menisi rappiolle, kunnes ei kukaan ihminen enää tahtoisi ostaa sitä. Joka ainoa sentti rahoistamme meni, kun pankki teki vararikon, ja joukko viime syksyisiä laskuja on maksettava. Rouva Lynde on neuvonut minua myymään talon ja vuokraamaan asunnon jostain — hänen luotaan, otaksun minä. Talosta en saa suuria — se on pieni, ja rakennukset ovat vanhoja. Mutta jotain siitä kai sentään tulee, niin että voin saada itselleni pienen elinkoron. Olen iloinen siitä, että sinulla on stipendi turvanasi. Anna. On ikävää, ettet saa mitään kotia, mihin tulla lupa-aikoina, mutta jokin neuvo kai siihenkin keksitään…
Suru kävi Marillalle ylivoimaiseksi, ja hän alkoi katkerasti itkeä.
— Sinä et saa myydä Vihervaaraa, sanoi Anna päättäväisesti.
— Ah, Anna, kunpa pääsisinkin siitä… Mutta sinähän näet itse. En voi olla täällä yksinäni. Tulisin hulluksi huolista ja yksinäisyydestä. Ja menettäisin näköni — sen tiedän aivan varmasti.
— Sinun ei tarvitse asua täällä yksin, Marilla. Minä jään luoksesi. En mene Redmondiin.
— Et mene Redmondiin? -Marilla kohotti punaiset pöhöttyneet kasvoparkansa käsistään ja katsoi Annaan. -Mitä ihmeessä sinä tarkoitat?
— Juuri sitä mitä sanonkin. Pyydän saada jättää stipendin takaisin. Päätin sen seuraavana iltana, kun sinä tulit takaisin kaupungista. Marilla, rakkahin Marilla, ethän toki voi uskoa, että minä voisin jättää sinut yksin kaikkine suruinesi kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt minulle? Olen ajatellut ja miettinyt niin paljon… Annahan kun kerron suunnitelmani sinulle! Herra Barryhan haluaa vuokrata maanviljelyksen ensi vuodeksi? Niin pääset kaikista huolista sen suhteen. Ja minä aion ottaa opettajapaikan. Olen hakenut paikkaa täällä — mutta sitä en kaiketikaan saa, sillä kouluneuvosto on luvannut sen Gilbert Blythelle. Mutta Carmodyn koulun voin saada -herra Blair sanoi minulle niin eilen illalla puodissa. On luonnollista, ettei se ole yhtä hauskaa ja mukavaa, kuin jos olisin saanut paikan täällä Avonleassa, mutta voinhan silti asua kotona ja ajaa itse edestakaisin Carmodyyn, ainakin niin kauan kuin kaunista ilmaa riittää. Ja talvellakin voin tulla kotiin perjantaisin. Sitä varten pidätämme itsellemme yhden hevosen. Oh, olen suunnitellut kaiken, sen voit uskoa! Luen sinulle ääneen ja huolehdin sinusta ja pidän sinun hyvällä tuulella. Sinun ei tarvitse istua ikävystyneenä ja tuntea oloasi yksinäiseksi. Meillä tulee olemaan täällä niin kodikasta ja hauskaa, sinulla ja minulla kahden.
Marilla oli kuunnellut, ikäänkuin hän ei voisi uskoa korviaan.
— Ah, Anna, kaikki olisi minulle helpompaa, jos sinä olisit täällä, sen kyllä tiedän. Mutta en voi antaa sinun tehdä sellaista uhrausta minun tähteni. Se olisi hirveän pahoin tehty.
— Kaikkea sinä puhutkin! -Anna nauroi iloisesti. — Tässä ei ole puhettakaan mistään uhrista… Ei mikään voisi kai olla pahempaa kuin erota Vihervaarasta — ei mikään voisi pahoittaa mieltäni enemmän. Rakas vanha kotimme meidän täytyy pitää. Olen tehnyt päätökseni, Marilla -minä en mene Redmondiin, jään päinvastoin tänne ja otan paikan. Älä ole pahoillasi minun tähteni!
— Mutta tulevaisuudensuunnitelmasi? Kunnianhimosi on kai tähdännyt aivan toisaalle?…
— Se voi kyllä olla totta… Mutta tulevaisuuden suunnitelmia minulla on nyt kuten ennenkin, ne ovat vain hieman muuttuneet… Tahdon tulla hyväksi opettajaksi — ja tahdon pelastaa sinun näkösi. Sitten aion kyllä myöskin vähän harjoittaa omia opintojani, vaikka olen täällä kotona… Oh, olen suunnitellut ja ajatellut niin paljon koko tämän viikon… Kun jätin seminaarin, ajattelin, että tulevaisuuteni oli edessäni niin suorana kuin viitoitettu maantie. Luulin voivani nähdä sen monen monta kilometripaalua eteenpäin. Nyt tie tekee mutkan, mutta tahdon koettaa uskoa, että se on parhaaksi… Vihannoivia lakeuksia, varjoja ja valonläikkiä ja ihania maisemia kukkuloineen ja laaksoja, joita en vielä koskaan ole nähnyt…
— Minusta tuntuu kuitenkin siltä, kuin minun ei pitäisi antaa sinun luopua siitä, sanoi Marilla stipendiä ajatellen.
— Mutta sehän ei voi olla minulle esteeksi. Täytän pian seitsemäntoista ja olen itsepintainen kuin synti — sen rouva Lynde on kerran sanonut minulle, nauroi Anna. — Mikäpä hätä minulla olisi, Marilla? Olen vain sydämeni pohjasta iloinen ajatellessani, että saan jäädä rakkaaseen kotiimme. Ei kukaan voi rakastaa Vihervaaraa niinkuin sinä ja minä — sentähden meidän täytyy se myöskin pitää.
— Sinä rakas, siunattu tyttö! sanoi Marilla eikä enää tehnyt vastaväitteitä. — On aivan kuin olisit lahjoittanut minulle elämän takaisin. Minun pitäisi kai pitää pääni ja lähettää sinut tiehesi Redmondiin, mutta en voi… Ei maksa vaivaa koettaa sitä… Saat tahtosi perille, Anna.
Kun Avonleassa tuli tiedoksi, että Anna Shirley oli luopunut suunnitelmastaan mennä korkeakouluun ja sen sijaan aikoi jäädä kotiin ja ottaa opettajapaikan, tuli asia erilaisten arvelujen esineeksi. Suuri joukko hyviä naapureita, jotka eivät tienneet Marillan silmistä, olivat sitä mieltä, että hän menetteli tyhmästi. Mutta ei rouva Allan. Ja sen hän ilmaisi Annalle niin ylistävin sanoin, että se houkutteli kyyneleet Annan silmiin. Hyvä rouva Lynde ei myöskään. Hän tuli eräänä iltana Vihervaaralle ja tapasi Annan ja Marillan istumassa eteisen rappusilla lämpimänä, tuoksuvana kesäiltana. He istuivat siinä mielellään, kun hämärä laskeutui ja valkeat yöperhoset liitelivät ympäri ja mintun tuoksu täytti kasteen raikastuttaman ilman.
Rakel rouva antoi rehevän olemuksensa vaipua kivipenkille eteisen oven viereen. Penkin takana kasvoi kokonainen rivi vaaleanpunaisia ja keltaisia samettihaapoja. Hän veti syvän henkäyksen sekä väsymyksestä että helpotuksesta.
— Oli oikein hauska päästä istumaan. Olen ollut jaloillani koko päivän, ja ei ole tosiaankaan leikin paikka kantaa sataa kiloa mukanaan ympäri… Voit kiittää onneasi, ettet ole lihava, Marilla. No, Anna kulta, olen kuullut ettet välitäkään mennä korkeakouluun. Minua oikein ilahutti kuulla siitä. Sinulla on todellakin nyt aivan niin paljon sivistystä, kuin naiselle on tarpeen… Mitä hyötyä siitä on, että tytöt suorittavat laajoja kursseja yhdessä nuorten herrojen kanssa ja ahtavat päänsä täyteen latinaa ja kreikkaa ja muuta pötyä?
— Aion joka tapauksessa jatkaa opintojani täällä kotona omin päin, rouva Lynde, sanoi Anna iloisesti. — Aion perustaa yksityisen korkeakoulun Vihervaaralle.
Rouva Lynde löi molemmat kätensä yhteen.
— Anna Shirley, silloinhan otat hengen itseltäsi!
— En toki! Se päinvastoin sopii minulle erinomaisesti. En tosiaankaan aio liiaksi rasittaa itseäni. Minulla tulee olemaan runsaasti aikaa pitkinä talvi-iltoina, ja käsityöt eivät ole juuri minun makuuni… Rouva Lynde on ehkä kuullut, että menen Carmodyyn opettajaksi?
— En, sitä en tosiaankaan ole kuullut. Olen kuullut, että sinä tulet opettajaksi tänne Avonlea'hin. Niin ainakin kouluneuvosto on päättänyt.
— Mitä rouva Lynde sanoo? huusi Anna ja syöksyi ylös, niin hämmästyneeksi hän tuli. — Mutta hehän ovat luvanneet paikan Gilbert Blythelle?
— Niin, he ovat kyllä luvanneet. Mutta heti kun Gilbert sai kuulla, että sinä olit hakenut sitä, meni hän kouluneuvostoon — heillä oli kokous koululla eilen illalla — ja sanoi heille, että hän peruutti hakemuksensa ja pyysi heitä hyväksymään sinut sen sijaan. Hän sanoi aikovansa ottaa Valkorannan paikan. Hän luopui tietysti täkäläisestä paikasta tehdäkseen sinulle palveluksen, koska hän tiesi, kuinka mielelläsi sinä jäisit Marillan luo, ja sen minä sanon, että siinä hän menetteli sekä hyvin että kiltisti. Ja todellakin hyvin uhrautuvaisesti myös, sillä hänen on maksettava asunnostaan Valkorannassa, ja kuka tahansa tietää, että hänen on tästä lähtien pidettävä itse huolta toimeentulostaan. Sentähden kouluneuvosto päätti ottaa sinut, enkä minä tietenkään voinut istua kotona, kun Thomas oli tullut viimeisestä kokouksesta ja kertonut minulle uutisen.
— Minusta tuntuu, ettei minun pidä ottaa sitä vastaan, sanoi Anna matalalla äänellä. — Tarkoitan — en voi antaa Gilbertin tehdä sellaista uhrausta — minun tähteni.
— Sitä et kaiketikaan voi estää. Hän on jo allekirjoittanut sopimuksen Valkorannan kouluneuvoston kanssa, niin että hänelle ei sinun kieltäytymisestäsi ole mitään apua. Mutta luonnollisestikin otat paikan vastaan -tulet sen kyllä hoitamaan oivallisesti… Mitä merkillisiä majakkatulia tuolla Barryn päätyikkunassa vilkkuu?
— Diana siellä vain antaa merkkejä minulle siitä, että minun on mentävä sinne, nauroi Anna. — Me pidämme kiinni vanhasta tavastamme. Minun on juostava sinne kuulemaan, mitä hän tahtoo.
Anna riensi apilaniityn yli kuin metsäkauris ja katosi kummitusmetsän salaperäiseen helmaan. Rouva Lynde katsoi hänen jälkeensä ystävällistä suopeutta ilmaisevin silmin.
— Hänessä on vielä koko joukko lasta jälellä muutamissa suhteissa.
— Niin, mutta hänessä on paljon enemmän naista muutamissa toisissa suhteissa, vastasi Marilla äänessä pieni jäännös muinaisesta tuikeudesta.
Mutta tuikeus ei ollut enää Marillan luonteessa mikään huomattava piirre. Tultuaan kotiin ukko Thomasin luo sinä iltana sanoi rouva Lynde:
— Usko tai ole uskomatta -Marilla Cuthbert on tullut pehmeäksi…
Seuraavana iltana Anna meni pienelle kirkkomaalle asettaakseen tuoreita kukkia Matthew'n haudalle ja kastellakseen skotlantilaista ruusupensasta. Hän viipyi siellä hämäriin saakka; hän nautti paikan hiljaisuudesta ja rauhasta, poppelien suhina oli kuin matalaa, ystävällistä puhetta, ja ruoho hautojen ympärillä kasvoi miten mieli. Kun hän viimein nousi ja asteli ylös loivaa mäkeä, joka vietti Tummaa, päilyvää aallokkoa kohti, oli aurinko mennyt mailleen, ja Avonlea lepäsi hänen edessään viivyttelevän jälkikajastuksen kuulakassa hohteessa.
Vienot tuulenhenkäykset leyhkivät ohi, apilanurmikkojen tuoksujen kyllästyttäminä. Kotien valot alkoivat syttyä ja tuikkia tuuheitten puunlatvojen välitse. Alapuolella oli meri, joka häämöitti purppuranpunaisessa usvassa, leveine maininkeineen, jotka huokailivat ja särkyivät lumivalkeaksi vaahdoksi. Läntinen taivas hehkui vielä komeissa väreissä, ja pikku järvi kuvasteli niitä vienoissa ja hillityissä vivahteissa. Annan sydän pehmeni ja lämpeni kaiken tämän luonnon kauneuden edessä.
Rinteen puolivälissä tuli pitkä nuorukainen vihellellen eräästä portista Barryn talon luota. Se oli Gilbert, ja vihellys kuoli hänen huuliltaan, kun hän tunsi Annan. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan, mutta hän olisi kulkenut äänettömänä edelleen, ellei Anna olisi pysähtynyt ja ojentanut kättänsä.
— Gilbert, sanoi hän punottavin poskin, -tahtoisin kiittää sinua siitä, että olet antanut minulle paikan koulussa. Teit siinä hyvin kiltisti — ja toivon, että ymmärrät, kuinka suuren arvon panen hyvyydellesi.
Gilbert tarttui innokkaasti ojennettuun käteen.
— Se ei ollut mikään erikoinen hyvä työ, Anna… Olin iloinen voidessani tehdä sinulle tuon pienen palveluksen. Tuleeko meistä hyvät ystävät tämän jälkeen?
Anna nauroi ja koetti vetää kätensä pois.
— Ah, Gilbert, annoin sinulle anteeksi koko sydämestäni tuona päivänä järven luona, vaikka käytin sellaisia epäystävällisiä sanoja. Olen käyttäytynyt hyvin tuhmasti… Mutta — voinhan yhtä hyvin sanoa sen — olen katunut sitä kovasti.
— Nyt meistä tulee mitä parhaimmat ystävät, huudahti Gilbert iloisesti. — Olemme syntyneet ystäviksi, Anna — nyt olet kyllin kauan uhmannut kohtaloa! Tiedän, että voimme auttaa toisiamme monella tavoin. Sinähän aiot opiskella omin päin, eikö totta? Samoin minä. Tule, niin saatan sinua kotiin.
Marilla katsoi uteliaasti Annaan, kun tämä tuli keittiöön.
— Kuka se oli, joka tuli oikotietä sinun kanssasi, Anna?
— Se oli Gilbert Blythe, vastasi Anna ja tunsi harmikseen punastuvansa. — Tapasin hänet Barryn mäellä.
— En luullut sinun ja Gilbert Blythen olevan niin hyviä ystäviä, että sinä seisoisit puoli tuntia portilla hänen kanssaan juttelemassa, sanoi Marilla pieni hymy huulilla.
— Ei, emme ole olleetkaan — me olemme olleet perin huonoissa väleissä… Mutta nyt olemme tulleet yksimielisyyteen siitä, että on paljon järkevämpää tästä lähtien olla ystäviä. Olemmeko todellakin seisoneet siellä puoli tuntia? Luulin olleemme vain muutaman minutin. Mutta tiedäppäs, Marilla, meidän onkin otettava takaisin viisivuotinen äänetön murjotus!
Anna istui kauan ikkunansa ääressä sinä iltana, ja iloinen tyytyväisyyden tunne oli hänen seuralaisenaan. Tuuli kahisi hiljaa kirsikkapuiden oksissa, ja suloinen kuusaman tuoksu lehahteli lauhkeina aaltoina hänen luokseen. Tähdet tuikkivat notkon tummien kuusten yllä, ja Dianan valo vilkkui ikkunaverhojen raosta.
Annan näköpiiri oli tullut ahtaammaksi sen illan jälkeen, kun hän istui siinä tultuaan kotiin seminaarista, mutta vaikkakin polku, joka oli hänen jalkojensa astuttavana, tulisi olemaan kapea, niin tiesi hän kuitenkin, että hiljainen onnen kukkanen versoisi sen varsilla. Rehellisessä työssä, toivehikkaissa pyrinnöissä ja sydämellisessä ystävyydessä piilevän ilon hän aina omistaisi; ei mikään voinut katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä säteilevää haaveitten maailmaa, jonka hän oli luonut itselleen. Ja ainahan hän voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti".
— Jumala on taivaassaan, ja silloin kyllä kaikki käy hyvin täällä maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.
End of Project Gutenberg's Annan nuoruusvuodet, by Lucy Maud Montgomery